Pilakuvia ja taistelua oikeuksien puolesta – palvelijat uuden ajan kynnyksellä kekrinä 1913

Suomalaisessa kansanperinteessä loka-marraskuun vaihde tunnettiin eräänlaisena välitilana, jolloin päättynyt satokausi alkoi tehdä vähitellen tilaa lähestyvälle joululle. Kekriksi kutsuttu juhla vakiinnutti asemansa viimeistään 1800-luvulla ja ajoittui jo katoliselta ajalta peräisin olevaan, marraskuun ensimmäisenä päivänä vietettyyn kaikkien pyhien päivään. Kekristä marttiin (10.11.) vietettävää ajanjaksoa puolestaan kutsuttiin jakoajaksi, römpäksi, jolloin vuosipalkollisina työskennelleellä palvelusväellä oli noin viikon mittainen loma. Ennen uuteen palveluspaikkaan siirtymistään palvelijat viettivät tavallisesti römppäviikkoa entisessä palveluspaikassaan käsitöitä tehden tai sukulaistensa luona vieraillen. Maaseudulla marraskuun ensimmäisen päivän iltana vietettiin köyriäisiä, jolloin piiat ja rengit kiertelivät talosta toiseen laulaen ja kestitystä vaatien. Muistitiedon mukaan varsinkin pois muuttavien renkien ja piikojen tapana oli kekrinä selvitellä vuoden aikana sattuneet erimielisyydet, mutta myös talollisiin saatettiin kohdistaa pilkkarunoja, kepposia ja jopa uhkauksia, mikäli nämä eivät kohdelleet köyriäisiä hyvin.

Vaikka kekri ei samalla tavalla kaupungeissa näyttäytynytkään palvelijoiden talosta taloon kiertelynä ja kepposten tekemisenä, täysin tuntematon ilmiö se ei ollut. Turussa ilmestyi 1910-luvulla kolmena vuotena vasemmistolainen Kekripommi-pilalehti, jonka vuoden 1913 numeroa tarkastelen tässä yhteydessä tarkemmin. Lehti ilmestyi Sosialistin Kirjapaino-Osuuskunnan julkaisemana ja se piti sisällään erilaisin nimimerkein julkaistuja pieniä kertomuksia, vitsejä ja runoja sekä turkulaisen kuvataiteilijan Edwin Lydénin (1879–1956) pilapiirroksia. Lehden teksteissä vitsailtiin laajamittaisesti yhteiskuntaluokasta, politiikasta, sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja uskonnosta, mutta Lydénin pilakuvissa esiintyivät yksinomaan palvelijat sekä heidän isäntäväkensä, sillä kekri palvelusväen muuttokautena antoi herkullisia aineksia vitsailulle. Lydénin kuvien tarkastelun ohella valotan palvelusväen yleisistä työolosuhteista käytyä keskustelua vuoden 1913 loppupuolella.

Paikallisissa sanomalehdissä kekriä ei muutamia mainoksia lukuun ottamatta juurikaan noteerattu, mutta sen sijaan hyvin tiedettiin, että juuri loka-marraskuun vaihteessa suuri osa vuosipalkkaisista palvelijoista päätti vanhan työsuhteensa ja pestautui uusiin paikkoihin. Vuonna 1913 palvelijoiden laillinen asema oli monilta osin muita palkkatyöläisiä kehnompi. Vaikka vuoden 1865 palkkaussäännös oli jo puoli vuosisataa aikaisemmin kumonnut palvelijan tiukasti isäntäväkeensä sitoneen niin kutsutun palveluspakon, palvelijoita ei toki edelleenkään voitu kutsua vapaiksi palkkatyöläisiksi, sillä heillä ei muun muassa ollut oikeutta lähteä palveluspaikastaan kesken vuotta. Rahvaan miesten ja naisten oli käytännössä otettava kerran vuodessa palveluspesti pakkotoimien kohteeksi joutumisen uhalla, ja vasta työväenyhdistysten perustamisen myötä myös palvelijoiden epävarmat ja ajoittain hyvinkin huonot työolosuhteet otettiin perusteellisemman tarkastelun kohteeksi. Lopulta vuonna 1898 perustettiin sittemmin sosialidemokraattiseen puolueeseen liittynyt Palvelijataryhdistys, mihin puolestaan työnantajapuoli reagoi perustamalla omia oikeuksia ajaneen Emäntäyhdistyksen. Vuonna 1913 sanomalehtien palstoilla käydyissä keskusteluissa äänessä olivat niin emäntien kuin palvelusväen edustajat, jotka esittivät vastakkaisia näkemyksiä palveltavan ja palvelijan välisestä, aikaisemmin hyvinkin kyseenalaistamattomasta hierarkiasta sekä toisaalta palvelijoiden yhteiskunnallista asemaa kohottavan lakimuutoksen tarpeesta.

Etenkin Sosialistin sivuilla käytiin loka-marraskuussa 1913 vilkasta keskustelua palvelijoiden asemasta. Suurena epäkohtana koettiin monille palvelijoille palveluspaikoissa tarjotut huonot asuinolosuhteet ja kehno ravinto, mutta suurimmaksi kynnyskysymykseksi muodostui palvelijoiden vapaa-aika. Monilla palvelijoilla oli vapaata sunnuntaisin iltapäivällä, mutta palvelijat itse olisivat halunneet myös laissa säädetyn arkivapaan, joka olisi etenkin kaupungeissa antanut mahdollisuuden osallistua erinäisille kursseille ja muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan. Emännät taas verhosivat pelkonsa palvelijoiden seksuaalisesta moraalittomuudesta ja poliittisesta aktivoitumisesta vetoomukseen, jonka mukaan perheiden ajankäyttöä ei mitenkään voitu yhdenmukaistaa. Käytännössä palvelijan olisi siis oltava isäntäperheen käytettävissä koska tahansa, mikä tietenkin rajoitti palvelijoiden itsemääräämisoikeutta ja vapautta monien mielestä aivan kohtuuttomasti sekä esti palvelijaa kehittymästä ihmisenä.

Työnantajapuoli näki palvelijansa usein ennen kaikkea ja pelkästäänkin ruumiillisina olentoina: työkykyisinä, mutta toisaalta siveettömyyteen alttiina kehoina, jotka loivat koko ajan jännitteitä perhedynamiikkaan. Porvarispiireissä palvelijattarien seksuaalinen hyväksikäyttö oli julkinen salaisuus ja seksuaalimoraalia vartioivat nimenomaan porvarisnaiset, jotka joutuivat sietämään miestensä syrjähyppyjä ja vahtimaan alaistensa toimia. Paradoksaalisesti tällaisessa siveyden sukupuolihierarkiassa naiset olivat samanaikaisesti sekä sen ylimmällä että alimmalla portaalla siten, että yläluokkaisten naisten velvollisuus oli valvoa ja opastaa työväenluokkaisia kanssasisariaan, joiden kuviteltiin olevan erityisen alttiita siveettömyydelle.

KUVA 1 Kekripommi 1913 Kansalliskirjaston digitoidut aineistot
Kuva 1. Kekripommi 1913. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Edwin Lydénin piirtämien hahmojen ruumiillisuudessa kiteytyvät sekä yhteiskuntaluokkaan että maalaisuuteen ja kaupunkilaisuuteen liittyneet stereotypiat. Joitakin vuosia aikaisemmin kysymys palvelijoiden lukeutumisesta yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden piiriin oli kirvoittanut Fyrenin, Kurikan ja Velikullan kaltaisia pilalehtiä tuottamaan kuvia piioista tietämättöminä, sivistymättöminä ja seksuaalisesti moraalittomina hahmoina. Kaunokirjallisuuden ”kauhutarinoita” turmeltuneista piioista ja pilalehdissä esiintyneitä moukkamaisia palvelijoita käytettiin argumenttina sille, että palvelusväki ei kykenisi muiden ihmisten lailla täysivaltaiseen kansalaisuuteen. Kekripommissa sen sijaan Lydénin piirrokset saattavat naurunalaiseksi ennen kaikkea koko palvelijan ja palveltavan välisen eriskummallisen suhteen, joka altisti useille väärinymmärryksille. Lehden kansikuvassa (kuva 1) lihava mies, tehtailija Ström, käy seksuaalisesti kiinni vaimoonsa, jota pimeässä keittiössä luulee talouden keittäjä-Liisaksi. Itse palvelija, joka vapaaviikkonaan on lähtenyt sukulaistensa luokse maalle, jää siis täysin ulkopuolille tätä porvarillisen avioliiton ikävää välikohtausta, jossa pettäminen paljastuu varsin kiusallisella tavalla.

KUVA 2 Kekripommi 1913 Kansalliskirjaston digitoidut aineistot
Kuva 2. Kekripommi 1913. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Hieman samankaltainen asetelma on porvarillisen kodin salissa tapahtunut kohtaus, jossa kauppamatkustaja Lund oli palannut kotiin kahden viikon matkan jälkeen (kuva 2). Rouva Lund esittelee miehensä perheen uudelle palvelijalle Auroralle, joka palveluskauden vaihtuessa oli juuri muuttanut taloon. Kansikuvaa vastaava pettämiskuvio paljastuu rouva Lundille Auroran tokaistessa: ”no kukas sitte se herra on, joka täällä jo lähes kaksi viikkoa on herran tointa harjoitellut?” Lydénin kuvituksissa palvelijoiden vastaukset ja tokaisut kuvaavat sitä spontaania, omalla tavallaan yksinkertaista ja hölmöäkin ajattelukuviota, jota palvelijoilta odotettiin. Toisaalta taas palvelijoiden suorasukaiset kommentit iskivät syvälle porvarillisen kulttuurin sievisteleviin, paljon salaisuuksia sisäänsä kätkeviin käyttäytymismalleihin. Porvarillisen yhteisön sisällä elävä, mutta samalla aina hyvin perustavalla tavalla ulkopuoliseksi jäävä palvelija kykeni ainakin pilakuvien välityksellä iskemään tämän kulttuurin ikävimpään puoleen ja tekemään isäntäväkensä naurunalaiseksi.

Piikojen aviottomien lasten vaietulle asemalle naljailee puolestaan kuva, jossa maalaistalon tuvassa kattilaa hämmentävä emäntä kertoo tyttärensä lähteneen ylioppilaaksi valmistumisensa jälkeen puoleksi vuodeksi Saksaan (kuva 3). Hartiat lysyssä keskellä tupaa seisova, rahvaanomaisesti lattialle sylkäisevä renki lohkaisee tähän: ”Jotain se lukeminenkin sitte hyödyttää. Eik semmoisee reisuu men oppimattomall yhteksän kuukautta?” Ruumiinkieleltään Lydénin kuvaava huonoryhtinen, jalat harallaan mies vastaa hyvin mielikuvaa tyhmästä rengistä. Lattialla takapuoltaan nuoleva kissa vielä ikään kuin alleviivaa sitä, että sylkäisemällä suoraan permannolle renki tekee sivistymättömyyttään jotain vastenmielistä ja sopimatonta. Pelkkänä kuvana tämä visuaalinen esitys vain vahvistaisikin emännän ja rengin ennalta-arvattua asetelmaa. Kuvateksti sen sijaan ikään kuin kumoaa kaiken: tyttärensä korkealla koulutuksella ja ulkomaanmatkalla kehaissutta emäntää isketään sanallisesti takaisin vihjaamalla siihen hänen oman kulttuuripiirinsä vaiettuun ongelmaan, jossa raskaana olevat palvelustytöt salaperäisesti ”katosivat” perheestä. Tilanne oli erityisen kiusallinen, mikäli lapsen tuleva isä oli talollisen poika tai jopa talon isäntä itse.

KUVA 3 Kekripommi 1913 Kansalliskirjaston digitoidut aineistot
Kuva 3. Kekripommi 1913. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot

Sosialistissa lokakuun viimeisenä päivänä puidun palvelijakysymyksen myötä palvelijoihin vedottiin tarttumaan itse tarmokkaasti olojensa parantamiseen. Ainoastaan palvelijoiden oman aktiivisuuden nähtiin lopulta johtavan palvelusväen laillisen aseman kohenemiseen, ja uuden palveluskauden alkaminen oli kaikista otollisin ajankohta puuttua epäkohtiin, joita riittämättömän vapaa-ajan lisäksi olivat muun muassa palvelijoiden velvollisuus omalla ajallaan ja kustannuksellaan korjata asuinolosuhteidensa puutteita.

Palvelijoiden tilanne oli muuttumassa, vaikka historiallisesti katsoen muutokset palvelusväen yhteiskunnallisen aseman parantumisessa olivat olleet hyvin hitaita. Vuonna 1922 säädetyn työsopimuslain perusteella palvelijan työsopimuksen tuli määritellä työnantajan ja työntekijän velvollisuudet, työsuhteen kesto, palkka ja irtisanomisaika. Vaikka laki ei aivan sellaisenaan koskenutkaan kaupunkilaisperheiden kotiapulaisia, lakimuutos teki palvelijasta periaatteessa vapaan palkkatyöläisten, joka saattoi vaihtaa työnantajaa ja edetä urallaan. Jo vuonna 1913 oli havaittavissa muutoksen tuulia siinä, miten palvelija alettiin nähdä ihmisenä: ei ainoastaan ruumiillisena työntekijänä ja seksuaalisen moraalittomuuden uhkakuvana, vaan yksilönä, jonka henkisiä ominaisuuksia tulisi kehittää. Edwin Lydénin pilakuvat poikkesivat vuosisadan alun palvelijoita irvailevista pilakuvista näyttämällä ennen kaikkea porvariston naurettavassa valossa.

Agraariyhteiskunnan keppostelujuhla kekri, jolloin palvelusväki karnevalistisesti kerran vuodessa pääsi kyseenalaistamaan isäntäväkensä arvovallan, näyttäytyi 1900-luvun alkupuolen kaupunkilaisuudessa ennen kaikkea siirtymäkautena, jolloin palvelijoilla kerrankin oli aikaa ja mahdollisuus hoitaa omia asioitaan, vierailla omien perheittensä luona ja neuvotella uuden isäntäväkensä kanssa paremmista olosuhteista ja vapaa-ajan määrästä. Maaseudulla kekritraditio eli pidempään, mutta siirryttäessä vanhasta ”mikkelistä mikkeliin” (29.9. Mikonpäivä) kestäneestä palveluskaudesta lailla säädettyihin työaikoihin ja -oloihin, sekä muiden palkkatyö- ja koulutusmahdollisuuksien lisääntyessä ja palvelusväen yleisesti vähentyessä, alkoi kekri vähitellen menettää merkitystään vuotuisena juhlana.

Kirjoittaja Asta Sutinen on kulttuurihistoriasta valmistunut filosofian maisteri, joka on syksyllä 2017 työharjoittelussa oppiaineessa.

Alkuperäislähteet:

Kekripommi, Sosialistin Kirjapaino-Osuuskunta 1913, Kansalliskirjaston digitoidut aineistot, http://digi.kansalliskirjasto.fi

”Palwelijain wapaa-ajasta”, Sosialisti 31.10.1913, Kansalliskirjaston digitoidut aineistot, http://digi.kansalliskirjasto.fi

”Sananen palweluswäelle palweluskauden waihtuessa”, Sosialisti 31.10.1913, Kansalliskirjaston digitoidut aineistot, http://digi.kansalliskirjasto.fi

Tutkimuskirjallisuus:

Juhannus ajallaan. Juhlia vapusta kekriin. Toim. Juha Nirkko. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2004.

Melkas, Kukku: ”Palvelustyttö sivistyneistön peilinä.” Teoksessa Läpikulkuihmisiä. Muotoiluja kansallisuudesta ja sivistyksestä 1900-luvun alun Suomessa. Toim. Kukku Melkas. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2009.

Pylkkänen, Anu: ”Naispalvelijoiden oikeudellinen asema 1664-1922.” Teoksessa Työteliäs ja uskollinen. Naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään. Toim. Marjatta Rahikainen & Kirsi Vainio-Korhonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006.

Rahikainen, Marjatta: ”Kadonneen työn jäljillä.” teoksessa Työteliäs ja uskollinen. Naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään. Toim. Marjatta Rahikainen & Kirsi Vainio-Korhonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006.

Rahikainen, Marjatta: ”Maatalouden piiat pitäjänhistorioiden valossa.” Teoksessa Työteliäs ja uskollinen. Naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään. Toim. Marjatta Rahikainen & Kirsi Vainio-Korhonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s