Joku heitti, että tunnelma on kuin luokkaretkellä. Toinen vertasi sitä yliopiston kahvihuoneeseen. Eikä ihme, kun minullekin osui täyteen buukatussa lentokoneessa sattumalta ympärille tuttuja kasvoja, jopa entinen väitöskirjaohjaajani. Joku ehti jo vitsailla, että olisi pitänyt järjestää suomalaishistorioitsijoille yhteisbussi odottamaan Keflavikin kentälle. Lopulta moni meistä kylläkin pakkautui samaan lentokenttäbussiin, joka matkasi vajaan tunnin Reykjavikiin.

Olimme matkalla 13.–14.8.2025 pidettävään, rajat-teemaiseen (Boundaries) pohjoismaiseen historiantutkijoiden kongressiin Islannin yliopistoon. Kyseessä oli järjestyksessään 31. vastaava tapahtuma, jossa osallistujajoukko koostui viidestäsadasta islantilaisesta, tanskalaisesta, norjalaisesta, ruotsalaisesta ja suomalaisesta historiantutkijasta. Luvassa oli kolme pitkää päivää täynnä teoriaa, metodologiaa ja empiriaa, ajatustenvaihtoa, kiivasta väittelyäkin.

Kun olimme rekisteröityneet seuraavana aamuna ja saaneet oranssia hehkuvat NHM 2025 -nauhat kaulaamme, pääsimmekin heti sukeltamaan ensimmäisiin sessioihin.

Yksi narratiivi, monta narratiivia vai näiden yhteenveto?

Osallistuin ensimmäiseksi kaiken kattavalta kuulostavaan sessioon nimeltä “Methods and Concepts in Historical Research”, jonka aloittivat Johanna Ilmakunnas Åbo Akademista ja Petri Karonen Jyväskylän yliopistosta. He esittelivät alustavia havaintojaan ja ajatuksiaan uudesta aatelisperheitä koskevasta, pitkän aikavälin (1718–1918) tutkimuksestaan. Hankkeessa yhdistellään eri muodossa olevia lähteitä ja tarkastellaan tutkimuskohteita mikro-, meso- ja makrotasoilla. Mesotasolla tarkoitetaan tässä yhteydessä aatelisperheitä. Tutkimuksessa oli hyödynnetty digitaalisia menetelmiä ja testattu tekoälyäkin, mutta toistaiseksi kuulemma tuloksetta.

Toisena oli vuorossa Louise Karlskov Skyggebjerg Kööpenhaminan kauppakorkeakoulusta. Hän oli tutkinut pankkikriisiä vuosina 1991–2008 ja nosti esiin kysymyksen narratiiveista – miten historiaa kirjoitetaan tai tulisi kirjoittaa, kun erilaisia narratiiveja on useita, esimerkiksi ”sankarien” tai ”konnien” näkökulmasta. Karlskov Skyggebjerg totesi, ettei hänellä ollut tähän vastausta, mutta halusi herätellä keskustelua aiheesta. Tässä hän onnistuikin, koska tällainen yhden narratiivin valinta tuntui hämmentävän osaa yleisöstä. Monet yhtyivät ajatukseen, että erilaiset yhtäaikaiset narratiivit ovat mahdollisia ja voivat näkyä tutkimuksessa, mutta lopuksi tutkijan tulisi tehdä oma yhteenveto ja tulkinta niistä. ”Niinhän me kaikki historioitsijat tehdään”, kuului toteamus yleisöstä.

Viimeisenä oli vuorossa Janne Holmén Uppsalan yliopistosta, joka esitteli sanomalehtiaineistoon nojaavaa tutkimustaan, jossa on tavoitteena selvittää vasemmisto- ja oikeisto -käsitteiden ja -vastaparien vakiintumista pohjoismaiseen poliittiseen puheeseen hyödyntäen tilan (space) käsitettä ja kognitiivisen historian näkökulmaa.

Pohjoismaiden uusi kulta

Kahvitauon jälkeen osallistuin ”Nordic Big Health data” -sessioon, jonka puheenjohtaja Teemu Ryymin Bergenin yliopistosta teki osuvan vertauksen isoista datamassoista: ”it’s the new Nordic gold – or oil”. Viime vuosina big dataa, erityisesti rekisterimuotoista, on tullut yhä enemmän saataville ja sitä tulisi myös hyödyntää tutkimuksessa nykyistä laajemmin. Vaikka kyseessä oli hyvin ajankohtainen teema, sessioon saapui valitettavan vähän yleisöä.

Heini Hakosalo Oulun yliopistosta esitteli työn alla olevaa, sodanjälkeiseen tuberkuloosirokotuskampanjaan liittyvää tutkimusta, jossa hyödynnetään Tilastokeskuksen tarjoamia kohorttitietoja. Erilaista dataa, kuten rokotuskortteja (sis. 859 000 henkilön tiedot) verrataan mm. dataan kuolleista.

Magnus Vollset Bergenin yliopistosta puolestaan kertoi norjalaisesta spitaalitautirekisteristä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista tutkimukselle. Vollset korosti alkuperäisen muistiinpanokirjan asemaa tärkeänä artefaktina – näistä kirjoista koostettiin tautirekisteri, joka toimi paitsi hallinnollisena työkaluna myös etiologisena tietopankkina. Rekisteri tarjoaa tutkimukseen myös jatkuvuutta, koska tiedot koostettiin ennen väestölaskennan aikaa. Bergenin spitaalitietokanta on tunnustettu Unescon maailmanperintökohteeksi; se on maailman ensimmäinen kansallinen potilasrekisteri ja sisältää tiedot 8 200 henkilöstä.

Ida Al Fakir (Swedish School of Sports and Health Sciences) esitteli erilaisia rekisteriaineistoja Ruotsin tilastokeskukselta sekä sosiaali- ja terveysviranomaisilta, kuten kuolleisuutta ja syöpätauteja koskevia rekisterejä. Hän korosti, että “iso terveysdata” (big health data) on osa globaalia biotaloutta ja siten arvokasta: kyse ei ole vain suurista datamassoista, vaan myös ison ja pienen datan yhdistelmästä. Esitelmää kevensi, että diat oli kuvitettu tekoälyn tuottamilla kuvilla. Miniatyyriset kaivosmiehet valtavien, kultaa tulvivien rekisterikirjojen keskellä herättivät yleisössä huvitusta.

Kulttuurihistorian heikkoudet vai heikko tutkimus?

Lounaan jälkeen lähdin suurin odotuksin seuraamaan ”Power Analyses in 2025: Constructive Approaches for Culture History” -pyöreää pöytää, jossa ruodittiin kulttuurihistoriallisen tutkimuksen nykytilaa. Onko olemassa pohjoismaista kulttuurihistoriaa, oli yksi kantavista kysymyksistä sessiossa.

Puheenjohtaja Lisa Hellman (Lundin yliopisto) johdatteli sessioon palaamalla kulttuurihistoriaan kohdistettuun kritiikkiin: sen on katsottu kärsivän kriittisen analyysin puutteesta sekä sivuuttaneen valtasuhteet, hierarkiat ja suuret kertomukset (great narratives). Hän esitti provosoivan kysymyksen: onko kulttuurihistoria kadonnut? Hellman kertoi myös selailleensa ennen kongressia pohjoismaisten historiantutkijoiden esittelyjä yliopistojen verkkosivuilla ja panneensa merkille, ettei kukaan nimittänyt itseään kulttuurihistorioitsijaksi. Hän pohti, oliko kyse rohkeuden puutteesta.

Panelisteihin kuuluivat yliopiston lehtorit Dorotheé Goetze (Keski-Ruotsin yliopisto), Charlotta Forss (Södertörnin yliopisto, Ruotsi), Birgit Tremml-Werner (Tukholman yliopisto) sekä professori Christa Wirth (Agderin yliopisto, Norja). Kolme ensiksi mainittua ovat erikoistuneet uuden ajan kulttuurihistoriaan ja viimeksi mainittu modernin ajan (1750-) historiaan.

Panelistit pitivät kulttuurihistoriaa vaikeasti määriteltävänä, joka ehkä vaikuttaa siihen, ettei kulttuurihistoriaa uskalleta tuoda esiin vahvemmin. Eräs heistä katsoi, että kulttuurihistoria vastaa kysymykseen siitä, millaisia merkityksiä ihmiset antoivat elämälleen (”how did people make sense in their lives”). Panelistien mukaan kulttuurihistoria voisi huomioida valtasuhteet paremmin laajentamalla näkökulmia ja lähdeaineistoja (ei esimerkiksi tukeutumalla vain viranomaislähteisiin) sekä tekemällä yhteistyötä eritaustaisista tutkijoista koostuvissa ryhmissä. Paneeli korosti, että menneisyyden ymmärrys lisää ymmärrystä nykypäivästä.

Yleisön saadessa kommentoida, esitettiin vastakysymys, miksi pitäisi olla pohjoismaista kulttuurihistoriaa. Tähän ei tullut vastausta. Sen sijaan yleisökeskustelussa tultiin jonkinlaiseen konsensukseen siitä, että kulttuurihistoriallinen perspektiivi näkyy oikeastaan joka puolella historiantutkimusta, se on integroitunut kaikkialle. Leikkisästi ehdotettiin, että ongelma ei ehkä olekaan kulttuurihistoriallisen näkökulman heikkoudet, vaan yksinkertaisesti huonosti tehty kulttuurihistoriallinen tutkimus.

Key note: Eläinnäkökulman anti

Alkuillasta pidettiin avajaisseremonia, jossa ääneen pääsivät ensin tapahtuman järjestäjät Islannin yliopistosta, ja heidän jälkeensä vuorossa oli keynote-luento. Järjestäjät kertoivat, että kun kongressia ryhdyttiin suunnittelemaan pari vuotta sitten, tulevaisuus näytti epävarmalta: yliopistot myöntävät yhä harvemmin matka-apurahoja ja Islanti on kallis maa. Siksi viidensadan osallistujan määrä oli heille erittäin iloinen yllätys. NHM on järjestetty Islannissa kahdesti aiemminkin, edellisen kerran kaksikymmentä vuotta sitten.

Key noten piti professori Mary Hilson Aarhusin yliopistosta. Hän esitteli sikoja koskevaa tutkimustaan kolmen esimerkkipossun kautta. Esityksen kantava teema oli, mitä eläinnäkökulma lisää ymmärrykseemme pohjoismaisesta modernisaatiosta ja pohjoismaisista hyvinvointivaltioista. Saimme kuulla muun muassa, että 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa teuraaksi kasvatettaville sioille saatettiin antaa muun muassa ihmisten nimiä, etu- ja sukunimineen. Hilson toi esiin työväen-, eläin- ja ympäristöhistorian tiiviit yhteydet toisiinsa. Luennon mieleenpainuvin hetki sijoittui loppuun, kun Hilson soitti 1930-luvun äänitallennetta tanskalaiselta farmilta. Samalla, kun sikafarmaria haastateltiin radioon, taustalla kuului teurastettavien ja kuolevien sikojen voimistuvaa röhkinää ja vinkunaa. Ylpeä tanskalainen tuolloinen lausahdus kuului: “Kaikki [sian osat] käytetään paitsi vinkuna.”

Luennon jälkeen Islannin yliopiston professori Guðmundur Hálfdanarson haastatteli lyhyesti Hilsonia. Hilson kertoi kiinnostuneensa sikateemasta pyöräillessään Tanskan maaseudulla: ”siat haistaa, mutta niitä ei koskaan näe”. Haastatteluhetken jälkeen jaettiin pohjoismainen kirjapalkinto, jonka sai 28 ehdokkaan joukosta Helsingin yliopiston tutkijoiden teos Forced Migrants in Nordic Histories. https://hup.fi/books/e/10.33134/HUP-32

Tilaisuuden päätti islantilaisen koomikon stand-up show aiheella, kuinka tulla islantilaiseksi 20 minuutissa. Suomalaisen korvaan meillä on paljonkin yhteistä islantilaisten kanssa.

Seremonian jälkeen osallistujille tarjottiin pieniä coctail-paloja ja juotavaa pohjoismaisten suurlähetystöjen mahdollistamana.

Vain seitsemänkymppiset voivat kirjoittaa (hyvää) historiaa?

Toisena konferenssipäivänä osallistuin mikrohistoria-aiheisiin sessioihin. Aiheeseen, mikrohistoriaan, oli sopivaa, että sessiot oli sijoitettu pikkuruiseen luokkahuoneeseen, joka pullisteli osallistujia aivan ääriään myöten ja ylikin.

Esitelmissä käytiin lyhyesti läpi mikrohistorian klassikoita ja kysyttiin, onko olemassa pohjoismaista mikrohistoriaa. Kiinnostavin osuus oli kuitenkin väittelyt siitä, miten mikrohistoriaa tulisi tehdä.

Sigurður Gylfi Magnússonin (Islannin yliopisto) mukaan italialainen ja ranskalainen mikrohistoria dominoivat edelleen tutkimusta ja kritisoi sitä, miten mikrohistoriaa on tehty tähän saakka. Hän kehotti mikrohistorioitsijoita etsimään yhteyksiä, katsomaan tekstien sisään ja käymään läpi kaikki yksityiskohdat. Hänen esitelmänsä jälkeen käytiin hetki kiivasta keskustelua siitä, onko saksalainen, arkielämän historiaan keskittyvä alltagsgeschichte -suuntaus mikrohistoriaa vai ei.

Rebecka Lennartson (Uppsalan yliopisto ja Tukholman kaupunginmuseo) esitteli mikrohistoriallista tutkimusta, jota oli toteutettu muun muassa poliisin hallussa olleiden valokuva-albumien avulla. Albumien kuviin oli tallennettu 1800-luvun loppupuolen prostituoituja – osasta tiedettiin nimet, osasta ei. Hankkeessa hyödynnettiin tekoälyä naisten kasvojen tunnistamiseen, ja näin saatiin selville osa naisten identiteeteistä. Näiden naisten tarinoita oli ollut esillä City Faces -museonäyttelyssä. Lennartson kysyi, mistä kontekstointi alkaa ja mihin se loppuu. Hänen mukaansa mikrohistoria ei yksinkertaisesti vahvista suurta kertomusta (grand narrative), vaan kontekstointia käytetään analysointityökaluna. Mielenkiintoista oli, ettei kukaan nostanut esiin tekoälyn käytön eettisiä kysymyksiä, vaikka aiheen voi tulkita arkaluonteiseksi.

Tyge Krogh (Tanskan kansallisarkisto) kertasi, miten mikrohistoriaa tehtiin 90-luvulla huomioiden uudet kulttuurihistoriat, lingvistinen käänne jne. Hän kertoi joutuneensa tutkimuksen sivuraiteille huomatessaan, ettei menneisyyden rangaistuskäytännöistä ollut tietoa, joten hän ryhtyi tekemään niistä itse tutkimusta. Tuloksena syntyi tanskankielinen kirja, joka on sittemmin julkaistu myös englanniksi (The Great Nightmen Conspiracy. A Tale of the Eighteenth Century Dishonourable Underworld, 2020). Krogh kävi esityksessään läpi, mitä ajatuksia kirjoittamisprosessi herättää hänessä nyt. Hän kertoi tekstinsä lähentelevän kaunokirjallisuutta ja korosti tarinankerronnan tärkeyttä. Draaman kaari on pidettävä yllä.

Session keskusteluosuudessa heräsi kysymyksiä siitä, eikö pitäisi ottaa huomioon historiallinen muutos, eikä vain toimijuutta. Magnússon halusi haastaa mikrohistoriallisen tutkimuksen sovittamisen suureen kertomukseen, mutta useimmat muut keskustelijat olivat tästä eri mieltä. Krogh toi esiin ajatuksen siitä, että kirjoittaakseen hyvää mikrohistoriaa, on oltava tarpeeksi tietoa – ja sen keräämiseen menee aikaa. Joku vitsailikin, että pitää ilmeisesti olla seitsemänkymppinen voidakseen kirjoittaa kunnollista historiaa. ”History comes from below” -toteamus päätti kiivaan keskustelun. Ja tästä olivat ilmeisesti kaikki samaa mieltä.

Seuraavassa sessiossa saimme kuulla Lapin yliopiston tutkijaa Pilvikki Lantelaa, joka esitti feministisen tulkinnan mikrohistoriasta. Lantela tutkii väitöskirjassaan Martta Kaukomaata, herätysliikkeen aktiivista naistoimijaa. (Ks. Lantelan esittely täältä: https://kulttuurihistoria.net/2021/06/23/kulttuurihistorian-jatko-opiskelijan-esittely-pilvikki-lantela/ ) Hän aloitti esitelmän anekdootilla, kuinka jotkut olivat todenneet mikrohistorian olevan kuollut. Kaikki kuitenkin osoittaa, ettei näin ole. (Tästähän todisti jo näiden mikrohistoriasessioiden väenpaljous!) Lantela haastoi yleisöä esittämällä kysymyksen siitä, mikä tekee mikrohistoriasta relevantin. Hänen mukaansa relevanttius tulee muun muassa siitä, että vähemmistöjen kokemukset ja näkemykset pääsevät kuuluviin suurten miesten isojen tarinoiden rinnalle. Feministinen näkökulma mikrohistoriaan tukee juuri tätä. Lantela ehdotti, että feministinen tulkinta mikrohistoriasta voisi olla yksi osa pohjoismaista mikrohistoriaa, jos sellaista on olemassa.

Annika Sanden Tukholman kaupunginmuseosta jatkoi pohdintaa siitä, onko olemassa pohjoismaista tapaa tehdä mikrohistoriaa. Hän kertoi Ruotsin runsaista, oikeuslaitoksen, kirkon ja valtionhallinnon tuottamista uuden ajan lähdeaineistoista ja totesi, että ne antavat hyvät lähtökohdat pohjoismaiseen mikrohistoriaan, mutta myös italialais- ja saksalaisvaikutteiseen mikrohistoriaan. Hän kertoi olevansa kiinnostunut elämäkerroista ja kokemuksista. Ihmisten väliset sosiaaliset yhteydet ovat hänen tutkimuksensa keskiössä.

Liv Egholm (Kööpenhaminan Business School) puolestaan kertoi kartoittavansa mikrohistoriallisessa tutkimuksessaan konsepteja ja tapahtumia ja lukevansa lähteitä vastakarvaan (against the grain). Tällä hän tarkoittaa, että lähteistä etsitään tahattomia todisteita ja ristiriitaisuuksia, mutta myös seesteisyyttä. Tämä lähestymistapa mikrohistoriaan sisältää empatiaa, mutta toisaalta myös kriittistä etäisyyttä tutkimuskohteeseen.

Vilkkaassa keskustelussa nousi jälleen esiin ajatus siitä, että nuorten tutkijoiden ei pitäisi aloittaa mikrohistoriasta, koska konteksti ensin pitää tuntea. Vaarana kun on ”tuhansien detaljien polku”. Keskustelussa nostettiin myös esiin mikrohistorian relevanttius sekä edustavuuden ja yleistämisen ongelmat. Niihin ehdotettiin ratkaisuksi muun muassa sitä, että tutkija on avoin siitä, miten tutkimus on toteutettu. Viimeisenä yleisöstä nousi esiin todennäköisesti puolivakavissaan esitetty väite, että sitä parempi historioitsija, mitä enemmän elämänkokemusta.

Näiden intensiivisten keskustelujen jälkeen oli vuorossa lounas, jonka jälkeen lähdin omin luvin tutkiskelemaan Reykjavikia loppupäiväksi. Illalla olisi ollut konferenssi-illallinen, jonka jätin väliin. Onneksemme seuran hallituksen jäsen, Susanna Lahtinen, oli paikalla ja otti muutaman kuvan. Illallismaljan nosti Islannin entinen presidentti ja historian professori Guðni Th. Jóhannesson.

Sananvapauden historiaa, kansalaisyhteiskunnan syntytuskia ja saksalaiset ystävinä

Oma sessioni koitti perjantaina aamupäivällä. Meillä oli ilmeisesti erittäin kovia kilpailijasessioita (yhtä aikaa oli käynnissä jopa 14 eri sessiota!) tai ehkäpä Reykjavikin nähtävyydet karkottivat osan yleisöstä. Vilkuilimme hämmentyneinä toisiamme, kun kello oli tapissa ja salissa ei ollut yhtään yleisöä. Olimme jo melkein laittamassa pillit pussiin, kun saliin asteli yksi kuuntelija. Hän paljastui Islannin yliopiston historian emeritusprofessoriksi. Päätimme sittenkin esitelmöidä, sillä olihan meillä nyt yleisöä. Se oli hyvä ratkaisu, koska saimme nelistäänkin hyvää keskustelua aikaiseksi.

Minä esittelin ensin 1800-luvun lopun suomalaislehdistöön liittyvää tutkimustani sananvapauden ympäriltä, joka perustuu paitsi väitöskirjaani myös tulevaan artikkeliini. Tämän jälkeen oli vuorossa post doc -tutkija Hrafnkell Lárusson Islannin yliopistosta, joka kertoi Islannin kansalaisyhteiskunnan syntyä ja demokratian kehittymistä (1874–1915) koskevasta tutkimuksestaan. Viimeisenä oli vuorossa Tony Pyykkö Turun yliopistosta, joka kertoi poliittisen historian väitöstutkimukseensa liittyen Suomen ja Saksan välisistä ystävyysseuroista 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa.

Session jälkeen minun piti poistua lentokenttää kohden ja loppupäivän anti jäi siten väliin.

Summausta

Kongressi näyttäytyi ensikertalaiselle hyvin järjestetyltä ja onnistuneelta monin eri puolin. Se mikä yllätti, oli keskustelun runsaus ja intohimoisuus. Historiantutkimus nostaa tunteita pintaan! Jos pieniä kehityskohteita haluaa mainita, niin tilat eivät aina olleet kunnolla mitoitettuja, jos miettii esimerkiksi mikrohistorian sessioita. Voi toki olla vaikeaa arvioida, kuinka moni tulee seuraamaan kutakin sessiota, mutta ehkäpä kaikkein pienimmät tilat voisi jättää pois kokonaan, jos vain mahdollista.  Lisäksi jäin kaipaamaan puheenjohtajia, jotka olisivat esitelleet luennoitsijat, pitäneet huolta aikataulusta sekä moderoineet keskustelua. Osassa sessioita nämä puuttuivat. Heidän läsnäolonsa olisi voinut tuoda jämäkkyyttä sessioon.

Parasta olivat inspiroivat esitelmät, kohtaamiset ja keskustelut uusien ja tuttujen ihmisten kanssa sekä tietysti iki-ihana Islanti, jossa olisi voinut viettää pitemmänkin aikaa. Kiitän samalla lämpimästi Turun yliopistosäätiötä apurahasta, joka mahdollisti konferenssimatkani.

Teksti ja kuvat: Satu Sorvali

Kansainvälisen kulttuurihistorian seuran (the International Society for Cultural History) 16. vuosikonferenssi järjestettiin tänä vuonna Potsdamin viehättävässä kaupungissa Saksassa, Brandenburgin osavaltiossa, joka sijaitsee noin 30 kilometrin päässä Berliinistä. Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluvasta Sanssoucin linnasta ja sen upeasta puistosta tunnettu, eri ajankerrostumia kuhiseva Potsdam oli oiva valinta konferenssille.

4.–6.9.2024 pidetty konferenssi kokosi tänäkin vuonna tutkijoita eri puolilta maailmaa, suurimmaksi osaksi kuitenkin Euroopasta. Konferenssin teemana oli ”Embodied Histories: Cultural History of, in, and through the Human Body” (Ruumiillistetut historiat: Kulttuurihistoria ihmiskehosta, -kehossa ja -kehon kautta), ja se tarjosi laajan kirjon key note -luentoja ja sessioita, jotka käsittelivät kehon ja kehollisuuden historiaa eri näkökulmista. Potsdamin yliopisto (Universität Potsdam) on suhteellisen nuori, sillä se on perustettu vuonna 1991, mutta se on nopeasti kehittynyt yhdeksi Saksan arvostetuimmista korkeakouluista. Yliopiston kolmesta kampuksesta konferenssi pidettiin Am Neuen Palais’n kampuksella, joka sijaitsee Sanssoucin puiston ja kuten nimestä voi päätellä, Neues Palais -palatsin vieressä. Konferenssivieraat saivat nauttia historiallisesta ja mahtipontisesta ympäristöstä sekä sessioista vanhoissa rakennuksissa, joita kampuksella riitti. Esimerkiksi yksi konferenssissa käytetyistä rakennuksista oli toiminut Neues Palais’n keittiö- ja vierastiloina.

Preussin kuningas Fredrik II Suuri rakennutti 1700-luvun puolivälissä Neues Palais’n edustamaan Preussin valtaa ja varakkuutta ja se on huomattavasti Sanssoucin linnaa suurempi.

Pienempi ja yksityisempi rokokootyyliä edustava Sanssoucin linna rakennettiin Fredrik II:n kesäresidenssiksi. Nimi ”Sanssouci” tulee ranskan kielen sanoista sans souci ja tarkoittaa ”ilman huolia”, mikä heijastaa linnan alkuperäistä funktiota paikkana, jossa kuningas saattoi rentoutua ja vetäytyä kauas hovielämän hälinästä ja politiikasta. Linnaa ympäröi terassipuutarha, joka on osa Sanssoucin puistoa.

Puistossa löytyy monia kiinnostavia rakennelmia, kuten rokokoopaviljonki Kiinalainen teehuone.

Kolmenkymmenenkolmen asteen paahteesta nauttineen (vai kärsineen?) konferenssin avasi Potsdamin yliopiston vanhojen aikojen professori Filippo Carlà-Uhink. Juhlalliseen Audiomax-auditorioon oli saapunut koolle kymmenien innokkaiden kulttuurihistoriasta kiinnostuneiden tutkijoiden joukko.

Tämän jälkeen oli ensimmäisen key note -luennon The ‘Women’s Question’: Gendered Experiences and Women’s Thinking on the Body in the Renaissance vuoro, jonka piti varhaismodernin ajan tutkija Montserrat Cabré i Pairet espanjalaisesta Kantabrian yliopistosta. Hän kertoi kolmesta kirjailijanaisesta 1400-luvun Italiassa, jotka olivat käsitelleet teksteissään naisten koristautumista ja kaunistautumista. Aikakauden papisto vetosi sosiaaliseen järjestykseen ja naissukupuolen heikkouteen säädellessään hyvin tarkkaan sitä, millaisina naiset saivat esiintyä julkisesti. Cabrén esittelemät naiset esittivät kuitenkin omia näkökulmiaan asiaan ja muun muassa eräs heistä, Nicolosa Sanuti, vaati että naisten tulisi olla itse vastuussa omista kehoistaan. Toinen, Christine de Piza esitti hyvinkin nykyaikaisia näkemyksiä käytännönläheisessä kirjassaan Le Livre de la Cité des Dames (Kirja naisten kaupungista): kaikki naiset eivät suinkaan kaunistautuneet miesten takia eli toisin sanoen syntisesti, vaan kauneuden itsensä vuoksi.

Lapin yliopiston yliopisto-opettajalla ja Kulttuurihistorian seuran hallitukseen kuuluvalla dosentti Pälvi Rantalalla oli konferenssissa kaksi luovaa kirjoittamista esittelevää kirjoitustyöpajaa. Ensimmäiseen työpajaan oli kokoontunut yhdeksän hyvin monenlaisten tutkimusalojen edustajia, jotka tulivat Suomen lisäksi muun muassa Etelä-Afrikasta, Saksasta ja Iso-Britanniasta. Rantala antoi osallistujille lyhytkestoisia, 2–10 minuutin kirjoitustehtäviä, joissa tarkoituksena oli käyttää mielikuvitusta, kuvitella itsensä toiseen paikkaan tai asettua toisen ihmisen asemaan ja eläytyä hänen tunteisiinsa. Osallistujien piti esimerkiksi listata sanoja, lauseita, paikkoja ja ihmisiä tai olentoja, jotka liittyivät omaan kirjoitusprojektiin. Harjoitusten lomassa sai myös liikkua huoneessa, mutta tällä kertaa kukaan osallistujista ei tarttunut tähän mahdollisuuteen, vaan käytti ajan kirjoittamiseen. Harjoitusten jälkeen kirjoittamista reflektoitiin kolmen henkilön pienryhmissä ja lopuksi jaettiin yhteisesti tärkeimmät havainnot. Osa oli saanut hyviä oivalluksia kirjoitusprojektiinsa, toiset taas ennemminkin kirjoitusprosessiinsa. Rantalan esittelemiin menetelmiin suhtauduttiin hyvin positiivisesti ja osallistujat kertoivat kokeilevansa niitä uudelleen.

Oma paneelini ”Fatness and its Representations” koitti iltapäivällä. Minua jännitti, koska olin puhumassa itselleni uudesta tutkimusaiheesta, jota olin alkanut tutkia kollegani kanssa vastikään. Olimme saaneet session puheenjohtajaksi tutkimusaiheen johtavan asiantuntijan, Kansasin yliopiston professorin Christopher E. Forthin, joka on meritoitunut lihavuuden historian tutkimuksessa kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Paneelissamme piti olla alun perin viisi osallistujaa, mutta kaksi oli joutunut peruuttamaan osallistumisensa. (Tämä paneelin kutistuminen muuten kohtasi konferenssia myöhemminkin, kun erääseen sessioon saapui viiden esitelmöijän sijasta lopulta vain yksi! Eksyivätköhän he Sanssoucin puistoon?)

Taidehistorioitsija Lisa Hecht Marburgin yliopistosta Saksasta esitelmöi varhaismodernin ajan maalauksista, joissa oli ajankohdalle tyypillistä, erikoisiksi katsottujen kehojen, kuten lihavien ihmisten tirkistelyä. Hecht esitteli kaksi tapausesimerkkiä, pienen tytön ja nuoren pojan, joiden kehoja kuvattiin toiseuttaen ja seksualisoiden. Hecht toi esiin kuinka eri sukupuolten kehojen kokoihin suhtauduttiin eri tavoin; siinä missä miehillä lihavuus katsottiin osoitukseksi vallasta, kuten esimerkiksi Englannin kuninkaan Henrik VIII:n tapauksessa, naisista lihavuus saattoi tehdä ”hirviöitä”. 1600-luvulla Espanjan hovin viihdykkeeksi otetun, geneettisestä häiriöstä kärsineen pikkutytön, Eugenia Martínez Vallejon lempinimi oli tosiaan La monstrua.

Espanjalaisen Lleidan yliopiston väitöskirjatutkija Irene Santoron esitelmäaihe koski lihavan naisen kehon tutkimuksen teoriaa ja metodologiaa ableismin, seksismin ja rasismin näkövinkkelistä. Aiemmin sukupuolentutkimuksen alalle, nykyisin kulttuuriperintöalalle kouluttautuvan Santoron esityksessä oli paljon eväitä myös historiantutkimuksessa pohdittavaksi erityisesti intersektionaalisuuden kannalta.

Itse esitelmöin mediakeskusteluista, joita 1960–70-lukujen suomalaislehdistössä käytiin lihaville naisille suunnatusta niin kutsutusta madamemuodista. Tavoitteeni oli demonstroida case-esimerkillä yhtä kiinnostavaa tutkimuskohdetta modernin ajan Suomen lehdistössä, kun tarkasteluun otetaan mediakeskustelu naisten lihavuudesta. Madamevaatteet olivat ensimmäisiä isokokoisille naisille (koot 42:sta ylöspäin) tarkoitettuja valmisvaatteita, jotka tulivat Suomen markkinoille 1950-luvun lopusta lähtien. Niihin suhtauduttiin kahtiajakoisesti – toisaalta oli hyvä, että isokokoisillekin saatiin valmisvaatteita, kun aiemmin ne oli pitänyt valmistaa itse, mutta toisaalta vaatemalleja oli vain vähän ja niiden koettiin poikkeavan huomattavasti valtavirran muodista. Madamevaatteita kritisoitiin värittömiksi, ankeiksi ja vanhentaviksi, mutta toisaalta – mitään muutakaan ei ollut saatavilla.

Keskiviikkoiltana järjestettiin konferenssi-illallinen lounaalta tutuksi tulleessa opiskelijaravintola Mensassa. Varjoisalla sisäpihalla oli mukava istua auringon laskiessa ja pahimman helteen väistyessä. Ilta oli oikein mukava ja päättyi noin tunnin patikointiin pimeän ja jännittävän Sanssoucin puiston ja Potsdamin katujen läpi hotellihuoneelle.

Torstaina aamupäivällä olin kuuntelemassa romanialaisen Babeș-Bolyai -yliopiston tutkijan Voica Pușcașiun esitelmää siitä, miten taidehistoriassa on tulkittu feministiseksi katsottua taidetta. Hän pohti, miksi teokset kuten neulegraffitit kaupunkitiloissa, nähdään ensisijaisesti feminiinisenä, eikä niiden poistamiseen ole nähty tarvetta, toisin kuin isojen, seiniä peittävien, maskuliinisiksi nähtyjen maaligraffitien poisto.

Torstain key note -luennon piti taidehistorioitsija, professori Änne Söll saksalaisesta Ruhr-Universität Bochumista. Hän esitteli etnografisesta näkökulmasta itävaltalaistaiteilija Rudolf Wackerin 1910- ja 1920-luvuilla keräämää kokoelmaa seksuaalissävytteisistä seinäpiirroksista. Wacker kopioi luonnoslehtiöönsä kymmeniä piirroksia, joita hän oli nähnyt julkisissa miesten wc-tiloissa Wienissä, mutta myös Itävallan ulkopuolella, kuten Romaniassa. Wacker ei koskaan selittänyt miksi keräsi kokoelman, mutta Söllin mukaan sitä saattoi motivoida hänen oma taiteilijataustansa, kiinnostuksensa ”primitiiviseen” sekä biseksuaalinen suuntautumisensa. Käytännössä Wackerin kopioimat piirrokset koostuivat erilaisista pikaisesti ja yksinkertaisesti hahmotelluista sukuelimistä sekä homo- ja heteroseksuaalisista akteista. Joidenkin piirrosten kohdalla Wacker oli tehnyt vertailua piirroksen ja klassisen arkkitehtuurin välillä – huumorin varjolla vai tosissaan? Jää arvoitukseksi. Söllin mukaan kokoelma on tällä hetkellä erään yhdeksänkymmentä käyvän, omasta toiveestaan nimettömäksi jäävän rouvan yksityisomistuksessa, mutta jossain vaiheessa se siirtynee museon omistukseen ja halukkaiden tutkittavaksi.

Jouduin valitettavasti lähtemään kotiin torstai-iltana, joten minulla jäi konferenssin viimeinen päivä sessioineen ja Christopher E. Forthin key note -luentoineen väliin. Kaiken kaikkiaan konferenssi oli mielestäni oikein onnistunut. Se sisälsi inspiroivia esitelmiä ja luentoja, nautin historiaa henkivästä ympäristöstä (näkyyn Neues Palais’ille ei vain tottunut) ja minulla oli kiinnostavia tapaamisia muiden tutkijoiden kanssa.

Suomalaisia tutkijoita osallistui konferenssiin siinä määrin (vajaa parikymmentä?), että kahteen eri otteeseen eri seurueissa hämmästeltiin, miten kyseisessä konferenssissa on aina niin paljon suomalaisia. Ensi vuonna ihmettelyyn ei liene aihetta, sillä voin ilokseni ilmoittaa, että seuraava vuosikonferenssi 16.–19.6.2025 pidetään Lapin yliopistossa Rovaniemellä. Teemana on Human/Nature – Entanglements in Cultural History ja tapahtuman call for papers julkaistaan lokakuussa. Kannattaa siis pysyä kuulolla!

Huhtikuisena keskiviikkona kokoonnuimme niin kasvokkain kuin etäyhteyksin jatkamaan kulttuurihistorian oppiaineen vaiheiden muistelua. Kulttuurihistorian muisti -tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran keväällä 2021, jolloin puhujiksi kutsuimme Turun yliopiston professori emerituksen Keijo Virtasen sekä Lapin yliopiston kulttuurihistorian professorin (nyk. emerita) Marja Tuomisen. Viime vuoden tapahtumasta voi lukea lisää täältä.

Tänä vuonna saimme kuulla professori emeritus Kari Immosen puheenvuoron otsikolla ”Sektorihistoriasta näkökulmahistoriaan. Kulttuurihistorian 30 ensimmäistä vuotta.” Immonen oli tiedekuntaneuvoston opiskelijajäsenenä vuonna 1968, kun kulttuurihistorian professuurin perustamista pohdittiin. Taustalla oli vuonna 1966 säädetty korkeakoulujen kehittämislaki, jonka pohjalta yliopistoihin perustettiin uusia virkoja.

Vuonna 1974 Kari Immosesta tuli yleisen historian assistentti ja hän pääsi seuraamaan läheltä kulttuurihistorian professorin viran täyttöä. Viran täyttö ei ollut helppoa, vaan professuurin täyttöä edelsi kaksi epäonnistuttua hakukierrosta. Ensimmäisen hakukierroksen hakijat edustivat monia tieteenaloja, kuten yleistä historiaa, kirjallisuustiedettä, filosofiaa ja psykologiaa, ja kaikki hakijat julistettiin epäpäteviksi. Toisella hakukierroksella käytettiin kutsumenettelyä, mutta sekään ei tuottanut toivottua tulosta. 1970-luvun lopun taloudellisen laman vaikuttaessa taustalla ja hakujen epäonnistuessa pohdittiin, tulisiko professuuri siirtää toiselle tieteenalalle. Tätä kuitenkin historian laitos, opiskelijat mukaan lukien, nousivat vastustamaan, ja niinpä kolmas virantäyttöhakukierros onnistui. Vuonna 1978 kulttuurihistorian professoriksi tuli keskiajan tutkija Veikko Litzen.

Ennen Veikko Litzenin nimitystä ja kulttuurihistorian oppiaineen kehittämistyön aloittamista, kulttuurihistoria oli enemmän yleiseen historiaan rakennettu kulttuuria ja aatehistoriaa käsittävä sektori, eikä sitä nähty omana itsenäisenä tieteenalanaan. Tässä muodossaan kulttuurihistoria nähtiin siis historiantutkimuksen alueena, joka rajautui tiettyihin näkökulmiin ja kulttuurisiin kysymyksiin. 1900-luvun alkuvuosina suomalaisen historiantutkimuksen kentällä toimi kulttuurihistoriallisesti ajatelleita tutkijoita, kuten Gunnar Suolahti, mutta sodanjälkeisen Suomen historiantutkimuksen kentälle ei kulttuurihistoria enää istunut, vaan historian tutkimuksen painottuminen oli poliittisessa ja valtiollisessa historiassa. Tällöin kulttuurihistoriallista näkökulmaa näkyi muilla tieteenaloilla, kuten kirjallisuustieteessä ja kansatieteessä, mikä näkyi Immosen mukaan professuurin virantäytön ensimmäisellä hakukierroksella.

Veikko Litzenin myötä alkoi ”kulttuurihistoriallisen erityisluonteen rakentuminen”. Immonen kuvasi Veikko Litzenia ideanikkariksi ja korosti, kuinka hänellä oli suuri rooli hengenluojana, mutta oppiaineen käytännöntöiden ja opiskelijoiden ohjauksen kannalta keskeistä oli Keijo Virtasen mukaantulo kulttuurihistoriaan 1980-luvulla. Oppiainetta rakennettiin kahdelle pohjalle: 1) jatkuvalle keskustelulle siitä, mitä kulttuurihistoria on, ja 2) määrätietoiselle työskentelylle oppiaineen ja ohjauksen järjestämiselle. Immonen näkee tämän olevan tänäkin päivänä kulttuurihistorian oppiaineen toiminnan taustalla. Vahvan tieteellisen osaamisen sekä opiskelijoille annetun tuen lisäksi oppiaine on Immosen mukaan ollut aina valmis ottamaan vastuuta yhteiskunnallisessa keskustelussa. Historian aikamuotona onkin hänen mielestään futuuri: keskustelu menneisyyden kanssa on tärkeää, jotta voidaan suuntautua tulevaan.

Immonen korosti kuinka kulttuurihistoriassa ei haluttu rajata opiskelijoiden mahdollisuuksia vaan tarjota ilmapiiri, jossa saattoi kasvaa ja kehittyä eteenpäin. Opiskelijoille annetusta vahvasta tuetusta esimerkkinä Immonen kertoi oppiaineen tiloihin 90-luvulla hankituista tietokoneista, joita opiskelijoilla oli mahdollisuus käyttää silloin, kun henkilökunta ei niitä tarvinnut. Immonen viittasi myös oppiaineen elokuvatutkimukseen beta-nauhurin kautta – tästä aiheesta lisää voi lukea Hannu Salmen mainiosta blogitekstistä oppiaineen blogista.

Immonen toi puheenvuorossaan myös esille, että oppiaineen nousu ja kehittymishalu johtivat myös tietynlaiseen väsähtämiseen ja epäonnistuneisiin hankkeisiin. Oppiaineen laajetessa myös valmistuneiden tohtoreiden määrä lisääntyi, eikä kaikille löytynyt töitä yliopistolta. Lisäksi kulttuurihistorian eteenpäin suuntautunut katse aiheutti välillä myös jännitteitä tiedekunnan ja yliopiston kanssa. Esimerkiksi ajatus oppiaineen yhteydessä toimivasta yritysyksiköstä ei saanut vastakaikua yliopistolta.

Keijo Virtanen korosti vuoden 2021 muistelutapahtumassa, kuinka oppiaineelta vaadittiin jatkuvaa määrittelyä 1980- ja 90-luvuilla. Myös Kari Immosen mielestä koko oppiaineen historian ajan on keskustelu siitä, mitä kulttuurihistoria on, ollut keskeinen työkalu. Hän kertoi esimerkin, miten oli aikoinaan eräällä luentokurssilla määritellyt kulttuurihistorian piirteitä, ja sellaiset käsitteet kuin historiallisuus, syvärakenne, kokonaisvaltaisuus ja moniaikaisuus ovat edelleen kulttuurihistorian opiskelijoille tutuiksi tulevia määritteitä. Kulttuurihistorian tiederajat ylittävä lähestymistapa on tuonut oppiaineen pariin tutkimuksen työkaluja myös naapuritieteistä ja -tiedekunnista, ja monitieteisyys on näkynyt erilaisissa tutkimushankkeissa. Immonen korosti myös avoimen yliopiston merkitystä kulttuurihistorian suosion kasvussa ja laajemman tietouden leviämisessä. Avoimen opetuksen myötä oppiaine sai myös keskeisiä resursseja käyttöönsä, ja Suomen toinen kulttuurihistorian oppiaine Lapin yliopistoon sai myös alkunsa avoimen yliopiston kautta 1990-luvulla.

Kari Immonen lainasi puheenvuorossaan Kuluttajatutkimuskeskuksen professorin Mika Pantzarin sosiaalisessa mediassa esittämää kommenttia: ”Kulttuurihistoria on Suomen parhaita laitoksia ja oppiaineita.” Näkemys, johon meidänkin seurassa on helppo yhtyä!

– Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri.

Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaine perustettiin vuonna 1972 – mikä tarkoittaa, että 50-vuotisjuhlia vietetään ensi vuonna! Samana vuonna juhlistetaan myös Lapin yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen 25-vuotisjuhlia. Juhlavuotta edeltäen päätti seura järjestää etäyhteyksin Kulttuurihistorian muisti -webinaarin, jossa oppiaineiden historian muistelu käynnistettiin.

Puhujiksi seura kutsui Turun yliopiston professori emerituksen Keijo Virtasen sekä Lapin yliopiston kulttuurihistorian professorin Marja Tuomisen.

Keijo Virtanen keskittyi omassa puheenvuorossaan 1980‒90-lukuihin, joita kutsui unohdetuiksi ja sameiksi vuosikymmeniksi oppiaineen historiassa. Virtanen toimi kulttuurihistorian vt. professorina vuodesta 1983 lähtien, ja nimettynä professorina vuodesta 1990. Vuosina 1997‒2012 Virtanen oli virkavapaalla professorin toimesta toimiessaan Turun yliopiston rehtorina. Virtanen korosti vuosilukuja ja ”täsmällistä, oikeaa kronologiaa” toivoen, että oppiaineen historia vuodesta 1972 alkaen tulisi tulevaisuudessa kirjoitettua.

1980-luvulla kulttuurihistorian oppiaineessa uurastettiin aseman vakiinnuttamiseksi. Ensimmäinen professori Veikko Litzen oli määrittänyt oppiaineen tavoitteet, lehtori Matti Männikkö pohjustanut kulttuurihistorian olemusta, ja Keijo Virtanen jatkoi työtä näiden pohjalta. Virtanen korosti erityisesti kulttuurihistorian poikkitieteellistä luonnetta ja vuoropuhelua lähitieteiden kanssa. Kulttuurihistoriaa on alusta asti luonnehtinut nojaaminen kansainvälisiin virtauksiin, ja ajatus olla aina askel muita edellä, määrittäen omaa identiteettiään aina uusiin suuntiin.

Myös Lapin yliopistossa kulttuurihistoria on professori Marja Tuomisen mukaan alusta saakka joutunut ja saanut olla avoin eri tieteidenalojen suuntaan, osin välttämättömistä syistä. Alkujaan kulttuurihistorian oppiaine Lapin yliopistossa toimi taiteiden tiedekunnassa. Sen jälkeen oppiaine siirtyi menetelmätieteiden laitokselle, jossa sijaitsi mm. informaatioteknologian ja filosofian oppiaineet. Tänä päivänä kulttuurihistorian oppiaine sijaitsee yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa. Opiskelijat tulevat useammasta tiedekunnasta, mukana on esimerkiksi paljon kasvatustieteilijöitä pätevöitymässä historian aineenopettajiksi.

Keijo Virtasen mielikuva 1980-luvusta oli, että häneltä jatkuvasti vaadittiin valmista näkemystä siitä, mitä kulttuurihistoria on. Myös puheenvuorojen jälkeisessä keskustelussa nousi tämä määrittely esiin: kulttuurihistorian monipuolisuus tuo haasteita oppiaineen määrittelylle. Professori Hannu Salmi nosti esiin kuinka kulttuurihistoria on omalla tavallaan aina kriisissä, uusien sukupolvien kysyessä aina uudelleen, mitä kulttuurihistoria on. Tämä on Salmen mukaan toisaalta myös tärkeää, ja istuu myös Keijo Virtasen ajatukseen, kuinka kulttuurihistoria etsii aina uusia suuntia.

Kulttuurihistorian henkilöresurssit olivat pitkään kahden henkilön, professorin ja assistentin varassa, ja oppiaineeseen suhtauduttiin myös vähättelevästi. 1980-luvun lopulla humanistisen tiedekunnan muutosvirkojen kautta oppiaine sai lisää resursseja, ja panostus tiedekunnan puolesta mahdollisti myös oppilasmäärien nousun. 1990-luvun alkuvuosina oppiaineeseen saatiin muutosvirkana myös apulaisprofessuuri. 80-luvun uurastusten myötä oppiaineen asema 90-luvulla vakiintui ja opiskelijamäärältään kulttuurihistoria oli tiedekunnan suurin. Kun oppiaineen ensimmäisen kymmenen vuoden aikana (1972‒82) valmistui 10 pro gradu -tutkielmaa, tuli seuraavina neljänä vuotena jo 20, ja tahti vain kiihtyi entisestään. Tohtorintutkintoja Turun kulttuurihistoriassa on tehty vuodesta 1988.

Avoimella yliopistolla on ollut myös suuri merkitys oppiaineen historiassa, ja Lapin yliopistossa kulttuurihistorian opiskelut käynnistyivätkin avoimen yliopiston kautta vuonna 1996. Jo seuraavana vuonna kulttuurihistoria sai Lapin yliopistoon oman oppiaineensa, ensin perusopintoja ja myöhemmin myös aineopintoja opettaen. Webinaarissa oli läsnä Lapin yliopiston kulttuurihistorian ensimmäisiä opiskelijoita, jotka lämmöllä muistelivat ”railakasta ja hauskaa” opiskelua menneisyyden aiheiden parissa. Vuonna 1996 opiskelijoita oli kymmenkunta, kun taas tänä päivänä noin 120. Professori Marja Tuominen on ollut alusta asti eri rooleissa vakiinnuttamassa kulttuurihistoriaa Rovaniemellä; tänä päivänä professuurin lisäksi oppiaineella on yliopisto-opettaja. Ensimmäinen väitöskirja Lapin yliopiston kulttuurihistoriasta valmistui vuonna 2003.

Puheenvuorojen jälkeisessä keskusteluosuudessa esiin nousi myös kulttuurihistorian tutkimuksen mukaansa tempaava voima, sillä monet alumnit ovat jatkaneet tutkimusta opintojen jälkeenkin tai palanneet kulttuurihistorian pariin.

Kuuntelijoita webinaarissa oli 50. Keskustelu sujui hyvissä tunnelmissa ja osallistujat jakoivat hienoja muistoja Turusta ja Rovaniemeltä. Vastaavanlaisia muisteluita jatketaan syksymmällä – niistä lisää myöhemmin!

-Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri.

Meedioita, lavatansseja, päiväkirjoja ja romantiikkaa. Kulttuurihistorian kirjavuosi 2020 on kaikkea tätä (ja paljon muuta)!

Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa on ollut poikkeuksellisen satoisa kirjakesä ja -syksy. Maailmanlaajuinen pandemia rajoittaa meitä toteuttamasta monia totuttuja ja odotettuja toimintamuotoja, mutta toisaalta se antaa syyn kokeilla jotain aivan uutta! Oppiaineen tutkijoilla onkin ilo kutsua kaikki kulttuurihistorian ystävät kotivastaanotinten ääreen seuraamaan Kulttuurihistorian ensimmäisiä kirjamessuja, 27.11.2020 live-tapahtumana ZOOMissa.

Tervetuloa osallistumaan, kuuntelemaan ja keskustelemaan! Voit käyttää ja seurata #khkirjamessut

Linkki tapahtumaan: Tässä Zoom-linkki ”messuille”

https://utu.zoom.us/j/64539559894

Lähetystä voi seurata myös Kulttuurihistorian facebook-tilin kautta.

OHJELMA

14:00 Avaussanat

Juontajat: Paavo Oinonen ja Marika Räsänen

14:05 Teemu Immonen, Gabriele Müller-Oberhaüser (toim.) Golden Leaves, Burned Books. Religious Reform and Conflict in the Long European Reformation. Kulttuurihistoria /Cultural history, 16 (Kulttuurihistorian seura)

Lisätietoja teoksesta: https://kulttuurihistoria.net/cultural-history-julkaisusarja/

Haastattelija: Marjo Kaartinen

14:20 Henna Karppinen-Kummunmäki, Lavatanssien hurma: keinu kanssani (SKS)

Lisätietoja: https://kirjat.finlit.fi/sivu/tuote/lavatanssien-hurma/2651992

Haastattelija: Hannu Salmi

14:35 Toni-Matti Karjalainen & Kimi Kärki (eds.): Made in Finland. Studies in Popular Music (Routledge). Lisätietoja: https://www.routledge.com/Made-in-Finland-Studies-in-Popular-Music/Karjalainen-Karki/p/book/9780367228910

Haastattelija: Paavo Oinonen

14:50 Marjo Kaartinen, Spiritistinen istunto (SKS)

Lisätietoja: https://kirjat.finlit.fi/sivu/tuote/spiritistinen-istunto/2716296

Haastattelija: Maarit Leskelä-Kärki

15:05–15:15 tauko

15:15 Maarit Leskelä-Kärki, Karoliina Sjö & Liisa Lalu (toim.): Päiväkirjojen jäljillä. Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen (Vastapaino)

Lisätietoja: https://vastapaino.fi/sivu/tuote/paivakirjojen-jaljilla/2733306

Haastattelija: Henna Karppinen-Kummunmäki

15:30 Paju, Petri, Ydinsulku ja Suomi. 50 vuotta ydinsulkusopimuksen kansallista toimeenpanoa (Säteilyturvakeskus, Helsinki 2020, 90 s.)

Lisätietoja: https://www.julkari.fi/handle/10024/122151

Haastattelija: Marjo Kaartinen

15:45 Heli Rantala, Pikisaaresta Pariisiin. Suomalaismatkaajien kokemuksia 1800-luvun Euroopassa. (Gaudeamus). Lisätietoja: https://www.gaudeamus.fi/pikisaarestapariisiin/

Haastattelija: Jukka Sarjala

16:00 Hannu Salmi, What is Digital History? (Polity)

Lisätietoja: https://politybooks.com/bookdetail/?isbn=9781509537013

Haastattelija: Petri Paju

16:15 Jukka Sarjala, Turun romantiikka. Aatteita, lukuvimmaa ja yhteistoimintaa 1810-luvun Suomessa. Historiallisia tutkimuksia 283, (SKS)

Lisätietoja: https://kirjat.finlit.fi/sivu/tuote/turun-romantiikka/2716305

Haastattelija: Marja Jalava

16:30- Loppusanat

Lisätiedot:

Kirjoittajat, sähköpostilla (osoitteet mallia etunimi.sukunimi[at]utu.fi)

Tapahtuman tekniset tiedot: Tapio Onnela (tapio.onnela[at]utu.fi)