Tutkin, millaista sota- ja jälleenrakennusajan naiseutta 12 Lapin naiskirjailijaa rakentavat romaaneissaan 1940–1990-luvulla. Käytännössä olen tutkimuksessani tehnyt kulttuurihistoriallista naiskuvatutkimusta, jossa olen tarkastellut, miksi sota- ja jälleenrakennusajan naisten historiaa on pohjoisissa romaaneissa haluttu muistaa ja tulkita tiettyjen naistyyppien kautta. Miksi esimerkiksi saksalaisten kanssa seurustelleet lappilaisnaiset ovat olleet niin suosittu hahmo monella vuosikymmenellä? Minua kiinnosti myös, toistelevatko kirjailijat poikkeusajoille tyypillistä sankarimyyttiä vai onko löydettävissä ristiriitaista ja todenmukaisempaa naiskuvaa.
Väitöskirjani on nyt esitarkastuksessa, ja rohkenen sen takia käyttää perfektimuotoa todetessani, että on ollut kiinnostavaa tutkia romaanien saamaa kritiikkiä: kirjailijan sukupuoli on vaikuttanut siihen, miten romaani on otettu vastaan. Naisten ei oletettu kirjoittavan miehisistä aiheista kuten sota ja jälleenrakennus. Heidän tulkintojaan usein myös vähäteltiin, koska ne poikkesivat totutusta miehisestä näkökulmasta. Taakkansa alle uupuneet kylmätilan emännät, jotka rikkoivat aina jaksavan sota- ja jälleenrakennusajan naisen myyttiä tai uhriksi suostumattomat sota-ajan naiset ovat herkullista analysoitavaa. Voidaankin sanoa, että kirjailijat osallistuivat oman aikansa yhteiskunnalliseen keskusteluun historiallisilla romaaneillaan.
Kuva: Virpi Vainio.
Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Olen paljon miettinyt, mitä unohtuneen kirjallisuuden esiin nostaminen antaa tämän päivän kulttuurille. Kirjallisuudentutkija Kati Launis kirjoitti vuonna 2005 ilmestyneessä väitöskirjassaan, että puheet varhaisista, unohtuneista naiskirjailijoista pitäisi lopettaa, koska heitä on jo tutkittu Suomessa niin paljon. Väitän, että pohjoisen naiskirjallisuuden kohdalla on kuitenkin relevanttia vielä näin vuonna 2025 puhua unohtuneesta kirjallisuudesta, sillä niin huonosti monia tutkimukseni kirjailijoita tänä päivänä muistetaan.
Minusta on tärkeää, että kulttuurihistorian tutkimus nostaa esille kulttuurisia jatkumoita ja -kerroksia. Monesti pohjoinen on unohdettu tutkimuksissa, ja kun puhutaan esimerkiksi 2000-luvun sotakirjallisuusbuumista, harva tietää, miten lappilaisessa kirjallisuudessa on käsitelty sota-ajan traumaattisia puolia jo 1940-luvulta lähtien.
Tutkimukseni antaa uusia näkökulmia myös suomalaisen naisen historiaan. Minusta tämän päivän suomalaisista naisista on yhä luettavissa sota- ja jälleenrakennusajan jälkiä. Vaikka tutkijat ovat keskenään vähän eri mieltä siitä, kuinka paljon sotavuodet vaikuttivat suomalaiseen tasa-arvokehitykseen, varmasti voidaan sanoa, että poikkeusvuodet antoivat naisille pystyvyyskokemuksia. Kotirintaman naiset ja esimerkiksi lotat näyttivät omalla esimerkillään, miten monia miehisiksi koettuja tehtäviä naiset pystyivät hoitamaan. Toisaalta ajasta jäi varmasti myös varjoja: ehkä me nykynaiset edelleen pyrimme yltämään sankaritekoihin niin työ- kuin kotielämässämme, vaikka meillä ei enää olisikaan kriisiajan pakkoa olla poikkeusyksilöitä, vähempikin riittäisi.
Mikä johdatti sinut kulttuurihistorian pariin?
Lähdin oikeastaan viisi vuotta sitten tekemään väitöskirjaa Lapin naiskirjailijoista surutyönä. En ollut saanut useista yrityksistäni huolimatta etelän kustantajia innostumaan historiallisten romaanikäsikirjoituksieni julkaisemisesta. Ajattelin silloin – ja ajattelen nyt – että elämän risteyskohdissa on hyväksi opiskella lisää ja sivistää itseään. Kulttuurihistorian tutkimuksen aloittaminen kannatti, sillä haastatellessani Lapin naiskirjailijoita, tapasin torniolaisen kirjailijan, Terttu Rousun. Hän sai minut ymmärtämään, että romaanien kirjoittamiseen ei tarvita lupaa kustantajalta. ”Ei se kustantaja ole mikhään autuhaaksi tekevä”, Rousu sanoi ja kannusti alkamaan omin luvin kirjailijaksi, ja minä aloin. Kolmas romaanini ilmestyy kesäkuussa.
Virpi Vainio. Kuva: Heli Blåfield.
Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Minulle kulttuurihistoria on ennen kaikkea näkyväksi tekemisen historiaa. On ihanaa, että tutkijat nostavat esille historian hämäriin unohtuneita ihmisryhmiä ja näyttävät, miten ei ole yhtä historiaa, vaan kokijoita ja näkökulmia on loputtomasti.
Kerro hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
Tutkimukseni on paikoin vaatinut melkoisia salapoliisitaitoja. Esimerkiksi kirjailija Ritva-Kaija Laitisesta en meinannut millään löytää biografiatietoja. Kerran kirjastokäynnillä tuttu äidinkielenopettaja sattui tulemaan vastaan ja selvisi, että hän oli asunut pitkään 1980-luvulla Laitisen naapurissa. Näin löytyi lopulta kuolleen kirjailijan tytär ja pääsin kuulemaan kirjailijan elämänvaiheista ja taustasta. Tutkimuksen aikana on myös kissojen ja koirien kanssa metsästetty kadonneita teoksia. Juurikin samaisen Laitisen supersuosittu näytelmä, Minun Sompioni (1971), oli kadonnut Rovaniemen arkistossa, eikä sitä ollut Suomen näytelmäkirjailijan liitossakaan, ei perikunnalla eikä 1970-luvulla näytelmässä esiintyneillä näyttelijöilläkään. Lopulta näytelmä löytyi kirjastonhoitaja Mari Ekmannin periksiantamattomuuden ansiosta Rovaniemen kirjaston kellarin viimeisestä komerosta – onneksi.
Olen Ringa Takanen, Kulttuurihistorian seuran hallituksen varajäsen. Seuran jäseneksi liityin heti sen perustamisen jälkeen 2017. Olen pitkään työskennellyt museokokoelmien parissa. Pidän sitä erittäin tärkeänä työnä kulttuuriperinnön säilymisen ja avaamisen kannalta. Elokuusta 2025 alkaen toimin postdoc-tutkijana Turun yliopistossa Koneen säätiön rahoituksella. Erityisalueeni on 1800-luvun ja 1900-luvun alun kuvallinen kulttuuri.
Oppiaineellinen kotini on taidehistoria, mutta kulttuurihistoriallinen suuntautuneisuus on ollut koko opintojen ja tutkijanpolkuni ajan voimakas. Koen molemmat oppiaineet alma materiksi. Kun aloitin aikoinaan Turun yliopistossa kulttuurihistorian sivuaineopinnot, valkeni minulle, että ne useat erittäin mielenkiintoiset menneisyyttä käsittelevät kirjat, joita kiikutin yläaste- ja lukioiässä kasoittain kotikaupungin kirjastosta, olivatkin kulttuurihistoriaa käsitteleviä opuksia!
Koronavuonna 2020 päivänvalon nähnyt väitöskirjani Laupeus ja inhimillisyys: Naisten ääni, affektiiviset elemuodot ja ikonografian murros suomalaisissa alttaritauluissa vuosina 1870–1920 yhdistää taide- ja kulttuurihistoriallisen tutkimuksen katsantotapoja ja metodeja. Samoin meneillään oleva postdoc -hankkeeni, työnimeltään Narratiivisen maalaustaiteen kerronnan muodot, yhteiskunnallisuus ja menneisyyden rekonstruktiot 1800-luvun Suomessa on näkökulmiltaan monialainen.
Vaikka olen tutkinut erityisesti 1800-luvun kuvakulttuuria eri muodoissaan, hyvin monenlaiset aiheet ja aikakaudet kiehtovat. Esimerkiksi musiikkifestivaalien yhteydessä esillä oleva taide on aihe, johon haluaisin vielä joskus tarttua. Mielestäni mikä tahansa tutkimuskohde on kiinnostava, kun siihen syventyy. Perustutkinto-opiskelijana oli erityisen mahtavaa se, kun pääsi laajentamaan tietopohjaa ja osaamistaan hyvin monenlaisiin suuntiin. Esseitä tuli kirjoitettua niin nuuttipukkiperinteestä kuin muinaissuomalaisten metsäsuhteesta.
Taiteen ja visuaalisen kulttuurihistorian tutkimuksessa inhimillinen toiminta ja siitä kumpuavat ja siihen vaikuttavat visuaaliset aineistot ovat loputtoman kiehtovia. Minuun teki syvän vaikutuksen, kun ensi kerran nuorena opiskelijana kuulin historiantutkimukseen liitetyn lausahduksen: Menneisyys tulee tuntea, jotta voi ymmärtää nykyhetkeä ja suunnitella tulevaisuutta.
Olen Heli Rantala, dosentti ja kulttuurihistorian seuran Capsa-julkaisusarjan puheenjohtaja. Toimin oppiaineessa tutkijana. Viime vuosina olen myös opettanut syventävien opintojen vaiheessa vastaamalla Modernin aikakauden historian teemaryhmästä yhdessä Petri Pajun kanssa. Tutkimuksessa ominta alaani on 1800-luvun historia, jota olen tutkinut erilaisista näkökulmista liikkuen aatteiden ja käsitteiden historiasta aina ruumiillisuuden ja tilallisuuden kokemuksiin.
Kuvassa olen kauan odotetulla Napolin-matkalla taustallani pilvien verhoama Vesuvius. Kuva: Alina Rantala.
Aloitin opinnot Turun yliopistossa vuonna 1997 opiskellen pitkään kaikkia kolmea historia-ainetta (yleinen historia, Suomen historia sekä kulttuurihistoria) ja käytännöllistä filosofiaa. Ennen yliopisto-opintoja kokeilin hetken käytännöllisempää ammattia mutta huomasin pian olevain väärällä alalla. En tiedä tarkalleen, mistä kiinnostukseni historiaa kohtaan on saanut alkunsa. En ollut koulussa luokan historianörtti vaikka muistankin yläkouluiässä olleeni kiinnostunut erityisesti toisen maailmansodan tapahtumista. 1980-luvulla peruskoulunsa käyneelle sota-aika oli isovanhempien kautta muutenkin vielä suhteellisen läheistä historiaa. Isän puolen isovanhempani elivät sotavuosina nuoruuttaan, ja erityisesti isoäiti avasi kertomuksillaan aikakauden kokemusmaailmaa nuoren ihmisen näkökulmasta. Yhtä lailla isoäiti tarinoi vaikkapa Titanicin uppoamisesta tai Robin Hoodista.
Tullessani historiaa opiskelemaan en hetkeen osannut päättää mikä aikakausi tai alue minua eniten kiinnostaisi. Kävin kaikenlaisilla kursseilla keskiajan uskonnollisuudesta tieteenhistoriaan ja ympäristöhistoriaan. Opiskelun alkuajoilta mieleen ovat jääneet muun muassa yleisen historian professorin Matti Männikön luennot aikakäsitysten historiasta. Olen muuten säästänyt kaikki luentomuistiinpanoni eri kursseilta! Kattavien luentomuistiinpanojen tekeminen oli vielä 2000-luvun alussa arkipäivää.
Kolmannen opiskeluvuoden jälkeen taisin olla hurahtanut historianfilosofiaan. Sakari Ollitervolla on tähän paljon vaikutusta. Kulttuurihistorian syventävien opintojen vaiheessa istuin Sakarin vetämässä lukupiirissä, jossa luettiin muun muassa Hannah Arendtia, Heideggeria ja Hegeliä. Tekstit olivat toisinaan erittäin vaikeita mutta se oli osa viehätystä. Missä sitä haastaisi omaa ajatteluaan jos ei yliopistossa? Graduvaiheen opiskelijana pääsin myös mukaan kirjaprojektiin, ja kirjoitin ensimmäisen tieteellisen artikkelini. Siitä tuli osa k&h -sarjan teosta Kohtaamisia ajassa: Kulttuurihistoria ja tulkinnan teoria (2003). Kirjahankkeeseen osallistuminen oli arvokas kokemus. Jälkikäteen katsottuna tieteellinen urani alkoi siitä.
Tieni kulttuurihistoriaan kulki siis eräänlaisen teoriaoven kautta mutta myöhemmin tutkijana erityisesti väitöksen jälkeen olen tutkinut monenlaisia aiheita ja ollut mukana useissa tutkimusprojekteissa, joissa on perehdytty muun muassa 1800-luvun eurooppalaisen ajattelun tilallisuuteen, viraalisuuteen sekä sanomalehtien tapaan kierrättää palstoillaan samoja tekstejä jopa yli sadan vuoden aikajänteellä. Viime vuosina olen kirjoittanut myös esimerkiksi matkanteon kokemuksista, päiväkirjoista, vallankumousuutisten liikkeistä ja Johan Huizingan Keskiajan syksystä. Monia tutkimuksia olen saanut kirjoittaa yhdessä kollegoiden kanssa, mikä on mahtavaa. Viime vuodet olen toiminut myös johtajana tutkimusprojektissa Sanojen liike ja tiedon paikat – oppineet kirjalliset yhteisöt 1800-luvun alussa (Koneen Säätiö).
Kaikkea tutkimuksentekoani motivoi historian mysteeri; halu tavoittaa jotakin merkityksellistä ajasta, jota ei enää ole – pyrkimys tehdä selkoa menneistä todellisuuksista, jotka kaiken aikaa pakenevat meiltä. Tehtävä on yhtä aikaa mahdoton ja elintärkeä.
Milloin sait dosentin arvonimen ja missä työskentelet nyt?
Sain dosentin arvon tammikuussa. Työskentelen Siirtolaisuusinstituutissa.
Mitä olet tutkinut ja miksi?
Olen tutkinut eniten suomalaisten (ja suomalaistaustaisten) kokemuksia Kanadassa ja Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa. Minua kiinnostaa eniten KAIKKI, mutta paikka, tunteet, omaelämäkerrallisuus, yhteisöllisyys, arki, koettu elämänkierto, ylirajaisuus ja vasemmistolaisuus ovat aina mukana tutkimuksessani tavalla tai toisella.
Väittelin Yorkin yliopistossa Torontossa 2014 ja väitöskirjassani tutkin Pohjois-Amerikan suomalaisten kokemuksia 1930-luvun neuvosto-Karjalassa heidän kirjeenvaihtonsa ja omaelämäkerronnallisen kirjoittamisensa (life writing) kautta. Tämä tutkimus julkaistaan tänä keväänä monografiana, Building That Bright Future: Soviet Karelia in the Life Writing of Finnish North Americans(University of Toronto Press).
2017–2020 toimin Suomen Akatemian tutkijatohtorina Turun yliopiston Pohjois-Amerikan tutkimuksen John Morton -keskuksessa. Tässä hankkeessa halusin ymmärtää paremmin, miten kuolema ja suru Pohjois-Amerikassa vaikuttivat, rakensivat ja ylläpitivät suomalaissiirtolaisten yhteisöjä ja identiteettejä.
Otan yhteistyöni ja velvollisuuteni suomalaisia siirtolaisyhteisöjä kohtaan vakavasti. Minulle on tärkeää, että tutkimukseni kautta Pohjois-Amerikan suomalaisten historiaa, kulttuuria ja kieltä ymmärretään ja arvostetaan, eikä sitä nähdä vain kuriositeettina tai vanhanaikaisena suomalaisuutena.
Pidän itseäni poikkitieteisenä (transdisciplinary) historioitsijana. Minulla on intohimo menetelmien tutkimiseen ja etsin jatkuvasti uusia tapoja lähestyä ja ymmärtää tutkimuskysymyksiä. Olen esimerkiksi viime vuosina kehittänyt etnografista kenttätyökäytäntöä historiantutkimuksen rinnalle sekä olen ollut kokeilemassa uusia taiteellisia yhteistyömuotoja.
Samira Saramo. Kuvaaja: Luke Nicol.
Mitä olet tutkimassa nyt? Miksi?
Nykyisessä tutkimusprojektissani pyrin rakentamaan moniaistisen ja kerrostuneen digitaalisen kartan suomalaisesta uudisasutuksesta Kanadan Ontarion provinssissa. Tämä avoin kartta-alusta hyödyntää kertomuksia, valokuvia, äänimaisemia, väestötilastoja, ekologisia kuvauksia, kartografiaa, ja erilaisia arkistolähteitä, joita käyttäjät voivat tutkia ja kerrostaa eri tavoilla mahdollistaen uudenlaista vuorovaikutusta suomalaisen siirtolaishistorian kanssa. Tämän lähestymistavan avulla suomalaisten siirtolaisten menneisyys sekä sijoittuu yhteisön itsemääriteltyihin merkityksellisiin paikkoihin ja kerrontoihin, että ulottuu eri ajanjaksojen yli fyysisen ympäristön, valtion asettamien kolonialististen viitekehysten sekä väestö- ja taloushistoriallisten yleiskuvien muuttuvissa konteksteissa. Tavoitteenani on tarjota uusia tapoja nähdä monimutkaisia ja risteäviä/limittäisiä suhteita paikkaan, historiaan ja identiteettiin sekä edistää dialogia siirtolaisuustutkimuksen ja kanadalaisen asuttajakolonialismin tutkimuksen välillä. (”Deep mapping the ’Uncharted Territories’ of Finnish Migrant History”, Koneen säätiö, 2020–2024)
Tämän hankkeen lisäksi minulla on ilo olla myös mukana parissa projektissa, joissa selvitetään ja analysoidaan suomalaissiirtolaisen vasemmiston ylirajaisia verkostoja keskeisten vaikuttajahahmojen kautta. Yksi näistä on “T-Bone Slim and the transnational poetics of the migrant left in North America” (PI Kirsti Salmi-Niklander, Koneen säätiö, 2022–2024). Toinen näistä käsittelee mahtavaa kanadansuomalaista ”agitaattoria” Sanna Kannastoa, josta kirjoitin gradun jo vuosia sitten.
Olen tällä hetkellä myös muistitietotutkija Ulla Savolaisen kanssa toimittamassa monitieteellistä artikkelikokoelmaa, jossa käsitellään Neuvostoliiton harjoittamaan sortoon liittyvien muistojen ja perinnön välittämistä, liikkuvuutta ja materialisoitumista (Moving Memories of Soviet Repression).
Mihin ajankohtaisiin keskusteluihin tutkimuksesi liittyy/kytkeytyy?
Historian tuntemuksen ja ymmärryksen edistäminen on aina ajankohtainen tehtävä. Nykyinen hankkeeni tuo esille kolonialismin jatkuvia arkisia ulottuvuuksia visualisointien ja kerrontojen avulla, tavalla, jolla toivon rohkaisevan avointa keskustelua suomalaisten kesken. Laajemmin tutkimustyöni osallistuu keskusteluihin kulttuurisesta muistista, yhteisöjen, suhteiden ja identiteettien ylläpidosta sekä muuttoliikkeistä.
Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Koska olen lapsuudestani saakka vahvasti aistinut ja tuntenut menneisyyden läsnäolon ympärilläni, ei ollut kovin yllättävää, että polkuni johti historiantutkimukseen. Tutkimukseni taustalla on kiinnostus päästä lähemmäs menneisyyden ihmisten arkisia kokemuksia sekä konkreettisesti että tunteiden ja ajatuksien tasoilla. Kulttuurihistorian menetelmillä ja käsitteillä olen pystynyt kontekstualisoida, kehittää ja haastaa oman historiallisen mielikuvituksen ja tuntemuksen.
1912 or 1914 Parade on Bay Street, Port Arthur. Archives & Digital Collections at Lakehead University Library.
Mitä kulttuurihistorian dosentuuri Turun yliopistossa tarkoittaa sinulle?
Turun yliopiston kulttuurihistorian dosentuuri on minulle todella merkittävää. Vaikka olen jo monta vuotta työskennellyt monitieteellisissä tutkimusympäristöissä, koen itseni vahvasti historiantutkijaksi ja pidän tärkeänä olla osana historiantutkijoiden yhteisöä. Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa tehdään monipuolista ja innovatiivista tutkimusta ja opetusta, johon on kunnia olla osana. Sen lisäksi – ja ehkä mikä tärkeintä – Kuhin porukka on lämminhenkinen, kollegiaalinen ja osaa pitää hauskaa.
Millä sanoin onnittelisit 50-vuotiasta kulttuurihistorian oppiainetta, ja millaisia neuvoja tai toiveita sinulla olisi antaa evästykseksi seuraaville vuosikymmenille?
Onnittelen lämpimästi 50-vuotiasta kulttuurihistorian oppiainetta! Uskon, että tuomalla esiin menneisyyden monimutkaisuuksia ja seurauksia kaikessa kauneudessaan ja rumuudessaan, kulttuurihistorialla on mahdollisuus edistää ymmärrystä ja empatiaa maailmassa, jossa humanistisia näkemyksiä tarvitaan kipeästi. Toivon rauhaa tälle tärkeälle työlle tuleville vuosikymmenille.
Milloin sait dosentin arvonimen ja missä työskentelet nyt?
Sain Lapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dosentuurin alalta kulttuurihistoria, erityisesti elämänkerronta tammikuun 2022 alusta. Kymmenen vuotta aiemmin sain kulttuurihistorian dosentuurin Turun yliopistosta, missä olen toiminut tutkijana ja opettajana vuodesta 1998 lähtien. Olen toiminut Turussa kulttuurihistorian oppiaineessa yliopistonlehtorina vuodesta 2015 lähtien. Keväällä 2022 olen muutaman kuukauden oppiaineessa professorin sijaisena kunnes varsinainen professori Hannu Salmi palaa takaisin akatemiaprofessorin kaudeltaan.
Maarit Leskelä-Kärki. Kuvaaja: Rikhard Larvanto.
Mitä olet tutkinut ja miksi?
Olen tutkinut laajasti naisten kirjoittamisen kulttuurihistoriaa, tehnyt elämäkerrallista tutkimusta ja erikoistunut erilaisen elämänkerronnallisen aineiston kuten kirjeiden ja päiväkirjojen tutkimiseen. Olen tutkinut naisten kirjallista toimijuutta ja ammatteja, eri kirjallisten lajien perinteitä, kirjeiden kirjoittamisen historiaa, päiväkirjaa kirjoittamisen lajina ja tehnyt elämäkerrallisia tutkimuksia.
Näistä aihepiireistä olen ollut kiinnostunut aina, ja erityisesti kirjallisuuden ja kirjoittamisen historiasta sekä sukupuolihistoriasta. Kirjallisuus on avain maailmaan, toisaalta kirjoittaminen on tapa olla ja toimia maailmassa ja sitä tutkimalla juuri naisten historiallinen toimijuus on ollut kiehtova tutkimuskohde. Kirjoittamista tarkastelen laajasta perspektiivistä, kaikki yksityisestä päiväkirjan ja muistiinpanojen kirjoittamisesta julkiseen kirjalliseen toimijuuteen ja esimerkiksi poliittiseen vaikuttamiseen on tärkeää tutkittavaksi. Kirjoittaminen taipuu moneen, ja sitä voi käyttää niin oman identiteetin tarkasteluun kuin historiakuvamme manipulointiin tai propagandaan. Aineistot ovat loputtomat.
Laajemmin nämä kaikki kytkeytyvät kulttuurisen muistin tematiikkaan sekä kollektiivisemmalla että yksilöllisemmällä tasolla. Elämäkerrallinen tutkimus on ollut luonteva tapa lähestyä menneisyyttä, koska oikeastaan vain yksilön kautta on mahdollista näyttää menneisyyden, ja ylipäätään elämän monimutkainen ristiriitaisuus ja ne kaikki eri sävyt, jotka usein laajemmassa perspektiivissä katoavat. Minua kiehtoo se, miten tätä yksilön tasoa voi olla mahdollista yhdistää laajempaan historialliseen narratiiviin, miten se tapahtuu metodologisesti, teoreettisesti ja eettisesti.
Tämän tutkimuskentän lisäksi olen juuri naisten historian kehyksessä tarkastellut naisten uskonnollisuuden historiaa toimijuuden näkökulmasta, ja sitä kautta löytänyt tieni esoterian kulttuurihistorian pariin. Viime vuodet olen johtanut suomalaisen esoterian kulttuurihistoriaa monitieteisesti tarkastellutta Uuden etsijät -projektia, jonka puitteissa olen itse tarkastellut juuri kirjailijoiden kokemusta ja toimijuutta erilaisten esoteeristen liikkeiden, kuten teosofian ja spiritualismin kentillä. Tämän projektin kautta olemme voineet avata kokonaan uudenlaisen näkökulman suomalaiseen kulttuurihistoriaan nostamalla esiin marginaaliin jääneet henkiset liikkeet ja niiden vaikutusvaltaisuuden ihmisten ajattelussa ja toiminnassa erityisesti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.
Pieniä, mutta itselle tärkeitä sivupolkuja olen tehnyt elokuvan ja musiikin kulttuurihistorian pariin.
Tieteen tekemisen suhde taiteelliseen ilmaisuun ja näiden välinen vuorovaikutus kiehtoo myös, ja seuraan innolla kulttuurihistorian parissa tapahtuvaa innovointia tällä alueella. Erilaisten yhteyksien luominen kulttuurin ja yhteiskunnan eri alueiden välille on itselleni tärkeää akateemisessa työssä, ja esimerkiksi Turussa jo kymmenen vuotta toiminut Aboagora-tapahtuma on oivallinen alusta tämän kaiken pohtimiseen ja kokeilemiseen. Olen ollut kohta viitisen vuotta Aboagoran työryhmässä mukana ideoimassa ja toteuttamassa tapahtumia, ja sillä on ollut myös vaikutus tutkimukseeni. Toivon, että tällainen vuorovaikutus taiteen kanssa jatkuu ja saa uusia muotoja.
Mitä aiot tutkia lähiaikoina / olet tutkimassa nyt? Miksi?
Viime syksynä valmistui kaksi isoa työtä, kun saimme hankkeemme päätösteoksen ”Uuden etsijät. Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria 1880-1930” valmiiksi ja samaan aikaan valmistui yhteistyössä kahden muun kirjoittajan kanssa Helmi Krohnin elämäkerta. Viime vuodet ovat olleet intensiivisiä, kun vuonna 2020 ilmestyi monen tutkijan voimin tehty Päiväkirjojen jäljillä -teos. Nyt on pienen hengähdyksen ja pohdinnan aika, vaikka työn alla on monia keskenjääneitä ja alulla olevia tutkimuksia ja kirjoitustöitä.
Työn alla on useampi elämäkerrallinen tutkimus, tänä vuonna ilmestyvässä yhteismonografiassa kokeilen ympäristöelämäkerran mahdollisuuksia. Kirjoitan samaan aikaan yleistajuisia teoksia laajalle yleisölle sekä tieteellisiä teoksia ja artikkeleita. Näiden eri kirjoittamisen lajien yhdistäminen on itselleni tosi tärkeää, mutta akateemisen uran kannalta se on myös haastavaa, koska yleistajuista kirjoittamista ei arvosteta yhtä korkealle kuin vertaisarvioituja tieteellisiä artikkeleita. Mutta jatkan valitsemallani tiellä.
Esoteerisuuteen kytkeytyvä tutkimus jatkuu; hankkeemme koettaa saada uutta rahoitusta ja jatkaa pidemmälle 1900-luvulle, jolloin esoteerisuuden ja politiikan kytkökset myös tulevat tiiviimmiksi. Haaveilen, että jossain vaiheessa voisin jatkaa myös kirjailija Aarni Koudan arkistoaineiston parissa – saimme sen lahjoituksena hankkeellemme ja olen saanut sitä tutkia. Laajemminkin suomalaisten 1900-luvun alun kirjailijoiden ja esoterian välinen suhde kiinnostaa ja sitä pitäisi tutkia monitieteisessä hankkeessa yhdessä kirjallisuudentutkijoiden kanssa. Tulevaisuudessa haluaisin kirjoittaa lisää 1970-80 -lukujen suomalaisten naiskirjailijoiden omaelämäkerrallisesta perinteestä, ja kokeilla myös uudenlaisia kirjoittamisen ja poetiikan muotoja. Myös tieteen ja taiteen välisen vuorovaikutuksen teema mahdollisena tutkimuksen kohteena kiehtoo.
Nainen kirjoituspöydän ääressä 1900-luvun alussa. Kuvaaja: Johannes Schalin. Turun museokeskus.
Mihin ajankohtaisiin keskusteluihin tutkimuksesi liittyy/kytkeytyy? Itsestä kirjoittaminen, omaelämäkerrallisuus ja itseilmaisu ovat ajassamme erityisen läsnäolevia muun muassa sosiaalisen median kanavien kautta. Toisaalta myös kaunokirjallisuuden parissa itsestä ja omasta elämästä kirjoittaminen sekä autofiktion eri muodot ovat enenevässä määrin esillä. Historioitsija voi näin tuoda laajemman ajallisen perspektiivin ja historiatietoisuuden meidän aikaamme, ja pohtia, miten samalla tavoin, mutta eri välinein kenties itsestämme kirjoitamme jos tarkastelemme vaikkapa 1800-luvun kirjettä tai tämän päivän somepostausta. Voimme kysyä, miten kulttuurinen konteksti tai teknologinen väline muovaa itseilmaisuamme, tai miten voimme tavoittaa eri aikojen ihmisten tunteita ja kokemuksia omaelämäkerrallisista tuotoksista.
Kuten olemme saaneet jälleen viime aikoina huomata sukupuolihistoria herättää aina keskustelua. Viime aikoina on usein noussut esiin kysymys unohduksesta ja siitä, keitä naisia historian hämäriin on jäänyt – keskustelu on hämmästyttävän samanlaista kuin 40-50 vuotta sitten. Tämä herättää myös kysymyksiä siitä, miten akateemista tutkimusta ja tietoa on mahdollista saada levitettyä ja julkisuuteen – miten paljon jää unohduksiin siitä työstä, jota tutkijat tekevät koko ajan? Tässä meillä kaikilla tutkijoilla on oma vastuumme tiedon levittäjinä ja välittäjinä eri suuntiin.
Esoteerisuuden tutkiminen on ollut vahvasti meidän aikaamme kytköksissä. Erilaiset uususkonnolliset liikkeet sekä viihteellistyvä henkisyys näkyvät vahvasti ajassamme, mikä on ehkä vaikuttanut siihen, että meidän on ollut helpompi tutkia näitä ilmiöitä nyt kuin esimerkiksi parikymmentä vuotta sitten. Tutkimuskenttä on vireä kansainvälisestikin ja kiinnostus aihepiiriä kohtaan on suurta niin akateemisesti kuin laajemman yleisön parissa. Hankkeemme puitteissa teimmekin useita tuotoksia kuten museonäyttelyitä ja tapahtumia, joilla tavoitimme laajoja yleisöjä.
Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Tulin Turkuun opiskelemaan historiaa 1992. En oikeastaan edes tiennyt kulttuurihistoriasta silloin, tosin muistelen lukeneeni valintaoppaasta, että sellainen erikoisuus Turussa on. Luin rinnan yleistä ja kulttuurihistoriaa, taisin tehdä proseminaaritkin molempiin, mutta kulttuurihistoria vei kyllä voiton ja gradua tehdessä ala alkoi tuntua yhä enemmän omalta vaikken ollut koskaan suunnitellut uraa tutkijana. Luottamus omiin kykyihin, ja varsinkin innostus tutkimiseen ja kirjoittamiseen taisi kasvaa pikkuhiljaa gradua tehdessä, ja sain myös hyvää ohjausta ja tukea oppiaineesta. Tie avautui vähän sattumaltakin, ja nopeasti valmistumisen jälkeen pääsin töihin oppiaineeseen ja vaikka monta uskalluksen aitaa piti ylittää, valinta tuntui omalta ja aloin heti työstää jatkotutkimusaihetta. Oppiaineen mahtava, avoin ilmapiiri sekä inspiroivat ja nuorta aloittelevaa tutkijaa tukevat opettajat ja tutkijat veivät mennessään – oppiaine eli tuolloin 1990-luvun lopulla vahvaa kasvukautta niin opetuksen kuin tutkimuksen näkökulmasta ja se oli äärimmäisen hyvää aikaa integroitua ja alkaa opetella kulttuurihistorioitsijaksi.
Mitä kulttuurihistorian dosentuuri Lapin yliopistossa tarkoittaa sinulle?
Sillä on ihan erityinen merkitys sekä tieteellisesti että henkilökohtaisesti. Olen syntynyt Rovaniemellä ja kaupungilla on keskeinen sija perhehistoriassani. Geologi-isäni tapaturmaisen kuoleman vuoksi jouduimme lähtemään pohjoisesta takaisin etelään, kun olin neljävuotias, mutta Rovaniemellä on aina pysynyt erityinen paikka sydämessäni. Vierailimme siellä monien vuosien ajan aina kesäisin. Siihen liittyvät erityiset muistamisen kerrokset, jotka ovat tärkeä osa identiteettiäni. On merkityksellistä, että tähän identiteetin kerrostumaan liittyy nyt myös ammatillinen puoli. Kävin ensimmäisen kerran Lapin yliopiston kulttuurihistoriassa 1999 oppiaineen yhteisellä pohjoisen retkellä, ja jo silloin tuntui, että jokin ympyrä sulkeutui. Vierailin myöhemmin opettamassa ja Marja Tuomisella on ollut tärkeä merkitys tutkijuudelleni. Hänen kauttaan olen saanut tietää, että tekstejäni on luettu kulttuurihistorian seminaareissa ja kiinnostus tutkimustani kohtaan on ollut aitoa. Olen erityisen iloinen, että dosentuuriin tuli erityisalana monitieteinen elämänkerronnan tutkimus, joka sopii myös yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan alaan. Se tiivistää olennaisen tutkimuksellisesta erikoistumisestani ja mahdollistaa myös tämän temaattisen alan kehittämisen juuri kulttuurihistorian kontekstissa. Toivon, että yhteistyö ja vuorovaikutus Lapin ja Turun välillä kehittyy tulevaisuudessakin niin opetuksen kuin tutkimuksen saralla.
Rovaniemen keskusta Ounasvaaralta nähtynä. Kuvaaja Gerald Zojer. Wikimedia Commons.
Millä sanoin onnittelisit 50-vuotiasta kulttuurihistorian oppiainetta, ja millaisia neuvoja tai toiveita sinulla olisi antaa evästykseksi seuraaville vuosikymmenille?
Kulttuurihistoria on ollut hyvinkin kiinteä osa elämääni oikeastaan kohta jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Se kulkee matkassa niin työssä kuin vapaa-ajalla. On siis selvää, että 50-vuotias oppiaine on hyvin tärkeä ja sitä tietysti onnittelee kaikin mahdollisin tavoin upeista saavutuksista, tieteenalan luomisesta Suomeen, innovatiivisesta ja rohkeasta opetuksesta ja tutkimuksesta – siitä, että kulttuurihistoriassa seinät ovat leveät ja katto korkealla! Kaiken tämän soisi jatkuvan tulevaan, otetaan aiemmasta kaikki se matkaan, mikä on ollut hyvää ja menestyksekästä (ja sitä on paljon!) ja ollaan ennakkoluulottomasti luomassa tulevaa. Oppiaineen tehtävä on ainutlaatuisen tärkeä niin Suomessa kuin kansainvälisesti, ja sitä pitää luotsata rohkeasti, omanarvontuntoisesti eteenpäin.
Olen Kaisa Vehkalahti ja aloitin seuran varapuheenjohtajana vuoden 2021 alussa. Kulttuurihistoria on kuitenkin ollut osa elämääni pitkään – suurimman osan elämääni itse asiassa! Aloitin kulttuurihistorian opinnot Turun yliopistossa keskellä 1990-luvun alun syvintä lamaa. Muistiini on jäänyt erityisesti ensimmäisen opiskelusyksyn perusopintojen johdantokurssi. Päärakennuksen luentosalissa I vierailivat monet myöhemmin tutuiksi tulleet tutkijat. Katriina Mäkinen puhui tuuletusikkunoiden kulttuurihistoriasta ja Tapio Onnela panopticon vankilatyypin ideasta. Ai näinkin voi historiaa tutkia? Olin löytänyt oman alani!
Monelle meistä lama-ajan opiskelijoista tulevaisuus ja työllistyminen olivat iso juttu. Niinpä minäkin vaihdoin pääaineeni yleisestä historiasta kulttuurihistoriaan vasta sitten, kun historian ja yhteiskuntaopin aineenopettajan opinnot avautuivat myös kulttuurihistorian opiskelijoille. 90-lukua varjosti pankkikriisi, korot hipoivat pilviä ja leipäjonot ilmestyivät kaupunkikuvaan. Omissa muistoissani 90-luku on kuitenkin ilon ja valon aikaa: uusia ihmisiä, uusia ystäviä, uusia maailmoja sekä uuden tiedon ja lopulta tutkijuuden löytämisen riemua. Kulttuurihistorian opinnoista mieleeni ovat jääneet erityisesti Kari Immosen inspiroivat luennot siitä, miten historia on monikerroksisesti läsnä nykyhetkessä. Niihin palaan sekä opetuksessa että tutkimuksessa yhä uudelleen. Kesäisin työskentelin oppaana Turun Linnassa, missä historian läsnäolo ei jäänyt vain abstraktiksi käsitteeksi, vaan elettiin todeksi joka päivä.
Valmistuttuani en lähtenytkään opettajaksi yläasteelle, vaan avoimen yliopiston kulttuurihistorian opintoihin ja pian tekemään väitöskirjaa dosentti Ritva Hapulin johtamaan Suomen Akatemian tutkimushankkeeseen Kirjoittaen maailmalle. Tutkimusintressini olivat jo opintojen lopulla suuntautuneet tyttötutkimukseen. Minua kiinnosti erityisesti tyttöjen kasvatuksen historia ja kysymys siitä, miten hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän, normaalin ja ei-normaalin tyttöyden välistä rajaa on eri aikoina ja erilaisissa yhteiskunnissa määritelty. Ritvan vetämä Modernin tutkimusryhmä ja sen kannustava, avoin ja epämuodollinen ilmapiiri tarjosivat nuorelle tutkijalle upean kasvualustan. Vuonna 2008 valmistuneessa väitöskirjassani käsittelin suomalaisen lastensuojelujärjestelmän varhaisvaiheita, 1800–1900-luvun vaihdetta, tyttöjen koulukotikasvatuksen näkökulmasta.
Lapsuuden ja nuoruuden historia on muodostanut tutkimukseni keskeisen juonteen tähän päivään saakka. Se on myös avannut ovia monitieteiseen yhteistyöhön. Turun yliopistosta lähdettyäni toimin pitkään mm. opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittaman Nuorisotutkimusverkoston tutkimuspäällikkönä.
Tällä hetkellä toimin akatemiatutkijana Oulun yliopistossa, tutkimushankkeessa Rural Generations on the Move. Cultural History of Rural Youth, 1950–2020 (2019–2020). Lisäksi johdan kahta tutkimusprojektia, jotka niinikään kytkeytyvät maaseutututkimukseen. Olen kiinnostunut erityisesti maaseutuun liittyvien merkitysten muutoksista suomalaisessa kulttuurissa ja siitä, mitä maaseutu merkitsee ihmisille elämän eri vaiheissa. Osana tutkimusta keräämme parhaillaan maaseutuun liittyviä muistoja ja elämäntarinoita yhteistyössä Suomen Maatalousmuseo Sarkan kanssa. Tutkimus on merkinnyt osittain myös paluuta omille juurilleni, sillä olen itsekin kotoisin Pohjois-Pohjanmaan maalaismaisemasta.
Kulttuurihistoria merkitsee minulle ennen kaikkea tietoisuutta ajan monikerroksisuudesta ja historian läsnäolosta elämässämme. Historian läsnäolo on keskeinen teema myös nykyisessä tutkimuksessani, jossa se nivoutuu kysymyksiin muistista, kokemuksesta, paikasta ja paikkaan kuulumisesta. Kulttuurihistoria merkitsee myös avointa mieltä ja uteliaisuutta elämän asenteena. Kulttuurihistoriallisen katseen voi suunnata mihin tahansa, kun osaa kysyä ja ihmetellä.
Olen Elina Karvo, seuran sihteeri sekä tapahtumatiimin ja Capsa Historiae -julkaisun toimituskunnan jäsen.
Olen kotoisin Kemijoen varrelta, Rovaniemen seudulta, jonne palasin takaisin vuodenvaihteessa lähes kolmentoista Turku-vuoden jälkeen. Historia ilmestyi elämääni ryminällä 10-vuotiaana, kun aukaisin historiankirjan ensimmäisen kerran koulussa. Rakastuin tarinoihin, tapahtumiin, menneisyyden ihmisiin, ja päätin siltä istumalta, että lähden yliopistoon historiaa lukemaan – ja päätös piti.
Kulttuurihistoriaan tutustuin vuonna 2006. Kirjoitin tuolloin ylioppilaaksi, mutta en päässyt opiskelemaan historiaa Oulun yliopistoon. Etsin vaihtoehtoista opiskelumahdollisuutta ja päädyin pariksi vuodeksi kansanopistoihin tekemään avoimen yliopiston opintoja kulttuurihistoriasta. Se oli sitä myöten menoa. Kulttuurihistorian opintomateriaalit olivat kiinnostavia ja tutkimusteemat imaisivat minut mukanaan. Etenkin rakkauteni elokuvahistoriaan, joka oli syntynyt teini-iässä Peter von Baghin teoksia lukiessa, sai lisäpontta esimerkiksi Hannu SalmenElokuva ja historia -teoksen myötä. Samalla törmäsin aiheisiin, joita en olisi sitä ennen uskonut historiantutkimuksen aiheiksi, kuten dandyt ja eksentrisyys. Löysin siis kulttuurihistoriasta ja Turun yliopistosta sen henkisen kodin, jota olin etsinyt.
Samana vuonna, kun löysin kulttuurihistorian, ilmestyi elämääni myös Sherlock Holmes. Nämä kaksi ovatkin kietoutuneet elämässäni hyvin vahvasti yhteen ja Holmesin kulttuurihistoria on äärimmäisen kiehtova ja jopa loputtoman tuntuinen jänkä, johon vaipua. Holmes on ollut vahvasti läsnä opinnoissani, ja on iso osa hitaasti etenevää väitöstutkimustani, joka käsittelee miesten välistä ystävyyttä brittiläisissä menneisyyteen sijoittuvissa tv-sarjoissa 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Tarkastelen kolmen Suomessakin hyvin suositun sarjan – Brideshead Revisited, Sherlock Holmes ja Jeeves and Wooster – populaarikulttuurisia tulkintoja miehistä ja miesten välisistä suhteista vasten poliittisesti konservatiivisen aikakauden tuntoja.
Minulle kulttuurihistoria on yhdistelmä uteliasta löytöretkeilyä, tutkimuksen iloa, inspiroivia keskusteluja ja pilkettä silmäkulmassa. Pidän kulttuurihistoriaa ja seuramme toimintaa tärkeänä tämän päivän maailmassa, sillä menneisyyteen sukeltaminen ja historian ilmiöiden ymmärtäminen auttaa käsittelemään tämän päivän välillä kauhuakin herättäviä tapahtumia ja tunteita. Joskus asioihin voi ottaa myös hieman kevyemmän näkökulman, jotta raskaat teemat eivät uuvuta. Itse ideoin meemejä Ruotsin Vaasa-suvun jäsenistä!
Seuralla on tänäkin vuonna luvassa kaikenlaista mielenkiintoista, mm. uusi julkaisu! Seuraathan siis tiedotustamme täällä ja somessa, niin pysyt kärryillä toiminnastamme!
Olen Susanna Lahtinen, kulttuurihistorian seuran sihteeri vuosina 2018–2019, hallituksen jäsen sekä seuran tapahtumatiimin aktiivi.
Kulttuurihistorian löysin jo viime vuosisadan viimeisenä vuotena, kun lukiosta valmistuneena piti miettiä opiskelupaikkoja ja kulttuurihistorian pääsykoekirjat vaikuttivat hurjan mielenkiintoisilta. Polku ei kuitenkaan johtanut suoraan kulttuurihistorian äärelle, sillä nuoreen mieleeni hiipi ajatus, että mihin työhön sitten kulttuurihistoriasta voisi valmistua. Tuli siinä sitten suoritettua tutkinto matkailupalvelujen johtamisen tiimoilta. Jälkiviisaana voi todeta, että olisi pitänyt olla uskollinen tunteilleen ja kuunnella itseään, sillä kulttuurihistoria ei jättänyt rauhaan, kuulin sen kutsuvan kuiskinnan läpi ammattikorkeakouluvuosien. Erityisesti matkailun historia monine ilmiöineen kiinnosti tavattomasti. Lopulta tieni kulki yliopistoon, piti vain kulkea ensin kansatieteen oppiaineen kautta, ennen kuin vihdoin päädyin kulttuurihistorian pariin.
Etätöiden ensimmäisen viikon sunnuntain päiväkävelyllä Ruissalon Kuuvannokassa ja rentoutumista meren äärellä
Kulttuurihistoriassa minua ilahduttaa sen laaja kirjo ja monipuoliset lähestymistavat eri aiheisiin. Kulttuurihistoria onkin uteliaisuutta ja innostusta. Jos kulttuurihistoria olisi tunne, se olisi ilo. Mielenkiintoiset tutkimusaiheet, kiinnostus kaikkeen inhimilliseen ja mahdollisuus uppoutua menneisyyden ihmisten tunteisiin, kokemuksiin ja ilmiöille annettuihin merkityksiin saa ainakin minut jatkuvasti iloiseksi.
Työskentelen museossa tutkijana. Suunnittelen erilaisia tapahtumia, opetusmateriaaleja, teemaopastuksia ja sometempauksia, joiden tarkoituksena on avata kulttuurihistoriaa suurelle yleisölle ja saada museokävijät innostumaan historiasta. Koen työni merkitykselliseksi, sillä museot ovat se kanava, joka tavoittaa niin nuoret kuin vanhemmatkin, ja historia tulee tutuksi ikään kuin vaivihkaa. Museoissa kulttuurihistoria tavallaan konkretisoituu, menneisyys tulee iholle ja tarjoaa kävijöille tilallisen ja kehollisen kokemuksen. Pyrin työssäni välittämään sitä iloa, jota kulttuurihistoria minulle edustaa. Huumorin ja elämysten avulla on mahdollista ravistella ihmisten ajatuksia siitä, että historia on kuivaa ja museot tylsiä.
Vapaa-ajallani edistän hitaasti, mutta varmasti, väitöstutkimustani. Minua voi varsin pätevällä syyllä nimittää hämäräksi tyypiksi, joka puhuu usein ihan pimeitä, sillä tutkin pimeydelle annettuja merkityksiä 1700- ja 1800-luvuilla. Pimeys on kiehtova, sillä se on yhtä aikaa tuttu ja vieras.
Moni voi kokea, että nyt koronasta johtuvan poikkeusajan vuoksi olemme aika hämärän rajamailla ja tavallaan olemme pimennossa siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Pakona arkeen voi käyttää museoiden monipuolisia verkkomateriaaleja. Museot Suomessa ja muualla maailmassa ovat tuottaneet nettiin valtavasti erilaisia sisältöjä virtuaaliopastuksista opetusmateriaaleihin ja perinneaskarteluvinkkeihin. Erityinen valonpilkahdus näinä epävarmoina aikoina on Museoduunari Eikka, joka tuo hymyn huulille, kun seuraa hänen tutustumistaan museomaailmaan kohde ja tehtävä kerrallaan. Eikan edesottamuksia voi seurata hänen omalta Instagram-tililtään @museoduunari.
Hei vaan, olen kulttuurihistorian väitöskirjatutkija ja tieteitä ja taiteita yhdistävän Aboagora – Between Arts and Sciences -tapahtuman osa-aikainen koordinaattori. Näiden hommien ohella kuulun myös Turun yliopiston ylioppilaskunnan 100-vuotista historiaa käsittelevän teoksen kirjoittajaryhmään. Ja tosiaan, olen myös Kulttuurihistorian seuran ja sen kansainvälisen sisaryhdistyksen ISCH:n rahastonhoitaja, eli toimin myös yhteyshenkilönä näiden kahden yhdistyksen välillä. Päiväni saattavat olla siis siis ajoittain melkoista silppua ja hoppua.
Kiireessä ja haasteissa korostuu vapaa-ajan merkitys. Se kuluu minulla sohvalla sarjoja ja elokuvia katsellen tai kirjoja lukien, mutta parhaiten yleensä rentoudun tanssitunnilla steppaillessa tai metsässä haahuillessa. Myös ystävät ja perhe, sekä erityisesti kissa sylissä ja viinilasi kädessä auttavat unohtamaan työkiireet.
Tässä rentoudun Aboagorassa elokuussa 2019 esiintyneen mirko nikolicin performanssiluennolla. Kuva: Pekko Vasantola.
Kulttuurihistoriasta innostuin viettäessäni lukion jälkeen välivuotta – tai vuosia – Työväen Akatemiassa Kauniaisissa. Siellä suoritin kirjallisuuden ja kansainvälisen politiikan tutkimuksen opintojen lisäksi kulttuurihistorian perus- ja aineopinnot avoimen yliopiston kautta. Muistan, miten Natalie Zemon Davisin teokset Martin Guerren paluu ja Kolme naista – kolme elämää 1600-luvulla tekivät minuun valtavan vaikutuksen. Kun tenttikirjoihin kuului vielä Hannu Salmen Vuosisadan lapset, olin ihmeissäni – tällaista tutkimusta tehdään vieläpä Suomessa!
Pääsin opiskelemaan kulttuurihistoriaa Turun yliopistoon avoimen väylän kautta ja aloitin opinnot innolla syksyllä 2008. Gradua päädyin jatkamaan samasta aihepiiristä kuin avoimen opinnoissa tekemässäni proseminaarityössä, ja saman aihepiirin kimpussa jatkan edelleen. Väitöskirjassani tutkin 1970-luvulla vahvimmillaan ollutta, paljon nuorisoa joukkoonsa houkutellutta kommunistista taistolaista liikettä. Minua kiinnostaa, miten nuoret naiset toimivat liikkeessä ja miten he taistolaisuutta muistelevat. Minusta mielenkiintoista on, miten ihmiset hahmottavat itsensä osana politiikkaa, yhteiskuntaa ja yhteiskunnallisia muutoksia – ja miten siitä kerrotaan. Tämä poikkeusaika tarjoaa kiinnostavia näkökulmia myös tähän!
Hyödyllisintä juuri nyt on kuitenkin ajoittain irrottautua jatkuvasta kolerauutisoinnista. Parasta on nauttia jo lämmittävästä kevätauringosta ja keväisestä luonnosta. Lisäksi Yle Teemalla on vielä muutaman päivän ajan menossa naisten kuukausi, ja Areena on täynnä upeita naisten ohjaamia elokuvia. Aion katsoa viikonloppuna leffamaratonissa ainakin Pianon, jonka lisäksi aion tutustua paraikaa on menossa olevan virtuaaliseen Season Film Festivalin tarjontaa!
Lähetänkin kaikille mielenrauhaa ja kärsivällisyyttä juuri nyt. Pysykää kotona, turvassa ja terveenä!
Olen Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen ja tapahtumatiimin aktiivi Jenni Henttula.
Menneet ajat kiehtovat minua. Kulttuurihistoria merkitsee minulle matkoja menneisyyteen – välillä lähemmäs ja välillä kauemmas. On kiinnostavaa seurata jälkiä, löytää tietoa ja vihjeitä. Äkkiä hoksata, mitä ne kertovat meille ennen eläneiden ihmisten elämästä ja kulttuurista. Ymmärtää, mitä merkityksiä vanhat esineet ja tekstit pitävät sisällään, ja millaisia tarinoita ne kertovat.
Olen koulutukseltani matkailualan restonomi AMK ja työskentelen Luostarinmäellä asiakaspalveluvastaavana. Käytännössä olen koko ajan toinen jalka menneessä ja toinen tulevassa – miten muuten voisi välittää kulttuurihistoriaa ja -perintöä, luoda hyvää asiakaskokemusta nykyisille ja tuleville museokävijöille? Moni yllättyy, kun kuulee minun myös asuvan Luostarinmäen museoalueella. Hätkähdän välillä itsekin, miten huikeaa on saada asua alueella, joka on säästynyt vuoden 1827 suurpalosta.
Jos kulttuurihistoria olisi tunne, se olisi hämmästys. Hämmästyn yhä uudelleen rikkaasta kulttuurihistoriastamme. Yllätyn tapojen ja tarinoiden runsaudesta sekä ihmisen loputtomasta kekseliäisyydestä. Seuran tapahtumatiimin jäsenenä toivon, että voimme välittää kulttuurihistoriaa laajalle yleisölle innostavien ja monipuolisten tapahtumien kautta.
Minulle kulttuurihistoria on yhdistelmä uteliasta löytöretkeilyä, tutkimuksen iloa, inspiroivia keskusteluja ja pilkettä silmäkulmassa. Pidän kulttuurihistoriaa ja seuramme toimintaa tärkeänä tämän päivän maailmassa, sillä menneisyyteen sukeltaminen ja historian ilmiöiden ymmärtäminen auttaa käsittelemään tämän päivän välillä kauhuakin herättäviä tapahtumia ja tunteita. Joskus asioihin voi ottaa myös hieman kevyemmän näkökulman, jotta raskaat teemat eivät uuvuta. Itse ideoin meemejä Ruotsin Vaasa-suvun jäsenistä!
Kulttuurihistorian seura 