Lapset! Nouskaapas ylös, sillä joulu on jo kauan ollut valveilla!
Vanhimmat veljet valjastavat kiireellä hevoset; kirkkoreet ahdetaan täyteen väkeä. Lumi narisee reen jalasten alla, kun hevonen nykäisee reen liikkeelle; selän taa jää koti loistavine lamppuineen; maantieltä kuuluu aisakellojen ja kulkusten helinä ja raskaiden lumitönkköjen painamilla lepänoksilla hypähtelevät tiaiset ja varpuset. Kuu paistaa tähtikirkkaalla taivaalla: sen keltainen valo vilahtelee lumimetsän lumoporttien läpi, loihtien metsän täyteen ihmeellisiä olentoja, joilla jokaisella on yllään valkea vaippa, tuhansia timanttia tämän laskoksissa sekä joulukynttilä kädessä.
Mennään joulukirkkoon. Hevoset nousevat kukkuloille ja laskeutuvat taas myötä-mäkeä. Silmissä vilahtelevat valot, joita on asetettu talojen tienpuolisiin ikkunoihin. (Valo: Kansakouluväen juhlakirja No 1. 1.12.1918)

Aamuöinen rekimatka joulukirkkoon lämpimien vällyjen alla aisakellojen helkätessä on piirtynyt niin joululaulujen, postikorttien kuin joululehtienkin (kuvat 1 ja 2) kuvastoon menneiden aikojen joulusta. Yllä olevassa Joulu-nimisen tekstin sitaatissa kirjoittaja muistelee kaiholla lapsuutensa joulua ja sitä juhlan tuntua, jonka lapset saivat jouluyönä kokea, kun äiti oli jo keittänyt kahvin ja isä patisteli lapsia laittautumaan valmiiksi kirkkoon lähtöä varten. Kirjoituksesta välittyy kuva kirkkomatkasta monia aisteja herättelevänä, myöhemmin muistoina palautuvana voimakkaana kokemuksena, jossa kellojen kilinä yhdistyy narisevaan pakkaslumeen ja kuunvalossa timantteina välkkyvä hanki valaisee tienoota talojen ikkunoista loistavien valojen kanssa.

Adventtikalenterin kolmannessa eläinteemaisessa luukussa kurkistamme, miltä näytti hevosten joulu Kansalliskirjaston digitoitujen sanomalehtiaineistojen valossa noin sata vuotta sitten, tarkemmin rajattuna 1910- ja 1920-luvuilla. Monissa aikakauden mielipideteksteissä, muistelmissa, novelleissa ja kansanperinnettä esittelevissä teksteissä hevonen miellettiin kiinteäksi osaksi perinteistä menneen ajan joulua. Vastaavasti hevosen rooli joulunvietossa koettiin katoavaksi kansanperinteeksi, joka oli vähitellen hiipumassa autoistumisen ja modernin elämäntavan myötä. Toki vielä sata vuotta sitten hevonen oli etenkin maaseudulla osa arkipäiväistä elämää ja työntekoa, ja se myös kirjaimellisesti toi joulun kotiin kuusenhakureissuilla tai kyyditessä talonväkeä kirkkoon varhain jouluaamuna. Ahkeraa työjuhtaa ja perheenjäsentä tuli myös muistaa vuoden suurimpana juhlana.

Hevonen – perheenjäsen ja jouluntuoja  

Entisaikojen jouluihin valmistauduttiin huolella ja pitkään, ja työtä riitti kaikille kynnelle kykeneville. Lumiseen aikaan hevonen ja reki tarjosivat oivallisen kulkupelin pidemmillekin taipaleille, ja hevosella kuljetettiin kuormia, jotka olisivat käyneet ihmisvoimille liian raskaiksi. Joulun aikaan hevonen saatettiin valjastaa ostosmatkalle (kuva 3), ja useissa muisteluteksteissä toistuu myös, miten etenkin lapsille hevosen kanssa tehty kuusenhakureissu oli jännittävä osa juhlaan valmistautumista. Usean viikon odottelun jälkeen hetki vihdoin koitti, kuten nimimerkki T-la:n laatimassa Joulumuistossa, jossa Pekka-poika pääsee odotetulle kuusenhakureissulle isän ja Virma-hevosen kanssa pienempien sisarusten jäädessä kotiin auttamaan äitiä jouluvalmisteluissa.

Mutta kuluipa viimein nuo kolme odotuksen viikkoakin. Yhtä riemuisan yllätettyjä kuin ensimmäisenä lumiaamunakin olivat sisarukset jouluaaton aamuna, kun isän ääni heidät herätti. »No, Pekka, ylös ja saappaat jalkaan! Virma jo portilla odottelee joulukuusen hakuun valmiina.» Ja iloisena pyrähti sängyistä pörrötukkaiset pienokaiset. Olihan toki nähtävä isän ja Pekan juhlallinen lähtö. Isä näyttikin aina jouluaattona — muuten niin harvasanainen ja jörö — ikäänkuin hellemmältä ja läheisemmältä. Oikein pikku sydämissä kiersi, kun hän veti Pekan polvelleen, tiukensi Virman ohjaksia ja naurussa suin viittoili hyvästiksi. (Nuorten toveri, No 12. 1.1.1922)

Vastaavasti Ensio Aavan kirjoittamassa tekstissä Hoivalan Joosun joulukirkkomatka kuvataan seikkaperäisesti hurjaksi kilpa-ajoksi äitynyttä kotimatkaa joulukirkosta, jossa mittaa toisistaan ottivat Hoivalan Helmin isän Poju-hevonen ja naapurin Alatalon Ruuna. Nopeimman hevosen kunniatehtävänä oli tuoda joulu kotiin kirkkomatkalta, ja naapureiden ja kyläläisten kesken käytiin usein ankaraa mittelöä voitosta. Vaikka Hoivalan isäntää kuvattiinkin tarkaksi ja hevostaan kohtaan myötätuntoiseksi mieheksi, antoi joulu erityisluvan kilpailulle, jossa ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut. Matkan aikana kilpaan yhtyivät myös tienoon muu kotiin palaava kirkkokansa rekineen ja hevosineen. Ankaran kisan tuoksinassa joukkoon mukaan liittyneen Törmälän isännän reki kaatui nurin, heittäen rotkoon Törmälän emännän peitteineen ja heinineen. Läkähdyttävän matkan päätteeksi kotiin päästiin sentään suuremmitta vahingoitta:

Saavuttuamme kotiin tuli äiti portailla meitä vastaan ja kysyi, oliko tullut kylmä. Isä vastasi naurussa suin; »Vai vielä tässä kylmä joutaa tulemaan, kun joulu on!»
»Ahaa», nauroi äitini, »nytpä ymmärrän. Te olette taasen koetelleet hevosianne. Voi, voi kun sinuakin, Joosu vielä lapsettaa, vanhaa miestä», nuhteli äiti lempeästi. Isä hymyili vain taputtaen Pojuaan lanteille. »Olet sinä oiva menijä, Pojuseni; taas toit joulun kotiin, nyt saisit tulla vaikka samaan pöytään syömään.» (Joulupukki No 2, 1.12.1917)

Kahdessa yllä olevassa, nuorelle lukijakunnalle suunnatussa kirjoituksessa joulu näyttäytyy muistelun ja fiktion valossa erityisenä juhlapyhänä, jolloin muutoin kiireen ja työn rasittamat vanhemmatkin muuttuivat ainakin hetken ajaksi lempeämmiksi. Myös hevoset saivat osansa hellyydestä ja hyväntahtoisuudesta ruoan ja kauniiden sanojen muodossa, kuten tässä aattoillan tunnelmallisessa kuvauksessa:

Isännän on kuitenkin huolehdittava siitä, että hevosille riittää pureskelemista jouluyöksi. Hän siis pistäytyy talliin, taputtelee ruunaa, sivelee tamman harjaa, sanoo jonkun kauniin sanan nuorelle, levottomasti liikehtelevälle varsalle ja nousee luhtiin pudottamaan heinää jokaisen eteen… (”Jouluviikko maalaiskylässä.”, Karjala No 354, 23.12.1925)

Jouluna hyvin söivät ja joivat kaikki, niin ihmiset kuin eläimetkin. Hevosille annettiin jouluolutta ja jopa viinalla terästettyä kauraa, jotta ne sitten jouluaamun kilpa-ajossa olisivat parhaassa mahdollisessa terässä. (E. Vihervaara: ”Joulunvietosta Länsi-Suomessa.” Kotiseutu: Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja. No 12. 15.12.1914) Hämäläisistä vanhoista joulunviettotavoista kerrottiin, että jouluaaton ruokapöydässä nuoret kisailivat siitä, kuka ennättäisi ensimmäisenä antamaan eläimille ruokaa – miehet lehmille ja naiset hevosille – samalla lausuen: ”Nyt on joulu lehmäseni, tee lehmistä vasikoita.” Hevosilta toivottiin orivarsaa.  Tulevaa joulukirkkomatkaa varten hevosia ruokittiin kauroilla, mutta myös väkevällä sahdilla ja viinallakin, jotta juoksu kulkisi kirkonmenojen jälkeen lujaa ja voitokkaaksi – jokainenhan tahtoi kiiruhtaa perille ensimmäisenä tuodakseen joulun kotiin. (”Entisajan joulunviettotavoista Hämeessä.” Ruovedeltä Aamulehdelle kerännyt V.S. Aamulehti N0 299, 24.12.1922) Kansatieteilijä ja historiantutkija Kustaa Vilkunan mukaan tässä vanhoilta ajoilta periytyvässä jouluaamun kilpa-ajossa ei niinkään näyttänyt olleen motiivina voittajan kunnia ja hevosen maine, vaan ennen kaikkea uskomus siitä, että joulukirkosta ensimmäisenä kyläänsä ehtinyt mies olisi myös ensimmäinen heinäniityillä, viljapellolla ja kaikissa muissakin töissään. (Kustaa Vilkuna: Vanhojen suomalaisten kolmiviikkoinen joulu. Suomen Sosialidemokraatti No 1. 1.1.1929) Tulevan vuoden hyvinvointiin ja tilan vaurauteen liittyvä uskomus eli sanomalehtiaineistojen mukaan vielä pitkälle 1900-luvulle tultaessa, vaikka sitä alettiinkin vähitellen tarkastella myös kriittisin silmin.

Tapaninpäivän riemua ja perinteitä – Jouluvalko ilosanan tuojana

Menneen ajan jouluun kuului kiireen ja työnteon keskeyttävä hiljentyminen juhlan kristillisen sanoman äärelle. Joulupäivää vietettiin vain oman väen kesken, mutta Tapaninpäivänä oli soveliasta lähteä taas ihmisten ilmoille. Kirkossa käymisen jälkeen niin vanhat kuin nuoretkin saattoivat lähteä kylälle rekiajelulle aisakellojen kilkatuksen lisätessä tunnelmaa. (”Entisajan joulunviettotavoista Hämeessä.” Ruovedeltä Aamulehdelle kerännyt V.S. Aamulehti N0 299, 24.12.1922)

Hevosella oli oma roolinsa myös eräässä Tapaninpäivän kiertelyperinteeseen kuuluneessa, Jouluvalkon nimellä kutsutussa ohjelmanumerossa, joka tunnettiin suppealla alueella Lounais-Hämeessä. Kansankulttuuria tutkinut sosiologi ja historioitsija Esko Aaltonen esitteli kirjoituksessaan ”Vanhoja tammelalaisia joululeikkejä” kansantietouden kerääjien matkaa Tammelaan, jossa yhdessä vanhemman sukupolven kanssa järjestettiin näytös entisajan joululeikeistä. Tilaisuutta varten sisustettiin Luukaan Säterin tyhjillään oleva pirtti joulupirtiksi tuomalla lattialle olkia, peittämällä osa seinästä ja katosta päreillä ja täyttämään joulupöytä asiaankuuluvasti. Sisällä pirtissä ja osaksi sen pihapiirissä esitettiin vanhoja joululeikkejä, joita suuri yleisö oli tullut katsomaan.  Tilaisuudesta otettiin valokuvia. (Forssan lehden joululehti, 1.12.1928)

Jouluvalko oli puusta ja valkoisesta kankaasta rakennettu hevoshahmo, jonka ratsastajan omat jalat toimivat hevosen jalkoina ja päässä oleva naamari petti usein ratsastajan henkilöllisyyden. Valko kierteli joulu- tai tapaninpäivän iltana lounaishämäläisissä kylissä kertomassa sanomaa vapahtajan syntymästä, ja palkaksi tästä hevoselle tuli tarjota viinaryyppy. Varsin pienelle alueelle Suomessa sijoittuvalla jouluvalkoperinteelle löytyy vastineensa ainakin Euroopasta, Puolan ja Pommerin alueelta. Vaikka perinteen alkuperää ei tunneta, hevoshahmon on uskottu esikristilliseen tapaan tuottavan hyvää onnea. (https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Jouluvalko) Aaltosen kirjoituksen ilmestymisen aikoihin 1920-luvun lopulla jouluvalkosta ja muista esitellyistä joululeikeistä puhutaan katoavana kansanperinteenä, joihin nuoremmalla sukupolvella ei välttämättä ole enää kosketusta. Näytösluonteisella tapahtumalla ja sen taltioimisella kuvina oli pedagoginen, tietoa eteenpäin välittävä tehtävä, jota Aaltonen kuvaa seuraavasti: ”Valkon ja pukin ilmaantuminen yhtäkkiä esim. koululaisten joulujuhlaan, pikkujoulun viettävien keskuuteen tai joulun jäikeispäivinä mihin tahansa, missä väkeä on koolla, tuottaa sellaista iloa, ettei sitä hevin voi millään muulla korvata. Siten nuori polvi säilyttäisi näitä ’ kansanomaisia joulunviettotapoja tulevillekin sukupolville.”

Kuvat itsessään ovat kiehtovia jo siksi, että niissä tarkoituksellisesti esitetään jouluperinnettä. Ne ovat tietoisen lavastettuja, kesällä otettuja kuvia, joissa kevyisiin mekkoihin, polvihousuihin ja vuodenaikaan sopiviin ohuisiin pukuihin sonnustautunut yleisö ei niinkään poseeraa kameralle, vaan ilmehtii eläytyessään ohjelmanumeroon. Kuvissa valko karauttaa ensin ulos pirtistä pihamaalle (kuva 4), sitten seisoo nurmella yleisön hämmästeltävänä (kuvat 5 ja 6). Valkon ”ratsastajan” erikoisesti taipuva vartalo selittyy oljilla täytetyistä housuista, jotka roikkuvat hevosen rungon päällä.

”Wanhurskas armahtaa juhtaansa, mutta jumalattoman sydän on armoton” – hevoset ja eläinsuojeluaate

Kuvista ja kertomuksista välittyvä idyllinen kuva jouluisista kirkkomatkoista ja tapaninajeluista vällyjen alla lumisten peltojen keskellä ei aikalaisnäkemysten mukaan ollut kiiltokuvamaisen puhtoinen. Railakkaat joulukirkko- ja tapaninajelut, joissa miestä väkevämpää nauttineet isännät ja nuorukaiset kiisivät pitkin tienoita niin ikään terästetyillä oljilla piristettyjen hevosten vetäminä, nostattivat yhä enenevässä määrin kriittisiä äänenpainoja.

Savon Sanomien yleisönosastokirjoituksessa suonenjokelainen ”Eläintenystävä” paheksuu kilpa-ajoa, josta: ”… on ollut useasti ikäwät seuraukset jalkamiesten yliajamisen y. m. muodossa. Ei sillä hywä että hywää kyytiä mennään, waan pitää eläinparkaa piiskan lyönneillä kannustaa yhä hurjempaan laukkaan.” (Savon Sanomat No 4, 12.1.1912) ”Eläintenystävä” ei ollut kannassaan ainoa, vaan samanlaisia äänenpainoja alettiin kuulla ympäri Suomea. Maaseutukirjeessä nimimerkki Tuitui kirjoittaa miten: ”… Ihminen, luomakunman herra, hewosten herra on aina saanut tänä „rauhan juhlana” walloillensa säälimättömyyttä todistamat halut. Ne halut owat: kowasti ajaminen kirkkotiellä ja siitä johtuwa hewosten rääkkäys. Pitkät, usein kymmeniä kilometriä kuljettawat matkat on kirkolle mennessä woitettawa; ja sillä matkalla on myös woitettawa naapurin hewonen, tai toisen kylän isännän hewonen. Ihmiset tahtowat olla hewosinensa aina toinen toisensa edellä, puhumattakaan joulu-aamusta, jolloin kilpailu kuuluu hurjistuneisiin ikiwanhoihin tapoihin. Kilpa-ajoradalla ajetaan mahdollisimman terweillä hewosilla lyhyitä matkoja, sekä mahdollisimman kewyeillä ajopeleillä. Kirkkotiellä sitäwastoin ajetaan wälittämättä hewosten kykenewäisyydestä, reen mukawuudesta sekä siitä, jos reessä olisi waikka puolisen tusinaa miehiä tai naisia. Kaikki tämä tapahtuu joulun huumauksessa, suuren juhlan „kunniaksi”.  (Työ No 1, 2.1.1913) Kilpa-ajelua vastustettiin osittain sen aiheuttaman yleisen vaaran ja onnettomuusriskien vuoksi, mutta yhä enemmän myös hevosille aiheutuneen, ihmisten itsekeskeisyydestä johtuneen tarpeettoman kärsimyksen takia. Ylenmääräinen ryypiskely ja rehvastelu ei monenkaan kriitikon mielestä kuulunut kristillisen arvokkaan juhlan henkeen. Vaikka paheksuntaa herätti ylipäätään joulun maallistuminen ja nuorisoa houkuttavat epäilyttävät viihteelliset ohjelmanumerot, haluttiin myös muistuttaa hevosten kokemasta vääryydestä:

”… Mutta jo ensimmäisen joulupäivän iltana, puhumattakaan sitten Tapanin päivästä, alkaa yhä selvemmin jakaantua joukot eri harrastusten ympärille joulu-iloa etsimään. Suurin osa nuorisoa, mutta paljon vanhempaakin väkeä ohjaa polkunsa kevytmielisiin iloihin ja julkijumalattomiin seuroihin, missä usein korttipeli ja juomingit, sekä tanssit, naamiaiset ja elävienkuvien ala-arvoiset kummitukset, tahi yksityisten kotien pikku-piirissä rietas riemu ja ilveily on vallalla. … Tuhannet hevoset maaseudulla ovat joulun pyhinä ajossa kevytmielisten matkojen vuoksi nuorilla pojilla, jotka ajavat kylästä kylään tanssipaikkoja hakemaan ja iltamia etsimään. Näistä toiset ajattelemattomuudessa, toiset taas päihtyneinä kohtelevat armottomasti hevosiaan, ja sitten kuumaksi ajettuna saavat hevoset seista tanssitalojen edustalla yökaudet, vilusta väristen, ja saavat tämän johdosta vakavia sisäisiä vammoja, joiden seurauksista kärsivät koko loppuikänsä.” (”Miten aijot viettää joulujuhlasi?” Nimim. A. H:nen, Nuorten toivo No 11–12, 1.11.1928)

Nostalginen muistelu vuosisadan alun kirkkomatkoista oli tavanomaista 1920-luvun loppupuolen teksteissä, joissa jo hieman haikeana tuumailtiin, mahtoiko hevosen hylkääminen ja kehnonlainen kohtelu olla ”pentsiiniaikauden” tulosta. (”Jouluaattoilta ja joulukirkkomatkoilta vanhaan hyvään aikaan.” Vaasa No 299, 24.12.1928) Menneisyyteen suuntautuva katse oli usein täynnä ajan kultaamia muistoja ja haikeaa toivetta lapsuuden joulujen paluusta. Perinteitä kuitenkin myös kyseenalaistettiin nostamalla esiin epäkohtia eläinten kärsimyksistä – ja etenkin perinteen varjolla tapahtuvia ylilyöntejä, joilla oikeutettiin tavanomaiset käytösnormit rikkovaa käytöstä. Yhä vahvemmat äänenpainot vetosivat ihmisen sääliin ja velvollisuuteen suojella heikommassa asemassa olevia eläimiä:

”Jouluna kannetaan ruokakoreja nälkäisille, vaatekääröjä viluisille, lohdun sanoja suodaan murheisena värjöttävälle, ja ilo, joka siten tulee toisten osaksi, valaisee ja lämmittää samalla antajan sydäntä. Eläinkunta ei voi valittaa vaivaansa, se ei saavu avun pyynnöllä luoksesi, se vain odottaa. Se toivoo, että ”luomakunnan herralla” on selvillä velvollisuutensa «alamaisiaan” kohtaan.” (Eläinten ystävä: Suomen eläinsuojeluyhdistyksen äänenkannattaja No 12, 1.12.1913)

Vaikka keskusteluissa usein vedottiin kristilliseen moraaliin ja myötätuntoon, eläinten oikeuksien puolesta alettiin puhua myös järjestäytyneemmin. Suomen eläinsuojeluyhdistys SEY perustettiin vuonna 1901 vastustamaan vivisektiota eli eläinten elävältä leikkaamista tieteen nimissä, parantamaan kotieläinten asemaa ja suojelemaan pikkulintuja. Suomen ensimmäinen eläinsuojelulaki säädettiin vuonna 1934, mutta jo varhaisina vuosinaan yhdistys tarjosi valistusta, neuvontaa ja eläinsuojeluvalvontaa. (https://sey.fi) Sen äänenkannattajaksi perustettiin vuonna 1907 Eläinten ystävä -lehti, jonka sivuilta myös yllä oleva lainaus on. Konkreettiseksi parannusehdotukseksi hevosten olojen helpottamiseen väläytettiin hevostallien rakennuttamista kirkkojen yhteyteen niin Eläinten ystävässä (No 1, 1.1.1916) kuin muissakin julkaisuissa: ”On warmaa, että niiden enemmistö mykällä kielellään on soimannut armottomia isäntiään, jotka jättiwät ne seisomaan lähes neljänkymmenen asteen pakkaseen ilman tuulen tai pakkasen suojaa, antautuakseen itse juhlatunnelmaan. Kuitenkin woitaisiin hewosten kohtaloa liewittää hywin paljon ja wähäisillä kustannuksilla, jos seurakuntalaiset kirkkojensa läheisyyteen rakennuttaisiwat kirkkotalleja, joihin hewoset wiedään siksi aikaa kuin wäki on kirkossa.” (Uusimaa No 13, 2.2.1916) Hevosten hädästä oli tullut yksilöllisen tunnontuskan sijaan yhteinen ja yhteisöllinen asia.

Lopuksi

Harvalla nykypäivän ihmisellä on omakohtaista kokemusta rekiajeluista tai jo kauan ennen päivän sarastusta alkavasta matkasta joulukirkkoon. Kuvaukset joulukirkkomatkoista kuitenkin kutkuttavat nykylukijankin aisteja kilisevine kelloineen, ratisevine pakkaslumineen ja pimeyden keskellä loistavine kynttilöineen. Kokijoilleen kirkkomatkat ovat olleet mieleenpainuvia, ja niitä on jälkikäteen muisteltu kauniisti – etenkin lapsuusmuistoissa korostuu kokemus vanhempien läheisyydestä ja siitä, miten raavaat miehetkin heltyivät puhelemaan kauniisti hevosille ja perheen muille eläimille. Kuusenhaku hevosella ja tapaninajelut kohottivat myös kokijansa arjen yläpuolelle: joulu ylipäänsä toi odotetun katkon raskaan työnteon ja pimeän vuodenajan keskelle, ja monet kokemukset kietoutuvat hevosen läsnäoloon. Hevoset, joulukuuset ja reet toistuvat joululaulujen ikisuosikeissa ja välittyvät joulukorttien kuvastossa vuosikymmenestä toiseen.

Idyllisen kuvaston kääntöpuolella nähtiin joulupyhien kilpa-ajojen lieveilmiöitä, jotka saivat kyseenalaistamaan vanhoja perinteitä ja uskomuksia eläinten ja yleisen järjestyksen hyväksi. Kaikilla ei toki hevosta muutenkaan ollut. Lyhyemmät kirkkomatkat taitettiin jalan, ja ilman hevosta olevat pitkämatkalaiset saivat ihmetellä joulukirkkoon viilettävää rekiletkaa vain torppiensa ikkunaruuduista. Oma hevonen – vaikkakin puinen sellainen – oli silti monen lapsen mielessä hartaana joululahjatoiveena. Pukin konttiin päätyikin monenlaisia saajansa ylpeäksi tehneitä, kauppapuodista hankittuja tai oman pirtin hämärissä nikkaroituja ratsuja, jotka toivat saajalleen iloa pitkäksi aikaa (kuva 7). Pyrkimys hyväntahtoisuuteen ja myötätuntoon niin kanssakulkijoita kuin eläinystäviäkin kohtaan oli ja on monelle se suurin lahja, jonka jouluna voi antaa ja saada.

Asta Sutinen

Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen ja Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija

Lähteet:

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot https://digi.kansalliskirjasto.fi/

Aamulehti No 299, 24.12.1922

Eläinten ystävä: Suomen eläinsuojeluyhdistyksen äänenkannattaja No 12, 1.12.1913; No 1, 1.1.1916

Forssan lehden joululehti, 1.12.1928

Karjala No 354, 23.12.1925

Kotiseutu: Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja. No 12. 15.12.1914

Nuorten toivo No 11–12, 1.11.1928

Nuorten toveri, No 12. 1.1.1922

Savon Sanomat No 4, 12.1.1912

Suomen Sosialidemokraatti No 1. 1.1.1929

Työ No 1, 2.1.1913

Vaasa No 299, 24.12.1928

Valo: Kansakouluväen juhlakirja No 1. 1.12.1918

Uusimaa No 13, 2.2.1916

Muut lähteet:

Nirkko, Juha ja Vento, Urpo (toim.): Joulu joutui. Juhlatietoa, kuvia ja kertomuksia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki, 1994.

https://sey.fi/sey/tarinamme/
https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Jouluvalko

Vuonna 1853 Zacharias Topeliuksen perhe vietti joulua kotona Helsingissä. Esikoistytär Aina oli 7-vuotias, ja Emilie Topelius odotti perheen kolmatta lasta. Ainan pikkuveli Michael oli kuollut vuonna 1850 vain 2-vuotiaana. Topeliuksen perheen luona asui lisäksi Emilien kaksi nuorempaa veljeä, Ludvig ja Julius. Toisena joulupäivänä Zacharias Topelius istui kirjoittamaan kirjettä äidilleen Uuteenkaarlepyyhyn.

Kirjeessään Topelius kertoo perheen joulunvietosta. Emilien raskaus aiheutti huolta, sillä hän oli joulun aikaan huonovointinen ja synnytyksen pelättiin alkavan ennenaikaisesti. Näistä aikuisten murheista huolimatta lasten ilo on kuitenkin muuttumaton, kirjoittaa Topelius. Aina sai lahjoja eniten, peräti 24 pakettia. Perhe oli hankkinut myös joulukuusen – 1800-luvun puolivälissä sellainen koristi useimmiten juuri suomalaisia säätyläiskoteja. Kirjeensä mukana Topelius lähetti Uuteenkaarlepyyhyn maistiaisina “Helsingin konvehteja”.

Kaksi päivää ennen joulukirjeen kirjoittamista Topelius oli julkaissut toimittamassaan Helsingfors Tidningar -lehdessä ensimmäisen osan niin kutsutuista Sylvian lauluista, jotka ovat linnun perspektiivistä kirjoitettuja runoja. Vuosina 1853–1860 julkaistut Sylvian laulut muodostavat 15 runon sarjan. Jouluaattona 1853 ilmestynyt laulujen ensimmäinen osa “Sylvian tervehdys Sisiliasta” on se, joka tunnetaan “Sylvian joululauluna”. Suomenkielisille laulu on tuttu Martti Korpilahden suomennoksena.

Suomen suosituimpiin joululauluihin lukeutuvan Sylvian tarinasta on vuosikymmenten varrella esitetty monenlaisia tulkintoja. Tarinan sijoittaminen eteläiseen Italiaan on toisinaan selitetty sillä, että Topelius olisi kirjoittanut runon Sisiliassa (Topelius ei ollut vuoteen 1853 mennessä koskaan matkustanut Italiaan). Lukuisissa eri yhteyksissä toistuvan tulkinnan mukaan runon laululintu Sylvia on Sisiliassa häkkiin suljettu paikallisen metsästyskulttuurin uhri, joka laulaa kaipauksestaan Suomeen. Tämä mielikuva saattaakin syntyä laulun suomenkielisestä versiosta:

Mutt’ ylhäällä orressa vielä on vain,
se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain,
ja vaiennut vaikerrus on vankilan;
oi, murheita muistaa ken vois laulajan?

Suomennos on kuitenkin jo itsessään tulkinta, eikä se täysin välitä Topeliuksen runon sisältöä. Alkukielisessä runossa mainitaan toki häkkilintu, mutta mikään ei viittaa siihen, että runon kertoja “Sylvia” itse olisi vangittu. Ruotsinkielisessä versiossa yllä mainitut säkeet kuuluvat seuraavasti:

Der borta i taket, der hänger han än,
Den bur som har fångat min trognaste vän.
Och sången har tystnat
I fängelseborg;
O hvem har ett hjerta för sångarens sorg?

Etelässä sypressien ja appelsiinipuiden tuoksun ympäröimänä elävä Sylvia näyttäisi runossa kaipaavan häkkiin vangittua ystäväänsä. Runo kertoo siis kahdesta linnusta. Sylvian laulun kontekstia ei tarvitse hakea eteläisessä Euroopassa harjoitetusta lintujen metsästyksestä sillä myös Suomessa vangittiin pikkulintuja häkkiin.

1800-luvun sanomalehtien lukuisista osto- ja myynti-ilmoituksista voi päätellä, että Topeliuksen aikalaisten kodeissa asusti alunperin ulkomailta tuotuja lintuja kuten kanarianlintuja sekä monia suomalaisen luonnon lintuja, muun muassa hemppoja, tiklejä, peippoja ja vihervarpusia. Topelius kritisoi pikkulintujen vangitsemista sekä esimerkiksi linnunmunien keräämistä ja pikkulintujen ampumista täytettäviksi. Hänen mukaansa oppia kannatti hakea elävästä luonnosta, eikä ammutuista linnuista ja kerätyistä linnunmunista. Topelius perusti vuonna 1870 Helsinkiin Maj Förening -nimisen yhdistyksen, jonka nimi suomennettiin Kevätyhtiöksi. Vastaavia kevätyhdistyksiä perustettiin pian muihinkin kaupunkeihin.  Niiden tavoitteena oli kannustaa lapsia ja nuoria eläinten, erityisesti pikkulintujen, suojeluun. Pikkulintuja tarvitsi suojella, koska ne olivat “niin turwattomat, niin wiattomat, niin iloiset, niin siewät, niin hyödylliset ihmisille”. Lisäksi ne “muistuttivat hywyydestä ja rakkaudesta kaikkia eläwiä olentoja kohtaan”. Näin kirjoitti Topelius Ensimmäisessä kevätkirjassa Suomen kevätyhtiöille vuonna 1874.

Mielenkiintoinen kandidaatti runon vangitun linnun esikuvaksi on vihervarpunen, joka esiintyy Topeliuksen teksteissä läpi vuosikymmenten. Kun Topelius oli seitsemänvuotias, kuoli perheen häkkilintu vihervarpunen. Topelius suri pientä siivekästä, hautasi linnun lehden päällä ja kirjoitti sille runon. Vuosikymmeniä myöhemmin iäkäs Topelius kertoi lapsuusmuistosta Sländan -lastenlehdessä. Runon päätteeksi hän painotti, ettei vapaita lintuja tule koskaan pitää häkissä. Vihervarpunen esiintyy myös Topeliuksen lapsille kirjoittamassa oppikirjassa Naturens bok vuodelta 1856. Lintuja käsittelevässä luvussa kertoja on vanginnut vihervarpusen häkkiin. Kertoja kuitenkin lupaa vapauttaa vihervarpusen, jos tämä tuo muut linnut hänen luokseen, jotta kertoja voi katsoa lintuja ja nähdä niissä Jumalan kädenjäljen. Luvun lopuksi vihervarpunen saa vapautensa.

Topelius kirjoitti vihervarpusesta myös vuonna 1870, samana vuonna, kun hän perusti ensimmäisen Kevätyhdistyksen. Topelius kirjoitti lastenlehteen Trollsändan otsikolla “Barnens frågor om majförening” tarinan, jossa isä vastaa kärsivällisesti poikansa Axelin mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Axelin ystävä Josefson ei ole mukana kevätyhdistyksessä. Hän vain nauraa mukana oleville lapsille ja suunnittelee vangitsevansa vihervarpusia ja repivänsä alas lintujen pesiä. Topeliuksen teksti sisältää selkeän opetuksen suojattomien elävien kuten pienten lintujen suojelemisesta. Topelius tuki 1800-luvun jälkipuoliskolla useita lastenlehtiä, joissa tärkeitä teemoja olivat kristinuskon perusteiden, isänmaanrakkauden ja vanhempien kunnioituksen ohella luonto ja eläinsuojelu.

Vihervarpusten vangitseminen ja Kevätyhdistyksen sanoma yhdistettiin toisiinsa myös Oulun lehdessä vuonna 1882. Nimimerkki “Esa” kirjoitti vihervarpusesta, joka oli suljettu visertämään häkissä ja houkuttelemaan lajitoverinsa verkkoon. Kirjoittaja tuomitsi lintujen vangitsemisen ja viittasi Topeliuksen “tulisella innolla” perustaman Kevätyhdistyksen sanomaan, joka ei kuitenkaan ollut kiirinyt pohjoiseen Ouluun asti. Kaupungin nuoriso varmasti lähtisi yhdistykseen mukaan, jos vain sellainen saataisiin alulle.

Kyseinen kirjoitus kuuluu niiden noin viidensadan hakuosuman joukkoon, joita vihervarpusesta löytyy Kansalliskirjaston digitoimasta 1800-luvun sanoma- ja aikakausilehtiaineistosta hakusanoilla “grönsiska” ja “viheriä varpunen”. Kauppaa vihervarpusilla käytiin ahkerasti, mistä kertovat lukuisat myynti- ja ostoilmoitukset. Lisäksi pienet vihreänkeltaiset linnut karkasivat omistajiltaan. Lehdissä ilmoitettiin nimittäin karanneista ja karkumatkalta löytyneistä vihervarpusista. Esimerkiksi Åbo Underrättelserissä ilmoittaja kaipaili “pienen karkulaisen” perään ja pyysi palauttamaan linnun hyvää korvausta vastaan. Vihervarpunen esiintyy myös sanomalehtien jatkokertomuksissa usein häkkilintuna, kuten Björneborgs Tidningissa Hans Christian Andersenin kertomuksessa “Buttelhalsen”. Hakuosumien joukossa on myös fenologisia havaintoja, joissa kuvataan lajin paluuta keväiseen luontoon. Esimerkiksi kirjeenvaihtaja Turusta kirjoitti Morgonbladetille Ruissalossa havaituista vihervarpusista vuonna 1854.

Jos Suomessa häkkiin vangitun linnun esikuva olisi vihervarpunen tai muu yleinen häkkilintu, kuka on Sisilian lämmössä ystäväänsä kaipaava Sylvia? Runon lintulaulajaksi on esitetty mustapääkerttua, koska se talvehtii Välimeren rannikolla. Toisaalta myös muita kerttuja tai kerttujen sukuun (Sylvia) kuuluneita lintuja on nostettu esiin. 1800-luvulla kerttujen sukuun määriteltiin nimittäin enemmän lajeja kuin nykyään. Esimerkiksi Magnus ja Wilhelm von Wrightin lintukirjassa vuodelta 1828 nimetään yhteensä kolmetoista Sylvia-sukuun kuulunutta lajia, joista monet kuten punarinta ja pajulintu on myöhemmin jaoteltu eri sukuihin. Runon Sylvian esikuvaksi voi siis ajatella olevan useita mahdollisia vaihtoehtoja, jos Sylvialla edes oli vain yhtä esikuvaa. Sylvia-sukuun kuului 1800-luvulla muun muassa leppälintu, josta Topelius kirjoitti Ensimmäinen kevätkirja Suomen kevätyhtiöille -lintusuojeluoppaassa latinankielisellä nimellä Sylvia phoenicurus seuraavasti:

Warhain hän tulee, warhain hän myös lähtee pois. Jo Elokuun loppupuolella, kun yöt synkistyvät  ja kylmä sade tipahtelee hänen köyhään mökkiinsä, muuttaa hän wieraille maille, Wälimeren rannikoille, siellä hiljaisuudessa uutta kewättä odottaaksensa. Siellä laulaa hän harwoin, siellä hän ei koskaan tee pesää; hän ajattelee armasta Pohjanmaata ja halajaa hartaasti takaisin sen suhiseviin koivuihin.

Teksti: Aino Jämsä ja Heli Rantala

Kirjoittajat työskentelevät Alfred Kordelinin säätiön rahoittamassa Fauna et Flora Fennica -hankkeessa, jossa tutkitaan suomalaisen lajiston historiallista levinneisyyttä digitoidun sanoma- ja aikakausilehtiaineiston avulla.

Lähteet:

Andersen, Hans Christian: Buttelhalsen. Björneborgs Tidning 13.3.1875.

Esa: Kirje Oulusta. Oulun lehti 3.5.1882.

Förloradt. Åbo Underrättelser 4.10.1883.

Grönberg, Håkan: Grönsiskor i bur. Maj 2019 Månadsbild. Brinkens Museum. https://museum.malax.fi/BRI052019.pdf

Herberts, Carola & Clas Zilliacus: “Inledning”, Zacharias Topelius, Ljungblommor, Carola Herberts (utg.), ZTS I, SSLS 742, Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland 2010, https://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-8067-1609135319

Landsorten, Åbo. Morgonbladet 6.3.1854.

Leino-Kaukinen, Pirkko: Lastenlehdistön avartuva maailma. Suomen lehdistön historia 9, erikoisaikakauslehdet, Päiviö Tommila (toim.), Kuopio: Kustannuskiila 1991, 125–155.

Leppälintu. Ensimmäinen Kewätkirja Suomen kewätyhtiöille. Helsinki, 1874. Näköispainos Gummerus, Jyväskylä 2009, 10–11.

Lähdesmäki, Heta & Petri Paju: Ihmisten ja pikkulintujen teknologisia yhteenkietoutumia – pohdintoja linnunpöntön ja sen käyttäjien historiasta, Turun Romantikko: Esseitä Hannu Salmelle, Juhana Saarelainen, Heli Rantala, Petri Paju ja Mila Oiva (toim.), Turku: Turun yliopisto 2021, 111–122.

Sylvian joululaulun lintu on ehkä määritelty väärin. Suomen Luonto 24.12.2015, https://suomenluonto.fi/uutiset/sylvian-joululaulun-lintu-on-ehka-maaritetty-vaarin/.

Sylvias visor. Sylvias helsning från Sicilien. Helsingfors Tidningar 24.12.1853.

Tiihonen, Pihla: Sylvian joululauluun liittyy kumma myytti – mikä vangittu lintu sirkuttaa suosikkikappaleessa? Kirkko ja kaupunki, 14.12.2022, https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/sylvian-joululauluun-liittyy-kumma-myytti-mika-vangittu-lintu-sirkuttaa-suosikkikappaleessa-

Topelius, Zacharias: Korrespondens med föräldrarna, Eliel Kilpelä (utg.), ZTS XX:2, Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland 2018, https://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-6782-1525327473

Topelius, Zacharias [nimimerkillä Z.T]: “Barnens frågor om majförening”, Trollsändan, 18/1870, 137–140.

Topelius, Zacharias: Naturens bok. Läsebok för de lägsta lärowerken i Finland. Första kursen. Helsingfors: Förf:s förlag 1856, https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022060142003. 

Topelius, Zacharias [nimimerkillä Z.T]: “Suomen kevätyhtiöille”, Ensimmäinen Kewätkirja Suomen kewätyhtiöille. Helsinki, 1874. Näköispainos Gummerus, Jyväskylä 2009, 3–9.

Topelius, Zacharias [nimimerkillä Z.T]: “Till Bertil Malmberg i Hernösand”, Sländan 8/1897, 64.

Uino, Ari: Lastenlehtien kehitys 1854–1880. Suomen lehdistön historia 9, erikoisaikakauslehdet, Päiviö Tommila (toim.), Kuopio: Kustannuskiila 1991, 106–124.

Wright, Wilhelm von & Magnus von Wright: Svenska fåglar efter naturen och på sten ritade af M. och W. von Wright. Stockholm: C. von Scheele 1828, https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe200901151058.

Tänä vuonna adventtikalenterimme teemana on eläimet ja joulu. Vaikka ensimmäinen adventtisunnuntai on vasta viikon päästä, avaamme kalenterin ensimmäisen luukun jo nyt. Ensin esiintyvät metsän eläimet joulutarinoissa ja lehtien sivuilla.

Pikku-Matti-lehdessä julkaistiin marraskuussa 1935 tarina nuorimmaisen joulutontun Pikun ensimmäisestä joulumatkasta. Joulu-ukko ei ehdi viemään lahjoja kaikkialle, joten tontut toimivat apulaisina – ja Pikun vuoro on viimein tullut auttaa. Piku lähtee pukin taikaporojen vetämällä reellä liikkeelle, josta hän kuitenkin putoaa keskelle metsää. Siellä hän kohtaa tuttuja eläimiä, ensimmäisenä karhun, joka on matkalla samaan suuntaan kuin Piku. Seuraavaksi vastaan tulee susi, joka on matkalla villieläinten joulujuhlaan ja jonne Piku kutsutaan mukaan.

”Sudet ja karhut ja ketut ja ahmat ja muut villieläimet ympäröivät heti vastatulleet, ja Piku alkoi uudelleen pelätä, että hänet syödään elävältä, mutta kaikki vaikuttivat niin kilteiltä ja toivottivat hänelle Hyvää joulua, niin että hän voitti pian pelkonsa. Hän näki edessään suuren joulukuusen, joka oli koristettu sädehtivillä jääpuikoilla ja pehmeillä lumihiutaleilla ja latvassa oli taivaan suurin ja säteilevin joulutähti. Kuusen ympärillä tanssivat kaikki sudenpennut ja karhunpoikaset ja villieläinten pojat ja viisi sutta ulvoi kuorossa »Joulu on tullut» samalla kun viisi karhua mörisi tahtia. Piku unohti nyt surunsa ja huolensa ja meni piirileikkiin.” (Pikku-Matti 1.11.1935, s.8.)

Jouluporot löytävät Pikun juhlan keskeltä, ja he pääsevät jatkamaan matkaa ja jakamaan lasten lahjoja. Piku lupaa metsän eläimille palataan juhlimaan joulua heidän kanssaan seuraavana vuonna. (Pikku-Matti 1.11.1935.)

Vuonna 1958 ilmestyneessä Lasten Omassa Aapisessa metsän eläinlapset odottavat joulua kärsimättömästi. Pikku-pupu kysyy ensin äidiltään joulun saapumisesta. Äiti-pupu neuvoo kysymään oravalta, ja orava-äiti neuvoo pikku-oravaa ja pikku-pupua kysymään puolestaan punatulkulta. Äiti-punatulkku neuvoo pikku-punatulkkua, -pupua ja -oravaa kysymään taas asiaa ”metsän viisaalta tontulta” Inhimillistetyt, vaatteisiin pukeutuneet eläimet ilahtuvat suuresti löydettyään metsän tontun, joka koristelee lumista kuusta latvatähdellä ja punaisilla nauhakoristeilla. Koristellusta kuusesta pienet näkevät heti, että joulu oli tullut. (Lasten Oma Aapinen 1958.) Joulu onkin jännittävää aikaa perheiden pienimmille myös metsässä.

Kirjailija Helga Nuorpuu kuvasi ”Pupujussien jouluiltaa” tarinassaan Turun Sanomissa jouluaattona 1936. Pupuperhe on keskittynyt kuuntelemaan isä-pupun kertomia tarinoita, kun äiti-pupu puolestaan ottaa torkut. Pesäkolon ulkopuolella kuljeskelevat kettu ja susi, jotka himoitsevat jouluruuakseen pupupaistia. Pesäkolossa pupulapset herättävät emonsa ja odottavat puolestaan syötäväkseen jouluherkkuja. Susi ja kettu neuvottelevat pesän ulkopuolella saaliin jaosta, kunnes paikalle saapuu tonttu Tarkkasilmä, joka toruu kaksikkoa pahoista aikeistaan jouluyönä ja saakin nämä luopumaan suunnitelmastaan. Tarinan lopussa korostetaan joulua hyvän tahdon ja rauhan aikana, jolloin kaikilla on hyviä ajatuksia. (Turun Sanomat 24.12.1936.)

Joulukuussa 1940 julkaistussa Joulusanoma lapsille -lehdessä oli Annikki Setälän kirjoittama tarina nimeltään ”Sotajoulu”. Tarinassa Liisa-tytön äiti varoittelee tätä, että joulupukki ei sinä vuonna saata tulla lainkaan. Asiaa pohtiessaan Liisa lähtee hiihtämään metsään ja tapaa siellä surullisen tontun, joka on suruissaan kun ”Joulupukki on mennyt reserviin [ja] Korvatunturi on keskellä vihollisjoukkuetta” ja kesällä valmistetut lahjat odottavat jakamista. Liisa ehdottaa, että he lähtisivät yhdessä Korvatunturille ratkomaan lahjaongelmaa. Tonttu valjastaa poronsa ja he lähtevät vauhdilla kohti Korvatunturia. Lahjojen jakamisen avuksi Liisa ja tonttu valjastavat tunturilla asuvat porot, pupujussit ja oravat. Pitkän pororaidon edessä kulkeva tonttu laittaa kasvoilleen kaasunaamarin suojaksi viimalta. Vastaan tulee myös joulupukki, joka on hakenut kotoaan villavaatteita rintamalla oleville sotilaille. Lahjojen jakamisesta huolehtivat aivan muut: ”Tänä vuonna jakavat pupujussit ja oravat lahjat, kun tontut ovat kaikki rintamalla.” (Joulusanoma lapsille 1.12.1940.) Vahva kansallinen yhtenäisyyden tunne yltää ihmisistä myös luonnoneläinten pariin.

Joulupukin porot ovat tuttuja lapsille ja aikuisille ympäri maailman, ja esimerkiksi Yle lähettää vuosittain ympäri maailman videon Joulupukin matkaan lähdöstä poron vetämällä reellä. Digitoiduista lehdistä juttuja poroista ja jouluista oli kuitenkin haastavaa löytää – viitataanhan suomen kielen ”poro”-sanalla esimerkiksi kahvin- tai tupakanporoihin tai siihen kuinka jokin palaa poroksi. Hakusanalla ”jouluporo” ei osumia myöskään tullut niin paljoa kuin itse alkuun ajattelin, mutta joukosta löytyi hauskojakin juttuja. Esimerkiksi Seura-lehdessä julkaistiin joulukuussa 1940 kaava ”pieneen käsityöhön”, jouluporoon, jonka voi valmistaa esimerkiksi ”kauniinvärisestä kiiltopaperista” (Seura 11.12.1940). Sirkka-lehden joulunumerossa vuonna 1936 puolestaan kerrottiin Korkeasaaren eläinten joulusta. Tarhan porojen kerrotaan ”elävän joulua jäkälän, naavan ja poropulkkien lumoissa”. Poroilla kerrotaan joulumuistojen olevan ”läheisemmät kuin monilla muilla eläimillä. Kuuluuhan poro Lapin eläimenä ikään kuin osana joulupukkiin.” (Sirkka 1.1.1936.)

Petteri Punakuono on joululauluista ja Pukin poroista tunnetuimpia. Petterin, englanniksi Rudolphin tausta on yhdysvaltalaisen tavaratalon joulukampanjassa vuonna 1939. Rudolph esiintyi alkuun tavaratalon jakamissa värityskuvissa ja päätyi lopulta myös laulun aiheeksi 1940-luvulla. (National Museum of American History.) Suomenkieliset sanat lauluun kirjoitti Saukki eli Sauvo Puhtila. Heinäkuussa 1997 Apu-lehdessä haastateltiin Joulupukkia, joka kertoi Petterin vaeltavan tuntureilla kesällä, ja että poron ”kuono loistaa punaisena vain jouluyönä”, kesäaikaan Petteri sulautuu lajitovereidensa joukkoon eikä ole siten helposti tunnistettavissa (Apu 18.7.1997).

Poronliha on kuulunut myös paikoin joulupöytään. Turun Wiikko-Sanomissa vuonna 1823 jatkettiin joulukuun lopulla jo marraskuussa ilmestyneessä numerossa alkanutta juttua ”Peurasta taikka Porosta”. Marraskuun lehdessä kerrottiin poron ja peurojen eri nimityksistä (kuten että naaras on vaadin ja uros hirvas tai härkä) sekä kuvattiin eläinten ulkonäköä, sarvia ja levinneisyyttä. Joulukuun numerossa kerrottiin porojen kiima-ajasta, porojen totuttamisesta ahkion eteen sekä porojen hinnoista. Jouluun viitataan vain kerran, kerrottaessa kuinka ”Joulun aikana owat porot lihawimmat teurastettaa” (Turun Wiikko-Sanomat 20.12.1823). Porojen kasvattamisesta joulupöytään kerrottiin myös 160 vuotta myöhemmin Länsi-Savo-lehdessä. Heidän Lahjakontti-erikoisnumerossaan kerrottiin vinkkejä ”oman joulu-Petterin kasvattamiseen” Mikkelin seudulla, ja miten ”omasta jouluporosta on myös se hyöty, että sitä voi rahoittaa liiketaloudellisesti ennen pöytäänviemistä” vierailemalla tavaratalossa joulupukkina poron kanssa (Länsi-Savo 1988, s. 33).

Teksti: Elina Karvo

Lähteitä

Apu, 18.07.1997, nro 29, s. 19

Joulupukki, 01.12.1925, nro 2, s. 1

Joulupukki, 01.12.1927, nro 2, s. 1

Joulusanoma lapsille, 01.12.1940, s. 13‒15

Joulutunnelma, 01.12.1922, s. 1

Lasten oma aapinen / Urho Somerkivi, Hellin Tynell, Inkeri Airola; kuvittanut Usko Laukkanen., 1958, s. 73

Länsi-Savo, 03.12.1988, nro 327, s. 33

Maaseudun Tulevaisuus, 22.12.1984, nro 150, s. 11

National Museum of American History: Rudolph the Red-Nosed Reindeer turns 75. 22.12.2014. https://americanhistory.si.edu/explore/stories/rudolph-red-nosed-reindeer-turns-75

Pikku Matti: lasten oma lehti, 01.11.1935, nro 11-12, s. 7‒9

Seura, 11.12.1940, nro 50, s. 18

Sirkka: nuorten toveri, 01.01.1936, nro Sirkan Joulu, s. 14

Turun Sanomat, 24.12.1936, nro 348, s. 12

Turun Wiikko-Sanomat, 15.11.1823, nro 46, s. 2‒4.

Turun Wiikko-Sanomat, 20.12.1823, nro 51, s. 1‒3

Yle: Joulupukki matkaan jo käy – katso Ylen perinteinen jouluvideo Korvatunturilta, 22.12.2022. https://yle.fi/a/74-20009716