Kategoria: Blogi

Adventtikalenteri 2024: Päättynyt kaik on työ? Joulunpyhien arkiset ahertajat 1900-luvun alun Suomessa.

On Tekijä khseuraKategoria(t): adventtikalenteri, BlogiJätä kommentti

Joulu tulee! Lähestyy taasen tehdasproletaarin juhlista suurin, joulu. […] keskeyttää harmaan ja yksitoikkoisen raadannan useammaksi kuin yhdeksi päiwäksi kerrallaan, sallii tomuisten tehdaskomeroitten eläjän useamman kuin yhden päiwän hengittää raitista ulkoilmaa ja wapauttaa tämän höyrywiheltimen orjan sekunnin tarkasta säännöllisyydestä useammaksi kuin yhdeksi päiwäksi. Tuleehan se syystalwiseen synkkyyteen wapahtajan tawoin katkasemaan ijänikuisen raadannan ja päästää koneen orjan wapaaksi — edes hetkiseksi. Pääseehän silloin maalta tullut raataja koti- tai sukulaismökin joulupahnoille ikiwanhaan, totuttuun tapaan joulua wiettämään. Sinne, maalle, on mieli jokaisen sieltä tulleen tehdasorjan. (Joulu tehdaskaupungissa. Työmies no 295 B, 20.12.1913)

Tamperelaisen tehdastyöläisen vuonna 1913 kirjoittama kuvaus lähestyvästä joulusta kertoo muutoksesta, jonka teollistuminen oli tuonut mukanaan agraariyhteisöistä ponnistaneiden työläisten joulunviettoon. Moni oli muuttanut kotiseuduiltaan kaupunkiin ansaitsemaan elantoaan tehtaissa, joissa työskentely oli usein raskasta, kuluttavaa ja vaarallistakin. Siinä missä maaseudun joulua edelsi työntäyteinen syksy, joulunpyhät ennen tapaninpäivän karkeloita toivat kaivatun hengähdystauon ja hiljentymisen arjen kiireiden keskelle. Teollistuminen ja kaupungistuminen muuttivat väistämättä totuttua joulun rytmiä, jota edellä olevan tekstin kirjoittajakin haikeudella muistelee. Kirjoittajalla oli onni nauttia – jouluaaton sattuessa keskelle viikkoa – peräti viidestä vapaapäivästä. Vaikka vapaapäivät haukkasivatkin ison loven kukkarosta, työn uuvuttama tunsi silti hartaasti kaivatun levon tekevän joulusta juhlan:

Palkkaan tekee joulu kyllä suuren lowen. Warsinkaan jos ei aattona mennä työhön ollenkaan. … Kauwan sitä saa ahertaa, ennenkuin saa taasen taloutensa tasapainoon, waikka eukolla onkin kerrassaan hämmästyttäwä kyky laittaa ruokaa melkein tyhjistä kämmenistään. Ja kun joulu, niin waatimattomasti kun se wietetäänkin, sittenkin ylimääräisiä menoja tuopi, on siinä perheen isällä ja äidillä pitkäksi aikaa raatamista ja kitsailemista, ennenkuin on ”tasoille” päästy….  Mutta sittenkin se on odotettu ja toiwottu. Ne owat juuri ne ylimääräiset lepohetket, jotka sen juhlaksi tekewät. (Joulu tehdaskaupungissa. Työmies no 295 B, 20.12.1913)

Tehtaan piiput eivät jouluna sauhunneet, ja lainsäädännön avulla pyrittiin varmistamaan, että säädettyä työaikaa myös noudatettiin. Kun tehdastyöläiset ripustivat haalarit naulaan, konttoristien kirjoituskoneet vaikenivat ja kauppiaat sulkivat puotiensa ovet joulurauhan julistuksen hengessä viimeistään aattona alkuiltapäivästä, toiset työläiset astuivat näyttämölle. Tässä tekstissä tarkastelen niitä ammattiryhmiä, joiden oli välttämätöntä työskennellä myös joulunpyhinä Suomessa vuosien 1910 ja 1940 välisenä aikana. Kansalliskirjaston digitoitujen sanomalehtiaineistojen kautta avautuu kurkistusluukku menneiden vuosikymmenten joulunpyhiin, joissa eri ammattikuntien edustajat omalla työllään varmistivat, että mahdollisimman moni sai viettää rauhallisen joulun läheistensä kanssa.

Puhelinneidit joulumieltä välittämässä

Suomen Kuvalehden vuoden 1933 joulunumerossa nähtiin joulutervehdys ammattiryhmältä, joka tarttui toimeen muiden jo vetäytyessä aattoillan viettoon koteihinsa. Viipurilainen Lyyli Hulkko toivotti kaikkien ”Karjalan pääkaupungin puhelinvälittäjien puolesta” rauhallista joulua ja vakuutteli vilpittömästi, että työhön meno jouluaattoiltana tuntui aivan luonnolliselta.

Tavalliset illat ovat vain työssä oloa, mutta tämäniltainen työ on rakkauden palvelusta. Ihmiset eivät tiedä, eivät tietysti ole tulleet ajatelleeksi sitä. että kun he tänä suurena rakkauden ehtoona tahtovat toivottaa siunausrikasta joulua omaisilleen, tulevat meidän välityksellämme myöskin omat jouluterveisemme heidän rakkailleen. Miksi me olisimme katkeria, siksikö, että me saamme yhdistää niin monta kaunista sanottavaa aivan eri puolille Suomea. Ja eihän se kestä kuin klo 23, jonka jälkeen me kyllä kaikkoamme, jokainen omiemme luokse. (Iloitsemme saadessamme välittää kauniita sanomia. Suomen Kuvalehti no 51–52, 16.12.1933)

Suomessa puhelut välitettiin ennen sotia ja vielä pitkään senkin jälkeen satojen valtiollisten ja yksityisten puhelinkeskusten kautta.

Hyvinkään puhelinkeskus 1920-luvulla. Nurmijärven museo, CC BY-NC-ND 4.0.

Vaikka automaattisiakin puhelinkeskuksia oli perustettu 1920-luvulta alkaen, kulkivat suurin osa kotimaan puheluista käsikäyttöisesti ”sentraalisantrojen” kautta, ja niinpä keskuksissa työskenneltiin joulunpyhinäkin. Pohjolan Sanomat haastatteli jouluna 1934 kahta Kemin seudulla työskentelevää ”puhelinneitosta”, joiden työvuorot osuivat jouluyölle. Kokeneempi nuorista naisista uumoili työvuoron sujuvan samaan tapaan ”pöydän ääressä istua kökötellen” kuin pari vuotta aiemminkin, kun taas ensikertalainen koki tulevan yövuoron ikävänä, joskin rikastuttava ja opettavaisena kokemuksena. (Jouluyökin on monelle vain tavallista arkea. Pohjolan Sanomat no 295, 23.12.1934) Suhtautuminen joulun puheluihin oli kaksijakoista. Vaikka asiakkaita kannustettiin välttämään turhia puheluita ja säästämään puhelinkeskusten voimavarat välttämättömyyksiin, halusivat ihmiset kuulla kauempana asuvien läheistensä äänen. Vuoden 1937 jouluna uutisoitiinkin puheluiden ja sähkösanomien kivunneen ennätyslukemiin. Aattoiltana keskuksissa oli erityisen kiireistä, kun jouluntoivotukset kantautuivat puhelinlinjoja pitkin ympäri maan. (Jouluennätyksiä saavutettiin kaukopuheluissa ja sähkösanomissa. Lieksan Sanomat no 1, 4.1.1938)

Postinkantajien joulukiireet

Postikonttoreihin eivät joulunpyhätkään tuoneet kaivattua lepotaukoa. Vaikka postinkantajat eivät joulupäivänä kuljettaneet kirjeitä tavanomaiseen tapaan ihmisten koteihin, olivat he kuitenkin velvoitettuja lajittelemaan aattona saapuneen postin ja jakamaan sitä asiakkaille paikan päällä postikonttoreissa. Tämä epäreiluna koettu käytäntö puhutti postialan ammattilaisten Postimies-lehden lukijoita 1910-luvun puolivälissä. Laki oli löyhä ja antoi postinhoitajille suuren vapauden määrätä postinkantajiensa työtehtävät joulupäiväksi, kuten seuraavassa yleisölle osoitetussa vastauskirjeessä todetaan:

Voimassa olevissa asetuksissa ei löydy mitään kohtaa, jonka nojalla voitaisiin saada sentapaisia määräyksiä Joulupäivän työstä kun kyseenalaiset ovat, poistetuksi. Postikirjan 735 § 1 mom. nimittäin määrätään, että »Joulupäivänä saapi postikonttorien aukioloaikaa muuttaa sopivalla tavalla, paikallisia olosuhteita silmällä pitäen.» Tämä, ynnä muita postilj. yleensä koskevat määräykset antavat postinhoitajille vallan määrätä Joulupäivän työt kuinka parhaaksi näkevät. (Postimies no 2, 16.1.1913)

Postinkantajien päivystys- ja lajitteluvelvollisuus postikonttoreissa joulupäivänä koettiin kuormittavana ja turhana, sillä hyvin moni asiakkaista jätti kirjeensä hakematta, jolloin niiden toimittaminen siirtyi postinkantajille seuraavaksi päiväksi. Postityöläiset itse toivoivat joulupäivää vapaaksi vedoten siihen inhimilliseen seikkaan, ettei postinkantajilla ollut kesälomaa lukuun ottamatta ainoatakaan vapaapäivää vuodessa. (Postimies no 2, 16.1.1913) Seuraavana vuonna Rauman osaston kirjeenkantajat laativatkin vuosikokoukselle ehdotuksen joulupäivän lähetysten ulosjaon lopettamiseksi. (Postimies no 9, 1.5.1914) Postin joulukiireet eivät suinkaan helpottaneet 1930-luvulle tultaessa.

Joulupostia Kuopiossa, kuorma-auton lava kukkuroillaan. Kuopion kulttuurihistoriallinen museo, 1935. CC BY 4.0.
Helsingin aseman posti. Oy Amatör Ab, valokuvaamo, 1928. Postimuseon kokoelmat, CC BY-NC-SA 4.0.
Postin virkailijat lajittelevat paketteja joulunaikaan, 1939. Vapriikin kuva-arkisto CC BY 4.0.

Joulun alla vuonna 1934 tiedusteli Uuden Suomen toimittaja joulukiireistä Helsingin postikonttorin postinhoitajalta, kamarineuvos Th. Gestriniltä. Vaikka kamarineuvos oli jo painunut yöpuulle, kertoi hän ystävällisesti puhelimessa toimittajalle, että kortti- että pakettiosastolle oli hankittu lisätyövoimia, ja että joulun aikaan myös postin oma väki sai uurastaa tavanomaista pidempiä työvuoroja. Lajittelijat huhkivat kolmessa vuorossa saadakseen paketit, kortit ja kirjeet ajoissa vastaanottajilleen. Sen lisäksi postimerkkien myyntipisteitä oli lisätty, jotta yleisön ei tarvitsisi yhdellä luukulla jonottaa ”uskomattomia määriä” tarvitsemiaan merkkejä. (”Postimerkkien myynti – postin joulukiireiden luotettava mittari.” Uusi Suomi no 341, 18.12.1934) Kovin kiireistä oli seuraavana vuonna myös Tampereen postilla:

Joulun edellä oli myöskin postilaitoksella tavattomasti työtä, sillä kymmeniätuhansia postikortteja tuotiin Tampereelle. Vaikka postilaitoksen henkilökunta teki ahkerasti työtä kaikki joulun edelliset päivät, jäi vielä jouluaatoksikin lajittelutyötä; niin suuria olivat joulupostikorttien vuoret, joita kaupunkiin saapui. Paketteja saapui ja lähti tavattomasti joulun edellä ja oli pakettien lukumäärä suurempi kuin viime vuonna. (Työn Suunta no 87, 28.12.1935)

Helsingin ydinkeskustaan valmistui kesällä 1938 kauan suunnitteluilla ollut uusi pääpostikonttori. Uudenaikainen, saman vuoden marraskuussa käyttöön vihitty rakennus lähellä rautatieaseman suomia parempi kulkuyhteyksiä oli tervetullut yhdenmukaistamaan pääkaupungin hajanaisia postitoimintoja, mutta henkilökunnalta tottuminen uusiin tiloihin vei aikaa. Helsingin Sanomat uutisoikin postilaitoksen olleen jouluna ”helteessä” – ei ainoastaan lisääntyneen joulupostin vuoksi, vaan siksi, että uusiin tiloihin oli vasta hiljattain päästy muuttamaan.

Postissa jos missään, oli joulupäivinä kiirettä. Niinpä vielä eilen illalla osa jouluaattona Helsingissä postiin pannuista joulukorteista oli postitalon lajitteluosastossa, Ensi sijassa oli koetettu saada liikkeelle kirjeet ja vasta sitten kortit, mutta viimeksimainittuja oli niin tavaton määrä, että lisähenkilöstön ottaminenkaan ei auttanut asiaa. Mainittakoon, että koko lajitteluhenkilökunta oli töissä koko ensimmäisen joulupäivän ja suuren osan toistakin joulupäivää. … Lajittelumenetelmä on henkilökunnalle vielä liian vieras, vaatii nim. vielä pitkän ajan, ennen kuin lajittelijat tuntevat jokaisen lokeron niin hyvin, ettei heidän tarvitse jokaista erikseen etsiä. Niinpä väitettiinkin lähtevän postin osastolla, että vanhoissa postikonttoreissa olisi korttitulvasta jo selviydytty. Lähtevät parketit oli saatu hyvin matkalle, mutta sanoma- ja aikakauslehtien lähettäminen oli sitä vastoin tuottanut jonkin verran hankaluuksia. (Joulu oli rauhallinen. Helsingin Sanomat no 348, 27.12.1938)

Aikalaisilta postityöläisten ponnistukset eivät jääneet etenkään joulunaikaan huomiotta. Postinkantajat olivat unohdettuja arjen uurastajia, jotka tuulta ja tuiskua uhmaten kuljettivat vastaanottajilleen kirjeet, kortit ja sanomalehdet aamuvarhaisesta lähtien.  Uudenkaupungin Sanomien lukija peräänkuuluttaakin lehden lukijoita muistamaan uutteria postinkantajiaan pienellä lahjalla: ”Tässäkin olisi eräs tilaisuus rakkauden ja hyvän tahdon ilmaisuun, josta osallistuvat varmaan tuntisivat suurta iloa ja syvää kiitollisuutta.” (Uudenkaupungin Sanomat no 145, 22.12.1936) Postinkantajien muistamista kannattaa myös Kalajokilaakson lukija:

Joulu on taas ovella. […] Kesken kiireitten on muistettava lähettää jouluonnittelut ja lahjat sukulaisille ja ystäville, lähellä ja kaukana, postin välityksellä. Tästä kauniista tavasta ja huomaavaisuudesta lisääntyy postinkantajien työ aivan tavattomasti joulun edellisinä päivinä ja varsinkin juuri jouluaattona täyttyvät postinkantajien laukut jopa niin, ettei kaikki jaettava posti mahdukkaan niihin. Hän, postinkantaja, palvelee meitä joka päivä pyrystä ja pakkasesta huolimatta, silloin kuin me itse istumme lämpimässä ja odottelemme hänen saapumistaan. […] Antakaamme jouluaattona vuorostamme hänellekin lahjapaketti tai kirje, johon panemme kukin varojemme mukaisen rahalahjan ja muutaman rivin, toivottakaaksemme hänellekin hauskaa Joulua. (”Postinkantajien joulu.” Kalajokilaakso no 143, 21.12.1937)

Yhteiskunnan pyörät pyörivät joulunakin

Sanomalehdet julkaisivat etenkin 1930-luvulla laajoja joulun jälkeisiä katsauksia, joissa raportoitiin yksityiskohtaisesti pyhien vietosta eri puolen Suomea. Eri alojen työntekijöitä saatettiin haastatella myös ennen joulua. Viranomaisraporteista ja toimittajien tekemistä haastatteluista näkyy, miten yhteiskunnan perustoiminnot taattiin pyhinäkin. Mahdolliset järjestyshäiriöt ja tulipalot pitivät niin poliisivoimat, yövahdit kuin palokunnankin valppaina, ja voimalaitoksilla puolestaan varmistettiin, että sähkönjakelu toimi moitteetta. Kun viimeisetkin linja-autovuorot oli ajettu, odottelivat ”pirssimiehet” vielä kyytiläisiä miltei puolille öin. (”Jouluyökin on monelle vain tavallista arkea.” Pohjolan Sanomat no 295, 23.12.1934) Sairaaloissa ja vankiloissa elettiin kuten muinakin päivinä pappien pitämiä hartaustilaisuuksia lukuun ottamatta – ja kävipä eräässä Punaisen Ristin sairaalan jouluaaton juhlassa vierailulla myös sotamarsalkka Mannerheim. (”Joulu oli rauhallinen.” Helsingin Sanomat no 348, 27.12.1938) Vanginvartijasta työ jouluna tuntui kuitenkin erityisen raskaalta ja ilottomalta:

Ulkonaisen rauhaan juhlana eivät kaikki voi viettää joulua siitä syystä, että heidän toimensa ei salli heille joulurauhaa. Monen täytyy olla työssä joulunakin. Vartijalle ei esim. joulu tunnu rauhan juhlailta silloin, kun täytyy olla, molemmat joulupäivät työssä vankilan kolkkojen muurien sisällä. Vartija ei ole tottunut näkemään hoidokkiensa kasvoista ilon ja tyytyväisyyden ilmeitä, mutta, jouluna vankien silmistä näkee vielä ikävämmän ja katkeroituneemman ilmeen. […] Vartija, ei voi viettää rauhallista joulua katsellessaan noita ilottomia ja synkkiä kasvoja. (Nimim. J.E.S. Vankeinhoito: Suomen vankeinhoitotyöntekijäin äänenkannattaja no 12, 1.1.1921)

Joulun meno- ja paluuliikenne kiinnostivat työssä käyviä kaupunkilaisia jo 1900-luvun alussa.

Linja-autoasema jouluaattona, 1938. Vapriikin kuva-arkisto CC BY 4.0.

Moni kaupunkilainen halusi viettää joulunpyhät sukulaistensa luona maalla, joten linja-auto- ja junavuorot olivat usein tupaten täynnä – henkilöautoa hyvin harva omisti vielä 1930-luvullakaan. Ylimääräisiä kulkuneuvoja lisättiin ajoon, ja matkustajia ohjeistettiin ostamaan junaliput hyvissä ajoin. ”Odotamme mielihyvin suurta joululiikennettä”, vastattiin junanlähettäjien konttorista Helsingin rautatieasemalla joulun alla 1934 ja kerrottiin, että ylimääräisiä junavuoroja on lähdössä niin pohjoiseen kuin itäänkin. Kaikkien halukkaiden matkustajien vakuuteltiin mahtuvan mukaan, vaikkakaan makuuvaunujen riittävyyttä ei voitu taata. (Uusi Suomi no 341, 18.12.1934) Sotatalvena 1939 useissa suurissa tamperelaisissa tehtaissa palattiin työhön jo tapaninpäivänä. Tehdastyöntekijät esittivätkin Aamulehdessä liikennöitsijöille vetoomuksen linja-autovuorojen järjestämisestä, jotta työhön pääsy olisi mahdollista niin kaupungista kuin kauempaa maaseudultakin. (Aamulehti no 345, 21.12.1939) Monille oli tärkeää päästä perheen luokse maalle edes yhdeksi päiväksi.

”Törkeätä ja ennen kuulumatonta”, pakkopullaa vaiko rakkauden palvelusta? Joulutyön monet kasvot

Tarkastelemallani ajanjaksolla 1910-luvun alusta ja 1930-luvun loppuun suhtautuminen joulun ajan työntekoon koki suuriakin muutoksia. Työaikaa ja työoloja koskeva lainsäädäntö oli itsenäistymistä edeltävinä ja sen jälkeisinä vuosina muutoksen tilassa, ja työläiset muidenkin kuin postinkantajien osalta olivat valmiita puolustamaan oikeuksiaan. Vaikka tiettyjen alojen ammattilaisten työpanosta joulunpyhinä arvostettiin, ”tarpeeton” työ jouluna oli suuresti paheksuttua, kuten seuraavista uutisista käy ilmi:

Töölöönkatu n:o 8 uudisrakennuksella on eräs rappari ollut joulupäiwänä työssä. Tämä näin outo ilmiö synnytti siweellisen suuttumuksen kuohun rakennuksen muussa työwäestössä t. k. 28 pnä kun asia tuli ilmi. (”Ennen kuulumatonta.” Työmies n 301, 29.12.1910)

Törkeätä. Sikäli kuin meille on kerrottu, owat muutamat Järwenpäässä työskentelewät Collinin metsätyöläiset olleet työssä molempina joulupäiwinä. Wieläpä kuuluwat muille kehuneen että hywinpä se työ joulu päiwänä sujuikin. (Keski-Savo no 147, 29.12.1910)

Etenkin lähempänä vuosisadan alkua joulupäivänä työskentely näyttäytyi aikaisille outona ja vääränä, pitkiä perinteitä, uskontoa ja isänmaallisuutta rikkovana tekona. Monet kielteiset kommentit liittyvät myös uutisoitiin bolsevismista ja vieraan kulttuuriaineksen vaaroista, kuten nimimerkki Korwenpoika Tohmajärveltä tuohtuneena kirjoittaa:   

Sosialistinen kiihoitus on täällä täydessä woimassaan, sillä akitaattoreitakin on tullut parittain, jotka täällä Wepsän kulmalla owat jo kuukauden päiwät panneet parastaan. […] Esim. Joulupäiwänä nämä mainitut akutaattorit owat olleet kaiken päiwää halkometsässä töissä. […] Woi teitä, tällä tawoinko te olette lähteneet johdattamaan Suomen suomalaista kansaa, tällä tawoinko tahdotte polkea uskontomme jalkojenne alle? Häwetkää toki, että tulette tänne tuollaista oppianne lewittämään ja eksyttämään uskonnostaan kiinnipitäwää maalaiskansaa. Minä en tiedä, kun en ole mikään lakimies, mitä tällaisesta sabbatin rikkomisesta laki sanoo. Suotawaa olisi, että tällaisista esimerkeistä kansa ottaisi oppiakseen, eikä enää antaisi tuollaisten wiettelijäin wetää itseään nenästä. (Tohmajärwen järwentakaa. Karjalatar no 2, 8.1.1910)

Etenkin 1930-luvulle tultaessa jouluna työskentelevät eri alojen ammattilaiset alkoivat saada lehdissä palstatilaa aiempaa myönteisemmällä tavalla. Joulun työläisistä tuli arjen sankareina, jotka antoivat vakuutensa siitä, että yhteiskunnalle tärkeät toiminnot olivat hyvissä käsissä silloinkin, kun enemmistö vietti rauhallisia pyhiä. Vaikka jouluna työskentely saattoi herkistää yksinäisyyden, surun ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksille, monissa teksteissä korostuu joulutyön merkityksellisyys. Antaminen ja hyvän levittäminen on parhaimmillaan vastavuoroista, ja niinpä myös työntekijöitä haluttiin muistaa ja ilahduttaa eri tavoin, kuten Rautatieläisten Kristillisen Yhdistyksen rouvien järjestämä kahvitarjoilu osoittaa:

Kahtena viime vuonna olemme jouluaatoksi järjestäneet kahvitarjoilun asemalla junamiesten huoneessa työssä oleville oman aseman sekä päivystyshuoneissa yötä oleville rautatieläisille. […] Iloisia ovat olleet kahvinjuojat, mutta ehkä vielä iloisempia ja tyytyväisempiä sen antajat nähdessään, miten pienellä voi aikaansaada iloa ja hyvää mieltä lähimmäisilleen. (R.K.Y. Toijalan Sanomat no 7, 20.2.1937)

Joulua elettiin niin maaseudun pirteissä kuin kaupungeissa kiviseinien sisällä. Tavalla tai toisella joulu saavutti miltei jokaisen sitä viettävän tai silloin töissä ahertavan. Lukuisat lehtikirjoitukset antamisesta ja muistamisesta viestivät ihmisten vilpittömästä pyrkimyksestä siihen, että maassa olisi rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

Kirjoittaja: Asta Sutinen

Lähteet

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot https://digi.kansalliskirjasto.fi/

Aamulehti no 345, 21.12.1939

Helsingin Sanomat no 348, 27.12.1938

Kalajokilaakso no 143, 21.12.1937

Karjalatar no 2, 8.1.1910

Keski-Savo no 147, 29.12.1910

Lieksan Sanomat no 1, 4.1.1938

Pohjolan Sanomat no 295, 23.12.1934

Postimies no 2, 16.1.1913

Postimies no 9, 1.5.1914

Suomen Kuvalehti no 51–52, 16.12.1933

Toijalan Sanomat no 7, 20.2.1937

Työmies n 301, 29.12.1910

Työmies no 295 B, 20.12.1913

Työn Suunta no 87, 28.12.1935

Uudenkaupungin Sanomat no 145, 22.12.1936

Uusi Suomi no 341, 18.12.1934

Vankeinhoito: Suomen vankeinhoitotyöntekijäin äänenkannattaja no 12, 1.1.1921

Digitaaliset lähteet

Helsingin Pääpostitalo https://www.postimuseo.fi/helsingin-paapostitalo/ [luettu 7.12.2024.]

Joulukortit https://www.postimuseo.fi/virtual_exhibitions/joulukortit/ [luettu 7.12.2024.]

”Sentraalisantroista kännykkäkansaan – televiestinnän historia Suomessa tilastojen valossa” https://stat.fi/tup/suomi90/syyskuu.html [luettu  6.12.2014.]

Tutkimuskirjallisuus

Kettunen, Pauli 1999: ”Työsuojelun tieto ja valta.” Teoksessa Parikka, Raimo (Toim.) Suomalaisen työn historiaa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lähteenmäki, Maria 1995: Mahdollisuuksien aika: työläisnaiset ja yhteiskunnan muutos 1910–1930 -luvun Suomessa. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Vuolio, Kaisu 1977: Muuttuva joulu: kansatieteellinen tutkimus. Suomen muinaismuistoyhdistys.

Interview with Jason Silverman, Title of Docent in Cultural History of Ancient Persia

On Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, dosenttiesittelytJätä kommentti

When did you receive your docentship at the University of Turku and where are you working now?

I received my docentship in the Cultural History of Ancient Persia in April 2024. I am currently a University Researcher at the University of Helsinki, and will start as Professor in Ancient Near Eastern history and culture in January.

Jason Silverman. Photographer: Lauri Laine.

What have you been researching and why?

In my doctoral research I explored the heavily debated issue of Persian influence on Jewish apocalyptic literature from the turn of the eras (c. 200 BCE-200 CE). Since a number of big ideas can be found in both Jewish and early Christian apocalypses and in Zoroastrian texts, historians and theologians have long suspected a cultural dependency of some kind. Using tools from the sociology of religion I argued that a close look at the historical context of the Achaemenid Persian Empire (c 550- 330 BCE) was necessary for an understanding of the relevant social and cultural phenomena.

My work since then has looked more closely at a variety of specific cultural issues, all with reference to social contexts of the Persian Empire. For example, I have looked at how understandings of Judean kingship were impacted by Persian kingship, how mythologies of creation related to Persian royal ideologies, and the ways local elites dealt with regime change. I have also been interested in issues of orality and literacy, and how understanding various types of media are important for how we reconstruct evolutions in culture in ancient history. The latter has also involved an interest in the ways the Ancient Near East has been portrayed in modern media, in particular film.

What are you researching now?

I am currently in the early stages of my ERC Advanced Grant “Work without End: Informal Taxation and Forced Labor within Persian Southern Levantine Temple Economy and Society.” This project investigates, among other things, how ancient cultural understandings of labor shaped the structure of ancient economies, primarily in relation to ancient temples and the issues of forced labor and informal taxation (social structures enabling state demands). It also asks how modern assumptions have impacted and hampered our understanding of the ancient economy.

Image: Jason Silverman / Google Earth.

What current debates does your research relate to?

My current research deals with fundamental assumptions concerning ancient societies, particularly with one question at the core of many contemporary debates: do economies determine society, or does society determine the economy? How much do cultural assumptions shape the tasks (labor) deemed possible and desirable? Are modern human systems (culture, society, economy) fundamentally different from ancient, pre-industrial ones?

What led you to cultural history in the first place?

My career path has been atypical, moving from Communications and Film Studies to the exploration of Judaeans and their literature in the Persian Empire, though an interest in human communication with a historical and sociological bent has permeated all my research. If we want to understand how humans communicate, we need to understand the cultures that give it its meanings as well as how it has changed through time.

What does the docentship in cultural history at the University of Turku mean to you?

The study of the Ancient Near East has a long tradition in Finland, but it has largely been based only in Helsinki. I hope with this docentship I will be able to help expose Turku historians and students to the field, and expand the contributions of Finland to its study.

Adventtikalenteri 2024: Kuusikauppiaat joulutunnelmaa myymässä

On Tekijä Elina KarvoKategoria(t): adventtikalenteri, Blogi, esseetJätä kommentti

Sievää pienikokoista kuusta katseli äiti pikku poikansa kanssa. Se oli kyllä äidin mielestä hiukan liian kallis, mutta kauppa siinä sittenkin syntyi.
– Kyllä kuusi sentään pitää jouluna olla, vaikkei sitten muuta saisikaan, päätteli ostaja.

Aamulehti 24.12.1942

Joulukuusen hankinta on keskeinen osa joulunviettoa, ja kuusikauppiaat näkyvät kaupunkien ja kylien katukuvissa tänä päivänäkin. Kuusikauppiaat ovat sanomalehtiaineiston perusteella olleet usein maalta kaupunkeihin myymään tulleita metsänomistajia ja maanviljelijöitä, joilla on supliikit myyntipuheet. Kuusikauppiaan kanssa on tingattu hinnoista, ja toisaalta myös huijarikauppiaiden hyppysiin on päädytty.

Joulukuusiostoksilla vuonna 1932.
Kuvaaja Pietinen. Museovirasto. CC BY 4.0

Kuusimyynti on ollut tärkeä tulonlähde maanomistajille, ja talvina, jolloin kuusia on ollut rajatusti tarjolla, ovat pitkäkyntiset nähneet kuusien houkutuksen. Uusi Suomi uutisoi 28.12.1933, kuinka eräältä hikiäläiseltä kuusikauppiaalta ryöstettiin Hakaniemen torilla 300 joulukuusta. Syynä tähän oli, että kauppias oli tuonut kuuset torille verrattain myöhään iltapäivällä, jolloin poliisit olivat kieltäneet häneltä myynnin aloittamisen myöhäisen ajankohdan vuoksi. Kuusta ostamaan tullut väki oli kuitenkin päättänyt kuusen kanssa myös paikalta poistua, minkä vuoksi he olivat alkaneet ottamaan kuusia myyntivaunusta ”väkivalloin” ilman, että myyjä tai poliisi pystyivät asiaa estämään. Näin kauppias jäi vaille maksua kuusistaan.

Turussa kuusikauppaa on kaupunkialueella käyty Tuomiokirkko- ja Puutoreilla. Turun sanomat kertoo vuoden 1937 joulun alla, kuinka toreilla oli pari päivää ennen joulua kaupan 1200 kuusta – mitä lehti pitää vaatimattomana määränä – ja hinnat vaihtelivat 10 ja 50 markan välillä (n. 4-22 euroa). Turun sanomien jutussa kuusta pidetään keskeisenä osana kotien joulutunnelmaa, mutta kuusen hankinta on kaupungissa asuville riippuvainen ”nykyaikaisista kauppameiningeistä”. Jos kaupungissa asuva ei saanut itse kuljetettua kuustaan kotiin, saattoi avuksi pyytää lyhytsesonkisimman ”ammattilaisen” (lainausmerkit alkuperäiset) eli joulukuusenkotiinkantajan. (Turun sanomat 23.12.1937.)

Turun Sanomat, 23.12.1937, nro 346, s. 1
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Kuusikaupan synkkiä puolia

Kuusikauppiaisiin liittyy lehdissä myös epäluuloa ja toisaalta harmitusta, jos huijatuksi joudutaan. Syyskuussa 1909 Pohjan poika uutisoi, kuinka eräs sundomilainen mies oli suostunut hankkimaan kuusia hautajaisia varten. Hänelle oli rahat annettu etukäteen, jotta hän ”ne ainakin toisi”. Miestä ei kuitenkaan sovittuna ajankohtana kuulunut eikä kuusen kuusta paikalle saapunut ja ”sillä tiellä on kaikki. Harwinainen tapaus kyllä.” (Pohjan poika 17.9.1909.) Myös Työmies-lehti uutisoi joulukuussa 1911 vastaavanlaisesta kuusikauppiaasta. Perheen poika oli lähetetty viisimarkkanen mukanaan ostamaan joulukuusta. Rautatieaseman lähettyvillä poika tapasikin kuusikauppiaan, jolla ei ollut antaa pojalle vaihtorahaa ja niin hän lähtikin vitosta vaihtamaan – ja sille tielle jäi. Poika joutui palaamaan kotiin tyhjin käsin. (Työmies 21.12.1911.) Ovelista kuusikauppiaista kirjoittaa Kansan lehti vuonna 1915. Maalta saapunut kuusikauppias vei myyntituotteensa torille, mutta poistui paikalta asioilleen. Sillä välin nuorisojengi käytti tilaisuuden hyväkseen ja alkoi myydä kuusia kyseisestä kuormasta. (Kansan lehti 27.12.1915.)

Uusi Suomi kertoi myös Norjan joulukuusikaupasta, jossa oikeuslaitos oli joutunut puuttumaan kaupankäyntiin sattuneiden joulukuusivarkauksien ja luvattomien hakkuiden vuoksi. Norjan poliisi tuli tarkkaan valvoa, että kaupunkien julkisilla paikoilla myytävät kuuset olivat luvallisesti hankittuja. Tekstissä nostetaan esiin, että meilläkin Suomessa kontrollia on, mutta paljon myös luvatonta kauppaa tapahtuu, esimerkiksi kuusikauppiaan myymällä kuusiaan talosta taloon. Uusi Suomi kuuluttikin epäkohtien korjaamisen perään. (Uusi Suomi 17.12.1939; ks. myös Kauppalehti 26.11.1938.)

Joskus kuusikauppa kävi vilkkaasti ja sitä oli syytä myös juhlia, kun kaupunkiin kerran oli tultu. Uusi Päivä -lehdessä kerrottiin jouluaattona 1954, kuinka Nousiaisista ja Vahdolta kotoisin olevat maanviljelijät Oja ja Nurminen olivat olleet myymässä kuusia Turussa ja päättäneet myös juhlistaa hyvin mennyttä kaupantekoa. He päättivät lähteä ajamaan kuorma-autollaan ilmeisesti vielä humaltuneena, ja Satavan lautalle saapuessaan kuskina ollut Oja menetti auton hallinnan ja auto ajautui mereen. Jännittäväksi tapauksen tekee se, että vaikka Oja onnistui pelastautumaan autosta, hän ei lehden mukaan kyennyt kertomaan, miten Nurmiselle kävi, mutta oli ”muistavinaan” ystävänsä olleen autossa kun mereen ajo tapahtui. Muutama päivä myöhemmin (28.12.) lehti uutisoi, kuinka Nurmisen etsintöjä oli jatkettu, mutta naaraus ei ollut johtanut tuloksiin. Tältä osalta Nurmisen kohtalo jäi arvoitukseksi, sillä lehden seuraava vuosikerta ei digiarkistossa ollut saatavilla.

Kuusien hinta puhututtaa

Kestoaihe lehdistössä ovat toki myös joulukuusien hinnat. Vuonna 1931 Hietaniemen torilla kuusikaupan aloituspäivänä hinnat kuusista vaihtelivat viiden ja sadan markan välillä (n. 2-45 euroa; Helsingin sanomat 23.12.1931). Uusi Suomen (28.12.1933) mukaan kuusista sai sinä jouluna pulittaa 20-25 markkaa (n. 9-12 euroa). 1930-luvulla kuusten kerrottiin olevan useampana vuonna kalliit, johtuen suuresta lumimäärästä metsissä tai kelirikon aiheuttamista kuljetushaitoista.

Tampereella sota-aikana kuusitarjonta oli runsas, oli ”pitkää ja lyhyttä, oli lihavaa ja laihaa. Joku näytti pitävän tuuheaoksaisesta, josta ei päivä läpi kajottanut. Toinen taas halusi ja sai harvan huiskaleen, joka varmasti ei huonetta pimennä.” Kuusikaupalle oli asetettu rajahinnat 10 ja 60 markan välillä (n. 2,5-15,5 euroa). (Aamulehti 24.12.1942). Joinain vuosina kuusista lienee ollut myös ylitarjontaa, sillä ainakin vuoden 1933 kynnyksellä Raahen seutu -lehti uutisoi, kuinka Helsinkiin oli sinä jouluna tuotu 150 000 joulukuusta, mutta niistä noin puolet jäivät myymättä ja kuusikauppiaiden tappiot saattoivat nousta paikoin jopa tuhansiin markkoihin. (Raahen seutu 31.12.1932)

Joulukuusimarkkinat Oulun kauppatorilla vuonna 1948.
Museovirasto. CC BY 4.0.

Hämeenlinnan joulukuusimarkkinoilla vuonna 1951 avauspäivänä puolestaan keskikokoisesta kuusesta pyydettiin yleisesti 150 markkaa (n. 6 euroa) (Hämeen kansa 21.12.1951) – hinnan odotettiin kuitenkin viikon edetessä laskevan kysynnän kasvaessa.

Hinnoista myös tingittiin ja keskusteltiin – tätä eloisaa keskustelua avasi Helsingin sanomat jutussaan jouluna 1931:

»Kuinkas noi teidän kuuset on niin harvoja?», kysyy ostaja. »Maailman malliin, harva se on nykyjään sekin», vastaa myyjä.

»Paljonko tuo kuusi maksaa?» »15 markkaa!» »Tuo paljas runkoko?» »Kyllä siihen samaan kauppaan olisi tarkoitus antaa oksat mukaan.»

»Mikäs on naapurin kuusen hinta?» »30 markkaa, mutta jos olette hyvä tinkijä, saatte puolella.»

Helsingin Sanomat 23.12.1931

Supliikkeja myyjämiehiä löytyi myös Oulusta, joista Kaleva kirjoittaa vuoden 1948 jouluna:

”Pikakäynti kuusimarkkinoilla todisti, että tarjonta oli ylen runsas ja jäyhän pohjalaisen kuusikauppiaan attribuuttivarasto ehtymätön kehuessaan oman metsikön tuotteita.

-Tässä se kuusi on, sopii vaikka kukkavaasiin, huusi eräs kauppamies ja heilutti kaljapullon kokoista kuusenkäppyrää kolmellakymmenellä markalla ostettavaksi.

-Hei, tämä on puu kuin kirkkoa varten, tarjosi toinen mahtavaa joulukuusta. Hinta oli 300 mk, mutta koko oli ainakin kolmekymmentä kertaa edellistä suurempi.”

Kaleva 23.12.1948

Kuten tekstin alussa ollut sitaatti kertoi, kuusi oli korkeista hinnoista huolimattakin usein saatava, sillä juuri kuusi teki moneen kotiin joulun.

Sota-aikana tupakan säännöstely lienee houkutellut ilmoituksen kaltaisiin vaihtokauppoihin.
Helsingin Sanomat, 19.12.1944, nro 342, s. 23
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Pari lukuvinkkiä: kaksi vuotta sitten adventtikalenterissamme kerrottiin muovikuusien historiasta Suomessa, pääset lukemaan tuon jutun täältä. Lisäksi Lalli-lehdessä kerrottiin jouluna 1918 hieman joulukuusen käytön kulttuurihistoriaa – pääset lukemaan tekstin täältä.

Lähteet

Joulukuusien eurohintojen muunnoksiin käytetty Tilastokeskuksen rahanarvonmuunninta: https://stat.fi/tup/laskurit/rahanarvonmuunnin.html

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot:
Aamulehti, 24.12.1942, nro 348, s. 4
Helsingin Sanomat, 23.12.1931, nro 347, s. 4
Hämeen Kansa, 21.12.1951, nro 294, s. 5
Kaleva, 23.12.1948, nro 295, s. 1
Kansan Lehti, 27.12.1915, nro 300, s. 3
Kauppalehti, 26.11.1938, nro 273, s. 1
Pohjan Poika, 17.09.1909, nro 108, s. 2
Raahen Seutu, 31.12.1932, nro 147, s. 4
Turun Sanomat, 23.12.1937, nro 346, s. 1
Työmies, 21.12.1911, nro 295, s. 2
Uusi Päivä, 24.12.1954, nro 296, s. 1
Uusi Päivä, 28.12.1954, nro 297, s. 2
Uusi Suomi, 17.12.1933, nro 339, s. 24
Uusi Suomi, 28.12.1933, nro 348, s. 6

Adventtikalenteri 2024: Autoileva ja raitis pukki lastenne iloksi. Soita heti!

On Tekijä Satu SorvaliKategoria(t): adventtikalenteri, Blogi, esseetJätä kommentti

”Joulupukkibisnes oli sen puoleen kovaa että ajoit ympäri kaupunkia aikataulun mukaan ja sisällä tuli kuuma ja sitten pakkaseen ja kylmään autoon.” (SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma (SKS KRA). Joulupukki, vanha tuttu, puuhkalakki, karvanuttu. Muistoja ja mielikuvia joulupukista. Kilpakeruu 2020–2021.)

Tämän vuoden adventtikalenterimme kertoo ihmisistä jouluna – ei jouluihmisistä eli henkilöistä, jotka elävät ja hengittävät joulua, vaan joulunpyhien uutterista ahertajista sekä niistä, joita ei kukaan muista.

Tämä ensimmäinen, sanomalehti- ja SKS:n muistikeruuaineistoja hyödyntävä kirjoitus kertoo aaton odotetuimmista, mutta maksullisista vieraista, tilausjoulupukeista.

Autoileva joulupukki tonttuineen. Kuvaaja Erkki Voutilainen 1963. Museovirasto, JOKA Journalistinen kuva-arkisto. CC BY 4.0.

Risupartaisista naamaripäistä maskeerattuihin punanuttuihin

Suomalainen, kodeissa vieraileva joulupukki on tunnustettu niin merkittäväksi kulttuuri-instituutioksi, että se on otettu osaksi aineetonta kulttuuriperintöä. Kodeissa kiertelevää joulupukkia edelsivät pelottavat ja ilkikuriset, sarviin ja turkkeihin pukeutuneet nuutti- ja köyripukit, joille tarjottiin taloissa ryyppyjä. Nykymuotoa muistuttava joulupukki oli sen sijaan tuttu jo kaikille vuonna 1990 joulupukkiaiheiseen Suomalaisen Kirjallisuuden seuran muistikeruuseen osallistuneille henkilöille jo varhaisesta lapsuudesta. Kansakoulujen kuusijuhlia on kiittäminen monesta meille niin tutusta jouluasiasta, kuten myös joulupukin esittelystä. Moni 1900-luvun alun lapsi näkikin koulussa ensimmäistä kertaa joulupukin, muuta viimeistään 1930-luvulta eteenpäin joulupukki alkoi tehdä kotikäyntejä kaikkialla Suomessa niin varakkaissa kuin vaatimattomimmissakin kodeissa.

Monissa perheissä joulupukin rooli oli perinteisesti isän, isoisän tai muun, yleensä miespuolisen sukulaisen tai naapurin vastuulla, mutta eivät naisetkaan aivan tavattomia olleet pukkeina. Matala ääni ja vanttera vartalo riittivät lasten sumuttamiseen. Varusteina pukilla oli nurinpäin oleva, vyöllä kiinnitetty lammasnahkaturkki, huopatossut tai lapikkaat, pellavasta tehty pitkä paita, karvahattu ja keppi. Lisäksi joillain oli turkiskintaat, joita ei otettu pois käsistä sisälläkään, jotteivat lapset olisi tunnistaneet pukkia käsistä. Paketit kaivettiin esiin tuohikontista tai pärekorista.

1900-luvun jälkipuoliskolla kaupunkilaistumisen myötä syntyi kuitenkin uudenlainen, erityisesti kaupunkialueille keskittynyt pukkibisnes, joka näkyi muun muassa 1950-luvun alussa alkaneena lehti-ilmoitteluna. Pukit lähettivät ilmoituksiaan paikallislehtien Sekalaista-osastoille ja liimasivat mainoksiaan puhelinpylväisiin sekä kauppojen ja kerrostalojen ilmoitustauluille. Maalta muuttaneet perheet saattoivat kaivata ulkopuolista apua, sillä heillä ei välttämättä ollut uudessa asuinympäristössä läheisiä tai tuttuja pukiksi, ellei isä halunnut tehtävää suorittaa. Ulkopuolisen pukin palkkaaminen tarjosi mahdollisuuden siihen, että koko perhe isä mukaan lukien, saattoi keskittyä nauttimaan tuosta aattoillan kohokohdasta. Ei ollut myöskään vaaraa siitä, että lapset olisivat tunnistaneet tutun henkilön äänestä, olemuksesta tai vaikkapa kengistä.

Samoihin aikoihin pukin ulkoasu koki muutoksen. Asukokonaisuuden väriksi alkoi kansainvälisestä esimerkistä muotoutua punainen. Modernit ”punanuttuiset” ja -lakkiset joulupukit olivatkin erityisen kysyttyjä – yksityiskohta, joka mainittiin usein 1950-luvun lehti-ilmoituksissa. 1950- ja 1960-luvulla pukilla saattoi olla naamari, mutta lehtijuttujen ja muisteluksien mukaan se pelotti lapsia eikä myöskään antanut kovin luotettavaa kuvaa pukista. 1950-luvun alun pukki-ilmoituksissa näkikin paljon ”maskeerattuja pukkeja”, jotka olivat kovaa valuuttaa ilmeettömien naamaripäiden rinnalla. Varusteet, kuten irtoparta ja -viikset, peruukki, lakki ja lapikkaat tai huopikkaat, piti hankkia hyvissä ajoin. Oli tärkeää varmistaa, että parta pysyi tiukasti paikoillaan, vaikka sitä vähän kiskottaisiinkin – pukin sotisopaan oli panostettava!

Pahamaineinen pukinnaamari 1950-luvulta. Materiaali pahvia, parta puuvillavanua. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Lapset vastaanottavat kuuliaisesti naamaripäiseltä pukilta lahjat. Kuvaaja Jussi Kangas 1950. Vapriikin kuva-arkisto. CC BY 4.0.

Autot korvasivat porot – ja konjakin joulumieli

Jo 1940- ja 1950-lukujen taitteen pukkipalvelumainoksissa korostettiin autoilevia ja raittiita pukkeja, mikä heijasti aikakauden yhteiskunnallisia muutoksia. Ensinnäkin autojen yleistyminen 1950-luvulta lähtien mahdollisti pukkien liikkumisen laajemmalle alueelle, mutta nähtiinpä pyöräileviäkin pukkeja erityisesti kaupunkien lähiöissä.

Modernissa, sotienjälkeisessä Suomessa humalaiset pukit herättivät paheksuntaa, sillä lasten pelästyttäminen ja epäasiallinen käytös eivät sopineet uudistuvaan joulutraditioon. Puhumattakaan siitä, että hoippuva ja rähinöivä pukki saattoi joutua putkaan, mikä ei ollut täysin tavatonta. 1950-luvulla pukin odotettiin olevan raitis ja luotettava hahmo, vaikka monissa kodeissa pukeille yhä ristiriitaisesti tarjottiin alkoholijuomia käyntien yhteydessä. 1970-luvun alussa juopuneet pukit olivat jo käyneet onneksi harvinaisemmiksi. Poliisi kuvasi muutosta Helsingin Sanomissa:

Takavuosina oli useitakin tapauksia, jolloin joulupukin polvet menivät linkulle jo kahdeksannen perheen jälkeen. Kun jokaisessa tarjottiin pukillekin joulujuomaa, eivät jalat ennenpitkää kannattaneet vaan pukki oli korjattava pahimmassa tapauksessa pahnoille kesken matkanteon. […] Mutta nyt alkaa juovuksissa heiluva pukki olla melko harvinainen. (Raitis pukki noin kahdellakympillä Helsingin Sanomat 22.12.1971.)

Poliisin mukaan pukin siirtyminen poroista autoihin ehkäisi enimmät ja räikeimmät tapaukset. Raittius alkoi olla kunnia-asia, taskumatit jäivät kotiin ja perheenisien tuputtamista hörpyistä kieltäydyttiin ponnekkaasti. Esimerkiksi espoolaisten Otaniemen teekkarien ”Kalle-pukki” totesi ykskantaan vuonna 1971: ”Meidän pukit eivät hyväksy konjakkia.” Ja tarkensi vielä: ”Ellei nyt sitten sitä lahjoiteta noin pullokaupalla jälkeenpäin nautittavaksi.”

Raitis ja moderni punanuttu on astunut sisään huoneistoon. Kuvaaja Erkki Voutilainen 1959. Museovirasto, JOKA Journalistinen kuva-arkisto. CC BY 4.0.

Punanuttuun hyppäsivät niin teekkarit kuin poliisitkin

Pukkikeikkaa tekivät hyvin monenlaisista taustoista tulleet ihmiset, mutta joukossa korostuivat opiskelijanuorukaiset ja iäkkäämmät perheettömät miehet. Vaikka pukin alaikärajana mainittiin vain 18 vuotta, pukkeja välittävissä firmoissa ja kodeissa suosittiin kuitenkin ikämiehiä. Kuten eräs pukkirekrytoija totesi Ilta-Sanomissa 1960, ”keltanokat” osasivat vain harvoin puhua lapsille hartaasti ja vakavasti, matalalla, mutta ei missään nimessä möreällä äänellä. Yläikärajaa pukilla ei ollut, kunhan suoriutui tehtävistään. Useimmiten 1950–70-luvun lehti-ilmoituksissa pukit tekivät keikkaa yksin, mutta joillakin saattoi ekstrahinnasta olla seuranaan tonttu tai pari, ehkä joulumuorikin.

Keikkaa tehtiin etupäässä lisätienestien toivossa, mutta myös omasta ilosta. Ilta-Sanomien kyselyn mukaan suurin osa pukeista vuonna 1960 olivat opiskelijoita ja poliiseja, mutta sekaan mahtui myös vahtimestari, näyttelijä, nuoriso-ohjaaja, mekaanikko, maisteri ja tuomari. Pukkihommat olivat lisäksi hyvää varainhankintaa erilaisille raittius-, harrastus- ja urheiluseuroille ja muille yhdistyksille.

Lehti-ilmoituksissa ei tavanomaisesti kerrottu pukkikeikkojen hintoja, vaan ne selvisivät soittamalla. Joulupukkikäyntien hinnat puhuttivat ennen aivan kuten nykyäänkin, josta kertoo se, että 1950–1980-luvuilla julkaistiin usea lehtijuttu, joita varten toimittajat olivat selvittäneet hintakirjoa. Jos pyysi pukkikeikasta enemmän kuin kollegat keskimäärin, piti olla valttikortteja, kuten kielitaitoa tai vaikkapa mukana kulkeva valokuvaaja.

Hyvistä syistä pukin saattoi joskus saada jopa maksutta. Vuonna 1960 eräs pukkirekrytoija kertoi llta-Sanomien jutussa, ettei perinyt maksua juuri leskeksi jääneeltä äidiltä, joka oli taloudellisissa vaikeuksissa, ja joka sattui asumaan sopivasti erään joulupukin matkareitin varrella. Maksua ei myöskään peritty 16-vuotiaalta nuorelta mieheltä, joka halusi tilata omilla taskurahoillaan pikkusisarelleen joulupukin. Häntä kehotettiin sen sijaan ostamaan rahoillaan pieni lahja ja joulupukki tulisi sitten maksutta tuomaan tuon lahjan siskolle.

Roolina myyjä, logistiikka-alan ammattilainen, haastattelija, valistaja, laulaja, tanssija, avustustyöntekijä…

Moni pukki kommentoi lehtijutuissa ja muistelmissa, että työssä oli hienointa nähdä lasten ilo ja muiden joulunviettoa. Erään 1950-luvun lopulla keikkailleen pukin mukaan yksi työn parhaita puolia oli, että pukin henkilöllisyys pysyi salassa. Pukki tunnisti asiakkaat, mutta he eivät häntä. Hän muisteli erästä Helsingin Hakaniemessä tapahtunutta vierailua:

Ojensin lahjoja Pikku-Matille, Pikku-Marjalle jne. Ja sitten sain käteeni käärön, jonka päällä luki: Pikku-Murre. Kun kuulutin nimen, nousi viehättävä nainen keinutuolista, kasvoi ja kasvoi ja oli lopulta täyteen pituuteensa ojennuttuaan pitempi kuin pukki. Jälkeen päin olen nähnyt tämän Pikku-Murren monta kertaa ja minua on aina huvittanut hänen nimensä. En voi olla pidättämättä hymyäni kun hän tulee vastaan ja mieleni tekee kysyä: No, mitäs Pikku-Murre?, mutta naisen ihmettelevä katse saa aina sanat pysähtymään kielelleni. (Puhelinnumeroni on… Kansan Uutiset 22.12.1957.)

Pukilla oli joitain tehtäviä jo ennen aattoiltaa, kuten tilausten vastaanotto, reitin selvittäminen ja ohjelmanumeroiden harjoittelu. Joululaulut, piiri- ja seuraleikit oli hallittava ja opetella ulkoa porojen ja tonttujen nimet. Monet pukit kävivät ajamassa edellispäivänä reitin läpi, jottei juhlapäivänä tullut mitään yllätyksiä matkaan. Täsmällisyys oli yksi merkittävimmistä kilpailuvalteista pukkibisneksessä.

Lisäksi piti sopia etukäteen vanhempien kanssa, minne lahjat jätettiin odottamaan. Helsingin Sanomien vuonna 1971 julkaistussa jutussa eräs kokenut pukki vinkkasi, että paras keino oli viedä lahjat säilytykseen joko naapurille tai pihalle pysäköityyn autoon, josta esimerkiksi perheenisä käy ne noutamassa pukille. Suurin erhe oli jättää lahjasäkki rappu- tai kellarikäytävään, sillä monet kerrat olivat lahjat lähteneet sieltä toisten matkaan. Olipa käynyt niinkin, että pukin lähdettyä oli huomattu, että pienemmät lahjarasiat puuttuivat – olisivatko jääneet kiinni pukin nuttuun, lehtijutussa arveltiin. Poliisi korostikin luotettavan pukin merkitystä eli sellaisen, jonka saisi tarvittaessa kiinni vielä keikan jälkeen.

Luotettavuus oli siinäkin mielessä tärkeää, että toisinaan tilauspukki ei syystä tai toisesta saapunut paikalle. Lehtijutuissa kerrottiin epätoivoisista vanhemmista, jotka syöksyivät ulos kadulle nähdessään ulkona joulupukin ja anelivat tätä paikkaamaan epäammattimaista kollegaansa.

Aattopäivänä työt alkoivat yleensä klo 15 ja viimeinen käynti tehtiin klo 20 mennessä. Käyntejä pystyttiin sopimaan 1970–80-luvuilla jopa parikymmentä per ilta. Jokaisessa kodissa oltiin kymmenestä parikymmeneen minuuttia riippuen ohjelmasta ja lahjojen määrästä.

Kun pukki tulla kolisteli sisään, hän kysyi ovensuussa ikiaikaisen kysymyksen, onko täällä kilttejä lapsia. (Näin pukki tiedusteli taloissa jo 1900-luvun alussa SKS:aan muistojaan lähettäneiden mukaan.) Saatuaan myöntävän vastauksen lapsilta tai vanhemmilta, pukki ohjattiin istumaan olohuoneeseen.

Tyttö on uskaltautunut pukin syliin. Kuvaaja Risto Reinikainen 1969-70. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Kunnon pukki oli lehtijuttujen ja muistelmien mukaan luonteeltaan ja ulosanniltaan uskottava, tyyni, tasainen ja iloinen, ei kuitenkaan riehakas. Ei saanut olla tuppisuu, eikä suupaltti, eikä varsinkaan mikään möläyttelijä. Nopeasta oivalluskyvystä ja sanavalmiudesta oli suurta hyötyä. Pukki kuulutti tavanomaisesti ensin hyvän joulun toivotukset, ja kertoi sitten pitkästä ja rasittavasta matkasta Korvatunturilta ja kovasta kiireestä. Puheenparsi sopi hyvin suomalaiseen lähiöelämään, jossa aikuisilla oli jatkuva kiire ja stressi, ja jossa työ näytteli suurinta osaa elämässä. Seuraavaksi pukki halusi jutella lapsille, joista vanhemmat olivat välittäneet hänelle perustiedot, kuten nimet, iät, harrastukset ja koulutodistusten tärkeimmät arviot. Joskus lapset vastasivat, joskus puhumisen hoitivat vanhemmat lasten ujostellessa tai pelätessä. Pukki halusi omasta tai vanhempien toiveista valistaa lapsia joistain asioista, kuten esimerkiksi hampaidenpesun tärkeydestä. Sitten vaihdettiin vapaammalle, ja pukki ryhtyi laulamaan tai vaihtoehtoisesti laulattamaan lapsia. Piirileikkejäkin harrastettiin. Esiintymistaidosta oli pukin työssä paljon hyötyä.

Viimeisenä pukki jakoi lahjat, joita oli, kuten kaikki tietävät, entisvuosina paljon vähemmän kuin tätä nykyä. Siinä missä ennen oli riittänyt kaikille sokerikorput, tytöille räsynuket ja pojille puuhevoset, 1970-luvulta alkaen säkit pursuilivat muovia ja tekniikkaa ynnä muita kaupasta hankittuja lahjoja, useampi kullekin lapselle ja aikuiselle. Pukki tihrusteli ”huonoilla silmillään” hien valuessa kasvoilla, kenelle lahja oli tarkoitettu ja ojensi sen sitten saajalleen. Kun lahjat oli jaettu (tai jako aloitettu, riippuen kuinka myöhässä pukki aikataulustaan oli), pukki heitti hyvästit perheelle, poistui talosta, ja hyppäsi autoonsa suhatakseen seuraavaan paikkaan. Lapset ryntäsivät ikkunaan katsomaan, millaiseen kulkuneuvoon pukki turvautui tällä kertaa ja minnepäin hän lähti. Elleivät sitten olleet lahjojensa lumoissa.

Jälleen yksi työvuoro paketissa. Ensi vuonna uudestaan!

Mitähän tästä löytyy? Aattoillan jännitystä 1982. Nurmijärven museo. CC BY-NC-ND 4.0.

Lähteet

Arkistot

SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma (SKS KRA). Joulupukki, vanha tuttu, puuhkalakki, karvanuttu. Muistoja ja mielikuvia joulupukista. Kilpakeruu 2020–2021.

SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma (SKS KRA). Tanttu-Porkka, Irmeli. Joulupukkikysely 1990. Kilpakeruu 1990.

Sanomalehdet

Vapaa Sana 24.12.1950.

Aamulehti 28.12.1951.

Länsi-Savo 28.12.1952.

Kansan Uutiset 22.12.1957.

Helsingin Sanomat 19.12.1956.

Ilta-Sanomat 24.12.1960.

Helsingin Sanomat 23.12.1961.

Helsingin Sanomat 12.12.1965

Helsingin Sanomat 24.12.1966

Suomen Sosialidemokraatti 24.12.1966.

Helsingin Sanomat 24.12.1969.

Uusi Suomi 23.12.1970.

Helsingin Sanomat 22.12.1971.

Länsi-Savo 24.12.1971.

Etelä-Suomen Sanomat 23.12.1974.

Helsingin Sanomat 24.12.1976.

Helsingin Sanomat 15.12.1977.

Länsi-Savo 21.12.1986.

Uusi Suomi 21.12.1988.

Uusi Suomi 22.12.1989.

Etelä-Suomen Sanomat 23.12.1989.

Länsi-Savo 24.12.1989.

Tutkimuskirjallisuus

Jaakkola, Kaisu: Muuttuva joulu: Kansatieteellinen tutkimus. Suomen muinaismuistoyhdistys, 1977.

Verkkosivustot

Joulupukki. Suomalaisen kirjallisuuden seuran juhlakalenteri. https://juhlakalenteri.finlit.fi/node/277

Suomalainen joulupukkiperinne. Elävän perinnön wikiluettelo. https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Suomalainen_joulupukkiperinne

Moderni maailma ja uusi nainen. Sinkkuuden historiaa 1900-luvun alusta.

On Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, esseetJätä kommentti

Tämä kirjoitus käsittelee naimattomia naisia ja heistä luotuja mielikuvia 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. 1800- ja 1900-lukujen taitteessa myös naimattomien maailma muuttui. Säätyläisnaisille avautui entistä enemmän mahdollisuuksia elättää itsensä omalla työllään, mikä lisäsi naimattomien lukumäärää. Ensimmäisen aallon naisasialiike toi samaan aikaan naisille uusia vapauksia, kuten äänioikeuden joissain maissa ja vähintään tietoisuuden siitä, että asiat voivat muuttua. Toisaalta viimeistään ensimmäinen maailmansota mursi vanhan sääty-yhteiskunnan ja uusi luokkayhteiskunta vakiintui. Tämä tarkoitti myös sitä, että kumppania etsivät ihmiset saivat entistä enemmän vapauksia tehdä omia valintojaan puolison suhteen.

Uuden naisen arkkityyppi

”Uusi nainen” oli 1800- ja 1900-lukujen alussa luotu hahmo, arkkityyppi, joka kuvasti naisten muuttunutta asemaa. Uusi nainen oli itsenäinen, työssäkäyvä ja aikaisempia sukupolvia vapaampi toimimaan tahtomallaan tavalla. Tätä naistyyppiä edusti muun muassa yhdysvaltalaisen graafikon Charles Dana Gibsonin luoma naishamo Gibson-tyttö (The Gibson Girl), joka seikkaili 1900-luvun alun aikakauslehdissä. Gibson-tyttö saattoi pyöräillä nilkat vilkkuen, pelata tennistä tai käydä uimassa. Asioita, mitkä olivat vielä puoli vuosisataa aiemmin mahdottomuuksia.

Gibson-tyttö vuodelta 1902. Wikimedia Commons. Public Domain.

1920-luvun jazz-aikakauden symboliksi nousi puolestaan Flapper-tyttö, joka edustaa samaa jatkumoa. Moderni nainen oli seksuaalisesti vapaamielisempi ja saattoi jopa tupakoida, ajaa autoa ja meikata. Ja vaikka nainen olisi naimaton, hän ei ollut enää hyödytön ylijäämä tai perheensä elätti, vaan hän saattoi olla hyödyllinen ja tuottava yhteiskunnan jäsen. Naimaton nainen eli myös menevää elämää. Avioliitosta oli tullut hänelle vaihtoehto, mutta ei välttämättömyys.

Moderni nainen Judge-lehden kannessa 11.10.1924. Wikimedia Commons. Public Domain.

Vapaata elämää vai oliko sittenkään?

Asenteet naimattomia naisia kohtaan vaihtelivat hyvinkin merkittävästi. Vuonna 1892 julkaistussa kirjassa The Unmarried Woman naimatonta naista pidettiin onnettomana olentona, varsinkin ikääntyessään. Tämä tarkoitti siis kolmekymmentä ikävuottaan ohittanutta. Joidenkin lääkäreiden mukaan naimaton ja lapseton nainen oli anomalia, sillä naisilla oli heidän näkemyksensä mukaan ”luonnollinen” tarve avioliittoon ja äitiyteen. Vuoden 1929 yli Euroopan ja Yhdysvaltojen pyyhkäisseen laman seurauksena naimattomia naisia syytettiin miesten työpaikkojen viemisestä.

Ruth Ashmore puolestaan kuvailee vuonna 1898 poikamiestyttöä sellaiseksi, joka on päättänyt elää elämäänsä onnellisena. Hän oppii vanhenemaan tyylillä. Lilian Eichler kirjoitti vuonna 1924, että poikamiestyttö on vapaa ja liikkuu sujuvasti miesten seurassa, työelämässä ja sosiaalisissa tilaisuuksissa. Myös Eichler peräänkuulutti ulkonäöstään huolehtimista. Naimattoman naisen tuli olla aina huoliteltu!

Myös suomalainen lehdistö väitteli kiivaasti naimattomien naisten asemasta ja merkityksestä. Varsinkin 1920-luvulla kritisoitiin ankarasti nuoria jazz-tyttöjä, jotka seurasivat aikakauden muotia, joivat alkoholia ja tupakoivat ja lankesivat ties mihin seksuaalisiin paheisiin. Toisaalta naimattoman naisen elämästä luotiin hyviin vapaa kuva. Hän saattoi käyttää tienaamansa rahat miten tahtoi, eikä hänen tarvinnut välittää miehen valituksista ja vaatimuksista. Mutta tämä koski vain nuoria naimattomia naisia. Ikääntyessä naimattoman elämä kävi ankeaksi, kuten Suomen nainen -lehti maalaili vuonna 1923:

He istuvat yksinäisinä, usein katkerina siitä, mitä eivät ole elämältä saaneet. Eihän kukaan heistä oikeastaan välitä. Ainoastaan kohteliaisuudesta, kenties perinnön toivosta, heitä kysytään. Heidän elämänsä on kaikesta huolimatta yksitoikkoista ja kylmää. He eivät ole tottuneet antamaan rakkautta ja siksi eivät sitä saakaan.

Henna Karppinen-Kummunmäki

Kirjoittaja on FT, kulttuurihistorioitsija ja tietokirjailija, joka on juuri julkaissut teoksensa Sinkkuus kautta aikojen (Docendo 2024).

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Niina Lehmusjärvi ja naiset ruukin vallankahvassa

On Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, jatko-opiskelijoiden esittelyJätä kommentti

Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Tarkastelen naisten valtaa ja naiseutta kahden Teijon rautaruukin 1700-luvun omistajan toiminnan kautta. He olivat kreivitär Hedvig Eleonora Stenbock (1664–1729) ja porvari ja rouva Catharina Elisabeth Kijk (1721–1788). 1700-luvulla käsitys ja lainsäädäntö sukupuolittuneesta omistajuudesta ja määräysvallasta olivat muutoksessa, mutta ei ollut vielä siirrytty 1800-luvun osin kasvottomaan osakeomistajuuteen. Mielenkiintoa lisää näiden kahden naisen yhteiskunnallisen aseman ja säätytaustan vertailu.

Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Perinteinen käsitys Suomen varhaisesta teollisuudesta on ollut, että se oli miespuolisten, lähes myyttisten patruunoiden valtakautta. Varsinkin metalliteollisuus on nähty miesten alueena. Vaikka tämä mielikuva ei uusimman tutkimuksen mukaan täysin pidä paikkansa, se vaikuttaa edelleen taustalla, kun keskustellaan esimerkiksi mies- ja naisjohtajista nykypäivän teollisuusyrityksissä. Haastamalla mielikuva tehtaanherroista ja patruunoista on toivottavasti mahdollista purkaa sukupuolittuneita mielikuvia siitä, ketkä voivat toimia johtajina.

Teijon (ruots. Tykö) rautaruukki. Johan Knutsonin litografia, julkaistu 1845-1852. Wikimedia Commons.

Mikä johdatti sinut kulttuurihistorian pariin?

Kiinnostus historiaan ylipäätään johdatti minut Turun yliopistoon. Kiinnostuin täällä kulttuurihistorian esittämien kysymysten laaja-alaisuudesta ja siitä, että pyritään koko ajan kysymään uusia, pidemmälle meneviä kysymyksiä ajassa olemisesta ja elämisestä. Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa on aina ollut inspiroivia opettajia ja tutkijoita, joilta on voinut oppia paljon.

Niina Lehmusjärvi.

Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Minulle kulttuurihistoria merkitsee monipuolista ja moniäänistä tapaa pyrkiä ymmärtämään tapahtumista ja olemista ajassa.

Kerro hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Ensimmäisen kerran ”tutkin” historiaa, kun olin 11–12-vuotias. Koulussani oli historiaprojekti ja haastattelin koulun vanhoja oppilaita. Olin kiinnostunut historiasta jo silloin.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijaesittely: Aino Jämsä ja käärmeiden historiaa

On Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, jatko-opiskelijoiden esittelyJätä kommentti

Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Tutkin väitöskirjassani ihmisen ja käärmeen suhdetta Suomen alueella 1800-luvulta 1900-luvun alkuun. Olen kiinnostunut tarkastelemaan luonnonvaraisten käärmeiden ja ihmisten kohtaamisia sekä pohtimaan käärmeen toimijuutta ja läsnäoloa. Ihmiset kuvasivat käärmeiden toimintaa ja kuvittelivat käärmeille, niin eläville kuin kuolleille, erilaisia kykyjä ja ominaisuuksia. Esimerkiksi hirren väliin piilotetun kuolleen käärmeen uskottiin pitävän syöpäläiset poissa talosta. Lisäksi menneisyyden käärmeet vaikuttivat omalla toiminnallaan ympäristöönsä ja suhteeseensa ihmiseen.

Tarkastelen tutkimuksessani käärmesuhteen ristiriitoja ja jännitteitä. Pyrin tuomaan esiin myös menneisyyden monisävyisyyttä. Käärmeitä pelättiin, vihattiin ja vainottiin, mutta ihmiset elivät yhdessäkin käärmeiden kanssa. Elättikäärmetarinoiden mukaan käärmeitä pidettiin taloissa, ruokittiin ja suojeltiin vielä 1800-luvun Suomessa. Olen löytänyt aineistoista erilaisia kuvauksia, jotka voi tulkita tavoiksi elää rinnakkain käärmeiden kanssa, kuten keinoja suojata ihmisiä ja kotieläimiä käärmeenpuremilta. Tutkimukseni keskeisiä aineistoja ovat SKS:n arkiston perinneaineistot sekä Kansalliskirjaston digitoimat sanoma- ja aikakauslehdet.

Aino Jämsä. Kuvaaja: Sanni Vatanen.

Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Käärmeistä puhuttaessa aihe kääntyy usein käärmepelkoon. Hämmästelemme vastenmielisyyden ja inhon tunteita, jota käärmeet meissä herättävät. Niin arkisissa kuin tieteellisissä keskusteluissa pohditaan, onko taipumuksemme käärmepelkoon esi-isiltämme peritty geneettinen eli ikuisenkaltainen ominaisuus.

Asenteemme ja tunteemme muita lajeja kohtaan vaikuttavat luonnon monimuotoisuuteen. Pelätyt, inhotut ja välinpitämättömästi kohdellut elolliset jäävät herkästi lajikadon ja muiden ihmisten aiheuttamien ekologisten kriisien jalkoihin. Elonkirjon köyhtyminen vaikuttaa myös meihin ihmisiin, sillä olemme muiden eläinten tavoin riippuvaisia luonnon monimuotoisuudesta.

Haluan tutkimuksellani tuoda esiin ihmisen ja käärmeen jaettua menneisyyttä sekä sen monisävyisyyttä ja mutkikkuutta. Tämä voi auttaa meitä näkemään käärmeen muunakin kuin vihattuna eläimenä. Toivon, että voin tutkimuksellani pitää käärmeitä esillä ja ehkä vaikuttaa asenteidemme kautta luonnon monimuotoisuuden turvaamiseen.

Rantakäärme polun varrella Paimiossa. Kuvaaja: Aino Jämsä.

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Ihastuin yläasteella Granada TV:n tuottamaan Sherlock Holmesin seikkailut -tv-sarjaan, mikä inspiroi minua lukemaan paitsi sir Arthur Conan Doylen tuotantoa myös muita historiallisia kirjoja kuten L. M. Montgomeryn teoksia. Näistä haltioituneena istuin innoissani historiantunneilla yläasteella ja lukiossa, ja hakeuduin lukion jälkeen opiskelemaan historiaa Turun yliopistoon. Valitsin pääaineekseni kulttuurihistorian, koska minua kiehtoi sen moninaisuus. Kulttuurihistoria tuntui tarjoavan laajasti maantieteellisiä sekä temaattisia mahdollisuuksia opiskelijalle, joka ei osannut päättää, mikä kiinnosti eniten. Opintojen varrella kotiuduin kulttuurihistoriaan niin hyvin, etten jatko-opintoihin hakeutuessani harkinnut hetkeäkään mitään muuta.

Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Kulttuurihistoria merkitsee minulle uteliaisuutta menneisyyden elämää ja sen ilmiöitä kohtaan. Se on tapa tutkia ja pyrkiä ymmärtämään menneisyyttä ja siellä tapahtuneita muutoksia ja jatkuvuuksia, joiden vaikutukset yltävät nykypäivään asti. Uteliaisuus pitää sisällään rohkeutta sekä kiinnostusta tarkastella menneisyyttä monipuolisesti. Moninaisuus eli se piirre, joka kulttuurihistoriassa veti minua alun perin puoleensa, vetoaa minuun siis yhä tänä päivänä.

Kulttuurihistoria on aineistolähtöistä, ja moninaisuus merkitsee minulle mahdollisuutta käyttää monenlaisia lähdeaineistoja. Voin inspiroitua tutkimusperinteistä ja -keskusteluista sekä ihmetellä ja etsiä erilaisia näkökulmia, joista käsin menneisyys voi avautua tutkijalle. Moninaisuus on myös menneisyyden monisävyisyyden ja mutkikkuuden tunnistamista. Se tarkoittaa minulle tällä hetkellä sitä, että pyrin ymmärtämään aineistoista löytämiäni rinnakkaisia ja ristiriitaisiakin tunteita ja asenteita käärmeitä kohtaan. Kulttuurihistoria antaa minulle mahdollisuuden paitsi erilaisten ihmisryhmien antamien kulttuuristen merkitysten myös käärmeiden läsnäolon ja toimijuuden tulkitsemiseen.

Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

On ollut innostavaa huomata jo tutkimukseni alkuvaiheessa, että tutkimusaiheeni resonoi ihmisissä ja herättää muistoja omakohtaisista kokemuksista. On mahtavaa, että ihmiset myös jakavat näitä tarinoita. Olen saanut kuulla niin suomalaisessa saunassa asustavista rantakäärmeistä kuin käärmeestä, joka lekotteli intialaisessa kaupungissa moottoripyörän alla. Suunnitelmissani on kerätä ylös nämä erilaiset tarinat käärmekohtaamisista. Ne muodostavat mielenkiintoisen kokonaisuuden muistoja väitöstutkimukseni varrelta.

Haastattelussa Turun yliopiston kulttuurihistorian dosentti Mila Oiva

On Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, dosenttiesittelytJätä kommentti

Milloin sait dosentin arvonimen ja missä työskentelet nyt?

Sain kulttuurihistorian dosentin arvonimen helmikuussa 2024. Työskentelin tuolloin kulttuuridata-analytiikkalaboratorio CUDAN:issa Tallinnan yliopistossa. Siirryn tämän syksyn aikana takaisin ’kotiin’ Turun yliopistoon työskentelemään hankkeessa jossa tehdään tiivistä yhteistyötä Tallinnan yliopiston kanssa. Pääsen siis toimimaan ikään kuin siltana kahden minulle tärkeän yliopiston välillä, mikä tuntuu tosi hauskalta! Uudessa DIGHT -hankkeessa tuetaan digitaalisen kulttuuriperintöaineistohubin perustamista Tallinnan yliopistoon. Turun yliopisto tuo yhteistyössä Amsterdamin ja Bolognan yliopistojen kanssa toteutettavaan projektiin ennen kaikkea digitaalisten aineistojen tietokoneavusteisen tutkimuksen osaamista.

Mila Oiva.

Mitä olet tutkinut ja miksi?

Näin jälkikäteen olen huomannut, että tutkimuksiini ovat aina liittyneet erilaiset maailmankuvat, niiden muutokset ja yhteentörmäykset. Olen erikoistunut Venäjän ja Puolan historiaan, mutta tutkimukseni ovat käsitelleet myös muita maita ja usein kansakuntien rajat ylittävä toimintaa, kuten tiedon, käsitysten, uutisten tai muodin liikkumista paikasta toiseen. Myös digitaalisuus ja tietokoneavusteiset tutkimusmenetelmät ovat olleet vahvasti mukana tutkimuksissani.

Tein väitöskirjani puolalaisen muodin markkinoinnin synnystä Neuvostoliiton markkinoilla 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa. Minua kiinnosti tutkia miten puolalaiset vaatekauppiaat kokivat muutoksen stalinismin ajasta suojasäähän ja kuinka heidän näkemyksensä omista mahdollisuuksissaan vaikuttaa kaupankäyntiin Neuvostoliitossa muuttui. Olin siis kiinnostunut kuinka ihmisten käsitykset omista toimintamahdollisuuksistaan muuttuvat poliittisten olojen ja kulttuurillisen ilmapiirin muuttuessa. Sysäyksen tutkimukseeni antoi havainto siitä, että yhtäkkiä 1950-luvun lopulla puolalaiset ulkomaankauppiaat alkoivat käyttää sanoja ’mainonta’ (’reklama’) ja ’markkinointi’ (’marketing’) kuvatessaan sisäisissä muistioissaan toimintaansa Neuvostoliiton markkinoilla. Tämä oli kiinnostava muutos, sillä tuohon aikaan sekä Puolassa että Neuvostoliitossa vallitsi suunnitelmatalous, johon on harvemmin liitetty markkinatalouden käsitteitä tai toimintatapoja.

Puolalaisen muodin muotinäytös Moskovassa keväällä 1958. Lähde RGALI.

Väitöskirjan jälkeen olen kehittänyt digitaalista historiantutkimusta Suomen yliopistoissa Digihist –hankkeessa Aalto-yliopistossa, tutkinut uutisten kansainvälistä leviämistä 1800-luvun sanomalehdistössä kansainvälisessä OceanicExchanges –hankkeessa ja venäjänkielisessä internetissä leviävien Venäjän keskiaikaan liittyvien pseudohistoriallisiten tarinoiden muotoutumista ja leviämistä Pseudohistoria -hankkeessa.

Parin viime vuoden aikana olen siirtynyt tutkimaan audiovisuaalisia aineistoja neuvostoliittolaisten uutiselokuvien muodossa. Uutiselokuvat olivat lyhyitä ajankohtaisista aiheista kertovia elokuvia, joita näytettiin 1900-luvulla elokuvateattereissa ennen illan varsinaista elokuvaa. Suomessa ja monessa muussa länsimaassa niiden tuotanto loppui 1960-luvulla televisiouutisten yleistyttyä, mutta Neuvostoliitossa, ja monessa muussa sosialistisessa maassa, niitä näytettiin aina 1990-luvulle asti. Koska Neuvostoliitossa uutiselokuvien tuotanto oli tarkasti vallanpitäjien ohjailemaa, on kiinnostavaa tarkastella millaisen kuvan ajankohtaisesti tärkeästä ympäröivästä maailmasta ne esittivät yleisölle. Uutiselokuvat ovat myös kiinnostava tutkimusaineisto siksi, että audiovisuaalisten aineistojen tietokoneavusteinen tutkimus ei ole vielä yhtä pitkälle kehittinytty kuin esimerkiksi tekstiaineistojen, johtuen siitä että usein tekijänoikeudet rajoittavat niiden saatavuutta tutkimuskäyttöön. Olen kuitenkin onnistunut saamaan luvan käyttää laajaa, 1930-luvulta 1990-luvulle ulottuvaa uutiselokuvakokoelmaa. Tämä mahdollistaa big data –tutkimusmenetelmien kehittämisen audiovisuaalisten aineistojen tutkimukseen. Olen yhdessä kollegojeni kanssa kirjoittanut menetelmällisen artikkelin, jossa esittelimme uuden tavan tutkia historiallisia uutiselokuva-aineistoja yhdistäen laadullista ja määrällistä analyysia. Tämän lisäksi olemme käyttäneet moniulotteista vektorimallinnusta uutiselokuvien visuaalisten diskurssien tutkimiseen. Löysimme näitä menetelmiä käyttämällä sekä tarkennuksia jo aikaisempien tutkimusten identifioimiin visuaalisiin tendesseihin, mutta myös uusia kiinnostavia näkökulmia neuvostoliittolaiseen visuaaliseen kulttuuriin ja sen muutoksiin. 

Perestroikan ajan kuvia.

Mitä tutkit nyt?

Nykyisessä DIGHT –hankkeessamme kehitämme digitaalista kulttuuriperinnön osaamiskeskusta Tallinnan yliopistoon, ja pääsen perehtymään tarkemmin siihen miten aineistojen digitointi ja digitaalinen arkistointi vaikuttavat tutkimukseen ja ylipäätään menneisyyskäsitykseemme. Useinhan kulttuuriperintöaineistoja digitoidessa joudutaan tekemään poisvalintoja, ja osa aineiston moninaisuudesta jää pois, samalla kun saavutetaan uusia mahdollisuuksia käsitellä ja tutkia aineistoja. Siksi kulttuuriperintöaineistoja digitoidessa ja tutkiessa on olennaista pureutua siihen mitä jää pois ja miten se heijastaa esimerkiksi vallitsevia ennakkoluuloja ja arvoasetelmia.

Samalla viimeistelen Tallinnassa aloittamiani uutiselokuvatutkimuksia. Tutkimme yhdessä kollegojeni kanssa esimerkiksi neuvostoliittolaisten uutiselokuvien tuotantoryhmien sukupuolijakaumaa verkostoanalyysia hyödyntäen. Olemme huomanneet että erityisesti 1960-luvulla tekijöiden joukossa oli erittäin paljon naisohjaajia. Lisäksi tutkimme samoissa uutiselokuvissa mainittujen paikannimien maantieteellisiä painotuksia ja kehitämme tapaa kvantifioida aineistossa esiintyvä kulttuurillista puolueellisuutta. Aineistossa Moskova näyttäytyy luonnollisesti maailman keskuksena, mutta aineistosta piirtyy esiin myös Neuvostoliiton Euroopan puoleisten alueiden suurempi ’tärkeys’ verrattuna esimerkiksi Keski-Aasiassa sijaitseviin paikkoihin. Kolmannessa työn alla olevassa artikkelissa testaamme kuinka laajoja kielimalleja voidaan hyödyntää tunnistamaan historiallisia henkilöitä audiovisuaalisesta kulttuuriperintöaineistosta. Myös tässä tutkimuksessa käytämme neuvostoliittolaista uutiselokuva-aineistoa, ja luontevana henkilönä tässä toimii Lenin, joka seikkaili uutiselokuvissa aivan Neuvostoliiton alkuajoista aina perestroikan aikaan asti. Meitä kiinostaa tarkastella milloin Lenin esiintyi uutiselokuvissa eniten, ja pohtia kuinka pitkälle on mahdollista yrittää tunnistaa kulttuurillisia ilmiöitä, kuten leninismiä, laskennallisilla menetelmillä, ja jääkö jotain saavuttamatta näin.

Kuvaaja Maja Popova kuvattuna ”Päivän uutiset” (”Novosti dnia”) uutiselokuvasarjan naistenpäivän erikoisnumerossa nro 14 1955.

Mihin ajankohtaisiin keskusteluihin tutkimuksesi kytkeytyy?

Tutkimukseni liittyy kysymykseen siitä miten maailmankuvat ja tietomme maailmasta muotoutuvat. Keskustelu valeuutisista, identiteeteistä, ja mitä pidetään uskottavana käsityksenä maailmasta ja mitä ei, ei koske vain nykyhetkeä, vaan se on historiallisesti muodostunut. 1800-luvun sanomalehtiuutisten maailmanlaajuista kiertoa tutkiessamme huomasimme että jo 1800-luvulla – ja varmasti myös sitä ennen! – kiersi valeuutisia. Maailmanlaajuisesti kiertävät uutiset kehystettiin paikallisesti niin, että ne sopivat paikalliseen poliittiseen ilmapiiriin, ja näin sama perusuutinen sai erilaisia merkityksiä eri paikoissa.

Venäjänkielistä pseudohistoriallista internetaineistoa tutkiessani huomasin miten tiiviisti historiakäsitykset liittyvät identiteetteihin ja toiveisiin kuulumisesta johonkin ’hienoon’ ja historiallisesti merkittävään ryhmään. Kun toiveena on nähdä oman ryhmän ’suuruus’ kaikki siihen viittaava hyväksytään helposti kritiikittä niin Suomessa kuin Venäjälläkin. Teimme tutkimuksemme ennen Venäjän täysmittaista hyökkäystä Ukrainaan, mutta jo tuolloin käsittelemässämme aineistossa oli huomattavissa esimerkiksi joidenkin kirjoittajien pyrkimys kiistää Ukrainan oma historia. Kun lähdimme tutkimaan alkuperäisen ymmärryksemme mukaisesti marginaalista ilmiötä, päädyimme kaivamaan nykyisen maailmanpolitiikan polttopisteen juurisyitä. Ymmärsin, että juuri tämän takia kaikkea kannattaa tutkia, eikä koskaan tiedä millaisia löydöksiä tutkimuksista syntyy.

Uutiselokuvia tutkimalla pureudun Neuvostoliiton harjoittaman audiovisuaalisen propagandan maailmaan, ja tarkastelen nykyisen Venäjän television harjoittaman tiedonvälityksen historiallisia juuria. Niissä muodostuu tietyssä kuplassa toimiva, uskottava ja koherentti käsitys maailmasta. On kiinnostavaa tarkastella esimerkiksi kuinka Tšekkoslovakia miehitys vuonna 1968 näytettiin neuvostoyleisölle, ja pohtia kuinka tarina Ukrainan miehityksestä rakennetaan nykyään.

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Alunperin puhdas sattuma johdatti minut opiskelemaan kulttuurihistoriaa. Pyrin opiskelemaan historia-aineita Turun yliopistoon, koska vuotta vanhempi ystäväni opiskeli Turussa ja Turku vaikutti mukavalta opiskelukaupungilta. Vaakakupissa painoi myös se, että tuolloin Turun yliopistolla oli vaihtoyhteys Pietarin valtionyliopiston kanssa, ja haaveeni oli mennä sinne vaihto-opiskelijaksi. Ensimmäisen opiskeluvuoden aikana kulttuurihistoria valikoitui asteittain pääaineeksi. Vähitellen kävi niin kuin usein käy: mitä tarkemmin tutustuu johonkin aiheeseen, sitä mielenkiintoisemmaksi se muuttuu!

Mitä kulttuurihistorian dosentuuri Turun yliopistossa tarkoittaa sinulle?

Koen kulttuurihistorian tavan tarkastella maailmaa ajallisesti ja kulttuurillisesti muovautuneena omakseni. Vaikka olen toiminut paljon monitieteisissä työyhteisöissä, koen aina edustavani ennen kaikkea kulttuurihistoriallista katsetta ja tutkimusotetta. Ihailen kulttuurihistorian kollegojen avaraa kiinnostusta ja pyrkimystä ymmärtää kaikenlaisia kulttuurillisia ilmiöitä korkeasta matalaan ja yleisestä marginaaliseen, mitään tai ketään ylenkatsomatta. Se, että myös nykyajan näkökulmasta moraalisesti tuomittavaa tai omituista pitää voida tarkastella niin, että yritetään ymmärtää ilmiötä tai ajassa toimivaa ihmistä hänen omista ajallisista ja paikallisista lähtökohdistaan on minusta upeaa, ja pyrin sitä kohti myös omassa työssäni. Kulttuurihistorian dosentuuri Turun yliopistossa tarkoittaa minulle sitä, että minne ikinä tieni minut tulevaisuudessa viekin, minulla on aina paikka akateemisessa kodissani Turun yliopistossa.

Historiassa vallinneet käsitykset Alzheimerin taudista vaikuttavat hoitokäytäntöihin

On Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, esseetJätä kommentti

Vuosittain 21. syyskuuta vietettävä Maailman Alzheimer-päivä on omistettu Alzheimerin taudille ja muille muistisairauksille. Päivän tarkoituksena on lisätä ymmärrystä näistä sairauksista, edistää tutkimusta ja tukea sairastuneita sekä heidän läheisiään. Maailman Alzheimer-päivää vietetään eri puolilla maailmaa erilaisin tapahtumin ja kampanjoin, joiden avulla pyritään lisäämään tietoisuutta ja vähentämään sairauksiin liittyvää stigmaa.

Alzheimerin tauti on nykyään yleisesti tunnettu ja tunnustettu vanhusten muistisairaus, mutta näin ei ole aina ollut. Sairaus on saanut nimensä saksalaisen neurologin, Alois Alzheimerin, mukaan, joka ensimmäisenä kuvasi taudin vuonna 1906. Alzheimer tutki potilaansa, Auguste Deterin, aivoja ja havaitsi poikkeamia, jotka hän yhdisti potilaan kärsimiin muistihäiriöihin, kielellisiin ongelmiin ja sekavuuteen. Nämä löydökset loivat perustan sille, mitä myöhemmin alettiin kutsua Alzheimerin taudiksi.

Alois Alzheimerin aikalaiset eivät kuitenkaan yhdistäneet tätä sairautta vanhenemiseen. Muistin haurastumisen katsottiin tuolloin olevan osa normaalia ikääntymistä. 1900-luvun alkupuolella muistisairauksia pidettiin pikemminkin nuorten ihmisten sairautena. Ikääntymistä ei pidetty merkittävänä tekijänä, vaan sairauden ajateltiin johtuvan psyykkisistä häiriöistä tai synnynnäisistä vioista. Sairastuneita hoidettiin psykiatrisen laitoshoidon piirissä. Vuosisadan edetessä kuitenkin havahduttiin ”vanhuuden invaasiosta mielisairaaloihin”. Edelleen 1970-luvulla Suomessa todettiin, että mielisairaaloiden potilaista 29 % oli yli 65-vuotiaita. Joka toisen vanhuksen mielisairaanhoidon syynä oli vanhuuden tylsistyminen.

1970-luvun loppu merkitsi merkittävää käännekohtaa. Tällöin Alzheimerin taudin oireiden määriteltiin olevan myös ikääntyvillä esiintyvän sairauden oireita. Tämä muutti perustavanlaatuisesti tapaa, jolla tauti ymmärrettiin ja miten sitä lähestyttiin niin tutkimuksessa kuin hoidossakin. Tutkimukset alkoivat keskittyä enemmän ikääntymisen vaikutuksiin ja siihen, miten ne liittyvät Alzheimerin taudin kehittymiseen. Sairaudesta tuli vanhusten tauti.

Nykyisin Alzheimerin tautia pidetään yhtenä suurimmista haasteista ikääntyvässä yhteiskunnassa. Käsityksen muutos on vaikuttanut merkittävästi myös hoitokäytäntöihin. Koska tauti ymmärretään nyt erityisesti vanhojen ihmisten sairautena, hoitoon on kehitetty menetelmiä, jotka huomioivat vanhusten erityistarpeet. Samanaikaisesti nuorten muistisairaiden hoidon kehittäminen on jäänyt taka-alalle ja heidän mahdollisuutensa saada tukea ja hoitoa ovat nykyajassa monelta osin heikot.

Suomessa muistisairaiden hoito on 1980-luvulta alkaen keskitetty vanhustenhuollon piiriin. Hoitojen painopiste on siirtynyt yhä enemmän sairastuneen elämänlaadun parantamiseen, sillä vaikka sairautta ei voida parantaa, sen etenemistä voidaan hidastaa ja oireita lievittää. Hoito on keskittynyt parantamaan sairastuneiden ja heidän omaistensa elämänlaatua kokonaisvaltaisella lähestymistavalla. Tämä vaatii hoitohenkilökunnalta erityistä asiantuntemusta ja ymmärrystä ikääntymiseen liittyvistä haasteista.

Vaikka Alzheimerin tauti ymmärretään nykyisin ensisijaisesti vanhusten sairautena, tuoreimpien Itä-Suomen yliopistossa tehtyjen tutkimusten mukaan työikäisten Alzheimerin tauti vaikuttaa yleistyvän. Tämä nostaa esiin tarpeen monipuolisille tutkimus- ja hoitomuodoille, jotka voivat vastata muistisairauden erilaisiin ilmenemismuotoihin eri ikäryhmissä.

Teksti: Annikka Immonen

Kuvat: depositphotos

Kirjoittaja väitteli 8.6.2024 aiheesta Muistisairaan vierellä. Muistisairaan ajallisuus ja toimijuus suomalaisten sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten määrittelemänä 1980-luvulta 2020-luvulle.

Väitöskirja julkaistu sähköisenä: Muistisairaan vierellä. Muistisairaan ihmisen ajallisuus ja toimijuus suomalaisten sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten määrittelemänä 1980-luvulta 2020-luvulle – UTUPub

Kehon ja kehollisuuden kulttuurihistoriaa Potsdamissa – tunnelmia ISCH:n 16. vuosikonferenssista

On Tekijä Satu SorvaliKategoria(t): Blogi, tapahtumatJätä kommentti

Kansainvälisen kulttuurihistorian seuran (the International Society for Cultural History) 16. vuosikonferenssi järjestettiin tänä vuonna Potsdamin viehättävässä kaupungissa Saksassa, Brandenburgin osavaltiossa, joka sijaitsee noin 30 kilometrin päässä Berliinistä. Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluvasta Sanssoucin linnasta ja sen upeasta puistosta tunnettu, eri ajankerrostumia kuhiseva Potsdam oli oiva valinta konferenssille.

Kuva: Kyltti kampuksella. Kuvaaja: Satu Sorvali.

4.–6.9.2024 pidetty konferenssi kokosi tänäkin vuonna tutkijoita eri puolilta maailmaa, suurimmaksi osaksi kuitenkin Euroopasta. Konferenssin teemana oli ”Embodied Histories: Cultural History of, in, and through the Human Body” (Ruumiillistetut historiat: Kulttuurihistoria ihmiskehosta, -kehossa ja -kehon kautta), ja se tarjosi laajan kirjon key note -luentoja ja sessioita, jotka käsittelivät kehon ja kehollisuuden historiaa eri näkökulmista. Potsdamin yliopisto (Universität Potsdam) on suhteellisen nuori, sillä se on perustettu vuonna 1991, mutta se on nopeasti kehittynyt yhdeksi Saksan arvostetuimmista korkeakouluista. Yliopiston kolmesta kampuksesta konferenssi pidettiin Am Neuen Palais’n kampuksella, joka sijaitsee Sanssoucin puiston ja kuten nimestä voi päätellä, Neues Palais -palatsin vieressä. Konferenssivieraat saivat nauttia historiallisesta ja mahtipontisesta ympäristöstä sekä sessioista vanhoissa rakennuksissa, joita kampuksella riitti. Esimerkiksi yksi konferenssissa käytetyistä rakennuksista oli toiminut Neues Palais’n keittiö- ja vierastiloina.

Preussin kuningas Fredrik II Suuri rakennutti 1700-luvun puolivälissä Neues Palais’n edustamaan Preussin valtaa ja varakkuutta ja se on huomattavasti Sanssoucin linnaa suurempi.

Kuva: Ilmakuva Neues Palais -kampukselta. Oikealla palatsi, vasemmalla yliopistorakennuksia. Kuvaaja: Angel Miklashevsky. Wikimedia Commons CC BY-SA 4.0.
Kuva: Näkymä kampusalueelta Neues Palais’ille. Kuvaaja: Satu Sorvali.

Pienempi ja yksityisempi rokokootyyliä edustava Sanssoucin linna rakennettiin Fredrik II:n kesäresidenssiksi. Nimi ”Sanssouci” tulee ranskan kielen sanoista sans souci ja tarkoittaa ”ilman huolia”, mikä heijastaa linnan alkuperäistä funktiota paikkana, jossa kuningas saattoi rentoutua ja vetäytyä kauas hovielämän hälinästä ja politiikasta. Linnaa ympäröi terassipuutarha, joka on osa Sanssoucin puistoa.

Kuva: Sanssoucin linna. Wikimedia Commons CC BY-SA 4.0.

Puistossa löytyy monia kiinnostavia rakennelmia, kuten rokokoopaviljonki Kiinalainen teehuone.

Kuva: Kiinalainen teehuone. Kuvaaja: Satu Sorvali.
Kuva: Kiinalainen teehuone. Kuvaaja: Satu Sorvali.

Kolmenkymmenenkolmen asteen paahteesta nauttineen (vai kärsineen?) konferenssin avasi Potsdamin yliopiston vanhojen aikojen professori Filippo Carlà-Uhink. Juhlalliseen Audiomax-auditorioon oli saapunut koolle kymmenien innokkaiden kulttuurihistoriasta kiinnostuneiden tutkijoiden joukko.

Kuva: Konferenssin avaaminen. Kuvaaja: Satu Sorvali.

Tämän jälkeen oli ensimmäisen key note -luennon The ‘Women’s Question’: Gendered Experiences and Women’s Thinking on the Body in the Renaissance vuoro, jonka piti varhaismodernin ajan tutkija Montserrat Cabré i Pairet espanjalaisesta Kantabrian yliopistosta. Hän kertoi kolmesta kirjailijanaisesta 1400-luvun Italiassa, jotka olivat käsitelleet teksteissään naisten koristautumista ja kaunistautumista. Aikakauden papisto vetosi sosiaaliseen järjestykseen ja naissukupuolen heikkouteen säädellessään hyvin tarkkaan sitä, millaisina naiset saivat esiintyä julkisesti. Cabrén esittelemät naiset esittivät kuitenkin omia näkökulmiaan asiaan ja muun muassa eräs heistä, Nicolosa Sanuti, vaati että naisten tulisi olla itse vastuussa omista kehoistaan. Toinen, Christine de Piza esitti hyvinkin nykyaikaisia näkemyksiä käytännönläheisessä kirjassaan Le Livre de la Cité des Dames (Kirja naisten kaupungista): kaikki naiset eivät suinkaan kaunistautuneet miesten takia eli toisin sanoen syntisesti, vaan kauneuden itsensä vuoksi.

Kuva: Montserrat Cabré i Pairet. Kuvaaja: Satu Sorvali.

Lapin yliopiston yliopisto-opettajalla ja Kulttuurihistorian seuran hallitukseen kuuluvalla dosentti Pälvi Rantalalla oli konferenssissa kaksi luovaa kirjoittamista esittelevää kirjoitustyöpajaa. Ensimmäiseen työpajaan oli kokoontunut yhdeksän hyvin monenlaisten tutkimusalojen edustajia, jotka tulivat Suomen lisäksi muun muassa Etelä-Afrikasta, Saksasta ja Iso-Britanniasta. Rantala antoi osallistujille lyhytkestoisia, 2–10 minuutin kirjoitustehtäviä, joissa tarkoituksena oli käyttää mielikuvitusta, kuvitella itsensä toiseen paikkaan tai asettua toisen ihmisen asemaan ja eläytyä hänen tunteisiinsa. Osallistujien piti esimerkiksi listata sanoja, lauseita, paikkoja ja ihmisiä tai olentoja, jotka liittyivät omaan kirjoitusprojektiin. Harjoitusten lomassa sai myös liikkua huoneessa, mutta tällä kertaa kukaan osallistujista ei tarttunut tähän mahdollisuuteen, vaan käytti ajan kirjoittamiseen. Harjoitusten jälkeen kirjoittamista reflektoitiin kolmen henkilön pienryhmissä ja lopuksi jaettiin yhteisesti tärkeimmät havainnot. Osa oli saanut hyviä oivalluksia kirjoitusprojektiinsa, toiset taas ennemminkin kirjoitusprosessiinsa. Rantalan esittelemiin menetelmiin suhtauduttiin hyvin positiivisesti ja osallistujat kertoivat kokeilevansa niitä uudelleen.

Kuva: Pälvi Rantala. Kuvaaja: Satu Sorvali.

Oma paneelini ”Fatness and its Representations” koitti iltapäivällä. Minua jännitti, koska olin puhumassa itselleni uudesta tutkimusaiheesta, jota olin alkanut tutkia kollegani kanssa vastikään. Olimme saaneet session puheenjohtajaksi tutkimusaiheen johtavan asiantuntijan, Kansasin yliopiston professorin Christopher E. Forthin, joka on meritoitunut lihavuuden historian tutkimuksessa kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Paneelissamme piti olla alun perin viisi osallistujaa, mutta kaksi oli joutunut peruuttamaan osallistumisensa. (Tämä paneelin kutistuminen muuten kohtasi konferenssia myöhemminkin, kun erääseen sessioon saapui viiden esitelmöijän sijasta lopulta vain yksi! Eksyivätköhän he Sanssoucin puistoon?)

Taidehistorioitsija Lisa Hecht Marburgin yliopistosta Saksasta esitelmöi varhaismodernin ajan maalauksista, joissa oli ajankohdalle tyypillistä, erikoisiksi katsottujen kehojen, kuten lihavien ihmisten tirkistelyä. Hecht esitteli kaksi tapausesimerkkiä, pienen tytön ja nuoren pojan, joiden kehoja kuvattiin toiseuttaen ja seksualisoiden. Hecht toi esiin kuinka eri sukupuolten kehojen kokoihin suhtauduttiin eri tavoin; siinä missä miehillä lihavuus katsottiin osoitukseksi vallasta, kuten esimerkiksi Englannin kuninkaan Henrik VIII:n tapauksessa, naisista lihavuus saattoi tehdä ”hirviöitä”. 1600-luvulla Espanjan hovin viihdykkeeksi otetun, geneettisestä häiriöstä kärsineen pikkutytön, Eugenia Martínez Vallejon lempinimi oli tosiaan La monstrua.

Kuva: Lisa Hecht. Kuvaaja: Satu Sorvali.

Espanjalaisen Lleidan yliopiston väitöskirjatutkija Irene Santoron esitelmäaihe koski lihavan naisen kehon tutkimuksen teoriaa ja metodologiaa ableismin, seksismin ja rasismin näkövinkkelistä. Aiemmin sukupuolentutkimuksen alalle, nykyisin kulttuuriperintöalalle kouluttautuvan Santoron esityksessä oli paljon eväitä myös historiantutkimuksessa pohdittavaksi erityisesti intersektionaalisuuden kannalta.

Kuva: Irene Santoro. Kuvaaja: Satu Sorvali.

Itse esitelmöin mediakeskusteluista, joita 1960–70-lukujen suomalaislehdistössä käytiin lihaville naisille suunnatusta niin kutsutusta madamemuodista. Tavoitteeni oli demonstroida case-esimerkillä yhtä kiinnostavaa tutkimuskohdetta modernin ajan Suomen lehdistössä, kun tarkasteluun otetaan mediakeskustelu naisten lihavuudesta. Madamevaatteet olivat ensimmäisiä isokokoisille naisille (koot 42:sta ylöspäin) tarkoitettuja valmisvaatteita, jotka tulivat Suomen markkinoille 1950-luvun lopusta lähtien. Niihin suhtauduttiin kahtiajakoisesti – toisaalta oli hyvä, että isokokoisillekin saatiin valmisvaatteita, kun aiemmin ne oli pitänyt valmistaa itse, mutta toisaalta vaatemalleja oli vain vähän ja niiden koettiin poikkeavan huomattavasti valtavirran muodista. Madamevaatteita kritisoitiin värittömiksi, ankeiksi ja vanhentaviksi, mutta toisaalta – mitään muutakaan ei ollut saatavilla.

Keskiviikkoiltana järjestettiin konferenssi-illallinen lounaalta tutuksi tulleessa opiskelijaravintola Mensassa. Varjoisalla sisäpihalla oli mukava istua auringon laskiessa ja pahimman helteen väistyessä. Ilta oli oikein mukava ja päättyi noin tunnin patikointiin pimeän ja jännittävän Sanssoucin puiston ja Potsdamin katujen läpi hotellihuoneelle.

Kuva: Illallisporukkaa. Kuvaaja: Satu Sorvali.

Torstaina aamupäivällä olin kuuntelemassa romanialaisen Babeș-Bolyai -yliopiston tutkijan Voica Pușcașiun esitelmää siitä, miten taidehistoriassa on tulkittu feministiseksi katsottua taidetta. Hän pohti, miksi teokset kuten neulegraffitit kaupunkitiloissa, nähdään ensisijaisesti feminiinisenä, eikä niiden poistamiseen ole nähty tarvetta, toisin kuin isojen, seiniä peittävien, maskuliinisiksi nähtyjen maaligraffitien poisto.

Kuva: Voica Pușcașiun esitelmä ja yleisöä. Kuvaaja: Satu Sorvali.

Torstain key note -luennon piti taidehistorioitsija, professori Änne Söll saksalaisesta Ruhr-Universität Bochumista. Hän esitteli etnografisesta näkökulmasta itävaltalaistaiteilija Rudolf Wackerin 1910- ja 1920-luvuilla keräämää kokoelmaa seksuaalissävytteisistä seinäpiirroksista. Wacker kopioi luonnoslehtiöönsä kymmeniä piirroksia, joita hän oli nähnyt julkisissa miesten wc-tiloissa Wienissä, mutta myös Itävallan ulkopuolella, kuten Romaniassa. Wacker ei koskaan selittänyt miksi keräsi kokoelman, mutta Söllin mukaan sitä saattoi motivoida hänen oma taiteilijataustansa, kiinnostuksensa ”primitiiviseen” sekä biseksuaalinen suuntautumisensa. Käytännössä Wackerin kopioimat piirrokset koostuivat erilaisista pikaisesti ja yksinkertaisesti hahmotelluista sukuelimistä sekä homo- ja heteroseksuaalisista akteista. Joidenkin piirrosten kohdalla Wacker oli tehnyt vertailua piirroksen ja klassisen arkkitehtuurin välillä – huumorin varjolla vai tosissaan? Jää arvoitukseksi. Söllin mukaan kokoelma on tällä hetkellä erään yhdeksänkymmentä käyvän, omasta toiveestaan nimettömäksi jäävän rouvan yksityisomistuksessa, mutta jossain vaiheessa se siirtynee museon omistukseen ja halukkaiden tutkittavaksi.

Kuva: Änne Söll luennoimassa. Kuvaaja: Satu Sorvali.

Jouduin valitettavasti lähtemään kotiin torstai-iltana, joten minulla jäi konferenssin viimeinen päivä sessioineen ja Christopher E. Forthin key note -luentoineen väliin. Kaiken kaikkiaan konferenssi oli mielestäni oikein onnistunut. Se sisälsi inspiroivia esitelmiä ja luentoja, nautin historiaa henkivästä ympäristöstä (näkyyn Neues Palais’ille ei vain tottunut) ja minulla oli kiinnostavia tapaamisia muiden tutkijoiden kanssa.

Kuva: Neues Palais. Kuvaaja: Satu Sorvali.

Suomalaisia tutkijoita osallistui konferenssiin siinä määrin (vajaa parikymmentä?), että kahteen eri otteeseen eri seurueissa hämmästeltiin, miten kyseisessä konferenssissa on aina niin paljon suomalaisia. Ensi vuonna ihmettelyyn ei liene aihetta, sillä voin ilokseni ilmoittaa, että seuraava vuosikonferenssi 16.–19.6.2025 pidetään Lapin yliopistossa Rovaniemellä. Teemana on Human/Nature – Entanglements in Cultural History ja tapahtuman call for papers julkaistaan lokakuussa. Kannattaa siis pysyä kuulolla!