Sain viime joulukuussa ilouutisen Koneen säätiöltä, että naistaikataiteilijoita tarkasteleva väitöskirjahankkeeni ”Celebrated but Forgotten, Female Magicians in Northern Europe 1880s-1890s” hyväksyttiin kolmivuotisen rahoituksen piiriin. Tammikuusta lähtien aloitin kokopäiväisen väitöskirjatyöskentelyn kulttuurihistorian oppiaineessa Turun yliopistossa. Tutkimusalaani ovat erityisesti naispuoliset esiintyjät sirkus- ja varieteealalla vuosisadan vaihteen tuntumassa. Tutkimustyötäni tukee aikaisempi urani kansainvälisenä sirkustaiteilijana, taikaharrastajana ja kulttuurialan yrittäjänä. Kuulun myös kansainväliseen Women on the Move COST -verkostoon, missä tutkitaan naisten työperäistä siirtolaisuutta Euroopassa. Hankkeeseen liittyen olen etsinyt myös sirkus- ja varieeteetaiteilijoiden muistomerkkejä ja karttapisteitä, joiden kautta naisesiintyjien työ visualisoituu Euroopan kartalla.
Naistaikuri Adelaide Herrmannia siteeraten: ”There is no good reason why every home should not have an entertaining amateur magician on its own.” Käytän tutkimustyössäni myös uusia metodeja, kuten taikatemppujen opettelemista vanhoista kirjoista ja esitysten ja esitysluentojen rakentamista pohjautuen naistaikurien repertuaareihin. Olen havainnut, että naiset nauttivat taikuudesta muutoinkin kuin sahattuna kahtia.
Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Mielestäni naisten tutkiminen miesvaltaiseksi mielletyillä aloilla on erityisen tärkeää sukupuolten välisen tasa-arvon saavuttamiseksi. Stereotyyppiset mielikuvat muovaavat edelleen käsitystämme maailmasta, arvoista ja etiikasta. Monia upeita ja taitavia naistaikureita on esiintynyt ja esiintyy edelleen, mutta heiltä puuttuu sosiaalinen arvostus. Esittävää taidetta voidaan ikäänkuin ajatella yhteiskuntaa heijastavana peilinä. Katvealueet historiantutkimuksessa aiheuttavat menneisyyteen mustia aukkoja, joista tiedon ammentaminen käy yhä vaikeammaksi. Toisaalta jo muovautuneet ajatusmallit etäyttävät tutkijaa tiedon havaitsemisessa. Koen erityisen tärkeäksi tuoda esiin uutta historiallista tietoa, missä naisten toimijuus esittävän taiteen kentällä nostetaan esiin.
Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Trapetsitaiteilijan työssäni kehon harjoittamisella on suuri rooli, mutta koin että halusin syventää osaamistani myös esittävän taiteen historian tuntemuksessa. Aloitin kulttuurihistorian opinnot avoimessa yliopistossa verkko-opintojen muodossa, koska vietin suuren osan vuodesta erilaisilla sirkuskiertueilla mm. Espanjassa, Saksassa, Kanadassa ja Japanissa. Lopulta historialliset henkilöt ja ilmiöt kiinnostivat minua yhä enemmän, ja jopa ”keskustelivat minulle menneisyydestä” lähteiden kautta. Jatko-opinnot antavat mahdollisuuden syventyä näihin unohdettuihin kertomuksiin.
Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Kulttuurihistoria on loputtoman uteliaisuuteni tyrehdyttämistä. Kulttuurihistorian kautta koen, että pystyn analysoimaan ja havainnoimaan omaa elämääni, kulttuuriamme ja ympäristöämme paremmin. Erityisen merkitykselliseksi koen nimenomaan naisten historiasta kirjoittamisen ja naisten näkyväksi tekemisen historiallisen tutkimuksen kautta.
Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
Kun opiskelin aikoinani Kanadassa Montrealin sirkuskoulussa, keikkailin taikurin assistenttina The Amazing Todsky nimiselle taikurille. Häneltä opin yhtä sun toista taikatemppua ja illuusioita. Naistaikurien historiantutkimus on houkuttanut minut jälleen taikatemppujen maailmaan, ja taikakolikot kulkevat nykyään aina taskussani. Niitä pyörittelen useita kertoja päivässä, ja erityisesti silloin kun aivoni ”jäätyvät” tietokoneen äärellä.
Lukukeskuksen organisoimaa lukutaidon ja lukemisen teemaviikkoa eli Lukuviikkoa on vietetty Suomessa jo vuosikymmenet. Se päättyy kansainväliseen Kirjan ja ruusun päivään 23.4. Espanjassa vuodesta 1926 lähtien juhlittu päivä on levinnyt ympäri maailmaa ja UNESCO julisti sen vuonna 1995 kansainväliseksi Kirjan ja tekijänoikeuksien päiväksi. Kirjan ja ruusun päivän ajankohta on vaihdellut ajan saatossa eri maissa, mutta päivämäärällä 23.4. on erityistä arvoa, koska se on sekä Miguel de Cervantesin että William Shakespearen kuolinpäivä. Päivän perinteisiin on kuulunut, että miehet antavat naisille ruusuja ja naiset miehille kirjoja – mutta ehkäpä voimme heittää tämän ajatuksen romukoppaan ja nauttia ihan kaikki kirjoista (miksei ruusuistakin).
Annamme seuraavaksi vinkkejä joihinkin meitä viime aikoina ihastuttaneisiin teoksiin. Mukavia lukuhetkiä!
Kuva: Pariskunta istuu nojatuoleissa lukemassa kirjoja. Kuvaaja: Väinö Kannisto 1942. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Seuran sihteeri, hallituksen jäsen Elina Karvo:
Jenna Kostet: Kuuden Katariinan jäljillä (Aula & Co 2023) Viimeaikaisten lukemisten parissa suuntasin Turun linnan käytäville. Linnan värikkääseen historiaan liittyy monia kiinnostavia henkilöitä, joista kuuden naisen tarinaa Jenna Kostet avaa narratiivisessa tietokirjassaan. Teoksessa kuljetaan Katariinojen mukana 1500-luvulta 1900-luvulta, mutta kehystarinana kulkee Kostetin oma työ linnassa ja 2000-luvun maailma. Vuosisatojen väliltä löytyy eroja, mutta myös samankaltaisuuksia. Kostet kuvaa linnan vaihtuvia kasvoja mainiosti ja elävästi – linna itsessään hengittää samaa turkulaista ilmaa kuin Katariinat. Kirjassa tartutaan myös menneisyyden myyttien sitkeyteen ja niiden tapaan muovata historiakäsitystämme.
Hallituksen jäsen Henna Karppinen-Kummunmäki:
Riikka-Maria Rosenberg: Hakoisten Anna (Tammi 2022)
Jonkin aikaa sitten luettu romaani historiallisen fiktion ystävälle. Se, miten tämä teos eroaa muista lajityyppinsä edustajista on se, että taustalla on historiantutkijan ammattitaito yhdistettynä viihdyttävään tarinankerrontaan. 1700-luvun maailma rakentuu uskottavasti ja tarkasti lukukokemuksen kärsimättä. Pystyin nauttimaan kirjasta ilman, että turhaudun tekstin pieniin asiavirheisiin tai turhaan historialuennointiin, niin kuin usein käy tätä genreä lukiessani. Rosenberg on aiemmin julkaissut 1600-luvun Ranskaan sijoittuvan romaanin Ninon-Rakkauden mestari, jota voi myös suositella samoista syistä.
Kirjan nimi sen kertoo: tämän kirjan lukeminen todellakin on vaivan arvoista. Vaivalloista se ei onneksi ole. Kuten teoksen Tietokirjallisuuden Finlandia-voittajaksi valinnut Hanna Nohynek totesi, tämän kirjan luettua tuntuu, että on lukenut monta kirjaa. Sutinen kirjoittaa paitsi vaikeina pidetyistä kirjoista, myös kirjallisuuden ja lukemisen merkityksestä – ja siinä sivussa vallasta ja vastarinnasta, pienen ihmisen sinnittelystä maailman melskeissä, elämästä ja kuolemasta. ”Laadukas kirjallisuus ei tuudita vaan tökkii”, Sutinen toteaa. Joululomalla aloittamani kirja on nyt luvussa jo toiseen kertaan, ja jouduin ostamaan sen itselleni, jotta saan rauhassa tehdä alleviivauksia ja kirjoittaa marginaalit täyteen omia huomioitani.
Arvostetun Kanava-palkinnon saanut, tarinallisesti etenevä, täydellisesti mukaansa tempaava kirja piirtää mielenkiintoisen kuvan Päivälehden ja Helsingin Sanomien taustalla toimineen Erkon mahtisuvun matriarkasta, Maissista (1872–1936), joka on aiemmassa kirjallisuudessa jäänyt pitkälti miehensä Eeron ja poikansa Eljaksen taustalle. Historioitsija Reetta Hännisen kirjoittama teos kuvaa paitsi (sivistyneistö)naisten toimintamahdollisuuksia 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa myös aikakauden sanomalehtimaailmaa ja suuria yhteiskunnallisia myllerryksiä. Ihailen erityisesti kirjan kaunista ja kuvailevaa kieltä.
Hallituksen varajäsen Ringa Takanen:
Reinberg – enemmän kuin valokuvaaja. Toim. Minna Ijäs ja SannaKupila (Turun museokeskus 2023)
Turussa toimineen valokuvauksen alan varhaisen monitaiturin, Johan Jakob Reinbergin (1823–1896) syntymän 200 vuotisjuhlan kunniaksi vastikään julkaistu kirja käsittelee nimihenkilön uraa ja elämää monipuolisesti. Tartosta Suomeen vuonna 1850 muuttanut Reinberg aloitti uransa litografina, mutta laajensi pian toimintaansa valokuvauksen eri tekniikoihin, optisiin esityksiin sekä taidemaalaukseen. Runsaalla kuvituksella varustetun julkaisun yhdeksän kirjoittajaa ovat historiatieteiden ja valokuvan historian tutkijoita ja asiantuntijoita Turun museokeskuksesta, Åbo Akademista ja Turun yliopistosta. Olen itse kirjoittanut teokseen Reinbergin litografisesta tuotannosta, mutta osallisuuteni ei tarvitse antaa vaikuttaa kirjan suositteluarvoon. Oma suosikkini on amanuenssi Riina Tiaisen artikkeli Reinbergin kosmoraama-esityksistä. Se luo mielenkiintoisen katsauksen monelle nykyään vieraaseen esitystekniikkaan.
Capsa-julkaisusarjan puheenjohtaja, hallituksen varajäsen Heli Rantala:
Hilary Mantel: Kuningashuone. (Alkuteos: The Mirror & The Light). Suom. Kaisa Sivenius (Teos 2020)
Suosittelemani kirja ei ole uutuusteos vaan brittiläiskirjailija Hilary Mantelin viimeiseksi romaaniksi jäänyt Kuningashuone. Kyseessä on Mantelin palkitun Thomas Cromwell -trilogian päätös. Sarjan ensimmäinen osa Wolf Hall ilmestyi englanniksi jo vuonna 2009. Olen itse lukenut trilogiaa hiljalleen, ja jokaisen osan myötä arvostukseni Mantelin taidokkuutta kohtaan on vain kasvanut. Cromwell-sarja asettaa historiallisen romaanin kirjoittamisen riman huikean korkealle. Mantel luo kirjoissa 1500-luvun alkupuolen Englannin ja Henrik VIII:n hovin uskottavasti ja ihailtavan rikkaasti. Lukija seuraa tapahtumia sepän pojasta kuninkaan neuvonantajaksi nousseen Thomas Cromwellin näkökulmasta, hänen sisäisestä maailmastaan käsin. Kuningashuoneessa eletään 1530-luvun jälkimmäistä puoliskoa. Henrikin toinen puoliso Anne Boleyn on jo mestattu. Myös Cromwell elää viimeisiä vuosiaan. Juoni on kaikkien tiedossa mutta Mantel kirjoittaa sen eläväksi tavalla, joka on yhtä tuore kuin Cromwellin puutarhassa tuoksuvat kukat (jotka voi lähestulkoon haistaa). Kun Cromwell astelee mestauslavalle, tuntuu kuin luopuisi ihmisestä, jonka on oikeasti tuntenut.
Joskus ei tarvitse lähteä naapurikuntaa edemmäs löytääkseen uusia museokohteita. Ystäväni vei minut maaliskuussa vierailulle Vilkkimäen kahvimuseoon. Molemmilla oli sen verran vapaata, että saatoimme tehdä ex tempore-retken sadepäivän iloksi. Museo sijaitsee Liedon vanhassa meijerissä Hakulan kylässä. Olin kyllä ajanut siitä joskus ohi, mutta en ollut pysähtynyt.
Kuva: Satu Sorvali 2021.Kuva: Satu Sorvali 2021.
Meijeritoimintaa
Valkoinen meijerirakennus on vuodelta 1927 ja siinä toimi aluksi Liedon Osuusmeijeri, joka kuitenkin siirtyi nopeasti Valiolle. Liedossa on valmistettu mm. meille kaikille tuttua Aurajuustoa. Meijeritoiminta loppui jo 1939, jonka jälkeen rakennus on ollut niin juhlapaikkana kuin ammusvarastonakin. Kiinteistön nykyiset omistajat ostivat sen vuonna 2010 ja kunnostivat pahoin rapistuneen rakennuksen yrityskäyttöön. Museon lisäksi paikassa toimii kahvila Namia, jossa voi helpottaa oman kahvihampaan kolotusta.
Rakennus on erittäin näyttävä pienine yksityiskohtineen, mutta koska vierailupäivänä satoi niin rankasti, en ehtinyt ottaa ulkoa kuvaa. Nopea siirtymä autosta sisätiloihin oli ainoa keino pysyä edes melkein kuivana.
Kuva: Satu Sorvali 2021.
”Muistinvirkistysmuseo”
Museo on hyvin pieni, oikeastaan vain yksi sivuhuone, mutta tunnelma on sitäkin hienompi. Seinät ovat lattiasta kattoon asti täynnä erilaisia kahvipakkauksia ja kahvintekoon liittyviä tarve-esineitä aina 1900-luvun alkuvuosilta asti. Mukana on myös kahvipakkausten mukana olleita keräilykortteja sekä kuvakokoelma Paula-tytöistä. Kokoelman on pitkälti edesmenneen keräilijän Simo Juvalan kokoama.
Paikalla on usein Vilkkimäen Kahvimuseo ry:n puheenjohtaja Seppo Louhivuori, joka kertoilee mielellään museosta ja vastailee kävijöiden kysymyksiin. Hän kutsuu paikkaa ”muistinvirkistysmuseoksi”, sillä monet esineet ja pakkaukset kirvoittavat kävijöissään muistoja lapsuudesta.
Itse olen sen verran nuori, ettei moniin esineisiin liity henkilökohtaisia muistoja, mutta bongasin sentään hyllystä näyttävän peltirasian, jossa mummoni säilyttää yhä valokuvia. Alunperin siinä on ollut Kutsu-kahvia.
Kuva: Henna Karppinen-Kummunmäki 2023.
Historiantutkijan näkökulmasta on ilahduttavaa, että tällaisia museoita on olemassa. Keräilijöillä ja harrastajilla on valtavasti tietoa, jota ei oikeastaan ole missään ylhäällä. Se on vuosien varrella kertynyttä tietotaitoa. Jokaisen esineen taustatarinan mukanaan tuomaa.
Vilkkimäen Kahvimuseo on ilmainen käyntikohde. Museo ottaa myös vastaan lahjoituksia, kuten pienpaahtimoiden kahvipakkauksia eri puolelta Suomea.
FT Henna Karppinen-Kummunmäki on kulttuurihistorioitsija ja tietokirjailija sekä Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen.
Mikael Agricolan kirjoittaman Abckirian (1543) jälkeen suomenkielinen lastenkirjallisuus käsitti pitkään etenkin katekismusaapisia, joissa aakkosten opettelu ja lukemaan oppiminen yhdistettiin kristinuskon perusteiden tuntemiseen. Esimerkiksi Johannes Gezelius vanhemman kirjasta Lasten paras tawara (Yxi paras lasten tawara) (1666) ilmestyi useita painoksia eri puolella Suomea myös 1800-luvun puolella. Suomenkieliselle rahvaalle suunnattu kirjallisuus oli ennen kaikkea uskonnollista kirjallisuutta. Lukemaan oppiminen merkitsi tulemista osaksi kristillistä yhteisöä, ja varsinkin luterilaisuus korosti lukutaitoa myös ripille pääsyn edellytyksenä.
1800-luvun alkupuolella painokulttuuri alkoi kehittyä ja kirjojen sekä muiden painotuotteiden määrä kasvoi Euroopassa. Ulkomaiset kirjat kiersivät etenkin oppineiden ja säätyläisten parissa. Varsinkin saksankielisellä alueella uusia kirjoja painettiin runsaasti, ja mukana oli myös erilaisia näytelmiä, romaaneja, tieteellisiä julkaisuja sekä lastenkirjoja. Myös Viipuri oli kytkeytynyt saksankieliseen kulttuuripiiriin, sillä se oli osa niin kutsuttua Vanhan Suomen aluetta, jonka Venäjä oli valloittanut Ruotsilta 1700-luvun sodissa. Muiden Venäjän Itämeren maakuntien tavoin saksasta tuli kulttuurielämän ja koulutuksen keskeinen kieli Vanhassa Suomessa. Saksankielisten vaikutteiden merkitys säilyi itäisessä Suomessa myös sen jälkeen, kun Vanhan Suomen alue liitettiin osaksi autonomista Suomen suuriruhtinaskuntaa vuonna 1812.
Jo ennen kansallista heräämistä ja niin kutsutun Viipurin fennomanian kukoistusta 1830-luvulta alkaen Viipurin saksankieliset oppineet olivat kiinnostuneita suomen kielestä ja Suomen menneisyydestä. Puhutaankin niin kutsutusta ”Viipurin romantiikasta”, joka nousi etenkin vuonna 1805 perustetun Viipurin lukion opettajien parissa. Esimerkiksi lukion opettajana ja piirikoulujen tarkastajana toiminut August Thieme (1780–1860), julkaisi vuonna 1808 saksaksi runoelman Finnland, jossa mainittiin myös Väinämöinen vuosikymmeniä ennen kuin Elias Lönnrotin kokoaman Kalevalan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1835.
Kuva 1. Jaakko Juteini. Wikimedia Commons.
Vain vähän myöhemmin vuonna 1813 Viipuriin asettunut Jaakko Juteini (Jacob Judén, 1781–1855) alkoi julkaista Cederwallerin kirjapainon kautta suomenkielisiä teoksiaan. Niin Juteini kuin myös kirjanpainaja Anders Cederwaller siirtyivät Viipuriin Turusta, jossa he molemmat olivat olleet kytköksissä Turun Akatemiaan. Juteini julkaisi ensimmäisen maallista ainesta sisältäneen aapisen Lasten kirjan vuonna 1816. Kirjasta otettiin myöhemmin lukuisia uusintapainoksia. Se myös huomioitiin Turussa. Reinhold von Becker kirjoitti Lasten kirjasta varhaisen kirja-arvion Turun Wiikko-Sanomiin vuonna 1821. Lasten kirjan ohella Juteini julkaisi myös vuonna 1816 oppaan Lyhyt Neuwo Lapsen Opettajalle sekä seuraavana vuonna kasvatusta käsittelevän kirjoituksen Puhe Lapsen Kaswatuksesta (1817).
Kuva 2. Lasten kirja. Bibliotheca Wiburgensis. Suomen Kansalliskirjasto.
Suomenkielinen lastenkirjallisuus alkoi näin nousta uudella tapaa Viipurissa 1810-luvulta alkaen, jolloin Cederwallerin kirjapaino aloitti toimintansa. Juteinin kirjojen lisäksi Cederwallerin kirjapaino painoi myös Herman Emanuel Hornborgin kirjan Wähän totuutta, kolmessa jako-luokassa: paljasta lupilupaisia satuja (1818), joka sisälsi kokoelman erilaisia luontoaiheisia kertomuksia, eläinsatuja ja faabeleita. Myöhemmin vuonna 1845 perustettu Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura edesauttoi voimakkaasti suomenkielisen kirjallisuuden levittämistä ja painotti alkuvaiheessa juuri oppikirjojen ja aapisten painamista suomen kielellä. Seuran kustantama Uusi Aapis-Kirja (1847), jonka pohjana toimi K.H.J. Ignatiuksen Tarpeellinen Lasten-kirja (1840), oli menestys ja siitä otettiin lukuisia painoksia.
Aapisten lisäksi Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura myös julkaisi ulkomaisten lastenkirjojen suomennoksia. Näin Viipurissa ilmestyi jo varhain muun muassa suomeksi käännettyjä satukokoelmia, kuten Th. Frimanin Lukemisia Suomen Rahwaalle, Wiipurista. Satuja (1849). Viipurissa ilmestyi myös Suomen ensimmäisenä nuortenkirjana pidetty Pietari Hannikaisen salanimellä ”Ulla-täti” julkaisema Serkukset (1848), joka hyödynsi saksalaisen kasvatusromaanin teemoja ja konventioita sovellettuna 1800-luvun alun Suomeen. Vain vähän myöhemmin Cederwallerin kirjapaino julkaisi saksalaisen Johann Christoph von Schmidtin kirjan Joulu Aatto, eli Onnen Poika (1853), jossa samaan tapaan kasvatusteemalla oli tärkeä merkitys. Kirjapainotoimintaa jatkoi Anders Cederwallerin leski Johanna Cederwaller poikansa kanssa aina 1860-luvun alkuun saakka.
Kuva 3. Aamurusko. Historiallinen Sanomalehtikirjasto. Suomen Kansalliskirjasto.
Suomalaisuusliikkeessä toiminut Pietari Hannikainen toimitti myös 1857–59 ensimmäistä suomenkielistä lastenlehteä nimeltä Aamurusko. Lehti alkoi ilmestyä vain vähän sen jälkeen, kun muun muassa Zachris Topeliuksen toimittama Suomen ensimmäinen ruotsinkielinen lastenlehti Eos alkoi ilmestyä vuonna 1854. Viipurissa julkaistussa Aamuruskossa julkaistiin erilaisia kuvitettuja artikkeleita, eläinsatuja, jatkokertomuksia ja arvoituksia. Siinä näkyi vahva kiinnostus nykymaailman ilmiöihin, maantieteeseen ja luonnontieteisiin.
Lapsille suunnattu kirjallisuus oli tärkeässä roolissa siinä, miten suomen kieltä alettiin kehittää kirjakieleksi 1800-luvun alussa. Lapsille suunnatut kirjat ja lehdet sisälsivät monenlaisia kasvatuksellisia vaikutteita ja tavoitteita. Kuitenkin on arvioitu, että käytännössä lukutaito suomenkielisen väestön keskuudessa alkoi vahvistua kunnolla vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Viipurin 1800-luvun alun suomenkieliset lastenkirjat ovat kiinnostava esimerkki siitä, miten myös kansallinen herääminen oli kansainvälinen ja ylirajainen ilmiö, jossa erilaisten painotuotteiden leviämisillä oli merkittävä rooli.
Viipurissa 1800-luvun alussa julkaistuihin kirjoihin voi tutustua Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran ja Suomen Kansalliskirjaston digitoiman Bibliotheca Wiburgensis -kokoelman kautta, joka on kaikille avoimesti saatavilla.
Heidi Hakkarainen tarkastelee Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahaston tukemassa postdoc-hankkeessa 1800-luvun alun kansainvälisten kasvatusaatteiden vaikutteita Viipurin ja Vanhan Suomen alueen lapsille ja nuorille suunnatuissa kirjoissa.
Lähteet:
Bibliotheca Wiburgensis, Doria-julkaisuarkisto, Suomen Kansalliskirjasto. https://www.doria.fi/handle/10024/123483. Kokoelma sisältää Viipurissa Cederwallerin kirjapainossa ennen vuotta 1860 painettuja julkaisuja sekä vuonna 1845 perustetun Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran (VSKS) julkaisuja.
Ihonen, Markku, Suomalainen lastenkirjallisuus 1800-luvulla. Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Toim. Liisi Huhtala, Karl Grünn, Ismo Loivamaa ja Maria Laukka. Tammi, Helsinki 2003.
Koskivirta, Anu, Saksalainen sivistys, suomalainen kansa: kirjallisuus, kotiseutu ja kansankieli 1800-luvun alun Viipurin koulumaailmassa. Kuvaukset, mielikuvat, identiteetit. Viipurin kulttuurihistoriaa 1710–1840. Toim. Piia Einonen & Antti Räihä. Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, Helsinki 2018, 193– 242.
Kotkaheimo, Liisa, Lukemaan oppiminen – aapinen. Katsaus kehitystrendeihin ja funktioihin 1500-1950. ABC. Lukeminen esivallan palveluksessa. Toim. Esko M. Laine. Helsingin yliopiston kirjasto–Suomen Kansalliskirjasto, Helsinki 2002, 33–77.
Laine, Tuija, Kirjahistorian perusteet ja tutkimus. Kansalliskirjasto ja Suomen kirjahistoriallinen seura, Helsinki 2018.
Lehtonen, Ulla, Lastenkirjallisuus Suomessa 1543–1850: Kirjahistoriallinen tutkimus. Paino S. Tampere 1981.
Valtonen, Heli, Koulutus ja sosiaalinen liike. Suomen sodan jälkeen. 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria. Toim. Piia Einonen & Miikka Voutilainen. Vastapaino, Tampere 2020, 349–374.
Väitöskirjatutkimuksessani on kyse Pohjoisesta kulttuurihistoriasta, elämäkertatutkimuksesta ja muistitietotarinoiden elvyttämisestä. Tutkin poropaimenena eli raitiona toimineen Anna Henriksdotter Riimin (1772–1851) eli Riimin Annan ja hänen perheensä elämää. Keskityn pääasiassa 1800-luvun alkupuolelle Annan aikuisikään, mutta kokonaisuudessaan perhehistoria kurkottelee vuosisadan vaihteen molemmille puolille, kolmen sukupolven yli. Annan vanhemmat Henrik Olofsson Riimi ja Carin Olofsdotter olivat poropaimentolaisia ja kotoisin Jukkasjärven Rautusvuomasta, josta he muuttivat Kittilään 1760-luvulla. Tuosta lähtien Riimin perhe eli ja vaikutti laajalla alueella Kittilän, Sodankylän, Rovaniemen sekä Kemijärven maisemia. Anna avioitui ja perusti perheen kemijärveläisen erämaatalon pojan Olof Suopangin kanssa. He saivat toimeentulonsa porojen hoidosta, mutta muutaman vuoden he ehtivät toimia uudistilallisinakin, ennen kuin Anna jäi leskeksi. Riimin perhehistoria avaa mielenkiintoisen kulttuurihistoriallisen näköalan niin kutsutulle Lapin ja lannan rajamaalle 1700-luvun lopusta 1800-luvun loppupuolelle.
Christa Naarmankairan Aitavaarassa. Oikealla näkyy vanhaa poroaitaa, josta vaara on saanut nimensä. Aitavaaran kerrotaan olleen Riimin Annan aitauttama. Kuva: Tomi Teppo.
Riimin perheestä on säilynyt jonkin verran muistitietoa ja tarinoita, joita on kerrottu suullisena perimätietona aina meidän päiviimme asti. Riimin perhettä koskevaa muistitietoa, on myös tallennettu viime vuosikymmeninä useisiin kylähistoriikkeihin ja muisteluksiin. Tarkastelen näitä tarinoita muistitietohistorian lähteinä kartoittaessani Riimin perheen elämää mutta pohdin myös niiden kerrontaa selvittääkseni, millaisia merkityksiä ne kantavat ja miksi ne on muistettu kahdeksan sukupolven yli. Muistitietoaineiston lisäksi käytän tutkimuksessani arkistolähteitä, kuten kirkon historia- ja rippikirjoja, maa- ja henkikirjoja, perukirjoja sekä käräjäpöytäkirjoja.
Tutkimukseni tavoitteena on lisätä tietoa menneisyyden ihmisten arjesta ja elämästä, siitä miten kulttuuriset ja elinkeinolliset muutokset näkyivät yksilöiden ja yhteisöjen toiminnassa ja heidän välisissään suhteissa aikana, jolloin pohjoisiin elinpiireihin ja perinteisiin elinkeinoihin alkoivat liittyä niin karja- ja maatalous kuin suurporonhoitokin. Perhehistorian kautta tutkimus käsittelee myös saamelaissuomalaisen sekaväestön historiaa, jota ei juurikaan ole historiatutkimuksissa aikaisemmin käsitelty. Tämän myötä tutkimuksessani on kyse myös ihmisten kuulumisen kokemuksista ja identifikaatioista niin menneessä kuin nykyisyydessä.
Syksyinen Enijärvi liittyy Riimin Annan elämänpiiriin Naarmankairassa. Se on Christalle tärkeä paikka, johon hän kokee kuuluvansa ja josta hän on poissa. Kuva: Christa Haataja.
Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Tutkimukseni pyrkii tuomaan esiin Pohjoisen monikulttuurista menneisyyttä ja siten uutta näkökulmaa Lappia koskevaan historiatutkimukseen. Tutkimuksessa käsitellään alueen väestön kulttuuri-identiteettien juuria, millä on merkitystä myös ajankohtaisessa ja vahvoja tunteita herättävässä keskustelussa Lapin ihmisten identiteeteistä ja identifikaatioista. Tutkimukseni luo edellytyksiä ymmärtää eri näkökulmia ja vahvistaa samalla ihmisten historiatietoisuutta.
Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Olen aina ollut kiinnostunut kaikenlaisista tarinoista, joten ei ollut oikeastaan ihme, että historia oli lempiaineeni koulussa. Toinen intohimoni on ollut käsitöiden tekeminen, joten kouluttauduin taideteolliseksi muotoilijaksi. Koko käsityöläisen ”urani” ajan menneisyyden jäljet kulkivat mukana suunnittelutyössä, sillä ammensin ideoita tuotteisiini historiasta ja arkeologiasta. Jossain vaiheessa päätin perehtyä ideoiden lähteisiin kunnolla ja aloitin arkeologian opinnot Oulun yliopistossa. Samaan aikaan löysin kulttuurihistorian sivuaineen Lapin yliopistosta ja hain siihen opinto-oikeutta. Marja Tuomisen johdattelemana aloitin kulttuurihistorian perusopinnot joskus 2000-luvun alussa ja tunsin tulleeni kotiin!
Arkeologian opinnot vaihtuivat soveltavan kuvataiteen opinnoiksi, mutta kulttuurihistoria säilyi rinnallani koko ajan. Valmistuttuani taiteen maisteriksi halusin yhdistää visuaalisen alan osaamistani kulttuurihistoriaan ja tehdä tutkimusta visuaalisesta historiasta ja historiaesityksistä, joten hain jatko-opiskelijaksi Lapin yliopistoon. Valitsin tutkimukseni lähtökohdaksi pienen, haurastuneen muistitietotarinan, jota halusin elvyttää ja vahvistaa biografisen tutkimuksen ja erilaisten visuaalisten esitysten avulla. Tällä hetkellä tarinaan liittyvä biografinen tutkimus on osoittautunut niin kiehtovaksi, että visuaalisen historian tutkimusosio saattaa hyvinkin siirtyä ihan erilliseksi ja omaksi tutkimuksekseen. Siihen liittyvästä projektista taiteilija ja graafikko Tytti Muurisen kanssa voi kuitenkin lukea Lapin yliopiston kulttuurihistorian blogista: https://menneisyyselaameissa.wordpress.com/2019/04/26/kohtaaminen-kuvassa-riimin-annan-henkilokuvan-piirtyminen-menneisyyden-jaljista/
Aitavaaran vanhaa poroaitaa maastossa. Kuva: Christa Haataja.
Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Minulle kulttuurihistoria merkitsee näkökulmaa menneisyyteen ja tapaa käsitellä menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden suhteita elettyjen elämien ja niistä kertovien tarinoiden avulla.
Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
Kiinnostukseni tutkimusaiheeseen kumpuaa Riimin Annaan liittyvästä muistitiedosta ja tarinoista, joita kuulin lapsuudessani. Käytännössä tutkin siis samalla oman perheeni ja sukuni historiaa.
Christa tutkimusretkellä Naarmankairassa tähyilemässä vesien yli ja kuvittelemassa miltä maisema näytti 200 vuotta sitten. Kuva: Tomi Teppo.
Kaikista ajanjaksoista herää stereotyyppisiä mielikuvia, joiden oikeellisuus on vaihtelevaa. Kun joku mainitsee käsitteen “klassisen kauden Ateena” moni miettii hohtavia valkoisia patsaita ja tasa-arvoista demokratiaa. Todellisuudessa patsaat olivat muutama vuosituhat sitten värikkäästi maalattuja ja äänestysoikeuskin koski hyvin harvoja yläluokkaisia miehiä. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan niin kutsuttujen penitentiariaattiasiakirjojen kautta, miten alkuperäislähteet korjaavat populaarikulttuurin luomia mielikuvia keskiajasta. Toisaalta voidaan todeta heti alkuun, että on selvää, ettei tässä blogikirjoituksessa tarkastelemani Disenchantment-sarja monilta osin yritä edes pyrkiä historiallisiin reaalimaailman narratiiveihin, joten ne eivät haittaa viihdyttävää katsojakokemusta. Mutta missä määrin sarja haluaa tarkoituksellisesti ratsastaa keskiaikaan liittyvillä stereotypioilla komediamielessä ja minkä verran sarja toistaa niitä tahallaan?
Kuva: Keskiajan kaupunki -opetustaulu vuodelta 1938. Nurmeksen museo.
Matt Groeningin sarja Disenchantment keskiajan peilinä
Monista populaarikulttuurin tuottamista keskiaikastereotypioista jännittävin on mielestäni ollut Netflixin tuottama sarja Disenchantment. Sarjan on luonut Simpsoneista tunnettu Matt Groening, joka ei säästele yhteiskuntakritiikkiään ja satiiria tässäkään luomuksessa. Kun sarjan ensimmäisen kauden avausjaksoa tarkastelee keskiajan myyttisen pimeyden näkökulmasta, nousee esiin kolme stereotypiaa: vailla harkintaa ja katumusta harjoitettu silmitön väkivalta, hygienian puute ja noituus. Sarjaa katsoessa korostuvat myös intertekstuaaliset viittaukset lukuisiin kaunokirjallisiin teoksiin, mutta jätän ne jonkun toisen analysoitaviksi.
Avausjaksossa poliittisin perustein solmittava avioliitto on realisoitumassa päähenkilön prinsessa Tiabeanien vastustuksesta huolimatta. Toisesta kuningaskunnasta saapunut sulhanen on alttarilla poimimassa karannutta sormusta, mutta kömpelyydessään osuukin kyyristyessään miekkaan. Vaikuttaa siltä, että fantasiamaailmaan tukevasti sijoittuvan sarjan käsikirjoitukseen on sopinut hienosti juonikuvio, jossa prinssi ei saakaan surmaansa välittömästi vaan kertoo, että voisi vielä pelastua, jos joku vain vaivautuisi nostamaan hänet pois miekan päältä. Kukaan ei kuitenkaan vaivaudu, vaan prinssi menehtyy. Sarjasta piirtyy kautta linjan kuva, jossa väkivalta ja teloitukset ovat täysin jokapäiväisiä ja niihin suhtaudutaan välinpitämättömästi.
Ennen samaisia häitä on kohtaus, jossa morsiamen isä kehuu, miten hän on erittäin puhdas, sillä koirat ovat nuolleet hänet kahdesti. Stereotyyppiseen pimeään keskiaikaan tuntuu olennaisesti kuuluvan räikeä hygienian puute, jopa kylpemiseen liittyviä pelkoja, mutta tämän myytin on kumonnut keskiajan tutkija Hannele Klemettilä: ”Toki keskiajalla haisi pahalta, mutta ei niin paljon kuin kuvitellaan. Euroopassa oli kylpylöitä ja ihmiset rakastivat peseytymistä ja kylpemistä. Likaisuus liittyi siis äärimmäiseen köyhyyteen”. On todettava, että äärimmäisen köyhäkin käytti keskiajalla peseytymiseen ihan vaan vettä ja saippuaa.
Keskiajan arjen historiasta kertovasta Daily Life in the Middle Ages -kirjasta löytyy laaja ja monista näkökulmista kirjoitettu luku, joka käsittelee niin henkilökohtaista hygieniaa kuin kaupunkien jäteinfrastruktuuria. Paul Newman kirjoittaa, miten etenkin elokuvissa on viimeisen sadan vuoden aikana korostunut, että kaikki yhteiskuntakerrostumat kuninkaista lähtien olivat peseytymättömiä, asuivat kaupungeissa ja kylissä, joissa jätteet ja viemärivedet heitettiin kaduille ikkunaluukuista. Hän toteaa, ettei keskiajan elämä ollut täysin steriiliä, mutta se ei todellakaan ollut myöskään sikolätissä elämistä. Hän kirjoittaa, etteivät keskiajan ihmiset missään välissä vältelleet peseytymistä, vaikka se vaatikin huomattavasti enemmän ruumiillisia ponnisteluja kuin mitä tänä päivänä (veden kantamisen ja lämmittämiseen liittyvä taakka).
Keskiajan noitarovioiden mielikuvia on käsitelty suurelle yleisölle suunnatuilla areenoilla esim. Ylen podcastissa vuodelta 2020 otsikolla Keskiajan myyttinen pimeys, jossa on haastateltavana ensimmäisessä jaksossa keskiajan tutkija Jaakko Tahkokallio ja toimittajana Harri Alanne. Disenchantment-sarjastakin löytyy ensimmäisestä jaksosta taikuutta harrastava hahmo, jota ei kuitenkaan varsinaisesti kutsuta noidaksi, ja hän saa roolihahmona huomattavasti enemmän tilaa vasta avausjakson jälkeen.
Keskiajan stereotypiat suhteessa penitentiariaattiaineistoon
Miten Disenchantment-sarjan kolme esimerkiksi nostamaani myyttistä pimeän keskiajan elementtiä sitten saavat vastakaikua penitentiariaattiarkiston asiakirjoista? Myöhäiskeskiajalla katolisen kirkon penitentiariaatti käsitteli tilanteita, joissa paavin kuuria myönsi synninpäästöjä ja erivapauksia toimia vastoin kirkon normeja. Asioinnin tavoitteena oli saada lupa poiketa säännöistä tai anoa synninpäästöä rikkeen jälkeen. Näitä anomusasiakirjoja laajoine taustoittavine selityksineen on säilynyt meidän aikoihimme Vatikaanin kansliassa laadittujen kopioiden muodossa.
Väkivaltaan ei penitentiariaatissa suhtauduttu kevyesti. On mielenkiintoista, miten suuressa osassa tapauksista henkirikokseen syyllistynyt anoja kertoo surreensa syvästi toisen osapuolen menehtymistä. Tästä tyyppiesimerkkinä toimii asiakirja vuodelta 1478, jossa aikoinaan Viipurissa asunut Franciscus Karoli kertoo ampuneensa puolustautuessaan väkivallalta vahingossa nuolen, jonka seurauksena maallikko kuoli leukaansa saamasta haavasta. Asiakirjan loppupuolella todetaan: “mutta mainittu anoja ei millään tavoin toivonut mainitun maallikon kuolemaa, eikä muutoinkaan, kuin mitä selostetaan, ei ollut hänen kuolemaansa muulla tavoin syyllinen ja suri sitä suunnattomasti”. Sana doluerit ’hän suri’ toistuu Sara Risbergin ja Salosen Ruotsin Uppsalan kirkkoprovinssin lähde-editiossa vakiintuneena fraasina vuodesta 1414 lähtien yhteensä 63 kertaa. Asiakirjoja editiossa on yhteensä 453, mutta niistä kaikki eivät käsittele väkivaltaisuuksia.
Puhtauteen liittyviä mainintoja on asiakirjoista vaikea löytää, sillä se ei ollut käsiteltyjen teemojen kannalta keskeistä. Esimerkiksi hakemalla sanalla lavare ‘pestä’ löytyy yksi osuma. Eräässä asiakirjassa vuodelta 1448 kerrottiin Srängnäsistä kotoisin olevasta Nicolaus Magnista, joka oli mukana monimutkaisessa ja monivaiheisessa väkivaltaisessa selkkauksessa. Välittömästi tilanteen jälkeen osallisena olleiden miesten toimintaa kuvataan seuraavanlaisesti: ”Miehet, joiden kanssa mainittu anoja oli kuitenkin solminut rauhan, pesivät toisena osapuolena olleen miehen pään ja tarkasteltuaan haavaa erittäin tarkoin, että se ei ollut hengenvaarallinen, totesivat, ettei lääkärin työpanokselle ollut tarvetta”. Valitettavasti anomuksesta kuitenkin selviää, että loukkaantunut osapuoli oli myöhemmin menehtynyt epäpätevän lääkärin hoidettua häntä. Kuitenkin samaan tapaan kuin nykyään avohaavan toteamisen jälkeen, ensimmäinen toimenpide oli haavan puhdistaminen.
Kuva: Kylpeviä ihmisiä. Guillaume de Boldensele, 1410. Wikimedia Commons.
Ruotsalaisista editoiduista penitentiariaatin asiakirjoista ei löydy mainintaa noidista missään muodossa. Jaakko Tahkokallio käsittelee noituutta ja sijoittaa sen erityisesti uuden ajan alun Saksaan. Hän kirjoittaa, ettei sydänkeskiajalla katolilainen kirkko harrastanut minkäänlaista harhaoppisten vainoamista. Kirkon vastaus harhaoppeihin oli suostuttelu ja valistus, sydänkeskiajalla oli satunnaisia maallikoiden muodostamia lynkkausjoukkoja, jotka teloittivat harhaoppisia. Karolingisella ajalla puolestaan oli syytöksiä harhaoppisuudesta, mutta nämä olivat oppineiden teologien tulkintakiistoja. Latinan noituuteen liittyviä sanoja ovat esimerkiksi magus (m.) ja maga (f.). Penitentiariaattia käsittelevä yleisen johdannon sisältävä Wollmanin uusi editio valikoimasta saksalaisista asiakirjoista ei sisällä lukua noituudesta, vaan sen sijaan käsittelee tyypillisiä teemoja, kuten virkakelpoisuutta ja avioliittoja.
Suositeltua suomenkielistä lukemistoa keskiajan suhteen ovat erityisesti kymmenen eri myytin ympärille rakennettu Tahkokallion teos Pimeä Aika, jossa teemat vaihtelevat maan litteydestä maaorjien sortoon sekä kerronnalliseen muotoon kirjoitettu Matkaopas keskiajan Suomeen, jossa on kumottu myyttejä kauniin ja havainnollistavan kuvituksen kera käytännönläheisen oppaan muodossa. Tieteellisistä julkaisuista tarjoaa erittäin hyvän englanninkielisen yleisesityksen Kirsi Salosen laaja johdanto Auctoritate Papae -teoksen alussa.
Hanna-Mari Kupari työstää keskiajan latinan kielellistä vaihtelua käsittelevää väitöskirjaansa Turun yliopistossa Emil Aaltosen säätiön apurahalla. Hänen erityisiin mielenkiinnon kohteisiinsa kuuluu keskiajan arjen historia ja vapaa-ajallaan hän hymyilee aina, kun törmää latinan kielen käyttöön taidenäyttelyissä ja museoissa.
Järkeni, rakkauden lääkärinä/vihoissaan, kun sen ohjeet laiminlyötiin,/kaikkosi, tyrmistyen ymmärrä:/ Halu on kuolema ja hoidon torjui./ On toivo mennyttä, ei järki auta,/ ja raivopäinen hulluus puistattaa,/puhe ja ajatus on mielettömän,/todesta eksyksissä hourailen.
Rakkautta on jo varhain verrattu sairauteen, tai jopa hulluuteen, kuten William Shakespeare tekee yllä olevassa sonetissaan 147. Rakastumiseen liittyy lukuisa joukko fyysisiä oireita. Jo muinaisessa Intiassa lemmensairauden oireiksi lueteltiin unettomuus, ruokahaluttomuus ja apatia. Rakkauden aiheuttama intohimo muuttui jopa helposti maniaksi. Lääkäri Galenos (130–200) katsoi, että rakastuneen ruumiin elementit eli humoraalit olivat epätasapainossa, aivan kuten sairastuneellakin.
Kuva 1. Ovidiuksen Ars Amatorian saksalainen käännös 1644. Wikimedia Commons.
Antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset lääkärit olivat myös yksimielisesti vakuuttuneita siitä, että lemmensairauden paransi vain rakkauden kohteen saaminen. Arabialaisen oppineen al-Razin (s. 865) sanoin: ”Rakkauden parannuskeino on säännöllinen yhdyntä.” Täyttymätön rakkaus oli pahin kaikista. Liiallista intohimoa ylipäätään pidettiin ongelmallisena, sillä se heikensi ihmisen itsekontrollia. Intohimonsa kourissa oleva ihminen unohti paikkansa ja velvollisuuteensa.
Rakastunut oli siis sairas, katsottiinhan sisäisten tunnetilojen heijastuvan myös ihmisen ulkomuodossa. Lemmensairautta potevan tuli myös näyttää siltä. Runoilija Ovidius neuvoi teoksessaan Ars Amatoria (Rakastamisen taito, noin 2 eaa,–2 jaa.) seuraavasti:
Kalpea olkoon sitä vastoin jokainen rakastunut: se väri sopii rakastuneelle ja on vain kaunistukseksi… Ilmaiskoon riutunut ulkonäkö tunteesi… Valvotut yöt laihduttavat vartaloa, samaten huolet ja palavan rakkauden aiheuttama tuska.
Ja käyhän tämä järkeen. Jokainen rakastunut tunnistaa oireet. Jo pelkästään rakkauden tunnustaminen sen kohteelle ja pelko siitä, että tunteisiin ei vastata, aiheuttaa mielenkuohua, jopa paniikkia ja unettomuutta. Kreikkalainen naisrunoilija Sapfo (630–570 eaa.) puki sanoiksi useiden rakastuneiden epävarmuuden:
Koska, kun katson sinua, vaikka vain hetken,/ en kykene saamaan suustani ääntä,/ kieleni kangistuu, tuli hiipii ihon alle,/ silmäni eivät näe mitään, korvissa humisee,/ hiki virtaa minusta, vapisen kaikkialta,/ olen valjumpi kuin ruoho, lähes kuoleman oma…
Kuva 2. Sapfoon liittyvä legenda kertoo, että hän heittäytyi alas kalliolta onnettoman rakkauden tähden. Miguel Carbonell Salven maalaus 1881. Wikimedia Commons.
Galenoksen oppi neljästä humoraalista periytyi myös keskiajan ja uuden ajan alun lääketieteelliseen ajatteluun. Ihmisen terveyttä ja olemusta hallitsi neljä ruumiinnestettä veri, lima, musta sappi ja keltainen sappi. Rakastunut ihminen oli sangviininen (lat. sanguis, veri) eli kehossa oli liikaa verta. Ruumis oli kuuma ja kostea. Intohimoisesti rakastunut sananmukaisesti kiehui kuiviin. Tila johti helposti melankoliaan (kreik. melas, musta ja kholos, sappi). Richard Burton kirjoitti tutkielmassaan Anatomy of Melancholy (1621), että rakkaudesta johtuva liiallinen veri aiheutti tulehduksen, mikä johti eräänlaiseen hulluuteen (amor insanus). Rakkaus vei siis pahimmillaan järjen.
Kuva3. Jan Steenin maalaus Die Liebeskranke (Lemmensairas) n. 1659. Staatliches Museum Schwerin. Wikimedia Commons.
Naisten ja miesten ruumiinnesteiden tasapainon suhde oli erilainen, joten myös heidän tunne-elämänsä olivat erilaisia: miehet olivat kuumia ja kuivia, naiset kylmiä ja kosteita. Koska naisten ruumiissa oli niin paljon vettä, he olivat taipuvaisempia kyyneliin. Passiivisuus aiheutti hysteriaa ja seksuaalisesta turhautumisesta johtuvaa lemmensairautta (lovesickness). Toisaalta taipumus melankoliaan, myös rakkauden aiheuttamaan, nähtiin hienostuneen mielen merkkinä. Erityisesti oppineiden ja eliitin ajateltiin omaavan tällaisen mielenlaadun. Moderni rakkausdiskurssi eli puhumisen tapa vakiintui viimeistään 1700-luvun aikana. Tunteet eivät olleet syviä, jos niihin ei liittynyt ripaus kaipuuta ja tuskaa.
Myös nykylääketiede tunnistaa rakkauden aiheuttamat fyysiset oireet, kuten kipu- ja tulehdustilat. Särkyneen sydämen oireyhtymä on tunnustettu sairaus, mikä aiheutuu äkillisestä stressistä, esimerkiksi puolison kuolemasta tai suhteen päättymisestä rakastumisen huuman huipulla. Sydän saattaa tällaisessa tilanteessa rasittua liikaa, mikä johtaa sydänkohtaukseen. Rakkauden kanssa ei siis parane leikkiä!
FT Henna Karppinen-Kummunmäki. Kirjoittaja on kulttuurihistorioitsija ja tietokirjailija, joka on julkaissut mm. teoksen Sydänsurujen historia (SKS Kirjat 2022).
Turun linnassa avautui marraskuun alussa 2022 Prinsessan matka -näyttely, joka kertoo paitsi Katariina Jagellonican vaiherikkaan matkan Vilnasta Turkuun myös matkan lapsesta aikuiseksi. Kyseessä on hyvin erilainen museonäyttely, sillä kokoelmaesineisiin tutustumisen sijaan kävijä pääsee itse kokemaan prinsessan elämänvaiheet ja matkanteon haasteet. Näyttelyssä Katariina tulee samaistuttavaksi hänen kokemiensa tunteiden kautta ja hänen tarinansa tulee tutuksi yhä uusille ihmisille.
Yleisnäkymä näyttelyyn. Kuva: Susanna Lahtinen.
Turun linnan opastetuilla kierroksilla kerrotaan Katariina Jagellonicasta ja hänen lyhyeksi jääneestä ajastaan linnassa. Tätä ajanjaksoa kutsutaan Turun linnan loiston ajaksi. Linnassa on kokonainen renessanssikerros, jonka huoneista osa on toiminut Katariinan omina tiloina. Katariinaan liitetyt kertomukset Nemo, nisi, mors -sormuksineen ja Suomen ensimmäisine haarukoineen ovat monille tuttuja, vaikka tutkimukset ovatkin myöhemmin monet tarinoista myyteiksi todennut. Kuitenkin Katariinan aika Turun linnassa on muualla melko tuntematon, hänen vaiheistaan tiedetään enemmän ennen ja jälkeen Turun. Katariina muistetaan kuninkaan tyttärenä, kuninkaan siskona, kuninkaan vaimona ja kuninkaan äitinä. Mutta kuka oli Katariina itse? Halusimme vastata näyttelyssä tähän kysymykseen ja tutustuttaa uuden sukupolven Katariinan tarinaan.
Täysin erilaiseksi näyttelyn teki jo suunnitteluvaiheessa sen kohderyhmä. Prinsessan matka -näyttelyä suunniteltiin lapsille ja lapsiperheille, kohderyhmän ollessa 6–10-vuotiaat. Näyttelyssä kokeiltiin kuratointia lasten kanssa eli suunnittelutyössä Katariinan tarinaa ja näyttelykonseptia testattiin lapsilla. Turun kaupungin varhaiskasvatuksen kaksi esikoululaisryhmää ja kaksi perusopetuksen 2.-luokkalaisten ja 4.-luokkalaisten koululaisryhmää osallistuivat suunnittelutyöhön linnassa pidetyissä työpajoissa. Tarinankerronnan, keskustelujen ja erilaisten tehtävien kautta käytiin läpi Katariinan tarinaa lasten kanssa.
Työpajat lasten kanssa opettivat, että lapsia kiinnosti eniten arkeen liittyvät käytännön asiat vessoista syömiseen ja miten ne erosivat nykypäivästä. Lapsilta saatiin esimerkiksi pienoismallien rakentamisen kautta ja lasten keskusteluja kuunnellen ajatuksia tiettyjen näyttelykohteiden toteuttamiseen. Tällaisia ovat esimerkiksi Katariinan matkassa kulkeneet hevoset, leikkiruoat ja kattaus sekä Turun linnan piiritykseen liittyvä jännitys.
Prinsessan vaiherikas matka, joka lopulta kesti 2 kuukautta ja 12 päivää, haluttiinkin näyttelyssä tuoda esille myös hevosten näkökulmasta. Osa näyttelytyöryhmästä pääsi kanavoimaan sisäistä hevostaan ja käsikirjoittamaan vaivalloisen matkan eläimen näkökulmasta. Tämän käsikirjoituksen pohjalta sitten animaattori työsti matkasta videon, jota katsotaan laittamalla oma pää hevosenpään sisälle ja näin pääsee näkemään jännittävän matkan hevosen silmin. Lapset pääsevät näyttelyssä myös leikkimään tekoruoilla ja rakentamaan huojuville tarjottimelle aterioita, joiden reseptit pohjautuvat Puolan hovin aitoon keittokirjaan. Piirityksen jännityksen voi kokea menemällä sisään linnan tornin suojaan, jossa lattia tärisee ja tykinkuulien kumina suhisee korvissa.
Hevosen silmin. Kuva: Susanna Lahtinen.
Museo halusi lähteä tekemään monin tavoin erilaista näyttelyä ja ennen kaikkea tarinalähtöisesti.
Yhteistyökumppaniksi löytyi Suomessa vieraillut palkittu alankomaalainen suunnittelutoimisto Studio Louter. Heidän kehittelemänsä luovan kirjoittamisen menetelmiin perustuva Emotion design -näyttelysuunnitteluprosessi vastasi museon tarpeeseen. Emotion design -menetelmän lähtökohtana on ajatus, että kaikki ihmiset jakavat samat tunteet. Tunteet antavat syvyyttä ja arvoa tarinalle sekä luovat autenttisia ja unohtumattomia kokemuksia. Näyttelyä työstettiin työryhmän ja Studio Louterin kanssa monissa etätapaamisissa. Yhtenä positiivisena haasteena olikin menetelmän tapa edetä tunteista faktoihin. Suunnitteluvaiheessa piti keskittyä aluksi tunteisiin, merkityksiin ja tarinoihin ja pitämään faktat konseptin työstövaiheessa sivussa. Tämä luonnollisesti tuotti päänvaivaa museoväelle, joka on tottunut siihen, että faktat edellä mennään, vaikka sisällöt voidaankin paketoida elämyksellisiin muotoihin. Suunnittelutoimiston johdolla näyttelytyöryhmä syventyi näyttelyn päämäärään ja mietimme ennen kaikkea Katariinan tarinan olennaisia osia, sekä tunteisiin, joita halusimme tuoda esille. Haasteena oli myös, miten tehdä aikuisesta naisesta, (sillä Katariinahan oli naimisiin mennessään jo 36-vuotias), samaistuttava lapsille. Kuvituksessa päädyttiin siksi esittämään Katariina lapsena, vaikka Turun linnassa Katariina eli vasta aikuisena.
Tärisevä torni. Kuva: Susanna Lahtinen.
Vaikka näyttelyä tehtiin lapsille, halusimme myös tuoda esille uutta tutkimustietoa aikuisille. Näyttelytilasta erillään olevassa pienessä kivikamarissa on tietoa kosketusnäytöillä ja videoilla. Siellä pääsee mm. testaamaan tietämyksiään Katariinasta, kuuntelemaan asiantuntijavideoilta prinsessatutkijoita ja tutustumaan tarkemmin jännittävän matkan etappeihin Vilnasta Turkuun. Myös varsinaisen näyttelytilan, ison linnantuvan puolella, jossa Katariinan elämään pääsee tutustumaan eri elämänvaiheiden kautta, on tietoa sekä lapsille että aikuisille. Jokaisen näyttelyosion kohdalla on tietoa tekstimuodossa niin lapsen tasolle soveltuen kuin sama sisältö hieman eri tavoin aikuisille kerrottuna. Tämäkin oli meille museotekstien kirjoittajille uudenlainen haaste, sillä emme ole tottuneet kirjoittamaan näyttelytekstejä lapsille. Monet termit ovat auttamatta liian vaikeita lapsen ymmärtää. Välillä piti luetuttaa jokin tekstinpätkä lapsella ja tiedustella oliko sanat ja asia ymmärrettäviä. Tekstin määrä on aina muutoinkin näyttelyissä haaste, koska haluamme tuoda tiedon kolmella kielellä esille. Tällä kertaa, kun tekstejä jo suomeksikin kaksi kappaletta kussakin näyttelyosiossa, vaati se vielä tarkempaa kuratointia esillepanon suhteen.
Huolimatta siitä, että kohderyhmänä ovat lapset ja näyttely on toiminnallinen ja elämyksellinen, on taustalla tehty valtavat määrät tiedon keruuta, koluttu läpi vanhoja teoksia teemaan liittyen, konsultoitu aiheeseen perehtyneitä tutkijoita, oltu yhteydessä Liettuan ja Puolan linnoihin ja tiedusteltu tietoa Katariinan elämänvaiheista ja kaiken kaikkiaan otettu selvää lukemattomista erilaisista yksityiskohdista. Esimerkiksi kuvittajaa ja animaattoria varten selvitimme yksityiskohtia niin renessanssipukujen hihoista hovissa käytettyihin resepteihin kuin matka-arkkujen ulkonäöstä Puolan hovin kruunujen malleihin.
Prinsessan ruokapöytä. Kuva: Susanna Lahtinen.
Prinsessan matka -näyttelyyn saatiin suurtuotantorahoitusta, joka mahdollisti uudenlaiset toteutustavat ja monet yhteistyökumppanit. Keskeisinä kansainvälisinä yhteistyökumppaneina olivat The National Museum – Palace of Grand Dukes of Lithuania Vilnassa, The Wawel Royal Castle Krakovassa, Itämeren linnojen verkosto (The Association of Castles and Museums around the Baltic Sea) sekä Suomen Puolan suurlähetystö. Tutkimusyhteistyötä on tehty myös muiden historiantutkimuksen ja kielitieteen asiantuntijoiden kanssa.
Nuorisopalveluiden ylläpitämän lastenkulttuurikeskus Seikkailupuiston, Turun filharmonisen orkesterin ja Kirjastopalveluiden kanssa on suunniteltu monenlaista yhteistyötä näyttelyn teemasta ammentaen. Animaattorit, kuvaajat, kuvittajat, suunnittelutoimisto, näyttelyarkkitehti ja monet muut osaavat tahot ovat tuoneet oman ammattitaitonsa avulla näyttelyyn monipuolisesti katsottavaa ja koettavaa. Pukuompelijoiden puoleen käännyttiin, kun haluttiin tuoda prinsessaan liittyvää tuoretta tutkimustietoa esille ja popularisoida tieteellistä tutkimusta näyttelyn kohderyhmälle soveltuvalla, konkreettisella tavalla. Tämän vuoksi Prinsessan matka -näyttelyyn teetettiin pukurekonstruktio Katariinan puvusta. Rekonstruktio perustuu vuoden 1562 myötäjäisluetteloon sekä vuoden 1563 omaisuusinventaarioon ja pohjautuu Katariina Jagellonicasta tutkimusta tekevän väitöskirjatutkijan tutkimukseen.
Kaiken kaikkiaan Prinsessan matka -näyttely tarjoaa valtavan määrän tietoa Katariina Jagellonicasta ja tekee sen elämyksellisyyden, kokemuksellisuuden ja samaistuttavuuden keinoin tunteisiin vedoten. Näyttelyhanke täytti myös Unicefin lapsiystävällinen kunta -työn tavoitteita mahdollistamalla lasten osallistumisen ja vaikuttamisen. Näyttelyn kuratointi lasten kanssa opetti myös paljon uutta museon henkilökunnalle ja takasi sen, että lapsille suunnatussa näyttelyssä on lähestytty teemaa kohderyhmää kiinnostavalla tavalla. Prinsessan matka -näyttelyssä menneisyys ja nykyisyys kohtaavat ja Katariinan elämää tutustumalla luodaan ymmärrystä siitä, että ihmiset, myös prinsessat, ovat olleet tuntevia ja kokevia ihmisiä iloineen ja suruineen.
Kirjoittaja Susanna Lahtinen on kulttuurihistorioitsija, joka työskentelee Turun museokeskuksessa yleisötyön amanuenssina ja on myös Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen.
Länsi- ja Itä-Euroopan juutalaisten kärsimykset toisessa maailmansodassa, samoin kuin Suomesta keskitysleireille luovutettujen kohtalo, ovat tuttuja jokaiselle vähänkin historiaan perehtyneelle suomalaiselle. Kuitenkin myös miehitetyissä Pohjoismaissa vainottiin juutalaisia. Norjan ja Tanskan juutalaisten kokemukset Saksan miehitysaikana usein unohtuvat, kun puhutaan juutalaisvainoista.
Postdoc-projektissani Kirjoituksia miehitetystä Pohjolasta tutkin miehityksen kokemusta 1940-luvun Norjassa ja Tanskassa omaelämäkerrallisten lähteiden valossa. Aineistossani on myös juutalaisten kirjoittamia kirjeitä ja päiväkirjoja. Tässä blogitekstissä esittelen heistä yhden – Norjaan Itävallasta vuonna 1938 paenneen nuoren juutalaisnaisen Ruth Maierin.
Ruth Maier (1920–1942) on kenties tunnetuin Norjassa elänyt juutalaisten kansanmurhan uhri, sillä hänen päiväkirjamerkinnöistään ja kirjeistään julkaistiin kirja vuonna 2007. Ensimmäinen laitos oli norjaksi käännetty versio alun perin saksaksi kirjoitetusta aineistosta, mutta sittemmin Maierin tekstit on julkaistu myös alkuperäiskielellä ja esimerkiksi englanniksi ja ruotsiksi. Suomessa Maier kuitenkin tunnetaan huonommin, sillä suomeksi hänen päiväkirjaansa ja kirjeitä ei ole toistaiseksi julkaistu.
Niin Dittl, ja minä saavutan myös pian määränpääni. Norjassa! Minulla on jo viisumi passissa. Dita, olen todella rajattoman iloinen. Tällä viikolla matkustan siis Norjaan. Odotan vain matkalippuja, jotka herra Strøm aikoo lähettää minulle. […] Iloitsen todella … hölmöä tässä on se, etten osaa norjaa, saan olla todella ahkera ja opiskella siellä norjaa, voidakseni lukea enemmän muutaman kuukauden päästä.
Näin 18-vuotias Ruth Maier kirjoitti pikkusiskolleen Judithille tammikuussa 1939 asuessaan vielä Wienissä äitinsä kanssa. Itävallan pakkoliitos kansallissosialistiseen Saksaan oli tapahtunut vajaata vuotta aiemmin. Sen myötä juutalaisiin kohdistuneet vainotoimet olivat jo alkaneet myös Itävallassa, ja monet päättivät paeta turvattomaksi käyneestä kotimaastaan. Myös Maierit etsivät turvaa ulkomailta – Judith oli kirjeen päiväyksen aikaan jo Englannissa, ja Ruth onnistunut edesmenneen isänsä suhteiden avulla saamaan turvapaikan norjalaisesta Strømin perheestä. Seuraavan kirjeen Judithille helmikuun alussa 1939 hän kirjoittikin jo Norjan Lillestrømissä.
Kirjeet ja päiväkirja osoittavat, että nuori Ruth sopeutui hyvin uuteen elämäänsä Norjassa. Lyhyessä ajassa hän oppi norjaa niin hyvin, että suoritti seuraavana vuonna Suomen ylioppilastutkintoa vastaavan tutkinnon ja alkoi suunnitella yliopisto-opintoja. Keväällä 1940 kaikki kuitenkin jälleen muuttui:
Ja päivää myöhemmin se [miehitys] alkaa. En halua tietää, mitä tapahtuu. En halua uskoa, että siitä voi tulla kamalampaa kuin jos olisin ollut Itävallassa. Ei! … Minä toivon. En tiedä, mitä. Jälkeenpäin katsottuna se kaikki tulee jälleen tietoisuuteeni. Aivan yhtäkkiä.
Toisen maailmansodan sytyttyä syksyllä 1939 Norja julistautui puolueettomaksi. Huhtikuussa 1940 Saksa teki kuitenkin maahan yllätyshyökkäyksen ja onnistui valtaamaan sen parissa kuukaudessa. Norjan kuningas ja hallitus pakenivat Iso-Britanniaan ja perustivat pakolaishallituksen, Norjassa astui valtaan Vidkun Quislingin nukkehallitus. Niin myös Ruth Maier joutui jälleen kohtaamaan sen, mitä oli paennut hieman yli vuotta aiemmin.
Norjan parlamentti miehityksen alla vuonna 1941. Wikimedia Commons.
Vielä muutaman vuoden Maier sai kuitenkin elää nuoruuttaan Norjassa. Kesällä 1940 hän tapasi vapaaehtoistyössä tulevan runoilijan Gunvor Hofmon, naiset ystävystyivät ja heistä tuli pariskunta. Seuraavat vuodet he asuivat ja kävivät töissä yhdessä eri puolilla Norjaa.
Marraskuussa 1942 Ruth pidätettiin vuokra-asunnostaan Oslossa. Yhdessä yli 500 muun tässä miehitysajan siihen asti suurimmassa poliisioperaatiossa vangitun juutalaisen kanssa hänet pakkosiirrettiin Norjasta laivalla. Joulukuussa 1942 hän päätyi Auschwitzin keskitysleirille Puolaan ja sai heti tulopäivänä surmansa kaasukammiossa.
Norjassa eli toisen maailmansodan alkaessa noin 2 200 juutalaista. Monet heistä onnistuivat pakenemaan Ruotsiin, mutta 772 kuljetettiin Maierin tavoin keskitysleireille. Tästä joukosta selviytyi hengissä vain 34.
Ruth Maier piti päiväkirjaa vuodesta 1933 aina pidätykseensä asti. Kirjeenvaihto Judith-siskon kanssa jatkui myös läpi Norjan-vuosien. Säilyneet päiväkirjat olivat Gunvor Hofmon hallussa vuoteen 1995 asti, jolloin ne päätyivät Jan Erik Voldille. Vuonna 2007 Vold käänsi ja toimitti Maierin päiväkirjat ja kirjeet. Ruth Maierin alkuperäisiä tekstejä, kahdeksaa päiväkirjaa ja 69:ää kirjettä, säilytetään Oslon holokaustitutkimuskeskuksen arkistossa. Materiaali on digitoitu ja vapaasti luettavissa.
Ruth Maierin päiväkirja ja kirjeet ovat arvokas dokumentti Anschlussin seurauksista juutalaisille Itävallassa, uudesta elämästä vieraassa maassa ja siitä, millaista oli olla juutalainen natsi-Saksan miehittämässä Norjassa. Tutkimusprojektini tarkoitus on valottaa Maierin ja monien muiden Norjassa ja Tanskassa sota-aikana eläneiden miehityskokemuksia sellaisina kuin ne heidän päiväkirjojensa ja kirjeidensä sivuille piirtyvät. Maierin tekstit tuovat pohjoismaista näkökulmaa kuvaamme holokaustista.
Tutkin suomalaisten elokuvien ja televisiosarjojen poliisirepresentaatioita. Aikajanani, 1940-luvun lopulta 1990-luvun loppuun, on haastava teosten runsaan lukumäärän vuoksi, mutta samalla myös hedelmällinen poliisirepresentaatioiden kokonaiskuvan rakentumisen kannalta. Ensimmäinen suuri muutos suomalaisten elokuvien poliisirepresentaatioissa paikantuu 1940-luvulle, jolloin poliisihahmoista tuli näkyvämpiä ja sankarillisempia. Poliisit siirtyivät taustalta etualalle ja vuorovaikutus muiden hahmojen kanssa yleistyi. Elokuvat kertovat myös oman aikakautensa poliisin erilaisista työkuvista. Esimerkiksi Pikajuna pohjoiseen (1947) tuo esille junapoliisin, joka selvittelee tarkasti lakia noudattavaan tyyliin junassa tapahtunutta rikosta. Vuonna 1953 valmistuneessa Lentävässä kalakukossa nähdään myös junapoliiseja ratkaisemassa rikosta, mutta elokuvan rillumarei -tyyli vaikuttaa poliisihahmojen rennompaan esittämiseen. Junapoliiseja ei enää suomalaisissa junissa näy, eikä edes junapartiointia, joka kiellettiin vuonna 2011. Junapartioinnissa ei tosin ollut kyse poliisin työtehtävästä vaan virkapukuisen poliisin vapaa-ajalle osuvasta ilmaisesta junamatkasta. Hyötynä nähtiin virkapukuisen poliisin paikallaolon rauhoittava vaikutus yleiseen järjestykseen. Poliisin virkapuku on tärkeä myös fiktiivisen poliisin esittämisessä, vaikka siviilipukuisiakin poliiseja nähdään eri aikakausien elokuvissa ja televisiosarjoissa. Komisario Palmua (1960-luku) voidaan pitää näkyvimpänä suomalaisen elokuvan siviilipukuisena poliisina, kun taas näkyvimmän virkapukuisen poliisihahmon titteliä pitää kieltämättä hallussaan konstaapeli Reinikainen (1970-luvun loppu ja 1980-luvun alku).
Riikka Kallio KAVI:n kirjastossa. Kuva Sara Kallio.
Väitöstutkimuksessani kulttuurihistoriallinen ote antaa mahdollisuuden hahmottaa niin suomalaista kulttuurista kuin historiallistakin kontekstia. Poliisirepresentaatioita analysoidessa teosten kontekstien ymmärtäminen avaa mahdollisuuden tarkastella poliisimielikuvien kehitystä ja muutoskohtia syvällisemmin. Tarkempaan tulkintaan ohjaa lisäksi tutkimuksessani soveltama kriminologian tutkimuksen metodityökalu. Yhdistän audiovisuaalisten teosten lähiluvun ja temaattisen sisällönanalyysin poliisin ominaispiirteiden taulukkoon. Poliisin ominaispiirteet kuten legalistisuus, epäileväisyys ja hierarkkisuus ovat usein selkeästi nähtävissä myös fiktiivisissä poliisihahmoissa. Hankalammin tunnistettavia piirteitä kuten sitoutuneisuus, solidaarisuus ja pragmaattisuus voidaan havaita fiktiivisissä poliisihahmoissa kriminologisen tutkimuksen määritelmän avulla. Esimerkiksi poliisin sitoutuneisuus näkyy vapaa-ajalla olevan poliisin toiminnasta ja käyttäytymisestä eli onko poliisi myös vapaa-aikanaan sitoutunut poliisin ammattiinsa ja sen vaatimaan moraaliseen elämäntyyliin. Poliisirepresentaatioita ja niistä syntyviä mielikuvia tarkastellessa on huomioitava niin teosten ajallinen ja kulttuurinen konteksti, eri genret, puvustus ja tekniset yksityiskohdat kuin myös poliisin ominaispiirteiden stereotypiat.
2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Suomessa on pidetty itsestään selvänä, että länsimainen hyvinvointiyhteiskunta määrittelee myös poliisi-instituution aseman ja roolin demokraattisessa järjestelmässä. Viime aikoina valtavirtamediassa on noussut kuitenkin huolestuttavan paljon esille poliisin kohdistuvan arvovallan ja luottamuksen heikkenemistä. Varsinkin nuorison suhtautuminen poliisiin on muuttunut negatiivisemmaksi. Uutismedian myllyttämä uutisointi järjestyksenvalvojien ja vartijoiden väärinkäytöksistä saattaa vaikuttaa heikentävästi myös kansalaisten ja poliisin vuorovaikutussuhteisiin. Toisaalta yksityisen sektorin järjestyksenvalvonnan liiallisen voimankäytön uhrit ovat huutaneet väärinkäytöstilanteissa poliisia apuun. On siis ilmiselvää, että poliisin rooli yhteiskunnassa on murrosvaiheessa ja kaikki siihen liittyvä tutkimus on erittäin tärkeää tällä hetkellä. Media on ylivoimainen vaikuttaja yhteiskunnassamme ja mielikuvat asioista, tapahtumista ja ilmiöistä rakentuvatkin pitkälti median luomien mielikuvien varaan. Koen, että fiktiivisten, suomalaisten poliisien representaatioiden tutkiminen on ajankohtaista ja hedelmällistä juuri nyt. Varsinkin pidemmän aikajanan tarkastelu hahmottaa sitä, miten tähän hetkeen on tultu ja minkälaiset traditiot poliisirepresentaatioissa on nähtävissä. Käytän tutkimuksessani demokratian teoriaa, jonka läpi poliisirepresentaatioita tarkastelen. Niin ikään tällä hetkellä vaikuttava demokratian heikkeneminen ja uusliberalismin vahvistuminen vaikuttavat ihmisten mielikuviin valtiovallan toimeenpanoelimestä, poliisista ja sen toiminnasta.
3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Alun perin opiskelin maisematutkimusta, mutta vaihdoin pian kulttuurihistoriaan, joka tuntui enemmän omalta alalta. Olin tutustunut kulttuurihistoriaan jo aiemmin avoimen yliopiston opintojen kautta ja tein esimerkiksi esseen isoisoisäni vuonna 1957 isoäidilleni lähettämästä kirjeestä. Ajatus siitä, että tavallisen ihmisen elämääkin voidaan tutkia ja löytää sieltä erilaisia merkityksiä, kiehtoi tutkimusmielessä. Ilmeisesti jo silloin kulttuurihistoria onnistui koukuttamaan minut mukaansa.
4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Kulttuurihistoria merkitsee minulle mahdollisuutta löytää historian syövereistä arkisia, hienoja asioita, jotka kaikessa hiljaisuudessa odottavat löytäjäänsä, kulttuurihistorioitsijaa. Kulttuurihistoria tutkimusalana on kuin valtava palapeli, jota pala palalta kokoamalla saadaan näkyviin tarkempi kuva menneisyydestä. Ja vaikka kaikkia paloja ei tulla koskaan löytämään, kulttuurihistoriallisen palapelin kokoaminen on erittäin mielenkiintoista puuhaa.
5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
”Varkaita! Mona Lisa varastettu! Poliisi!” Nämä huudahdukset ovat peräisin Pekka ja Pätkä mestarimaalareina -elokuvan (1959) otoksesta, jossa Helsingin Taidehallin yleisö huomaa yllättäen tauluvarkauden. Äitini Anna Kallio ja kummitätini Ilona Parkkinen pääsivät pieneksi hetkeksi otoksen keskiöön, kun kamera kuvasi heitä viittoilemassa poliisia paikalle. Lieneekö siis itselleni tullut perintönä kiinnostus elokuviin? Tosin oma intressini elokuviin keskittyy ruudun tälle puolen, mielikuviin, joita teokset katsojilleen välittävät. Ei äitinikään näyttelijäksi ryhtynyt vaan toimi avustajana ja pääsi sitä kautta seuraamaan useita 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun elokuvaprojekteja aitiopaikalta. Itselläni onkin tulevaisuuden haaveena päästä jonkin rikoselokuvan kuvauspaikalle seuraamaan sitä, millä tavoin poliisihahmoja rakennetaan ja esitetään.
Pekka ja Pätkä mestarimaalareina -elokuvan otos. Keskellä Anna Kallio ja oikeassa sivussa Ilona Parkkinen. Kuvakaappaus Elonet 16.01.2023.
Kulttuurihistorian seura 