Tähtiharrastuspäivää vietetään syyspäiväntasauksen läheisyydessä, kun tummuvat illat mahdollistavat tähtitaivaiden tarkkailun. Vuonna 2025 tähtiharrastuspäivää vietetään la 27.9. Seuran sihteeri Elina Karvo kertoo tässä tekstissä hieman omasta tähtiharrastuspolustaan sekä seuran Capsa Historiae -sarjassa julkaistusta Kuviteltu avaruus -teoksesta (2021).

Monia syksyn ja talven lähestyvä pimeys ahdistaa, kun valon määrä vähenee päivittäin ihan huomaamatta, ja lopulta ihan silmissä. Itselleni aiemmin ja aiemmin pimenevät illat tarkoittavat rakkaiden ystävien paluuta pimeälle taivaalle. Hyvin aamuvirkkuna ihmisenä nautin tähtiystävieni seurasta talvella yleensä hyvissä ajoin iltaisin – öisin kun ei tulisi seuraamisesta mitään silmäluomien lupsahtaessa. Mutta lopulta kellonajalla ei ole niin väliä, tärkeämpää on nähdä nuo kirkkaat pisteet edes joskus. Aina en viitsi edes pientä kaukoputkeani virittää – etenkin jos pakkasta on lähemmäs 30 astetta – vaan omilla silmilläkin näkee kauas ja paljon.

Olen tuijottanut taivaalle pienestä pitäen. Pohjoisen pimeissä, pitkissä talvissa tähtien katselu oli hyvin luontevaa, ne kun olivat esillä kovin usein. Yläasteella osallistuin valinnaiselle tähtitieteen kurssille, jossa opettaja käytti kovin paljon aikaa puhuen SETIstä (Search for Extraterrestrial Intelligence) kuin varsinaisesta tieteestä. Mutta kyseiseen kurssiin kuului myös retki Syväsenvaaran päälle, Rovaniemen korkeimmille kohdille, jossa valosaaste ei haittaa tähtien tarkkailua. Eräällä oppilaista oli oma pieni kaukoputki, ja sillä pääsimme näkemään muun muassa Saturnuksen renkaineen. Mikä lumoava, mieltä kiihottava näky!

Turussa asuessani tähtien tuijottelu jäi vähäisemmälle huomiolle, mutta paluumuutto pohjoiseen sai vanhan innostuksen heräämään uudelleen henkiin. Avuksi oli myös, että korona-aikana Tähtitieteellinen yhdistys Ursa järjesti kurssejaan etäyhteyksillä, jolloin niille osallistuminen helpottui moninkertaisesti. Viime vuosina olenkin syventänyt tähtitiedekiinnostustani lukemisen, kurssien ja podcastien kautta ja löytänyt monia uusia jännittäviä polkuja seurattavaksi.

Mutta olen ensi sijassa kulttuurihistorioitsija, ja niinpä minua kiinnostavat tähdet, avaruus ja tähtitiede etenkin tieteen- ja kulttuurin historian valossa. Onpa avaruus pohdituttanut myös kulttuurihistorian tutkijoita, sillä vuonna 2019 Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaine järjesti vuoden 1969 avaruuskävelyn ympäriltä avaruus ja tähtitiede -teemaisen seminaarin. Tuon seminaarin tuloksena syntyi myös Capsa Historiae -sarjan kolmas osa, Kuviteltu avaruus.

Kuviteltu avaruus 

Kuviteltu avaruus on artikkelikokoelma, jossa avaruuteen katsotaan mm. media-aineistojen, populaarikulttuurin ja esinekulttuurin kautta. Avaruusaika alkoi 1960-luvulla, mutta ei missään nimessä ole päättynyt – kuten teoksen esittelyssä todetaan, ”2020-luvusta ennakoidaan uutta avaruusaikaa”. Esimerkiksi Ylen sivuille ilmestyy harva se viikko uutisia avaruuteen, tähtiin ja taivaanilmiöihin liittyvistä aiheista. Paljon olemme arkielämässämme myös riippuvaisia maan ulkopuolella tapahtuvista asioista, kuten satelliittien toimivuudesta. 

Vastapainona sille, mitä tiedämme avaruudesta, on se, mitä kuvittelemme avaruudesta. Tähän Kuviteltu avaruus tarttuu ja pohtii avaruutta kirjallisuuden, populaarikulttuurin ja tieteellisen tutkimuksen kautta. Ajallinen painopiste on toisen maailmansodan jälkeisissä avaruuslentojen vuosissa, mutta katsauksia myös vanhempiin aikoihin tehdään. Avaruus kiinnostaa kulttuurihistorioitsijaa siinä missä maanpäällisetkin ilmiöt: ihmiskunnan peruskysymyksiä ovat ”keitä me olemme ja mikä on meidän asemamme kaikkeuden keskellä?” Oman planeettamme näkökulmasta tarkasteleminen voi olla konkreettisempaa ja helpompaa, mutta samaa pohdintaa voidaan ulottaa aurinkokuntaamme ja sen ulkopuolelle. Kuvitellut avaruudet, joita artikkelit avaavat, tarjoavat näkökulmia, joita voidaan suhteuttaa myös omaan yhteiskuntaamme, kulttuuriimme ja aikaamme. Lukukokemuksena Kuviteltu avaruus on mielestäni ihana: se on sujuvasti kirjoitettu, aiheiden monipuolisuus pitää mielenkiinnon yllä, ja koska kyseessä on artikkelikokoelma, sitä voi nautiskella pienissä erissä.

Rakettien siivin

Avaruuslennot ovat kiehtoneet ihmisiä pitkään, ja ovatpa ne aineistoa myös kirjallisuudessa: esimerkiksi kirjasomen kautta suositun Taylor Jenkins Reidin uusin teos Atmosphere (suom. Tähtienvälinen, 2025) sijoittuu 1970-80-luvuille astronauttien ja avaruuslentojen maailmaan. Kuviteltu avaruus -kirjassa avaruuslentoja katsotaan jo 1600-lukulaisen maailman näkökulmasta. Jutta Laitila ja Emma Pietilä kirjoittavat omassa esseessään Johannes Keplerin (1571-1630) teoksesta Somnium (1608/1634), jossa Kepler kuvittelee matkan Kuuhun. Tähtitieteen alalla toiminut Kepler tarkoitti teoksestaan allegorian tähtitieteilijöille ja astronomisen tiedon saavuttamiselle. Vaikka tässä vaiheessa ei universumia vielä laajasti tunnettu, oli halu kuvitella ja tutustua tarkemmin taivaankappaleisiin läsnä yhteiskunnassa ja kulttuurissa.

Iina Kohonen avaa omassa artikkelissaan Maata esittävien valokuvien esityksiä. Näistä kuvista tunnetuimpia on vuonna 1972 Apollo 17 -lennon aikana otettu Blue Marble, jossa pilviverhojen marmoroima Maapallo näyttäytyy täydellisen pyöreänä pallona vasten tyhjyyttä. Kohonen nostaa artikkelissaan esiin Blue Marblea edeltäneitä kuvia Maapallosta avaruudesta käsin, ja kuinka kuvia hyödynnettiin myös ympäristöliikkeen kasvussa kertoen planeettamme haavoittuvuudesta. Tekstillisen median näkökulmasta avaruuslentoihin tarttuu Hannu Salmi. Hän tarkastelee artikkelissaan sanoma- ja aikakauslehdistön uutisointia vuoden 1969 kuulennon ympäriltä, ja miten avaruuteen lähdön seikkailullisuutta medioissa kuvattiin. Sanomalehtiaineistoa hyödyntää myös Heidi Kurvinen tarkastellessaan suomalaisten medioiden näkökulmaa vuoden 1969 kuulentoon ja -kävelyyn. Yhdysvaltojen rakentama televisiotapahtuma levisi ympäri maailman, ja mm. radio ja sanomalehdet pyrkivät löytämään omanlaisiaan tapoja spektaakkelin käsittelyyn.

Avaruuteen eivät suinkaan ole matkanneet vain ihmiset, vaan rakettien matkassa ovat kulkeneet myös toislajiset eläimet. Näiden rooleihin tarttuvat Otto Latva ja Heta Lähdesmäki. He pohtivat artikkelissaan, kuinka avaruuteen lähteneitä eläimiä paikoin inhimillistettiin ja paikoin hyödynnettiin ihmisten tarpeita varten koe-eläiminä. Laika-koira on tuttu monelle, mutta entäpä Ham-simpanssi tai Félicette-kissa?

Populaarikulttuurisia avaruusmatkoja

Kuvitellun avaruuden toisessa osiossa tutkaillaan populaarikulttuurisia avaruustulkintoja. Elokuvat ja televisiosarjat ovat tarjonneet monipuolisia näkemyksiä siitä, miltä vaikkapa marsilaiset näyttävät tai millaista elämä kaukaisissa galakseissa on. Itsellenikin voimakkaimpia universumin kuvittelun kokemuksia olivat alkuperäiset Tähtien sota -elokuvat ja niiden luomat kiehtovat planeetat, mutta inhimilliset asukkaat, jotka tekivät samaistumisen elämään kaukana jossain helponoloiseksi. Lapsena myös vaikuttavimpia, ja hieman pelottavakin, avaruuskuvaus löytyy Wallace ja Gromit -animaatiosta Suurenmoinen huviretki (A Grand Day Out), jossa täydellistä lomakohdetta etsiessä juustosta pitävät ystävykset suuntaavat Kuuhun makuhermojaan tyydyttämään.

Marjo Kaartinen tarttuu artikkelissaan 1970-luvulla esitettyyn Avaruusasema Alfa -sarjaan (Space: 1999, 1975-77), jossa aikakaudella vahvasti esillä olleet ympäristöteemat ja ydinsodan uhka sijoittuvat Maapallon ulkopuolelle. Lisäksi sarjassa tartuttiin ihmisen avaruuskolonialismiin sekä teknologian mahdollisuuksiin. Rami Mähkä puolestaan pohtii omassa tekstissään Musta Aukko -elokuvan (The Black Hole, 1979) halua olla tieteellisesti uskottava kuvaus ja kuinka elokuva toisaalta kiinnittyy aikansa tapaan tuotteistaa avaruutta. Kimmo Ahosen artikkeli 1950-luvun yhdysvaltalaisista tieteiselokuvista pohtii marsilaisten kulttuurihistoriaa ja kontekstoi elokuvia aikansa yhteiskuntaan. Petri Saarikosken artikkelin kohteena on Yksin Marsissa (The Martian, 2015). Hän tarttuu rajaseutu-tematiikkaan avaruuskontekstissa sekä Nasan roolin kuvaukseen pelastusoperaation näkökulmasta. Elokuva/tv-teeman päättää Maarit Leskelä-Kärjen teksti surusta ja traumasta 2000-luvun avaruuselokuvissa. Surun kokemusta luodaan elokuvissa niin yksilönäkökulmasta kuin vanhempi-lapsi-suhteiden kuvauksen kautta. Avaruuselokuviin usein liittyvät ajalliset kokemukset, jopa vääristymät, kytkeytyvät surun ja trauman tunteisiin ja pyrkimyksiin selvitä niistä.

Populaarikulttuurin luoma avaruuskuvasto on hyvin moninaista, mutta myös hyvin inhimillistä. Silloinkin kun esimerkiksi elokuvissa tai tv-sarjoissa kuvataan avaruusolioita, liitetään niihin ihmismäisiä piirteitä, luonteenkuvauksia, tapoja ja tunteita. Kenties niin avaruuden massiivisuuden käsittäminen on myös helpompaa. Toisaalta musiikin puolella avaruuskuvauksiin on kyetty luomaan myös eristyneisyyden tunnetta. Mieleen tulivat välittömästi Elton Johnin Rocket man ja David Bowien Space Oddity – molemmat luoden kuvaa yksin kiertoradalla matkaavasta astronautista, ilman selkeää tietoa kotiinpaluusta.

Jos populaarikulttuuri tarjoaa mielikuvituksellisiakin näkemyksiä, Kuviteltu avaruus -teoksen kolmas osio tarttuu aiheeseen tieteen keinoin. Jaana Saarikosken ja Maija Mäen artikkeli lähestyy teemaa esinekulttuurin kautta – palaan tähän tekstiin kohta tarkemmin. Kirjan päättää astrobiologiaan perehtynyt Harry J. Lehdon artikkeli pohdinnoista siitä, onko avaruudessa meidän lisäksemme muuta elämää. Hän muistuttaa heti alkuun, kuinka Maan ulkopuolisen elämän etsinnässä lähtökohtana on juurikin Maan sisäinen elämä; siihen mahdollisia löydöksiä verrataan, sillä se on ainoa vertailukohtamme. Esimerkkikohteina Lehto nostaa esiin esim. Marsin – ja kyseinen planeetta kulkee monissa muissakin kirjan artikkeleissa huomion kohteena. Eri valtioiden Mars-mönkijät tutkivat planeetan elinkelpoisuutta, ja Yhdysvalloissa Donald Trumpin kova tavoite on saada ihmiset Marsiin. Marsista mahdollisia elämänmerkkejä etsitään jatkuvasti ja tiede tarjoaakin avaruuden kuvittelulle materiaalia runsaasti tulevinakin vuosina.

Yrjö Väisälä -museo 

Jaana Saarikoski ja Maija Mäki kertovat artikkelissaan Turun yliopiston entisen observatorion Tuorlan esineistöstä. Observatorion perusti vuonna 1952 professori Yrjö Väisälä (1891-1971), joka toimi fysiikan ja tähtitieteen professorina Turussa. Observatorio toimi osana yliopistoa vuoteen 2018 asti. Tähtitieteen laitoksen muuton yhteydessä Tuorlan esineistö dokumentoitiin, observatorioalueen rakennukset inventoitiin ja kokoelmaa täydennettiin Tuorlassa työskennelleiden haastatteluilla. Saarikoski ja Mäki nostavat artikkelissa esiin muutamia esineitä laajasta kokoelmasta, kuten valokuvausputken, valokuvauslevyjen lukulaitteen ja lämmityslamput. He nostavat esiin myös esineistön pitkän aikajänteen, jolloin tähtitieteen tutkimuksen digitalisoituminen nousee esiin myös materiaalisella tasolla, ei vain muistitiedossa.

Sittemmin esineistön ympärille on muotoutunut sympaattinen Yrjö Väisälä -museo, joka toimii Tuorlan observatorion rakennuksissa, nykyisin Avaruuspuisto Väisälässä. Entisiin observatorion työtiloihin ja mm. Väisälän omaan työhuoneeseen rakennettu museo nostaa esiin paitsi Väisälän ja hänen oppilaidensa työtä, myös Turun yliopiston pitkää tähtitieteen tutkimuksen perinnettä. Museon sijoittuminen observatorion entisiin tiloihin onkin kovin luonteva ja mainio ratkaisu.

Vierailimme ystäväni kanssa museossa viime keväänä, ja osallistuimme myös mainiolle opastetulle kierrokselle, jonka piti tähtitieteen tutkija (nimi on valitettavasti päästäni kadonnut). Hän avasi Tuorlan observatorion historiaa, Yrjö Väisälän työtä, hänen maailmanluokan asiantuntijuuttaan optiikan saralla sekä esillä olevien esineiden tarkoitusta monipuolisesti ja kiinnostavasti. Ja niitä esineitähän on! Museon jokaisen esineen tutkimiseen tarkasti olisi vierähtänyt helposti tunteja, joten syitä vierailla museossa toistekin löytyy. Museosaleja koristavat katosta roikkuvat puhekuplat, joissa on sitaatteja Väisälältä – osa aivan hulvattomia.

Väisälän ohella huomiota saavat myös muut Tuorlassa työskennelleet, kuten Väisälän oppilas ja tähtitieteen professorina toiminut Liisi Oterma (1915-2001). Oterma oli innokas kieltenharrastaja, joka saapui tähtitieteen pariin vähän mutkan kautta: hän olisi ollut halunnut opiskella sanskritia, mutta kun sitä ei Turun yliopiston valikoimassa ollut, hän alkoi opiskella matematiikkaa ja päätyi sitä kautta myös tähtitieteen opiskelun pariin. Hän oli taitava tähtikuvaaja ja löysi elämänsä aikana useita komeettoja. Väitöskirjassaan Oterma tutki kaukoputkien optiikkaa. Hän oli Suomen ensimmäinen tähtitieteestä väitellyt nainen ja Turun yliopiston ensimmäinen varsinainen tähtitieteen professori (Väisälä hoiti virkaa fysiikan professuurinsa ohella).

Museon esineistön parhaimmistoon kuuluvat ehdottomasti Yrjö Väisälän tähtienkatseluhuopikkaat, jotka yltävät yläreisiin asti! Mikä ihana keksintö, ja kuinka itsekin moisia olisin monina pakkasiltoina kaivannut taivaalle tuijotellessani! 

***

Jos kaipaa johdatusta tähtien maailmaan ja taivaan ilmiöihin, voi aloittaa vaikkapa Ylen vuonna 2020 tuottamasta radio-ohjelmasta Tähtisarja. Vaihtuvat asiantuntijavieraat, vinkit tähtikuvioiden etsintään ja monipuoliset aiheet antavat hyvän pohjan jatkopohdinnoille. Tähtiharrastuksen aloittaminen on helppoa: sopivan pimeänä ja selkeänä iltana nostaa katseensa kohti taivasta ja alkaa ihmetellä. Pikkuhiljaa kirkkaat pisteet tulevat tutummiksi ja tutummiksi.

Yleisradio täyttää ensi vuonna kunnioitettavat 100 vuotta, mutta juhlavuoden lähestyessä olemme saaneet myös lukea ja kuulla myös ikävämpiä uutisia Ylen säästöistä. Kulttuurihistorian tutkija Paavo Oinonen käsitteli Ylen vaiheita vuonna 2019 julkaistussa teoksessaan, joka ilmestyi Kulttuurihistorian seuran Capsa Historiae -sarjassa. Nyt hän palaa ajankohtaisen kirjansa teemoihin tämän haastattelun myötä.

Kertoisitko mitä teos käsittelee ja mistä idea siitä sai alkunsa?

Vain parasta kansalaisille. Yleisradiotoiminta julkisena palveluna käsittelee nimensä mukaisesti julkisen yleisradiotoiminnan muovautumista käytäntöinä ja yleisradioaatteena. Suomen Yleisradiota (Yle) tutkineena kaipasin suomalaista yleisesitystä käsitteen juurista ja sen nykyisestä merkityksestä. Idea eli pitkään. Lopullisesti toimeen tarttumaan innosti apuraha ja David Hendyn kompakti kirja Public Service Broadcasting (2013), jossa hän tiivistää britannialaisen BBC:n ideaalin. Vuonna 1922 perustettu brittiläinen BBC on ollut julkisesti rahoitettujen yleisradioyhtiöiden esikuva.

Millä tapaa teos kytkeytyy tällä hetkellä ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin?

Käsittelen kirjan viimeisessä kolmanneksessa esimerkein Suomen Yleisradioon 2000-luvun alkupuolella kohdistuneita poliittisia painostusyrityksiä. Vaikka yleisradiolaki takasi yhtiölle vakaat toimintaedellytykset, parlamentaarisesti valvottuna toimijana se on aina poliittisessa ohjauksessa.

Juuri tällä hetkellä Yle toteuttaa poliittisesti päätettyjä säästötoimia. Erityisen ajankohtaista on pohtia koko maan kattavan uutismedian peittoa, kun Yle vähentää myös maakunnallista uutishankintaa ja -välitystä. Samalla maakuntalehdistö on taloudellisesti yhä ahtaammalla mainostulojen paetessa somejäteille. Taustaoletukseni kirjassani oli, että säännelty julkinen media on demokraattisen yhteiskunnan peruselementti. Se on yhä ajankohtainen aihe.

Kenelle suosittelisit kirjaa?

Edelleen se antaa paikansa pitävän kuvauksen public servicen britannialaisista juurista ja BBC.n ensimmäisen pääjohtajan John Reithin periaatteista. Suomen osalta keskeistä on, miten yleisradioyhtiö on reagoinut erilaisiin ulkoisiin paineisiin. Suosittelisin sitä yleisradiotoimintaa tutkivalle opiskelijalle ja tutkijalle. Kirja johdattaa tuolloiseen tutkimustilanteeseen ja käytyihin keskusteluihin, mutta se ei mene aiheeseen syvemmälle. Kokonaisuus on yleiskatsaus.

Nyt kun kirjan julkaisusta on kulunut kuusi vuotta, mitä ajattelet siitä nyt? Muuttaisitko tai täydentäisitkö sitä joltain osin?

Jo kirjoittaessani ymmärsin, että paljon jää kertomatta. Nyt kirjoittaisin teokseen lisää yleisradioyhtiöiden kansainvälisestä toiminnasta ja siitä, miten julkinen palvelu on määrittynyt Euroopan yleisradioliiton (EBU) kanssa toimien. Kun Yle täyttää vuonna 2026 sata vuotta, tutkimustilanne paranee merkittävästi uusien instituutiohistorioiden myötä.

Kaikkiaan tasavuositeoksia tulee useita. Lisäksi Anu Koivusen, Mari Pajalan, Laura Saarenmaan ja Janne Zareffin tuore Kulttuuritelevision aika. Suomalaisen television toinen historia 1970–1980-luvuilla (2024) on merkittävä lisä yleisradiotutkimukseen. Se syventää käsitystämme suomalaisen television suuruuden ajasta unohtamatta Mainos-TV:n merkitystä (MTV) ja tulkitsee TV-historiaamme uudelleen kulttuurin käsitteen lävitse.

Oletko julkaissut tai onko sinulla suunnitteilla lisää aiheeseen liittyviä kirjoja tai artikkeleita?

Ylen satavuotishistorian Yle ja kulttuuri -osio julkistetaan kesällä 2025. Kirjoittajaryhmää on koordinoinut professori Anu Koivunen. Olen yhtenä kirjan epävirallisen ohjausryhmän jäsenenä kirjoittanut kaksi pientä näkökulma-artikkelia. Suunnitteilla on myös ääniradiota käsittelevä tutkimusartikkeli, mutta siitä on liian aikaista puhua, sillä koossa ovat vasta analysointia odottavat aineistot.

Voisitko suositella lisälukemista aiheesta kiinnostuneelle?

Edellä mainittujen teosten lisäksi suomalaisesta yleisradiotoiminnan historiasta kiinnostuneen kannattaa tutustua Martti Soramäen kirjaan Sensuurista sananvapauteen. Yleisradio 1926–2022 (2022), jonka julkaisu aloitti yhtiön 100-vuotisjuhlinnan. Otsikko kertoo tekijän oletuksen yleisradioyhtiön muutoksen suunnasta. BBC:n satavuotista historiaa juhlisti David Hendyn merkittävä teos The BBC: A People’s History (2022).

Voit ladata ja lukea Paavo Oinosen Vain parasta kansalaisille. Yleisradiotoiminta julkisena palveluna -kirjan täältä.

Seuramme hallituksen varajäsenen Pälvi Rantalan unettomuuden kulttuurihistoriaa tarkasteleva tietokirja Valvojat – tutkimusmatka unettomuuden historiaan (Avain 2022) on herättänyt laajasti huomiota alkuvuoden ja kevään aikana – eikä ihme, koskettavathan nukkumiseen liittyvät ongelmat monia meistä. Tällä kertaa Pälvi vastaa kysymyksiin seuramme blogitoimittajan Satu Sorvalin haastattelussa.

Kuinka moni haastattelusi on alkanut kysymyksellä ”Miten nukuit viime yönä”?
Aika moni! Vaikka vastaukseni ei päätyisi mukaan juttuun, useimpien toimittajien kanssa olen keskustellut nukkumisesta ja valvomisesta sekä yleisesti että henkilökohtaisessa elämässä. Lähes kaikilla on jotain kokemusta valvotuista hetkistä.

Miten ja milloin sait idean kirjoittaa kirja unettomuuden historiasta?
Heti sen jälkeen, kun olin julkaissut päiväunia käsittelevän tietokirjan Nokkaunia ja tehotorkkuja. Ajatus unettomuuden historiasta iski kuin lekalla päähän – niin kuin hyvät ideat usein: miten mä en ole aiemmin tajunnut, että tässähän se seuraava aihe on!

Olitko perehtynyt valvomisen kulttuurihistoriaan jo ennen kirjan kirjoittamista?
Valvomisen kulttuurihistoriaan en niinkään, mutta nukkumisen historiaan ja kulttuurintutkimukseen kyllä. Valvominen ja unettomuus olivat luonteva jatkumo niille teemoille, joita olin aiemmin käsitellyt, ja osin pystyin myös hyödyntämään aiemmin lukemaani kirjallisuutta.

Mitä/millaisia lähteitä käytit?
Valvojat-kirjaa varten keräsin vuosien ajan erilaisia tekstejä, mainintoja ja esimerkiksi populaarikulttuurin lähteitä. En tehnyt varsinaisesti omaa tutkimusta ja aineiston analyysiä, vaan käytin laajasti aiempaa tehtyä unettomuuden ja valvomisen historian kirjallisuutta ja tutkimusta, jota peilasin erilaisiin esimerkkeihin ja omiin kokemuksiini.

Miten kirjoitusprosessi eteni?
Varsinainen kirjoitusprosessi oli lopulta hyvin tiivis. Sain syksyllä 2020 Koneen Säätiöltä apurahan, ja sen turvin saatoin keskittyä kirjoittamiseen. Olin varannut työhön vuoden 2021, ja kun lukuja oli alun perin mukana muistaakseni 17, kuukautta kohti oli työn alla useampi luku. Aineistojen lukeminen ja kirjoittaminen menivät osin päällekkäin, mutta koetin kuitenkin keskittyä kerrallaan yhteen tai kahteen lukuun.

Ensimmäinen luku valmistui keväällä 2021 ja sain siihen kommentit tutkijaseminaarissa. Sen jälkeen lähetin kustantajalle ehdotuksen kirjasta, ja sain hyvin pian myöntävän vastauksen ja kustannussopimuksen. Sen jälkeen työtahti kiihtyi, kun oli yhteisesti sovittu aikataulut ja kirjasta tuli totta.

Sitten vain kirjoitin, ja kirjoitin, ja kirjoitin! Jokaisen luvun myös kommentoi yksi tai useampi kollega tai vertaislukija, ja lopuksi tietysti kustannustoimittaja kävi tekstin läpi ja antoi omat kommenttinsa ja korjausehdotuksensa. Käsikirjoituksen palautin aika tarkkaan vuosi sen jälkeen, kun olin kirjoittamistyön aloittanut.

Onko valvomisen tai unettomuuden historiassa jotain, mitä haluaisit tutkia tai mitä pitäisi mielestäsi tutkia vielä lisää?
On paljonkin sellaista, mitä pitäisi tutkia lisää! Valvojat-kirjassa ja sitä seuraavassa toisessa tietokirjassa olen tarkastellut joitain aiheita ja henkilöitä, mutta valvojia löytyy taatusti monia muitakin. Olen itse myös enemmän uudemman ajan tutkija, ja esimerkiksi keskiaika ja antiikki ovat aikakausia, joiden suhteen olen täysin muiden tekemän tutkimuksen varassa. Olisi ihana päästä lukemaan suomenkielisiä kirjoja, joissa paneuduttaisiin unettomuuteen vaikkapa juuri keskiajan kulttuureissa!

Mikä on mieleen jäävin palaute, jonka olet saanut kirjasta?
Kaikki palaute on tietysti mieleenjäävää! Aluksi tuntui, ettei kirja oikein löydä lukijoitaan, joten silloin oli erityisen tärkeää kaikki läheisiltä ja kirjan lukeneilta ystäviltä saatu palaute. Erityisesti lämmitti se, että osa oli lukenut kirjan tai sen osia useampaan kertaan. Myöhemmin, kun kirja on saanut mediahuomiota ja sen ovat löytäneet aika monet, on ihana kuulla, että kirjasta voi löytää vertaistukea tai että se saa ajattelemaan asioita ihan uudella tavalla.

Myös negatiiviset palautteet tietysti jäävät mieleen – mutta sellaista kirjoittajalle harvoin tulee suoraan. Somekanavien ja nettipalautteen lukemisen jätin varsin pian, koska niitä jää turhan helposti miettimään ilman, että niistä pääsee keskustelemaan.

Antaisitko vinkin henkilölle, joka suunnittelee tietokirjaa jostain itseään koskettavasta aiheesta?
Kannattaa tietysti miettiä, millaisen tietokirjan haluaa kirjoittaa ja mitä siinä haluaa sanoa. Mikä on kirjan näkökulma? Millaisia lähteitä siinä käytät? Millainen voisi olla kirjan rakenne ja tyylilaji? Suosittelen lukemaan vaikkapa Tietokirjailijan kirjan (Urpu Strellman & Tiina Raevaara), joka on erinomainen opas tietokirjan kirjoittamiseen. Muutenkin kirjoitusoppaat ja tietysti myös kirjoituskurssit antavat vertaistukea, ja myös Suomen tietokirjailijoiden materiaaleihin kannattaa tutustua.

Lisää aiheesta:

Pälvi Rantala Ylen Puoli seitsemän -ohjelmassa: https://areena.yle.fi/1-64204703