Syksyisenä iltana 2025 kävelin Düsseldorfin juna-asemalta hotellille, joka sijaitsi vanhassa kivitalossa Little Tokyo -nimisellä alueella kaupungin keskustan laitamilla. Tarkoitukseni oli tutkia 1800-luvulla Düsseldorfissa opiskelleiden suomalaistaiteilijoiden vaiheita kaupungissa. Mieleni palasi kuitenkin yhä uudelleen itselleni tutkimusteni kautta erityiseen henkilöön, taiteilija Alexandra Frosterus-Såltiniin (1837–1916). Hän sai Turun piirustuskoulussa viettämiensä vuosien jälkeen 20-vuotiaana Suomen taideyhdistyksen matkastipendin ja taittoi sen mahdollistamana pitkän matkan Saksaan opiskelemaan. Alexandra vietti taidekaupungissa lopulta kaksi erillistä stipendijaksoa,1857–59 ja 1860–62.
Aleksandra Frosterus-Såltin, kuvausaika 1860-1869. Historian kuvakokoelma. Museovirasto.
Tulevaisuudenuskoisen nuoren naisen matkasta ja opintojaksosta on jäänyt jälkipolville päiväkirja, jossa hän kuvailee kohtaamiaan asioita ja tuntemuksiaan. Kun katsoin ulos iltamyöhällä düsseldorfilaisen hotellihuoneeni ikkunasta köynnöstävän muratin peittämää tiiliseinään, tunsin yhteyttä Alexandraan, joka saattoi hyvinkin ollut silmäillyt samankaltaista näkymää majapaikassaan yli 160 vuotta sitten.
Alexandran reitti Düsseldorfiin kulki isoista kaupungeista Tukholman, Kööpenhaminan, Kielin ja Hampurin kautta. Häntä saattamassa olivat veljet Gustaf ja Adolf. Matka alkoi Tukholmasta 12.8.1857, josta seurue jatkoi kolmen päivän kuluttua Göteborgiin, ensin höyrylaiva Birger Jarlilla Mälaren-järveä pitkin. Vettern-järvellä puolestaan Alexandra kirjoitti joutuneensa ensimmäistä kertaa elämässään voimakkaaseen myrskytuuleen laivalla. Matka itsessään oli oppimiskokemus, jonka aikana Alexandra pääsi vierailemaan muun muassa Tukholman kuninkaanlinnan taulukokoelmissa ja Kööpenhaminassa kuvanveistäjä Thorvaldsenin museossa sekä Tivolissa. Hampurista Düsseldorfiin saavuttiin junalla 28.8. Matka Tukholmasta oli kestänyt kaksi viikkoa. Ensivaikutelmat kaupungista olivat mieluisat.
W. von Schadowin patsas Düsseldorfin keskustassa. Kuva: Ringa Takanen.
Düsseldorfin taideakatemia oli perustettu jo 1773. Kuitenkin suosionsa huippuun oppilaitos kohosi 1800-luvun puolivälissä, kun sen johdossa toimi taiteilija Wilhelm von Schadow (1789–1862). Rehtorikaudellaan 1826–1859 von Schadow kehitti Düsseldorfin taideakatemian opetusmetodeja ja sisältöjä sekä perusti yhdessä nasareeni-taiteilija Peter von Corneliuksen (1783–1867) kanssa käsitteeksi muodostuvan Düsseldorfin koulukunnan. Taideakatemiasta tuli kansainvälisesti tunnettu, ja se keräsi pian kaupunkiin taideopiskelijoita niin Saksasta kuin ulkomailta. Etenkin Pohjoismaista saapui opiskelijoita, joiden kotipaikoissa akateeminen taidekoulutus oli vasta muotoutumassa.
Düsseldorfin Taideakatemian jylhä fasadi lokakuussa 2025. Kuva Ringa Takanen.
Suomesta Düsseldorfin taideakatemiassa tiedetään opiskelleen useita taiteilijoita, kuten Torsten Wasastjerna, Victor Westerholm, Arvid Liljelund ja Erik Johan Löfgren. Naisia suurin osa saksalaisista taideakatemioista ei hyväksynyt opiskelijoiksi, eikä taideyhdistysten jäseniksi ennen vuotta 1919, vaan he opiskelivat kalliisti taiteilijoiden yksityisissä ateljeissa. Yksityisten taiteilijoiden opetusmetodit eivät olleet yhtenäisiä, eivätkä instituution määrittämiä, vaan riippuivat pitkälti opettajasta. Alexandra Frosterus sai pääsi saksalaisen Otto Mengelbergin (1817–1890) oppiin, joka oli itse ollut Düsseldorfin taideakatemian kasvatti vuosina 1834–1842. Yksityisopetuksen kautta arvostetun taidekoulun oppeja tihkui siten myös naispuolisille taideopiskelijoille. Alexandra kävi lisäksi säännöllisesti katsomassa Taideakatemian ja kaupungin useiden gallerioiden näyttelyitä.
Olin kiinnostunut jäljittämään Mengelbergin ateljeen sijaintia. Düsseldorfin osoitteisto ajanjaksolta antoi kuitenkin hänelle useita osoitteita, joiden rakennuskanta oli sittemmin muuttunut. Vaikka rakennukset tulevat ja menevät, yksi pysyy, nimittäin Rein. Saman joen varrella Alexandrakin oli flaneerannut ja ehkä sen leveys ja voimakas virtaus olivat sykähdyttäneet häntä samoin kuin itseäni. Päiväkirjassaan hän kirjoitti vain viikon kuluttua saapumisestaan vierailleensa tuttujen neitien kanssa Grafenbergin metsässä, jonka korkeimmasta kohdasta avautui laaja näkymä Reinille ja Siebengebirgen vuorijonolle.
Maisemat muuttuvat, Rein pysyy. Kuva: Ringa Takanen.
Tutkimusmatkani johti vielä Düsseldorfin taidemuseo Kunstpalastiin. Kolossaalista taiteen pyhättöä ei ollut vielä Alexandran aikoihin, sillä se rakennettiin vasta vuonna 1902 ja uudistettiin 1926. Alexandra mainitsee päiväkirjassa vierailleensa kaupungin Maalausgalleriassa (Städtische Gemäldegalleri). Hän todennäköisesti tarkoitti Gemäldegalerie Düsseldorfia, joka oli noin vuonna 1705 perustettuna yksi Euroopan varhaisimmista museoista. Kaupungissa vieraillessani Kunstpalastissa oli vastikään avautunut Düsseldorfissa opiskelleista taiteilijanaisista kertova suurnäyttely, jossa esillä on myös Suomesta lainattuja Alexandra Frosterus-Såltinin teoksia. Kirjoitin taiteilijasta esittelyn näyttelyn katalogiin ja sain museokäynnilläni yksityisesittelyn kuraattorilta.
Vierailuni aikana selvisi, että suuri osa naistaiteilijoiden teoksista oli lainoja muiden maiden museoista, jopa saksalaistaiteilijoiden kohdalla. 1800-luvulla nimittäin naisten teoksia ei ostettu düsseldorfilaisiin kokoelmiin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Alexandra tuskin olisi osannut ajatella olevansa tunnettu vielä vuonna 2025, ja varsinkaan olevansa mukana arvostetun taideinstituution näyttelyssä, kaupungissa, jonka viralliseen opinahjoon ei hänen aikanaan naistekijöitä otettu.
DuBois, Kathrin, ”Hartain toive. Naisten tie taidemaalariksi 1800-luvun Düsseldorfissa.” Rajojen rikkojat. 1800-luvun matkustavat naistaiteilijat. Helsinki: Ateneum, 2025.
Grewe, Cordula, ”Wilhelm Schadow. Vom romantischen Rebellen zum Düsseldorfer Malerfürsten.” Teoksessa Johannes Myssok (Toim.): Die Kunstakademie Düsseldorf 1773–2023. Kunstgeschichte einer Institution. Deutscher Kunstverlag, Berlin 2023
Koch, Sabine, ”Die Düsseldorfer Gemäldegalerie.” Teoksessa Bénédicte Savoy (toim.) Tempel der Kunst. Die Geburt des öffentlichen Museums in Deutschland 1701–1815. Böhlau Verlag, Köln 2015.
Künstlerinnen! – Von Monjé bis Münter. Toim. Kathrin DuBois. Düsseldorf: Hirmer, 2025.
Takanen, Ringa, ”Alexandra Frosterus-Såltin.” Künstlerinnen! – Von Monjé bis Münter. Toim. Kathrin DuBois. Düsseldorf: Hirmer, 2025.
Mikä yhdistää kolmea otsikon henkilöä? Kate Bushin fanit sen ehkä tietävät, mutta minulle vastaus oli yllätys, ja reitin asian selvittämiseen tarjoili kiinnostava esseeteos. Englantilaisen Olivia Laingin Ruumiin rajat. Kirja vapaudesta (2025) kiertyy monin sitein itävaltaisen psykoanalyytikon Wilhelm Reichin (1897–1957) elämän ympärille. Tartuin Laingin kirjaan Reichin takia, sillä tutustuin vasta äskettäin hänen klassikkoteoksensa Fasismin massapsykologia suomennokseen vuodelta 1973. Saksankielinen alkuteos on ilmestynyt ensimmäisen kerran jo vuonna 1933.
Fasismin massapsykologian suomensi Erkki Peuranen avustajinaan Riitta Heikkilä ja Merja Tilanterä. Kansi on Marjatta Söderströmin.
Laing sivuaa Reichin varhaista erittelyä natsismin noususta. Reichin analyysissä fasismi kumpusi massojen tyydyttämättömistä haluista, puuttuneesta vapaudesta ja vapauden kaipuusta. Hän tulkitsi, että patriarkaatin seksuaaliset patoutumat sairastuttivat ensiksi yksilön ja sitten perheen. Lopulta koko saksalainen yhteiskunta oli panssaroitunut, myrkyttynyt ja kypsä fasismin nousuun.
Teos on säilynyt massailmiöiden analyysin merkkipaaluna. Mutta vähitellen Freudin oppilas jätti esikuvansa ajattelun maltillisuuden ja eteni villeille poluille. Kaiken lisäksi Reich oli kallistunut Freudin harmiksi poliittisesti vasemmalle.
Olivia Laing on Reichin tavoin kiinnostunut ruumiillisuudesta, vapaudesta ja sen rajoista. Lisäksi hän on avoimesti vasemmistolainen.
Laing kertoo, miten jo ennen toisen maailmansodan puhkeamista juutalaissyntyisen Reichin akateeminen polku vei Berliinin ja Norjan kautta Yhdysvaltoihin. Hänen teoriansa ylittivät tieteelliseksi ymmärretyn ajattelun rajat. USA:ssa hän uskoi löytäneensä voiman, jota hän kutsui orgonienergiaksi. Sitä voisi ehkä verrata Freudin seksuaaliseen viettienergiaan, libidoon, Laing ehdottaa.
Reichin orgonienergia ei ollut vertauskuvallista, vaan se oli todellista. Seksuaalisia patoumia ja fyysisiä sairauksia hoitavaa voimaa oli Reichin mukaan mahdollista ladata ihmisiin. Hoitoa hän toteutti orgoniakkumulaattoreiksi kutsumissaan pienissä kopeissa.
Yksi Wilhelm Reichin orgoniakkumulaattoreista. Olivia Laingin teoksen Ruumiin rajat kuvitusta. Kuvan lähde kuva-arkisto Topfoto.
Laingin teoksen ansio on analyyttinen ja myötäelävä ote, jolla hän kertoo Reichin mielen hajoamisesta. Hänen sairautensa koko kuva ovat mahdottomuuksiin paisuneet projektit. Kun energiavirtoihin uskova tutkija alkoi antaa hoitoja syöpäpotilaille, yhdysvaltalaiset viranomaiset kiinnostuivat asiasta.
Laingin mukaan seksuaalista vapautumista tarjoavan gurun ajatukset kiehtoivat myös yhdysvaltalaisia kirjallisia boheemeja, kuten Allen Ginsbergiä ja William Burroughsia. Reich vierasti vastakulttuuriväkeä.
Greenwich Villagen älymystöpiireistä Reich käytännössä pakeni ostamalleen maapalstalle Mainen osavaltioon, jonne hän rakensi Orgononiksi kutsumansa tutkimuslaitoksen. Hoitoihin käytettyjen laatikoiden lisäksi Reich oli kehittänyt pilvenhajottajapyssyn (cloudbuster), jolla hän uskoi pystyvänsä tekemään sadetta. Mielenterveytensä menettänyt Reich osoitteli jalustalla seisovilla tötteröillä pilviä ja jahtasi ufoja. Mukana oli pieni Peter-poika.
Samaan aikaan Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto FDA antoi lausuntoja. Viranomaiset rajoittivat Reichin käymää akkumulaattoreiden myyntiä ja vuokrausta. Rajoitusrikkomukset johtivat tuomioihin.
Olivia Laing punoo esseeseensä sivujuonteen. Isänsä seurana pilviä tähtäillyt poika Peter oli 1970-luvun puolivälissä julkaissut muistelmakirjan nimeltä Book of Dreams, jossa hän palauttaa mieleensä, miltä lapsesta tuntui seikkailla isän ja pilvipyssyn kera aavikolla.
Englantilainen artisti Kate Bush poimi muistelmat okkultistisen kirjakaupan hyllyltä ja vaikuttui. Bushin vuonna 1985 julkaistulle albumille Hounds of Love syntyi kappale ”Cloudbusting”, joka vain hieman verhotusti kertoo Reichien pilvenhajotusretkistä.
”I still dream of Orgonon”, Kate Bush aloittaa. Julian Doylen ohjaamalla videolla näemme episodin: artisti esittää Peter-poikaa ja näyttelijä Donald Sutherland on tweed-asuinen tiedemies Reich. Videon käännekohdassa saapuvat mustat autot ja pukumiehet, jotka vievät tieteilijän mukanaan. Suunnilleen näin kävi tosielämässä.
Kate Bush ideoi musiikkivideon yhdessä Terry Gilliamin kanssa. Video kuvattiin Englannissa Oxfordshiressä. Kate Bush: Cloudbusting, Official Music Video, YouTube.
Wilhelm Reich oli kiistattomasti vainoharhainen ja johti potilaitaan harhaan, mutta Laingin mielestä hän oli myös yhdysvaltalaisen sotienjälkeisen paranoian uhri. Reichin seksuaalista vapautta peräänkuuluttaneet ajatukset resonoivat epäilyttävinä eisenhowerilaisessa Amerikassa, joten viranomaiset käyttivät hänen kukistamiseensa ylimoitetusti liittovaltion resursseja.
Ihmisiä kehollisesta vankilastaan vapauttamaan pyrkinyt psykoanalyytikko päätyi itse telkien taakse ja menehtyi vuonna 1957 tuomiota kärsiessään. Hänen epäilyttävimmiksi arvioidut teoksensa paloivat kirjaroviossa. Vaikkei Reichia pitäisi ilmaisun- ja sananvapauden marttyyrina, Olivia Laingin vuonna 2021 englanniksi julkaiseman esseeteoksen teemat kaikuvat ajankohtaisina vuonna 2025.
Sievää pienikokoista kuusta katseli äiti pikku poikansa kanssa. Se oli kyllä äidin mielestä hiukan liian kallis, mutta kauppa siinä sittenkin syntyi. – Kyllä kuusi sentään pitää jouluna olla, vaikkei sitten muuta saisikaan, päätteli ostaja.
Aamulehti 24.12.1942
Joulukuusen hankinta on keskeinen osa joulunviettoa, ja kuusikauppiaat näkyvät kaupunkien ja kylien katukuvissa tänä päivänäkin. Kuusikauppiaat ovat sanomalehtiaineiston perusteella olleet usein maalta kaupunkeihin myymään tulleita metsänomistajia ja maanviljelijöitä, joilla on supliikit myyntipuheet. Kuusikauppiaan kanssa on tingattu hinnoista, ja toisaalta myös huijarikauppiaiden hyppysiin on päädytty.
Joulukuusiostoksilla vuonna 1932. Kuvaaja Pietinen. Museovirasto. CC BY 4.0
Kuusimyynti on ollut tärkeä tulonlähde maanomistajille, ja talvina, jolloin kuusia on ollut rajatusti tarjolla, ovat pitkäkyntiset nähneet kuusien houkutuksen. Uusi Suomi uutisoi 28.12.1933, kuinka eräältä hikiäläiseltä kuusikauppiaalta ryöstettiin Hakaniemen torilla 300 joulukuusta. Syynä tähän oli, että kauppias oli tuonut kuuset torille verrattain myöhään iltapäivällä, jolloin poliisit olivat kieltäneet häneltä myynnin aloittamisen myöhäisen ajankohdan vuoksi. Kuusta ostamaan tullut väki oli kuitenkin päättänyt kuusen kanssa myös paikalta poistua, minkä vuoksi he olivat alkaneet ottamaan kuusia myyntivaunusta ”väkivalloin” ilman, että myyjä tai poliisi pystyivät asiaa estämään. Näin kauppias jäi vaille maksua kuusistaan.
Turussa kuusikauppaa on kaupunkialueella käyty Tuomiokirkko- ja Puutoreilla. Turun sanomat kertoo vuoden 1937 joulun alla, kuinka toreilla oli pari päivää ennen joulua kaupan 1200 kuusta – mitä lehti pitää vaatimattomana määränä – ja hinnat vaihtelivat 10 ja 50 markan välillä (n. 4-22 euroa). Turun sanomien jutussa kuusta pidetään keskeisenä osana kotien joulutunnelmaa, mutta kuusen hankinta on kaupungissa asuville riippuvainen ”nykyaikaisista kauppameiningeistä”. Jos kaupungissa asuva ei saanut itse kuljetettua kuustaan kotiin, saattoi avuksi pyytää lyhytsesonkisimman ”ammattilaisen” (lainausmerkit alkuperäiset) eli joulukuusenkotiinkantajan. (Turun sanomat 23.12.1937.)
Turun Sanomat, 23.12.1937, nro 346, s. 1 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Kuusikaupan synkkiä puolia
Kuusikauppiaisiin liittyy lehdissä myös epäluuloa ja toisaalta harmitusta, jos huijatuksi joudutaan. Syyskuussa 1909 Pohjan poika uutisoi, kuinka eräs sundomilainen mies oli suostunut hankkimaan kuusia hautajaisia varten. Hänelle oli rahat annettu etukäteen, jotta hän ”ne ainakin toisi”. Miestä ei kuitenkaan sovittuna ajankohtana kuulunut eikä kuusen kuusta paikalle saapunut ja ”sillä tiellä on kaikki. Harwinainen tapaus kyllä.” (Pohjan poika 17.9.1909.) Myös Työmies-lehti uutisoi joulukuussa 1911 vastaavanlaisesta kuusikauppiaasta. Perheen poika oli lähetetty viisimarkkanen mukanaan ostamaan joulukuusta. Rautatieaseman lähettyvillä poika tapasikin kuusikauppiaan, jolla ei ollut antaa pojalle vaihtorahaa ja niin hän lähtikin vitosta vaihtamaan – ja sille tielle jäi. Poika joutui palaamaan kotiin tyhjin käsin. (Työmies 21.12.1911.) Ovelista kuusikauppiaista kirjoittaa Kansan lehti vuonna 1915. Maalta saapunut kuusikauppias vei myyntituotteensa torille, mutta poistui paikalta asioilleen. Sillä välin nuorisojengi käytti tilaisuuden hyväkseen ja alkoi myydä kuusia kyseisestä kuormasta. (Kansan lehti 27.12.1915.)
Uusi Suomi kertoi myös Norjan joulukuusikaupasta, jossa oikeuslaitos oli joutunut puuttumaan kaupankäyntiin sattuneiden joulukuusivarkauksien ja luvattomien hakkuiden vuoksi. Norjan poliisi tuli tarkkaan valvoa, että kaupunkien julkisilla paikoilla myytävät kuuset olivat luvallisesti hankittuja. Tekstissä nostetaan esiin, että meilläkin Suomessa kontrollia on, mutta paljon myös luvatonta kauppaa tapahtuu, esimerkiksi kuusikauppiaan myymällä kuusiaan talosta taloon. Uusi Suomi kuuluttikin epäkohtien korjaamisen perään. (Uusi Suomi 17.12.1939; ks. myös Kauppalehti 26.11.1938.)
Joskus kuusikauppa kävi vilkkaasti ja sitä oli syytä myös juhlia, kun kaupunkiin kerran oli tultu. Uusi Päivä -lehdessä kerrottiin jouluaattona 1954, kuinka Nousiaisista ja Vahdolta kotoisin olevat maanviljelijät Oja ja Nurminen olivat olleet myymässä kuusia Turussa ja päättäneet myös juhlistaa hyvin mennyttä kaupantekoa. He päättivät lähteä ajamaan kuorma-autollaan ilmeisesti vielä humaltuneena, ja Satavan lautalle saapuessaan kuskina ollut Oja menetti auton hallinnan ja auto ajautui mereen. Jännittäväksi tapauksen tekee se, että vaikka Oja onnistui pelastautumaan autosta, hän ei lehden mukaan kyennyt kertomaan, miten Nurmiselle kävi, mutta oli ”muistavinaan” ystävänsä olleen autossa kun mereen ajo tapahtui. Muutama päivä myöhemmin (28.12.) lehti uutisoi, kuinka Nurmisen etsintöjä oli jatkettu, mutta naaraus ei ollut johtanut tuloksiin. Tältä osalta Nurmisen kohtalo jäi arvoitukseksi, sillä lehden seuraava vuosikerta ei digiarkistossa ollut saatavilla.
Kuusien hinta puhututtaa
Kestoaihe lehdistössä ovat toki myös joulukuusien hinnat. Vuonna 1931 Hietaniemen torilla kuusikaupan aloituspäivänä hinnat kuusista vaihtelivat viiden ja sadan markan välillä (n. 2-45 euroa; Helsingin sanomat 23.12.1931). Uusi Suomen (28.12.1933) mukaan kuusista sai sinä jouluna pulittaa 20-25 markkaa (n. 9-12 euroa). 1930-luvulla kuusten kerrottiin olevan useampana vuonna kalliit, johtuen suuresta lumimäärästä metsissä tai kelirikon aiheuttamista kuljetushaitoista.
Tampereella sota-aikana kuusitarjonta oli runsas, oli ”pitkää ja lyhyttä, oli lihavaa ja laihaa. Joku näytti pitävän tuuheaoksaisesta, josta ei päivä läpi kajottanut. Toinen taas halusi ja sai harvan huiskaleen, joka varmasti ei huonetta pimennä.” Kuusikaupalle oli asetettu rajahinnat 10 ja 60 markan välillä (n. 2,5-15,5 euroa). (Aamulehti 24.12.1942). Joinain vuosina kuusista lienee ollut myös ylitarjontaa, sillä ainakin vuoden 1933 kynnyksellä Raahen seutu -lehti uutisoi, kuinka Helsinkiin oli sinä jouluna tuotu 150 000 joulukuusta, mutta niistä noin puolet jäivät myymättä ja kuusikauppiaiden tappiot saattoivat nousta paikoin jopa tuhansiin markkoihin. (Raahen seutu 31.12.1932)
Joulukuusimarkkinat Oulun kauppatorilla vuonna 1948. Museovirasto. CC BY 4.0.
Hämeenlinnan joulukuusimarkkinoilla vuonna 1951 avauspäivänä puolestaan keskikokoisesta kuusesta pyydettiin yleisesti 150 markkaa (n. 6 euroa) (Hämeen kansa 21.12.1951) – hinnan odotettiin kuitenkin viikon edetessä laskevan kysynnän kasvaessa.
Hinnoista myös tingittiin ja keskusteltiin – tätä eloisaa keskustelua avasi Helsingin sanomat jutussaan jouluna 1931:
»Kuinkas noi teidän kuuset on niin harvoja?», kysyy ostaja. »Maailman malliin, harva se on nykyjään sekin», vastaa myyjä.
»Paljonko tuo kuusi maksaa?» »15 markkaa!» »Tuo paljas runkoko?» »Kyllä siihen samaan kauppaan olisi tarkoitus antaa oksat mukaan.»
»Mikäs on naapurin kuusen hinta?» »30 markkaa, mutta jos olette hyvä tinkijä, saatte puolella.»
Helsingin Sanomat 23.12.1931
Supliikkeja myyjämiehiä löytyi myös Oulusta, joista Kaleva kirjoittaa vuoden 1948 jouluna:
”Pikakäynti kuusimarkkinoilla todisti, että tarjonta oli ylen runsas ja jäyhän pohjalaisen kuusikauppiaan attribuuttivarasto ehtymätön kehuessaan oman metsikön tuotteita.
-Tässä se kuusi on, sopii vaikka kukkavaasiin, huusi eräs kauppamies ja heilutti kaljapullon kokoista kuusenkäppyrää kolmellakymmenellä markalla ostettavaksi.
-Hei, tämä on puu kuin kirkkoa varten, tarjosi toinen mahtavaa joulukuusta. Hinta oli 300 mk, mutta koko oli ainakin kolmekymmentä kertaa edellistä suurempi.”
Kaleva 23.12.1948
Kuten tekstin alussa ollut sitaatti kertoi, kuusi oli korkeista hinnoista huolimattakin usein saatava, sillä juuri kuusi teki moneen kotiin joulun.
Sota-aikana tupakan säännöstely lienee houkutellut ilmoituksen kaltaisiin vaihtokauppoihin. Helsingin Sanomat, 19.12.1944, nro 342, s. 23 Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
Pari lukuvinkkiä: kaksi vuotta sitten adventtikalenterissamme kerrottiin muovikuusien historiasta Suomessa, pääset lukemaan tuon jutun täältä. Lisäksi Lalli-lehdessä kerrottiin jouluna 1918 hieman joulukuusen käytön kulttuurihistoriaa – pääset lukemaan tekstin täältä.
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot: Aamulehti, 24.12.1942, nro 348, s. 4 Helsingin Sanomat, 23.12.1931, nro 347, s. 4 Hämeen Kansa, 21.12.1951, nro 294, s. 5 Kaleva, 23.12.1948, nro 295, s. 1 Kansan Lehti, 27.12.1915, nro 300, s. 3 Kauppalehti, 26.11.1938, nro 273, s. 1 Pohjan Poika, 17.09.1909, nro 108, s. 2 Raahen Seutu, 31.12.1932, nro 147, s. 4 Turun Sanomat, 23.12.1937, nro 346, s. 1 Työmies, 21.12.1911, nro 295, s. 2 Uusi Päivä, 24.12.1954, nro 296, s. 1 Uusi Päivä, 28.12.1954, nro 297, s. 2 Uusi Suomi, 17.12.1933, nro 339, s. 24 Uusi Suomi, 28.12.1933, nro 348, s. 6
”Joulupukkibisnes oli sen puoleen kovaa että ajoit ympäri kaupunkia aikataulun mukaan ja sisällä tuli kuuma ja sitten pakkaseen ja kylmään autoon.” (SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma (SKS KRA). Joulupukki, vanha tuttu, puuhkalakki, karvanuttu. Muistoja ja mielikuvia joulupukista. Kilpakeruu 2020–2021.)
Tämän vuoden adventtikalenterimme kertoo ihmisistä jouluna – ei jouluihmisistä eli henkilöistä, jotka elävät ja hengittävät joulua, vaan joulunpyhien uutterista ahertajista sekä niistä, joita ei kukaan muista.
Tämä ensimmäinen, sanomalehti- ja SKS:n muistikeruuaineistoja hyödyntävä kirjoitus kertoo aaton odotetuimmista, mutta maksullisista vieraista, tilausjoulupukeista.
Autoileva joulupukki tonttuineen. Kuvaaja Erkki Voutilainen 1963. Museovirasto, JOKA Journalistinen kuva-arkisto. CC BY 4.0.
Suomalainen, kodeissa vieraileva joulupukki on tunnustettu niin merkittäväksi kulttuuri-instituutioksi, että se on otettu osaksi aineetonta kulttuuriperintöä. Kodeissa kiertelevää joulupukkia edelsivät pelottavat ja ilkikuriset, sarviin ja turkkeihin pukeutuneet nuutti- ja köyripukit, joille tarjottiin taloissa ryyppyjä. Nykymuotoa muistuttava joulupukki oli sen sijaan tuttu jo kaikille vuonna 1990 joulupukkiaiheiseen Suomalaisen Kirjallisuuden seuran muistikeruuseen osallistuneille henkilöille jo varhaisesta lapsuudesta. Kansakoulujen kuusijuhlia on kiittäminen monesta meille niin tutusta jouluasiasta, kuten myös joulupukin esittelystä. Moni 1900-luvun alun lapsi näkikin koulussa ensimmäistä kertaa joulupukin, muuta viimeistään 1930-luvulta eteenpäin joulupukki alkoi tehdä kotikäyntejä kaikkialla Suomessa niin varakkaissa kuin vaatimattomimmissakin kodeissa.
Monissa perheissä joulupukin rooli oli perinteisesti isän, isoisän tai muun, yleensä miespuolisen sukulaisen tai naapurin vastuulla, mutta eivät naisetkaan aivan tavattomia olleet pukkeina. Matala ääni ja vanttera vartalo riittivät lasten sumuttamiseen. Varusteina pukilla oli nurinpäin oleva, vyöllä kiinnitetty lammasnahkaturkki, huopatossut tai lapikkaat, pellavasta tehty pitkä paita, karvahattu ja keppi. Lisäksi joillain oli turkiskintaat, joita ei otettu pois käsistä sisälläkään, jotteivat lapset olisi tunnistaneet pukkia käsistä. Paketit kaivettiin esiin tuohikontista tai pärekorista.
1900-luvun jälkipuoliskolla kaupunkilaistumisen myötä syntyi kuitenkin uudenlainen, erityisesti kaupunkialueille keskittynyt pukkibisnes, joka näkyi muun muassa 1950-luvun alussa alkaneena lehti-ilmoitteluna. Pukit lähettivät ilmoituksiaan paikallislehtien Sekalaista-osastoille ja liimasivat mainoksiaan puhelinpylväisiin sekä kauppojen ja kerrostalojen ilmoitustauluille. Maalta muuttaneet perheet saattoivat kaivata ulkopuolista apua, sillä heillä ei välttämättä ollut uudessa asuinympäristössä läheisiä tai tuttuja pukiksi, ellei isä halunnut tehtävää suorittaa. Ulkopuolisen pukin palkkaaminen tarjosi mahdollisuuden siihen, että koko perhe isä mukaan lukien, saattoi keskittyä nauttimaan tuosta aattoillan kohokohdasta. Ei ollut myöskään vaaraa siitä, että lapset olisivat tunnistaneet tutun henkilön äänestä, olemuksesta tai vaikkapa kengistä.
Samoihin aikoihin pukin ulkoasu koki muutoksen. Asukokonaisuuden väriksi alkoi kansainvälisestä esimerkistä muotoutua punainen. Modernit ”punanuttuiset” ja -lakkiset joulupukit olivatkin erityisen kysyttyjä – yksityiskohta, joka mainittiin usein 1950-luvun lehti-ilmoituksissa. 1950- ja 1960-luvulla pukilla saattoi olla naamari, mutta lehtijuttujen ja muisteluksien mukaan se pelotti lapsia eikä myöskään antanut kovin luotettavaa kuvaa pukista. 1950-luvun alun pukki-ilmoituksissa näkikin paljon ”maskeerattuja pukkeja”, jotka olivat kovaa valuuttaa ilmeettömien naamaripäiden rinnalla. Varusteet, kuten irtoparta ja -viikset, peruukki, lakki ja lapikkaat tai huopikkaat, piti hankkia hyvissä ajoin. Oli tärkeää varmistaa, että parta pysyi tiukasti paikoillaan, vaikka sitä vähän kiskottaisiinkin – pukin sotisopaan oli panostettava!
Pahamaineinen pukinnaamari 1950-luvulta. Materiaali pahvia, parta puuvillavanua. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.Lapset vastaanottavat kuuliaisesti naamaripäiseltä pukilta lahjat. Kuvaaja Jussi Kangas 1950. Vapriikin kuva-arkisto. CC BY 4.0.
Autot korvasivat porot – ja konjakin joulumieli
Jo 1940- ja 1950-lukujen taitteen pukkipalvelumainoksissa korostettiin autoilevia ja raittiita pukkeja, mikä heijasti aikakauden yhteiskunnallisia muutoksia. Ensinnäkin autojen yleistyminen 1950-luvulta lähtien mahdollisti pukkien liikkumisen laajemmalle alueelle, mutta nähtiinpä pyöräileviäkin pukkeja erityisesti kaupunkien lähiöissä.
Modernissa, sotienjälkeisessä Suomessa humalaiset pukit herättivät paheksuntaa, sillä lasten pelästyttäminen ja epäasiallinen käytös eivät sopineet uudistuvaan joulutraditioon. Puhumattakaan siitä, että hoippuva ja rähinöivä pukki saattoi joutua putkaan, mikä ei ollut täysin tavatonta. 1950-luvulla pukin odotettiin olevan raitis ja luotettava hahmo, vaikka monissa kodeissa pukeille yhä ristiriitaisesti tarjottiin alkoholijuomia käyntien yhteydessä. 1970-luvun alussa juopuneet pukit olivat jo käyneet onneksi harvinaisemmiksi. Poliisi kuvasi muutosta Helsingin Sanomissa:
Takavuosina oli useitakin tapauksia, jolloin joulupukin polvet menivät linkulle jo kahdeksannen perheen jälkeen. Kun jokaisessa tarjottiin pukillekin joulujuomaa, eivät jalat ennenpitkää kannattaneet vaan pukki oli korjattava pahimmassa tapauksessa pahnoille kesken matkanteon. […] Mutta nyt alkaa juovuksissa heiluva pukki olla melko harvinainen. (Raitis pukki noin kahdellakympillä Helsingin Sanomat 22.12.1971.)
Poliisin mukaan pukin siirtyminen poroista autoihin ehkäisi enimmät ja räikeimmät tapaukset. Raittius alkoi olla kunnia-asia, taskumatit jäivät kotiin ja perheenisien tuputtamista hörpyistä kieltäydyttiin ponnekkaasti. Esimerkiksi espoolaisten Otaniemen teekkarien ”Kalle-pukki” totesi ykskantaan vuonna 1971: ”Meidän pukit eivät hyväksy konjakkia.” Ja tarkensi vielä: ”Ellei nyt sitten sitä lahjoiteta noin pullokaupalla jälkeenpäin nautittavaksi.”
Raitis ja moderni punanuttu on astunut sisään huoneistoon. Kuvaaja Erkki Voutilainen 1959. Museovirasto, JOKA Journalistinen kuva-arkisto. CC BY 4.0.
Punanuttuun hyppäsivät niin teekkarit kuin poliisitkin
Pukkikeikkaa tekivät hyvin monenlaisista taustoista tulleet ihmiset, mutta joukossa korostuivat opiskelijanuorukaiset ja iäkkäämmät perheettömät miehet. Vaikka pukin alaikärajana mainittiin vain 18 vuotta, pukkeja välittävissä firmoissa ja kodeissa suosittiin kuitenkin ikämiehiä. Kuten eräs pukkirekrytoija totesi Ilta-Sanomissa 1960, ”keltanokat” osasivat vain harvoin puhua lapsille hartaasti ja vakavasti, matalalla, mutta ei missään nimessä möreällä äänellä. Yläikärajaa pukilla ei ollut, kunhan suoriutui tehtävistään. Useimmiten 1950–70-luvun lehti-ilmoituksissa pukit tekivät keikkaa yksin, mutta joillakin saattoi ekstrahinnasta olla seuranaan tonttu tai pari, ehkä joulumuorikin.
Keikkaa tehtiin etupäässä lisätienestien toivossa, mutta myös omasta ilosta. Ilta-Sanomien kyselyn mukaan suurin osa pukeista vuonna 1960 olivat opiskelijoita ja poliiseja, mutta sekaan mahtui myös vahtimestari, näyttelijä, nuoriso-ohjaaja, mekaanikko, maisteri ja tuomari. Pukkihommat olivat lisäksi hyvää varainhankintaa erilaisille raittius-, harrastus- ja urheiluseuroille ja muille yhdistyksille.
Lehti-ilmoituksissa ei tavanomaisesti kerrottu pukkikeikkojen hintoja, vaan ne selvisivät soittamalla. Joulupukkikäyntien hinnat puhuttivat ennen aivan kuten nykyäänkin, josta kertoo se, että 1950–1980-luvuilla julkaistiin usea lehtijuttu, joita varten toimittajat olivat selvittäneet hintakirjoa. Jos pyysi pukkikeikasta enemmän kuin kollegat keskimäärin, piti olla valttikortteja, kuten kielitaitoa tai vaikkapa mukana kulkeva valokuvaaja.
Hyvistä syistä pukin saattoi joskus saada jopa maksutta. Vuonna 1960 eräs pukkirekrytoija kertoi llta-Sanomien jutussa, ettei perinyt maksua juuri leskeksi jääneeltä äidiltä, joka oli taloudellisissa vaikeuksissa, ja joka sattui asumaan sopivasti erään joulupukin matkareitin varrella. Maksua ei myöskään peritty 16-vuotiaalta nuorelta mieheltä, joka halusi tilata omilla taskurahoillaan pikkusisarelleen joulupukin. Häntä kehotettiin sen sijaan ostamaan rahoillaan pieni lahja ja joulupukki tulisi sitten maksutta tuomaan tuon lahjan siskolle.
Roolina myyjä, logistiikka-alan ammattilainen, haastattelija, valistaja, laulaja, tanssija, avustustyöntekijä…
Moni pukki kommentoi lehtijutuissa ja muistelmissa, että työssä oli hienointa nähdä lasten ilo ja muiden joulunviettoa. Erään 1950-luvun lopulla keikkailleen pukin mukaan yksi työn parhaita puolia oli, että pukin henkilöllisyys pysyi salassa. Pukki tunnisti asiakkaat, mutta he eivät häntä. Hän muisteli erästä Helsingin Hakaniemessä tapahtunutta vierailua:
Ojensin lahjoja Pikku-Matille, Pikku-Marjalle jne. Ja sitten sain käteeni käärön, jonka päällä luki: Pikku-Murre. Kun kuulutin nimen, nousi viehättävä nainen keinutuolista, kasvoi ja kasvoi ja oli lopulta täyteen pituuteensa ojennuttuaan pitempi kuin pukki. Jälkeen päin olen nähnyt tämän Pikku-Murren monta kertaa ja minua on aina huvittanut hänen nimensä. En voi olla pidättämättä hymyäni kun hän tulee vastaan ja mieleni tekee kysyä: No, mitäs Pikku-Murre?, mutta naisen ihmettelevä katse saa aina sanat pysähtymään kielelleni. (Puhelinnumeroni on… Kansan Uutiset 22.12.1957.)
Pukilla oli joitain tehtäviä jo ennen aattoiltaa, kuten tilausten vastaanotto, reitin selvittäminen ja ohjelmanumeroiden harjoittelu. Joululaulut, piiri- ja seuraleikit oli hallittava ja opetella ulkoa porojen ja tonttujen nimet. Monet pukit kävivät ajamassa edellispäivänä reitin läpi, jottei juhlapäivänä tullut mitään yllätyksiä matkaan. Täsmällisyys oli yksi merkittävimmistä kilpailuvalteista pukkibisneksessä.
Lisäksi piti sopia etukäteen vanhempien kanssa, minne lahjat jätettiin odottamaan. Helsingin Sanomien vuonna 1971 julkaistussa jutussa eräs kokenut pukki vinkkasi, että paras keino oli viedä lahjat säilytykseen joko naapurille tai pihalle pysäköityyn autoon, josta esimerkiksi perheenisä käy ne noutamassa pukille. Suurin erhe oli jättää lahjasäkki rappu- tai kellarikäytävään, sillä monet kerrat olivat lahjat lähteneet sieltä toisten matkaan. Olipa käynyt niinkin, että pukin lähdettyä oli huomattu, että pienemmät lahjarasiat puuttuivat – olisivatko jääneet kiinni pukin nuttuun, lehtijutussa arveltiin. Poliisi korostikin luotettavan pukin merkitystä eli sellaisen, jonka saisi tarvittaessa kiinni vielä keikan jälkeen.
Luotettavuus oli siinäkin mielessä tärkeää, että toisinaan tilauspukki ei syystä tai toisesta saapunut paikalle. Lehtijutuissa kerrottiin epätoivoisista vanhemmista, jotka syöksyivät ulos kadulle nähdessään ulkona joulupukin ja anelivat tätä paikkaamaan epäammattimaista kollegaansa.
Aattopäivänä työt alkoivat yleensä klo 15 ja viimeinen käynti tehtiin klo 20 mennessä. Käyntejä pystyttiin sopimaan 1970–80-luvuilla jopa parikymmentä per ilta. Jokaisessa kodissa oltiin kymmenestä parikymmeneen minuuttia riippuen ohjelmasta ja lahjojen määrästä.
Kun pukki tulla kolisteli sisään, hän kysyi ovensuussa ikiaikaisen kysymyksen, onko täällä kilttejä lapsia. (Näin pukki tiedusteli taloissa jo 1900-luvun alussa SKS:aan muistojaan lähettäneiden mukaan.) Saatuaan myöntävän vastauksen lapsilta tai vanhemmilta, pukki ohjattiin istumaan olohuoneeseen.
Tyttö on uskaltautunut pukin syliin. Kuvaaja Risto Reinikainen 1969-70. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Kunnon pukki oli lehtijuttujen ja muistelmien mukaan luonteeltaan ja ulosanniltaan uskottava, tyyni, tasainen ja iloinen, ei kuitenkaan riehakas. Ei saanut olla tuppisuu, eikä suupaltti, eikä varsinkaan mikään möläyttelijä. Nopeasta oivalluskyvystä ja sanavalmiudesta oli suurta hyötyä. Pukki kuulutti tavanomaisesti ensin hyvän joulun toivotukset, ja kertoi sitten pitkästä ja rasittavasta matkasta Korvatunturilta ja kovasta kiireestä. Puheenparsi sopi hyvin suomalaiseen lähiöelämään, jossa aikuisilla oli jatkuva kiire ja stressi, ja jossa työ näytteli suurinta osaa elämässä. Seuraavaksi pukki halusi jutella lapsille, joista vanhemmat olivat välittäneet hänelle perustiedot, kuten nimet, iät, harrastukset ja koulutodistusten tärkeimmät arviot. Joskus lapset vastasivat, joskus puhumisen hoitivat vanhemmat lasten ujostellessa tai pelätessä. Pukki halusi omasta tai vanhempien toiveista valistaa lapsia joistain asioista, kuten esimerkiksi hampaidenpesun tärkeydestä. Sitten vaihdettiin vapaammalle, ja pukki ryhtyi laulamaan tai vaihtoehtoisesti laulattamaan lapsia. Piirileikkejäkin harrastettiin. Esiintymistaidosta oli pukin työssä paljon hyötyä.
Viimeisenä pukki jakoi lahjat, joita oli, kuten kaikki tietävät, entisvuosina paljon vähemmän kuin tätä nykyä. Siinä missä ennen oli riittänyt kaikille sokerikorput, tytöille räsynuket ja pojille puuhevoset, 1970-luvulta alkaen säkit pursuilivat muovia ja tekniikkaa ynnä muita kaupasta hankittuja lahjoja, useampi kullekin lapselle ja aikuiselle. Pukki tihrusteli ”huonoilla silmillään” hien valuessa kasvoilla, kenelle lahja oli tarkoitettu ja ojensi sen sitten saajalleen. Kun lahjat oli jaettu (tai jako aloitettu, riippuen kuinka myöhässä pukki aikataulustaan oli), pukki heitti hyvästit perheelle, poistui talosta, ja hyppäsi autoonsa suhatakseen seuraavaan paikkaan. Lapset ryntäsivät ikkunaan katsomaan, millaiseen kulkuneuvoon pukki turvautui tällä kertaa ja minnepäin hän lähti. Elleivät sitten olleet lahjojensa lumoissa.
Jälleen yksi työvuoro paketissa. Ensi vuonna uudestaan!
Mitähän tästä löytyy? Aattoillan jännitystä 1982. Nurmijärven museo. CC BY-NC-ND 4.0.
Lähteet
Arkistot
SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma (SKS KRA). Joulupukki, vanha tuttu, puuhkalakki, karvanuttu. Muistoja ja mielikuvia joulupukista. Kilpakeruu 2020–2021.
SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma (SKS KRA). Tanttu-Porkka, Irmeli. Joulupukkikysely 1990. Kilpakeruu 1990.
Sanomalehdet
Vapaa Sana 24.12.1950.
Aamulehti 28.12.1951.
Länsi-Savo 28.12.1952.
Kansan Uutiset 22.12.1957.
Helsingin Sanomat 19.12.1956.
Ilta-Sanomat 24.12.1960.
Helsingin Sanomat 23.12.1961.
Helsingin Sanomat 12.12.1965
Helsingin Sanomat 24.12.1966
Suomen Sosialidemokraatti 24.12.1966.
Helsingin Sanomat 24.12.1969.
Uusi Suomi 23.12.1970.
Helsingin Sanomat 22.12.1971.
Länsi-Savo 24.12.1971.
Etelä-Suomen Sanomat 23.12.1974.
Helsingin Sanomat 24.12.1976.
Helsingin Sanomat 15.12.1977.
Länsi-Savo 21.12.1986.
Uusi Suomi 21.12.1988.
Uusi Suomi 22.12.1989.
Etelä-Suomen Sanomat 23.12.1989.
Länsi-Savo 24.12.1989.
Tutkimuskirjallisuus
Jaakkola, Kaisu: Muuttuva joulu: Kansatieteellinen tutkimus. Suomen muinaismuistoyhdistys, 1977.
Tämä kirjoitus käsittelee naimattomia naisia ja heistä luotuja mielikuvia 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. 1800- ja 1900-lukujen taitteessa myös naimattomien maailma muuttui. Säätyläisnaisille avautui entistä enemmän mahdollisuuksia elättää itsensä omalla työllään, mikä lisäsi naimattomien lukumäärää. Ensimmäisen aallon naisasialiike toi samaan aikaan naisille uusia vapauksia, kuten äänioikeuden joissain maissa ja vähintään tietoisuuden siitä, että asiat voivat muuttua. Toisaalta viimeistään ensimmäinen maailmansota mursi vanhan sääty-yhteiskunnan ja uusi luokkayhteiskunta vakiintui. Tämä tarkoitti myös sitä, että kumppania etsivät ihmiset saivat entistä enemmän vapauksia tehdä omia valintojaan puolison suhteen.
Uuden naisen arkkityyppi
”Uusi nainen” oli 1800- ja 1900-lukujen alussa luotu hahmo, arkkityyppi, joka kuvasti naisten muuttunutta asemaa. Uusi nainen oli itsenäinen, työssäkäyvä ja aikaisempia sukupolvia vapaampi toimimaan tahtomallaan tavalla. Tätä naistyyppiä edusti muun muassa yhdysvaltalaisen graafikon Charles Dana Gibsonin luoma naishamo Gibson-tyttö (The Gibson Girl), joka seikkaili 1900-luvun alun aikakauslehdissä. Gibson-tyttö saattoi pyöräillä nilkat vilkkuen, pelata tennistä tai käydä uimassa. Asioita, mitkä olivat vielä puoli vuosisataa aiemmin mahdottomuuksia.
Gibson-tyttö vuodelta 1902. Wikimedia Commons. Public Domain.
1920-luvun jazz-aikakauden symboliksi nousi puolestaan Flapper-tyttö, joka edustaa samaa jatkumoa. Moderni nainen oli seksuaalisesti vapaamielisempi ja saattoi jopa tupakoida, ajaa autoa ja meikata. Ja vaikka nainen olisi naimaton, hän ei ollut enää hyödytön ylijäämä tai perheensä elätti, vaan hän saattoi olla hyödyllinen ja tuottava yhteiskunnan jäsen. Naimaton nainen eli myös menevää elämää. Avioliitosta oli tullut hänelle vaihtoehto, mutta ei välttämättömyys.
Moderni nainen Judge-lehden kannessa 11.10.1924. Wikimedia Commons. Public Domain.
Vapaata elämää vai oliko sittenkään?
Asenteet naimattomia naisia kohtaan vaihtelivat hyvinkin merkittävästi. Vuonna 1892 julkaistussa kirjassa The Unmarried Woman naimatonta naista pidettiin onnettomana olentona, varsinkin ikääntyessään. Tämä tarkoitti siis kolmekymmentä ikävuottaan ohittanutta. Joidenkin lääkäreiden mukaan naimaton ja lapseton nainen oli anomalia, sillä naisilla oli heidän näkemyksensä mukaan ”luonnollinen” tarve avioliittoon ja äitiyteen. Vuoden 1929 yli Euroopan ja Yhdysvaltojen pyyhkäisseen laman seurauksena naimattomia naisia syytettiin miesten työpaikkojen viemisestä.
Ruth Ashmore puolestaan kuvailee vuonna 1898 poikamiestyttöä sellaiseksi, joka on päättänyt elää elämäänsä onnellisena. Hän oppii vanhenemaan tyylillä. Lilian Eichler kirjoitti vuonna 1924, että poikamiestyttö on vapaa ja liikkuu sujuvasti miesten seurassa, työelämässä ja sosiaalisissa tilaisuuksissa. Myös Eichler peräänkuulutti ulkonäöstään huolehtimista. Naimattoman naisen tuli olla aina huoliteltu!
Myös suomalainen lehdistö väitteli kiivaasti naimattomien naisten asemasta ja merkityksestä. Varsinkin 1920-luvulla kritisoitiin ankarasti nuoria jazz-tyttöjä, jotka seurasivat aikakauden muotia, joivat alkoholia ja tupakoivat ja lankesivat ties mihin seksuaalisiin paheisiin. Toisaalta naimattoman naisen elämästä luotiin hyviin vapaa kuva. Hän saattoi käyttää tienaamansa rahat miten tahtoi, eikä hänen tarvinnut välittää miehen valituksista ja vaatimuksista. Mutta tämä koski vain nuoria naimattomia naisia. Ikääntyessä naimattoman elämä kävi ankeaksi, kuten Suomen nainen -lehti maalaili vuonna 1923:
He istuvat yksinäisinä, usein katkerina siitä, mitä eivät ole elämältä saaneet. Eihän kukaan heistä oikeastaan välitä. Ainoastaan kohteliaisuudesta, kenties perinnön toivosta, heitä kysytään. Heidän elämänsä on kaikesta huolimatta yksitoikkoista ja kylmää. He eivät ole tottuneet antamaan rakkautta ja siksi eivät sitä saakaan.
Henna Karppinen-Kummunmäki
Kirjoittaja on FT, kulttuurihistorioitsija ja tietokirjailija, joka on juuri julkaissut teoksensa Sinkkuus kautta aikojen (Docendo 2024).
Vuosittain 21. syyskuuta vietettävä Maailman Alzheimer-päivä on omistettu Alzheimerin taudille ja muille muistisairauksille. Päivän tarkoituksena on lisätä ymmärrystä näistä sairauksista, edistää tutkimusta ja tukea sairastuneita sekä heidän läheisiään. Maailman Alzheimer-päivää vietetään eri puolilla maailmaa erilaisin tapahtumin ja kampanjoin, joiden avulla pyritään lisäämään tietoisuutta ja vähentämään sairauksiin liittyvää stigmaa.
Alzheimerin tauti on nykyään yleisesti tunnettu ja tunnustettu vanhusten muistisairaus, mutta näin ei ole aina ollut. Sairaus on saanut nimensä saksalaisen neurologin, Alois Alzheimerin, mukaan, joka ensimmäisenä kuvasi taudin vuonna 1906. Alzheimer tutki potilaansa, Auguste Deterin, aivoja ja havaitsi poikkeamia, jotka hän yhdisti potilaan kärsimiin muistihäiriöihin, kielellisiin ongelmiin ja sekavuuteen. Nämä löydökset loivat perustan sille, mitä myöhemmin alettiin kutsua Alzheimerin taudiksi.
Alois Alzheimerin aikalaiset eivät kuitenkaan yhdistäneet tätä sairautta vanhenemiseen. Muistin haurastumisen katsottiin tuolloin olevan osa normaalia ikääntymistä. 1900-luvun alkupuolella muistisairauksia pidettiin pikemminkin nuorten ihmisten sairautena. Ikääntymistä ei pidetty merkittävänä tekijänä, vaan sairauden ajateltiin johtuvan psyykkisistä häiriöistä tai synnynnäisistä vioista. Sairastuneita hoidettiin psykiatrisen laitoshoidon piirissä. Vuosisadan edetessä kuitenkin havahduttiin ”vanhuuden invaasiosta mielisairaaloihin”. Edelleen 1970-luvulla Suomessa todettiin, että mielisairaaloiden potilaista 29 % oli yli 65-vuotiaita. Joka toisen vanhuksen mielisairaanhoidon syynä oli vanhuuden tylsistyminen.
1970-luvun loppu merkitsi merkittävää käännekohtaa. Tällöin Alzheimerin taudin oireiden määriteltiin olevan myös ikääntyvillä esiintyvän sairauden oireita. Tämä muutti perustavanlaatuisesti tapaa, jolla tauti ymmärrettiin ja miten sitä lähestyttiin niin tutkimuksessa kuin hoidossakin. Tutkimukset alkoivat keskittyä enemmän ikääntymisen vaikutuksiin ja siihen, miten ne liittyvät Alzheimerin taudin kehittymiseen. Sairaudesta tuli vanhusten tauti.
Nykyisin Alzheimerin tautia pidetään yhtenä suurimmista haasteista ikääntyvässä yhteiskunnassa. Käsityksen muutos on vaikuttanut merkittävästi myös hoitokäytäntöihin. Koska tauti ymmärretään nyt erityisesti vanhojen ihmisten sairautena, hoitoon on kehitetty menetelmiä, jotka huomioivat vanhusten erityistarpeet. Samanaikaisesti nuorten muistisairaiden hoidon kehittäminen on jäänyt taka-alalle ja heidän mahdollisuutensa saada tukea ja hoitoa ovat nykyajassa monelta osin heikot.
Suomessa muistisairaiden hoito on 1980-luvulta alkaen keskitetty vanhustenhuollon piiriin. Hoitojen painopiste on siirtynyt yhä enemmän sairastuneen elämänlaadun parantamiseen, sillä vaikka sairautta ei voida parantaa, sen etenemistä voidaan hidastaa ja oireita lievittää. Hoito on keskittynyt parantamaan sairastuneiden ja heidän omaistensa elämänlaatua kokonaisvaltaisella lähestymistavalla. Tämä vaatii hoitohenkilökunnalta erityistä asiantuntemusta ja ymmärrystä ikääntymiseen liittyvistä haasteista.
Vaikka Alzheimerin tauti ymmärretään nykyisin ensisijaisesti vanhusten sairautena, tuoreimpien Itä-Suomen yliopistossa tehtyjen tutkimusten mukaan työikäisten Alzheimerin tauti vaikuttaa yleistyvän. Tämä nostaa esiin tarpeen monipuolisille tutkimus- ja hoitomuodoille, jotka voivat vastata muistisairauden erilaisiin ilmenemismuotoihin eri ikäryhmissä.
Teksti: Annikka Immonen
Kuvat: depositphotos
Kirjoittaja väitteli 8.6.2024 aiheesta Muistisairaan vierellä. Muistisairaan ajallisuus ja toimijuus suomalaisten sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten määrittelemänä 1980-luvulta 2020-luvulle.
Tänään 3.5. vietetään kansainvälistä lehdistönvapauden päivää. Suomessa on oltu perinteisesti ylpeitä oman sananvapauden tilasta, ja esimerkiksi kun Vladimir Putin ja Donald Trump tapasivat Helsingissä 2018, Helsingin Sanomat järjesti suurieleisen sananvapautta edistävän kampanjan, jossa muun muassa Sanomatalon valtavankokoisessa bannerissa luki ”Mr. President, welcome to the land of free press” (Herra Presidentti, tervetuloa vapaan lehdistön maahan). Tänä vuonna Suomi sijoittui viidenneksi Toimittajat ilman rajoja -järjestön vuosittaisessa kansainvälisessä lehdistönvapausindeksissä.
Aina tilanne ei ole ollut sama. Varsinkin 1800-luvun loppu tunnetaan suomalaisen lehdistön ja sananvapauden historiassa tiukan sensuurin aikana, jolloin venäläisviranomaiset karsivat lavealla kädellä pois ne lehtikirjoitukset, jotka käsittelivät esimerkiksi keisaria, hänen perhettään tai Venäjän harjoittamaa ulkopolitiikkaa. Tekstien tarkistaminen ja poisjättö aiheuttivat ongelmia, jotka ilmenivät esimerkiksi julkaisujen myöhästymisinä, sakkoina tai jopa kokonaisten lehtien lakkautuksina.
Piirros: Louis Sparre. Julkaistu teoksessa Finland i 19de seklet. Framstäldt i ord och bild af finska skriftställare och konstnärer. (Toim. Leo Mechelin, Carl Gustaf Estlander, L. Lindelöf, Thiodolf Rein, Zacharias Topelius, Gunnar Berndtson, Albert Edelfelt ja Eero Järnefelt). 2. genomsedda uppl. Helsingfors: G. W. Edlund. 1898.
1800- ja 1900-lukujen vaihteessa yli 15-vuotiaista suomalaisista jo noin 40 prosenttia osasi lukea ja kirjoittaa, ja sanomalehtien määrä ja levinneisyys olivat suuressa kasvussa. Suomenkielisten lehtien määrä oli ylittänyt ruotsinkielisten lehtien määrän ja lukijakunta oli vähitellen monipuolistumassa myös alempiin sosiaaliluokkiin. Lehdistö oli tärkeässä roolissa Suomen kansallisen itsetietoisuuden ja sivistyksen edistämisessä, ja se toimi keskeisenä foorumina kansallisille keskusteluille ja mielipiteenvaihdolle, huolimatta keisarivallan asettamista rajoituksista. 1800-luvun loppu oli merkittävä ajanjakso Suomen lehdistölle, jossa vapauden ja rajoitusten välinen jännite heijasteli laajempia poliittisia ja sosiaalisia muutoksia niin autonomisessa Suomessa kuin Venäjän keisarikunnassakin.
Sananvapaudessa oli viranomaisten suorittaman sensuurin lisäksi toinen puoli: lehtien itsensä määrittelemä ja harjoittama valta lukijoihin nähden, sillä lehdissä julkaistiin myös lukijoiden lähettämiä tekstejä, kuten mielipidekirjoituksia. Lukijakirjeiden julkaisemisella sanomalehdissä on pitkä historia niin Suomessa kuin ulkomailla, ja yleisönosastot ovat olleet jo varhain yksi suosituin osa sanomalehteä. Suomessa modernit yleisönosastot alkoivat muotoutua 1860-luvun lopulla ensin ruotsinkielisissä lehdissä ja 1880-luvulta lähtien suomenkielisessä lehdistössä. 1890-luvulla yleisönosastot, sellaisena kuin ne nykypäivässä tunnetaan, löytyivät jo suurimmasta osasta sanomalehtiä.
Yleisönosastokirjoituksiin päti samat sensuurisäännöt kuin muihin artikkeleihin, mutta niihin sovellettiin myös toimitusten parhaaksi näkemiä valinta- ja muokkauskriteerejä. Eniten kirjoituksia hylättiin tilanpuutteen vuoksi, mutta niitä jätettiin julkaisematta myös siksi, että aiheen ei katsottu olevan relevantti, kiinnostava tai uusi tai koska kirjoitus tai sen tyyli oli jollain tapaa epäsopiva, esimerkiksi liian salamyhkäinen tai henkilöön hyökkäävä. Toimittajan työ oli 1800-luvun lopussa vähitellen ammatillistumassa. Oululainen Louhi-sanomalehti kuvasi toimittajien valtaa seuraavasti:
Sanomalehden toimittajan työ ja toimi ei ole kokonaan turvattomana, sillä laki hänenkin vapautta suojelee nimittäin sitä vapautta, että hänen vallassaan on kulloinkin päättäminen mitä kirjoituksia lehteen ottaa ja mitä ottamatta jättää. Jo se vastuunalaisuus, joka on sanomalehden toimittajalla kaiken sen suhteen mitä hän sanomalehteen panee, edellyttää että hänellä on valta valikoida yleisöltä tulleita kirjoituksia eli valta hyväksyä toiset ja hylätä toiset, mitenkä milloinkin hyväksi näkee. Siitä tavasta millä sanomalehden toimittaja käyttää valikoimisvaltaansa myös isossa määrässä riippuu sanomalehden kunto ja kelvollisuus sekä yleisön luottamus. […] Suuri lukiakunta on varmaankin sanomalehden toimittajalle kiitollinen kun hän tyyräilee kaikki alaarvoiset nerotuotteet paperikoriin, huolimatta siitä huudosta, minkä nuo kynäniekat itse nostavat sanomalehden toimittajan ”itsevaltiudesta” muka, ”tiranniudesta,” ”sorrosta” y. m. Kuta tarkemmasti, huolellisemmasti ja taitavammasti sanomalehden toimittaja osaa käyttää lehteen pantavien kirjoitusten valikoimisvaltaa, sitä varmemmasti hän saavuttaa ajan oloon jospa ei kaikkien lukiain, niin kuitenkin ajattelevain ja puolueettomain kansalaisten kannatuksen.
Yhtä viisas kuin vanhakin. Louhi 8.4.1891, 4.
Vaikka 1800- ja 1900-lukujen vaihteen suomalaislehdistön sananvapauden rajat on aiemmassa tutkimuksessa katsottu tiukan viranomaissensuurin vuoksi varsin kapeiksi, tulkitsen oman 1890-luvun lehdistön mielipideaineistoa tarkastelevan tutkimukseni perusteella, että lukijoiden sananvapauden rajat olivat varsin korkeat ja heillä oli suurta valtaa sanomalehtiin nähden. Osoitin viime vuonna julkaistussa kulttuurihistorian väitöskirjassani, että lukijoiden mielipidekirjoituksiin perustuvat kunnianloukkaussyytökset ja -oikeudenkäynnit eli niin sanotut painojutut olivat iso osa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun toimitustyötä ja mediamaailmaa. Lukijat olivat lainsäädännön tukemina erikoislaatuisessa asemassa, joka salli heidän julkaista loukkaavia ja henkilökohtaisuuksiin meneviä vastineita, jos he kokivat, että heidän kunniaansa oli loukattu sanomalehdessä. Nämä vastineet eivät aina vastanneet toimittajien kriteerejä laadukkaista lukijakirjeistä, mutta he olivat pakotettuja luopumaan portinvartiointioikeudestaan ja julkaisemaan ne.
Toimittajat kokivat suurta voimattomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ilmiön edessä ja vetosivat lain muuttamiseksi. Yksityishenkilöiden välisiä sanomalehtijulkisuuteen liittyviä kunnianloukkausoikeudenkäyntejä oli 1800-luvun lopussa satoja ja niihin vedettiin usein myös toimittajat mukaan.
Sanomalehdet joutuivat olemaan varovaisia julkaisemansa sisällön suhteen, sillä virheellinen uutinen tai väite yleisönosastokirjoituksessa saattoi johtaa oikeudenkäyntiin. Lain mukaan henkilö, jota oli loukattu lehdessä, oli oikeutettu julkaisemaan samassa lehdessä vastine tai korjaus. Näin ollen lehti oli velvoitettu sisällyttämään tällaiset kirjoitukset yleisönosastoonsa. Tämä lisäsi paineita toimituksille, joiden vastuulla oli lehden sisältö, varsinkin kun suuri osa sisällöstä tuli toimituksen ulkopuolisilta tahoilta.
Sanomalehdissä julkaistiin 1880-luvulta lähtien huolestuneita kannanottoja sekä toimittajilta että lukijoilta siitä, kuinka keskustelukulttuuri oli muuttunut riitaisemmaksi. Toimittajat kokivat työnsä tukalaksi paitsi sensuurin asettamien esteiden myös toisilta sanomalehdiltä ja lukijoilta päin tulevien paineiden vuoksi. Kuten eräässä Wiipurin Sanomien pääkirjoituksessa todettiin, ”syytöksiä, parjauksia, moitteita ja nuhteita” tuli ”oikealta ja vasemmalta” ja kuitenkin kaikesta huolimatta toimittajien oletettiin pysyvän rauhallisina ja kärsivällisinä. Lukijat suivaantuivat ja syyttivät lehtiä puolueellisuudesta ja hännystelemisestä, jos toimittajat julkesivat muokata tai jättää julkaisematta heidän aggressiivisia, henkilöitä kohtaan hyökkääviä ”riitakirjoituksiaan”. Hämeen Sanomien pääkirjoituksessa tuskasteltiin, että lukijoilla vaikutti olevan sanomalehtiin nähden vain oikeuksia, ei mitään velvollisuuksia. Vaikka lehdet paheksuivat tällaisia ad hominem -tyyppisiä hyökkäyksiä, se ei kuitenkaan tuntunut koskevan toimittajien välistä kommunikaatiota. Erilaisia poliittisia näkemyksiä edustaneet tai paikallisista tilaajista kilpailleet lehdet saattoivat hyökätä hyvinkin voimallisesti toisiaan kohti pääkirjoituksissaan ja pakinoissaan.
1890-luvun sanomalehtiä. Kansalliskirjaston Digitaaliset aineistot. Kuvan muokkaus: Satu Sorvali.
Riitely voitiin nähdä myös innostavana ja yhteiskunnallisia, tärkeitä asioita edistävänä tekona. Riidalla ja ärtymyksellä sekä edistyksellä ja innostuksella oli aikakauden vastavoimina erityisen suuri rooli Suomen modernisaatioprosessissa ja 1900-luvun alun luokkayhteenotoissa.
Lukijoiden välisiin sanomalehtikiistoihin esitettiin omalla nimellä kirjoittamista, lähdekriittisyyden lisäämistä, useamman eri sanomalehden lukemista ja turhan kunnian tunteen pois kitkemistä eli vähemmän henkilökohtaista loukkaantumista asioista. Ehdotetut ratkaisut eivät kuulosta kovin erilaisilta nykykeskusteluun nähden.
1800-luvun lopun sanomalehtimedian sananvapautta kahlehti sensuurin lisäksi hyökkäävät vastineet salliva laki ja toimittajien julkinen arvostelu. Toisaalta toimitukset kuitenkin harjoittivat omaa lukijakirjeiden valinta- ja muokkausvaltaansa ja liittivät vapaasti omat subjektiiviset kommenttinsa kaikkeen lehden sisältöön uutisista yleisönosastokirjoituksiin eli antoivat lukijoille ikään kuin luku- ja tulkintaohjeita lehtiartikkeleihin.
Nykyisen mediajulkisuuden riitaisa ja polarisoitunut keskustelukulttuuri sekä siinä ilmennetyt tunnereaktiot ovat ajankohtainen aihe, joka puhuttaa jatkuvasti niin Suomessa kuin muissakin länsimaissa. Useat eri kyselyt ja tutkimukset kertovat karua kieltään siitä, että keskustelukulttuuri on mennyt huonompaan suuntaan. Suomen perustuslain mukaan sananvapaus kattaa oikeuden ilmaista mielipiteitä kenenkään sitä ennakolta estämättä, mutta puhe ei saa olla kuitenkaan syrjivää tai loukata kenenkään kunniaa. Rajanveto voi olla hankalaa: joku kysyy ”saako mitään saa enää sanoa” ja toinen harkitsee keskustelun ulkopuolelle jättäytymistä, koska pelkää asiattomia kommentteja. Taustalla voi piillä myös tarkoituksella riitaa haastavaa ja syrjivää puhetta, jolla voi olla informaatiosodankäynnin motiiveja. Näen ilmiössä yhtäläisyyksiä autonomian ajan lopun suomalaislehdistön jännitteiseen ja riitaisaan keskustelukulttuuriin, jossa sananvapauden rajoja koeteltiin monella eri tapaa.
Satu Sorvali
Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran blogitoimittaja ja väitteli joulukuussa 2023 Turun yliopistossa kulttuurihistorian oppiaineessa.
Lähteet
Kokkonen, Yrjö. Suomi yhä viides kansainvälisessä lehdistönvapausindeksissä – asiantuntija näkee Itä-Euroopassa merkkejä ”Putinin myrkystä”. Yle Uutiset 3.5.2024. https://yle.fi/a/74-20086821 [Luettu 3.5.2024.]
Satu Sorvali. Kynäsotien aikakausi – 1890-luvun suomalaislehdistön valta ja vastuu riitakirjoitusilmiössä. Media ja viestintä 1/2023: 23–43. http://dx.doi.org/10.23983/mv.128224
Satu Sorvali. Sapenpurkua ja sanasotia. 1800-luvun lopun suomalaislehdistön ärtynyt tunne- ja keskustelukulttuuri. Kulttuurihistorian väitöskirja. Turun yliopiston julkaisuja. Annales Universitatis Turkuensis. Sarja B, Humaniora. Turku 2023. https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-9497-7
Olen pureutunut kulttuurihistorian opinnoissani synnittömän ja hengellisessä kasvussaan kilvoittelevan helluntailaisen uskovaisen standardeihin 1970-luvun helluntailiikkeessä sen oman viikkolehden Ristin Voiton artikkeleiden pohjalta. Standardeja ei kerrota lehdessä mitenkään listanomaisesti, vaan ne nousevat esiin erilaisista opetuskirjoituksista, todistuskertomuksista ja ajankohtaisia uutisia kommentoivista teksteistä.
Helluntailaisuus ja sen edustama konservatiivikristillisyys vaikuttavat yhteiskunnassa ja siksi aihetta on hyödyllistä tutkia. Suomessa toimii helluntailaisia merkittävillä paikoilla politiikassa hallituspuolueissa niin kristillisdemokraattien kuin perussuomalaisten riveissä. Konservatiivisen uskovan maailmankuvaan kuuluu toive siitä, että kaikkien tulisi elää kuten Raamattu opettaa. He vastustavat muutoksia, jotka heidän tulkintansa mukaan näyttävät murtavan yhteiskunnan ja kulttuurin perinteitä. (Rova 2022, 36.) Nämä seikat vaikuttavat kristillisten päättäjien ajatteluun ja toimintaan päätöksenteon taustalla.
Olen analysoinut aineistoa aatehistoriallisella tutkimusotteella pyrkien selvittämään suomalaisen helluntailaisuuden ajatusmaailmaa ja maailmankuvaa. On mielenkiintoista etsiä syitä, miksi konservatiivisuus vetää ihmisiä puoleensa samaan aikaan kun liberaaliuskonnot, kuten evankelisluterilainen kirkko, menettää jäseniään. Tiukat raamit tuovat varmasti turvallisuutta ihmisille muuttuvan maailman keskellä, mutta miksi silti niin moni on valmis rajoittamaan omaa elämäänsä hyvin jyrkillä säännöillä? Samaan aikaan kuitenkin moni kokee ahdistusta ja hengellistä väkivaltaa helluntaiherätyksen kuin muidenkin fundamentalististen uskontojen sisällä.
Olen valinnut tutkimusajankohdaksi 1970-luvun, koska oman kokemukseni mukaan helluntailaisuudessa usein haikaillaan takaisin tuolle vuosikymmenelle ”vanhoihin hyviin aikoihin”.
Ajallisen kontekstin määrittely, eli tässä tapauksessa 1970-luvun suomalaisen kulttuuriin perehtyminen, auttaa ymmärtämään, millaisessa kulttuurisessa ympäristössä Ristin Voiton kirjoittajat ovat artikkelinsa kirjoittaneet. Kirjoitetut säännöt ja opit ovat saaneet helluntailaiset toimimaan tietyllä tavalla: he ovat toteuttaneet uskoaan melko omaleimaisesti. (Saarelainen 2022, 180–181.) Täytyy tietysti muistaa, ettei kirjoitettu opetus aina tarkoita sitä, että sitä olisi toteutettu käytännössä aina ja kaikkialla kirjaimellisesti.
Tutkimuskirjallisuudessa 1970-lukua on kutsuttu pimeäksi ja vaaran vuosikymmeneksi maailmanpoliittisten jännitteiden vuoksi (Hauvonen 2022, 9). Minulle vuosikymmen näyttäytyy muutoksen ja tasa-arvon kasvun vuosikymmenenä. Yksilön ja erityisesti naisten oikeudet ottivat harppauksia eteenpäin seksuaalikasvatuksen, aborttilainmuutosten ja uusien ehkäisymenetelmien myötä. Peruskoulun syntyminen ja yhtenäinen opetussuunnitelma takasivat tasa-arvoisen koulutuksen kaikille (Pakkanen & Raevuori 1987, 2). Jälkeenpäin katsottuna muutos näyttää suuntautuneen monessa kohdassa hyvään ja toivottavaan, mutta aikalaiset ovat varmasti kokeneet ristiriitaisia tuntemuksia totuttujen asioiden murtuessa ympäriltä.
Helluntaiherätyksen teologiaan 1970-luvulla vaikuttivat ympäröivän maailman mullistukset. Moraalin muutos ja maallistuminen niin ihmisten käyttäytymisessä kuin lakienkin tasolla sai uskovaiset tekemään selkeämpiä rajanvetoja maailmallisen ja hengellisen ajattelun välille. Esimerkiksi Ristin Voiton päätoimittaja Valtter Luoto kirjoitti vuonna 1979, että seurakunnissa olisi pidettävä kiinni Jumalan sanan antamasta elämisen mallista, koska juuri se voisi Luodon mukaan vapauttaa ihmisen ja antaa voiman uuteen elämään. Uudella elämällä Luoto tarkoittaa avoliiton, avioeron, vapaitten sukupuolisuhteiden, abortin, päihdyttävien aineiden ja vanhempien kunnioittamisen puutteen hylkäämistä. (Luoto 1979.)
Helluntailaisia abortinvastaisessa mielenosoituksessa, ”arkkumarsilla” 1971. Ristin Voitto 39/1975.
1970-luvun moraaliopetus suomalaisissa helluntaiseurakunnissa on osin linjassa oman aikansa vanhoillisesti ajattelevien kanssa. Liberaalimpi ajattelu haki vasta jalansijaa Suomessa ja vastustuksesta huolimatta asenteet, lait ja käytännöt alkoivat vähitellen muuttua. Muutoksen pelko on ajanut helluntailaisen kristillisyyden säilyttämään vanhoja perinteisiä tapoja ja arvoja sekä vastustamaan kaikenlaista uutta ja vierasta. Ohjeet ja säännöt 1970-luvun Ristin Voitoissa eivät aina perustu Raamattuun, vaan ennemminkin perinteeseen. Raamatun ohjeita voidaan tulkita usealla eri tavalla ja näyttää siltä, että tulkintalinjaksi on valittu se, joka eniten tukee omaa ajattelua.
Helluntailiikkeen piirissä on näytetty pelkäävän, että kaikki uusi on Raamatun vastaista ja merkkinä Jeesuksen toisesta tulemisesta. Sääntöjä on siksi pyritty pitämään selkeinä, varsinkin sen osalta, mikä on ihmiselle väärin ja syntiä. Ohjeet hyvästä uskonelämästä ovat merkinneet helluntailaisille turvaa ja varmuutta yhteiskunnallisten mullistusten keskellä. Muutoksen pelko vaikuttaa edelleen olevan syy, miksi ihmiset hakeutuvat konservatiivisen kristillisyyden piiriin tai vaikkapa konservatiivisesti ajattelevan ja toimivan poliittisen puolueen kannattajiksi. Esimerkiksi Yhdysvalloissa helluntailaisten vaikutus politiikassa on vähitellen noussut 2000-luvun aikana. Uusi kristillinen oikeisto on nostanut voimakkaasti suosiotaan Yhdysvalloissa ja sillä on järisyttäviä vaikutuksia. Helluntailaiset näyttävät asettuvan sellaisen politiikan taakse, joka vastustaa esimerkiksi aborttia, maahanmuuttoa ja homoseksuaalien oikeuksia. (Hunt 2010, 187.) Sillä ei tunnu olevan väliä, elääkö poliitikko itse kristillisen arvojen mukaan, kunhan hän vastustaa samoja asioita uskovaisten kanssa.
Ruumiillisten eli seksuaalisten syntien tekeminen oli aineiston mukaan suurinta pahuutta, mitä ihminen voi tehdä. Seksuaalisuuden varjeleminen oli nuoren tärkein tehtävä ja erityinen vastuu tästä oli tytöillä. Synnillisiksi teoiksi luettiin esiaviolliset suhteet, avoliitto, avioero, abortti ja homoseksuaalisuus. Ruumiillisten syntien välttäminen tuki konservatiivista perhemallin ihannointia, jossa lapset syntyivät miehen ja naisen väliseen, eliniäksi solmittuun avioliittoon. Seksuaalisuuden kahlitseminen ja sen tiukka vartioiminen täytti voimakkaasti hengellisen väkivallan kriteerit.
Hengellisiä syntejä olivat puolestaan asiat, jotka erottivat uskovaisen palavasta Jumalan yhteydestä. Ne harhauttivat ihmisen keskittymään itseensä tai muihin ulkonaisen hyvinvoinnin seikkoihin, jotka estivät uskovan hengellisen kasvun. Näitä olivat esimerkiksi television katsominen, seurakunnan ulkopuoliset harrastukset, ei-hengellinen kirjallisuus, rock-musiikki ja päihteet.
Uskovaisen piti valita tekemisensä, seuransa ja ajatuksensa sen mukaan, mitä uskoi Jumalan häneltä odottavan. Hengelliset synnit vaikuttivat uskovien asennoitumiseen muihin ihmisiin, mutta myös siihen, miten uskovainen hahmotti oman paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Keskittyminen vain helluntaiseurakunnan sisäisiin asioihin ja vain hengellisiin tietolähteisiin kavensivat yksilöiden mahdollisuuksia muodostaa omia mielipiteitä ja objektiivista maailmankuvaa.
Sielullisissa synneissä oli kyse Raamatullisista arvoista ja yhteisöllisistä valinnoista. Niiden noudattamatta jättäminen olisi paljastanut helluntailaisen, joka ei koko sydämestään ja sielustaan palvele Jumalaa, eikä näin voi ansaita kirkkainta kruunua päästessään lopulta kuoleman jälkeen taivaaseen. Hyvä helluntailainen otti aktiivisesti osaa seurakunnan toimintaan, evankelioi ahkerasti, antoi rahavarojaan seurakunnan käyttöön ja muisti, ettei nainen voi toimia johtavassa asemassa seurakunnan keskellä. Ihminen uskoon tultuaan kuului siis niin ruumiillisesti kuin hengellisesti ja sielullisesti yksin Jeesukselle. Ihmisessä vaikuttava synti pyrki taistelemaan tätä vastaan ja se oli sielunvihollisen työtä. Aktiivinen osallistuminen seurakunnan toimintaan mahdollisti seurakuntakurin ja toisten uskovien elämän tarkkailun lähietäisyydeltä.
Hengellistä väkivaltaa tai elämän rajoittamista voi olla hankalaa havaita liikkeen sisältä päin. Tämä johtuu siitä, että suhteita liikkeen ulkopuolisiin ihmisiin helluntailaisuudessa haluttiin rajoittaa. 1970-luvun helluntailaisuudessa ulkomaailma jäi tuntemattomaksi sen vuoksi, etteivät uskovaiset saaneet kuluttaa maallista viihdettä. Tiivis uskonyhteisö on voinut vaikuttaa siten, että kun ihminen tuli uskoon, hän koki voimakasta halua samaistua uuteen yhteisöönsä ja alkoi siksi toteuttaa yhteisön sääntöjä, kirjoitettuja ja kirjoittamattomia, pilkun tarkasti – ihan kuten vasta rakastuneetkin toimivat. Tällöin on voinut olla vaikea havaita uskonyhteisön toiminnassa olevia hajottavia tekijöitä. Kritiikitön suhtautuminen liikkeen opetuksiin ja johtajien arvostelemisen kieltäminen mahdollistivat jäsenten manipuloinnin.
Helluntailaisuuden opit 1970-luvulla eivät näyttäneet pohjautuvan loogisiin päättelykulkuihin, vaan taustalla vaikutti monenlaisia ajatuksia ja pelkoja. Ohjeiden ja sääntöjen argumentoinnissa vaikutti niin sanottu kaltevan pinnan argumentti: jokin asia täytyi kieltää tai tuomita synniksi, jos se saattoi johtaa huonoon toimintaan tai hyvin epätoivottuun lopputulokseen (Ylikoski 2000, 169). Tästä toimii esimerkkinä viime vuosina käyty keskustelu samaa sukupuolta olevien mahdollisuudesta avioitua. Konservatiivikristitty vastustaa tätä, sillä se voi heidän mukaansa johtaa vaatimuksiin myös avioliitoista ihmisten ja eläinten välillä tai vaikkapa pedofilian laillistamiseen. Pelko moraalittomuudesta saa uskovaiset varpailleen ja puolustamaan omia kantojaan voimakkaasti.
Tiukat normit ja ihmisten yksityiselämään puuttuminen täytti hengellisen väkivallan kriteerit. Vaikka säännöt toivat helluntailaisuuteen turvallisuutta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, liika rajoittaminen ja ihmisen oman ajattelun estäminen tekivät väistämättä tuhojaan. Ihminen ei pystynyt tällöin hallita elämäänsä, mutta hallinnassa ei ollut myöskään Jumala, vaikka uskovainen näin hartaasti uskoi ja toivoi. Lestadiolaisuutta tutkineen professori Aini Linjakummun mukaan hengellistä väkivaltaa pitäisi arvioida sen vaikutusten perusteella. Tulevalla tuomiolla pelottelu ja syyllistäminen ovat hengellistä väkivaltaa, joka jättää syvät jäljet kokijaansa, mutta vaikuttaa myös laajemmin yhteiskuntaan uskovien muita ihmisiä kohtaan tuntemien asenteiden kautta. (Linjakumpu 2012, 219.)
Kuvallisia ohjeita vuodelta 1979 uskovaisen nuoren harrastuksista, joissa kaikissa on selkeä päämäärä: palvella Jumalaa joka hetki. Ristin Voitto 25/1979.
Ristin Voiton ohjeet hyvän uskovaisen elämään näyttävät olleen hyvää tarkoittavina myös tuhoisia ja yksilön oikeuksia haavoittavia. Oikeanlaisen uskonelämän eläminen ei ollut ohjeiden perusteella helppoa ja se merkitsi yksilölle melkoisia uhrauksia sosiaalisessa elämässä tai jopa puolisonvalinnassa. Tiukat säännöt ja muusta maailmasta vetäytyminen saavat helluntailaisuuden näyttämään lahkolta, jolla oli hyvin fundamentalistinen toiminta- ja ajattelutapa. Kuten jo aiemmin totesin, säännöissä ja niiden toteutumissa oli eroja eri paikallisseurakuntien ja erilaisten uskovien välillä, mutta Ristin Voitto liikkeen yhteisenä julkaisuna on vaikuttanut siihen, että uskovaisuuden kriteerit olivat lähes kaikilla tiedossa. Oman uskonelämän valvomisen lisäksi kriteeristö sai uskovaiset valvomaan myös toistensa vaellusta.
Ristin Voiton artikkeleiden perusteella vaikuttaa siltä, että 1970-luvun helluntailaisuudessa kyllä tavoiteltiin aitoa ja onnellista uskoa, mutta uskon vakuudeksi vaadittiin jotakin sellaista, joka murensi yksilön tunteen hyvinvoinnista. Kristinuskon tärkeä sanoma armosta tuntui hautautuneen pelon, pahuuden välttelyn ja suorituskeskeisyyden alle.
Jatkuva hätä väärin tekemisestä ja synnin vältteleminen estävät ihmisiä elämästä omaa elämäänsä. Jos ihminen koko ajan pelkää tekevänsä virheen, hän ei myöskään uskalla ajatella itsenäisesti ja samalla tulee kaventaneeksi oman elämän mahdollisuudet pieniin raameihin. Armollisuuden kadottaminen suorituksiin ja täydellisyyden tavoitteleminen hävittävät samalla uskon mahdollisuudet luoda toivoa muutoksen, ahdistuksen ja epävarmuuden keskelle. Jäljelle jää vain elämätön elämä, hukkaan heitetty ainutlaatuinen mahdollisuus.
Kirjoittaja Maria Nivasalo on Lapin yliopistosta valmistunut kasvatustieteiden maisteri ja historian opettaja. Kulttuurihistorian opinnoissaan hän on syventynyt tutkimaan helluntailaisuutta 1970-luvun Suomessa.
Arkistolähde:
Luoto, Valtter, Jumalan sanan ohjeet ovat muuttumattomat. Ristin Voitto 7/1979, s. 3.
Kirjallisuus:
Hauvonen, Risto (2022), Kekkosen ja Sorsan kriisivuosikymmen. 1970-luku tutkimusten ja aikalaisten silmin. Lector kustannus Oy: Helsinki.
Pakkanen, Outi & Raevuori, Antero (1987). Elämäni vuodet. Vuosikerta 1957, Ajankuvia vuosilta 1957-1977. WSOY: Helsinki.
Hunt, Stephen (2010). Sociology of Religion. Teoksessa Anderson, Allan Heaton, Bergunder, Michael, Droogers, Andre F. & van der Laan Cornelis. To the Ends of the Earth: Pentecostalism and the Transformation of World Christianity, Oxford University Press, Incorporated, 2013.
Rova, Maija-Leena (2022). Eroon hengellisestä väkivallasta. Demokratiavajetta ja ihmisoikeusloukkauksiako uskonyhteisöissä? Books on Demand: Helsinki.
Saarelainen, Juhana (2022). Aatteet ja opit kulttuurihistoriallisina toimijoina: Elias Lönnrotin Kalevala aikakauden oppineen keskustelun tulkintana. Teoksessa Rami Mähkä, Marika Ahonen, Niko Heikkilä, Sakari Ollitervo & Marika Räsänen (toim.). Kulttuurihistorian tutkimus. Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan. Kulttuurihistorian seura: Turku.
Ylikoski, Pentti (2000). Kuinka argumentti voi epäonnistua? Teoksessa Marja-Liisa Kakkuri-Knuutila (toim.). Lukemisen, keskustelun ja vakuuttamisen taidot. Gaudeamus: Helsinki.
Tallinnan yliopisto, kesäkuu 2019. Pidämme kollegani Sandra Wallenius-Korkalon kanssa kirjoitustyöpajaa kulttuurihistorian kansainvälisessä konferenssissa. Aluksi vedän muutaman lämmittelykirjoitusharjoituksen, sen jälkeen Sandra ottaa ohjat. Jokainen keskittyy omaan tutkimusaiheeseensa. Minun aiheenani on unettomuus, asia, jonka kanssa olen työskennellyt viimeiset pari vuotta.
Unettomuus ei kuitenkaan ole minulle vain historiallisista lähteistä löytyvä ilmiö. Se on mukana elämässäni jos nyt ei ihan joka yö niin usein kuitenkin.
Vanha kirkkopuisto. Valokuvaaja: Simo Rista 1970. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Sandra ohjeistaa tekemään liikettä. Sen voi kuvitella mielessään, tai tehdä konkreettisesti. Kaikki työpajan osallistuvat istuvat hiljaa paikoillaan, kukaan ei näytä liikkuvan. Suljen silmät ja liikutan vasenta kättä. Se tärisee vähän. Kirjoitan punaiseen vihkooni sanan: ”resonanssi”. Liikutan taas kättä.
Sandra antaa ohjeita kirjoittamiseen, sitten liikkeeseen, taas kirjoittamiseen. Kirjoitan: ”Vasen puoli kehosta tärisee, resonoi rankasti. Yhteys menneeseen on huono, linjalla on häiriöitä.”
Ajatus huvittaa.
Matkalla konferenssista kotiin kirjoitan pohdintoja siitä, mistä käden tärinä kertoi. Yhteys menneisyyteen on heikko, se tietysti pitää paikkansa. Kirjoittaessa ja vasemman käden täristessä minulle tuli vahva fyysinen tunne siitä, että linja on huono, en kuule kunnolla enkä osaa tulkita tuttujakaan sanoja.
Historiantutkimuksen metodologinen peruskysymys siitä, että menneisyys on vieras maa, jossa puhuu vierasta kieltä, konkretisoitui ruumiilliseksi oivallukseksi. Yhteys on aina välittynyt, ei koskaan suora ja mutkaton.
Työpajassa kokemani ruumiillinen reaktio kuitenkin kertoi muutakin: lihallisuus tuli iholle ja ihon alle. Samalla oivalsin jotain omasta tutkimisen tavastani ja siitä läheisyyden ja etäisyyden ristiriidasta, joka aiheeseen liittyi: jos oma uneton kehoni kohtaisi toisen unettoman kehon, en ehkä pystyisi hallitsemaan prosessia. En ollut alkuunkaan varma, pystyisinkö kohtaamaan muiden, elävien ihmisten tuskaa, kipua ja ahdistusta suoraan, ilman ajallisen etäisyyden tuomaa suojaa.
Jälkeenpäin ajatellen tämä on tutkimusprosessissani kohta, jossa päätin keskittyä kirjallisiin kuvauksiin, populaarikulttuurin tuotteisiin, jo käsiteltyyn materiaaliin. Tunne siitä, että olisin auki toisen lihalliselle kokemukselle, oli raju. Tein valinnan katsoa ilmiötä tekstien kautta, etäännyttäen.
Alusta asti oli kuitenkin selvää, että omia kokemuksiani ja ruumiillisia tuntemuksiani en voi etäännyttää tutkimustekstistäni.
Tutkijakin on ruumiillinen olento
Ensimmäinen unettomuutta käsittelevä tietokirjani Valvojat – tutkimusmatka unettomuuden historiaan (Avain 2022) avasi paitsi historiallisten henkilöiden kokemuksia, myös omiani. Kirjan kirjoittamisen jälkeen oli kuitenkin olo, että kaikkea ei vielä ole sanottu. Niinpä jatkoin kirjoittamista. Toinen unettomuuden ja valvomisen kulttuurihistoriaa käsittelevä tietokirjani Unettomuudesta – lukukirja valvomisen kulttuurihistoriaan ilmestyi loppuvuodesta Kulttuurihistorian Seuran Capsa Historiae -sarjassa.
Tässä kirjassa saatoin tarkastella myös sitä, mitä luovan kirjoittamisen menetelmät voivat antaa tietotekstille. Erityisesti minua pohditutti kysymys siitä, miten kirjoittaa sellaisesta, mille ei ole sanoja. Koska ruumiillinen kokemus on nimenomaan ruumiillinen, sen tavoittaminen ja pelkistäminen sanoihin on väistämättä aina typistettyä ja vaillinaista.
Artikkelissaan ”Miten tanssia tutkimuskirjoittamista” Sandra Wallenius-Korkalo kysyy mitä tapahtuu, kun kehollinen työskentely otetaan osaksi tutkimuskirjoittamista. Hänen ohjaamassaan liikkeellisen kirjoittamisen projektissa pohdittiin kirjoittamalla ja tanssimalla, miten tutkija ruumiillisuuteen ja kehollisuudesta tietoiseen kirjoitusprosessiin voi päästä käsiksi. Akateemisia ”toisin kirjoittamisen” kokeiluja on tehty monilla aloilla, muun muassa yhteiskuntatieteissä ja taidealoilla, ja niille on tyypillistä tieteiden- ja taiteidenvälisyys sekä erilaisten tutkimusperinteiden yhdistely, kirjoittaa Wallenius-Korkalo. Kulttuurihistoriallisessa tutkimuksessa ja kirjoittamisessa tutkijan oman ruumiillisen kokemuksen käyttäminen on kuitenkin vielä toistaiseksi ollut harvinaista.
Historiantutkimuksessa ruumiillista kokemusta lähestytään useimmiten lähteiden lukemisen ja tulkitsemisen kautta. Ihmisten toiminnassa syntyneet kuvalliset ja kirjalliset lähteet – taideteokset, populaarikulttuurin tuotteet, kirjeet, elämäkerrat – kertovat jotain ruumiillisesta kokemuksesta. Unettomuuden kokemuksen kuvauksiakin löytyy niin kaunokirjallisuudesta, elokuvista, elämäkerroista kuin runoista tai tutkimuksistakin.
Ajattelen kuitenkin, että jos, ja kun, tutkijalla eli tässä tapauksessa minulla on omaa kokemusta unettomuudesta, olisi omituista eristää ne kirjoittamisen ja tutkimuksen ulkopuolelle. Myös tutkija on ruumiillinen olento, ja kirjoittaminen on monella tavalla ruumiillista työtä. Kuisma Korhonen pohtii ”lihan tunkeutumista kirjoitukseen” esseen kirjoittamista käsittelevässä tekstissään ”Ketuista, tähdistä ja kannibaaleista”. Esseen pohjalla on hänen mukaansa aina paitsi ajatuksia myös tunnetta, eikä esseetä voi kirjoittaa ilman ruumista.
Jaettuja kokemuksia
Unettomuudesta-kirjassa olen hakenut tapoja sanallistaa kokemuksia, aistillisia ja ruumiillisia tunteita ja kokemuksia. Samalla olen tutkaillut luovan kirjoittamisen ja tietokirjoittamisen rajapintaa. Teoksen teksteistä osa on perinteisempiä historialliseen tutkimukseen ja erilaisiin lähteisiin perustuvia esseitä, osassa taas olen käyttänyt vapaampaa muotoa: päiväkirjaa, kirjettä, spekulatiivista dialogia kuvitellun henkilön kanssa. Tunnistan omissa kirjoittamiskokeiluissani ja ”sekuvain-kirjoittamisen” menetelmässä paljon samaa kuin surrealistisen etnografian menetelmässä, josta Emilia Karjula kirjoittaa luovaa kirjoittamista rituaalin ja leikin näkökulmista tarkastelevassa väitöskirjassaan Sommitellut muusat. Karjula kuvaa, että hänelle menetelmä on tarkoittanut esimerkiksi kirjoittamalla kysymistä ja vastaamista, fiktiivisten henkilöiden ja rakennusten haastattelemista, aktiivista kuvittelua ja mielikuvaharjoituksia. Tunnistan tämäntyyppisessä työskentelyssä paljon tuttua: kirjoitan ilman tavoitetta, pakkoa tai päämäärää, kysellen, antaen tekstin rönsytä ja lähteä välillä omille teilleen. Käytän myös paljon kaunokirjoittamisen keinoja. Unettomuudesta-teoksen kirjoittaminen on antanut mahdollisuuden irrotella, leikitellä, pohtia, ihmetellä ja katsoa asioita täysin eri kulmasta kuin ennen.
Pälvi Rantala kirjan julkistustilaisuudessa maaliskuussa Rovaniemen pääkirjastossa. Kuvaaja: Elina Karvo.
Unettomuuden kokemus on hyvin yksityinen, mutta palautteesta päätelle olen tavoittanut myös jotain yhteistä, jaettua. Moni kirjojani lukenut on kertonut saaneensa vertaistukea, ehkä jopa oivaltaneensa ensimmäistä kertaa, että joku muukin voi ajatella näin, kokea tällä tavalla, tuntea tällaista. Unettomuus on yhtäältä sanoilla tulkittua, ruumiillista kokemusta, toisaalta se on historiallinen, kulttuurinen ja sosiaalinen ilmiö, johon liittyy paljon muutakin kuin yksilön, minän, tuntemukset.
Ajattelenkin, että kirjoitan myös sen vuoksi, että tekstieni kautta voi ymmärtää myös jotain sellaista, mikä ei ole lukijan omassa kokemuspiirissä. Kirjallisuuden, oli se sitten tieto- tai kaunokirjallisuutta, yhtenä tarkoituksena on paitsi tarjota samastumisen kokemuksia, myös antaa mahdollisuuksia kohdata vieraita ja vaikeita asioita. Asioita, joihin muuten ei koskaan tulisi tutustuneeksi. Tietokirjallisuus voi tarjota elämyksiä ja yllätyksellisiä kokemuksia.
Omasta ruumiillisesta kokemuksesta kirjoittaminen ei tietenkään voi tutkimuskirjoittamisessa olla itsetarkoituksellista, eikä tietokirjoittaminen ole vain omaan kokemukseen rajoittuvaa musta tuntuu -tyyppistä napanöyhtän kaivelua. Kulttuurihistoriallisen tutkimustyön yhdistäminen erilaisiin kirjoittamisen tapoihin ja omien kokemusten reflektointiin vaatii sekä kokemusta ja osaamista, perusasioiden hallintaa, että uskallusta. Toisten sanojen ja tutkimusten taakse ei voi mennä piiloon. Omien kokemusten avaaminen on alttiiksi asettumista, mutta parhaimmillaan se antaa paljon myös kirjoittajalle itselleen.
Kirjoittaja Pälvi Rantala on Kulttuurihistorian Seuran hallituksen jäsen, tietokirjailija ja Lapin yliopiston kulttuurihistorian yliopistonlehtori.
Wallenius-Korkalo, Sandra: Miten tanssia tutkimuskirjoittamista. Dialogista vaikuttamista – yhteisöllistä taidekasvatusta pohjoisessa. Toim. Maria Huhmarniemi, Sandra Wallenius-Korkalo & Timo Jokela. Lapin yliopisto 2021, 129–137.
Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä lienee hyvä hetki pohtia, miten suomalaista kulttuuria on rakennettu. Benedict Andersonin kuuluisan argumentin mukaan kansankunnat ovat kuviteltuja yhteisöjä. Mitä tarkoittaa jonkin asian kuvittelu? Onko kuviteltu sama kuin epätodellinen asia? Ehkä kansakunnan kuvittelu ei oikeastaan ole eri asia, kuin sanoa, että se on valmistettu. Se ei ole luonnonolio vaan kulttuurin tuote. Samalla tapaa keinotekoisia, mutta olemassa olevia asioita ovat vaikkapa rakennukset tai romaanit.
Siksi puhummekin kansakunnan rakentamisesta sen kuvittelun ohella. Hannah Arendtin kirjoittaa, että paras esimerkki valmistamisesta on kenties taideteos, koska se kestää kaikista esineistä pisimpään. Hän kirjoittaa, että taideteokset ovat ajateltuja eli kuviteltuja asioita. Ajattelun prosessi valmistaa aineellisia asioita kuten kirjoja, maalauksia tai sävellyksiä. Kansakunnan aineellisuutta on etsitty muun muassa sanomalehdistä, urheilukilpailuista ja kansallispuvuista, mutta kenties ennen kaikkea taiteesta.
Myös suomalaista kansakuntaa rakennettiin taiteen avulla. Elias Lönnrotin Kalevala oli tietoinen yritys todentaa eepoksen avulla suomalaisten kulttuurista olemassaoloa. Kalevalan useiden tavoitteiden joukossa yksi tärkeä oli yleiskielen synnyn edistäminen, jota seuraisi kansan yhdistyminen ja modernit kielelliset instituutiot. Suomen kielellä pitäisi tehdä tiedettä, julkaista kirjallisuutta, harjoittaa journalismia ja hoitaa yhteiskunnan eri tasojen hallintoa. Asianlaitahan oli, että 1800-luvun alussa suomen kielellä ei mikään näistä luonnistunut erityisen hyvin.
Bernhard Reinholdin maalaus Elias Lönnrotista 1872. Museovirasto, Historian kuvakokoelma. CC BY 4.0.
Suomenkielinen modernisaatio ei ollut kuitenkaan ainoa tavoite. Kielen, runouden ja kulttuurin tutkimus ei ollut vain instrumentaalista toivotun päämäärän tavoittelua. Jo varhain, esimerkiksi kirjeessään C. A. Gottlundille 1829 tai Kantele –vihkojen esipuheessa samana vuonna, Lönnrot korosti kansanrunojulkaisujen merkitystä kielen kehitykselle, mutta myös toivoi niiden sekä lisäävän tietoa historiasta että tuovan arvostusta runoille itselleen sellaisena kuin ne ovat:
Aikomukseni näiden Suomalaisten Runoin julistamisella on kohtalainen: ensiksi soisin, että yhteinen kansa, nähtyänsä heidän runonsa olevan suuremmasta arvosta, kuin he ite niitä ovat tottuneet pitämään … toiseksi toivoisin niistä ei ainoastansa jotain voittoa ja etua Suomen kielelle, vaan myöskin jonkunlaista tiedonlisäntöä esivanhempainme menneistä ajoista …
Näissä Lönnrotin pyrkimyksissä yhdistyy romantiikan ja historismin ajatuksia. Kansanrunous kertoisi suomalaisten omasta historiasta, omasta kansallisesta kielestä ja kulttuurista, joka oli kehittynyt aikojen saatossa omalakisekseen. Kalevalan ei tarvinnut noudattaa antiikin klassisista poetiikkaa, koska suomalaisilla oli oma poetiikkansa, joka oli syntynyt kauan sitten, ja oli nyt Kalevalan myötä kehittymässä suullisesta kulttuurista suomalaiseksi kirjallisuudeksi.
Onko kansakunnilla oma alkuperäinen poetiikka, kulttuuri ja niiden myötä myös alkuperäinen identiteetti, joka löydetään, vai rakennetaanko identiteetti erilaisista aineksista? Ranskalainen aatehistorioitsija ja filosofi Rémi Brague on esittänyt, että eurooppalainen identiteetti rakentui Roomassa aineksista, jotka eivät olleet peräisin maanosan keskuksista, vaan sen ulkopuolelta: Jerusalemin uskonnosta ja Ateenan filosofiasta, kaupungista, joka oli jäänyt Rooman valtakunnan jakaantuessa sen ulkopuolelle. Näistä lainoista sekoittui Roomassa eurooppalaisen kulttuurin ja identiteetin alku.
Kulttuuriset lainat Ateenasta ja Jerusalemista tekivät eurooppalaisesta identiteetistä ainutlaatuisen, mutta roomalaiset kärsivät Braguen mukaan alemmuuskompleksista – erityisesti kreikkalaisia kohtaan. Rooma ei ollutkaan sivilisaation alkupiste, vaan sen lainaaja. Vaikka Rooman armeija päihitti kreikkalaiset ja liitti heidän alueensa valtakuntaansa, roomalainen eliitti määritti sivistyksen kreikkalaisuuden kautta. Kreikkalaiset olivat parempia arkkitehtuurissa, taiteessa, tieteessä, filosofiassa. Yhtä lailla juutalaisten parissa syntynyt kristillinen usko ja moraali syrjäyttivät roomalaisten omat uskomukset ja tavat. Näin Rooma lainasi identiteettinsä kaksinkertaisesti itsensä ulkopuolelta ja antoi sen perinnöksi Euroopalle.
Roomalaiset eivät ole olleet historiassa yksin. Oman alkuperän puute vaivasi myös saksalaisia 1700-luvulta eteenpäin. Ranskalaisen kielen ja kulttuurin ylivalta Euroopassa aiheutti alemmuuden tunnetta. Kirjallisuudentutkija Eric Blackall kertoo jo Gottfried Leibnizin olleen harmistunut, kun hän ei voinut ilmaista tieteellisiä ajatuksiaan ja tuloksiaan äidinkielellään saksaksi, vaan oli pakotettu käyttämään ranskaa tai latinaa. Ranskalaiset filosofit Philippe Lacoue-Labarthe ja Jan-Luc Nancy ovatkin argumentoineet, että saksalainen kulttuuri oli 1700- ja 1800-luvuilla yhtä lailla vailla identiteettiä kuin myös keinoja identifioitumiseen.
Ei ole uusi tieto, että myös suomalaisia on askarruttanut kysymys suomalaisen kulttuurin mahdollisuudesta. Turun romantikoista J. J. Tengström suhtautui asiaan epäilevämmin, J. G. Linsén oli positiivisempi. Yhtä mieltä he olivat siitä, että tuon mahdollisuuden ehtona oli tiedon hankkiminen suomalaisesta muinaisesta mytologiasta ja kansanrunoudesta sekä kansanrunouden riittävä määrä ja laatu.
Lönnrotin Kalevala tuntui vastaavan tähän tarpeeseen ja antavan suomalaisille oman runouden, mytologian ja alkuperän. Lönnrotin mukaan parhaiten kansanrunous oli kuitenkin säilynyt periferiassa kaukana modernista sivilisaatiosta. Hän todisteli kansanrunouden aitoutta sillä, että sen laulajat eivät osanneet lukea, eikä heillä ollut edes mahdollisuutta saada käsiinsä painettua kirjallisuutta. Näin he eivät olleet voineet saada ulkopuolisia vaikutteita. Toisaalta tämä kuitenkin tarkoitti, että, hiukan Braguen argumentin tapaan, suomalaisuuden rakennusaineet löytyivät sen omien rajojen ulkopuolelta.
Kalewala taikka wanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinosista ajoista. 1 osa / koonnut Elias Lönnrot, 1835. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2010-00000145
Myös Zacharias Topelius nuorempi pani merkille esseessään ”Äger Finska folket en historie?” (1845), että muinaisen kansanrunouden alkuperä oli suuriruhtinaskunnan rajojen ulkopuolella. Sen lisäksi hän korosti sivilisaation ja modernin yhteiskunnan rakenteiden välittyneen suomalaisille Ruotsista lainaten ja kääntäen. Näin Topelius kuvaa suomalaisen kulttuurin rakennusaineet kaksinkertaisesti itsensä ulkopuolelle, Venäjän puoleiseen Karjalaan ja skandinaaviseen Ruotsiin.
Brague on haastattelussa verrannut 1800-luvun venäläisiä slavofiileja roomalaisiin ja heidän kreikkasuhteeseensa. Edelliset tunsivat kulttuurista alemmuutta läntiseen Eurooppaan ja reagoivat tähän kertomuksella omasta moraalisesta ylemmyydestään: he katsoivat säilyttäneensä kristillisen perinteen puhtaana, kun läntinen maailma oli puolestaan korruptoitunut. Tätä diskurssia muuten tunnutaan hyödynnettävän edelleen. Braguen mukaan roomalaisten vastaus alemmuuskompleksiin oli erilainen, heidän eliittinsä alkoi imitoida kreikkalaisia. He opettelivat kreikan kielen ja kulttuurin ja omaksuivat sen osaksi omaa identiteettiään.
Kulttuurihistorioitsija Peter Burke on kutsunut kaikkia kulttuureja hybridisiksi. Siten identiteetit ovat transkulttuurisia, ne ovat syntyneet sekoittumalla ja lainaamalla, eikä millään kulttuurilla tai identiteetillä ei ole puhdasta alkuperää. Ei edes kreikkalaisilla. Myös he oppivat muilta, Pythagoras ei keksinyt kuuluisaa lausettaan, vaan se tunnettiin jo Mesopotamiassa ja kirjoitustaidon alkuperän Platon paikansi Egyptiin.
Väitetty eurooppalaisten, slavofiilien, saksalaisten tai suomalainen paremmuus suhteessa johonkin vieraaseen kulttuuriin voidaan jäljittää alemmuuden tunteeseen. Alemmuuden tunne voi ikävä kyllä johtaa epätoivottaviin tapoihin tulla toimeen sen kanssa. Kansallissosialistinen Saksa samoin kuin tämän päivän hallinto Venäjällä ovat kertoneet tarinaa oman kulttuurinsa alkuperäisyydestä ja ylivertaisuudesta. Hannah Arendtin analyysissa totalitaristinen ideologia on täysin itseriittoinen, se ei usko tarvitsevansa mitään itsensä ulkopuolista. Braguen sanoin ei ole aina helppoa myöntää, että oma identiteetti on velkaa jollekin muulle, että on pitänyt saada oppia muilta ja olla seuraaja tai perijä. Ilman oppimista tai tiedon välittymistä ei kuitenkaan ole sivistystä.
Tämä ajatus ei ollut Lönnrotillekaan vieras. Yhtä lailla kuin hän oli kiinnostunut kansanrunoudesta ja suullisesta kulttuurista, hän halusi myös oppia muilta. Yhdessä Snellmanin kanssa hän suunnitteli kirjallisuushanketta, jossa käännettäisiin suomeksi ja julkaistaisiin eurooppalaisen nykykirjallisuuden parhaita teoksia. Projekti jäi toteutumatta, mutta Lönnrot kuitenkin käänsi muista kielistä paljon tietokirjallisuutta suomeksi – muun muassa historiankirjoitusta, lakitietoa ja lääkärin oppia kotitalouksille.
Kaikkea ei Lönnrotin mielestä ei voinut kuitenkaan lainata. Hän halusi käännöksiinsä suomen kieleen perustuvan käsitteistön, siis juuri käsitteistön esimerkiksi terminologian sijaan. Käsite on Lönnrotin luoma uudissana. Helppoa uusien sanojen keksiminen ei kuitenkaan aina ollut, hän kirjoitti opiskelutoverilleen F. J. Rabbelle: ”Ett satans arbete har sjelfva läkare boken gifvit mig med sin terminologi”.
Lönnrot argumentoi uusien oppisanojen, kuten Lönnrot tieteellisiä käsitteitä nimitti, johtamista suomen kielen omasta sanastosta sillä, että myös kreikkalaiset perustivat sivistyksensä omaan kieleensä eivätkä lainasanoihin. Asia oli Lönnrotille tärkeä erityisesti sen takia, että näin uusi modernin yhteiskunnan kieli olisi paremmin ymmärrettävissä kaikille suomalaisille. Vain näin koko kansan sivistyminen olisi mahdollista. Hänen pyrkimyksissään tuntui korostuvan yhtä lailla omaksuminen kuin myös oman kulttuurin vahvuuksien käyttö. Tärkeintä oli kulttuurin kehittyminen, sen liike ei saanut pysähtyä tai kääntyä taaksepäin.
Myös Porthanin patsaan paljastusjuhlassa 9.9.1864 hän puolsi sivistyksen ja kulttuurisen kehityksen merkitystä kansakunnalle viitaten jälleen kreikkalaisiin:
Vanhan ajan kansoista en nyt huolikkaan puhua, esimerk. Kreikalaisista, jotka kaikkein kärsimistensä ja kovan onnen vaihetten alla vuosituhansien halki ovat nimensä ja melkeinpä kielensäki säilyttäneet, kun sitä vastoin monet muut vähemmin sivistyneet, ehkä paljon voimallisemmat kansat ovat nimikatoon hävinneet, niinkuin koko maanpiirin muinaiset herrat, Romalaisetki, joiden ehkei juuri alhainen sivistys, ei kuitenkaan vertoja vetänyt kreikkalaiselle.
Ei ole merkityksetöntä, että Lönnrot perusteli suomenkielisen oppisanaston ja sivistyksen kehittämistä antiikin Kreikan esimerkillä. Braguen tavoin Lönnrot vetoaa voiman sijasta sivistykseen kansan identiteetin lähteenä. Kansakunnan voi kuvitella ja rakentaa monin tavoin. Sen voi nähdä täysin itseriittoisena tai sitten voi hyväksyä sen, ettei ilman lainaamista, oppimista ja välittymistä olisi kulttuuria ja sivistystä ollenkaan.
Juhana Saarelainen
Kirjoittaja on tutkija kulttuurihistorian oppinaineessa Turun yliopistossa. Parhaillaan hän työskentelee Suomalaisen kirjallisuuden atlas 1870–1940 -hankkeessa. Hanke on julkaissut verkkosovelluksen, jolla voi etsiä ja sijoittaa kartalle suomenkielisessä kaunokirjallisuudessa mainittuja maantieteellisiä paikannimiä: https://atlas-data.utu.fi/
Lähteet
Arendt, Hannah: The Human Condition. – The University of Chicago Press 1958.
Blackell, Eric: The Emergence of German as a Literary Language 1700–1775. Cambridge University Press 1959.
Bragué, Rémi: Eccentric Culture: A Theory of Western Civilization. St. Augustine’s Press 1992.
Burke, Peter: Cultural Hybridity. Polity Press 2009.
Lönnrot, Elias: Kantele. – Valitut Teokset 5. Muinaisrunoutta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1993 (1829).
Lönnrot, Elias Rabbelle 4.12.1835. Elias Lönnrotin kirjeenvaihto -verkkojulkaisu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017– http://lonnrot.finlit.fi/omeka/items/show/555 (luettu 25.2.2024).
Lönnrot, Elias: Suomalaisia kielen-oppisanoja. – Valitut teokset 3. Kirjoitelmia ja lausumia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1991 (1857).
Lönnrot, Elias: H.G. Porthanin muistopatsaan paljastajaisissa. – Valitut teokset 3. Kirjoitelmia ja lausumia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1991 (1864).
Linsén, Johan Gabriel: Om Finsk Nationalitet. – Mnemosyne 61/1819.
Nancy, Jean-Luc & Lacoue-Labarthe, Philippe: The Nazi Myth. – Critical Inquiry 16 (2/1990).
Tengström, Johan Jakob: Om några hinder för Finlands litteratur och cultur. – Aura. Första häftet, 1817, Andra häftet, 1818.
Kulttuurihistorian seura 