Joku heitti, että tunnelma on kuin luokkaretkellä. Toinen vertasi sitä yliopiston kahvihuoneeseen. Eikä ihme, kun minullekin osui täyteen buukatussa lentokoneessa sattumalta ympärille tuttuja kasvoja, jopa entinen väitöskirjaohjaajani. Joku ehti jo vitsailla, että olisi pitänyt järjestää suomalaishistorioitsijoille yhteisbussi odottamaan Keflavikin kentälle. Lopulta moni meistä kylläkin pakkautui samaan lentokenttäbussiin, joka matkasi vajaan tunnin Reykjavikiin.
Olimme matkalla 13.–14.8.2025 pidettävään, rajat-teemaiseen (Boundaries) pohjoismaiseen historiantutkijoiden kongressiin Islannin yliopistoon. Kyseessä oli järjestyksessään 31. vastaava tapahtuma, jossa osallistujajoukko koostui viidestäsadasta islantilaisesta, tanskalaisesta, norjalaisesta, ruotsalaisesta ja suomalaisesta historiantutkijasta. Luvassa oli kolme pitkää päivää täynnä teoriaa, metodologiaa ja empiriaa, ajatustenvaihtoa, kiivasta väittelyäkin.
Kun olimme rekisteröityneet seuraavana aamuna ja saaneet oranssia hehkuvat NHM 2025 -nauhat kaulaamme, pääsimmekin heti sukeltamaan ensimmäisiin sessioihin.
Yksi narratiivi, monta narratiivia vai näiden yhteenveto?
Osallistuin ensimmäiseksi kaiken kattavalta kuulostavaan sessioon nimeltä “Methods and Concepts in Historical Research”, jonka aloittivat Johanna Ilmakunnas Åbo Akademista ja Petri Karonen Jyväskylän yliopistosta. He esittelivät alustavia havaintojaan ja ajatuksiaan uudesta aatelisperheitä koskevasta, pitkän aikavälin (1718–1918) tutkimuksestaan. Hankkeessa yhdistellään eri muodossa olevia lähteitä ja tarkastellaan tutkimuskohteita mikro-, meso- ja makrotasoilla. Mesotasolla tarkoitetaan tässä yhteydessä aatelisperheitä. Tutkimuksessa oli hyödynnetty digitaalisia menetelmiä ja testattu tekoälyäkin, mutta toistaiseksi kuulemma tuloksetta.
Toisena oli vuorossa Louise Karlskov Skyggebjerg Kööpenhaminan kauppakorkeakoulusta. Hän oli tutkinut pankkikriisiä vuosina 1991–2008 ja nosti esiin kysymyksen narratiiveista – miten historiaa kirjoitetaan tai tulisi kirjoittaa, kun erilaisia narratiiveja on useita, esimerkiksi ”sankarien” tai ”konnien” näkökulmasta. Karlskov Skyggebjerg totesi, ettei hänellä ollut tähän vastausta, mutta halusi herätellä keskustelua aiheesta. Tässä hän onnistuikin, koska tällainen yhden narratiivin valinta tuntui hämmentävän osaa yleisöstä. Monet yhtyivät ajatukseen, että erilaiset yhtäaikaiset narratiivit ovat mahdollisia ja voivat näkyä tutkimuksessa, mutta lopuksi tutkijan tulisi tehdä oma yhteenveto ja tulkinta niistä. ”Niinhän me kaikki historioitsijat tehdään”, kuului toteamus yleisöstä.
Viimeisenä oli vuorossa Janne Holmén Uppsalan yliopistosta, joka esitteli sanomalehtiaineistoon nojaavaa tutkimustaan, jossa on tavoitteena selvittää vasemmisto- ja oikeisto -käsitteiden ja -vastaparien vakiintumista pohjoismaiseen poliittiseen puheeseen hyödyntäen tilan (space) käsitettä ja kognitiivisen historian näkökulmaa.
Pohjoismaiden uusi kulta
Kahvitauon jälkeen osallistuin ”Nordic Big Health data” -sessioon, jonka puheenjohtaja Teemu Ryymin Bergenin yliopistosta teki osuvan vertauksen isoista datamassoista: ”it’s the new Nordic gold – or oil”. Viime vuosina big dataa, erityisesti rekisterimuotoista, on tullut yhä enemmän saataville ja sitä tulisi myös hyödyntää tutkimuksessa nykyistä laajemmin. Vaikka kyseessä oli hyvin ajankohtainen teema, sessioon saapui valitettavan vähän yleisöä.
Heini Hakosalo Oulun yliopistosta esitteli työn alla olevaa, sodanjälkeiseen tuberkuloosirokotuskampanjaan liittyvää tutkimusta, jossa hyödynnetään Tilastokeskuksen tarjoamia kohorttitietoja. Erilaista dataa, kuten rokotuskortteja (sis. 859 000 henkilön tiedot) verrataan mm. dataan kuolleista.
Magnus Vollset Bergenin yliopistosta puolestaan kertoi norjalaisesta spitaalitautirekisteristä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista tutkimukselle. Vollset korosti alkuperäisen muistiinpanokirjan asemaa tärkeänä artefaktina – näistä kirjoista koostettiin tautirekisteri, joka toimi paitsi hallinnollisena työkaluna myös etiologisena tietopankkina. Rekisteri tarjoaa tutkimukseen myös jatkuvuutta, koska tiedot koostettiin ennen väestölaskennan aikaa. Bergenin spitaalitietokanta on tunnustettu Unescon maailmanperintökohteeksi; se on maailman ensimmäinen kansallinen potilasrekisteri ja sisältää tiedot 8 200 henkilöstä.
Ida Al Fakir (Swedish School of Sports and Health Sciences) esitteli erilaisia rekisteriaineistoja Ruotsin tilastokeskukselta sekä sosiaali- ja terveysviranomaisilta, kuten kuolleisuutta ja syöpätauteja koskevia rekisterejä. Hän korosti, että “iso terveysdata” (big health data) on osa globaalia biotaloutta ja siten arvokasta: kyse ei ole vain suurista datamassoista, vaan myös ison ja pienen datan yhdistelmästä. Esitelmää kevensi, että diat oli kuvitettu tekoälyn tuottamilla kuvilla. Miniatyyriset kaivosmiehet valtavien, kultaa tulvivien rekisterikirjojen keskellä herättivät yleisössä huvitusta.
Kulttuurihistorian heikkoudet vai heikko tutkimus?
Lounaan jälkeen lähdin suurin odotuksin seuraamaan ”Power Analyses in 2025: Constructive Approaches for Culture History” -pyöreää pöytää, jossa ruodittiin kulttuurihistoriallisen tutkimuksen nykytilaa. Onko olemassa pohjoismaista kulttuurihistoriaa, oli yksi kantavista kysymyksistä sessiossa.
Puheenjohtaja Lisa Hellman (Lundin yliopisto) johdatteli sessioon palaamalla kulttuurihistoriaan kohdistettuun kritiikkiin: sen on katsottu kärsivän kriittisen analyysin puutteesta sekä sivuuttaneen valtasuhteet, hierarkiat ja suuret kertomukset (great narratives). Hän esitti provosoivan kysymyksen: onko kulttuurihistoria kadonnut? Hellman kertoi myös selailleensa ennen kongressia pohjoismaisten historiantutkijoiden esittelyjä yliopistojen verkkosivuilla ja panneensa merkille, ettei kukaan nimittänyt itseään kulttuurihistorioitsijaksi. Hän pohti, oliko kyse rohkeuden puutteesta.
Panelisteihin kuuluivat yliopiston lehtorit Dorotheé Goetze (Keski-Ruotsin yliopisto), Charlotta Forss (Södertörnin yliopisto, Ruotsi), Birgit Tremml-Werner (Tukholman yliopisto) sekä professori Christa Wirth (Agderin yliopisto, Norja). Kolme ensiksi mainittua ovat erikoistuneet uuden ajan kulttuurihistoriaan ja viimeksi mainittu modernin ajan (1750-) historiaan.
Panelistit pitivät kulttuurihistoriaa vaikeasti määriteltävänä, joka ehkä vaikuttaa siihen, ettei kulttuurihistoriaa uskalleta tuoda esiin vahvemmin. Eräs heistä katsoi, että kulttuurihistoria vastaa kysymykseen siitä, millaisia merkityksiä ihmiset antoivat elämälleen (”how did people make sense in their lives”). Panelistien mukaan kulttuurihistoria voisi huomioida valtasuhteet paremmin laajentamalla näkökulmia ja lähdeaineistoja (ei esimerkiksi tukeutumalla vain viranomaislähteisiin) sekä tekemällä yhteistyötä eritaustaisista tutkijoista koostuvissa ryhmissä. Paneeli korosti, että menneisyyden ymmärrys lisää ymmärrystä nykypäivästä.
Yleisön saadessa kommentoida, esitettiin vastakysymys, miksi pitäisi olla pohjoismaista kulttuurihistoriaa. Tähän ei tullut vastausta. Sen sijaan yleisökeskustelussa tultiin jonkinlaiseen konsensukseen siitä, että kulttuurihistoriallinen perspektiivi näkyy oikeastaan joka puolella historiantutkimusta, se on integroitunut kaikkialle. Leikkisästi ehdotettiin, että ongelma ei ehkä olekaan kulttuurihistoriallisen näkökulman heikkoudet, vaan yksinkertaisesti huonosti tehty kulttuurihistoriallinen tutkimus.
Key note: Eläinnäkökulman anti
Alkuillasta pidettiin avajaisseremonia, jossa ääneen pääsivät ensin tapahtuman järjestäjät Islannin yliopistosta, ja heidän jälkeensä vuorossa oli keynote-luento. Järjestäjät kertoivat, että kun kongressia ryhdyttiin suunnittelemaan pari vuotta sitten, tulevaisuus näytti epävarmalta: yliopistot myöntävät yhä harvemmin matka-apurahoja ja Islanti on kallis maa. Siksi viidensadan osallistujan määrä oli heille erittäin iloinen yllätys. NHM on järjestetty Islannissa kahdesti aiemminkin, edellisen kerran kaksikymmentä vuotta sitten.
Key noten piti professori Mary Hilson Aarhusin yliopistosta. Hän esitteli sikoja koskevaa tutkimustaan kolmen esimerkkipossun kautta. Esityksen kantava teema oli, mitä eläinnäkökulma lisää ymmärrykseemme pohjoismaisesta modernisaatiosta ja pohjoismaisista hyvinvointivaltioista. Saimme kuulla muun muassa, että 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa teuraaksi kasvatettaville sioille saatettiin antaa muun muassa ihmisten nimiä, etu- ja sukunimineen. Hilson toi esiin työväen-, eläin- ja ympäristöhistorian tiiviit yhteydet toisiinsa. Luennon mieleenpainuvin hetki sijoittui loppuun, kun Hilson soitti 1930-luvun äänitallennetta tanskalaiselta farmilta. Samalla, kun sikafarmaria haastateltiin radioon, taustalla kuului teurastettavien ja kuolevien sikojen voimistuvaa röhkinää ja vinkunaa. Ylpeä tanskalainen tuolloinen lausahdus kuului: “Kaikki [sian osat] käytetään paitsi vinkuna.”
Luennon jälkeen Islannin yliopiston professori Guðmundur Hálfdanarson haastatteli lyhyesti Hilsonia. Hilson kertoi kiinnostuneensa sikateemasta pyöräillessään Tanskan maaseudulla: ”siat haistaa, mutta niitä ei koskaan näe”. Haastatteluhetken jälkeen jaettiin pohjoismainen kirjapalkinto, jonka sai 28 ehdokkaan joukosta Helsingin yliopiston tutkijoiden teos Forced Migrants in Nordic Histories. https://hup.fi/books/e/10.33134/HUP-32
Tilaisuuden päätti islantilaisen koomikon stand-up show aiheella, kuinka tulla islantilaiseksi 20 minuutissa. Suomalaisen korvaan meillä on paljonkin yhteistä islantilaisten kanssa.
Seremonian jälkeen osallistujille tarjottiin pieniä coctail-paloja ja juotavaa pohjoismaisten suurlähetystöjen mahdollistamana.
Vain seitsemänkymppiset voivat kirjoittaa (hyvää) historiaa?
Toisena konferenssipäivänä osallistuin mikrohistoria-aiheisiin sessioihin. Aiheeseen, mikrohistoriaan, oli sopivaa, että sessiot oli sijoitettu pikkuruiseen luokkahuoneeseen, joka pullisteli osallistujia aivan ääriään myöten ja ylikin.
Esitelmissä käytiin lyhyesti läpi mikrohistorian klassikoita ja kysyttiin, onko olemassa pohjoismaista mikrohistoriaa. Kiinnostavin osuus oli kuitenkin väittelyt siitä, miten mikrohistoriaa tulisi tehdä.
Sigurður Gylfi Magnússonin (Islannin yliopisto) mukaan italialainen ja ranskalainen mikrohistoria dominoivat edelleen tutkimusta ja kritisoi sitä, miten mikrohistoriaa on tehty tähän saakka. Hän kehotti mikrohistorioitsijoita etsimään yhteyksiä, katsomaan tekstien sisään ja käymään läpi kaikki yksityiskohdat. Hänen esitelmänsä jälkeen käytiin hetki kiivasta keskustelua siitä, onko saksalainen, arkielämän historiaan keskittyvä alltagsgeschichte -suuntaus mikrohistoriaa vai ei.
Rebecka Lennartson (Uppsalan yliopisto ja Tukholman kaupunginmuseo) esitteli mikrohistoriallista tutkimusta, jota oli toteutettu muun muassa poliisin hallussa olleiden valokuva-albumien avulla. Albumien kuviin oli tallennettu 1800-luvun loppupuolen prostituoituja – osasta tiedettiin nimet, osasta ei. Hankkeessa hyödynnettiin tekoälyä naisten kasvojen tunnistamiseen, ja näin saatiin selville osa naisten identiteeteistä. Näiden naisten tarinoita oli ollut esillä City Faces -museonäyttelyssä. Lennartson kysyi, mistä kontekstointi alkaa ja mihin se loppuu. Hänen mukaansa mikrohistoria ei yksinkertaisesti vahvista suurta kertomusta (grand narrative), vaan kontekstointia käytetään analysointityökaluna. Mielenkiintoista oli, ettei kukaan nostanut esiin tekoälyn käytön eettisiä kysymyksiä, vaikka aiheen voi tulkita arkaluonteiseksi.
Tyge Krogh (Tanskan kansallisarkisto) kertasi, miten mikrohistoriaa tehtiin 90-luvulla huomioiden uudet kulttuurihistoriat, lingvistinen käänne jne. Hän kertoi joutuneensa tutkimuksen sivuraiteille huomatessaan, ettei menneisyyden rangaistuskäytännöistä ollut tietoa, joten hän ryhtyi tekemään niistä itse tutkimusta. Tuloksena syntyi tanskankielinen kirja, joka on sittemmin julkaistu myös englanniksi (The Great Nightmen Conspiracy. A Tale of the Eighteenth Century Dishonourable Underworld, 2020). Krogh kävi esityksessään läpi, mitä ajatuksia kirjoittamisprosessi herättää hänessä nyt. Hän kertoi tekstinsä lähentelevän kaunokirjallisuutta ja korosti tarinankerronnan tärkeyttä. Draaman kaari on pidettävä yllä.
Session keskusteluosuudessa heräsi kysymyksiä siitä, eikö pitäisi ottaa huomioon historiallinen muutos, eikä vain toimijuutta. Magnússon halusi haastaa mikrohistoriallisen tutkimuksen sovittamisen suureen kertomukseen, mutta useimmat muut keskustelijat olivat tästä eri mieltä. Krogh toi esiin ajatuksen siitä, että kirjoittaakseen hyvää mikrohistoriaa, on oltava tarpeeksi tietoa – ja sen keräämiseen menee aikaa. Joku vitsailikin, että pitää ilmeisesti olla seitsemänkymppinen voidakseen kirjoittaa kunnollista historiaa. ”History comes from below” -toteamus päätti kiivaan keskustelun. Ja tästä olivat ilmeisesti kaikki samaa mieltä.
Seuraavassa sessiossa saimme kuulla Lapin yliopiston tutkijaa Pilvikki Lantelaa, joka esitti feministisen tulkinnan mikrohistoriasta. Lantela tutkii väitöskirjassaan Martta Kaukomaata, herätysliikkeen aktiivista naistoimijaa. (Ks. Lantelan esittely täältä: https://kulttuurihistoria.net/2021/06/23/kulttuurihistorian-jatko-opiskelijan-esittely-pilvikki-lantela/ ) Hän aloitti esitelmän anekdootilla, kuinka jotkut olivat todenneet mikrohistorian olevan kuollut. Kaikki kuitenkin osoittaa, ettei näin ole. (Tästähän todisti jo näiden mikrohistoriasessioiden väenpaljous!) Lantela haastoi yleisöä esittämällä kysymyksen siitä, mikä tekee mikrohistoriasta relevantin. Hänen mukaansa relevanttius tulee muun muassa siitä, että vähemmistöjen kokemukset ja näkemykset pääsevät kuuluviin suurten miesten isojen tarinoiden rinnalle. Feministinen näkökulma mikrohistoriaan tukee juuri tätä. Lantela ehdotti, että feministinen tulkinta mikrohistoriasta voisi olla yksi osa pohjoismaista mikrohistoriaa, jos sellaista on olemassa.
Annika Sanden Tukholman kaupunginmuseosta jatkoi pohdintaa siitä, onko olemassa pohjoismaista tapaa tehdä mikrohistoriaa. Hän kertoi Ruotsin runsaista, oikeuslaitoksen, kirkon ja valtionhallinnon tuottamista uuden ajan lähdeaineistoista ja totesi, että ne antavat hyvät lähtökohdat pohjoismaiseen mikrohistoriaan, mutta myös italialais- ja saksalaisvaikutteiseen mikrohistoriaan. Hän kertoi olevansa kiinnostunut elämäkerroista ja kokemuksista. Ihmisten väliset sosiaaliset yhteydet ovat hänen tutkimuksensa keskiössä.
Liv Egholm (Kööpenhaminan Business School) puolestaan kertoi kartoittavansa mikrohistoriallisessa tutkimuksessaan konsepteja ja tapahtumia ja lukevansa lähteitä vastakarvaan (against the grain). Tällä hän tarkoittaa, että lähteistä etsitään tahattomia todisteita ja ristiriitaisuuksia, mutta myös seesteisyyttä. Tämä lähestymistapa mikrohistoriaan sisältää empatiaa, mutta toisaalta myös kriittistä etäisyyttä tutkimuskohteeseen.
Vilkkaassa keskustelussa nousi jälleen esiin ajatus siitä, että nuorten tutkijoiden ei pitäisi aloittaa mikrohistoriasta, koska konteksti ensin pitää tuntea. Vaarana kun on ”tuhansien detaljien polku”. Keskustelussa nostettiin myös esiin mikrohistorian relevanttius sekä edustavuuden ja yleistämisen ongelmat. Niihin ehdotettiin ratkaisuksi muun muassa sitä, että tutkija on avoin siitä, miten tutkimus on toteutettu. Viimeisenä yleisöstä nousi esiin todennäköisesti puolivakavissaan esitetty väite, että sitä parempi historioitsija, mitä enemmän elämänkokemusta.
Näiden intensiivisten keskustelujen jälkeen oli vuorossa lounas, jonka jälkeen lähdin omin luvin tutkiskelemaan Reykjavikia loppupäiväksi. Illalla olisi ollut konferenssi-illallinen, jonka jätin väliin. Onneksemme seuran hallituksen jäsen, Susanna Lahtinen, oli paikalla ja otti muutaman kuvan. Illallismaljan nosti Islannin entinen presidentti ja historian professori Guðni Th. Jóhannesson.
Sananvapauden historiaa, kansalaisyhteiskunnan syntytuskia ja saksalaiset ystävinä
Oma sessioni koitti perjantaina aamupäivällä. Meillä oli ilmeisesti erittäin kovia kilpailijasessioita (yhtä aikaa oli käynnissä jopa 14 eri sessiota!) tai ehkäpä Reykjavikin nähtävyydet karkottivat osan yleisöstä. Vilkuilimme hämmentyneinä toisiamme, kun kello oli tapissa ja salissa ei ollut yhtään yleisöä. Olimme jo melkein laittamassa pillit pussiin, kun saliin asteli yksi kuuntelija. Hän paljastui Islannin yliopiston historian emeritusprofessoriksi. Päätimme sittenkin esitelmöidä, sillä olihan meillä nyt yleisöä. Se oli hyvä ratkaisu, koska saimme nelistäänkin hyvää keskustelua aikaiseksi.
Minä esittelin ensin 1800-luvun lopun suomalaislehdistöön liittyvää tutkimustani sananvapauden ympäriltä, joka perustuu paitsi väitöskirjaani myös tulevaan artikkeliini. Tämän jälkeen oli vuorossa post doc -tutkija Hrafnkell Lárusson Islannin yliopistosta, joka kertoi Islannin kansalaisyhteiskunnan syntyä ja demokratian kehittymistä (1874–1915) koskevasta tutkimuksestaan. Viimeisenä oli vuorossa Tony Pyykkö Turun yliopistosta, joka kertoi poliittisen historian väitöstutkimukseensa liittyen Suomen ja Saksan välisistä ystävyysseuroista 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa.
Session jälkeen minun piti poistua lentokenttää kohden ja loppupäivän anti jäi siten väliin.
Summausta
Kongressi näyttäytyi ensikertalaiselle hyvin järjestetyltä ja onnistuneelta monin eri puolin. Se mikä yllätti, oli keskustelun runsaus ja intohimoisuus. Historiantutkimus nostaa tunteita pintaan! Jos pieniä kehityskohteita haluaa mainita, niin tilat eivät aina olleet kunnolla mitoitettuja, jos miettii esimerkiksi mikrohistorian sessioita. Voi toki olla vaikeaa arvioida, kuinka moni tulee seuraamaan kutakin sessiota, mutta ehkäpä kaikkein pienimmät tilat voisi jättää pois kokonaan, jos vain mahdollista. Lisäksi jäin kaipaamaan puheenjohtajia, jotka olisivat esitelleet luennoitsijat, pitäneet huolta aikataulusta sekä moderoineet keskustelua. Osassa sessioita nämä puuttuivat. Heidän läsnäolonsa olisi voinut tuoda jämäkkyyttä sessioon.
Parasta olivat inspiroivat esitelmät, kohtaamiset ja keskustelut uusien ja tuttujen ihmisten kanssa sekä tietysti iki-ihana Islanti, jossa olisi voinut viettää pitemmänkin aikaa. Kiitän samalla lämpimästi Turun yliopistosäätiötä apurahasta, joka mahdollisti konferenssimatkani.
Teksti ja kuvat: Satu Sorvali
Kulttuurihistorian seura 