Lapin maakuntamuseolla avautui syyskuun alussa uusi erikoisnäyttely Walokuvaaja Hildur – Valokuvia Rovaniemeltä ja Lapista 1900-luvun alusta. Sen kohteena on valokuvaaja Hildur Larsson, myöh. Sammallahti (1882-1952), joka perusti vuonna 1905 Rovaniemelle valokuvaamon ja oli paikkakunnan ensimmäisiä ammattivalokuvaajia. Näyttely avaa ikkunan reilun sadan vuoden takaiseen Rovaniemeen ja Lappiin, ja on laajuudessaan kattava, sisältäen lähes 300 kuvaa sekä esine- ja arkistoaineistoa. Näyttelyllä juhlistetaan myös 50 vuotta täyttävää Lapin maakuntamuseota.

Hildur Larsson oli syntyjään ruotsalainen ja hän asui nuoruudessaan Haaparannalla, jossa hän oppi valokuvaajaksi työskennellessään kuvaamoapulaisena ja kuvaamonhoitajana valokuvaaja Mia Greenille. Hän piti valokuvaamoa Rovaniemellä vuosina 1905-1916 sekä osan vuodesta auki olevaa kuvaamoa Kemijärvellä vuosina 1913-1916. Hän toimi kuvaajana myös metsäalalla toimineelle Kemiyhtiölle sekä Helsingin Kaiku -nimiselle lehdelle. Vuonna 1916 hän kihlautui metsänhoitaja Eelis Sammallahden (1884-1956) kanssa. Päivää ennen avioitumista Hildur myi kuvaamonsa tarvikkeineen. Hildur ja Eelis avioituivat syyskuussa 1916, ja he muuttivat Kolariin Sieppijärvelle metsänhoitajan puustelliin eli virkataloon. Heille syntyi kolme lasta. Vuonna 1925 perhe muutti ensin Rovaniemelle ja vuonna 1929 Helsinkiin Eeliksen työn myötä. Hildur kuoli Helsingissä vuonna 1952.

Näyttelyn taustalla on Lapin maakuntamuseon saama lahjoitus Hildurin jälkeläisiltä. Lahjoitukseen sisältyi toistatuhatta kuvaa mm. lasinegatiiveina ja vedoksina, sekä esineistöä ja arkistoaineistoa, esimerkiksi Hildurin ja hänen puolisonsa Eeliksen kirjeenvaihtoa heidän kihlausajaltaan. Näissä kirjeissä etenkin Eelis on sanoissaan hyvin runollinen ja romanttinen, ja hänen kirjoittamansa kirjeet eri metsätyömailta, jonne hänen työnsä hänet vei, tulvivat kaipuuta Hildurin luokse. Näinkin henkilökohtaisten kirjeiden lukeminen tuntui alkuun hieman tungettelevalta, mutta ne avaavat kiinnostavan, hyvin henkilökohtaisen ikkunan Hildurin elämään ja taustoittavat myös näyttelyssä nähtäviä valokuvia Hildurista ja Eeliksestä.

”Fredag flyr jag till skogs,
men lördag väntar jag min lycka.”
– Eelis kosintakirjeessään Hildurille 2.3.1916

Näyttely jakautuu kolmeen osioon. Yksi osio käsittelee Hildurin työtä valokuvaajana, hänen kuvaamoaan ja kuvien retusointia eli korjaamista. Toinen osa keskittyy Hildurin kuvaustyöhön ateljeen ulkopuolella, esim. metsätyömailla, sekä 1900-luvun alun Rovaniemeen. Kolmas osio kertoo Hildurin ja Eeliksen kihlautumisesta, naimisiinmenosta ja heidän perheensä elämästä Sieppijärvellä Kolarissa.

Naiset valokuvaajina

Naisille valokuvaajan ammatti tarjosi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa mahdollisuuden itsenäiseen elämään ja oman elannon kartuttamiseen. Naimattomien naisten työntekoa ei aina katsottu hyvällä, mutta valokuvaaminen nähtiin toisaalta säädyllisenä ja soveliaana käsityöammattina. Naiskuvaajat palkkasivat kuvaamoihinsa apulaisiksi usein muita nuoria naisia, jolloin ammattitaito ja osaaminen siirtyi kisällimäisesti eteenpäin. Myös Hildur oli oppinut ammattinsa toiselta valokuvaajalta, Haaparannan ensimmäisen kuvaamon perustaneelta Mia Greenilta. Green tuli etenkin tunnetuksi ensimmäisen maailmansodan aikana kuvatessaan elämää rajalla ja Ruotsin kautta kulkeneita pakolaisia ja sotavankeja.

Mia Green tarjosi työn oppimisen mahdollisuuksia useille nuorille naisille, ja Hildurin lisäksi esimerkiksi Tornion ensimmäisen valokuvaamon vuonna 1911 avannut Ida Björn oppi ammattinsa myös Greenilta. Kuvaustyötä tehtiin usein naimattomana, mutta osa kuvaajista jatkoi myös naimisiinmenon jälkeen tai työskenteli puolisonsa kanssa. Hildur jätti ammattimaisen kuvaamisen avioiduttuaan Eeliksen kanssa, mutta ei suinkaan lopettanut kuvaamista. Hän tallensi ahkerasti perhettään – puolisoaan ja kolmea lastaan – kuten myös arkista elämää ja muuttuvia maisemia ensin Kolarissa ja myöhemmin Helsingissä.  

Kulttuurihistorioitsija Mervi Löfgren Autti on tutkinut Hildurin jälkeen 1920-luvulla kuvaamoa Rovaniemellä pitäneitä Auttin sisaruksia ja siinä ohessa myös tutustunut Hildurin työhön ja naisten valokuvaamiseen 1900-luvun alussa. Hän kirjoittaa väitöskirjassaan, kuinka Hildur oli ehkä ”tiedostamattomallakin tavalla” antanut esimerkin ”naisen itsellisestä elämästä ja ammattitaitoisesta toiminnasta” Auttin sisarille. Samaa ajatusta nostetaan myös näyttelyssä esiin, kun Hildurista puhutaan rohkeana esikuvana.

Visiittikorttivillitys

Kuvaamo-osuuden valokuva-aineistosta kiehtovimpia lienevät visiittikortit. 1800-luvun loppupuolella Euroopan villitsi kartomania, ja pienet, n. 9×6 cm kokoiset kuvakortit olivat suosittuja ympäri Euroopan. Kuvattavana käytiin parhaat yllä, ja joskus myös perheen, ystävien tai vaikkapa lemmikin kera. Visiittikortteja jätettiin muistoksi vierailusta, tai annettiin tutuille, ystäville tai rakastetuille – hieman kuin koulukuvia vaihdeltiin kavereiden kesken omana kouluaikanani. Visiittikortteja myös kerättiin niille suunniteltuihin albumeihin. Nämä albumit olivat esillä ja vieraiden selattavana, jolloin oli mahdollisuus tutustua henkilön tuttavapiirin laajuuteen ja etenkin laatuun. Visiittikorttivillitystä mahdollisti sen, että pieniä kuvia saatiin kuvalevylle useampia, jolloin niiden hintakin oli hieman edullisempi.

Hildur kuvasi visiittikorttikuvia paljon. Kuvat kiinnitettiin usein kuvaajan nimellä ja paikkakunnalla varustettuun taustapahviin, joita Hildurillakin oli eri tyyleissä vuosien varrella. Näyttelyssä on esillä iso valikoima kortteja. Osassa esiintyvät paikalliset asukkaat – kaikkia ei ole tunnistettu – osassa Hildurin perheenjäsenet ja kuvaaja itse. Kuvia tutkiessa löytää pienistä kohteista paljon yksityiskohtia, ja niistä voi päätellä, että Hildurilla oli kuvaamossaan erilaisia taustakankaita ja rekvisiittaa hyödynnettäväksi kuvaustilanteissa. Vaikka yleisilme 1900-luvun alun valokuvissa on pääosin vakava, Hildur on saanut kuvattavistaan irti myös hymyjä ja luonnollisuutta. Tästä hyvänä esimerkkinä tuntemattoman pojan kujeileva kuva.

Näyttelyyn on rakennettu myös taustamaisemalla ja rekvisiitalla varustettu kuvauspaikka, jossa museovieras voi ”ikustuttaa” itsensä kuin olisi Hildurin kuvaamossa.

Menneisyyden Rovaniemi

Hildurin kuvaamonpidon aikana Rovaniemi oli vilkas ja kasvava yhteisö – ei vielä kaupunki tai edes kauppala, mutta tiiviimmin asutettu yhdyskunta erottui jo laajemmasta maalaiskunnasta. Rovaniemen saavutettavuutta niin teollisuuden, alueen kasvun kuin matkailunkin näkökulmasta paransi vuonna 1909 valmistunut rautatie, ja sen myötä saapui niin uusia asukkaita kuin matkailijoita. Muuttoliikkeen suuntautuessa metsäteollisuuden luomien työmahdollisuuksien myötä pohjoiseen, Rovaniemen väkiluku oli vilkkaassa nousussa 1900-luvun alussa. Asukkaita yhdyskunnassa (nyk. ydinkeskusta) 1910-luvun alussa oli n. 2000, kun koko maalaiskunnan alueella asukkaita oli n. 11 000. Asukasmäärän kasvaessa myös palvelutarjonta kasvoi, ja Rovaniemellä toimikin useita eri käsityöläisiä ja liikkeitä. Herrasväkeä ja säätyläistöä oli suhteellisen vähän, ja suurimmalle osalle asukkaista elanto tuli maa- ja metsätalouden töistä. Rakennuskanta oli puuvaltaista, ja ensimmäiset sähkövalotkin syttyivät Rovaniemelle vuonna 1914.

Hildur taltioi Rovaniemen niin luonnollisia kuin yhteiskunnallisia tapahtumia, kuten keväistä jäiden lähtöä ja tulva-aikaa tai tukkityöläisten lakkoliikehdintää vuonna 1906. Hänen kuviaan julkaistiin Helsingin Kaiku -lehdessä. Näihin kuvareportaaseihin lukeutuivat myös rautatien saapumisen taltioiminen, ja kiinnostavana tapahtumana vuoden 1909 tulipalo. Puutalorakenteisena Rovaniemikään ei välttynyt tulipaloilta, ja vuonna 1909 Maantiekadun (nyk. Valtakadun) rannan puoleiselta osalta paloi toistakymmentä rakennusta, läheltä rakennusta jossa Hildurin kuvaamo sijaitsi. Hildur taltioi tapahtuman kolmen kuvan sarjana, joista ensimmäinen näyttää katua ennen paloa, toinen palon aikana, ja kolmas jälkeen. Hildur julkaisi lisäksi vuonna 1912 kuvateoksen Maisemia Rovaniemeltä ja Lapista, joka painettiin Lyypekissä. Hildurin kuvat levisivät myös postikortteina ja tekivät Rovaniemen näkymiä tutuiksi.

Vanhoissa valokuvissa on aivan omanlaistaan charmia. Digitaalisen kuvauksen ja jatkuvan tallentamisen aikana vanhojen visiittikorttien pysähtyneisiin hetkiin latautuu paljon tunnetta. Kuvaaminen tänä päivänä on helppoa, sillä kamera kulkee mukanamme kaiken aikaa. Näyttelyssä esillä oleva, Hildurin ulkokuvauksissa käyttämä kenttäkamera herättää kunnioitusta kuvaajan päättäväisyyttä ja tarmoa kohtaan –  jaksaisiko sitä itse kuljettaa isoa kameraa tarvikkeineen hankalien kulkuyhteyksien päähän.

Museo-oppaana hyppään taas uuteen ja aika tuntemattomaan. Kun museon edellinen erikoisnäyttely käsitteli itselleni hieman tutumpaa keskiaikaa, nyt vuorossa on kotikaupungin historia. Vaikka paljasjalkainen rovaniemeläinen olen, tunnen kaupungin sotaa edeltävää historiaa ja sen monia hahmoja vielä melko huonosti. Hildur onkin ollut mitä mainioin lähtökohta hypätä aikamatkalle menneeseen ja taivaltaa mielessä vuosisadan alun Rovaniemen puutalojen kehystämille kaduille.

Teksti ja kuvat näyttelystä: Elina Karvo

Lähteitä ja lukuvinkkejä:

• Autti, Mervi: Etsimessä neitikulttuuri. 1900-luvun alun valokuvaajanaisia Rovaniemellä. Musta Taide, 2010.
• Alariesto, Tuija (vast. toim.): Iikka Paavalniemen kolme maisemaa. 1900-luvun alun valokuvia Rovaniemeltä. Lapin maakuntamuseon julkaisuja 15, 2010.
• Helsingin Kaiku, 29.05.1909, nro 20-21, s. 19
  https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/872577/articles/79524857?page=19
  Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Pohjois-Norjassa Varanginvuonon ympäristöstä löytyy useita kiinnostavia historia- ja kulttuurikohteita tutustuttavaksi. Vierailin alueella viime syksynä työreissun merkeissä, ja vinkkaan tässä tekstissä joistain kulttuurihistoriallisesti kiinnostavista kohteista ja museoista alueelta. Oma vierailuajankohtani osui syys-lokakuun vaihteeseen, mistä johtuen moni kohde oli jo sulkenut ovensa kesäkauden jälkeen. Parempi ajankohta vierailuun lienee siis kesäkausi, joskin syksyisessä Pohjois-Norjassa riittää toki runsaasti katseltavaa luonnon osalta.

Neidenissä sijaitsee myös Kolttakylä, joka toimi alkuun kesäpaikkana ja myöhemmin ympärivuotisena asuinpaikkana kolttasaamelaisille Näätämön siidan alueella. Tänä päivänä Kolttakylässä on vain yksi asuttu talo. Kylästä löytyy myös Pyhän Yrjön kappeli vuodelta 1565.

Varanginvuonon pohjalta, Varangerbotnin taajama-alueelta löytyy Finnmarkin alueen saamelaisista ja etenkin merisaamelaisista ja heidän kulttuuristaan kertova Várjjat Sámi Musea. Museon perusnäyttely avaa merisaamelaisten elämää ja kulttuuria Varanginvuonon alueella aina esihistoriasta nykypäivään. Dioraamojen kautta elävöitetään alueen ympäristöä ja luontoa sekä erilaisia asumistapoja. Näyttelytekstit löytyvät näytöiltä, ja niitä löytyy kiinnostuneelle luettavaksi runsaasti – itse olisin kaivannut tiiviitä seinätekstejä näyttöjen tuijottelemisen sijaan. Museorakennuksen lisäksi kannattaa – etenkin jos liikkuu omalla autolla – käydä tutustumassa myös Mortensnesin kulttuuriympäristöalueeseen, joka on noin parikymmenen kilometrin päässä Varangerbotnista. Alueella on kesäisin avoinna oleva museorakennus näyttelyineen sekä saamelaisten esihistoriaan kytkeytyvä muinaismuistoalue, johon voi tutustua kävellen.

Varangin niemimaan itäkärjestä ajetaan merenalaisen tunnelin läpi Vuoreijan kaupunkiin. Sitä ennen on ohitettu maantiellä noitavuori Domen. Tämän matalan tunturin etelärinteessä uskotaan olevan noitien käytössä olleita luolia, ja myös helvetinportin uskotaan löytyvän sieltä. Tänä päivänä Domenin päällä on näköalapaikka ja katos, jolta on hieno näkymä kohti Vuoreijan kaupunkia.

Noitavainoihin liittyen Vuoreijasta löytyykin vaikuttava muistomerkki Steilneset Minnested. Se koostuu pitkästä teräsrakennelmasta sekä suuresta mustan sävyisestä kuutiosta, joiden molempien sisältä löytyy ajatuksia herättävät installaatiot – kuvat eivät mielestäni tee oikeutta monumentille. 1600-luvun aikana Finnmarkissa tuomittiin 91 henkilöä – 77 naista ja 14 miestä – kuolemaan noituudesta syytettynä. Steilnesetin muistomerkki on omistettu heille. Rakennelmassa on nostettu esiin kaikkien 91 henkilön nimet ja syytteet. Joukossa on miehiä ja naisia, saamelaisia ja norjalaisia. Teos kuvaa paitsi yksittäisiä henkilöitä, myös aikakauden yhteisöjä, arvoja ja uskomuksia.

Steilnesetin muistomerkin viereltä löytyy tähdenmuotoinen Vuoreijan linnoitus. Linnoituksen sisätiloista löytyi näyttelyitä, joissa kerrottiin alueen historiasta. Vuoreijan linnoitus on maailman pohjoisin sotilaallinen linnoitus ja se on rakennettu 1730-luvulla. Nykyinen linnoitus on järjestyksessään kolmas, ja alueen linnoitushistoria ulottuukin 1300-luvulle. 1600-luvun noitavainoissa linnoitus toimi vankilana ja kidutuspaikkana noituudesta syytetyille. Toisen maailmansodan aikana linnoitus oli Norjan sotavoimien käytössä, ja sen salossa liehui pisimpään Norjan lippu ennen saksalaisten miehitystä. Kiinnostavana tieteenhistoriallisena kohteena linnoitus toimi vuonna 1769, kun sieltä tarkkailtiin onnistuneesti Venus-planeetan ylikulkua Auringon editse.

Pomorimuseo on yksi osa Varangin museoiden kokonaisuutta. Museo kertoo Norjan ja Venäjän välisistä kauppasuhteista pomorikaupan ajoilta 1700-1900-luvuilta lähelle tätä päivää. Pomorit kävivät kauppaa Vienanmeren alueelta kohti Pohjois-Norjaa, ja pomorien tuoma puutavara vaihtui norjalaisten kalatavaraan. Samalla kulttuurit kohtasivat, jolloin syntyi esimerkiksi norjaa ja venäjää sekoittava venäjänorjan kieli. Pomorimuseo sijaitsee vanhassa puutalossa ja edustaa hieman vanhahtavaa museoesittämistä, mutta sillä on oma viehätyksensä ja museossa riittää runsaasti yksityiskohtia katseltavaksi. Näyttelytekstejä on norjan lisäksi mm. venäjäksi, englanniksi ja suomeksi.

Ajettaessa kohti Vuoreijan pohjoista kärkeä vastaan tulee vaikuttava taideteos, joka hallitsee karuhkoa maisemaa. Drakkar Leviathan valmistui vuonna 2016 ja on puoliksi viikinkilaivaa, puoliksi luurankoa yhdistävä puuveistos. Se on taiteilijaryhmän mukaan kertomus mm. merestä, myyteistä, ihmisten liikkeestä, puusta ja valaista. Teoksen suuri koko mahdollistaa kulkemisen myös puuosien alla, ja oman vierailuni aika kova tuuli loi kiinnostavan äänimaiseman teoksen ympärille.

Vesisaaressa voi tutustua tarkemmin kveenien historiaan Ruijan kveenimuseossa. Museo avautui uudistuneen vuonna 2021, ja sen näyttely esittelee kveenien historiaa, kulttuuria, kieltä ja elinkeinoja kuva-, esine- ja videomateriaalin kautta. Museon arkkitehtuurin lähtökohtana on toiminut varangintalo, mainio esimerkki ihmisen sopeutumiskyvystä arktisella alueella. Varangintalo on yhdistelmätalo, jossa ihmisten asuintilat ja navetta ovat yhdistyneet sisätiloissa olevan käytävän kautta. Näin edes kylmillä talvisäillä ei tarvitse kulkea ulkokautta eläimiä hoitamaan. Museon perusnäyttelyssä kveenien kulttuuria avataan monista eri näkökulmista, ja näyttelystä löytyy myös lapsille suunniteltuja osioita. Näyttelyn visuaalisessa ilmeessä hyödynnetään paljon seinäprojektioita, ja puupintaiset seinäelementit tuovat elävyyttä näyttelyteksteihin ja karttoihin.

Kveenit olivat Suomesta Ruijan alueelle muuttanutta väestöä etenkin 1700-luvulta 1800-luvun lopulle. Suomalaisten liikkumiseen Ruijan suuntaan edesauttoivat sota-ajat, katovuodet ja nälänhätä sekä suomalaisen uudisasutuksen leviäminen pohjoisemmaksi. Elannon saaminen kalastuksesta oli keskeisiä tekijöitä asettumisessa Jäämeren rannikolle. Tänä päivänä kveenit ovat kansallinen vähemmistö Norjassa ja myös kveenin kielellä on virallinen vähemmistökielen asema.  

Rakennus, jossa kveenimuseo sijaitsee, kuului alun perin Norjan yleisradioyhtiölle NRK:lle. Tätä osaa talon historiasta esitellään pienoisnäyttelyssä, joka on sijoitettu vanhaan lähetysstudioon. Näyttelyssä kerrotaan NRK:n toiminnasta Vesisaaressa ja esimerkiksi kveenin- ja saamenkielisistä lähetyksistä. Esillä on radiotekniikkaa eri ajoilta, ja näyttelyssä nostetaan esiin myös kolme keskeistä naista lähetyshistorian ajalta. Näistä eräs on Eimi Vorren, joka toimi NRK Vesisaaren suomenkielisten lähetysten ensimmäisenä johtajana ja joka vaikutti työnsä ohessa myös monissa muissa kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa toimissa suomalais- ja kveeniyhteisössä.

Vesisaaren museoon kuuluu myös useita vanhoja rakennuksia Vesisaaren keskustan lähistöllä, joista itse pääsin tutustumaan kahteen: Tuomaisen taloon ulkopuolelta ja Esbensenin taloon sisäpuolelta. Tuomaisen talo (Tuomainengården) on 1850-luvulla rakennettu tila, jonka nimi tulee talon 1918 ostaneilta Karoline ja Karl Tuomaiselta. Tuomaisen perhe hankki elantonsa kalastamalla ja pientilaa viljelemällä. Tilalla oli lampaita, lehmiä, härkiä ja hevosia, ja etenkin hevonen oli tärkeä kveeneille maanviljelyssä. Tuomaisentalo edustaa varangintaloa, ja tilalta löytyi sauna, joka oli vuoteen 1932 käytössä yhteissaunana naapurustolle. Tilalla sijaitsi myös leivinuuni, jossa alueen asukkaat kävivät paistamassa leipiä, ja 30-40-luvuilla leipomoa myös vuokrattiin.

Mutkan takaa Tuomaisen talosta löytyy Esbensenin talo (Esbensengården), joka edustaa puolestaan kauppiasperheen elämää. Kauppias Rasmus Esbensen rakennuttivat talon 1840-luvulla ja tilan alueelta löytyvät myös mm. talli ja navetta. Esbenseneja asui talossa ainakin kolmen sukupolven verran aina 1970-luvulle asti, jolloin Vesisaaren kaupunki osti rakennuksen. Rakennuksessa on useita huoneita ja se on säilynyt lähes muuttumattomana 1800-luvun lopulta, joskin nykyinen kalustus ei ole talon alkuperäistä. Esbensenin talo kertoo kauppias- ja virkamieskunnan elämäntavoista 1800-1900-luvuilla ja on kiinnostava vastinpari Tuomaisen talolle.

Vesisaaresta täytyy mainita kiinnostava yksityiskohta menneisyyden kulkemiseen liittyen. Keskustan lähellä on nimittäin edelleen pystyssä ilmalaivamasto, joka pystytettiin kevättalvella 1926. Pohjoisella alueella kulki ilmalaivareitti, ja pian maston pystyttämisen jälkeen ilmalaiva Norge teki välilaskun Vesisaaressa. Kyseessä oli norjalaisen Roald Amundsenin, italialaisen Umberto Nobilen ja amerikkalaisen Lincoln Ellsworthin retki saavuttaa ja ylittää Pohjoisnapa ilmalaivalla, ja tämä retki myös onnistui toukokuussa 1926.

Kveenien historiasta kiinnostuneille hyvä vierailukohde on myös Pikku-Suomi eli Pykeija. Pykeija sijaitsee vastapäätä Vesisaarta vuonon toisella puolella, jonne suomalaisia saapui etenkin 1800-luvulla. Kylässä puhutaan edelleen tänä päivänä suomea, norjaa ja kveeninkieltä. Matalat rakennukset ja kapeat kadut luovat kylälle kotoisen tunnelman, ja se on myös alueen harvoja kyliä, joita ei toisessa maailmansodassa poltettu saksalaisten vetäydyttyä alueelta. Matkaseurueemme vierailu kylässä oli hyvin nopea, mutta tutkittavaa tässä pienessä sympaattisessa kalastajakylässä olisi enemmänkin.

Teksti ja kuvat: Elina Karvo
Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran sihteeri ja työskentelee opasvalvojana Lapin maakuntamuseossa.