Olen Ringa Takanen, Kulttuurihistorian seuran hallituksen varajäsen. Seuran jäseneksi liityin heti sen perustamisen jälkeen 2017. Olen pitkään työskennellyt museokokoelmien parissa. Pidän sitä erittäin tärkeänä työnä kulttuuriperinnön säilymisen ja avaamisen kannalta. Elokuusta 2025 alkaen toimin postdoc-tutkijana Turun yliopistossa Koneen säätiön rahoituksella. Erityisalueeni on 1800-luvun ja 1900-luvun alun kuvallinen kulttuuri.
Oppiaineellinen kotini on taidehistoria, mutta kulttuurihistoriallinen suuntautuneisuus on ollut koko opintojen ja tutkijanpolkuni ajan voimakas. Koen molemmat oppiaineet alma materiksi. Kun aloitin aikoinaan Turun yliopistossa kulttuurihistorian sivuaineopinnot, valkeni minulle, että ne useat erittäin mielenkiintoiset menneisyyttä käsittelevät kirjat, joita kiikutin yläaste- ja lukioiässä kasoittain kotikaupungin kirjastosta, olivatkin kulttuurihistoriaa käsitteleviä opuksia!
Koronavuonna 2020 päivänvalon nähnyt väitöskirjani Laupeus ja inhimillisyys: Naisten ääni, affektiiviset elemuodot ja ikonografian murros suomalaisissa alttaritauluissa vuosina 1870–1920 yhdistää taide- ja kulttuurihistoriallisen tutkimuksen katsantotapoja ja metodeja. Samoin meneillään oleva postdoc -hankkeeni, työnimeltään Narratiivisen maalaustaiteen kerronnan muodot, yhteiskunnallisuus ja menneisyyden rekonstruktiot 1800-luvun Suomessa on näkökulmiltaan monialainen.
Vaikka olen tutkinut erityisesti 1800-luvun kuvakulttuuria eri muodoissaan, hyvin monenlaiset aiheet ja aikakaudet kiehtovat. Esimerkiksi musiikkifestivaalien yhteydessä esillä oleva taide on aihe, johon haluaisin vielä joskus tarttua. Mielestäni mikä tahansa tutkimuskohde on kiinnostava, kun siihen syventyy. Perustutkinto-opiskelijana oli erityisen mahtavaa se, kun pääsi laajentamaan tietopohjaa ja osaamistaan hyvin monenlaisiin suuntiin. Esseitä tuli kirjoitettua niin nuuttipukkiperinteestä kuin muinaissuomalaisten metsäsuhteesta.
Taiteen ja visuaalisen kulttuurihistorian tutkimuksessa inhimillinen toiminta ja siitä kumpuavat ja siihen vaikuttavat visuaaliset aineistot ovat loputtoman kiehtovia. Minuun teki syvän vaikutuksen, kun ensi kerran nuorena opiskelijana kuulin historiantutkimukseen liitetyn lausahduksen: Menneisyys tulee tuntea, jotta voi ymmärtää nykyhetkeä ja suunnitella tulevaisuutta.
Turun yliopiston tohtoripromootio 15.-16.5.2025 oli kaksipäiväinen spektaakkeli, joka yhdisti vuosisataiset akateemiset perinteet ja symboliikan nykyaikaiseen juhlakulttuuriin. Keskiajalta periytyvä tohtoripromootio on akateemisista juhlista ylin. Tällä kertaa promovoitiin kymmenen kunniatohtoria ja 190 tohtoria eri tiedekunnista.
Hattuja ja miekkoja promootioaktin harjoituksissa. Kuvaaja Satu Sorvali.
Promootioiden pitkä historia lyhyesti
Promootion juuret juontuvat 1200-luvun Pariisin ja Bolognan yliopistoihin. Seremonia saapui lopulta Uppsalan yliopiston kautta Suomeen ja ensimmäinen promootio järjestettiin vuonna 1643 Turun akatemiassa. Alkujaan promootiot olivat pääosin maisterivihkimisiä, mutta 1700-luvun lopulla Turussa ryhdyttiin promovoimaan myös tohtoreita. Historioitsija Topi Artukan mukaan Turun akatemia järjesti vuoteen 1827 mennessä 70 promootiota, joista 18 oli tohtoripromootioita. Turun palon jälkeen promootioperinne siirtyi Helsinkiin silloiseen Aleksanterin yliopistoon ja Turku jäi ilman promootioita sadan vuoden ajaksi. Turun yliopisto perustettiin vuonna 1920, mutta avajaisjuhlia ja ensimmäistä promootiota saatiin odottaa vuoteen 1927 saakka, jolloin järjestettiin yhdistetty maisteri- ja tohtoripromootio. Toisen maailmansodan jälkeen tohtoripromootiot jatkuivat Turussa vuonna 1955. Promootioita järjestettiin seuraavina vuosikymmeninä 3–5 vuoden välein. Kun opiskelijamäärät alkoivat vähitellen kasvaa, maisteripromootiot jätettiin 1970-luvulta lähtien pois, ja ainoastaan tohtoreita promovoitiin.
Juttu Turun yliopiston avajais- ja promootiojuhlasta 1927. Turun Sanomat 13.5.1927, nro 128, 1. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. (Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan lehteä.)Turun yliopiston vihkiäiset ja ensimmäinen promootio 12.5.1927. Juhlakulkue Aurakadulla. Kuva julkaistu Turun Sanomissa. Turun kaupunginmuseo.Turun yliopiston vihkiäiset ja ensimmäinen promootio 12.5.1927. Kulkue Aurakadulla Kaupungintalon kohdalla. Etummaisena kansleri E. N. Setälä ja hänen takanaan rehtori V. A. Koskenniemi. Kuva julkaistu Turun Sanomissa. Turun kaupunginmuseo.Tuoreita tohtoreita yliopiston päärakennuksen Phoenixin pääsisäänkäynnin edustalla vuonna 1927. Kuva: Turun yliopisto.Turun yliopiston promootioakti 3.6.1955 Konserttitalossa. Liisi Oterma vihitään tohtoriksi. Kuva: Turun yliopisto.
Promootioita järjestetään nykyisin yhä useammin, koska tohtoreiden määrä on kasvanut. Esimerkiksi Turun yliopistossa niitä järjestetään 2–3 vuoden välein, mutta osallistujamäärää pyritään rajoittamaan hallittavuuden vuoksi. Ohjelmaperinteitä on myös muokattu, muun muassa aiemmin ohjelmistoon kuuluneet seppeleensitomiset ja purjehdukset ovat jääneet vuosien saatossa pois, mutta uusiakin on tullut mukaan, kuten miekanhiojaiset.
Esivalmisteluita
Promootioon osallistuminen vaatii valmistautumista. Ensimmäinen tehtävä on hankkia (tai lainata) tohtorinhattu ja -miekka – ilman niitä ei seremoniaan ole asiaa. Toisin kuin ylioppilaslakki, jollaiseksi on erään modistin mukaan lähestulkoon aina valittu liian pieni, tohtorinhattu tehdään käsityönä tarkasti kantajansa pään mittojen mukaisesti. Turun yliopiston kaikissa tiedekunnassa hattu on musta, paitsi oikeustieteellisessä, jossa hattu on viininpunainen. Hatun etuosaan kiinnitetään lyyra, joka malli vaihtelee tutkinnosta riippuen.
Tohtorinhattuja. Kuvaaja Hanna Oksanen, 2020. Turun yliopisto.
Saksalaista tekoa olevan, Akseli Gallen-Kallelan vuonna 1918 Suomen viralliseksi siviilimiekaksi suunnitteleman siron tohtorinmiekan voi ostaa muutamasta eri liikkeestä. Miekkaa on myynnissä kahta eri pituutta kantajastaan riippuen ja sitä pidetään vasemmalla puolella. Jos ei ole saatavilla sopivaa vyötä, on myös mahdollista ostaa erillinen miekkavyö. Tiettävästi vain Suomessa tohtorit saavat miekat. Promoottori Jarkko Kari arvelikin promootioaktipuheessaan, että se saattaa olla jopa valttia kilpaillessa kansainvälisistä tulevista huippututkijoista. (Huom! Miekkaa voi käyttää myös nakkien pilkkomiseen, ks. Helsingin yliopiston promootiojuhla 1960: Finlandia-katsaus 471, Allan Pyykkö. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti.)
Koska promootioakti on kaikkein tärkein ja muodollisin akateeminen juhla, siihen pätee erittäin tarkka pukukoodi. Turun yliopiston mukaan promovoitavan tuleekin etsiä ajoissa itselleen:
Pitkä musta, pitkähihainen puku (ei avokaulainen), mustat käsineet, mustat kengät (ei avokantaisia, umpinaiset), ei käsilaukkua, ihonväriset sukkahousut tai vaihtoehtoisesti
Frakki, mustat liivit, valkoinen solmuke, valkoiset käsineet, mustat nahkakengät, ei valkoista taskuliinaa
Promootioillallisella ja varsinkin miekanhiojaisissa pukuohje on sallivampi.
Tohtoripromootioon saa osallistua vain kerran, mutta tohtoriksi valmistumisajalla ei ole väliä. Tälläkin kertaa oli mukana henkilöitä, joilla oli vierähtänyt väittelystä jo esimerkiksi viisi tai seitsemänkin vuotta.
Hattu ja miekka piti toimittaa yliopistolle hyvissä ajoin ennen seremoniaa, joten niistä ei tarvinnut kantaa huolta ennen promootioaktia.
Aktiharjoituksista miekanhiojaisiin
Promootio käynnistyi torstaina 15.5. harjoituksilla, joissa kaikki seremoniaan osallistuvat – tohtorit, kunniatohtorit ja promoottorit – perehtyivät tarkasti aktin kulkuun. Juhlamenojen ohjaajana toimi tällä kertaa kulttuurihistorian professori (ja Kulttuurihistorian seuran puheenjohtaja) Hannu Salmi. Lisäksi siihen kuuluivat yliairut, professori Anna Axelin lääketieteellisestä tiedekunnasta, viestintäjohtaja Anne Paasi yliopiston viestinnästä sekä tohtorijäsenet Suvi Jokila, Einari Kurvinen ja Saana Myllyntausta.
Tapahtumapaikaksi valikoidulla Logomolla oli täydet juhlavalmistelut päällä, trukkeja ajoi sinne tänne, kattovaloja säädettiin ja väkeä lappoi sisään, mutta promovendin eli promovoitavan henkilön näkökulmasta kaikki sujui erinomaisen hyvin organisoidusti. Kun olimme löytäneet omasta tiedekunnasta koostuvan joukon luokse, järjestäydyimme seuraavaksi nimijärjestyksessä kahteen eri jonoon. Sitten lähdimme kävelemään juhlasaliin pitäen huolen siitä, että kuljimme linjakkaasti ja sopivalla vauhdilla parimme kanssa. Salissa istuttiin ennalta määritellylle omalle paikalle ja sen jälkeen käytiin läpi proseduuri, jossa kunniatohtoreille ja uusille tohtoreille annetaan hattu, miekka ja diplomi. Suurinta jännitystä tässä vaiheessa aiheutti se, miten riviltä edetään yksitellen sutjakkaasti ja tyylikkäästi lavan eteen. Sitten piti vielä muistaa oikea järjestys: lavan eteen asettautunut promoottori painaa ensin hatun promovendin päähän, sitten promovendi ottaa promoottorilta molemmilla käsillä vastaan miekan, siirtää sen vasempaan käteen. Sitten otetaan diplomi oikeaan käteen ja kumarretaan promoottorille. Tämän jälkeen ollaan tarkkana: pitää pyörähtää vasemmalta (ei oikealta!) yleisöön päin ja kumartaa heille. Sen jälkeen kävellään rauhallisesti omalle istuinriville, jäädään seisomaan ja liikutaan vasemmalle sitä mukaa kun muut rivillä istujat saapuvat edestä, kunnes viimeinenkin promovendi on saanut omat tohtorin tunnusmerkkinsä ja palannut istuinrivilleen.
Näin mallikkaasti otettiin miekka vastaan Turun yliopiston promootioaktiharjoituksissa vuonna 1955. Filosofisten tiedekuntien promoottori Einar W. Juva ojentaa miekan promovendille Eero Matinollille. Turun yliopisto.
Muutaman tunnin harjoitusten jälkeen saattoi levätä hetken ja vaihtaa kenties vaatteensa, kunnes alkoivat miekanhiojaiset yliopiston päärakennuksen aulassa. Aulaan sijoitetulla pöydällä meitä tervehtivät tarkkaan järjestykseen asetellut miekat. Topi Artukan mukaan miekat tulivat aikoinaan ylioppilaiden sotisopiin saksalaisen mallin mukaan ja jo vuoden 1927 promootiossa ojennettiin promovoitaville miekat. Itse miekanhiojaisperinne sai alkunsa kuitenkin vasta 1960-luvulla. Sen kautta haluttiin saavuttaa uusi yhteys menneisiin Turun akatemian aikoihin.
Vieraita saapumassa miekanhiojaisiin 2025. Kuvaaja: Satu Sorvali.
Miekanhiojaisissa nostettiin malja, pidettiin puheita ja tarjottiin kevyttä buffet-ruokaa. Saimme todistaa upean miekalle omistetun paritanssiesityksen ja kuulimme puheen miekalle. Oli jotenkin epätodellinen olo, kun esille nostettiin viisi kappaletta tahkoja. Jäi epäselväksi, olivatko ne alkuperäiset sieltä kuudenkymmenen vuoden takaa, mutta ulkonäkönsä perusteella olisivat voineet olla. Selvisi sitten sekin, ettei ollut tarkoitus oikeasti terävöittää miekkaa kuohuviinillä kostutetulla tahkolla, vaan kyseessä oli symbolinen teko. ”Hiominen” tapahtui aakkosjärjestyksessä yhtä aikaa kullakin tahkolla. Yksi promootiotoimikunnan jäsen ojensi miekan promovendille, toinen kostutti tahkoa viinillä ja jos ei ollut seuralaista pyörittämässä tahkoa, kolmas promootiotoimikunnan tohtorijäsen hoiti tehtävän. Kun riitti oli suoritettu, miekka sujautettiin tuppeen ja se otettiin jälleen promootiotoimikunnan huostaan.
Tanssi miekalle. Kuvaaja: Satu Sorvali.Tahkot on otettu esiin. Kuvaaja: Satu Sorvali.Hiomista odottavat miekat. Kuvaaja: Satu Sorvali.
Ylin ja tärkein juhla
Varsinainen promootiopäivä, perjantai 16.5., alkoi monilla aamuvarhain kampaajalla ja meikkaajalla – niin minullakin. Tämän jälkeen piti siirtyä Logomoon promootioaktia varten. Järjestäydyimme tiedekunnittain ja pareittain akateemista kulkuetta varten, kärjessä yliopiston johto ja professorit sekä promoottorit, ja astelimme juhlallisesti ja rauhallisesti saliin, jossa olivat vieraat jo istumassa katsomossa. Ensin rehtori Marjo Kaartinen ja promoottori, professori Jarkko Kari pitivät omat puheensa ja sitten promovoitiin kunniatohtorit.
Kunniatohtorin arvonimi myönnetään tiedekunnittain sellaisille henkilöille, jotka ovat meritoituneet yhteiskunnallisesti tai tieteellisesti. Heitä olivat tänä vuonna muun muassa moninkertainen Finlandia-palkittu kirjailija Pajtim Statovci (humanistinen tiedekunta) ja tiedettä popularisoinut kirjailija, tutkija Tiina Raevaara (lääketieteellinen tiedekunta ja humanistinen tiedekunta). Triviana mainittakoon, että ensimmäisen kunniatohtorin tittelin ansaitsi vuonna 1927 Turun yliopiston kansleri J. R. Danielsson-Kalmari. Trivia #2: Urho Kekkonen promovoitiin urallaan 19 kertaa kunniatohtoriksi vuosien 1953 ja 1979 välillä.
Filosofisten tiedekuntien (humanistinen ja matemaattis-luonnontieteellinen) vuoro tuli ensimmäisenä. Promoottorina toimi professori Jarkko Kari. Tässä vaiheessa moni meistä todennäköisesti kertasi päässään mantraa: taivuta päätä promoottoria kohti, ota miekka kaksin käsin, vie se vasempaan käteen, ota diplomi, kumarra, pyörähdä vasemmalta toiselle puolelle, kumarra yleisölle, astele rauhallisesti pois omalle riville. Ja toivoi, ettei kompastuisi tai pudottaisi tohtorin merkkejään matkalla. (Kaikki suoriutuivat tehtävästä loppujen lopuksi hyvin!)
Latinankieliset tekstit toistuivat ja erityisesti sanat gladius, pileus, diploma jäivät kaikumaan mieleen. Miekka, hattu, diplomi. Tohtorinhattu edustaa vapautta ja akateemista riippumattomuutta, miekka taas hengen terävyyttä ja tohtorin oikeutta puolustaa totuutta. Diplomi taasen on asiakirja, joka todistaa tohtorinarvon myöntämisen.
Kun lopulta noin kolmen tunnin kuluttua kaikki tiedekunnat oli käyty läpi ja jokaisella tohtorilla oli omat tohtorin symbolinsa hallussa, saimme nauttia yliopiston piirissä toimivan sinfoniaorkesterin Collegium Musicumin tulkinnoista Armas Järnefeltin ja Jean Sibeliuksen sävellyksistä. Lopuksi laulettiin Maamme-laulu ja tämän jälkeen marssimme juhlallisesti ulos salista. Salin ulkopuolella oli hetki aikaa tavata vieraita ja hengähtää. Promovendit saivat pientä välipalaa ja juotavaa ja sitten olikin jo aika siirtyä tilausbusseihin, jotka ajoivat meidät kauppatorille. Siellä järjestäydyimme oman tiedekunnan sekä sen mukaan, menikö Turun tuomiokirkkoon jumalanpalvelukseen vai tunnuksettomaan tilaisuuteen Turun Taidehalliin. Lähdimme marssimaan ja ainakin itselleni tämä oli ehkä kohokohta koko promootiotapahtumassa, joka sai tuntemaan akateemista yhteisöllisyyttä. Kaduilla oli hauskaa havaita tuttuja kasvoja ja toisaalta myös sattumalta paikalle eksyneitä ja hämmästyneitä turisteja.
Promootiokulkue. Kuva: Satu Sorvali.
Kuten 1800-luvun alun promootioissa, myös vuonna 2025 olivat kirkkoon tervetulleita kutsuvieraiden lisäksi kaikki halukkaat. Saarnoissa toistuivat jo aiemmissa puheissa tutuksi käynyt teema, tieteen ja totuuden puolustaminen myrskyisessä nykymaailmassa, jossa tutkitulla ja luotettavalla tiedolla on äärimmäisen suuri tarve. Jumalanpalveluksen jälkeen oli aikaa viettää läheisten parissa, ottaa kuvia ja vetää henkeä ennen seuraavaa koitosta.
Spektaakkelin loppuhuipennus
Päivä huipentui promootioillallisiin Logomossa, jossa nautittiin kolmen ruokalajin ateria puheiden ja laulu- ja tanssiesitysten höystämänä. Illallisten puheissa toistui tieteen arvostaminen ja puolustaminen, mutta myös kulttuurihistoria hauskalla tavalla: ensin sen toi esille kulttuurihistorian professorina toiminut rehtori Marjo Kaartinen omassa puheessaan, ja myöhemmin kulttuurihistoriasta väitellyt promovendi Janne Palkisto, joka muun muassa esitteli niitä moninaisia aiheita, joista viime vuosina on syntynyt kulttuurihistorian väitöskirjoja. Tällä kertaa promovoitiin viisi vuosina 2022–24 kulttuurihistoriasta valmistunutta tohtoria, itseni mukaan lukien. Vielä kun muistaa, että Hannu Salmi oli juhlamenojen ohjaaja, niin kulttuurihistoria tosiaan loisti kirkkaasti läsnäolollaan seremoniassa.
Juhlahumua Logomolla. Kuvaaja: Satu Sorvali.Promootioillallisen kattaus. Kuvaaja: Satu Sorvali.Juhlahumua 1927. Promootiopäivälliset Palokunnantalossa. Turun Yliopisto.Promootiopäivälliset vuonna 1955 Ylioppilastalossa. Turun yliopisto.Promootiopäivälliset vuonna 1960 Ylioppilastalossa. Turun yliopisto.
Mitä jäi käteen, paitsi miekka ja diplomi?
Vaikka osallistuminen kaksipäiväisen tilaisuuden kaikkiin tapahtumiin vaati suhteellisen muhkeaa setelinippua, oli hienoa päästä osalliseksi vuosisataisia perinteitä. Miekanhiojaisista, aktista, kirkosta ja illallisista jäivät hienot muistot, ja ne nostivat akateemisen yhteisöllisyyden tuntoa. Kuten menneinä vuosisatoina, myös nykyajan tohtoripromootiossa korostuvat yliopiston yhtenäisyys ja tieteen arvostus. Olemme kaikki valmiina puolustamaan tiedettä (symbolisesti) terävillä miekoillamme!
Lähteet
Artukka, Topi: Promootioiden historiaa Turussa. Auraica. Scripta a Societate Porthan edita. Vol. 13, 2022: 35–41.
Yleisradio täyttää ensi vuonna kunnioitettavat 100 vuotta, mutta juhlavuoden lähestyessä olemme saaneet myös lukea ja kuulla myös ikävämpiä uutisia Ylen säästöistä. Kulttuurihistorian tutkija Paavo Oinonen käsitteli Ylen vaiheita vuonna 2019 julkaistussa teoksessaan, joka ilmestyi Kulttuurihistorian seuran Capsa Historiae -sarjassa. Nyt hän palaa ajankohtaisen kirjansa teemoihin tämän haastattelun myötä.
Pyynikin radioasema 1950-luvulla. Vapriikin kuva-arkisto. CC BY 4.0
Kertoisitko mitä teos käsittelee ja mistä idea siitä sai alkunsa?
Vain parasta kansalaisille. Yleisradiotoiminta julkisena palveluna käsittelee nimensä mukaisesti julkisen yleisradiotoiminnan muovautumista käytäntöinä ja yleisradioaatteena. Suomen Yleisradiota (Yle) tutkineena kaipasin suomalaista yleisesitystä käsitteen juurista ja sen nykyisestä merkityksestä. Idea eli pitkään. Lopullisesti toimeen tarttumaan innosti apuraha ja David Hendyn kompakti kirja Public Service Broadcasting (2013), jossa hän tiivistää britannialaisen BBC:n ideaalin. Vuonna 1922 perustettu brittiläinen BBC on ollut julkisesti rahoitettujen yleisradioyhtiöiden esikuva.
Millä tapaa teos kytkeytyy tällä hetkellä ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin?
Käsittelen kirjan viimeisessä kolmanneksessa esimerkein Suomen Yleisradioon 2000-luvun alkupuolella kohdistuneita poliittisia painostusyrityksiä. Vaikka yleisradiolaki takasi yhtiölle vakaat toimintaedellytykset, parlamentaarisesti valvottuna toimijana se on aina poliittisessa ohjauksessa.
Juuri tällä hetkellä Yle toteuttaa poliittisesti päätettyjä säästötoimia. Erityisen ajankohtaista on pohtia koko maan kattavan uutismedian peittoa, kun Yle vähentää myös maakunnallista uutishankintaa ja -välitystä. Samalla maakuntalehdistö on taloudellisesti yhä ahtaammalla mainostulojen paetessa somejäteille. Taustaoletukseni kirjassani oli, että säännelty julkinen media on demokraattisen yhteiskunnan peruselementti. Se on yhä ajankohtainen aihe.
Kenelle suosittelisit kirjaa?
Edelleen se antaa paikansa pitävän kuvauksen public servicen britannialaisista juurista ja BBC.n ensimmäisen pääjohtajan John Reithin periaatteista. Suomen osalta keskeistä on, miten yleisradioyhtiö on reagoinut erilaisiin ulkoisiin paineisiin. Suosittelisin sitä yleisradiotoimintaa tutkivalle opiskelijalle ja tutkijalle. Kirja johdattaa tuolloiseen tutkimustilanteeseen ja käytyihin keskusteluihin, mutta se ei mene aiheeseen syvemmälle. Kokonaisuus on yleiskatsaus.
Nyt kun kirjan julkaisusta on kulunut kuusi vuotta, mitä ajattelet siitä nyt? Muuttaisitko tai täydentäisitkö sitä joltain osin?
Jo kirjoittaessani ymmärsin, että paljon jää kertomatta. Nyt kirjoittaisin teokseen lisää yleisradioyhtiöiden kansainvälisestä toiminnasta ja siitä, miten julkinen palvelu on määrittynyt Euroopan yleisradioliiton (EBU) kanssa toimien. Kun Yle täyttää vuonna 2026 sata vuotta, tutkimustilanne paranee merkittävästi uusien instituutiohistorioiden myötä.
Kaikkiaan tasavuositeoksia tulee useita. Lisäksi Anu Koivusen, Mari Pajalan, Laura Saarenmaan ja Janne Zareffin tuore Kulttuuritelevision aika. Suomalaisen television toinen historia 1970–1980-luvuilla (2024) on merkittävä lisä yleisradiotutkimukseen. Se syventää käsitystämme suomalaisen television suuruuden ajasta unohtamatta Mainos-TV:n merkitystä (MTV) ja tulkitsee TV-historiaamme uudelleen kulttuurin käsitteen lävitse.
Ylen uutisankkuri Arvi Lind televisiostudiossa 1988. Kuvaaja: Hannu Lindroos. JOKA Journalistinen kuva-arkisto, Hannu Lindroosin kokoelma. Museovirasto. CC BY-NC-ND 4.0
Oletko julkaissut tai onko sinulla suunnitteilla lisää aiheeseen liittyviä kirjoja tai artikkeleita?
Ylen satavuotishistorian Yle ja kulttuuri -osio julkistetaan kesällä 2025. Kirjoittajaryhmää on koordinoinut professori Anu Koivunen. Olen yhtenä kirjan epävirallisen ohjausryhmän jäsenenä kirjoittanut kaksi pientä näkökulma-artikkelia. Suunnitteilla on myös ääniradiota käsittelevä tutkimusartikkeli, mutta siitä on liian aikaista puhua, sillä koossa ovat vasta analysointia odottavat aineistot.
Voisitko suositella lisälukemista aiheesta kiinnostuneelle?
Edellä mainittujen teosten lisäksi suomalaisesta yleisradiotoiminnan historiasta kiinnostuneen kannattaa tutustua Martti Soramäen kirjaan Sensuurista sananvapauteen. Yleisradio 1926–2022 (2022), jonka julkaisu aloitti yhtiön 100-vuotisjuhlinnan. Otsikko kertoo tekijän oletuksen yleisradioyhtiön muutoksen suunnasta. BBC:n satavuotista historiaa juhlisti David Hendyn merkittävä teos The BBC: A People’s History (2022).
Voit ladata ja lukea Paavo Oinosen Vain parasta kansalaisille. Yleisradiotoiminta julkisena palveluna -kirjan täältä.
Miltä menneisyys näyttää, kun emme tarkastele vain ihmisen toimintaa, vaan otamme huomioon myös kasvit, eläimet ja muun luonnon? Miten kulttuurihistoria kietoutuu yhteen nykyisten ympäristökysymysten kanssa? Miten voimme ymmärtää kulttuuria tai toimijuutta ilman ihmiskeskeistä näkökulmaa? Entä mitä tämä kaikki tarkoittaa historiallisille lähteille ja niiden tulkinnalle?
Näitä teemoja käsitellään Lapin yliopistolla Rovaniemellä kesäkuussa 2025, kun kokoonnumme tarkastelemaan ihmisen ja luonnon yhteenkietoutumia. Kulttuurihistorian seuran kattojärjestön International Society for Cultural History (ISCH) vuosittainen konferenssi kutsuu tutkijoita eri aloilta keskustelemaan ihmisen ja luonnon monimutkaisista suhteista historiantutkimuksessa. Konferenssin teemana on Human/Nature Entanglements in Cultural History.
Tutkijan lähiranta Helsingin Kruunuvuorenrannassa joulukuussa 2024. Kuva: Noora Kallioniemi.
Ympäristönäkökulma laajentaa kulttuurihistorian tutkimuskenttää
Kulttuurihistoria on perinteisesti tutkinut ihmisen toimintaa, kokemuksia ja maailmalle antamia merkityksiä. Viime aikoina kiinnostus on kuitenkin laajentunut myös ihmisen ulkopuolelle. Nykytutkimuksessa nousevat esiin eläimiä, kasveja ja muita elollisia – ja elottomiakin – luonnon osia koskevat aihepiirit. Ne avartavat kulttuurihistorian toimintakenttää ja laajentavat menneisyydestä tehtävien tulkintojen mahdollisuuksia.
Ihmisen ja luonnon välisiä suhteita lähestytään tulevassa konferenssissa erilaisista näkökulmista, jotka ulottuvat esihistoriallisista ajoista läpi keskiajan ja varhaismodernin ajan aivan lähihistoriaan asti. Konferenssin lähes 150 puheenvuorossa tarkastellaan, miten historiaa ovat muovanneet ihmisen rinnalla myös muut elolliset olennot. Samalla konferenssi haastaa perinteisiä ihmiskeskeisiä käsityksiä kulttuurista ja toimijuudesta, mikä on tärkeää myös nykyisten ympäristökriisien ymmärtämiseksi. Monitieteinen konferenssi kokoaa yhteen tutkijoita ainakin kulttuurihistorian, ympäristöhistorian, arkeologia, taiteentutkimuksen ja monilajisen historian alueilta. Se tarjoaakin mahdollisuuden tarkastella yhdessä teoreettisia ja metodologisia kysymyksiä, sekä pohtia uusia tapoja tulkita historiallisia lähteitä tavoilla, joka ylittää ihmiskeskeiset lähestymistavat.
Fauna et Flora Fennica -hankkeen tutkijoita tarkkailemassa lintuja kirjoitusretriitin tauolla lokakuussa 2024. Kuvassa Jere Kyyrö, Otto Latva ja Hannu Salmi. Kuva: Noora Kallioniemi.
Kasvien, eläinten ja ympäristökuvausten historiaa
Keskeinen näkökulma teemaan ovat ihmisen käsitykset ympäröivästä luonnosta sekä siitä tehdyt kuvaukset. Tutkijat tarkastelevat konferenssipuheenvuoroissaan, mitä luonto ja ympäristö ovat merkinneet ihmisille eri aikoina ja erilaisissa yhteyksissä. Ihmisen käsityksiin luonnosta liittyy läheisesti ihmisen ymmärrys itsestään ja suhteestaan luontoon. Mielenkiintoisia ovat historian saatossa muuttuneet rajanvedot ihmisen ja eläimen sekä laajemmin luonnon välillä. Tulevassa konferenssissa tutkijat tarkastelevat ihmisten muuttuneita käsityksiä ihmisyydestä, kehollisuudesta, terveydestä ja sairaudesta sekä näiden suhteesta luontoon.
Tutkijoiden puheenvuoroissa myös eläinten ja kasvien historia on väylä ihmisen ja luonnon yhteyden tarkasteluun. Monilajisessa historiassa tutkitaan ihmisen ohella muidenkin elollisten toimijuutta ja vaikutusta niin ihmiseen kuin ympäröivään maailmaan. Konferenssin useissa paneeleissa käsitellään kohtaamisia ja vuorovaikutusta ihmisten ja erilaisten eläinten välillä. Huomiota saavat niin nisäkkäät kuin selkärangattomat, niin arkeologisten aineistojen ja antiikin kirjoitusten valossa avautuvat eläinkohtaamiset kuin lähihistorian eläinsuhteet.
Eläinten ja kasvien lisäksi konferenssissa ovat esillä laajemmin ympäristöt. Tutkijat tarkastelevat käsityksiä ja tapoja olla vuorovaikutuksessa erilaisten ympäristöjen kanssa. Konferenssin aiheet kattavat maantieteellisesti laajoja ja luonnoltaan monipuolisia alueita arktisilta alueilta Etelä-Euroopan metsiin. Esille nousevat villit suot ja metsät, viljelyn ja karjankasvatuksen muokkaama maaseutu sekä ihmisten ja eläinten rinnakkain asuttamat kaupunkiympäristöt.
Eläimiä ja luontoa on kuvattu runsaasti kirjallisuudessa, audiovisuaalisissa aineistoissa ja taiteessa. Siten taide- ja viihdeaineistot välittävät kunkin aikakauden käsityksiä siitä, miten ihminen on suhtautunut häntä ympäröivään luontoon eri aikoina. Konferenssin puheenvuoroissa taideteosten sisältämiä merkityksiä tarkastellaan suhteessa esimerkiksi alkuperäiskansojen historiaan tai kysymyksiin siitä, millaista aineistoa arkistot tallettavat – siis kenen ääni menneisyydestä jää kuuluviin. Taideteokset eivät ainoastaan heijasta aikansa luontokäsityksiä, vaan niiden tuotantoprosessit myös konkreettisesti muovaavat ympäristöä. Audiovisuaaliset tuotannot, kuten elokuva ja televisio-ohjelmat, kuluttavat merkittävästi luonnonvaroja, sillä tuotannot ovat suuria. Menneisyyden tuotantotapojen tutkiminen voi tarjota välineitä nykyhetken tuotantoprosessien kehittämiseen ympäristöystävällisemmiksi.
Luontoretkellä Tuorlassa Piikkiössä lokakuussa 2024. Kuva: Aino Jämsä.
Ihmisen ja luonnon vuorovaikutus kulttuurihistoriassa
Rovaniemen ISCH-konferenssi tarjoaa tutkijoille mahdollisuuden tarkastella ihmisen ja luonnon yhteyksiä kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Konferenssin teema haastaa perinteiset käsitykset historiankirjoituksen kohteista ja kutsuu pohtimaan, kuinka menneisyyttä ovat muovanneet paitsi ihmisen teot, myös muut elolliset olennot ja elottomat elementit, kuten maisema tai vaatteiden luonnonmateriaalit. Monitieteinen tutkijajoukko kokoontuu käymään keskustelua siitä, miten ihmiskeskeisen historiakuvan haastaminen voi muuttaa käsitystämme kulttuurista, toimijuudesta ja ajan ymmärtämisestä. Laajoja yhteiskunnallisia kriisejä, kuten luontokatoa, ei voi ratkaista ilman syvällistä historiallista ymmärrystä. Kulttuurihistorian tutkimus tukee ympäristökysymyksiin vastaamista laajentamalla ymmärrystämme ihmisen ja muun luonnon välisistä suhteista.
Akateemisten puheenvuorojen lisäksi konferenssiohjelmassa on muun muassa linturetki ja luontoaiheisia lyhytelokuvia. Nähdään kesäkuussa Rovaniemellä!
Noora Kallioniemi ja Aino Jämsä
FT, postdoc-tutkija Noora Kallioniemi tarkastelee konferenssissa villan käyttöä 2020-luvun elokuvapuvustuksessa sekä luonnonmateriaalien ja perinteisten käsityötekniikoiden merkitystä elokuvan välittämään historiakuvaan. Tutkimus on osa Koneen säätiön tukemaa Suomalaisen elokuvan ekohistoria –hanketta (2024–2028).
FM, väitöskirjatutkija Aino Jämsä tarkastelee ihmisen ja käärmeen historiallista suhdetta Suomen alueella ja keskittyy konferenssiesitelmässään kansanperinneaineistoissa kuvattuihin käärmekohtaamisiin.
Kirjoittajat ovat työskennelleet yhdessä Alfred Kordelinin säätiön rahoittamassa Fauna et Flora Fennica –hankkeessa (2023–2025).
Metsä oli niellyt lapsen varjoihinsa, eikä kukaan tiennyt, löytäisikö hän enää takaisin. Yön jo langetessa hätääntyneet vanhemmat lähtivät metsään lyhtyjä kantaen, sukulaistensa ja naapureidensa kanssa, etsimään kadonnutta poikaa, mutta turhaan. Kun lapsesta ei näkynyt jälkeäkään heidän sydämiinsä hiipi kauhistuttava ajatus: oliko susilauma tai jokin muu metsän peto raadellut hänet?
Assergin kylä Apenniineilla. Wikimedia Commons.
Tämä kertomus sisältyy 1100- ja 1200-lukujen taitteessa Gran Sasson vuoristossa, Rooman itäpuolella Apenniineilla, eläneen erakko Francuksen pyhimyselämäkertaan. Tarinan mukaan poika oli lähtenyt seuraamaan isäänsä, joka vei härkiä ja lampaita metsälaitumille, mutta oli eksynyt polulta ja harhautunut yhä syvemmälle metsän uumeniin. Hän harhaili koko päivän, kunnes epätoivoisena ja uupuneena nukahti. Vanhemmat ymmärsivät pojan kadonneen vasta illan suussa isän palatessa paimenesta kotiin.
Kun etsinnät osoittautuivat turhiksi, murheen murtamat vanhemmat suuntasivat pyhimyksenä pidetyn Francuksen haudalle ja rukoilivat hartaasti poikansa puolesta. Ja katso! Metsä luovutti saaliinsa takaisin. Aamun koittaessa poika löytyi vahingoittumattomana metsän laidalta. Kun häneltä kysyttiin, miten hän oli selvinnyt yksin yön pimeydessä, hän vastasi: ”Eräs munkki antoi minulle illalla leipää ja juustoa, viipyi luonani yön ja toi minut aamun sarastaessa tähän paikkaan. Hän sanoi: ’Katso, isäsi ja äitisi tulevat luoksesi, älä pelkää.’ Sitten hän poistui.”
Kaikki ymmärsivät: tuo munkki oli ollut Francus.
Assergin kylä Apenniineilla. Wikimedia Commons.
Tämä tarina on yksi esimerkki siitä, miten metsä on kautta historian näyttäytynyt sekä uhkana että pelastuksen paikkana. Metsän arvoituksellisuus ja siihen liittyvät symboliset merkitykset ovat toistuvia teemoja erityisesti keskiaikaisissa teksteissä. Juuri tällaisia metsäkäsityksiä tutkii Koneen säätiön rahoittama hanke ”Puhetta metsistä. Metsä epistemologisena välineenä sydänkeskiajan Etelä-Italiassa”. Sen keskiössä ovat kysymykset, miten keskiajan tekstit rakensivat metsän merkityksiä ja kuinka nämä merkitykset liittyvät aikakauden uskonnollisiin ja sosiaalisiin muutoksiin. Hanke kuuluu Koneen säätiön ”Metsän puolella” -ohjelmaan, jonka tavoitteena on lisätä ymmärrystä metsien monista merkityksistä sekä tuoda uusia ääniä ja lähestymiskulmia metsäkeskusteluun.
Miksi sydänkeskiaika ja juuri Etelä-Italia?
Sydänkeskiaika (n. 950- n. 1300) oli ratkaiseva ajanjakso sekä metsien kehityksen että niistä puhumisen tapojen kannalta. 900-luvun alkupuolelta lähtien ilmaston lämpeneminen vauhditti väestönkasvua ja lisäsi tarvetta uusille viljelymaille. Tämä johti laajamittaiseen metsien raivaamiseen, kun sekä muinaisia aarniometsiä että varhaiskeskiajalla uudelleen metsittyneitä alueita hakattiin pelloiksi ja laitumiksi. Metsänraivauksen myötä syntyi uusia kyliä, jotka Italiassa sijaitsivat usein kukkuloilla. Tämän muutoksen keskeisiä toimijoita olivat aatelisto ja hallitsijat, mutta ennen kaikkea suuret luostarit, joiden vaikutus ulottui sekä konkreettiseen maanmuokkaukseen että metsää koskevan ajattelun muovaamiseen.
Samaan aikaan, kun metsiä hävitettiin, niistä myös kirjoitettiin ja puhuttiin enemmän kuin koskaan aiemmin. Erityisesti Etelä-Italia oli tässä keskustelussa keskeinen alue, sillä se sijaitsi latinalaisen, kreikkalaisen ja islamilaisen kulttuurin risteyskohdassa, jossa taloudellinen elpyminen kulki käsi kädessä kulttuurisen kukoistuksen kanssa. Alueen luostarit olivat oppineisuuden keskuksia, joissa metsiin liittyvä keskustelu kiteytyi: niissä kirjoitettiin, käännettiin ja kopioitiin valtava määrä tekstejä, jotka käsittelivät metsää eri näkökulmista.
Aqua di San Franco. Paikka jossa erakko Francus tarinan mukaan sai lähteen pulppuamaan kalliosta. Wikimedia Commons.
Tekstejä metsästä: hankkeen lähdeaineisto
”Puhetta metsistä” -hankkeen tutkimusaineisto kattaa laajan kirjon erilaisia lähteitä: maanomistusasiakirjoja, metsiä käsittelevää runoutta, pyhimyselämäkertoja, ritariromaaneja, liturgisia tekstejä ja tieteellisiä käsikirjoituksia. Näiden tekstien kirjoittajille metsä saattoi näyttäytyä taloudellisena resurssina ja omaisuutena, mutta yhtä lailla vaarallisena ja kaoottisena tilana – tai hengellisen kilvoittelun ja Jumalan kohtaamisen paikkana. Metsän merkitykset olivat moninaisia eivätkä rajoittuneet vain yhteen tulkintamalliin.
Monet näistä metsää koskevista käsityksistä juontuivat antiikin kirjallisuuteen, mutta sydänkeskiaika toimi ikään kuin pullonkaulana, joka valikoi, mitä antiikin perinnöstä siirtyi tuleville sukupolville ja millä tavoin tuohon perintöön suhtauduttiin. Luostareissa muovaillut ajatukset ja luostarien välittämät tekstit ovat vaikuttaneet merkittävästi siihen, millaiseksi länsieurooppalainen metsäkeskustelu on historian saatossa kehittynyt.
Keskiaikaiset kertomukset metsissä asuneista pyhistä miehistä ja heidän tarjoamastaan suojelusta, vaikka niiden taustalla olisi todellinen tapahtuma, sulautuivat usein osaksi laajempaa kertomaperinnettä. Ne vahvistivat ja muokkasivat vanhoja arkkityyppisiä tarinoita, jotka esiintyvät monissa eri kulttuureissa. Juuri tällainen on kertomus metsän keskelle joutuneesta lapsesta, joka saa ihmeellisen suojeluksen. Tämä topos kuuluu vanhimpien yleismaailmallisten kertomusteemojen joukkoon, ja sen voi löytää niin kansanperinteestä, kristillisestä traditiosta, myyteistä kuin kirjallisuudestakin. Kertomuksen miljöö kuitenkin vaihtelee kulttuurista toiseen: joissakin tarinoissa eksymisen näyttämönä on aarniometsä, toisissa erämaa, viidakko, vuoristo, joki tai meri – ympäristön mukaan muuttuva villi ja arvaamaton luonto.
Läntisessä kulttuurissa tämän kertomusaiheen juuria voidaan jäljittää esimerkiksi tarinaan Oidipus-lapsesta, joka hylätään Kithairon-vuorelle kuolemaan mutta jonka paimen löytää ja pelastaa. Suomalaiselle lukijalle läheisempi versio löytyy virren numero 971 alkusanoista: ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, vaan ihana enkeli kotihin vie.” Tässä yhteydessä korpi on symbolinen tila: maailma täynnä vaaroja ja eksymisen mahdollisuuksia, joiden keskellä ihminen tarvitsee johdatusta ja turvaa.
Suojelusenkeli. Saksalainen postikortti vuodelta 1900. Wikimedia Commons.
Vuosisatainen keskustelu
Vaikka metsäkeskustelu on vuosisatojen saatossa muuttunut, tietyt peruskysymykset ovat pysyneet samoina: onko metsä uhka vai suojapaikka? Kuinka paljon sitä voidaan hyödyntää? Ja kenen ehdoilla metsän tulevaisuus määräytyy? Keskiajan teksteissä metsä näyttäytyy monimerkityksisenä: se voi olla vaarojen ja petojen asuttama arvaamaton tila, mutta myös vetäytymisen ja hengellisen kilvoittelun näyttämö. Sama jännite on edelleen läsnä – metsän pelottavuus ei ole kadonnut, erityisesti silloin kun keskustellaan sen eläimistöstä. Susikeskustelut ovat tästä ajankohtainen esimerkki. Toisaalta metsä mielletään yhä hyvinvoinnin lähteeksi, rauhoittumisen ja mietiskelyn paikaksi, aivan kuten keskiajan luostariteksteissä.
Metsää on aina myös käytetty. Keskiajallakin sitä pidettiin taloudellisena resurssina, omaisuutena, jota saattoi omistaa, myydä ja hyödyntää. Samoin nykyään metsän arvoa mitataan usein taloudellisin mittarein, ja sen käyttöä ohjaavat pitkälti liiketoiminnalliset intressit. Toisaalta monet ajattelevat metsän merkityksen ulottuvan paljon laajemmalle. Se ei ole vain raaka-ainevarasto, vaan myös ekosysteemi, jonka hyvinvoinnista huolehtiminen on kestävän ihmistoiminnan edellytys.
Sydänkeskiajalla metsän raivaaminen johti paikallisiin ympäristöongelmiin, kuten tulviin, mutta ongelmat eivät vielä olleet eksistentiaalisia. Nykyisin luontokato ja ilmastonmuutos ovat tehneet metsästä globaalin kysymyksen. Keskustelu metsien merkityksestä on laajentunut, mutta samat teemat toistuvat: pelko ja suojelu, hyödyntäminen ja säilyttäminen. Metsään liittyvä kaksijakoisuus ei ole vain menneisyyden ilmiö – se on edelleen tapa, jolla ymmärrämme ympäröivää maailmaa.
”Puhetta metsistä” -hanketta johtaa dosentti Teemu Immonen Turun yliopistosta ja siinä työskentelevät hänen ohellaan tutkijat FT Anni Hella (Turun yliopisto), FT yliopisto-opettaja Outi Kaltio (Helsingin yliopisto) sekä tutkimusavustaja FM Jutta Laitila (Turun yliopisto). Lisäksi hankkeen kanssa läheistä yhteistyötä tekee professori Edward Schoolman (University of Nevada, Reno).
Kulttuurihistorian seura julkaisi 2017 vertaisarvioimattomassa Capsa Historiae -sarjassaan Juha Isotalon kirjan Herodotoksen ja Thukydideen ideaalit ja historiankirjoitus. Teos tarjoaa mielenkiintoisen katsauksen kahden antiikin ajan merkittävän historioitsijan ajatteluun ja työhön – ja paljastaa, etteivät heidän metodiset ja näkökulmaeronsa olekaan ihan niin mustavalkoisia kuin usein esitetään. Isotalo palaa kirjan teemoihin tässä haastattelussa.
Kertoisitko mitä teos käsittelee ja mistä idea siitä sai alkunsa?
Innostuin kreikkalaisesta mytologiasta jo peruskoulussa luettuani Alf Henriksonin Antiikin tarinoita. Opintojeni aikana huomasin, että kreikkalaisista historioitsijoista Herodotos näytti toteuttavan kulttuurihistorialle tyypillistä ideaalia historiankirjoituksesta siinä missä Thukydides toteutti poliittiselle historialle tyypillisempää. Siitä syntyi ajatus vertailla kummankin kirjoittajan ideaaleja, joita he asettavat itselleen ja historiankirjoitukselleen. Pro gradu –tutkielmassani vertailen näitä esitettyjä ideaaleja sekä toisiinsa että omaan analyysiini siitä, miten molemmat onnistuvat toteuttamaan niitä. Tämä kirja on hieman päivitetty versio siitä gradusta.
Millä tapaa teos kytkeytyy tällä hetkellä ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin?
Molempien historioitsijoiden kohdalla on pitkään keskusteltu heidän suhteestaan totuuteen. Kumpaakaan ei voida pitää modernin historiantutkimuksen ideaalien mukaisena tutkijana, sillä he edeltävät sellaisen kirjoittamisen genren ja genrerajojen syntymistä. Kummankaan lähteiden käyttöä ei voisi pitää nykykäsityksen mukaisesti tutkimuksena.
Nykyään puhutaan totuudenjälkeisestä ajasta, jossa vanhat ideaalit todistettaviin faktoihin perustuvasta argumentaatiosta ovat menettäneet merkitystään. Herodotos ja Thukydides ovat tässä mielessä totuutta edeltävän ajan kirjoittajia ja heidän käsitystensä tarkastelu on mielestäni hyödyllistä, kun mietimme, minkä arvon annamme totuudelle ja mitä se tarkoittaa nykyisessä yhteiskunnallisessa ajattelussa.
Herodotoksen patsas Wienin parlamenttitalon edessä. Wikimedia Commons.
Kenelle suosittelisit kirjaa?
Suosittelen kirjaani ennen kaikkea itselleni. Palaan siihen usein etsiessäni lähteitä, jotka tiedän käyneeni läpi ja sitaatteja, joita en enää muista oikein, mutta joiden tiedän löytyvän kirjasta. Samasta syystä voin suositella teosta paitsi kirjoittamisen ideaaleista kiinnostuneille, myös lähdeluettelona klassisen kauden Kreikan historiankirjoitukseen.
Thukydideen patsas Wienin parlamenttitalon edessä. Wikimedia Commons.
Nyt kun kirjan julkaisusta on kulunut kahdeksan vuotta, mitä ajattelet siitä nyt? Muuttaisitko tai täydentäisitkö sitä joltain osin?
Minua kohtasi harvinainen onni, kun sain graduni kansittamisen jälkeen mahdollisuuden korjata siihen jääneitä virheitä tämän kirjan myötä. Se ei tarkoita, etteikö siinä edelleenkin ole muutamia noloja kömmähdyksiä, jotka haluaisin korjata. Pääargumenttien osalta olen edelleen samaa mieltä kuin kirjaa kirjoittaessa: Thukydides asettaa kirjoittamiselleen tiukemmat ideaalit kuin Herodotos ja sen seurauksena ei noudata niitä yhtä hyvin kuin Herodotos, jonka agenda sallii kirjoittamisen laveammista aihepiireistä.
Oletko julkaissut tai onko sinulla suunnitteilla lisää aiheeseen liittyviä kirjoja tai artikkeleita? Voisitko suositella lisälukemista aiheesta kiinnostuneelle?
Väitöskirjaprojektissani olen jatkanut Herodotoksen parissa. Tutkin hänen etnologioissaan käyttämäänsä suullista lähdeaineistoa ja hänen narratiivinsa välittämien tarinoiden tuottamia identiteettejä.
Kulttuurihistorian seuran julkaisemassa kirjassa Kulttuurihistorian tutkimus. Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan on myös artikkelini ”Herodotoksen narratiivi myyttisistä eläimistä” antiikin eläintutkimuksesta kiinnostuneille. Herodotoksen Historiateoksesta löytyy useita mielenkiintoisia tarinoita erikoisista eläimistä. Näiden tarinoiden silkkaa olemassaoloa on käytetty lyömäaseena Herodotoksen uskottavuutta vastaan ja artikkelissani analysoin mikä niiden narratiivinen funktio on.
Voit ladata Herodotoksen ja Thukydideen ideaalit ja historiankirjoitus e-kirjan täältä.
Isotalon artikkeli ”Herodotoksen narratiivi myyttisistä eläimistä” löytyy Kulttuurihistorian seuran 2022 julkaisemasta teoksesta Kulttuurihistorian tutkimus. Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan. Kirjasta lisätietoa täällä.
Pohjois-Norjassa Varanginvuonon ympäristöstä löytyy useita kiinnostavia historia- ja kulttuurikohteita tutustuttavaksi. Vierailin alueella viime syksynä työreissun merkeissä, ja vinkkaan tässä tekstissä joistain kulttuurihistoriallisesti kiinnostavista kohteista ja museoista alueelta. Oma vierailuajankohtani osui syys-lokakuun vaihteeseen, mistä johtuen moni kohde oli jo sulkenut ovensa kesäkauden jälkeen. Parempi ajankohta vierailuun lienee siis kesäkausi, joskin syksyisessä Pohjois-Norjassa riittää toki runsaasti katseltavaa luonnon osalta.
Ä’vv Saa’mi Mu’zei
Kun rajan ylittää Näätämöstä, pääsee pian Neidenissä sijaitsevaan, kolttasaamelaisista kertovaan Ä’vv-museoon. Museo on avautunut vuonna 2017 ja kertoo perusnäyttelyssään kolttasaamelaisista ihmisistä, elämästä, historiasta, kulttuurista ja elinkeinoista. Museon näyttely on jaettu kolmeen osaan, joissa kerrotaan kolttasaamelaisista, heidän vuotuiskierrostaan sekä historiasta. Näyttelyssä nousee myös esiin yhteiskunnan suhde alkuperäiskansaan ja alkuperäiskansojen oikeuksiin. Näyttelyn tekstit ovat viidellä kielellä (kolttasaami, norja, suomi, venäjä ja englanti), ja esine- ja kuvamateriaali on runsasta.
Pyhän Yrjön kappeli
Neidenissä sijaitsee myös Kolttakylä, joka toimi alkuun kesäpaikkana ja myöhemmin ympärivuotisena asuinpaikkana kolttasaamelaisille Näätämön siidan alueella. Tänä päivänä Kolttakylässä on vain yksi asuttu talo. Kylästä löytyy myös Pyhän Yrjön kappeli vuodelta 1565.
Lampaita ja maisemia Mortensnesissa
Varanginvuonon pohjalta, Varangerbotnin taajama-alueelta löytyy Finnmarkin alueen saamelaisista ja etenkin merisaamelaisista ja heidän kulttuuristaan kertova Várjjat Sámi Musea. Museon perusnäyttely avaa merisaamelaisten elämää ja kulttuuria Varanginvuonon alueella aina esihistoriasta nykypäivään. Dioraamojen kautta elävöitetään alueen ympäristöä ja luontoa sekä erilaisia asumistapoja. Näyttelytekstit löytyvät näytöiltä, ja niitä löytyy kiinnostuneelle luettavaksi runsaasti – itse olisin kaivannut tiiviitä seinätekstejä näyttöjen tuijottelemisen sijaan. Museorakennuksen lisäksi kannattaa – etenkin jos liikkuu omalla autolla – käydä tutustumassa myös Mortensnesin kulttuuriympäristöalueeseen, joka on noin parikymmenen kilometrin päässä Varangerbotnista. Alueella on kesäisin avoinna oleva museorakennus näyttelyineen sekä saamelaisten esihistoriaan kytkeytyvä muinaismuistoalue, johon voi tutustua kävellen.
Vuoreija Domenilta päin
Varangin niemimaan itäkärjestä ajetaan merenalaisen tunnelin läpi Vuoreijan kaupunkiin. Sitä ennen on ohitettu maantiellä noitavuori Domen. Tämän matalan tunturin etelärinteessä uskotaan olevan noitien käytössä olleita luolia, ja myös helvetinportin uskotaan löytyvän sieltä. Tänä päivänä Domenin päällä on näköalapaikka ja katos, jolta on hieno näkymä kohti Vuoreijan kaupunkia.
Noitavainoihin liittyen Vuoreijasta löytyykin vaikuttava muistomerkki Steilneset Minnested. Se koostuu pitkästä teräsrakennelmasta sekä suuresta mustan sävyisestä kuutiosta, joiden molempien sisältä löytyy ajatuksia herättävät installaatiot – kuvat eivät mielestäni tee oikeutta monumentille. 1600-luvun aikana Finnmarkissa tuomittiin 91 henkilöä – 77 naista ja 14 miestä – kuolemaan noituudesta syytettynä. Steilnesetin muistomerkki on omistettu heille. Rakennelmassa on nostettu esiin kaikkien 91 henkilön nimet ja syytteet. Joukossa on miehiä ja naisia, saamelaisia ja norjalaisia. Teos kuvaa paitsi yksittäisiä henkilöitä, myös aikakauden yhteisöjä, arvoja ja uskomuksia.
Steilnesetin muistomerkin viereltä löytyy tähdenmuotoinen Vuoreijan linnoitus. Linnoituksen sisätiloista löytyi näyttelyitä, joissa kerrottiin alueen historiasta. Vuoreijan linnoitus on maailman pohjoisin sotilaallinen linnoitus ja se on rakennettu 1730-luvulla. Nykyinen linnoitus on järjestyksessään kolmas, ja alueen linnoitushistoria ulottuukin 1300-luvulle. 1600-luvun noitavainoissa linnoitus toimi vankilana ja kidutuspaikkana noituudesta syytetyille. Toisen maailmansodan aikana linnoitus oli Norjan sotavoimien käytössä, ja sen salossa liehui pisimpään Norjan lippu ennen saksalaisten miehitystä. Kiinnostavana tieteenhistoriallisena kohteena linnoitus toimi vuonna 1769, kun sieltä tarkkailtiin onnistuneesti Venus-planeetan ylikulkua Auringon editse.
Pomorimuseo
Pomorimuseo on yksi osa Varangin museoiden kokonaisuutta. Museo kertoo Norjan ja Venäjän välisistä kauppasuhteista pomorikaupan ajoilta 1700-1900-luvuilta lähelle tätä päivää. Pomorit kävivät kauppaa Vienanmeren alueelta kohti Pohjois-Norjaa, ja pomorien tuoma puutavara vaihtui norjalaisten kalatavaraan. Samalla kulttuurit kohtasivat, jolloin syntyi esimerkiksi norjaa ja venäjää sekoittava venäjänorjan kieli. Pomorimuseo sijaitsee vanhassa puutalossa ja edustaa hieman vanhahtavaa museoesittämistä, mutta sillä on oma viehätyksensä ja museossa riittää runsaasti yksityiskohtia katseltavaksi. Näyttelytekstejä on norjan lisäksi mm. venäjäksi, englanniksi ja suomeksi.
Ajettaessa kohti Vuoreijan pohjoista kärkeä vastaan tulee vaikuttava taideteos, joka hallitsee karuhkoa maisemaa. Drakkar Leviathan valmistui vuonna 2016 ja on puoliksi viikinkilaivaa, puoliksi luurankoa yhdistävä puuveistos. Se on taiteilijaryhmän mukaan kertomus mm. merestä, myyteistä, ihmisten liikkeestä, puusta ja valaista. Teoksen suuri koko mahdollistaa kulkemisen myös puuosien alla, ja oman vierailuni aika kova tuuli loi kiinnostavan äänimaiseman teoksen ympärille.
Vesisaaressa voi tutustua tarkemmin kveenien historiaan Ruijan kveenimuseossa. Museo avautui uudistuneen vuonna 2021, ja sen näyttely esittelee kveenien historiaa, kulttuuria, kieltä ja elinkeinoja kuva-, esine- ja videomateriaalin kautta. Museon arkkitehtuurin lähtökohtana on toiminut varangintalo, mainio esimerkki ihmisen sopeutumiskyvystä arktisella alueella. Varangintalo on yhdistelmätalo, jossa ihmisten asuintilat ja navetta ovat yhdistyneet sisätiloissa olevan käytävän kautta. Näin edes kylmillä talvisäillä ei tarvitse kulkea ulkokautta eläimiä hoitamaan. Museon perusnäyttelyssä kveenien kulttuuria avataan monista eri näkökulmista, ja näyttelystä löytyy myös lapsille suunniteltuja osioita. Näyttelyn visuaalisessa ilmeessä hyödynnetään paljon seinäprojektioita, ja puupintaiset seinäelementit tuovat elävyyttä näyttelyteksteihin ja karttoihin.
Vadsø Museum – Ruija Kvenmuseum
Kveenit olivat Suomesta Ruijan alueelle muuttanutta väestöä etenkin 1700-luvulta 1800-luvun lopulle. Suomalaisten liikkumiseen Ruijan suuntaan edesauttoivat sota-ajat, katovuodet ja nälänhätä sekä suomalaisen uudisasutuksen leviäminen pohjoisemmaksi. Elannon saaminen kalastuksesta oli keskeisiä tekijöitä asettumisessa Jäämeren rannikolle. Tänä päivänä kveenit ovat kansallinen vähemmistö Norjassa ja myös kveenin kielellä on virallinen vähemmistökielen asema.
Rakennus, jossa kveenimuseo sijaitsee, kuului alun perin Norjan yleisradioyhtiölle NRK:lle. Tätä osaa talon historiasta esitellään pienoisnäyttelyssä, joka on sijoitettu vanhaan lähetysstudioon. Näyttelyssä kerrotaan NRK:n toiminnasta Vesisaaressa ja esimerkiksi kveenin- ja saamenkielisistä lähetyksistä. Esillä on radiotekniikkaa eri ajoilta, ja näyttelyssä nostetaan esiin myös kolme keskeistä naista lähetyshistorian ajalta. Näistä eräs on Eimi Vorren, joka toimi NRK Vesisaaren suomenkielisten lähetysten ensimmäisenä johtajana ja joka vaikutti työnsä ohessa myös monissa muissa kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa toimissa suomalais- ja kveeniyhteisössä.
Tuomainengården
Vesisaaren museoon kuuluu myös useita vanhoja rakennuksia Vesisaaren keskustan lähistöllä, joista itse pääsin tutustumaan kahteen: Tuomaisen taloon ulkopuolelta ja Esbensenin taloon sisäpuolelta. Tuomaisen talo (Tuomainengården) on 1850-luvulla rakennettu tila, jonka nimi tulee talon 1918 ostaneilta Karoline ja Karl Tuomaiselta. Tuomaisen perhe hankki elantonsa kalastamalla ja pientilaa viljelemällä. Tilalla oli lampaita, lehmiä, härkiä ja hevosia, ja etenkin hevonen oli tärkeä kveeneille maanviljelyssä. Tuomaisentalo edustaa varangintaloa, ja tilalta löytyi sauna, joka oli vuoteen 1932 käytössä yhteissaunana naapurustolle. Tilalla sijaitsi myös leivinuuni, jossa alueen asukkaat kävivät paistamassa leipiä, ja 30-40-luvuilla leipomoa myös vuokrattiin.
Esbensengården
Mutkan takaa Tuomaisen talosta löytyy Esbensenin talo (Esbensengården), joka edustaa puolestaan kauppiasperheen elämää. Kauppias Rasmus Esbensen rakennuttivat talon 1840-luvulla ja tilan alueelta löytyvät myös mm. talli ja navetta. Esbenseneja asui talossa ainakin kolmen sukupolven verran aina 1970-luvulle asti, jolloin Vesisaaren kaupunki osti rakennuksen. Rakennuksessa on useita huoneita ja se on säilynyt lähes muuttumattomana 1800-luvun lopulta, joskin nykyinen kalustus ei ole talon alkuperäistä. Esbensenin talo kertoo kauppias- ja virkamieskunnan elämäntavoista 1800-1900-luvuilla ja on kiinnostava vastinpari Tuomaisen talolle.
Vesisaaresta täytyy mainita kiinnostava yksityiskohta menneisyyden kulkemiseen liittyen. Keskustan lähellä on nimittäin edelleen pystyssä ilmalaivamasto, joka pystytettiin kevättalvella 1926. Pohjoisella alueella kulki ilmalaivareitti, ja pian maston pystyttämisen jälkeen ilmalaiva Norge teki välilaskun Vesisaaressa. Kyseessä oli norjalaisen Roald Amundsenin, italialaisen Umberto Nobilen ja amerikkalaisen Lincoln Ellsworthin retki saavuttaa ja ylittää Pohjoisnapa ilmalaivalla, ja tämä retki myös onnistui toukokuussa 1926.
Pykeija
Kveenien historiasta kiinnostuneille hyvä vierailukohde on myös Pikku-Suomi eli Pykeija. Pykeija sijaitsee vastapäätä Vesisaarta vuonon toisella puolella, jonne suomalaisia saapui etenkin 1800-luvulla. Kylässä puhutaan edelleen tänä päivänä suomea, norjaa ja kveeninkieltä. Matalat rakennukset ja kapeat kadut luovat kylälle kotoisen tunnelman, ja se on myös alueen harvoja kyliä, joita ei toisessa maailmansodassa poltettu saksalaisten vetäydyttyä alueelta. Matkaseurueemme vierailu kylässä oli hyvin nopea, mutta tutkittavaa tässä pienessä sympaattisessa kalastajakylässä olisi enemmänkin.
Teksti ja kuvat: Elina Karvo Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran sihteeri ja työskentelee opasvalvojana Lapin maakuntamuseossa.
Lienevätkö kirjoittajankin esivanhemmat lähteneet aikoinaan Ruijan alueelle…? Kveenimuseosta löytyy seinällinen tuttuja suomalaisia sukunimiä, joita alueelle muuttaneet käänsivät kveenin kielelle.
Jouluaattoaamu vuonna 1974 oli hämärän pehmustama, ja Helsingin Herttoniemessä, kerrostalon toisessa kerroksessa, istui tumma hahmo keittiön pöydän ääressä. Taustalla kuului radiouutisten tunnusmelodia, kello oli tasan seitsemän.
Pihamaa ulkona oli yhtä musta kuin Elvi Saarisen mieli.
Arkkitehti Osmo Siparin suunnitteleman Hiihtäjäntie 8:n julkisivu Länsi-Herttoniemessä. Kuvaaja Eeva Rista 1970. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Elvi oli ollut eläkkeellä jo muutaman vuoden koulun keittäjän toimesta, ja hänen päivänsä täyttyivät pienistä rutiineista. Vaikka hänen eläkkeensä ei ollut suuri, hän osasi elää niukasti mutta mukavasti – olihan hän oppinut säästäväisyyden taidon jo lapsuudessaan.
Aamu alkoi, kuten tavallisesti, parilla kupilla Saludoa ja painomusteen tuoksuisella Helsingin Sanomilla. Elvi selasi lehteä puolihuolimattomasti, joka raportoi muun muassa runsaiden sateiden aiheuttamasta tulvasta Porvoossa ja juopuneiden suomalaisturistien poistamisesta lentokoneesta Kanarian saarilla. Talouden laskusuhdanne tulisi lehden haastattelemien asiantuntijoiden mukaan jatkumaan ainakin vuoteen 1976 saakka. Pian hänen huomionsa kiinnittyi ilmoitusosastoon ja hän tuhahti – niin moni oli hakenut itselleen seuraa näin joulun alla. Aaton lehdessä ei tällaisia ilmoituksia enää ollut, kuinkahan moni liennyt lopulta seuraa saanut.
Raitis vap. 36/180 virkam. hal. tutust. naish. jolle tulee yksinäinen joulu. Vast. Hels. San. Hämeenlinnan k. nim. ”Tavataan jouluna”.
Yksin, nti tai rva kutsutko joul. puur. virka el. ol. 51/170 miehen. HS pk nim. ”Yksin – 6300”
Raitis 34 v. m. etsii jouluseur. vap. n.henkilöstä. V. HS pk nim. ”En tanssi/611”
Yksinäisyyteen kyll, terv. elämänt. kunnioitt. leskir. 48 v. hak. seuraa raitt. ja ystäväll. kunnon miehistä. Vast. Hyrylän pt. nim. ”Ikävä yksin”.
60 v. yksinäinen mies etsii sopivaa joulunviettopaikkaa. Vast. maanantaihin menn. HS pääk. nim. ”Ei tupakoi/595”
(Henkilökohtaista. Helsingin Sanomat 12.12.1974)
Elvi tiesi, ettei jaksaisi enää tässä iässä aloittaa uutta ihmissuhdetta. ”Ei se ole minua varten,” hän sanoi kuin vakuudeksi itselleen, mutta silti jäi miettimään hetkeksi, millaista olisikaan, jos olisi ollut toinen ihminen hänen kanssaan joulua viettämässä. Siitä oli nyt viisi vuotta, kun Pentin sydän pettänyt kesken työpäivän ja Elvi oli jäänyt yksin. Suurimman osan ajasta yksinäisyys oli siedettävää, joskus jopa mieluisaa, mutta erityisesti juhlapyhinä se kuristi kurkkua ja puristi rintaa, kuten tällä hetkellä. Joulu, perhejuhla, oli pahin.
Nyt radiosta alkoi virrata joulumusiikkia, joka kantoi hänet hetkiseksi lapsuuden jouluihin Hauholla. Hän muisteli, miten äiti oli aina laulanut tehdessään joulusiivousta, eikä kovin hyvin, mutta täydellä sydämellä.
Riisipuuro oli valmista.
Radion yleisohjelma 24.12.1974 (aamusta keskipäivään)
5.30 Sävelradio. 6.00 Sää, uutiset ja aamun peili. 6.20 Aamuvartio. 6.25 Varhaiskonsertti. 7.00 Sää, uutiset ja aamun peili. 7.15 Säveltuokio. 7.30 Aamuvihje. 7.35 Hartaita säveliä. 7.50 Aamuhartaus. 8.00 Uutiset ja aamun peili. 8.15 Säätiedotus ja päivän ohjelma. 8.30 Kotona tehty työ ja sen arvo. (Uusinta). 9.00 Lasten radio. Samuli Satusen jouluaatto. 9.10 Lasten sävelradio. 9.30 Sävelradio. 10.00 Uutiset. 10.05 Valojen väikettä. Venny Kontturi pakinoi. 10.15 Jouluaaton säveliä. 11.00 Varjo. (Uusinta). 11.30 Uutiset. 11.40 Lasten Radio. Jouluaaton kuvakirja. 11.55 Suomen Turku julistaa joulurauhan. 12.10 ”Taas kaikki kauniit muistot mun tulee mielehen”.
(Radio ja TV aattona, joulupäivänä ja Tapaninpäivänä. Helsingin Sanomat 24.12.1974)
Hämärä alkoi vähitellen laskeutua harmaan tieltä. Elvi oli pukenut päälleen arkivaatteet, vähän siivoillut ja seisoi nyt keittiön ikkunan edessä katselemassa pihamaalle, jossa kiireisen näköiset ihmiset riensivät kuka mihinkin suuntaan. Elvillä ei ollut tänään asiaa kuin yhteen paikkaan. Muutama tunti myöhemmin hän puki ylleen parikymmentä vuotta vanhan, mutta edelleen hyväkuntoisen villakangastakkinsa ja suuntasi ulos tihkusateeseen. Helsingin liikennelaitoksen linja-auto kuljetti hänet Malmin hautausmaalle, jossa hän vei Pentille pienen havuasetelman ja kynttilän. Moni muu näytti olevan samoissa puuhissa ja hautausmaa näytti yllättävän kauniilta kaiken mustan ja harmaan keskellä.
Hietaniemen sankarihautausmaa jouluna 1962. Kuvaaja Pekka Kyytinen. Museovirasto CC BY 4.0.
Näyttää siltä, että ystävien määrä vähenee iän mukana. Magdalena Jaakkolan ja Antti Kariston ystävyysverkostoja Pohjoismaissa käsittelevässä tutkimuksessa 35 prosenttia suomalaisista 60–64-vuotiaista ilmoitti olevansa ilman yhtään ystävää. Voisi kuvitella, että vanhemmiten kanssakäyminen sukulaisten kanssa lisääntyisi tai kävisi kiinteämmäksi, mutta näin ei tutkimuksen mukaan ole. Suomessa vanhemmat ihmiset tapaavat sukulaisiaan jopa vähemmän kuin nuoret.
(Kristiina Alapuro: Yksilön ja yhteiskunnan ongelma, yksinäisyys. Suomen Kuvalehti 20.5.1977.)
Paluumatkalla Elvi pysähtyi hetkeksi miettimään, ostaisiko Eränkävijäntorin ostarilta pienen kuusen. Kauppias näkyi olevan vielä paikalla, mutta oli juuri pakkailemassa tavaroitaan pois. Viimeiset kuuset olisivat ehkä irronneet huokeammalla hinnalla, ja puu olisi tuonut kotiin joulun tuoksun, mutta jääköön sikseen. Kuusi tuntui tarpeettomalta rahanmenolta, kun kukaan muu ei tulisi sitä katsomaan.
Eränkävijäntorin ostoskeskus Herttoniemessä. Kuvaaja István Rácz 1960. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, István Ráczin kokoelma. CC BY 4.0.
Kotiin tultuaan Elvi alkoi valmistelemaan pientä aattoateriaansa, vaikka jouluruokien syönti tuntuikin turhalta yksin ollessa. Miksei samantien voinut syödä vaikka silakkapihvejä – mitä varten nähdä vaivaa vain itsensä takia. Toisaalta eipä tuossa ruoanlaitossa paljon työtä ollut, kun oli ostanut kaiken valmiina Eränkävijäntorin Elannosta. Oli punajuurisäilykettä ja Vestan silliä, Saarioisen valmislaatikot lämpenivät uunissa. Keittokinkku oli saanut jäädä kauppaan hintansa vuoksi, tilalla oli pieni pala goutermakkaraa. Toista oli silloin ennen, kun Elvi oli yötä myöten laittanut itse laatikoita alusta alkaen, kalaa monenlaista, leiponut joulutorttuja ja piparkakkuja… Mutta silloin oli ollut rahaakin käytössä enemmän. Nyt oli tyytyminen näihin yksinkertaisiin, toisten valmistamiin eineksiin. Palan painikkeena oli kraanavettä ja jälkiruoaksi oli varattu punaposkinen ja kiiltävä jouluomena.
Ollapa joulusauna. Pentti ja Tapani olivat käyneet joskus taloyhtiön lenkkisaunassa, mutta Elvi ei ollut koskaan lämmennyt ajatukselle. Minähän en lähde samoille lauteille minkään kälättävien juoruakkojen kanssa, hän oli sanonut. Hauhon kodissa oli ollut oma pieni pihasauna, vaatimaton, mutta asiansa ajava. Mielikuvissaan Elvi näki itsensä tarpomassa sinne pieni Tapani sylissään lumikinosten reunustaman pihan poikki tähtien tuikkiessa taivaalla.
Tunteiden historiaan perehtyneiden tutkijoiden mukaan yksinäisyys rakentuu eletyistä kokemuksista ja sillä on oma historiansa. (Barclay, Chalus & Simonton 2023, 2. Ks. myös Bound Albert 2018, 251). Tämä tarkoittaa, että tunteiden katsotaan muuttuvan ajassa ja kulttuurissa. Jotkut historioitsijat pitävät tunteita itse asiassa tunneklustereina, eli ne muodostuvat monista erilaisista tunteista ja kokemuksista (Bound Albert 2018, 243-251). Esimerkiksi tutkija Fay Bound Albert on esittänyt, että yksinäisyys voi olla samaan aikaan muun muassa melankoliaa, nostalgiaa, menetyksen tunnetta, rakkautta, surua ja koti-ikävää. (Bound Albert 2018.)
Muistot menneestä saivat Elvin kaivamaan kirjahyllystään vanhan valokuva-albumin. Sen lehdet olivat jo hieman kellastuneet, ja kuvat toivat mieleen vuosikymmenien takaiset hetket. Äidin ja isän vihkikuva. Lapsuuden perhepotretti, jossa oli vanhemmat, Elvi ja jatkosodassa kaatuneet isoveljet Eino ja Väinö. Pentti nuorena nojailemassa Mosseen, heidän ensimmäiseen autoonsa. Kuva yhteisen iltatähden Tapanin hymyilevistä ja pulleista kasvoista parivuotiaana nassikkana. Tapani oli muuttanut monta vuotta sitten Ruotsiin, eikä pitänyt juuri yhteyttä. Elvi tiesi hänen asuvan Göteborgissa ja työskentelevän Volvolla, mutta mitään tarkempaa hän ei tiennyt. Asunnot ja puhelinnumerot vaihtelivat.
Syyllisyys ja katkeruus riivasivat hänen mieltään. ”Miksi juuri minä jäin yksin?” hän ajatteli. Vaikka Pentti oli ollut Elviä kuusi vuotta nuorempi, oli hän silti mennyt manan majoille ennen Elviä. Jäi yhteiset eläkevuodet kokematta – tuli yksinäisyys ja merkityksettömyys. Oli ollut Pentin ajatus muuttaa Helsinkiin töiden perässä. Elvi ei ollut koskaan täysin kotiutunut uudelle paikkakunnalle ja vähäiset vanhat ystävyyssuhteet olivat kuihtuneet jo ajat sitten etäisyyteen ja arjen kiireisiin. Uusia ystäviä hän ei ollut onnistunut saamaan Helsingissä, toisin kuin Pentti, jolla oli ollut mukavat ja läheiset työkaverit sekä täydellisesti helsinkiläistynyt Tapani, jolla tuntui riittävän kavereita joka sormelle. Äiti, isä ja veljet olivat kuolleet ja muut sukulaiset olivat Elville melko samantekeviä. Oma poikakaan ei pitänyt yhteyttä. Mikä häpeä.
Katkeraa oli sekin, että vaikka Elvi lähetti joulukortteja kaiken maailman puolitutuille ja sukulaisille, Pentinkin sukulaisille, ja myös vastaanotti heiltä kortteja, niin kukaan heistä ei vaivautunut hänelle soittamaan. Olisi kai vaatinut liikaa vaivaa ja aikaa. Ylpeys ei antanut periksi soitella itse näin monen hiljaisen vuoden jälkeen. Elvi meni eteisen vaatekaapeille, etsi käsiinsä vanhan pahvilaatikon ja otti sieltä joukon joulukortteja menneiltä vuosilta. Korttien rivit toivat välähdyksiä eri elämänvaiheista – joulukellokortti Amerikan tädiltä 1920-luvulla, mummon lähettämä tonttukortti 1930-luvulla, kun Elvi oli töissä Hämeenlinnassa, Pentin hassutteleva ja vanhanaikainen uudenvuoden kortti 1940-luvun lopusta, äidin lähettämä kortti vuonna 1958 – ensimmäinen joulu Herttoniemessä.
Joulukelloaiheinen postikortti. Tekijä P. Sander 1906. Lähetetty Suomeen Yhdysvalloista. Museovirasto. CC BY 4.0.Joulukortti, valmistaja Åberg & Mattsson Oy, suunnittelija Greta-Lisa Jäderholm-Snellman 1922. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.Postikortti 1900-luvun alusta. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma. CC BY 4.0.Postikortti, taiteilija Martta Wendelin. Kortti lähetetty jouluna 1953. Postimuseo. CC BY-NC-SA 4.0.
Hiljaisuuden ja hartaan muisteluhetken rikkoi siinä samassa voimakasääninen ovikellon rämpytys. Elvin sydän sai lisäkierroksia, mutta rauhoittui pian ymmärtäessä, että melu kuuluikin naapurista. Ovisilmästä tirkistäessään hän näki tilauspukin ja naapuriperheen pienet lapset, jotka kurkkivat jännittyneinä isänsä takaa. Muisto Pentistä joulupukkina Hauholla täytti hetkeksi mielen. Se oli ollut aikaa, jolloin kaikki oli ollut vielä yksinkertaista. Herttoniemessäkin kävi kerran tilauspukki 1960-luvun alkuvuosina, mutta Tapani oli silloin jo kymmenvuotias, eikä uskonut pukkiin, jolla oli kammottava naamari.
Elvi vaelsi olohuoneeseen ja napsautti Salora Bostonin päälle. Pentti oli viime töikseen ehtinyt ostaa uuden television ennen kuin hänestä aika jätti. Osamaksut jäivätkin sitten puolisolle. Toosasta oli toisaalta tullut vuosien saatossa Elville hyvä kumppani ja seuranpitäjä radion ohella. Nyt sieltä tuli taltiointi jonkin kansakoulun joulujuhlasta, joka sai ajatukset kääntymään taas menneeseen, lapsuuden jouluihin. Koulun kuusijuhlassa loisti hopealangoilla ja kynttilöillä koristeltu kuusi ja sinne tuli joulupukki, jolta sai paperipussissa omenan, piparin ja joulutortun. Kotona Elvi kertoi mummolle tohkeissaan pukin käynnistä, ja selän takana seisseet isoveljet alkoivat kummalla tavalla hohottaa, ikään kuin hän olisi sanonut jotain tosi hassua. Eino ja Väinö… He viettivät joulua Hauhon sankarihautausmaalla. Samalla maassa lepäsivät myös isä ja äiti. Elvi tunsi pistoksen sydämessään – oliko kukaan vienyt heille kynttilää, eipä varmaan. Juuri kun kyyneleet alkoivat kihota silmään, rappukäytävästä kuului taas melua.
Lukija kysyy Anna-lehdessä:
Olen pian eläkkeelle pääsevä valtion virkanainen, leski, yksinäinen. Kukapa välittäisi vanhenevasta naisesta, joka ei ole kuten muut tänä aikana. Olen kasvanut kristillisessä kodissa, omaksunut vanhempieni ajatukset ja opetukset. En meikkaa (et ole huolitellun näköinen, sanovat muut), en tanssi, en polta enkä ryyppää. Pukeudun kyllä mielestäni hyvin. Yritän auttaa muita, keskustella heitä kiinnostavista asioista, mutta mieheni kuoltua ovat ystävät minut hyljänneet. Odottaessani, että edes joku soittaisi, eikä kukaan sitä tee, joudun aivan paniikin valtaan. Olen yrittänyt joskus soittaa tuttavilleni ja pyytänyt lenkille. […] torjumisten jälkeen vetäydyn kuoreeni, menen sänkyyn ja itken. […] Kuinka maailma onkin tullut näin kovaksi ja kylmäksi. […] Huomenna pääsen taas työhön, jossa voi edes jutella muiden ihmisten kanssa. Viikonloput ja illat ovat vaikeimmat.
Pekka Vihma vastaa:
[…] Älä jää odottamaan, että jos joku ehkä soittaisi. Soita itse. […] Kansalais- ja työväenopistot tulevat mieleeni aivan etsimättä. Niitten ryhmissä on sinunkin kaupungissasi paljon valinnanvaraa. Kaupunkisi seurakunnat ovat myös monitahoisia ja vilkkaasti toimivia. Seurakunnan työntekijät varmasti ilahtuisivat soitostasi ja järjestäisivät sinut johonkin sopivaan seuraan, esittelisivät sinut uutena jäsenenä ja siten poistaisivat tieltäsi sopeutumisen esteitä. Mutta haluaisin rohkaista myös niitä, joiden ystävä- tai tuttavapiirissä on joku yksinjäänyt. Ei aina suinkaan tärkeintä ole se, että osaa sanoa taitavasti. Pääasia on, että osoittaa lämpöä ja rakkautta. Jos tämä oli liian juhlallisesti sanottu, niin sopisimmeko siitä, että jo välittäminenkin riittää. Lähimmäinen ei ole yhdentekevä. Otetaan siis yhteyttä, kutsutaan ja käydään katsomassa. Torjutaan yhdessä ikävää, joka voi yllättää kenet tahansa meistä.
(Lukijoiden uskottu mies. Lähimmäinen ei ole yhden tekevä. Anna 25.4.1978.)
Elvi ryntäsi eteiseen katsomaan ovisilmästä. Pukki oli lähdössä naapurista. Ujoudestaan ylipäässeet tyttö ja poika vilkuttivat ovenraossa äitinsä ja isänsä edessä, ja pukki toivotti vielä hyvää joulua ennen kuin lähti astumaan portaita alas ja ovi paukautettiin kiinni. Elvi säntäsi makuuhuoneen ikkunaan, josta oli suora näkymä rapun eteen. Pukki astui pihalle ja kaivoi taskustaan tupakointivälineet. Siinä samassa hän katsahti ikkunoihin ja Elvistä tuntui, että hänet huomattiin, vaikka hän seisoi puolittain verhon takana. Savuke ja tikkuaski menivät takaisin pukin taskuun, ja pukki lähti kiireesti harppomaan parkkipaikalle päin.
70-vuotias leskimies, yksi kehitysvammainen lapsi, asuu muualla:
Monet sanovat että mene sinne ja sinne… Mutta niissäkin yhdistyksissä, joissa ennen viihtyi, ei viihdy nyt. Olen jotenkin kypsynyt siihen pisteeseen, että pelkkä jokapäiväinen keskustelu ei tunnu riittävän… Tällä en tarkoita sitä etteikö olisi mukava tavata ihmisiä ja keskustella ihan kaikenlaisista asioista… Mutta sitä kaipaa syvällisempääkin keskustelua, keskustelua elämästä ja kuolemasta, elämän eri ilmiöistä. Psyykkinen yksinäisyys on hyvin jäytävä asia. 45 vuotta oltiin naimisissa ja siinä oli tottunut toisen ihmisen läheisyyteen. Oli tottunut neuvottelemaan asioista, ottamaan toisen huomioon. Nyt tulee äkkiä hiljaisuus.
(Kristiina Alapuro: Yksilön ja yhteiskunnan ongelma, yksinäisyys. Suomen Kuvalehti 20.5.1977)
Elvi palasi olohuoneeseen, jossa tv:n mustavalkoruudulla oli ehtinyt ohjelma vaihtua kuvaelmaksi Jeesuksen syntymästä.
TV-OHJELMA 1 24.12.1974
09.00-11.00 Filmipaketti lapsille 14.50 Kuusi (Granen). Kuvakertomus. (Uusinta, väri). 15.10 Jaakko Jyrinäparta II (Jakob Dunderskägg). (Uusinta, väri). 15.35 Matinea itse aattona (Matiné på själva aftonen). Poikkeavia tunnelmia kolmelle näyttelijälle ja yhdelle laulajattarelle. (Väri.) 16.05 Turlin seikkailut. Nukke-elokuva lapsille. (Väri.) 17.15 Kasper ja satukirja Nukkeiloittelu. (Väri.) 17.45 Joulukalenteri. Perillä. (Väri.) 17.55 Sähkeuutiset 18.05 Från dag till dag 18.15 Me käymme joulun viettohon. Jousenkaaren kansakoulun joulujuhla. 18.45 Herodes ja pyhä yö. Kuvaelma ensimmäisen jouluyön tapahtumasta 2000 vuotta sitten. (Väri.) 19.10 Joulutervehdys Talluskylältä, Saarenkylältä, Someronkylältä, Käännänkylältä, Jukulaiselta, Kähtävältä ja Kirkolta. (Väri.) 19.50 Hirvosen Tapsa. 11-vuotiaan ajatuksia kuunteli Mirja Pyykkö. 20.25 Opri. Kotimainen elokuva vuodelta 1954. Ohjaus: Edvin Laine. Med svensk text. 21.40 Mies joka peri kirkonkellot. Tshekkoslovakialainen tv-elokuva. (Väri.) 22.30 Amadeus-kvartetti. Kaksikymmentäviisi vuotta täyttäneen jousikvartetin jäsenet kertovat taustastaan ja työstään sekä soittavat Mozartin Jousikvarteton g-molli. (Väri.) 23.10-23.25 Maa on niin kaunis. Alavieskan nuorisokuoro toivottaa rauhallista joulua. (Väri.)
TV-OHJELMA 2 24.12.1974
14.30 Nyt kerrotaan joulusta, jota isä ja äiti viettivät pikkuisina. (Väri.) 14.50 Naavahapsen salaisuus. Koko perheen musiikkiohjelma. (Väri.) 15.10 Lumihanhen lento. Dokumenttikuva hanhien muutosta. Hudsonin lahdelta Meksikon lahdelle. (Uusinta, väri). 16.05 Vintiöt (Les Mistons). Francois Truffaut’n vuonna 1957 ohjaama elokuvanovelli. (Väri.) 16.35 1100-vuotias Islanti. Tutustumme Islannin maahan ja kansaan. (Väri.) 17.05 Kauneimmat joululaulut. Aulikki Eerola, laulu ja Pertti Eerola piano. (Väri.) 17.40 Joulun sana. Joululaulun säveltäjän, Eino Partasen muotokuva. 17.55 Sähkeuutiset 18.05 Från dag till dag 18.15 Konrad Lorenz, eläintentutkija Nobel-palkitun, eläinten käyttäytymistä tutkineen tiedemiehen henkilökuva. (Väri.) 19.10 Hyvää joulua, toivottaa Arvo Turtiainen Mikko Majanlahti ja Birgitta Ulfsson esittävät Arvo Turtiaisen jouluaiheisia runoja, (väri) 19.25 Tom Brownin kouluvuodet (Mtv, väri) 20.10 MTV:n kevät -75 esittely 20.25 Myrsky. William Shakespearen samannimiseen näytelmään perustuva ruotsalainen lyhytelokuva. (Uusinta, väri) 21.00—21.40 Joulumusiikkia Roskilden tuomiokirkossa Tuotanto Tanskan televisio, (väri)
(Radio ja TV aattona, joulupäivänä ja Tapaninpäivänä. Helsingin Sanomat 24.12.1974.)
Koska Elvi ei ollut erityisen uskonnollinen ihminen, hän vaihtoi kanavan kakkoselle, josta tuli ohjelma eläimiä tutkineesta tiedemiehestä. Elvi nappasi kutimet käteen ja jatkoi kesken jäänyttä sukkaprojektiaan. TV:ssä ohjelma vaihtui joulurunoihin. Hän katsoi sivusilmällä ohjelmaa, mutta ajatukset harhailivat edelleen menneisyydessä. Mietteet keskeytti äkillinen puhelimen pirinä. Elvi aivan pomppasi nojatuolissa ja sydän alkoi taas jyskyttää. ”Tapani soittaa! Sittenkin!”
”Rantasella!” sai Elvi henkäistyä innostukseltaan puhelimeen. Linjan toisessa päässä oli pitkään hiljaista, kuului vain pientä rahinaa. ”Tapani, ootko se sinä siellä?”, Elvi jatkoi. ”Tota… Mihin mä oikeen soitin…” kuului luurista. Sammaltava miesääni jatkoi: ”Nyt tais tulla väärä numero… Ante… Anteeks ihan kauheesti.” Tuut-tuut-tuut, kuului tämän jälkeen linjalta. Elvi laski luurin pettyneenä. Olisihan se pitänyt arvata.
Hän kävi sulkemassa television ja laahusti keittiöön keittämään iltakahvit. Aika tuntui matelevan. ”Olispa kello jo enemmän ja nukuttais, että pääsisi tästä päivästä eroon”, ajatteli Elvi ja nappasi sivupöydältä muutaman päivän vanhan Ilta-Sanomien ristikon. ”Vaivattomia, kuusi kirjainta. Helpot… Aito, neljä kirjainta. Olisikohan se ehta. Vai sittenkin tosi”. Kuin huomaamatta ristikon ja kahvimukin ääressä vierähti tunti. Elvi nousi ylös ja oikaisi itsensä. Ei tehnyt hyvää vanhoille jäsenille istua niin pitkään aloillaan ja sen kyllä tunsi. Ehkäpä nyt olisi jo tarpeeksi väsynyt menemään nukkumaan ja jättääkseen taakseen tämän turhan päivän muiden samanlaisten joukossa. Arkena olisi varmasti helpompi hengittää.
Psykologian professori vastaa yksinäisyydestä kärsivälle Suomen Kuvalehden lukijalle: Yksinäisyyden ongelma – sisäisesti yksinäisiä ihmisiä on paljon enemmän kuin ulkonaisesti yksinäisiä – on muuan inhimillisistä ongelmista suurimpia. Jännittyneisyys ja kontaktivaikeudet, epävarmuus, tuskaisuus ja masentuneisuus voivat aiheuttaa yksinäisyyttä olemalla syynä vaikeuksiin lähestyä toista ihmistä. Yksinäisyyden vastustaminen on muuan mielenterveystyön keskeisimpiä tehtäviä. Yksinäisyyttä vastaan yritetään taistella eri tavoin. Monet kansalaisjärjestöt, harrastuspiirit, kerhot, kirkko tekevät työtä yksinäisyyden vastustamiseksi. Tällä kaikella on tietenkin merkitystä, mutta yksinäisyyden tunne seurannee monia ulkonaisesti vähemmän yksinäiseltä vaikuttavia ihmisiä. Yksinäisen ihmisen voi olla vaikeata lähestyä toisia, koska hän odottaa toisten lähestyvän häntä. Hänen on vaikeaa tehdä aloite. Pohjalla tässä on usein masennukseen taipuvaisen henkilön oman arvottomuuden tunne ja sisäänpäin kääntynyt elämänasenne.
Depressio. Suomen Kuvalehti 29.8.1969
Hampaiden ja kasvojen pesu, vaatteet pois, yöpaita päälle, sänkyyn. Yläkerran naapurista kuului kovaäänistä naurua ja huonekalujen siirtelyä. Elvi käänsi ärtyneenä kylkeään. Juuri kun tuntui, että uni alkoi viimein päästä voitolle, puhelin soi jälleen. Elvi pomppasi sängystä kuin vieteri ja vastasi äkäisesti ”RANTASELLA!”, odottaen taas väärää numeroa. Eivät kai kunnon ihmiset tähän aikaan soitelleet. Linjalta kuului etäinen mutta tuttu ääni, joka virkkoi naurahdellen: ”Hyvää joulua vaan sullekin, mutsi”. Elvin polvet valahtivat ja hän puristi puhelinta kädessään tiukasti. Tapani jatkoi: ”Mä vähän funtsin, et voisin muuttaa takas Suomeen”. Elvi ei voinut uskoa kuulemaansa, voiko tämä todella olla totta.
Kun yö ja hiljaisuus laskeutui Herttoniemen ylle, Elvi sammutti jälleen valot ja kapusi sänkyyn. Jouluaatto oli tullut ja mennyt, mutta toisin kuin normaali-iltana, tällä kertaa Elvi tunsi olonsa rauhalliseksi ja nukahti nopeasti tuntematta itseään enää yksinäiseksi.
Yöllinen näkymä Helsingin Pihlajamäen lähiöön. Kuvaaja Ilkka Pöyhönen 1978. Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0.
Tarina on fiktiivinen, mutta perustuu sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistuihin juttuihin 1960-luvun lopulta 1980-luvun alkuun. Lainaukset ovat alkuperäislähteistä.
Lähteet
Sanomalehdet
Depressio. Suomen Kuvalehti 29.8.1969. Mikä on television hinta – käteishinta vaihtelee. Länsi-Savo 30.10.1969. Niukan rahan lauantai: Päivän ruoka irtoaa kympillä, kun enempään ei ole varaa. Helsingin Sanomat, 9.2.1974. Henkilökohtaista. Helsingin Sanomat 12.12.1974. Pidä silmäsi auki laatikko-ostoissa. Ilta-Sanomat 17.12.1974. Ristikko. Ilta-Sanomat 21.12.1974. Helsingin Sanomat 24.12.1974. Kristiina Alapuro: Yksilön ja yhteiskunnan ongelma, yksinäisyys. Suomen Kuvalehti 20.5.1977. Lukijoiden uskottu mies. Lähimmäinen ei ole yhden tekevä. Anna 25.4.1978. Joulumieli lähtee sisältä. Yksinäistä joulua ei pidä pelätä. Länsi-Savo 24.12.1982.
Barclay, Katie, Elaine Chalus ja Deborah Simonton. An Introduction. Teoksessa A History of Loneliness, toim. Katie Barclay, Elaine Chalus ja Deborah Simonton. Routledge, Lontoo ja New York 2023, 1–14.
Bound Alberti, Fay. This “Modern Epidemic”: Loneliness as an Emotion Cluster and a Neglected Subject in the History of Emotions. Emotion Review 10, no. 3 (2018): 242–54.
Jaakkola, Kaisu: Muuttuva joulu: Kansatieteellinen tutkimus. Suomen muinaismuistoyhdistys, 1977.
Kylli, Ritva. Suomen ruokahistoria. Suolalihasta sushiin. Gaudeamus, 2021.
Joulu tulee! Lähestyy taasen tehdasproletaarin juhlista suurin, joulu. […] keskeyttää harmaan ja yksitoikkoisen raadannan useammaksi kuin yhdeksi päiwäksi kerrallaan, sallii tomuisten tehdaskomeroitten eläjän useamman kuin yhden päiwän hengittää raitista ulkoilmaa ja wapauttaa tämän höyrywiheltimen orjan sekunnin tarkasta säännöllisyydestä useammaksi kuin yhdeksi päiwäksi. Tuleehan se syystalwiseen synkkyyteen wapahtajan tawoin katkasemaan ijänikuisen raadannan ja päästää koneen orjan wapaaksi — edes hetkiseksi. Pääseehän silloin maalta tullut raataja koti- tai sukulaismökin joulupahnoille ikiwanhaan, totuttuun tapaan joulua wiettämään. Sinne, maalle, on mieli jokaisen sieltä tulleen tehdasorjan. (Joulu tehdaskaupungissa. Työmies no 295 B, 20.12.1913)
Tamperelaisen tehdastyöläisen vuonna 1913 kirjoittama kuvaus lähestyvästä joulusta kertoo muutoksesta, jonka teollistuminen oli tuonut mukanaan agraariyhteisöistä ponnistaneiden työläisten joulunviettoon. Moni oli muuttanut kotiseuduiltaan kaupunkiin ansaitsemaan elantoaan tehtaissa, joissa työskentely oli usein raskasta, kuluttavaa ja vaarallistakin. Siinä missä maaseudun joulua edelsi työntäyteinen syksy, joulunpyhät ennen tapaninpäivän karkeloita toivat kaivatun hengähdystauon ja hiljentymisen arjen kiireiden keskelle. Teollistuminen ja kaupungistuminen muuttivat väistämättä totuttua joulun rytmiä, jota edellä olevan tekstin kirjoittajakin haikeudella muistelee. Kirjoittajalla oli onni nauttia – jouluaaton sattuessa keskelle viikkoa – peräti viidestä vapaapäivästä. Vaikka vapaapäivät haukkasivatkin ison loven kukkarosta, työn uuvuttama tunsi silti hartaasti kaivatun levon tekevän joulusta juhlan:
Palkkaan tekee joulu kyllä suuren lowen. Warsinkaan jos ei aattona mennä työhön ollenkaan. … Kauwan sitä saa ahertaa, ennenkuin saa taasen taloutensa tasapainoon, waikka eukolla onkin kerrassaan hämmästyttäwä kyky laittaa ruokaa melkein tyhjistä kämmenistään. Ja kun joulu, niin waatimattomasti kun se wietetäänkin, sittenkin ylimääräisiä menoja tuopi, on siinä perheen isällä ja äidillä pitkäksi aikaa raatamista ja kitsailemista, ennenkuin on ”tasoille” päästy…. Mutta sittenkin se on odotettu ja toiwottu. Ne owat juuri ne ylimääräiset lepohetket, jotka sen juhlaksi tekewät. (Joulu tehdaskaupungissa. Työmies no 295 B, 20.12.1913)
Tehtaan piiput eivät jouluna sauhunneet, ja lainsäädännön avulla pyrittiin varmistamaan, että säädettyä työaikaa myös noudatettiin. Kun tehdastyöläiset ripustivat haalarit naulaan, konttoristien kirjoituskoneet vaikenivat ja kauppiaat sulkivat puotiensa ovet joulurauhan julistuksen hengessä viimeistään aattona alkuiltapäivästä, toiset työläiset astuivat näyttämölle. Tässä tekstissä tarkastelen niitä ammattiryhmiä, joiden oli välttämätöntä työskennellä myös joulunpyhinä Suomessa vuosien 1910 ja 1940 välisenä aikana. Kansalliskirjaston digitoitujen sanomalehtiaineistojen kautta avautuu kurkistusluukku menneiden vuosikymmenten joulunpyhiin, joissa eri ammattikuntien edustajat omalla työllään varmistivat, että mahdollisimman moni sai viettää rauhallisen joulun läheistensä kanssa.
Puhelinneidit joulumieltä välittämässä
Suomen Kuvalehden vuoden 1933 joulunumerossa nähtiin joulutervehdys ammattiryhmältä, joka tarttui toimeen muiden jo vetäytyessä aattoillan viettoon koteihinsa. Viipurilainen Lyyli Hulkko toivotti kaikkien ”Karjalan pääkaupungin puhelinvälittäjien puolesta” rauhallista joulua ja vakuutteli vilpittömästi, että työhön meno jouluaattoiltana tuntui aivan luonnolliselta.
Tavalliset illat ovat vain työssä oloa, mutta tämäniltainen työ on rakkauden palvelusta. Ihmiset eivät tiedä, eivät tietysti ole tulleet ajatelleeksi sitä. että kun he tänä suurena rakkauden ehtoona tahtovat toivottaa siunausrikasta joulua omaisilleen, tulevat meidän välityksellämme myöskin omat jouluterveisemme heidän rakkailleen. Miksi me olisimme katkeria, siksikö, että me saamme yhdistää niin monta kaunista sanottavaa aivan eri puolille Suomea. Ja eihän se kestä kuin klo 23, jonka jälkeen me kyllä kaikkoamme, jokainen omiemme luokse. (Iloitsemme saadessamme välittää kauniita sanomia. Suomen Kuvalehti no 51–52, 16.12.1933)
Suomessa puhelut välitettiin ennen sotia ja vielä pitkään senkin jälkeen satojen valtiollisten ja yksityisten puhelinkeskusten kautta.
Hyvinkään puhelinkeskus 1920-luvulla. Nurmijärven museo, CC BY-NC-ND 4.0.
Vaikka automaattisiakin puhelinkeskuksia oli perustettu 1920-luvulta alkaen, kulkivat suurin osa kotimaan puheluista käsikäyttöisesti ”sentraalisantrojen” kautta, ja niinpä keskuksissa työskenneltiin joulunpyhinäkin. Pohjolan Sanomat haastatteli jouluna 1934 kahta Kemin seudulla työskentelevää ”puhelinneitosta”, joiden työvuorot osuivat jouluyölle. Kokeneempi nuorista naisista uumoili työvuoron sujuvan samaan tapaan ”pöydän ääressä istua kökötellen” kuin pari vuotta aiemminkin, kun taas ensikertalainen koki tulevan yövuoron ikävänä, joskin rikastuttava ja opettavaisena kokemuksena. (Jouluyökin on monelle vain tavallista arkea. Pohjolan Sanomat no 295, 23.12.1934) Suhtautuminen joulun puheluihin oli kaksijakoista. Vaikka asiakkaita kannustettiin välttämään turhia puheluita ja säästämään puhelinkeskusten voimavarat välttämättömyyksiin, halusivat ihmiset kuulla kauempana asuvien läheistensä äänen. Vuoden 1937 jouluna uutisoitiinkin puheluiden ja sähkösanomien kivunneen ennätyslukemiin. Aattoiltana keskuksissa oli erityisen kiireistä, kun jouluntoivotukset kantautuivat puhelinlinjoja pitkin ympäri maan. (Jouluennätyksiä saavutettiin kaukopuheluissa ja sähkösanomissa. Lieksan Sanomat no 1, 4.1.1938)
Postinkantajien joulukiireet
Postikonttoreihin eivät joulunpyhätkään tuoneet kaivattua lepotaukoa. Vaikka postinkantajat eivät joulupäivänä kuljettaneet kirjeitä tavanomaiseen tapaan ihmisten koteihin, olivat he kuitenkin velvoitettuja lajittelemaan aattona saapuneen postin ja jakamaan sitä asiakkaille paikan päällä postikonttoreissa. Tämä epäreiluna koettu käytäntö puhutti postialan ammattilaisten Postimies-lehden lukijoita 1910-luvun puolivälissä. Laki oli löyhä ja antoi postinhoitajille suuren vapauden määrätä postinkantajiensa työtehtävät joulupäiväksi, kuten seuraavassa yleisölle osoitetussa vastauskirjeessä todetaan:
Voimassa olevissa asetuksissa ei löydy mitään kohtaa, jonka nojalla voitaisiin saada sentapaisia määräyksiä Joulupäivän työstä kun kyseenalaiset ovat, poistetuksi. Postikirjan 735 § 1 mom. nimittäin määrätään, että »Joulupäivänä saapi postikonttorien aukioloaikaa muuttaa sopivalla tavalla, paikallisia olosuhteita silmällä pitäen.» Tämä, ynnä muita postilj. yleensä koskevat määräykset antavat postinhoitajille vallan määrätä Joulupäivän työt kuinka parhaaksi näkevät. (Postimies no 2, 16.1.1913)
Postinkantajien päivystys- ja lajitteluvelvollisuus postikonttoreissa joulupäivänä koettiin kuormittavana ja turhana, sillä hyvin moni asiakkaista jätti kirjeensä hakematta, jolloin niiden toimittaminen siirtyi postinkantajille seuraavaksi päiväksi. Postityöläiset itse toivoivat joulupäivää vapaaksi vedoten siihen inhimilliseen seikkaan, ettei postinkantajilla ollut kesälomaa lukuun ottamatta ainoatakaan vapaapäivää vuodessa. (Postimies no 2, 16.1.1913) Seuraavana vuonna Rauman osaston kirjeenkantajat laativatkin vuosikokoukselle ehdotuksen joulupäivän lähetysten ulosjaon lopettamiseksi. (Postimies no 9, 1.5.1914) Postin joulukiireet eivät suinkaan helpottaneet 1930-luvulle tultaessa.
Joulupostia Kuopiossa, kuorma-auton lava kukkuroillaan. Kuopion kulttuurihistoriallinen museo, 1935. CC BY 4.0.Helsingin aseman posti. Oy Amatör Ab, valokuvaamo, 1928. Postimuseon kokoelmat, CC BY-NC-SA 4.0.Postin virkailijat lajittelevat paketteja joulunaikaan, 1939. Vapriikin kuva-arkisto CC BY 4.0.
Joulun alla vuonna 1934 tiedusteli Uuden Suomen toimittaja joulukiireistä Helsingin postikonttorin postinhoitajalta, kamarineuvos Th. Gestriniltä. Vaikka kamarineuvos oli jo painunut yöpuulle, kertoi hän ystävällisesti puhelimessa toimittajalle, että kortti- että pakettiosastolle oli hankittu lisätyövoimia, ja että joulun aikaan myös postin oma väki sai uurastaa tavanomaista pidempiä työvuoroja. Lajittelijat huhkivat kolmessa vuorossa saadakseen paketit, kortit ja kirjeet ajoissa vastaanottajilleen. Sen lisäksi postimerkkien myyntipisteitä oli lisätty, jotta yleisön ei tarvitsisi yhdellä luukulla jonottaa ”uskomattomia määriä” tarvitsemiaan merkkejä. (”Postimerkkien myynti – postin joulukiireiden luotettava mittari.” Uusi Suomi no 341, 18.12.1934) Kovin kiireistä oli seuraavana vuonna myös Tampereen postilla:
Joulun edellä oli myöskin postilaitoksella tavattomasti työtä, sillä kymmeniätuhansia postikortteja tuotiin Tampereelle. Vaikka postilaitoksen henkilökunta teki ahkerasti työtä kaikki joulun edelliset päivät, jäi vielä jouluaatoksikin lajittelutyötä; niin suuria olivat joulupostikorttien vuoret, joita kaupunkiin saapui. Paketteja saapui ja lähti tavattomasti joulun edellä ja oli pakettien lukumäärä suurempi kuin viime vuonna. (Työn Suunta no 87, 28.12.1935)
Helsingin ydinkeskustaan valmistui kesällä 1938 kauan suunnitteluilla ollut uusi pääpostikonttori. Uudenaikainen, saman vuoden marraskuussa käyttöön vihitty rakennus lähellä rautatieaseman suomia parempi kulkuyhteyksiä oli tervetullut yhdenmukaistamaan pääkaupungin hajanaisia postitoimintoja, mutta henkilökunnalta tottuminen uusiin tiloihin vei aikaa. Helsingin Sanomat uutisoikin postilaitoksen olleen jouluna ”helteessä” – ei ainoastaan lisääntyneen joulupostin vuoksi, vaan siksi, että uusiin tiloihin oli vasta hiljattain päästy muuttamaan.
Postissa jos missään, oli joulupäivinä kiirettä. Niinpä vielä eilen illalla osa jouluaattona Helsingissä postiin pannuista joulukorteista oli postitalon lajitteluosastossa, Ensi sijassa oli koetettu saada liikkeelle kirjeet ja vasta sitten kortit, mutta viimeksimainittuja oli niin tavaton määrä, että lisähenkilöstön ottaminenkaan ei auttanut asiaa. Mainittakoon, että koko lajitteluhenkilökunta oli töissä koko ensimmäisen joulupäivän ja suuren osan toistakin joulupäivää. … Lajittelumenetelmä on henkilökunnalle vielä liian vieras, vaatii nim. vielä pitkän ajan, ennen kuin lajittelijat tuntevat jokaisen lokeron niin hyvin, ettei heidän tarvitse jokaista erikseen etsiä. Niinpä väitettiinkin lähtevän postin osastolla, että vanhoissa postikonttoreissa olisi korttitulvasta jo selviydytty. Lähtevät parketit oli saatu hyvin matkalle, mutta sanoma- ja aikakauslehtien lähettäminen oli sitä vastoin tuottanut jonkin verran hankaluuksia. (Joulu oli rauhallinen. Helsingin Sanomat no 348, 27.12.1938)
Aikalaisilta postityöläisten ponnistukset eivät jääneet etenkään joulunaikaan huomiotta. Postinkantajat olivat unohdettuja arjen uurastajia, jotka tuulta ja tuiskua uhmaten kuljettivat vastaanottajilleen kirjeet, kortit ja sanomalehdet aamuvarhaisesta lähtien. Uudenkaupungin Sanomien lukija peräänkuuluttaakin lehden lukijoita muistamaan uutteria postinkantajiaan pienellä lahjalla: ”Tässäkin olisi eräs tilaisuus rakkauden ja hyvän tahdon ilmaisuun, josta osallistuvat varmaan tuntisivat suurta iloa ja syvää kiitollisuutta.” (Uudenkaupungin Sanomat no 145, 22.12.1936) Postinkantajien muistamista kannattaa myös Kalajokilaakson lukija:
Joulu on taas ovella. […] Kesken kiireitten on muistettava lähettää jouluonnittelut ja lahjat sukulaisille ja ystäville, lähellä ja kaukana, postin välityksellä. Tästä kauniista tavasta ja huomaavaisuudesta lisääntyy postinkantajien työ aivan tavattomasti joulun edellisinä päivinä ja varsinkin juuri jouluaattona täyttyvät postinkantajien laukut jopa niin, ettei kaikki jaettava posti mahdukkaan niihin. Hän, postinkantaja, palvelee meitä joka päivä pyrystä ja pakkasesta huolimatta, silloin kuin me itse istumme lämpimässä ja odottelemme hänen saapumistaan. […] Antakaamme jouluaattona vuorostamme hänellekin lahjapaketti tai kirje, johon panemme kukin varojemme mukaisen rahalahjan ja muutaman rivin, toivottakaaksemme hänellekin hauskaa Joulua. (”Postinkantajien joulu.” Kalajokilaakso no 143, 21.12.1937)
Yhteiskunnan pyörät pyörivät joulunakin
Sanomalehdet julkaisivat etenkin 1930-luvulla laajoja joulun jälkeisiä katsauksia, joissa raportoitiin yksityiskohtaisesti pyhien vietosta eri puolen Suomea. Eri alojen työntekijöitä saatettiin haastatella myös ennen joulua. Viranomaisraporteista ja toimittajien tekemistä haastatteluista näkyy, miten yhteiskunnan perustoiminnot taattiin pyhinäkin. Mahdolliset järjestyshäiriöt ja tulipalot pitivät niin poliisivoimat, yövahdit kuin palokunnankin valppaina, ja voimalaitoksilla puolestaan varmistettiin, että sähkönjakelu toimi moitteetta. Kun viimeisetkin linja-autovuorot oli ajettu, odottelivat ”pirssimiehet” vielä kyytiläisiä miltei puolille öin. (”Jouluyökin on monelle vain tavallista arkea.” Pohjolan Sanomat no 295, 23.12.1934) Sairaaloissa ja vankiloissa elettiin kuten muinakin päivinä pappien pitämiä hartaustilaisuuksia lukuun ottamatta – ja kävipä eräässä Punaisen Ristin sairaalan jouluaaton juhlassa vierailulla myös sotamarsalkka Mannerheim. (”Joulu oli rauhallinen.” Helsingin Sanomat no 348, 27.12.1938) Vanginvartijasta työ jouluna tuntui kuitenkin erityisen raskaalta ja ilottomalta:
Ulkonaisen rauhaan juhlana eivät kaikki voi viettää joulua siitä syystä, että heidän toimensa ei salli heille joulurauhaa. Monen täytyy olla työssä joulunakin. Vartijalle ei esim. joulu tunnu rauhan juhlailta silloin, kun täytyy olla, molemmat joulupäivät työssä vankilan kolkkojen muurien sisällä. Vartija ei ole tottunut näkemään hoidokkiensa kasvoista ilon ja tyytyväisyyden ilmeitä, mutta, jouluna vankien silmistä näkee vielä ikävämmän ja katkeroituneemman ilmeen. […] Vartija, ei voi viettää rauhallista joulua katsellessaan noita ilottomia ja synkkiä kasvoja. (Nimim. J.E.S. Vankeinhoito: Suomen vankeinhoitotyöntekijäin äänenkannattaja no 12, 1.1.1921)
Joulun meno- ja paluuliikenne kiinnostivat työssä käyviä kaupunkilaisia jo 1900-luvun alussa.
Linja-autoasema jouluaattona, 1938. Vapriikin kuva-arkisto CC BY 4.0.
Moni kaupunkilainen halusi viettää joulunpyhät sukulaistensa luona maalla, joten linja-auto- ja junavuorot olivat usein tupaten täynnä – henkilöautoa hyvin harva omisti vielä 1930-luvullakaan. Ylimääräisiä kulkuneuvoja lisättiin ajoon, ja matkustajia ohjeistettiin ostamaan junaliput hyvissä ajoin. ”Odotamme mielihyvin suurta joululiikennettä”, vastattiin junanlähettäjien konttorista Helsingin rautatieasemalla joulun alla 1934 ja kerrottiin, että ylimääräisiä junavuoroja on lähdössä niin pohjoiseen kuin itäänkin. Kaikkien halukkaiden matkustajien vakuuteltiin mahtuvan mukaan, vaikkakaan makuuvaunujen riittävyyttä ei voitu taata. (Uusi Suomi no 341, 18.12.1934) Sotatalvena 1939 useissa suurissa tamperelaisissa tehtaissa palattiin työhön jo tapaninpäivänä. Tehdastyöntekijät esittivätkin Aamulehdessä liikennöitsijöille vetoomuksen linja-autovuorojen järjestämisestä, jotta työhön pääsy olisi mahdollista niin kaupungista kuin kauempaa maaseudultakin. (Aamulehti no 345, 21.12.1939) Monille oli tärkeää päästä perheen luokse maalle edes yhdeksi päiväksi.
”Törkeätä ja ennen kuulumatonta”, pakkopullaa vaiko rakkauden palvelusta? Joulutyön monet kasvot
Tarkastelemallani ajanjaksolla 1910-luvun alusta ja 1930-luvun loppuun suhtautuminen joulun ajan työntekoon koki suuriakin muutoksia. Työaikaa ja työoloja koskeva lainsäädäntö oli itsenäistymistä edeltävinä ja sen jälkeisinä vuosina muutoksen tilassa, ja työläiset muidenkin kuin postinkantajien osalta olivat valmiita puolustamaan oikeuksiaan. Vaikka tiettyjen alojen ammattilaisten työpanosta joulunpyhinä arvostettiin, ”tarpeeton” työ jouluna oli suuresti paheksuttua, kuten seuraavista uutisista käy ilmi:
Töölöönkatu n:o 8 uudisrakennuksella on eräs rappari ollut joulupäiwänä työssä. Tämä näin outo ilmiö synnytti siweellisen suuttumuksen kuohun rakennuksen muussa työwäestössä t. k. 28 pnä kun asia tuli ilmi. (”Ennen kuulumatonta.” Työmies n 301, 29.12.1910)
Törkeätä. Sikäli kuin meille on kerrottu, owat muutamat Järwenpäässä työskentelewät Collinin metsätyöläiset olleet työssä molempina joulupäiwinä. Wieläpä kuuluwat muille kehuneen että hywinpä se työ joulu päiwänä sujuikin. (Keski-Savo no 147, 29.12.1910)
Etenkin lähempänä vuosisadan alkua joulupäivänä työskentely näyttäytyi aikaisille outona ja vääränä, pitkiä perinteitä, uskontoa ja isänmaallisuutta rikkovana tekona. Monet kielteiset kommentit liittyvät myös uutisoitiin bolsevismista ja vieraan kulttuuriaineksen vaaroista, kuten nimimerkki Korwenpoika Tohmajärveltä tuohtuneena kirjoittaa:
Sosialistinen kiihoitus on täällä täydessä woimassaan, sillä akitaattoreitakin on tullut parittain, jotka täällä Wepsän kulmalla owat jo kuukauden päiwät panneet parastaan. […] Esim. Joulupäiwänä nämä mainitut akutaattorit owat olleet kaiken päiwää halkometsässä töissä. […] Woi teitä, tällä tawoinko te olette lähteneet johdattamaan Suomen suomalaista kansaa, tällä tawoinko tahdotte polkea uskontomme jalkojenne alle? Häwetkää toki, että tulette tänne tuollaista oppianne lewittämään ja eksyttämään uskonnostaan kiinnipitäwää maalaiskansaa. Minä en tiedä, kun en ole mikään lakimies, mitä tällaisesta sabbatin rikkomisesta laki sanoo. Suotawaa olisi, että tällaisista esimerkeistä kansa ottaisi oppiakseen, eikä enää antaisi tuollaisten wiettelijäin wetää itseään nenästä. (Tohmajärwen järwentakaa. Karjalatar no 2, 8.1.1910)
Etenkin 1930-luvulle tultaessa jouluna työskentelevät eri alojen ammattilaiset alkoivat saada lehdissä palstatilaa aiempaa myönteisemmällä tavalla. Joulun työläisistä tuli arjen sankareina, jotka antoivat vakuutensa siitä, että yhteiskunnalle tärkeät toiminnot olivat hyvissä käsissä silloinkin, kun enemmistö vietti rauhallisia pyhiä. Vaikka jouluna työskentely saattoi herkistää yksinäisyyden, surun ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksille, monissa teksteissä korostuu joulutyön merkityksellisyys. Antaminen ja hyvän levittäminen on parhaimmillaan vastavuoroista, ja niinpä myös työntekijöitä haluttiin muistaa ja ilahduttaa eri tavoin, kuten Rautatieläisten Kristillisen Yhdistyksen rouvien järjestämä kahvitarjoilu osoittaa:
Kahtena viime vuonna olemme jouluaatoksi järjestäneet kahvitarjoilun asemalla junamiesten huoneessa työssä oleville oman aseman sekä päivystyshuoneissa yötä oleville rautatieläisille. […] Iloisia ovat olleet kahvinjuojat, mutta ehkä vielä iloisempia ja tyytyväisempiä sen antajat nähdessään, miten pienellä voi aikaansaada iloa ja hyvää mieltä lähimmäisilleen. (R.K.Y. Toijalan Sanomat no 7, 20.2.1937)
Joulua elettiin niin maaseudun pirteissä kuin kaupungeissa kiviseinien sisällä. Tavalla tai toisella joulu saavutti miltei jokaisen sitä viettävän tai silloin töissä ahertavan. Lukuisat lehtikirjoitukset antamisesta ja muistamisesta viestivät ihmisten vilpittömästä pyrkimyksestä siihen, että maassa olisi rauha ja ihmisillä hyvä tahto.
Kettunen, Pauli 1999: ”Työsuojelun tieto ja valta.” Teoksessa Parikka, Raimo (Toim.) Suomalaisen työn historiaa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Lähteenmäki, Maria 1995: Mahdollisuuksien aika: työläisnaiset ja yhteiskunnan muutos 1910–1930 -luvun Suomessa. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.
Vuolio, Kaisu 1977: Muuttuva joulu: kansatieteellinen tutkimus. Suomen muinaismuistoyhdistys.
When did you receive your docentship at the University of Turku and where are you working now?
I received my docentship in the Cultural History of Ancient Persia in April 2024. I am currently a University Researcher at the University of Helsinki, and will start as Professor in Ancient Near Eastern history and culture in January.
Jason Silverman. Photographer: Lauri Laine.
What have you been researching and why?
In my doctoral research I explored the heavily debated issue of Persian influence on Jewish apocalyptic literature from the turn of the eras (c. 200 BCE-200 CE). Since a number of big ideas can be found in both Jewish and early Christian apocalypses and in Zoroastrian texts, historians and theologians have long suspected a cultural dependency of some kind. Using tools from the sociology of religion I argued that a close look at the historical context of the Achaemenid Persian Empire (c 550- 330 BCE) was necessary for an understanding of the relevant social and cultural phenomena.
My work since then has looked more closely at a variety of specific cultural issues, all with reference to social contexts of the Persian Empire. For example, I have looked at how understandings of Judean kingship were impacted by Persian kingship, how mythologies of creation related to Persian royal ideologies, and the ways local elites dealt with regime change. I have also been interested in issues of orality and literacy, and how understanding various types of media are important for how we reconstruct evolutions in culture in ancient history. The latter has also involved an interest in the ways the Ancient Near East has been portrayed in modern media, in particular film.
What are you researching now?
I am currently in the early stages of my ERC Advanced Grant “Work without End: Informal Taxation and Forced Labor within Persian Southern Levantine Temple Economy and Society.” This project investigates, among other things, how ancient cultural understandings of labor shaped the structure of ancient economies, primarily in relation to ancient temples and the issues of forced labor and informal taxation (social structures enabling state demands). It also asks how modern assumptions have impacted and hampered our understanding of the ancient economy.
Image: Jason Silverman / Google Earth.
What current debates does your research relate to?
My current research deals with fundamental assumptions concerning ancient societies, particularly with one question at the core of many contemporary debates: do economies determine society, or does society determine the economy? How much do cultural assumptions shape the tasks (labor) deemed possible and desirable? Are modern human systems (culture, society, economy) fundamentally different from ancient, pre-industrial ones?
What led you to cultural history in the first place?
My career path has been atypical, moving from Communications and Film Studies to the exploration of Judaeans and their literature in the Persian Empire, though an interest in human communication with a historical and sociological bent has permeated all my research. If we want to understand how humans communicate, we need to understand the cultures that give it its meanings as well as how it has changed through time.
What does the docentship in cultural history at the University of Turku mean to you?
The study of the Ancient Near East has a long tradition in Finland, but it has largely been based only in Helsinki. I hope with this docentship I will be able to help expose Turku historians and students to the field, and expand the contributions of Finland to its study.
Kulttuurihistorian seura 