Humanistisen tutkimuksen alat ovat lähentyneet toisiaan viime vuosikymmeninä, mitä ilmentää myös uutuusteos Kulttuurihistorian tutkimus: Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan. Laajan kirjoittajakunnan tekemä kirja julkaistiin osana Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen 50-vuotisjuhlaa perjantaina 25. marraskuuta Kårenilla. Kirja jatkaa Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen perinteikästä tutkimusmenetelmiin ja menneisyyden tulkintaehtoihin kohdistuvaa julkaisuperinnettä. Se on 17. osa Kulttuurihistorian seuran toimittamassa Kulttuurihistoria – Cultural history -sarjassa.
Teos avaa kulttuurihistorian tutkimusta prosessina kysymyksenasettelusta lähteiden ja menetelmien valintaan sekä johtopäätösten muodostamiseen kokoamalla yhteen kysymyksenasetteluita ja tutkimusmenetelmiä, jotka vastaavat kulttuurihistoriallisen tutkimuksen haasteisiin ja tarpeisiin 2020-luvulla. Kirjan artikkelit havainnollistavat historiantutkimuksessa usein sanoittamatta jäävää metodologiaa konkreettisten, helposti lähestyttävien esimerkkien avulla. Kirjan ovat toimittaneet Rami Mähkä, Marika Ahonen, Niko Heikkilä, Sakari Ollitervo ja Marika Räsänen.
Kulttuurihistorian seuran kirjapöytä julkistamistilaisuudessa. Kuva: Liisa Lalu.
Tilaisuuden aluksi teoksen toimitustyöstä päävastuun kantanut Turun yliopiston Porin yksikön digitaalisen kulttuurin yliopisto-opettaja Rami Mähkä kertoi kirjan lähtöajatuksesta ja tekoprosessista. Viimeisimmästä kulttuurihistorian menetelmällisyyteen painottuneesta kirjasta oli kulunut jo vuosikymmen. Niinpä oli aika koota ajatuksia aiheesta ja avoin kirjoituskutsu lähetettiin keväällä 2020. Kutsuun vastattiin lukuisin ehdotuksin, mikä kertoi valtaisasta kiinnostuksesta teemaan. Kirjasta muotoutuikin poikkeuksellisen laaja: 52 kirjoittajaa käsittävä 568-sivuinen kirja koostuu 32 vertaisarvioidusta artikkelista. Kirjoittajat edustavat yhteensä yhdeksää yliopistoa sekä muita oppilaitoksia ja sidosryhmätoimijoita.
Mähkä kiitti puheessaan kaikkia kirjan tekemisessä mukana olleita henkilöitä. Kirjan kirjoittajien ja toimittajien lisäksi erityiskiitokset kohdistuivat kirjan kustantajalle Kulttuurihistorian seuralle ja eritoten henkilöille, joiden panos kirjan tekemisessä oli prosessin aikana tärkeä: seuran puheenjohtajalle Hannu Salmelle, kustannustoimituksesta päävastuun kantaneelle Heidi Kurviselle, sekä käsikirjoituksen aikanaan huolellisesti läpikäyneille Kirsi Tuohelalle, Paavo Oinoselle ja Henna Karppinen-Kummunmäelle. Lisäksi anonyymit vertaisarvioitsijat tekivät korvaamatonta työtä kirjan laadun takaamiseksi, mistä esitettiin suuret kiitokset. Lopuksi valtaisan taittotyön tehneelle Heli Rantalalle osoitettiin niin ikään lämpimät kiitokset.
Puheen jälkeen julkistustilaisuus jatkui paneelissa, johon osallistuivat kirjan tekemisessä mukana olleita henkilöitä toimittajista kirjoittajiin. Paneelia veti Heidi Kurvinen ja keskustelemassa olivat Sakari Ollitervo, Niko Heikkilä, Heta Lähdesmäki, Pälvi Rantala, Marjo Kaartinen ja Reima Välimäki.
Paneelissa kirjoittajat avasivat omia tekstejään ja ylipäätään ajatuksiaan kulttuurihistorian tutkimuksesta ja kirjan tarpeesta. Puhujien vastauksissa toistui ajatus kulttuurihistorian moninaisuudesta ja ennakkoluulottomuudesta. Lähdesmäki totesikin, ettei mikään ole kulttuurihistorialle vierasta ja esimerkiksi avoimuus erilaisia lähteitä kohtaan antaa mahdollisuuden käyttää perinteisiä menetelmällisiä työkaluja uusissa yhteyksissä, mistä esimerkkinä monilajisten historian tutkiminen. Rantala tähdensi kulttuurihistoriallisiksi työkaluiksi ajatuksia kokonaisvaltaisuudesta, näkökulmallisuudesta ja ajallisuudesta, sekä korosti ylipäätään menneisyyden ymmärrettäväksi tekemisen tärkeyttä. Ollitervo niin ikään jatkoi, kuinka on ymmärrettävä vuoropuhelua menneen tietämyksen kanssa ja pohdittava sitä, mihin kulttuurihistoriallisella tutkimuksella halutaan vaikuttaa. Heikkilä puolestaan korosti käsitteiden valinnan huomioimista sekä empirian ja abstraktin välistä vuoropuhelua. Välimäen mukaan erityisen tärkeää olisi kääntää katse myös maailman kauheuteen ja nähdä historiantutkimuksen eettinen tarve.
Paneelissa Sakari Ollitervo, Heta Lähdesmäki, Niko Heikkilä, Pälvi Rantala, Marjo Kaartinen ja Reima Välimäki. Haastattelijana Heidi Kurvinen. Kuva: Marika Ahonen.
Kurvisen kysymykseen siitä, miten kulttuurihistorian menetelmällisyyttä voi oppia, opettaa, tai ylipäätään harjaantua siinä parhaiten, sai keskustelijat painottamaan konkreettisen tekemisen tärkeyttä. Tähän liittyen Kaartinen totesi, kuinka tutkimusaineiston kanssa työskentely on käytännössä kaaoksen järjestämistä ja menetelmissä oppiminen ja niissä harjaantuminen käy parhaiten yrityksen ja erehdyksen kautta. Rantala vertasi harjoittelua käsityötaitoihin: ei vain lukemalla (vaikka sekin tärkeää!), vaan myös eritoten tekemällä, ja korosti varsinkin yhdessä tekemisen ja vertaispalautteen merkitystä. Lähdesmäki huomautti, kuinka on hyvä inspiroitua muiden tekemisistä, myös oppiainerajojen yli. Samaa ajatusta seuraten Ollitervo nosti esiin esikuvien roolin: niitä on hyvä olla ja niiden kanssa kilpailla, lopulta uskoa tekevänsä paremmin. Tällöin on mahdollista löytää oma ääni, kun ei enää jäljittele muita, ja alkaa tuottaa uutta tietoa.
Kysymykseen alan trendeistä panelistit yhtyivät ajatukseen, ettei tutkimus ole ajasta irrallista vaan kulttuurihistorian tutkimus ja menetelmät myös muuttuvat ajassa ja ohjaavat tietynlaisen ajattelun suuntaan. Lisäksi trendit ovat usein myös rahoittajia ajatellen tärkeitä, sillä lopulta rahoitus mahdollistaa tietynlaista tutkimusta. Kaikilla panelisteilla oli jo herännyt uusia kysymyksiä ja ajatuksia seuraavista mahdollisista tutkimuksellisista kiinnostuksenkohteista, joten pohdinnat tutkimuksen tekemisen ympärillä jatkavat kulkuaan. Keskeistä kulttuurihistorialliselle ajattelulle onkin jatkuva kysyminen ja kysymisen tapa, mikä tekee mahdolliseksi alan moninaisuuden.
Palaa kirjan johdannosta lainaten:
Tutkijalla on vastuu ja valta kysyä ja kyseenalaistaa, analysoida ja tulkita sekä valita tiedon tuottamiseen tarvittavat metodologiset työvälineet ja julkaisualustat. Tutkimuskysymyksissä heijastuu usein aiheiden ajankohtaisuus myös silloin, kun tutkimus kohdentuu vuosisatojen taakse: uudet kysymykset avaavat mahdollisuuden muuttuville tulkinnoille.
Kuusen kouluun tuoda saamme – taas koittaa joulujuhla
Joulun lähestyminen merkitsee monelle lapselle kouluvuoden päättymistä ja kaivattua hengähdystaukoa pimeän talven keskellä, jota juhlistetaan koulun joulujuhlassa. Adventtikalenterin toisessa luukussa kurkistetaan sadan vuoden takaisiin joulutunnelmiin Suomessa ja luodaan katsaus siihen, miten kouluissa vietettiin joulu- eli kuusijuhlaa 1920-luvulla. Lähdeaineistona toimivat Kansalliskirjaston digitoimat sanoma- ja aikakauslehtiaineistot. Joulu oli monella tapaa vuoden keskeisin juhla, johon valmistauduttiin hartaasti ja jota juhlittiin myös muutoin kuin perhepiirissä. Monet yhdistykset, ammatilliset järjestöt ja esimerkiksi lasten pyhäkoulut juhlistivat joulun ilosanomaa kuusijuhlissaan, joissa saatettiin kokoontua yhteisen puurokattilan äärelle, karkeloida ja leikkiä juhla-asuun koristellun kuusen ympärillä joulupukin jakaessa pieniä makeispusseja tai kortteja. Joulun kristillinen merkitys ja vapahtajan syntymän kunnioittaminen olivat toki monille tärkein ja perimmäisin syy juhlan viettämiseen. Tässä tekstissä tarkastelen kuusijuhlia ennen kaikkea koululaisten näkökulmasta – sitä jännitystä, iloa ja muiden suurten tunteiden kirjoa, jota tämä vuoden kohokohta monille merkitsi, ja toisaalta ihanteita, normeja ja käytäntöjä, jotka olivat muutostilassa sadan vuoden takaisessa elämänmenossa.
Syrjäisestä pirtistä kansakoulun penkille
Ja niin he joutuivat ihan kuusen juurelle istumaan. Ensin olivat lapset niin juhlatunnelmassa, etteivät uskaltaneet ympärilleen katsoa, mutta pian Viljo Viljami toipui. Kyllähän hän oli kuullut kaikesta, kyllähän toiset olivat yrittäneet selittää, mutta näin hauskaksi ei hän voinut sitä kuvitella. Niinkuin nyt tuo kuusikin!!! Kynttilät ja hopealangat ja ruusut ja omenat; koko kuusi, se oli jotain niin pyhän ihanaa, että Viljo Viljamia puistatti ja nyt opettaja soittaa ja koululapset lauloivat. Viljo Viljami arveli, ettei taivaassa ollut niin kaunista laulua.
Edellä oleva sitaatti jouluisesta novellista Saappaat kuvaa lapsen haltioitunutta riemua ja epätodellista hämmennystä koulun kuusijuhlassa. Kynttilöin, hopealangoin, ruusuin ja omenoin verhoiltu kuusipuu on jotain niin vetoavan kaunista ja ihmeellistä, että kahdeksanvuotias Viljo Viljami tuntee sen koko kehossaan. Nimimerkki Amalian kirjoittama tarina on julkaistu Yhteishyvän kodinkirjassa joulun kynnyksellä vuonna 1920, ja fiktiivinen kertomus osuu sisällöltään hyvinkin ajankohtaiseen aiheeseen. Nuori Suomen tasavalta oli astumassa pian myös yleisen, kaikkia lapsia koskevan oppivelvollisuuslain piiriin. Kaikille syrjäseutujen köyhille lapsille kouluun pääseminen ei silti ollut suinkaan vielä selviö. Novellin päähenkilö, Mökin Miinan poika Viljo Viljami on juuri tuollainen kaukaisen syrjäkylän kasvatti, jonka maailma kokee järisyttävän muutoksen perheen muuttaessa kylälle ”suureen maailmaan.” Aivan eritoten pojan mieltä kiihdyttää korkealta mäeltä kohoava rakennus, koulu, josta hän on kuullut muilta lapsilta. Kiihkeän uteliaisuuden vallassa Viljo Viljamiin iskee palava halu lähteä myös opintielle, mutta äiti toppuuttelee poikaansa ja kehottaa tätä odottamaan oikeaa aikaa. ”Talon” vanhempaan Pekka-poikaan tutustunut Viljo Viljami kuuntelee syksyn aikana ihmeissään uuden ystävänsä kertomuksia koulusta, ja etenkin siitä, miten Pekka valmistautuu näyttelemään kuusijuhlassa! Näytelmät ja kuusijuhlat ovat jotain, josta Viljo Viljami ei ole koskaan kuullutkaan, mutta riemu on suuri, kun pojalle selviää, että hän voisi mennä itsekin katsomaan kuusijuhlaa:
Siitä hetkestä väikkyi kuusijuhla Viljo Viljamin mielessä yöt ja päivät ja hän odotti, että aika kuluisi oikein pian, jotta hänkin pääsisi näkemään näytelmää ja kuusijuhlaa koululle. Sillä sen hän oli heti ottanut selville, että sinne sai mennä kuka tahtoi ja että joka paikassa koko kylässä tehtiin valmistuksia ja puhuttiin melkein yksinomaan tästä tilaisuudesta. (Yhteishyvän kodinkirja: Joulualbumi No 3, 1.12.1920)
Köyhän perheen lapsella ei kuitenkaan aina ollut kenkiä, ei myöskään Viljo Viljamilla. Äidin rikkinäisillä, vanhoilla kengillä ei kuusijuhlan kaltaiseen suurenmoiseen tilaisuuteen ollut asiaa, sen poika itsekin ymmärsi. Lapsen suureen murheeseen löytyy kuitenkin ratkaisu, kun Pekan isä lupaa, että Viljo Viljami saa ansaita taksvärkkityöllä itse omat kenkänsä – ja pääsee näin ollen elämänsä ensimmäistä kertaa hartaasti odottamaansa kuusijuhlaan äitinsä ja sisarustensa kanssa. Juhlahumun keskellä Pekka tarttuu kaikesta kauneudesta ja kimalluksesta häkeltyneen ystävänsä käteen ja vie tämän mukanaan piirileikin karkeloon. Uudenkarheat saappaat narisevat onnellisen Viljo Viljamin jalassa niin somasti. (Yhteishyvän kodinkirja: Joulualbumi No 3, 1.12.1920)
Vaikka teksti on fiktiivinen, se kuvaa osuvasti alueellisia eroja, jotka vielä 1920-luvulla olivat Suomessa suuria. Koulumatkat syrjäseutujen pitkien taipaleiden takaa saattoivat olla vaikeita lapsille kuljettaviksi, eivätkä köyhimmät perheet pystyneet lähettämään lapsiaan koulutielle ollenkaan. Kiertokoulujen korvautuminen kansakouluilla myös maan syrjäisemmissä kolkissa avasi monelle lapselle ovia uusiin maailmoihin, myös kuusijuhlan osalta, kuten nimimerkki ”Tompan-Tuomo” toteaa vuonna 1929 julkaistussa kirjoituksessaan ”Kuusijuhlien kultainen kuukausi”:
Ellei maaseudun lapsilla olisi kuusijuhlia lastennäytelmineen, runoineen, joulupukkeineen ja kaikkine ihmeellisyyksilleen, niin kuinka paljon köyhemmäksi jäisikään heidän mielikuvitusmaailmansa. … Mutta kaupungin lapset tuskin aavistavatkaan, kuinka suurta riemua maaseudun ”koululinnoissa” herättävät sellaiset ”näytännöt”, joiden esirippuna on suuri luokkataulu, minkä takaa ”näyttämölle” s.o. salin lattialle ilmaantuu milloin enkeleitä, milloin paimenia tai tonttuja, riippuen kappaleen laadusta. (Turunmaa No 291, 15.12.1929)
Kodin ja koulun yhdistäjä
Useissa aikalaisteksteissä nousee esiin ajatus siitä, miten kuusijuhlat toimivat arvokkaana yhdyssiteenä kodin ja koulun välillä, ja toivat iloa etenkin koululaisten pienille sisaruksille – heille, jotka eivät vielä opintielle olleet lähteneet. ”Tompan-Tuomo” jatkaa:
Mutta tiedättekö, ketkä onnelliset maaseudun kuusijuhlista menevät täyteläisimmillä riemurinnoilla? Ne ovat koululasten pienen pienet siskot ja veikot, joille vanhempien siskosten kuusijuhlat ovat ihanimpia tilaisuuksia, mitä maanpäällä voidaan järjestää. Jolla siis on tilaisuutta ja mahdollisuuksia kohottaa noiden tilaisuuksien s.o. koulujen kuusijuhlien erikoisuutta ja arvokkuutta, se älköön kätkekö kynttiläänsä vakan alle.” (Turunmaa No 291, 15.12.1929)
Kuusijuhla tuntui toden totta olleen jännittävä tapaus muillekin perheenjäsenille. Nimimerkki Pirkon kirjoittamamassa tarinassa Kuusijuhlassa juhla-aamu on niin täynnä käsinkosketeltavaa jännitystä ja hermostunutta tohinaa, että koulutytön sukatkin katoavat, eivätkä isosiskon vanhat kengät tahtoisi kelvata veljelle juhlapuvun kanssa puettaviksi. Kiiruhdettava on kuitenkin koululle, jossa jo aamun hämärissä ollaan valmistautumassa suureen, hartaasti valmisteltuun juhlaan. Koululuokkakin on kuin toiseksi muuttunut, vaihtanut ylleen juhla-asun lapsia ja heidän vieraitaan varten. Kaikki tämä tekee vaikutuksen niin äitiin kuin hämmentyneeseen pikkuveljeenkin:
Siellähän on oikea joulukuusi kynttilöineen ja koristuksineen. Arkinen, ikävä luokkahuone on kokonaan muuttunut. Sinnekin on tullut joulu. Lapset asettuvat paikoilleen täynnä iloista odotusta, äidit ja pikkusisarukset seinänvierelle. Pikkuveli katselee suurin totisin filmin ympärilleen sanomatta sanaakaan, puristaen vain hiljaa äidin kättä. Sitten laulavat lapset joululauluja ja paljonpa he ovat oppineet. Aivan äidin täytyy ihmetellä, kun laulu seuraa laulua ja leikki leikkiä, miten paljon pikku päihin on mahtunut. (Rovaniemi No 148, 31.12.1929)
Vaikka isosiskon mukaan juhlan kohokohta onkin makeispussi makeine omenoineen ja joulutorttuineen, on ekaluokkalaiselle sittenkin tärkeintä näyttää veljelle ja äidille sitä uutta elämänpiiriä, johon hän nyt koululaisena sai kuulua:
Mutta kotiin palatessa on Isosisko ylpeä ja onnellinen. Hän on saattanut näyttää vilaukselta äidille ja Pikkuveljelle omaa uutta maailmaansa, johon kuuluvat vain opettaja ja koululaiset. Ne muut, he jäävät kokonaan sen ulkopuolelle…
Ylpeys oli tarinan mukaan molemminpuolista, sillä myös äidille kuusijuhla näytelmineen, lauluineen ja leikkeineen oli osoitus siitä, miten reippaasti pienet koululaiset olivat ahkeroineet ohjelmanumeroidensa eteen syyslukukauden aikana. Tietyllä tavalla kuusijuhla saattoi siis myös toimia todisteena siitä, miten kansakoulu kouli lapsista oppivaisia, kuuliaisia ja kyvykkäitä yksilöitä – myös niille vanhemmille, joiden oma koulutaival oli jäänyt ehkä vain muutamaan hajanaiseen kiertokouluvuoteen. Koulujen kuusijuhlien ajateltiin toimivan myös muunlaisena esimerkkinä ja välittäjänä koulujen ja kotien välillä, näin ainakin uumoiltiin nimimerkki E.L.:n kirjoituksessa ”Käytännöllinen koulutyö”, jossa pohdittiin ryijynkudonnan ja muiden vanhojen käsityötaitojen kohottamista entiseen arvoonsa. Kirjoittaja kertoo haaveilevansa ajasta, jolloin ”koti oli elämän keskipiste”, ja johon kuului myös maalaistuvan perinteinen joulu olkileikkeineen ja himmeleineen. Jotta vanhat tavat saataisiin uudelleen elvytettyä, ehdotettiin lapsille opetettavan koulussa himmeleiden valmistamista. Kuusijuhlassa sitten katossa riippuvat kauniit himmelit innostaisivat myös kotiväkeä tarttumaan tähän perinteitä kunnioittavaan toimeen joulukodin koristamiseksi:
Oppilaat vievät jonkun kuution kotiin malliksi. Kun taito on saavutettu, ja kun himmelit huojuvat kuusijuhlassa luokan katossa, ilmestyy niitä varmaan jouluaattona kuusen mukana moneen kotiin. Ja varmaan ne omalla tavallaan kykenevät tuomaan monelle terveisiä pärevalkean ajoilta — ajoilta, jolloin ulkonaisista puutteellisuuksista huolimatta osattiin ja tahdottiin tehdä työtä ja työn siunaus levisi koteihin ja ihmismieliin. (Kansakoulu: Kansankasvatusta käsittelevä aikakauslehti No 28, 30.11.1929)
Opettajat – kuusijuhlan väsymättömät uurastajat
Kuusijuhlien ohjelmanumeroiden suunnittelu ja toteutus oli monesti yksittäisten opettajien harteilla, heidän viitseliäisyytensä, taitojensa ja käytettävissä olevien varojen puitteissa. Monet kunnat avustivat kuusijuhlia rahallisesti, mutta usein summat olivat vaatimattomia. Aikalaisteksteissä vedottiinkin toisinaan sekä kuntiin että yksityisiin hyväntekijöihin suurempien lahjoitusten puolesta, jotta lapsille pystyttäisiin luomaan ansaittua iloa sekä tarjoamaan palkinto koululaisten kovasta uurastuksesta lukuvuoden aikana:
Sitä suurempi syy olisi kunnalla kuusijuhlien avustukseen, koska täällä koulujen lämmitys ja siivous on lasten huolena. Ja saavat lapset, etenkin pitempimatkaiset lähteä kotoaan kylminä pakkasaamuina jo viidenkin aikana ja olla sitten koulussa noin kolmeen asti j. p. p., joten siitä siis tulee 10 tuntinen työpäivä, jonka päälle sitte läksyt on illalla luettava. Eiköhän olisi syytä ajatella asiaa? (Loviisan Sanomat No 96, 20.12.1921)
Kuusijuhlien valmistelu merkitsi kansakoulun opettajille rutkasti työtä ja kiirettä, jopa niin paljon, ettei marraskuisessa mudassa talon ohi tarponut opettaja ollut ehtiä emännän kanssa kahvikupposen ääreen rupattelemaan, kuten Alakansakoulu-lehdessä julkaistu ”Mitä kuuluu”-kirjoitus toteaa. Kiire oli kuitenkin kaiken uurastuksen arvoista:
Tosiaan opettajalla on aikamoinen puuha kuusijuhlasta. Mutta siitä huolimatta opettajat sen tekevät ja tekevät ilolla. Kun muistaa, kuinka lapset ovat kuusijuhlassa onnellisia ja muistaa oman lapsuutensa kuusijuhlia koululla, ei voisikaan olla valmistamatta tätä monellekin lapselle valoisinta elämystä koko lapsuusaikana. (Alakansakoulu No 27, 1.12.1928)
”Tompan-Tuomon” mielestä joulun odottamisen ihanuus tarttui myös opettajiin niin, että arkinen koulutyökin sai ripauksen juhlantaikaa ylleen:
Kuusijuhlien valmistelut silloin saattavat ilmapiirin ihanan hurmaavaksi. Opettajat ovat silloin leppoisampia kuin muulloin. Voimistelutunnit muuttuvat leikinharjoitustunneiksi. Kovalle se ottaa, ennenkuin opitaan lumipuita sahamaan, pellavaa nyhtämään, jänistä torkkumaan, äidin porsaina pyörimään, kyyhkyä ja haukkaa laukkaamaan, lintua päästämään, elefanttisetää narraamaan, puutarhaa leikkimään, majoja rakentamaan yrttitarhaan, poikaa ja tyttöä tanssimaan, prinsessa Ruususta herättämään j.n.e. aivan loppumattomiin. (Turunmaa No 291, 15.12.1929)
On ainakin varmaa, että kiireisen tohinan, ankaran puurtamisen ja mitä mielikuvituksellisimpien ohjelmanumeroiden keksimisen tiimellyksessä suorituspaineet ovat olleet kovat ja odotukset korkealla.
Opettajille oli kuitenkin tarjolla ideoita ja sisältöehdotuksia, etenkin silloin, jos sellaisten hankkiminen rahallisesti oli mahdollista. Erityisesti opettajille suunnatuissa julkaisuissa mainostettiin teoksia ja käsikirjoja, joista voitiin ammentaa uudenlaista sisältöä kuusijuhlien ohjelmanumeroiksi erilaisten näytelmien, leikkien ja vuorokeskustelujen muodossa. Vuonna 1926 mainostettiinkin kahta Otavan julkaisemaa kokoelmaa koulujen tarkoituksiin, Fanny Stenrothin ”Koulujuhlien ohjelmistoa” ja Verner Lindgrenin ”Kuusijuhlanäytelmiä”, joiden molempien kerrottiin olevan hyvin lapsia tuntevien opettajien laatimia. Kukapa haluaisi vuodesta toiseen esittää kuusijuhlissa samojakaan ohjelmanumeroita? (Alakansakoulu No 32, 10.11.1926) Lapsille ohjelmakirjallisuutta tutummiksi tulivat kuitenkin erilaiset joululehdet, joita julkaistiin viime vuosisadan alusta runsaasti aikakauslehtien joulunumeroina tai erillisinä julkaisuina. Näistä ylivoimaisesti suosituin oli vuosina 1900–1966 ilmestynyt Joulupukki, jota mainostettiin myös kansakoulunopettajille erinomaisina lahjoina kuusijuhliin:
Alakoulunopettajat, huolehtikaapa siitä, että tämä pienokaisten jouluystävä tulee heitä kuusijuhlassa tervehtimään. Kukaan alakansakoululapsi ei saisi jäädä ainakaan ilman Pientä Joulupukkia! !” (Alakansakoulu No 26, 15.11.1928)
Joulupukki No 3, 1.12.1924. Osakeyhtiö Valistus. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, digi.kansalliskirjasto.fi
Osassa joululehdistä painotettiin enemmän kristillistä sisältöä, kuten Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen julkaisemassa Joululyhteessä.
Joululyhde: Lasten joululehti 1.12.1928. Suomen lutherilaisen evankeliumiyhdistyksen julkaisema. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, digi.kansalliskirjasto.fi
”Turhamaisuuden kutkutusta ja koreilemisen paulaa”- kuusijuhlat ja maallisuuden vaarat
Siinä missä monissa novelleissa, muissa kertomuksissa ja kuusijuhlista raportoivissa teksteissä suurinta iloa lapsille tuntuivat tuottaneen joulujuhlan arjesta kohottavat koristeet, näytelmät sekä joulupukki pienine makeispusseineen, keskusteltiin etenkin opettajakunnan sisällä kuusijuhlien sisällöistä varsin kriittisesti. Varsinkin kristilliset tahot olivat huolissaan kuusijuhlien liiallisesta maallistumisesta ja kristinuskon sanoman hautautumisesta kevyen viihteen alle. Kustaa Kujanpää esittää kirjoituksessaan ”Kuinka vaellamme?” huolestuneen puheenvuoron siitä, miten maalliset sisällöt ja ulkoinen koreilu kuusijuhlissa johtavat lapsia harhaan ja toimivat kauniin ulkokuorensa alla suorastaan sielunvihollisina:
Yhä enemmän on niistä väistymässä pois yksinkertaisuus ja kohtuus. Suuritöiset vuorokeskustelut, kuvaelmat jopa näytelmätkin jo kansakoulun aivan ala-asteellakin sietävät tarkkaamista kristillisen kasvatuksen kannalta. On katsottava, etteivät ne muodostu lapsille turhamaisuuden kutkutukseksi, koreilemisen paulaksi ja nuoren sielun johtamiseksi väärään suuntaan. (Kristillinen kasvatus: Suomen kristillisen opettajaliiton äänenkannattaja No 2–3, 1.2.1927)
Samoilla linjoilla on nimimerkki ”Maalaisopettaja” tekstissään ”Maalaisopettajan mietteitä”. Vaikka opettaja tunnustaakin kuusijuhlien tärkeyden etenkin maalaislasten ilon lähteenä, on hän Kustaa Kujanpään tavoin huolestunut kristillisen juhlan liiallisesta maallistumisesta ja arkipäiväistymisestä. Kirjoittaja ei sinänsä vastusta lauluesityksiä tai joulun perimmäistä sanomaa kuvaavia esityksiäkään, mutta paheksuu sen sijaan ulkoisia puitteita:
Allekirjottanut ei pääse mihinkään siitä, että näyttämö ja verhot eivät sovi kuusijuhliin eikä mihinkään hengellisiin tilaisuuksiin, sillä ne tuovat sinne iltaman ja arkisen jokapäiväisyyden tunnun. (Opettajain lehti: kansanopetusta käsittelevä kuvallinen viikkolehti No 51–52, 19.12.1924)
Joulujuhlan koristeellinen juhlavuus hopealankoihin ja kynttilöihin verhottuine kuusineen ja lavalla nähtyine sadunomaisine esiintymisvaatteineen edustivat monelle lapselle sellaista taianomaista unelmaa, jota oman vaatimattoman kodin tuvassa ei oikein osattu kuvitellakaan. Kuitenkin se mikä lapsille oli kaunista ja juhlavaa, koettiin konservatiivisemmissa piireissä liiallisena maallistumisen merkkinä ja arkisuutena, ei-toivottuna muutoksena.
Muistojen kuusijuhlat
Koulujen kuusijuhlat olivat sata vuotta sitten monelle kansakoululaiselle, lasten perheille ja opettajille tärkeä osa kouluvuotta. Kouluvuoden päätöstä odotettiin hartaasti ja siihen valmistauduttiin huolella. Moni pieni koululainen koki jännityksen hetkiä esiintyessään lumihiutaleeksi, enkeliksi tai tontuksi pukeutuneena koko koulun ja perheen edessä. Vaikka soveliaan kuusijuhlan toteutuksesta oltiinkin eri tahojen kesken erimielisiä, pidettiin kuusijuhlaa yleisesti arvokkaana asiana, joka toi iloa, valoa ja riemua vuoden pimeimpään aikaan. Lapsuuden kuusijuhlien tunnelma ja taianomaisena välkkyvät hopeanauhat saattoivat kantaa lämpiminä muistoina vuosikymmenien päähän.
Koulun kuusijuhla. Valokuvaamo Päijänne 1920–1939. Koulun kuusijuhla. Keski-Suomen museo. CC BY-ND 4.0. Finna, finna.fi
Kirjoittaja: Asta Sutinen.
Lähteet
Aikakausi- ja sanomalehdet:
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, digi.kansalliskirjasto.fi Alakansakoulu 1926, 1928 Kansakoulu: Kansankasvatusta käsittelevä aikakauslehti 1929 Kristillinen kasvatus: Suomen kristillisen opettajaliiton äänenkannattaja 1927 Loviisan Sanomat 1921 Opettajain lehti: kansanopetusta käsittelevä kuvallinen viikkolehti 1924 Rovaniemi 1929 Turunmaa 1929 Yhteishyvän kodinkirja: Joulualbumi 1920
Kirjallisuus:
Elkelä, Kari: ”Joululehtien väriloistoa.” https://www.postimuseo.fi/joululehtien-variloistoa/ (luettu 1.12.2022) Joulu joutui. Juhlatietoa, kuvia ja kertomuksia. Toim. Juha Nirkko ja Urpo Vento. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1994.
Tutkin Suomen lottien ja sotainvalidien palkinto- ja virkistysmatkoja Kolmanteen valtakuntaan vuosina 1942—1944. Matkoista sovittiin Suomen puolustusvoimain ylilääkäri Eino Suolahden sekä SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmlerin kesken, Himmlerin vieraillessa Suomessa elokuussa 1942. SS-järjestön ja Suomen puolustusvoimien lisäksi matkojen järjestämiseen osallistuivat Lotta Svärd -järjestö ja Sotainvalidien Veljesliitto. Sotainvalideja vieraili Saksassa Himmlerin ja Waffen-SS:n kutsusta jo vuonna 1942. Lotat osallistuivat matkoille tammikuusta 1943 alkaen. Vuosien 1943—1944 aikana matkoja järjestettiin viisi, ja kukin matka kesti noin kaksi kuukautta. Palkinto- ja virkistysmatkoilla Saksassa vieraili yhteensä 75 lottaa ja satoja suomalaisia sotainvalideja, joiden joukossa oli upseeristoa.
Väitöskirjassani tutkin lottien ja sotainvalidien teksteissä, kuten kirjeissä ja matkapäiväkirjoissa, ilmeneviä kokemuksia. Palkinto- ja virkistysmatkoille osallistuneiden suomalaisten kokemusten kautta etsin vastauksia siihen, mitä kyseiset matkat heille merkitsivät. Väitöskirjassani kysyn, miksi suomalaiset matkustivat Kolmanteen valtakuntaan ja miksi Kolmannen valtakunnan korkein sodanjohto kutsui suomalaisseurueita vieraakseen. Lottien ja sotainvalidien matkoja koskevien kokemusten kautta tutkin siis myös Suomen ja kansallissosialistisen Saksan välisiä suhteita vuosina 1942—1944.
Kuva: Suomen lotat ja sotainvalidit vierailemassa Berliinin olympiastadionilla viimeiseksi jääneellä palkinto- ja virkistysmatkalla kesällä 1944. Lottamuseon arkisto.
2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Toista maailman sotaa ja Kolmatta valtakuntaa on tutkittu paljon niin kansainvälisesti kuin Suomessa kansallisestikin. Toisen maailmansodan tutkiminen onkin osa sodan aiheuttamien kollektiivisten ja ylisukupolvisten traumojen käsittelyä. Suomen ja kansallissosialistisen Saksan yhteistyö jatkosodan aikana on kuitenkin ollut suomalaisessa historian tutkimuksessa pitkään arka ja vaiettukin aihealue, mutta viime vuosina maiden suhteita on alettu tutkia uusista, kriittisemmistä, näkökulmista. Näissä tutkimuksissa on tuotu kuuluviin myös naisten ääniä, jotka ovat aiemmin jääneet tutkimuskentällä hiljaisiksi. Tutkimukseni on siis osa menneisyytemme vaikeaksi koetun ja vaietun ajanjakson käsittelyä, jonka tarkoituksena on ymmärtää paremmin mennyttä ja siten myös itseämme ja nykypäivää.
3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Minulle ei ole koskaan ollut unelma-ammattia, mutta olen lapsesta pitäen ollut kiinnostunut historiasta. Viikonloppuisin muistankin odottaneeni lastenohjelmien sijaan innoissani Ylen esittämiä dokumentteja Egyptin historiasta. Kiinnostus menneeseen heräsi siis jo varhain. Ensikosketukseni kulttuurihistoriaan sain Lapin yliopistossa, jonne pääsin lukion jälkeen opiskelemaan matkailututkimusta. Sivuaine valintani oli helppo, sillä suuntasin suoraan kulttuurihistorian luennoille, jotka avasivat minulle aivan uuden näkökulman menneeseen ja sen tutkimiseen. Erityisen vahvan vaikutuksen minuun teki mikrohistoriallinen lähestymistapa, jonka keskiössä ovat tavalliset ihmiset ja heidän tarinansa. Mitä enemmän kulttuurihistorian oppiaineesta opin, sitä vahvemmin minulle tuli tunne, että halusin opiskella sitä pääaineenani, joten hain Turun yliopistoon.
4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Kulttuurihistoria merkitsee minulle ennen kaikkea näkökulmien laajuutta ja menneisyyden moniäänisyyttä. Samalla oppiaine merkitsee minulle myös ymmärrystä ja sen hyväksymistä, ettemme voi nykyisyydestä käsin saada selville täyttä totuutta menneisyydestä.
5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
Olen suuri salapoliisiromaanien ja dekkareiden kuluttuja. Onkin ollut huvittavaa huomata, kuinka etsiessäni ja analysoidessani lähdeaineistoa olo ollut useammin kuin oman elämänsä yksityisetsivällä yhdistellessäni aineistoissa mainittuja ihmisiä ja paikkoja toisiinsa. Enää puuttuu suurennuslasi, kerä punaista lankaa ja Tweed-hattu.
Kulttuurihistorian tutkija ja yliopisto-opettaja Paavo Oinonen kertoo tässä jutussa Telematiikka-kurssista, jossa kokeiltiin korkeakouluopetusta etäyhteyksillä aikana, jolloin Internet oli vasta tulossa ensimmäisiin suomalaiskoteihin. Kirjoitus liittyy blogissa aiemmin julkaistuihin Kulttuurihistorian Tilat -kirjoitussarjan juttuihin etäopetuksesta ja avoimesta yliopistosta.
Kuva: Vuonna 1910 visioitiin vuoden 2000 etäyhteyksiä seuraavanlaisesti. Taiteilija: Villemard. Wikimedia Commons.
Kulttuurihistorian avoimen monimuoto-opetuksella oli jo 1990-luvun puolivälissä takanaan pitkä historia, jota on ansiokkaasti käsitelty Kulttuurihistorian tilat -blogeissa. Vuonna 1995 pääsin tutustumaan tähän opiskelumuotoon. En tosin kirjautunut avoimeen, vaan tulin valituksi Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen kurssille Telematiikka opetuksessa. Avoimen opetus oli tuolloin osa Täydennyskoulutuskeskuksen organisaatiota ja yksiköt toimivat yhteisissä tiloissa.
Tammikuussa 1995 olin aloittanut kulttuurihistorian oppiaineessa valtion työllisyysvaroilla palkattuna tutkimusassistenttina, ja miltei samaan aikaan sain ilmoituksen hyväksynnästä aiemmin hakemaani koulutukseen. Kokonaisuus oli mittava, sillä työskentelyä oli 360 tuntia. Tuolloisella mitoituksella se oli yhdeksän opintoviikon laajuinen. Opintoviikko tarkoitti noin 40 tunnin viikkotyöaikaa. Koulutusta tuli olemaan paljon, myös virastotyöaikana, joten tarvitsin luvan esimieheltäni professori Keijo Virtaselta. Se heltisi hetkessä kannustuksen kera.
Kurssi osoittautui kiinnostavaksi ja antoisaksi. Sitä veti Täydennyskoulutuskeskuksen suunnittelija Merja Jalava. Opiskeluryhmämme oli pieni, alle kymmenen henkilöä, jotka työskentelivät tai olivat työskennelleet opetuksen alalla. Kokonaisuus oli rahoitettu työllistämisvaroilla, joten osallistujat olivat joko työttömyysuhan alaisia tai peräti vailla työtä. Maa oli parhaillaan pyristelemässä irti lamasta. Symbolisia jäähyväisiä sille antoivat joukkueurheilun hyvät uutiset. Kevään edetessä Suomi voitti ensimmäisen kerran MM-jääkiekkokultaa ja paikallinen TPS seitsemättä kertaa jääkiekon Suomen mestaruuden.
Kurssi sisälsi lähi- ja etätyöskentelyä. Meille tähdennettiin, ettei ollut syytä puhua etäopetuksesta vaan monimuodosta, jossa käytettiin erilaisia työvälineitä ja oppimisen muotoja. Perustyökaluina olivat puhelin, telefax, sähköposti ja verkkosivusto.
Sekin valkeni, ettei opettajan kuulunut monimuodossa sanoa viimeistä sanaa ja tietää heti oikeaa vastausta, vaan hänestä tuli oppimisen mahdollistaja. Tämä kytkeytyi tuolloin monille tuttuun konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen, jonka mukaan oppijaa ohjaillaan ottamaan vastuuta ja rakentamaan osaamistaan entisen päälle.
Kokonaisuuden kiintoisuutta lisäsi outo avaintermi ”telematiikka”. Opimme, että se oli ranskalaista alkuperää (télématique) ja muodoste telekommunikaatiosta ja informatiikasta. Sittemmin kurssiraporttimme esipuhe kertoi: ”Tällä kurssilla telematiikalla ymmärrettiin elektronisten välineitten, prosessien ja strategioiden käyttöä vuorovaikutteisessa oppimisessa, kun kaksi tai useampia maantieteellisesti kaukaista kohdetta kommunikoi keskenään.” Hyödynsimme puhelinneuvottelujen lisäksi ainakin videokonferenssia ja jo mailleen mennyttä audiografiikka-työkalua.
Kuva: Telematiikka opetuksessa -kurssin lopputyö oli kahden koulutuskeskuksen yhteisjulkaisu Telemaattisia yhteyksiä (1995). Kurssilaisten artikkeleissa reflektoitiin koulutus- ja oppimiskokemuksia ja otettiin osaa tietoyhteiskuntakeskusteluun. Raportin kannen suunnitteli ja taittoi Tomi Ahti, joka myös keksi julkaisulle nimen.
Kiehtovinta oli, että Turun pienryhmä oli osa suurempaa kurssia. Toinen kotimainen yhteistyökumppani oli Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskuksen opintoryhmä. Nämä kaksi suomalaista opiskelijakatrasta osallistuivat yhdysvaltalaisen Penn Staten yliopiston järjestämään neljä kuukautta kestäneeseen kansainväliseen opintojaksoon Teleconferencing in Distance Education. Olimme siis pienkurssi toisen isomman sisällä. Sateenvarjomaista kokonaisuutta johti Penn Staten professori Michael Moore, jota ei pidä sekoittaa tunnettuun dokumenttielokuvien ohjaajaan.
Mukana oli neljä yhdysvaltalaista ryhmää, Meksikosta kaksi ja yksi ryhmä Virosta. Kaikki opiskeluyksiköt toimivat eri maantieteellisissä pisteissä ja olivat yhteydessä toisiinsa telesillan kautta. Parhaimmillaan samalla hetkellä puhelinlinjoilla oli 90 osallistujaa.
Nyt Zoomin maailmassa tämä vaikuttaa melko triviaalilta, mutta tuolloin tuntui siltä, että olimme todella mukana uudessa oppimisen muodossa. Muun muassa telesillat piti tilata ja valmistella etukäteen. Kun linjat avautuivat, oli jännitettävä, toimiiko kaikki ja kuuluuko hyvin. Kaikki ei aina mennyt suunnitellusti, vaan pulmia riitti ja odottelu tuskastutti.
Väki näyttää rentoutuvan.
Keskittyneitä osanottajia.
Odotuksen tunnelmaa. Ryhmä on rauhoittunut kuunteluun.
Jotain epäselvää tilanteessa. Ryhmässämme tyytymättömyyttä johonkin.
Ryhmä vaipuu kuulolle, tekee muistiinpanoja kuunnellen Mooren puhetta…
Tuulikki Grönberg kirjasi kurssiartikkeliinsa opiskelijan tuntoja kansainvälisessä sessiossa. Lähde: Tuulikki Grönberg: ”Kurssiväestä meidän ryhmäksi”. Telemaattisia yhteyksiä (Paavo Oinonen et al) 1995, 13.
Jälkikäteen arvioiden tuntuu, että opimme paljon kulttuurisesta vuorovaikutuksesta ja aikatauluttamisesta kuin myös ennakkovalmistelun tärkeydestä. Seitsemän tunnin aikaeron takia uudella mantereella luurit nostettiin aamulla, kun taas me vietimme kahvimukien ääressä lauantai-iltapäiviä. Turun ryhmää kv-konferenssitapaamisissa veti värikkääseen tapaansa avoimen monimuoto-opetuksen johtava suunnittelija Jorma Rinta-Kanto.
Tässä kohdin on valaistava, miten tämä liittyy kulttuurihistorian avoimen opetukseen. Osaltani monella tapaa. Avoimessa työskentelivät suunnittelijat Katriina Mäkinen, Totti Tuhkanen ja Leena Rossi, joka toimi 90-luvun puolivälissä Katriinan sijaisena. Opettajina olivat lehtori Hanne Koivisto ja päätoiminen tuntiopettaja Kirsi Tuohela. He olivat minulle entuudestaan tuttuja kulttuurihistorian monimuoto-opetuksen konkareita. Ainakaan tuolloin he eivät olleet mukana kansainvälisellä Teleconferencing-kurssilla, jollaisia tiesin järjestetyn aiemmin. Monimuoto-osaamista heillä oli entuudestaan, mutta monet muut Turun avoimen opetuksen suunnittelijat osallistuivat kevään 1995 kansainvälisiin telesessioihin.
Rintakannon johtamissa lauantain kv-seminaareissa kurssiryhmämme oli siis kooltaan moninkertainen. Muistikuvani mukaan eritoten kasvatustieteiden ja psykologian oppiaineiden suunnittelijat kuuluivat lauantai-iltapäivien osallistujiin. Minulle tämä oli verraton tilaisuus tutustua avoimen monimuoto-opetuksen väkeen.
Turun ja Lahden opintoryhmät järjestivät Telematiikka-kurssin päätteeksi yleisölle avoimen seminaarin. Lisäksi kurssiraportin materiaalia jaettiin Helsingin yliopiston www-linkin kautta. Kuva: Telemaattisia yhteyksiä (Paavo Oinonen et al) 1995, 59.
Noihin aikoihin suunnittelija Leena Rossi tiedusteli, olisinko kiinnostunut arvioimaan korvausta vastaan kulttuurihistorian avoimen monimuoto-opiskelijoiden opintosuorituksia. Niin esseistä kuin tenteistä kuului antaa arvosanan ohella ohjaava sanallinen palaute. Vastasin epäröimättä kyllä. Kokoaikaisten suunnittelijoiden ja opettajien työaika ei riittänyt kaikkeen, sillä opiskelijoita oli paljon ympäri Suomea ja ulkomailta myöten. Pian myös suunnittelija Totti Tuhkanen tuikkasi käteeni pinon tehtäviä. Tämä kaikki oli mieluisaa työttömyysuhan alla elävälle. Asiat johtivat toiseen.
Kun Totti siirtyi syksyllä 1997 tutkimusvapaalle, minulle tarjoutui tilaisuus astua sijaisena valtavilta tuntuneisiin suunnittelijan saappaisiin. Olihan hoidettavana massiivinen perusopintojen suorittajien joukko ja opistoyhteistyö. Katriina Mäkinen vastasi aineopinnoista, mutta oli kaikessa tukena. Kaikkiaan kulttuurihistorian avoimen tiimi oli ammattimainen ja mukava, joten tunsin solahtavani vaivattomasti tehtävään. Jo mainittujen kulttuurihistorioitsijoiden ohella tärkeitä tukihenkilöitä olivat kurssisihteerit Anitta Lehtonen ja Elina Iso-Ilomäki. Turvan tunnetta antoi käyty Telematiikka-koulutus ja ymmärrystä monimuoto-opiskelusta olin ehtinyt täydentää muilla opinnoilla.
Kuva: Kurssitodistus kertoo laajasta sisällöstä.
Telematiikka on muuksi muuttunut ja menneisyyttä entisessä muodossaan, mutta luulenpa, että nuo monien jakamat monimuoto-opetuksen kokemukset, virtuaaliyliopiston opit ja halu oppimisteknologian hyödyntämiseen ovat olleet perustana korona-ajan onnistuneelle etä- ja hybridisiirtymälle.
Mistä tutkimuksessasi on kyse? Tutkin ranskalaisen salonginemännän ystäväpiiriä Ranskan suuren vallankumouksen jälkimainingeissa.
Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan? Muutos oli suuri teema vallankumouksen jälkeen, kun uuttaa maailmaa muokattiin valistuksen hengessä vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta unelmoiden. Muutos on jatkuvaa, joskus hidasta ja lähes huomaamatonta, mutta joskus se rysähtää tajuntaan ajan melskeissä – kuten nykyinen ilmastokatastrofi ja demokratian kriisi.
Kuva: Déclaration des droits de l’homme et du citoyen, 1789, Jean-Jacques-François Le Barbier, Wikimedia Commons.
3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin? Haahuilin yliopistolla ja istahdin eräälle kulttuurihistorian luennolle. Se oli siinä. Luennoitsija loitsi eteen menneet vuosisadat niin elävästi, että vietin kaksi tuntia menneisyydessä ja palasin historiasta humaltuneena nykyhetkeen.
4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle? Ennen kaikkea tutkimuksen vapautta.
5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi. John Milton kirjoitti runossaan: ”Strive here for mastery, and to battle bring / Their embryon atoms : they around the flag / Of each his faction” (Paradise Lost, 1667). Hänen sanansa ovat muistuneet mieleen tutkimuksen myötä yrittäessä tulkita ja ymmärtää kokemusta, niitä tuhansia mutkikkaita, odottamattomia ja odotettuja toiminnan motiiveja, ihmisten kerääntyessä aatteensa lipun ympärille päättämään mitä ihmis- ja kansalaisoikeuksia toisilleen soivat tai heidän löytäessään yhteisen sävelen ystävyydessä.
Kulttuurihistorian oppiaineen viittäkymmentä vuotta muisteleva Tilat-kirjoitussarja käsittelee tällä kertaa avoimen yliopiston opetusta ja opiskelua eri puolilla Suomea. Avoimen opetuksella on ollut oppiaineelle erittäin suuri merkitys, kuten kulttuurihistorian emeritusprofessori Kari Immonen toteaa: ”Sadat avoimen opiskelijat ovat vieneet tietoa ja ymmärrystä kulttuurihistoriasta koko Suomeen ja joskus ulkomaillekin. Lukuisat avoimelaiset jatkoivat opintojaan kampuksen kulttuurihistoriassa ja monet ovat väitelleetkin. Avoimen kautta kulttuurihistoria sai myös elintärkeitä resursseja edetessään kohti tiedekunnan suurimman oppiaineen asemaa. Tässä prosessissa myös kysymys oppiaineen tiloista sai uuden muodon.” Tässä blogikirjoituksessa kuullaan muistoja avoimen opintojen suunnittelijoilta, opettajilta ja opiskelijoilta, ja huomataan, miten monenlaisissa tiloissa ja paikoissa kulttuurihistoriaa on päässyt opiskelemaan ja miten monenlaisista taustoista opiskelijat tulivat.
Opettajat muistelevat: yhteiskunnallisesti tärkeää opistoyhteistyötä ja Täykkärin punatiilikolossi
Kulttuurihistorian lehtorina toiminut Hanne Koivisto kertoo:
Kulttuurihistorian avoimen yliopiston opetuksen nousu 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa osui ajankohtaan, jolloin aikuisopetuksen kentällä oli kysyntää kiinnostavasta, nimenomaan aikuisväestölle suunnatusta opetuksesta. Turun yliopistossa oli jo aiemmin järjestetty avoimen yliopiston opetusta iltakursseina, mutta nyt tavoiteltiin paljon laaja-alaisempaa ja täysin uudenlaista tapaa opettaa ja opiskella. Se toteutettiin etäopetusmallin mukaan yhteistyössä kansan-, kansalais- ja työväenopistojen kanssa. Tämä päätös laajensi opetuskentän koko Suomen kattavaksi, itse asiassa ulkomaille asti. Esimerkiksi Saksassa ja Isossa-Britanniassa toimi opintopiirejä joitakin vuosia. Kulttuurihistoriaa opiskeltiin parhaina aikoina kymmenissä opistoissa, vuosittain satojen opiskelijoiden voimin. Suurimmillaan kurssien suosio oli 1990-luvun lamavuosina, jolloin myös valtio tuki opintojen järjestämistä. Kulttuurihistorian avoin yliopisto-opetus työllisti parhaimmillaan viisi henkilöä, joista kaksi opettajaa. Lisäkseni myös Tapio Onnela toimi pitkään opetustehtävissä.
Etäopiskelusta haluttiin alusta alkaen tehdä nimenomaan aikuisopiskelijoille sopiva opiskelumuoto. Irtauduttiin ajattelusta, jonka mukaan opetus pitäisi järjestää luennoilla ja tenteillä, kuten yliopistolla. Tilalle tulivat opetuskeskustelut, kotona luettavat tekstit ja niistä kirjoitettavat esseet. Ensimmäisiä opintokokonaisuuksia suunnittelemassa olivat lukion historian opettajana toiminut Vuokko Aromaa ja monipuolista kulttuurityötä tehnyt Merja Isotalo. Ajan kuluessa tehtävävalikoimaa laajennettiin ja tenttimismahdollisuuskin otettiin mukaan. Perusopintojen lisäksi opetusohjelmaan tulivat mukaan myös aineopinnot.
Yhteistyö opistomallissa tapahtui siten, että kulttuurihistorian ja avoimen yliopiston henkilökunta suunnittelivat kurssien sisällöt ja tekivät materiaalit: opiskelu-oppaat ja tuutorin aineistot äänitteineen ja diasarjoineen. Opistoissa koottiin paikallisen tuutorin vetämät opintoryhmät, joissa opiskelu tapahtui keskustellen ja Turusta puhelinopetuksena lähetettyjen opetustuokioiden terästämänä. Tuutorit olivat usein paikallisia opettajia ja he toimivat tiiviissä yhteistyössä suunnittelijoiden ja opettajien kanssa. Käytännön asioissa opiskelijoita neuvoivat myös sihteerit, kuten Elina Iso-Ilomäki, jonka työtä jatkoi sittemmin Sari Hurula.
Hyvät opiskeluoppaat ja niitä tukeva tuutoreiden perehdytys olivat yksi kulttuurihistorian suosion salaisuuksista. Nämä mainittiin usein perusteeksi siihen, että opisto valitsi nimenomaan kulttuurihistorian opinnot eikä jotain muuta kurssikokonaisuutta. Opinto-oppaiden tekeminen, samoin kuin kurssien sisällön suunnittelu yhdessä suunnittelijoiden – esimerkiksi Katriina Mäkisen ja Totti Tuhkasen – kanssa oli kiinnostavaa työtä, joka toi vaihtelua omiin opetuspainotteisiin päiviini. Ilmapiiri oli innostunut ja näimme paljon vaivaa oppaitten tekemisessä. Monista opiskeluoppaista tuli paljon käytettyjä ja myös pidettyjä oppikirjoja.
Avoimen yliopiston oppikirjoja: Opiskeluopas. Kulttuurihistorian tieteellinen lähestymistapa. Hanne Koivisto. Turun yliopisto, Täydennyskoulutuskeskus 2003. Rakkautta, ihanteita ja todellisuutta. Retkiä suomalaiseen mikrohistoriaan (toim. Katriina Mäkinen ja Leena Rossi). Turun yliopisto, Täydennyskoulutuskeskus 1995. Porvariskodista maailmankylään. Populaarikulttuurin historiaa. Kari Kallioniemi ja Hannu Salmi. Turun yliopisto, Täydennyskoulutuskeskus 1995. Japanin ja Kiinan kulttuurihistoriaa. Olavi K. Fält (toim. Merja Isotalo ja Hanne Koivisto). Turun yliopisto, Täydennyskoulutuskeskus 1992.
Jotain avoimen yliopiston innovatiivisesta ja ennakkoluulottomasta hengestä kertoo muistikuva ajoilta, jolloin pohdimme keskustelevan opetuksen järjestämistä kulttuurihistorian metodikurssilla. Suunnittelijat halusivat tietää, mitä se voisi käytännössä olla. Siltä istumalta järjestettiin oppitunti kokoushuoneeseen: henkilökunta istui opiskelijoina ja opetin kulttuurihistorian perusteita keskusteluttaen heitä. Tunnelma oli hilpeä ja keskusteluakin syntyi. Tuokio jäi mieleen yhtenä mukavimpana, joskin myös erikoisimpana opetustilanteena. Antoisakin se oli, olivathan monet suunnittelijoista kasvatustieteilijöinä opetuksen ammattilaisia. Heidän panoksensa näkyikin avoimen yliopiston vahvana pedagogisena otteena. Pedagogista työkalupakkia käytettiin kurssien alusta loppuun asti opinto-oppaiden ohjausteksteistä palautteiden painottamiseen asti.
Omaa perspektiiviäni avarsivat myös opistovierailut, kun joitakin kurssijaksoja, esimerkiksi proseminaari, järjestettiin opistoissa intensiiviopetuksena. Niillä retkillä avautui kokonaan uusia maailmoja opettamiseen ja siihen, mikä oli kulttuurihistoriallisen näkökulman merkitys aikuisopiskelijoille. Näki, että kulttuurihistorian opinnoista pidettiin ja että ne koettiin merkityksellisiksi. Ja koska oli kyse historiasta, vieraalle näytettiin tuota pikaa paikkakunnan omat historiallisesti tärkeät paikat: Kajaanissa Kaukametsän opistolla tutustuimme yhdessä Kajaanin linnan raunioihin, Jämsässä minut vietiin katsomaan kellotapulia, jonka seinän viereen oli sisällissodassa teloitettu punaisia, ja Mikkelissä Otavan opistolla kerrottiin Marsalkka Mannerheimin oleskelusta opistolla sodan aikana, alkuvuonna 1940.
Kulttuurihistorian opintojen suosituimpia teemoja oli professori Kari Immosen kurssi Menneisyyden läsnäolo, jolla syvennyttiin ajan monikerroksisuuteen, historiallisten muistomerkkien aikasidonnaisiin tulkintoihin ja historiatietoisuuteen. Merkittävää historiaa ei löytynyt vain valtakunnan politiikan tekopaikoilla vaan missä tahansa. ”Kaiva siitä, missä seisot”, oli ohje, joka sytytti monet oman paikkakunnan historian tutkimiseen, niin paikkojen kuin yksittäisten ihmisten näkökulmasta.
Minulle valkeni opistovierailuilla kulttuurihistorian opetuksen laajempi merkitys: opiskelumahdollisuuksien avaaminen niille, jotka eivät voineet tulla kampuksille, havainto siitä, kuinka aktiivisia ja vireitä opiskeluyhteisöjä oli ympäri maata ja oivallus, kuinka monilla eri tavoilla historian tietämystä saattoi edistää. Yliopistolla työskennellessä elää helposti tietyllä tavalla suljetussa maailmassa, jonka ulkopuolista todellisuutta ei välttämättä hahmota kovin kirkkaasti. Avoimen yliopiston yhteiskuntasuhteen tärkeys avautui opistoyhteistyössä.
Halutessaan opintoryhmät voivat täydentää opetusta kutsumalla omia profeettojaan kuultaviksi. Esimerkiksi Suomen kulttuurihistorian opintojakson yhteydessä on kuultu paliskunnan poroisännän syväluotaus arktisten alueiden elinkeinoista ja naisen ja perheen historian pohdintoihin on kutsuttu opetusministeri. Approbaturiin vapaaehtoisena kuuluva ensimmäinen Rooma-kurssi taas innosti erään ryhmän palkkaamaan oman italian kielen opettajan. (Uusi kasvusuunta – monimuoto-opetus. Kulttuurihistoria NYT 1994–95.)
Opistoyhteistyö jatkui vuosikymmeniä muutamien opistojen kanssa. Joutsenon opiston Leena-Marja Virtanen, Alkio-opiston Anne Mäkipelto ja Työväen Akatemian Ari Niemi ovat jääneet mieleen kokeneina, osaavina ja luotettavina yhteistyökumppaneina. Lahden kansanopiston Anna Halme on aivan oma tapauksensa – alkujaan Anna opiskeli itse Lahden kansanopistossa, teki sitten gradunsa kyseisestä opinahjosta ja toimi myös opiston tuutorina joitakin vuosia. Anna kuului moniin avoimen yliopiston väylän kautta yliopisto-opintoihin siirtyneisiin lahjakkaisiin opiskelijoihin.
Lahden kansanopisto. Wikimedia Commons.
Opistoyhteistyön rinnalle ja osin sitä korvaamaan kehitettiin tällä vuosituhannella Kulttuurihistorian perus- ja aineopintojen verkkokurssit. Ne laajensivat entisestään mahdollisuuksia opiskella kulttuurihistoriaa paikasta – ja ryhmästä – riippumatta. Ne osoittautuivat hyvin toimiviksi ja myös pidetyiksi elinkaarensa loppuun asti. Niitä oli myös antoisaa opettaa. Nyt avoin yliopisto-opetus on etsiytymässä uutta kohti suunnittelija Anu Laukkasen vetämänä. Johtaisiko sen tie monipaikkaopetuksen yhdeksi opetusmuodoksi?
Tulin kulttuurihistoriaan töihin avoimen yliopiston opetukseen syksyllä 1994 ja uurastin monenlaisen opetuksen parissa syksyyn 1998, jolloin lähdin vuodeksi Lundin yliopistoon aloittamaan väitöstutkimusta toden teolla. Olin valmistunut 1993 keskellä 1990-luvun lamaa, jolloin työllistyminen oli kaikille kiven alla. Onneksi vastaaminen lehti-ilmoitukseen tärppäsi ja sain pestin taidehistorian ja kulttuurihistorian opettajana Muurlan evankelisessa opistossa. Kulttuurihistoriaa opetettiin Muurlassa kuten lukuisissa erilaisissa opistoissa Turun yliopiston avoimen yliopiston monimuoto-opetuksena. Ajelin Turusta Muurlaan opettamaan, oppimateriaalit olivat huolella laadittuja kirjallisia ja kuvallisia aineistoja, ja opettajat Turusta tulivat ääninä luokkahuoneeseen. Puhelinopetus oli innovatiivista ja uutta; aineistojen kanssa sen ajan Zoom. Opettajakin oli uudenlainen: ”tutor”.
1994 tarvittiin lisävoimia kulttuurihistorian avoimen opetuksen suunnitteluun, kun ensin Totti Tuhkanen ja sitten Katriina Mäkinen pitivät paussia suunnittelutöistä. Astelin Lemminkäisenkadun punatiilikolossiin etsimään avointa yliopistoa ja uusia haasteita kulttuurihistorian monimuoto-opetuksen tehtävien parissa. Teimme uusia kursseja kuten Naisen ja Perheen historia, tuotimme sen aineistot, koordinoimme opistojen opetusta, koulutimme niiden tutoreita. Opistoja ja opiskelijoita oli paljon. Laman keskellä opinnot vetivät ja toimintaa kait resursoitiinkin riittävästi.
Lemminkäisenkadulla oli sokkeloista, kerroksia, käytäviä, sisäpiha ja työhuoneita, joissa ei aina ollut paljon päivänvaloa. Avoin yliopisto oli kuitenkin dynaaminen, oppimisen ja sivistyksen palavalla asialla. Pedagogiikkaa kehitettiin ja konstruktiivinen oppimiskäsitys iskostui kalloihin.
1996-1998 Tapio Onnela siirtyi toisiin hommiin, tietoverkkotyyppisiin luulisin, ja hoidin avoimen iltaopetuksen päätoimisen tuntiopettajan tehtävää kaksi lukuvuotta. Pedagogiset uudistukset hiipivät iltaopetukseen hitaammin ja opetus oli luentoja klo 16-20. Perheessä oli päiväkoti-ikäinen taapero enkä ihan muista, missä hän oli kaikki ne illat. Kuten opistojen kautta tapahtuneessa monimuoto-opetuksessa, myös avoimen iltaopetuksessa kulttuurihistoria oli kuitenkin myös ennakkoluuloton ja integroi avointa ja tutkinto-opetusta. Se ei ollut itsestäänselvyys paljon muualla kuin kulttuurihistoriassa.
Avoimen yliopiston rooli kulttuurihistorian kehitykselle on ollut tärkeä ja luulen, että kulttuurihistoria on jakanut sen kanssa samantapaiset yleiset arvot tiedon avoimuudesta, avoimesta saatavuudesta ja hierarkioiden madaltamisesta. Toivottavasti jatkamme näiden toimintatapojen puolustamista.
2000-luvun alussa avoimessa opettanut Silja Laine muistelee:
Minulle työskentely avoimessa yliopistossa, joka oli osa DataCityssä sijaitsevaa Täydennyskoulutuskeskusta eli Täykkäriä, oli ponnahduslauta monenlaisiin yliopistotöihin. Ehdin toimia täyspäiväisenä avoimen yliopiston koulutussuunnittelijana vajaan vuoden, mutta senkin jälkeen tein vielä erilaisia keikkatöitä verkkokurssien parissa ja luennoitsijana vuosien ajan. Vuosi oli 2001 ja olin vielä vanhempainvapaalla, kun Katriina Mäkinen soitti, ja kysyi, haluaisinko tulla pikaisella aikataululla opettamaan virtuaaliyliopiston verkkomoduuleita. Vastasin reippaasti kyllä, vaikka en ollut ihan varma, mikä on virtuaaliyliopisto tai verkkomoduuli. Lähdin siis alkuvuodesta etsimään DataCitystä Katriinaa ja kulttuurihistorian huonetta. Rekrytointi oli nopea, sillä edellinen työntekijä, kuten myös sitä edellinen, oli siirtynyt päätoimisesti tutkimuksen pariin saatuaan väitöskirjan tekemiselle rahoitusta. Huoneessa tuntui olevan jonkinlaista taikaa.
Huoneen numeroa en muista, mutta se sijaitsi pitkän ja kapean käytävän varrella. Ikkunaa ei voinut kesälläkään avata, sillä kadun toisella puolella sijaitsevan LSO:n makkaratehtaan hajut olivat tyrmääviä. Huoneessa oli kirjahyllyt ja vaikka päätehtäväni oli verkkomoduulien suunnittelu ja tuutorointi (opin nopeasti, että se tarkoittaa käytännössä opettamista perus- ja aineopintojen verkkokursseilla), emme tainneet ihan vielä täysin luottaa teknologiaan, sillä papereita printattiin valtavat määrät ja kirjahyllyt olivat täynnä kansioita. Jotkut käytävän esteetikot käyttivät vain punaisia tai vain keltaisia kansioita, mutta minun huoneeni täyttyi kaikenkarvaisista papereita pursuavista kansioista. Paperittomasta toimistosta jo puhuttiin, mutta silti jotenkin tuntui, että vain paperilta saattoi lukea ”oikeasti”. Muistan jonkinlaisen epätietoisuuden sen suhteen, mitä pitäisi printata ja miksi. Oliko hyvä työntekijä sellainen, joka printtaa ja lukee huolellisesti kaiken paperilta vai se, joka säästää paperia ja luontoa? Muistan, että joku käveli huoneeni ohi, näki paperipinot pöydälläni ja huokaisi: ”Ja metsää kaatuu”.
DataCityn työhuoneet olivat kaikki samanlaisia, vain johtajilla oli käytävän päässä suuremmat huoneet. Kokoushuoneet olivat suoraan sanoen aika ankeita. Ensimmäisellä työviikolla oli kolmen tunnin kokous ilman kahvia ikkunattomassa huoneessa. Ihmiset olivat kuitenkin onneksi mukavia ja koko ajan oli meneillään jotain uudistamista ja kehittämistä. Pääsin myös luennoimaan peruskurssilla, mikä oli jännittävää, sillä opiskelijoita saattoi olla jopa 140, ja kysymykset saattoivat olla mitä tahansa. Avoimessa yliopistossa opiskelijoita tuli monenlaisista taustoista ja opin tuon vuoden aikana valtavasti opettamisesta, ihmisistä ja avoimien yliopisto-opintojen yhteiskunnallisesta merkityksestä – sekä tietysti verkkopedagogiikasta. Kun työelämä siirtyi pandemian alkaessa keväällä 2020 verkkoon, moni ihmetteli, miten opetus voi ikinä toimia verkossa tai miten etäkokouksissa pitäisi toimia. Minulla oli paljon hyötyä 2000-luvun alussa saamistani opeista opiskelijoiden aktivoimisesta ja ryhmädynamiikasta. Tekniikan kehityksestä huolimatta jotkut perusasiat ovat säilyneet aika samanlaisina.
Kävin kuitenkin myös usein kulttuurihistorian oppiaineen tiloissa Arwidssoninkadulla, sillä yhteistyö kampusopetuksen kanssa oli tiivistä. Palkkarahoillani ostin kevään tullen uuden polkupyörän, jolla ajelin torstaisin kasarmille kulttuurihistorian oppiainepalavereihin. Vuoden päättyessä siirryin sinne kokonaan, sillä kuten edeltäjiäni, oli minuakin onni potkaissut. Pääsin mukaan tutkimusprojektiin ja muutin puutaloon kasarmialueelle. Muutto oli vaivaton, sillä jo avoimen yliopiston suunnittelijana olin tuntenut itseni osaksi kulttuurihistorian opettajien ja tutkijoiden työyhteisöä. Jo ensimmäisessä palaverissa minun mielipidettäni kysyttiin. Olin niin häkeltynyt, että en enää muista, mistä oli kyse, mutta tuntui mukavalta olla alusta asti olla osa työyhteisöä, jossa asioista keskustellaan.
Opiskelijoiden muistelmia: keski-aikanäyttely ja antiikin pidot – monimuotoisia ja antoisia opintoja innostuneen ja motivoituneen porukan kanssa
Kulttuurihistorian väitöskirjatutkija Elina Karvo: Kulttuurihistorian opiskelun pariin päätyminen oli oikeastaan vahinko. Lähdin syksyllä 2006 Huittisiin Länsi-Suomen opistoon suorittamaan historian ja taidehistorian perusopintoja, mutta koska meillä tuutorina ollut henkilö ei kuitenkaan saanut – syystä jota en muista – tuutoroida meille historian kursseja, vaihtuivat toiset perusopinnot kulttuurihistoriaan. Siitä alkoi oma polkuni kulttuurihistorian kanssa, joka on jatkunut näihin päiviin asti. En tainnut hakea pääsykokeillakaan enää muiden yliopistojen historia-aineisiin, koska kulttuurihistoria vei niin totaalisesti mennessään. Huittisissa meitä oli pieni, mutta innokas historian opiskelijoiden joukko. Perusopintojen aikana teimme esimerkiksi keskiaika-näyttelyn opiston aulaan sekä pidimme kevään päätteeksi pienen miniseminaarin englanniksi erinäisistä aiheista.
Länsi-Suomen opisto talvisena päivänä. Wikimedia Commons.
Hain Huittisissa vietetyn lukuvuoden jälkeen opiskelemaan kulttuurihistoriaa Turkuun, mutta jäin kulttuurihistorian omassa pääsykokeessa toiselle varasijalle – niin lähelle, mutta silti niin kauas! Halusin kuitenkin jatkaa kulttuurihistorian opintoja ja niinpä päädyin seuraavaksi lukuvuodeksi Kauniaisiin Työväen Akatemialle. Virallisesti opiskelin kieli ja kulttuuri -linjalla englannin kursseja, mutta niiden ohessa tein myös kulttuurihistorian aineopinnot. Rutistus oli valtava, sillä tuohon 35 op:n suorittamiseen kuului myös proseminaaritutkielman kirjoittaminen. 35 opintopistettä sekä muutama kielikurssi tuli saada valmiiksi muistaakseni helmi- tai maaliskuun loppuun mennessä, jotta ehdin saada tarvittavat paperit avoimen väylän hakuun. Jollain sisulla puolen vuoden rutistus onnistui, ja pääsinkin sitten väylän kautta sisään Turun yliopistoon syksyksi 2008 lukemaan pääaineena kulttuurihistoriaa.
Opiskelu avoimessa oli mainio tapa päästä sisään yliopisto-opintoihin. Hanne Koiviston kommentit esseistä ja proseminaaritutkielmasta ovat jääneet mieleen kannustavina ja rakentavina, ja Hannen palautteista olen itsekin oppinut paljon palautteenannosta, kun myöhemmin olen opetustehtävissä ollut. Opiskelu opistoissa oli mukavaa, koska ei tarvinnut puurtaa yksin, vaan sai keskustella ja tsempata muiden kanssa. Tämä korostui etenkin aineopintojen kohdalla, kun aikataulu oli tiukka ja tavoite korkealla. Olen päässyt viime vuosina takaisin avoimen yliopiston pariin kurssien tuutoroinnin kautta. Avoimen opiskelijat ovat innokkaita ja motivoituneita oppimaan uutta, ja heidän monipuoliset taustansa luovat kursseilla kiinnostavia keskusteluja ja näkökulmia kulttuurihistoriaan.
Opintokyselyissä useimmat opiskelijat korostavat kulttuurihistoriallisen tiedon kokonaismerkitystä oman humanistisen ajattelunsa perustana: puhutaan maailmankuvan eheytymisestä, ajattelutaidon kehittymisestä, sosiaalisista valmiuksista, ammatillisesta pätevyydestä ja opiskelevasta elämäntavasta – intohimosta historiaan. Toisaalta historian tutkimuksen uusien sektoreiden tietoa vaikkapa naisen historiasta, populaarikulttuurista ja elokuvasta pidetään kulttuurihistorian jatko-opintoihin motivoivana. (Uusi kasvusuunta – monimuoto-opetus. Kulttuurihistoria NYT 1994-95.)
Kulttuurihistorian väitöskirjatutkija Liisa Lalu: Törmäsin kulttuurihistoriaan avoimen opinnoissani Kauniaisissa Työväen Akatemiassa. Olin lukion jälkeen hakenut yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta ja kun opiskelupaikka ei auennut, muutin hyvän ystäväni kanssa Kauniaisiin viettämään välivuotta opiskellen yhteiskuntatieteitä ja kulttuurintutkimusta. Päädyin tekemään kulttuurihistorian avoimen yliopistojen perusopintoja, jotka tempaisivat minut mukaansa Martin Guerren paluun (Natalie Zemon Davisin teoksen suomennos ilmestyi 2001) ja Hannu Salmen Vuosisadan lapset (2002) -teosten myötä.
Opiskelijan merkinnöillä varustettu Vuosisadan lapset: 1800-luvun Kulttuurihistoria. Hannu Salmi. Turun yliopisto, Täydennyskoulutuskeskus 2002.
Perusopinnoissa minulle avautui uusi moniulotteisempi ja laajempi näkökulma menneisyyteen. Kulttuurihistoriassa menneisyyden ihmisten elämä ja maailma tuntui tulevan lähemmäs, aiempaa samaistuttavammaksi arjen historian ja monipuolisten aineistojen ja näkökulmien kautta. Samalla kuitenkin kasvoi ymmärrys siitä, miten menneisyyden elämät ja ilmiöt ovat saavuttamattomissa, meidän tulkittavissamme. Kulttuurihistorian perusopinnoista muistan edelleenkin oppineeni monia historiantutkimuksen perusasioita esimerkiksi lähdekritiikistä: sen kysymisen, kuinka tiedämme sen, mitä tiedämme.
Kulttuurihistoria avasi siis minulle menneisyyteen uudenlaisen katseen. Pääsimme perusopinnoissa kuvittelemaan menneiden ihmisten elämää myös antiikin pidoissa, jotka järjestimme jonkun opintokokonaisuuden suoritustapana. Siinä antiikin ruokia valmistaessa Työväen Akatemian keittiössä ja pidoissa viiniä maistellessa koko opiskelijaporukkamme yritimme aistia ja kuvitella itsemme vuosituhansien takaiseen ympäristöön. Tuntui että vielä 2000-luvun alussa kulttuurihistoria oli muita oppiaineita edellä opintojen innostavuudessa ja monimuotoisuudessa.
Työväen Akatemia. Wikimedia Commons.
Kauniaisten vuoden jälkeen vietin vielä muutaman välivuoden tehden avoimen opintoja työskennellen samaan aikaan. Päädyin myös palaamaan Työväen akatemiaan tekemään kulttuurihistorian aineopinnot, joissa tutustuin myös Elinaan. Se oli tiivis puristus, mutta myös innostava, kun pääsimme tutkimuksen ohella lukemaan proseminaarissa muiden opiskelijoiden töitä. Muistan, kuinka jännittävää oli myös muutaman Turun reissun myötä tavata muita kulttuurihistorian avoimen opiskelijoita sekä niitä opettajia ja tutkijoita, joiden tekstejä olin innostuneena ja ihmeissäni lukenut. Ja ajatella – täällä sitä nyt sitten heidän kanssaan työskennellään!
En varmasti enää koskaan pääse irti kulttuurihistoriasta. Olen naimisissa sen kanssa lopun ikääni, naurahtaa Heli Vanto. Hän on vastikään saanut valmiiksi kulttuurihistorian cum laude approbatur -arvosanan avoimessa yliopistossa. Kaksi vuotta sitten Heli totesi, että jostakin täytyi saada aikaa itselle, sillä terveydenhoidon opettajan työ, aviopuoliso ja neljä lasta täyttivät hänen elämänsä. Tuo oma aika löytyi avoimesta yliopistosta kulttuurihistoriasta. – Mies ei oikein ymmärtänyt opiskelun aloittamista eikä ole myöhemminkään aina nähnyt, mitä järkeä on opiskella humanistisia aineita. Mutta lapsista jo aikuisikään ehtineet, itsekin opiskelevat nuoret ovat koko ajan kannustaneet. […] On ihan kyltymätön olo. Tuntuu, että haluaisin suorittaa opintoni uudelleen ja perehtyä sellaisiin asioihin, joihin en aikaisemmin ehtinyt. […] Olen kyllä aina ollut kiinnostunut historiasta, mutta nyt se on avautunut aivan uudella tavalla. Tuntuu, että olen ymmärtänyt historian idun! Koulun historia oli pelkkiä sotia ja vuosilukuja. Kulttuurihistorian opinnoissa minua viehättää erityisesti suuri valinnanvapaus: saa perehtyä sellaisiin asioihin, jotka kiinnostavat. […] Tietenkin opiskelu vie aikaa ja sen vuoksi on pakko luopua jostakin muusta – esimerkiksi TV:n ylettömästä katselusta, puhelimessa lörpöttelystä ja naistenlehtien lukemisesta! Joskus olen tinkinyt vähän yöunistakin. Ajan löytäminen opiskeluun on pikemminkin järjestelykysymys, heläyttää Heli Vanto, joka aikoo vakaasti jatkaa opintojaan. (Totti Tuhkanen: Kulttuurihistoria avartaa maailmaa… Kulttuurihistoria NYT 1995-96.)
Sirpa Kelosto teki pitkän työuran Kulttuurihistorian oppiaineen toimistosihteerinä 1996–2016. Sirpa muistelee tässä kirjoituksessa oppiaineen arkea 1990-luvun puolivälistä vuoteen 2006 saakka, jolloin Arwidssoninkadulta muutettiin Historicumin tiloihin. Arjen lisäksi jutussa muistellaan myös silloisia juhlia ja matkoja.
Arwidssoninkadulla arki alkoi arkkitehtuurista. Toimisto sijaitsi keskeisellä paikalla rakennuksessa. Omalta työpisteeltäni näin kaikki, jotka tulivat taloon ja lähtivät talosta. Toimistoon oli keskitetty postin kulku, koko henkilökunnalla oli oma postilokero toimistossa ja lähtevä posti oli myös siellä. Verkkoprintteri oli toimistossa, alussa myös kopiokone, myöhemmin se siirrettiin vähän kauemmas opiskelijahuoneeseen. Kirjaston lainaus tapahtui toimistossa ja siellä oli myös ylimääräinen tietokone sekä siihen liitetty skanneri, jotka olivat koko henkilökunnan käytössä. Usein myös oppiaineessa vierailevat tutkijat ja luennoitsijat käyttivät tätä tietokonetta. Tästä johtuen toimistossa oli yleensä aika vilkasta ja ihmisiä tuli ja meni, kulttuurihistorian henkilökuntaa, vierailevia tutkijoita, kirjastossa asioivia ja opiskelijoita. 1990-luvulla opiskelijat kävivät enemmän henkilökohtaisesti tapaamassa, jos heillä oli jotain asiaa, kaikilla opiskelijoilla ei ollut vielä omia tietokoneita, eikä sähköpostia lähetetty niin paljon kuin nykyään. Toimistoon oli helppo poiketa samalla kun kävi kirjastossa tai meni seminaariin. Toiset sanoivat, että toimisto on kulttuurihistorian komentokeskus, välillä se oli ennemminkin hollitupa, täynnä tulevia ja meneviä ihmisiä. Tämä ja kirjasto loivat mielestäni mukavan ilmapiirin ja yhteisöllisyyttä oppiaineeseen.
Arwidssoninkadun kirjasto. Kuva: Sirpa Kelosto.
Arwidssoninkadun rakennus on alun perin rakennettu kodiksi ja se oli pohjaltaan hyvin kodinomainen. Tämä loi myös hieman epäkäytännöllisyyttä toimintaan, kun seminaarihuoneessa oli opetusta, sen takana olevista työhuoneista pääsi ainoastaan ulkokautta toimistoon, kirjastoon ja kahvihuoneeseen, varsinkin sateella ja talvikeleillä se oli ikävää.
Etäältä katsoen työpäivät ovat aika samanlaisia vaikka kaikki päivät oikeastaan asiakaspalvelussa ovat erilaisia, mutta tietyt rutiinit toistuvat ja rytmittävät päivää; aamulla ensimmäiseksi vein edellisenä päivänä palautetut kirjat kirjastoon oikeille paikoilleen hyllyihin, pikkuhiljaa alkoi muu henkilökunta saapua töihin, oli aamukahvi, posti tuli kaksi kertaa päivässä aamulla ja iltapäivällä, kirjoja lainattiin ja palautettiin, opiskelijoita ja henkilökuntaa kävi toimistossa hoitamassa asioitaan, hoidin oppiaineen talousasioita ja kirjasin opintosuorituksia opintorekisteri OPSUun, siihen oli paras aika iltapäivisin, kun jo oli hiljaisempaa kirjastossa. Joskus pääsin melkein flow-tilaan, kun naputin kymmeniä ja kymmeniä tuloksia järjestelmään.
Toimistosihteerin työpiste. Kuva: Sirpa Kelosto.
Kulttuurihistoriassa kirjoitettiin paljon kirjoja ja lopulta perustettiin oma kustantamokin k&h-kustannus vuonna 2002. Minun osuuteni kustantamossa oli taloudenhoito, kirjojen pakkaaminen, postitus ja myyntien laskuttaminen sekä painavien kirjalaatikoiden kantaminen, kun kirjat tulivat painosta oppiaineeseen ja ne kannettiin varastoon. Onneksi Kulttuurihistorialla oli kahvihuoneen takana suuri varasto ja muuallakin rakennuksessa sellaista tilaa, jossa kirjalaatikoita saattoi säilyttää. Kirjojen painosmäärät olivat suhteellisen suuria 1990- ja 2000-luvuilla, koska iso painosmäärä teki kirjan yksikköhinnasta aika tavalla edullisemman. Joitakin kirjoja sitten painettiin optimistisen suuria määriä, mutta useasta kirjasta otettiin myös uusintapainoksia. Kulttuurihistoria oli useana vuonna mukana Turun kirjamessuilla omalla osastolla yhdessä Faros-kustannuksen kanssa. Kirjoja myytiin myös suoraan oppiaineen toimistosta käteisellä. Aina kirjan julkistamistilaisuudessa tietenkin myytiin kirjoja ja jos oli jotakin muuta tapahtumaa tai seminaaria, niin aina pyrittiin myymään myös kirjoja. Kyllä niitä aika tavalla myytiinkin vuosittain.
Keijo Virtasen rehtorikauden alussa Arwidssoninkadun rakennuksien pihoille ilmestyivät yhtenä kesänä ulkokalusteet, pirttipöytä penkkeineen. Kulttuurihistoriassa ne otettiin heti käyttöön, kun ilma salli, aamu- ja iltapäiväkahvit juotiin ulkona. Huomattiin, että pirttipöytä kävi liian pieneksi, kaikki eivät mahtuneet sen ympärille ja Kari Immonen kävi ostamassa lisäksi vihreän ovaalin muovipöydän ja kymmenen muovituolia. Kahvia juotiin pääsääntöisesti vain kahvitauoilla, harvoin muina aikoina. Yhden kerran muistan, kun yön aikana oli satanut 50–100 cm lunta ja liikenne oli tietenkin aivan sekaisin ja kukin yritti selviytyä töihin auraamattomilla teillä miten parhaiten taisi. Silloin keitettiin kahvia heti aamusta ja me selviytyjät jaoimme kokemuksiamme kahvikupin ääressä, joku oli kävellyt Hirvensalosta asti töihin.
Kasarmirakennus. Kuva: Sirpa Kelosto.
Kerran viikossa oli palaveri, alkuaikoina se oli kello 8.30 tai 9.00 keskiviikkoisin kahvihuoneessa. Palaveriin osallistui virkahenkilökunta ja tutkijat ja muut projektityöläiset, jos halusivat sekä avoimen yliopiston edustajia. Kun väkimäärä oppiaineessa kasvoi, muutettiin palaveripaikaksi seminaarihuone ja jossakin vaiheessa aika muuttui torstaiksi kello 12. Vuonna 1997 aloin kirjoittaa palavereista muistioita, jotta nekin, jotka eivät olleet palaverissa, tietäisivät mistä siellä puhuttiin. Marjo Kaartinen ehdotti 2006, että palavereissa kerrottaisiin myös henkilökunnan kuulumisia, ja niin muodostui kuukauden viimeinen palaveri, jossa henkilökunta kertoo kongressimatkoistaan, artikkeleistaan, jotka ovat ilmestyneet jossakin kirjassa tai lehdessä tai jos he ovat käyneet esitelmöimässä jossakin tilaisuudessa tai jos heitä on haastateltu johonkin lehteen. Näin tiedettiin mitä kukin tutki ja muutenkin tultiin tietoisiksi toisten tekemisistä. Pääsääntöisesti palaverit olivat palavereita, niissä ei juotu edes kahvia, paitsi silloin kun joku tarjosi esimerkiksi dosenttikahvit tai tarjosi makeisia tai kuohuviiniä läpi menneen projektin tai apurahan kunniaksi. Keijo Virtasella oli mukava tapa aina palavereissa kehua oppiaineen ihmisiä, miten hyviä kaikki olivat ja miten hyviä tutkimuksia ja tuloksia kulttuurihistoriassa tehtiin. Kari Immonen jatkoi samalla linjalla. Tällainen ylenpalttinen kehuminen loi hyvää henkeä oppiaineeseen.
Toimistossa olevat sähköiset laitteet muodostivat tasaisen huminan, jota ei arjessa huomaa, jos kuitenkin tulee sähkökatko, tajuaa kuinka hiljaista onkaan, kun koneet eivät hurise. Omalla kohdallani Arwidssoninkadun äänimaiseman loi toimistossa radio. Vieressäni sivupöydällä oli tavallaan säilössä oppiaineen radiomagnetofoni, jota saattoi henkilökunta lainata opetuskäyttöön. Sitä ei juurikaan käytetty ja siksi pidin sitä aina auki ja Ylen ykkönen oli asema, jota kuuntelin. Arwidssoninkadulla radion ääni ei häirinnyt ketään, myöhemmin Sirkkalassa en enää radiota kuunnellut, koska siellä ääni olisi kulkeutunut toisiin työhuoneisiin. Erityisesti minulle on jäänyt mieleen Peter Englundin Pultava-kirjasta tehty kuunnelma, joka tuli arkiaamuisin kerran viikossa, se oli niin maaginen, että melkein lopetin työt ja vain kuuntelin. Toimistossa oppi myös kuulemaan jo askelista, kuka kävelee talon perältä toimistoon päin. Kesäisin pidin toimiston ikkunaa auki ja silloin kuulin viereisen tenniskentän äänet. Kulttuurihistorian rakennuksen ja tenniskentän välillä oli tiheästi pensaita, joten näköyhteyttä ei kentälle ollut, mutta pallon isku kentän pinnalle kuului ja välillä ottelijoiden huudahduksia. Silloin omaksi huvikseen saatoin kuvitella istuvani Wimbledonissa, mansikat ja kuohuviini vain puuttui.
Kulttuurihistoriassa oli erittäin hyvä kirjasto, monet lainaajat kehuivat kirjastoa Turun parhaaksi. Kirjastosta lainattiin kokoonsa nähden paljon kirjoja, enemmän kuin esimerkiksi Fennicumin kirjastosta, jossa oli oma kirjastonhoitaja. Aluksi kirjastohuoneena oli yksi iso huone Arwidssoninkadulla, mutta kun kirjamäärä paisui, Kari Immosen toimesta assistentin huone muutettiin myös kirjastoksi ja assistentti vaihtoi työhuonetta. Kari järjesti lainauksen siirtymisen sähköiseen järjestelmään syksyllä 1997 ja se helpotti paljon minun töitäni. Alussa kirjaston lainaukset hoidettiin manuaalisesti ja joka lainauksesta täytettiin pieni vaaleanpunainen lappu ja kirjojen karhuaminen oli aika työlästä. Sähköisen lainausjärjestelmän myötä kirjojen kierto nopeutui ja pikkuhiljaa lainamäärätkin kasvoivat. Tilastoissani on, että vuonna 1997 kirjoja lainattiin keskimäärin hieman alle 20 kappaletta päivässä. Vuonna 2000 lainausmäärä oli jo noin 30 kirjaa päivässä ja 2001 jo yli 30 kirjaa päivässä. Samanlainen tahti jatkui, ellei kiihtynyt vuoteen 2006 asti, jolloin Kulttuurihistoria muutti pois Arwidssoninkadulta Sirkkalaan ja Kulttuurihistorian kirjasto liitettiin Juslenian kirjastoon.
Toimiston lainauspiste. Kuva: Sirpa Kelosto.
Yhteistä virkistystoimintaa historia-aineiden kesken oli vuotuiset kevät- ja joulujuhlat sekä vielä 1990-luvun loppupuolella syysjuhlat. Syysjuhlat hiipuivat pois, mutta muut juhlat säilyivät. Kevätjuhlat vietettiin aina Arwidssoninkadulla, koska siellä oli keväisin mukava ympäristö viettää juhlia myös ulkona, jos ilma vaan salli. Luonnollisesti järjestelyvastuukin oli kulttuurihistorialla. Juhlat olivat oppiaineen yhteinen ponnistus ja kutsuihin panostettiin sekä tietenkin tarjoiluun. Ruokia tehtiin itse ja osa ostettiin valmiina. Kari Immonen oli aina innokas osallistumaan ostoksilla käyntiin. Keväällä ja ennen joulua oli myös aina publiikkikahvit ja muutaman kerran kevään publiikki osui samaan päivään kuin laitoksen kevätjuhlat ja se tiesi aina kiirettä minulle. Tarjoillessa sekä kahvit, kakut ja kuohuviinit publiikkiin ja sitten iltajuhlaan omat ruuat. Tapahtumien järjestely oli tosiasiassa kivaa vaihtelua muiden töiden ohella. Kulttuurihistorialla oli vielä ennen joulua vuotuinen Litzen-luento, johon panostettiin paljon. Vuosien myötä myös osallistujamäärä nousi. Arwidssoninkadun kahvihuone-keittiö oli aika alkeellinen ja se osaltaan rajoitti tarjottavia ruokia. Kerran kävin tutkija Merja Lindin luona tekemässä karjalanpiirakoita Litzen-luonnolle ja Lindien keittiössä tehtiin ainakin kerran kevätjuhlaruuat mm. paistettiin yrttimarinoitua paistia uunissa. Jo sihteeriaikojeni ensimmäisistä vuosista lähtien kirjoitin ylös eri juhlien ostoslistoja ja tarjoilua ja vielä juhlien jälkeen muistelin, eri ruokalajien ja juomien menekkiä ja tein muitakin pieniä huomioita, että seuraavalla kerralla menisi vielä paremmin. Kutsuista päätellen Arwidssoninkadulla on vietetty kevätjuhlia viimeistä kertaa vuosina 2004, 2005 ja lopulta 2006 todella viimeistä kertaa. Tämän jälkeen muutettiin Sirkkalaan. Vuona 2005 oli viimeiseen kertaan kutsuttu mukaan myös henkilökunnan lapset ja puolisot ja oli ohjelmaakin lapsille.
Kasarmirakennus. Kuva: Sirpa Kelosto.
Syksyllä järjestettiin uusille opiskelijoille esittelytilaisuus, jossa myös oli tarjoilua. Joulun jälkeen oli kulttuurihistorian jatko-opiskelijoiden ja tutkijoiden joulukoulu ja sen jälkeen illanvietto. Poliittisen historian kanssa vietettiin muutaman kerran illanviettoja, koska he olivat meidän naapureinamme Arwidssoninkadulla ja tehtiin yhteistyötä heidän kanssaan. Ainakin silloinen Historian laitos ja Poliittisen historian laitos olivat yhdessä Suomen Akatemian tutkimuksen huippuyksikköjä.
Oppiaineessa tehtiin kerran vuodessa, yleensä alkuvuodesta laivaseminaari, joka oman sihteeriaikani alussa oli aina edestakainen matka Tukholmaan ja takaisin. Seminaarissa suunniteltiin kulttuurihistorian tulevaisuutta ja esim. opinto-ohjelmien uudistuksia ja muita ajankohtaisia aiheita. Vuonna 1999 oli ensimmäinen piknik-risteily, ne olivat tulleet Ruotsin-laivojen tarjontaan edellisenä vuonna ja olivatkin kivoja, kun yhden päivän aikana sai tehtyä matkan ja illalla pääsi kotiin. Laivaseminaarit alkoivat aina laivan kokoushuoneessa, aamupäivällä oli voileipätarjoilu, laivan vaihto, buffet-ruokailu, pieni tauko ja seminaari jatkui, kunnes laiva saapui Turkuun.
Syksyn suunnitteluseminaarit olivat Hirvensalossa Rauhalassa yliopiston omalla kesähuvilalla. Rauhalan myynnin jälkeen oltiin useasti Ruissalossa Villa Saarossa suunnittelemassa tulevaa vuotta.
Keväisin tehtiin useasti myös yhteinen retki jonnekin lähialueen kulttuurikohteeseen. Pisin kohde Suomessa oli Kittilä vuonna 1998, jolloin matkustimme yöjunalla Rovaniemelle ja sieltä bussilla Kittilään, Sirkan kylään kolmen päivän seminaarimatkalle. Vuonna 2000 kävimme Virossa, Tartossa tutustumassa Turun yliopistosäätiön uuteen kohteeseen Villa Granöhön. Mieleen painunut kohde oli Verla vuonna 2001, jossa myös yövyimme. Tutustuimme Verlan paperitehdasmuseoon sekä Voikkaan silloin vielä toiminnassa olleeseen UPM:n paperitehtaaseen.
Kesäkuun alussa 2006 oppiaine muutti Sirkkalaan Historicum-talon 3. kerrokseen.
Muuttopäivänä. Kuva: Sirpa Kelosto.
Teksti: Sirpa Kelosto
Kuuntele Sirpan muistelmia lisää kulttuurihistorian oppiaineen YouTube-kanavalta:
Lue Kulttuurihistorian seuran Kulttuurihistorian Tilat -blogikirjoitussarjassa julkaistuja juttuja:
Etäopiskelu ja -opetus sekä lukemattomat etäpalaverit ovat tulleet viime vuosina varmasti kaikille tutuiksi, niin myös kulttuurihistorian oppiaineessa. Etäopiskelu ja -opetus eivät kuitenkaan ole mitään uusia asioita oppiaineessa, joka oli monella tavalla edistyksellinen jo 1990-luvulla. Tämä blogijuttu on osa kulttuurihistorian oppiaineen 50-vuotista taivalta juhlivaa kirjoitussarjaa “Kulttuurihistorian Tilat” ja käsittelee tällä kertaa etäilyä.
Opettaja luurin ja näppäimistön päässä
Kulttuurihistorian perusopintoja on voinut suorittaa etänä vuodesta 1991 lähtien monimuoto-opiskelijana ja 1990-luvulla noin puolet kulttuurihistorian opiskelijoista olivatkin tällaisia opiskelijoita. Alkuun tämä tapahtui osallistumalla luentoihin ja ryhmäkeskusteluihin paikallisen yhteistyöoppilaitoksen tutorin johdolla sekä tekemällä esseitä ja tenttejä, jotka lähetettiin Turkuun tarkastettaviksi. Kulttuurihistorian opettajat olivat tavoitettavissa puhelimitse, mutta tekivät myös käyntejä opistoihin, joita oli joka puolella Suomea. 90-luvun loppuun mennessä opintoryhmiä oli perustettu myös ulkomaille, Lontooseen, Düsseldorfiin, Firenzeen ja Waterloohon. Oppimateriaalit, kirjat, diasarjat ja videot suunniteltiin erityisesti monimuoto-opetusta ajatellen ja niitä kehitettiin tutorien ja opiskelijoiden palautteen perusteella. Etäopinnot vaativat opiskelijaltaan itseohjautuvuutta ja motivaatiota, mutta toisaalta ryhmien moninaisuus koettiin suuresti hyödyksi, niissä oli kaiken ikäisiä parikymppisistä eläkeläisiin ja eri ammattikuntien kirjo.
Monimuoto-opiskeluun kuuluivat osana audioistunnot, joka tarkoitti käytännössä sitä, että kulttuurihistorian opettaja piti luentoja ja veti keskusteluja jossain päin Suomea kokoontuvien opiskelijaryhmien kanssa kaiutinpuhelimen välityksellä. Tämä oli haastava tehtävä, jolla pyrittiin lisäämään etäopiskelijoiden vuorovaikutteisuutta ja yhteistoiminnallisuutta yliopiston kanssa.
Kuva: Kaiuttimella varustettu pöytäpuhelin. Suomen Rautatiemuseo. CC BY-NC-SA 4.0.
Oppiaine oli alusta alkaen aktiivisesti mukana virtuaalioppiympäristöjen kehittämisessä ja käytöönotoissa ja mahdollistikin jo vuonna 1998 yhden opintojakson suorittamisen kokonaan verkossa. Uuden ajan kulttuurihistorian pilottikurssi osoitti, että opiskelijoilla oli erilaiset valmiudet osallistua verkkokeskusteluihin. Siinä missä toiset naputtelivat viestejä WebCT-opiskeluympäristön keskustelupalstalle hyvinkin rutinoituneesti, toiset pysyttelivät hipihiljaa omissa oloissaan. Uusi kommunikointikulttuuri vaati opettelua. 1990-luvun lopussa oppiaineessa keskusteltiin paljon verkko-opetuksen mahdollisuuksista ja kehittämisestä.
Tietoverkkoyhteyksiä voisi verrata kirjapainotaidon käyttöönottoon. Mitä olisi humanistinen tutkimus ilman kirjoja ja niiden mahdollistamaaa tiedon levitystä ja varastointia? Olemme tällä hetkellä valtavien mullistusten keskellä – muutos paperista sähköiseen tekstiin on päätähuimaavan nopeaa. Siksi humanistien pitäisi nopeasti ottaa haltuunsa tämä mahdollisuus, eikä jättää sitä vain kovien tieteiden temmellyskentäksi. Tietoverkot mahdollistavat suunnattoman suuren tietomäärän vaivattoman käytön ja antavat mahdollisuuden ajatusten ja ideoiden vaihtoon tosiajassa.
Tapio Onnela: Historioitsija surffailee netissä. Kulttuurihistoria NYT 1996–97.
Syyslukukaudella 1999 tuli mahdollisesti suorittaa kulttuurihistorian perusopinnot jo lähes kokonaan verkossa. Yksi opintojakso vaati vielä läsnäopiskelua, mutta avoimen yliopiston silloisen suunnittelijan Totti Tuhkasen sanoin: “sen suoritettuaan pääsee webbinörtti virtuaalikampuksen binäärisille poluille” (Totti Tuhkanen: Verkon silmässä. Kulttuurihistoria NYT -lehti 1999–2000). Verkko-opinnot eivät tarkoittaneet digitaalisiksi muunnettuja vanhoja oppimateriaaleja, vaan ne olivat tarkkaan räätälöity kokonaisuus, joka koostui aikasidonnaisista jaksoista, “istunnoista”.
Vuodesta 2001 eteenpäin oli mahdollista suorittaa historian opintoja Suomen virtuaaliyliopiston kautta. Opiskelijat saattoivat valita historian verkkokursseja myös muista yliopistoista, jotka olivat mukana virtuaaliyliopistossa.
Verkko-opintojen edut ja haitat
2000-luvun puoliväliin mennessä oli mahdollisuus suorittaa sekä perus- että aineopinnot kokonaan verkossa. Kulttuurihistoria NYT -lehdessä vuonna 2005 haastateltu, kulttuurihistorian perus- ja aineopinnot kokonaan verkossa suorittanut Hannaleena Vuorio totesi, että verkko-opintojen suurin etu oli ajan ja rahan säästö: tehtävät saattoi tehdä kun itselle sopi, eikä tarvinnut matkustaa. Hän oli itse opiskellut muun muassa puoli vuotta Marrakechistä käsin. Ainoana haittapuolena hän piti aitojen kohtaamisten puutetta, vaikka verkkokeskustelutkin saattoivat olla antoisia.
Myös Ida-Maria Pankka piti sosiaalisten kontaktien puutetta ainoana huonona asiana verkko-opinnoissa, joita hän oli suorittanut kultuurihistoriassa ainepintoihin saakka vuonna 2006.
Tietenkin verkossa tutustuu ihmisiin huonommin kuin ihmisiin luonnossa. Proseminaarissa meillä oli tapaaminen Turussa, ja sen jälkeen ilmapiiri muuttui. […] Tuota kulttuurihistorian avointa puolta voisi kehittää niin, että siinä olisi alussa yhteinen tapaaminen, vaikka opiskelu tehtäisiinkin verkossa. Jos ihmisen tuntisi edes jotenkin, olisi helpompaa lukea sen juttuja netissä.
Mikko Lehtinen: Ida-Marian tie kansanopistojen kautta yliopistoon. Kulttuurihistoria NYT 2006–07
Kulttuurihistorian väitöskirjatutkija Satu Sorvali kertoo: “Suoritin kulttuurihistorian aineopinnot kokonaan verkossa 2010-luvun alussa. Verkossa opiskelu helpotti työtaakkaani, koska olin samaan aikaan kokopäiväisesti töissä. Opintoihin orientoituminen oli alussa hiukan hankalaa kasvokkain kommunikoinnin ja verkostojen puuttumisen vuoksi, mutta pääsin kuitenkin melko pian opintoihin kiinni. Minulle on erityisesti jäänyt mieleen superkiinnostava Arjen kulttuurihistoria -verkkokurssi, joka käsitteli suomalaisten kotien muutosta 1800-luvun lopusta 1900-luvulle. Olin viimeistään tässä vaiheessa aivan myyty – voiko jotain näin kiinnostavaa ollakaan ja minä sain opiskella sitä! Verkossa opiskelu oli helppoa ja joustavaa, mutta toisaalta kaipasin yhteisöllisyyttä ja vertaistukea. Kursseihin kuului, että me opiskelijat kommentoimme toistemme tehtäviä ja töitä keskustelualueilla, mutta siihen se toisiin tutustuminen sitten jäikin. Pidin kuitenkin hienona, että oli ylipäänsä mahdollista suorittaa aineopinnot verkossa.”
Sorvali jatkaa: ”Suoritin myös suuren osan maisteriopinnoistani etänä: verkkokursseina, esseesuorituksina ja kirjatentteinä. Matkustin lukuvuotena 2013–14 pääkaupunkiseudulta Turkuun kaksi kertaa viikossa osallistuakseni teema- ja maisteriseminaareihin. Muistan, kun napisin asiasta opettajille: eikö etäyhteysjärjestelmiä voisi käyttää ainakin silloin tällöin seminaareissa. Olin päivätöissäni tottunut siihen, että etäyhteyksiä käytettiin jatkuvasti, kun kokouksen osallistujat tulivat eri puolilta Suomea. Mutta aika ei ollut silloin vielä kypsä seminaarietäilyyn ja ehdotukseeni suhtauduttiin nihkeästi. Toisaalta lähiopetus lisäsi yhteenkuuluvuuden ja yhteisöllisyyden tunnetta ja auttoi tutustumaan ihmisiin. (Terveisiä gradutoveri Niina K:lle, jonka kanssa jaoimme usein saman bussimatkan Helsingistä Turkuun ja takaisin!) Pääsin myös tutustumaan Turun yliopiston opetustiloihin ensimmäistä kertaa.”
Etäyhteysjärjestelmät käyttöön
Professori Hannu Salmi: “Zoom tuli meillä käyttöön koronakeväänä 2020, mutta itse ohjelmisto syntyi jo vuonna 2011. Pandemia teki kuitenkin välttämättömäksi löytää yksinkertainen ja helppo työkalu etäläsnäoloon, ja tähän Zoom toi ratkaisun. Tätä ennen yliopistotyössä on käytetty monenlaisia ohjelmistoja, joista Skype on ollut suosituin. Tutkijaseminaarissakin oli toisinaan Skype-pohjaisia seminaareja, vaikka ne harvinaisia olivatkin. Esimerkiksi vuonna 2006 Erkki Huhtamon väitöskirjan lukua käsiteltiin netin välityksellä. Erkki oli Los Angelesissa ja me muut Turussa. Skypeä käytettiin myös kansainvälisten tutkimushankkeiden suunnittelukokouksissa, joissa parhaimmillaan saattoi olla kymmeniä ihmisiä yhtä aikaa läsnä.”
Kuva: Unsplash.
Valintakokeet verkossa
Kulttuurihistorian valintakokeiden siirtäminen verkkoon ensimmäisenä pandemiakeväänä 2020 oli ison työn takana. Kulttuurihistorian väitöskirjatutkija Annastiina Mäkilä kuvailee prosessia:
”Aiempien vuosien esseemuotoisesta valintakokeesta vaihdettiin koe lennosta kaksivaiheiseksi ja kummatkin taidettiin tehdä Moodlen kautta, toisessa hyödynnettiin myös Zoomia. Ekassa vaiheessa oli monivalintatehtäviä ja oli iso työ keksiä tasaisesti eri oppiaineista ja aiheista kysymyksiä, jotka samalla sopivat juuri lukiosta päässeille ja jotka eivät olleet helposti googlattavia mutta ei kuitenkaan tulkinnanvaraisia. Sitten se toinen vaihe valvottiin Zoomin kautta. Muutoin koe oli käsittääkseni edellisten vuosien kaltainen. Mahdolliset uudet opiskelijat tekivät sen kotona tai muussa rauhallisessa paikassa. Muita ihmisiä ei saanut olla samassa huoneessa kokeen ajan. Kaikkia seurattiin koko ajan etäyhteydellä kuvan kautta. Kokeen aluksi tarkistettiin henkilöllisyydet niin kuin normaalistikin eli piti näyttää kuvallista henkkaria. Ei me tietenkään voitu seurata, jos joku selasi kännykkää tai muuta ruudun ulkopuolella. Ja eihän me tosiaan voitu tietää, vaikka siinä tilassa olisi salaa joku istunut kuolleessa kulmassa. Mutta oltiin koitettu niitä esseekysymyksiä miettiä niin, ettei opiskelija saa suurta hyötyä siitä, vaikka googlailisikin samalla. Siinä olikin etukäteen pähkäilemistä, että miten kaikki kokeeseen osallistuvat saivat kameran toimimaan ja joillain taisikin kamera olla kännykän kautta, kun kaikilla ei tietenkään ollut tietokoneessa kameraa. Jos jollain oli kysyttävää, otettiin break out roomiin, joka siinä vaiheessa pandemiaa oli monelle vielä uusi juttu ja sitäkin pähkäiltiin pitkään, että miten niitä opiskelijoita siirretään tilasta toiseen. Nythän ne menee kuin vettä vain.”
Annastiina Mäkilä jatkaa: “Kun kesällä mentiin sinne ATK-luokkaan, niin se taisi olla useammalle ekoja kertoja kun oli sisätiloissa jonkun toisen kanssa. Ainakaan itse en ollut ollut kenenkään muun kanssa sisätiloissa sitten maaliskuun 13. päivän kuin oman lapseni. Oli outoa, kun joku tulikin siihen viereen selittämään jotain. Maskit päällä oltiin ja käsidesillä läträttiin. Samalla oli tosi kivaa, kun pääsi lähinä pitkästä pitkästä aikaa juttelemaan ihmisten kanssa – vaikka niiden samojen ihmisten kanssa oli monet kerrat jo zoomaillut kevään mittaan.”
Pandemia-aika teki välttämättömiä muutoksia myös väitöstilaisuuksiin.
Marraskuussa 2021 kulttuurihistoriasta väitellyt Pekka Kolehmainen: “Itselläni vastaväittäjä liittyi keskusteluun etänä, mutta muutoin järjestettiin normaalein oloin väitös, vaikka tuolla viikolla elettiinkin kiihtymisvaihetta ja päivittäin jännitettiin, josko jokin uusi säädös ehtisi tulla väliin pilaamaan kaiken. Vastaväittäjä heräsi kiitospäivää seuraavana perjantaina Yhdysvaltain itärannikolla joskus kello viiden aikoihin aamulla tehtävään, mistä pitää hänelle nostaa hattua. Siinä kohtaa oltiin jo aika tottuneita etäilyyn (minä ehkä elämäntapanörttinä vielä hieman muita paremmin), eli koko tilanne tuntui ihan luontaiselta. Omalla kohdallanihan kyse ei ollut täysin koronatilanteesta, vaan myös vastaväittäjän aikataulujen johdosta väitös olisi todennäköisesti joko jollekin maanantaille (hrrr, maanantaiväitös) tai keväälle, mikäli sitä lähitilaisuutena olisi haluttu järjestää. Toki siinä kohtaa kun väitöspäivä oli kohdalla ja kiihtymisvaihe käsillä, tilaisuus olisi todennäköisesti muuttunut etämuotoiseksi, oli suunniteltu miten vain. Mutta näin jälkikäteen ajatellen, en jäänyt tilaisuudesta kaipaamaan mitään, ja näin ilmastokriisin aikana olisin pitänyt vähän outonakin, mikäli ihminen olisi lennätetty Yhdysvalloista Suomeen ihan vaan sataprosenttisesti toimimaan minun vastaväittäjänäni. Toimi se näinkin.“
Kuva: Pekka Kolehmainen ja vastaväittäjä apulaisprofessori Katherine Rye Jewell. Kuvaaja: Paavo Oinonen.
Kulttuurihistoriasta tammikuussa 2022 väitellyt Janne Palkisto: “Väitöstilaisuuteni muuttui nopealla aikataululla sellaiseksi, että sain ottaa saliin vain 20 ihmistä. Väitöstä edeltävänä iltana vastaväittäjäni ilmoitti altistuneensa COVID-virukselle. Myös hänen vaimonsa oli altistunut ja vaimon olisi pitänyt soittaa väitökseen liittyvässä musiikkiesityksessä. Järjestimme vastaväittäjälle etäyhteyden väitössaliin ja musiikkiesitys sovitettiin niin, että yhden stemman poissaoloa ei huomannut. Saimme yhteydet toimimaan, mutta yleisesti olisi toivottavaa, että yliopiston tilapalveluilla olisi tarjota etäyhteyksistä vastaava ammattihenkilö ainakin väitöstilaisuuksia varten.”
Kuva: Janne Palkiston väitöstilaisuus, vastaväittäjä professori Markus Mantere etäyhteyden päässä. Kuvaaja: Marjo Kaartinen.
Ajatuksia tulevasta
Satu Sorvali: “Perustimme marraskuussa 2020 muutaman kulttuurihistorian jatko-opiskelijan kanssa kerran viikossa Zoomissa kokoontuvan kirjoitusryhmän. Kirjoitamme pomodoro-tekniikalla: Tapaamisen alussa vaihdamme kuulumiset, sitten kirjoitamme kukin tahoillamme omaa tekstiämme kamerat ja mikrofonit suljettuina 30 minuuttia, sen jälkeen pidämme 5–10 minuutin juttelutauon, sitten kirjoitetaan taas 30 minuuttia ja tämän jälkeen pidetään taas tauko. Tätä jatketaan muutaman tunnin ajan. Kokoontumisen etuina on ryhmäpaine tekstin tuottamiseen, vertaistuki ja tiedon liikkuminen. Olemme sopineet, että tarvittaessa voimme lukea toistemme tekstejä ja kommentoida niitä – tätä onkin hyödynnetty muutamaan kertaan. Asumme kaikki Turun ulkopuolella, eikä meillä ole yliopistolla työpisteitä, joten ryhmä on tuonut tutkijantyön yksinäiseen puurtamiseen kaivattua yhteisöllisyyttä. Tulemme jatkamaan ryhmän kokoontumisia tulevaisuudessakin.”
Etäyhteysjärjestelmät jäävät hyvin todennäköisesti pysyvään käyttöön, joskin lähiopetus koetaan myös tärkeäksi ja siihen on monilta osin palattu. On vaikeaa sanoa, millaiseksi maailma muuttuu ja onko lähiopetukselle tulevaisuudessa esteitä, mutta on selvää, että jonkinlaisella hybridimallilla toimitaan ainakin toistaiseksi. Esimerkiksi kulttuurihistorian tutkimuspäiviin on toistaiseksi mahdollista osallistua etänä Zoomin välityksellä, mutta perinteinen Joulukoulu järjestetään ainoastaan paikan päällä. Todennäköisesti myös joissakin tutkijaseminaareissa pidetään edelleen etäosallistumismahdollisuus.
Lähteet:
Kulttuurihistoria NYT 1994–95, 1995–96, 1998–99, 1999–2000, 2001–02, 2005–06
Kirjoitussarjan seuraava osa jatkuu osittain saman aiheen ympärillä, kulttuurihistorian opinnoista avoimessa yliopistossa.
Kulttuurihistorian tiloja käsittelevän blogisarjan kuudennessa osassa Lapin yliopiston emeritaprofessori Marja Tuominen reflektoi kulttuurihistorian monia tiloja ja pohjoisen kulttuurihistorian identiteettiä.
Prologi
Maaliskuu 1974. Olen siirtymässä Helsingin yliopistosta Turkuun. Siihen on kolme syytä. En lainkaan viihdy Helsingissä, jossa pohjoisesta muuttaneena opiskelen toista vuotta kirjallisuudentutkimusta ja romanista filologiaa, sittemmin myös tiedotusoppia. Toiseksi olen rakastunut. Ja viimeisenä mutta ei vähäisimpänä olen kuullut, että Turussa on sellainen uusi oppiaine kuin kulttuurihistoria. Menossa on sielläkin vasta toinen lukuvuosi.
Löydän oppiaineen yleisen historian laitoksen toimitiloista Venäjän vallan aikaisesta kasarmirakennuksesta, joka myöhemmin on toiminut puolustusvoimien varustevarastona. Ohitseni sattuu kävelemään iloinen nuorimies, jolta pyydän neuvoa. Käy ilmi, että hän on humanististen tieteiden kandidaatti Kari Immonen. Yliopiston vaihto on mahdollinen, koska pääaineeni cum laude -opinnot on suoritettu. Syksyllä 1974 kulttuurihistoriasta tulee minulle kolmas sivuaine.
Opintoni alkavat kasarmirakennuksen ahtaaksi käyvässä luentosalissa. Luennot pitää tuomiorovasti, vt. professori Lauri Huovinen.
Luentosali on niin kylmä, että useat meistä istuvat siellä takit harteillaan. Saan ensimmäiseksi harjoitustyökseni referoida ja kommentoida Crane Brintonin artikkelin Reflections on the Alienation of the Intellectuals. Nyt, kun luen harjoitusyön uudestaan 48 vuotta myöhemmin, huomaan yllätyksekseni, että olen siinä ensi kerran kiinnittänyt huomioni aiheeseen, josta myöhemmin tein kulttuurihistorian sivugraduni, lisensiaatintyöni ja väitöskirjani: nuorison kapinointiin, sen kulttuurisiin konteksteihin ja sukupolvisuhteiden psykodynamiikkaan. Artikkeli on juuri nyt muutoinkin ajankohtainen.
Vaikka luentosali on ahdas ja kylmä, siellä on viihtyisämpää ja lämpöisempi tunnelma kuin oli ollut Helsingin yliopiston päärakennuksessa.
Juslenia
Juslenian kirjastossa luettiin tenttiin Vårt kulturarvia, Egon Friedelliä ja Johan Huizingaa. Syvimmät jälkensä mieleeni noilta vuosilta on jättänyt seminaarihuone ja sen legendaariset esseeseminaari-istunnot, joita pitivät Olavi Lähteenmäki, Keijo Virtanen ja Kari Immonen. Vuoden 1976 pikkujouluseminaari-istunnon jälkeen pidettiin nyyttikestit. Totta kai oli myös ”tunti tanssia” mutta ennen kaikkea bardimme Hannu Laaksonen:
Ympärille pöydän esseeseminaarin ritarit käyvät lailla sankarien muinaisten, talviyö kun Juslenian linnan ympäröi, musta epäuskon, tietämättömyyden yö. Maljat kun on juotu, piiriin bardi astuu laulaakseen ylistystä tämän uljaan seuran…
Seminaarin suoritusvaatimuksiin kuului yksi julkaistu lehtiartikkeli ja kirja-arvostelu. Harva meistä kuitenkaan raski jättää seminaari-istunnot nämä tehtyään. Esseeseminaari vaikutti lopulta yllättävällä ja merkittävällä tavalla omaan elämänkulkuuni. Sen myötä jatkoin historiallisen kauno- ja tietokirjallisuuden kriitikkona Turun Sanomissa, kunnes muutettuani takaisin kotikaupunkiini Ouluun minusta tuli ensin sanomalehti Kalevan uutistoimittaja ja sitten kulttuuritoimittaja yli kymmeneksi vuodeksi.
Lopulta siitäkin tuli kulttuurihistorian tila. Ajauduttuani 1980-luvun puolivälissä journalistin ammattieettiseen kriisiin aloin kiinnostua nuorten pienlehdistä, ns. vaihtoehtojournalismista ja ulkoparlamentaarisesta aktivismista. Yhä useammin omat artikkelini lehdessäkin käsittelivät näitä aiheita – päätoimittajamme Teuvo Mällisen hiljaisella myötävaikutuksella.
Taas piti kysyä neuvoa Kari Immoselta. Olisiko mahdollista tehdä vielä valmistumisen jälkeen aiheeseen liittyvä sivugradu. Tietenkin, sanoi Kari. Jatko-opiskelijoita täällä nyt kaivattaisiin. En ollut suunnitellut jatko-opintoja, mutta kun aihe alkoi elää omaa elämäänsä, siitä lopulta syksyllä 1988 tuli lisensiaatintyö.
Bysantti
Seuraavat kulttuurihistorian tilani sijaitsivat Istanbulissa. Olin saanut rahoituksen bysanttilaista Jumalansynnyttäjän kuvaa koskevaan tutkimukseen, ja asetuimme syksyllä 1988 koko perhe yhdeksäksi kuukaudeksi pieneen asuntoon Kultaisen Sarven rannalle. Kulttuurihistorian tilojani tuolloin olivat Istanbulin yliopiston, Ranskan kulttuuri-instituutin ja Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin kirjastot, joissa sain ystävällistä apua tunnetulta bysantologilta professori Semavi Eyiceltä ja nykyiseltä Konstantinopolin patriarkalta Bartolomeokselta.
Kulttuurihistorian tiloiksi tulivat myös Konstantinopolin ortodoksiset kirkot, Istanbulin moskeijat, Istanbulin ja Ankaran museot sekä Kappadokian luolakirkot…
Kappadokian luolakirkko, kesä 2013
Kotimme sijaitsi Kasımpaşan kaupunginosassa, jolla historiallisesti oli jokseenkin kehno maine. Vanhasta historiaoppaasta olimme saaneet lukea ”hämäräperäisestä slummista” (sinister slum). Kuultuaan, että kotimme on Kasımpaşassa, Istanbulin älymystöön kuuluneet ystävämme ihmettelivät: ”Miksi te siellä asutte?” Ihmeteltyämme syytä moiseen saimme usein vastauksen: ”Siellähän asuu kurdeja ja mustalaisia.”
Toki todistimme ja olemme myöhemmin todistaneet lähinaapurustossa traagisia elämänkohtaloita, perheväkivaltaa ja raa’an verikostonkin kotiovemme edustalla, jonkin verran vieraspelkoakin – mutta kokeneet myös paljon iloa, lämpöä, vilpitöntä uteliaisuutta ja pohjatonta ystävällisyyttä. Olemme saaneet elää monikulttuurista Istanbulin arkea ja sen rikasta, läpitunkevaa ääni- ja tuoksumaisemaa.
Olemme nähneet naapuruston vauvojen, leikki-ikäisten ja varhaisnuorten kasvaneen aikuisiksi ja perustaneen perheitä; pois muuttaneita olemme jääneet ikävöimään. Kaupunginosa on muutenkin muuttunut mutta samalla monin tavoin jäänyt muuttumatta. Kasımpaşa on kuluneiden 34 vuoden aikana tullut perheellemme kolmen sukupolven ajan tärkeäksi kulttuurihistorian tilaksi.
Pikisaari
Kaypron äärellä Pikisaaressa
Lisensiaatintyön ja väitöskirjan tiloja olivat Oulun kaupunginkirjaston tutkijanhuone ja Pikisaaren kotimme yhdistetty makuuhuone, kirjasto ja työhuone, joka toimi usein myös enimmäkseen kuvataiteilijoista ja teatterilaisista koostuneen Pikisaaren asukasyhdistyksen tapaamishuoneena. Yhdistyksen ensisijainen tehtävä oli pitää esillä saaren kulttuurihistoriallisia merkityksiä ja suojella niitä rakennusfirmojen ja matkailuvisionäärien suurellisilta suunnitelmilta.
Kaypro4
Lisensiaatintyön kirjoitin elämäni ensimmäisellä sähkökirjoituskoneella. Väitöskirjani tallensin 1980-luvun alun metallikuorisen Kaypro 4 -merkkisen tietokoneen – elämäni ensimmäisen – lerpuille. Polkupyöräni tarakalla se kulki päivittäin Pikisaaren ja kaupunginkirjaston väliä. Se ei ole läppäri eikä edes kannettava. Se painaa yli 12 kiloa. Se on raahattava.
Jatko-opintojeni aikana tärkeiksi kulttuurihistorian tiloiksi tulivat paitsi vuosittaiset historiantutkimuksen päivät myös (ja ennen kaikkea) vuosittaiset nuorisotutkimuksen, sosiologian ja tiedotustutkimuksen päivät. Tämä luonnollisesti näkyi myös väitöskirjassani, mikä ei kaikin kohdin tuntunut miellyttäneen vastaväittäjää.
Taiteiden tiedekunta ja pohjoinen identiteetti
Vuonna 1992 oma kulttuurihistorian tilani asettui Rovaniemelle Lapin yliopiston taiteiden tiedekuntaan, joka sijaitsi vanhassa pienteollisuustalossa, ”Piekkarilla”. Alakerrassa oli pyöräkorjaamo ja Matto-Nurminen, yläkerrassa puuhakkaan tädin pitämä lounasravintola ja pitopalvelu. Toimiessani monenlaisissa määräaikaisissa tehtävissä jatkoin Turun esseeseminaarin perinnettä vasta perustetun mediatieteen oppiaineen opiskelijoiden kanssa. Seminaarilaisista Petri Laukka seurasi minua myöhemmin sanomalehti Kalevan kulttuuritoimittajana ja suoritti FT-tutkinnon yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa tieteenalanaan kulttuurihistoria.
Lapin yliopistossa ei ole humanistista tiedekuntaa. Kulttuurihistorian opetus alkoi taiteiden tiedekunnassa vuonna 1996 Turun yliopiston avoimen yliopiston kautta ja vuotta myöhemmin tiedekunnan omana sivuaineena. Taiteentutkimuksen ja kulttuurihistorian lehtorin määräaikainen virkasuhde perustettiin vuonna 1996, kulttuurihistorian lehtorin määräaikainen virkasuhde vuonna 1998, kulttuurihistorian yliopistonlehtoraatti vuonna 2001, kulttuurihistorian professorin määräaikainen virkasuhde vuonna 2003 ja kulttuurihistorian professuuri vuonna 2004.
1990-luvun puolivälissä yliopiston rehtori Esko Riepula perusti Lapin yliopiston itsearviointiprosessin seurauksena identiteettityöryhmän, johon kuuluin taiteiden tiedekunnan edustajana. Työryhmän jätettyä loppuraporttinsa syntyi mielessäni ajatus pohjoisten identiteettien ja mentaliteettien tutkimushankkeesta, eräänlaisesta ”pohjoiseen sitoutumisen itsereflektiosta”, joka tuottaisi myös pohjoista ja pohjoisuutta koskevaa tutkimustietoa.
Ensimmäinen tutkijatapaaminen pidettiin lokakuussa 1995. Syksyllä 1996 mukana oli jo yli 30 tutkijaa eri yliopistoista. Kokoonnuimme kerran kuukaudessa perjantai-iltapäivisin Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa. Kävipä kerran niinkin, että istunto päättyi seuraavana aamuna Lapin jälleenrakennusajan kotimme ruokailuhuoneen pöydän ääressä. Yhdenlainen kulttuurihistorian tila jo paljon meitä ennen ja sittemmin sekin.
Dialogia kävivät keskenään kulttuurihistorian, taiteen ja kulttuurin tutkijat, sosiaaliantropologit, sosiologit, teologit, kielentutkijat, yleisen historian, taidehistorian, kirjallisuustieteen, saamenkulttuurin, uskontotieteen, maantieteen, kulttuurimaantieteen, kansatieteen, arkeologian, kasvatustieteen, kielisosiologian, folkloristiikan ja arkkitehtuurin tutkijat Lapin, Oulun, Tromssan, Jyväskylän ja Helsingin yliopistosta sekä Lapin maakuntamuseosta ja Rovaniemen taidemuseosta.
Näin sukeutui tutkimushanke Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit, joka tuotti vuonna 1999 julkaisut Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit 1: Outamaalta tunturiin ja Pohjoiset identiteetit ja mentaliteetit 2: Tunturista tupaan. Tuottipa yhden onnellisen avioliitonkin.
Lapin yliopisto oli myöntänyt projektille (jota itse kutsuimme mieluummin prosessiksi) tutkimusrahoitusta, jonka turvin saimme palkata tutkimusamanuenssiksi Mervi Auttin (sittemmin Mervi Löfgren Autti). Hän suoritti myöhemmin TaT-tutkinnon taiteiden tiedekunnassa tieteenalanaan kulttuurihistoria.
Mervin kanssa jaoimme kulttuurihistorian ensimmäisen oikean työtilan, Lapin yliopiston vanhan hallinto-osaston kahvihuoneen Piekkarilla. Siellä oli jopa tiskipöytä ja kuivauskaappi, mutta ei toimivaa lämpöpatteria eikä ikkunatiivisteitä. Yliopiston talouspäällikön kanssa käydyn kipakan keskustelun jälkeen (”Vai on siellä tytöillä kylmä?”) saimme kulttuurihistorian tilaan sähkölämmittimen.
Kulttuurihistorian oppiaine järjesti 1990-luvun puolenvälin jälkeen myös kymmenen valtakunnallista taiteen ja kulttuurin tutkimuksen valtakunnallista metodiseminaaria, joissa käytiin mm. ajankohtaista keskustelua eri tieteen- ja taiteenalojen kohtaamisista ja kohtaamattomuuksista. Yksi tämän prosessin tuottamista kulttuurihistorian tilojen tarkasteluista on julkaisu Rajoilla: Puheenvuoroja tutkimuksen rajoista ja rajojen tutkimisesta.
1990-luvun puolivälissä taiteiden tiedekunnassa aloitettiin myös taiteen ja kulttuurintutkimuksen tutkijaseminaarit. Nyyttikestejä pidettiin pitkään yliopiston vierastalon piharakennuksen saunakamarissa. Perinne jatkui myöhemmin kulttuurihistorian oppiaineessa taiteiden tiedekunnassa, menetelmätieteiden laitoksella ja jatkuu yhä edelleen yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa.
Menetelmätieteet?
Ajan myötä kulttuurihistorian opintoihin taiteiden tiedekunnassa alkoi yhä enemmän liittyä opiskelijoita myös Viirinkankaan päärakennuksen muista tiedekunnista, kasvatustieteistä ja yhteiskuntatieteistä. Ensimmäisten joukossa sosiologian opiskelija Pälvi Rantala, joka myöhemmin suoritti FT-tutkinnon yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa tieteenalanaan kulttuurihistoria.
Vuonna 2006 sain yllättäen kuulla, että oppiaine siirretään menetelmätieteiden laitokselle yliopiston päärakennukseen. Sana ”menetelmätieteet” herätti kysymyksiä, mutta nyt oppiaineella monien mierolaisvuosien jälkeen olisi oikea oma työtila – ehkä jopa pysyvä? Tuolloin laskin neljäntoista vuoden aikana yliopistossa joutuneeni muuttamaan työhuonetta kahdeksan kertaa.
Toivorikkaana kirjoitin yliopiston Kide-yhteisölehteen (6/2007) kolumnin, jonka otsikko oli Työpaikkarakkautta:
”Olen saanut uuden työkaverin. Nautin suunnattomasti tästä hieman yllättäen sukeutuneesta kumppanuudesta. Suhteemme on alusta saakka ollut intiimi ja intensiivinen. Tämä uusi työkaveri on iso, valoisa, yhteistyöhaluinen ja joustava. Tuttavuutemme alkuaikoina kaveri oli myös ihan lämpöinen, mutta viime päivinä se on heittäytynyt vähän viileäksi. Pitänee tehdä asialle jotakin, sillä meidän on pärjättävä yhdessä vielä pitkään. Ainakin toivon niin.
Olen siis saanut uuden työhuoneen menetelmätieteiden laitoksella.”
Taas paleli. Olin tuonut taiteiden tiedekunnasta omat taulut, ikonit ja vuonna 1874 syntyneen vanhaisän keinutuolin:
”Pienteollisuustalon aikoina siinä istahtivat monet kollegat ja opiskelijat purkamassa sydäntään tai odottelemassa tapaamista. Nyt kiikkustooli on ollut jo toista vuotta evakossa uudessa hienossa taiteiden tiedekunnassa [yliopiston päärakennuksessa]. Ottaisin sen kernaasti takaisin, jos uusi työkaverini suostuu joustamaan.”
Piekkarin työhuoneelta
Työkaveri jousti kaikin tavoin:
”Nyt vietän kuherruskuukautta uuden kumppanini kanssa ja olen umpirakastunut. Saa nähdä, miten tässä käy. Tällä haavaa oletan, että lähden huoneesta vain jalat edellä tai eläkkeelle, mutta eihän sitä koskaan tiedä.”
Oli ollut viisasta varautua henkisesti. Syksyllä 2009 tuli tieto oppiaineen siirtymisestä osaksi yhteiskuntatieteiden tiedekuntaa. Vanhaisän kiikkustooli, ikonit ja taulut seurasivat mukana.
Jälleenrakennusta yhteiskuntatieteiden tiloissa
Uusissa tiloissa kulttuurihistorian opiskelijoiden joukkoon liittyi yhä enemmän sosiologian, politiikkatieteiden ja matkailututkimuksen opiskelijoita. Ajan myötä noin puolet opiskelijoista on tullut yhteiskuntatieteiden tiedekunnasta, toinen puoli taiteiden ja kasvatustieteiden tiedekunnasta.
Kaikkineen kulttuurihistorian sivuaineessa on kuluneiden mierolaisvuosien aikana valmistunut yksitoista väitöskirjaa, kuusi taiteiden tiedekunnassa ja viisi yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa. Neljään taiteiden tiedekunnassa suoritettuun tutkintoon on tieteellisen ohella kuulunut taiteellinen osuus.
Tiina jäi määräaikaisena yliopistonlehtorina huolehtimaan kulttuurihistorian tilasta, kun viime vuodenvaihteessa eläkkeelle jäädessäni ja emeritaksi siirtyessäni keräsin sieltä kimpsuni ja kampsuni.
Tätä kirjoittaessani Lapin yliopiston kulttuurihistorian tilasta voi tavoittaa määräaikaisen yliopisto-opettajan Elina Karvon. Sieltä löytyy edelleen myös turkulaisten oppiaineellemme kymmenvuotisjuhlan kunniaksi lahjoittama Matti Heleniuksen grafiikantyö ”Kaupunkivaris” vuodelta 2005.
Kaupunkivaris valvoo kulttuurihistorian huonetta. Kuva: Elina Karvo
Kaikki menneet vuodet – ja vuosikymmenetkin – mukana kulkenut vanhaisän kiikkustooli on nyt evakossa kotitalomme alakerran varastossa odottamassa, mitä seuraavaksi tuleman pitää.
Vanhaisän kanssa kiikkustuolissa
Epilogi
Paljon on vettä virrannut niin Aurajoessa, Oulujoessa ja Bosporinsalmessa kuin Kemi- ja Ounasjoessa sen jälkeen, kun bardimme vuoden 1976 esseeseminaarin joulujuhlassamme päätti laulunsa:
Niin lauloi salissa runoniekka, yö raskas Auran laakson peittää, ehkä katedraalintorni heidät muistaa taas kun uudet ovat laulajat ja uudet miehet, naiset menneisyyttä arvaamassa.
Olitko tänäkin vuonna perheesi unikeko? Itse olen saanut tuon nimityksen niin monena heinäkuisena päivänä, etten niitä edes jaksa laskea. Lapsena olin aikaisin heräävää tyyppiä, mutta etenkin kolmenkympin tienoissa saatoin helposti vedellä sikeitä yhteentoista asti. Vuosikausien unettomuus on muuttanut suhdetta uneen, ja yleensä nukunkin silloin, kun unta sattuu tulemaan. Nykyään saatan herätä jopa ennen seitsemää, mutta tuskin koskaan tulen nauttimaan aamuviiden tai -kuuden herätyksistä.
Unikeon päivää vietetään 27.7. Naantalissa valitaan joka vuosi virallinen unikeko, joka aamuseitsemältä heitetään mereen. Virallinen unikeko ei siis ainakaan juhlapäivänä saa turhan myöhään torkkua. Perinne päivän juhlintaan on tiettävästi alkanut 1880-luvulla. Nykyään vuoden Unikeoksi valitaan henkilö, joka on toiminut Naantalin ja naantalilaisten hyväksi ja tuonut kaupunkia esiin myönteisessä valossa.
Unikeonpäivä Naantalissa 1982. Joukkoa johtaa vuoden unikeko, yöpaidassa kulkeva toimitusjohtaja Urho Nummelin. Kuva: Teuvo Kanerva. Museovirasto.
Seitsemän on unikeon päivälle tärkeä luku. Päivän taustalla on legenda seitsemästä 200-luvulla eläneestä efesolaisesta kristitystä, jotka pakenivat keisari Deciuksen vainoja luolaan. He nukahtivat, ja heräsivät vasta kahdensadan vuoden kuluttua. Saattoihan siinä olla kroppa vähän jumissa, ja maailmakin oli tuona aikana jonkin verran muuttunut. Kuolemansa jälkeen seitsemän miestä julistettiin pyhimyksiksi. Unikeonpäivän nimi juontaa monessa kielessä seitsemän marttyyrin legendaan, ja esimerkiksi Ruotsissa vietetään sjusovarsdagenia ja Britanniassa Seven Sleepers Dayta.
Suomenkielinen merkintä ”7 unikekoa” yleistyi 1700-luvun kuluessa. Unikeko-sanan ajatellaan viittaavan siihen, että kekoon “mahtuu” paljon aamu-unta, kirjoittaa blogitekstissään almanakkatoimistossa työskentelevä Onerva Ollila. Päivää on Suomessa vietetty ainakin 1600-luvulta lähtien. Aluksi se oli suomalaisissa kalentereissa kesäkuun lopulla, mutta 1720-luvulla päiväksi vakiintui nykyinen 27.7. Viralliseen almanakkaan Unikeonpäivä-nimi merkittiin ensimmäisen kerran vuonna 1929.
1920-luvun alun unikeonpäivän rooliasut. Kuvaaja tuntematon. Helsingin kaupunginmuseo.
Kohtuus kaikessa
Naantalilaisen unikeon nimitys on kunnianosoitus, mutta läheskään aina unikeko-sanaan ei liitetä vain myönteisiä merkityksiä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista löytyy lukuisia merkintöjä, joissa ennustetaan tulevaa sen mukaan, miten käyttäytyy tärkeänä päivänä: jos silloin nukkuu pitkään, on uninen jopa seitsemän vuotta. Myös heinänteossa nukahtanutta saattoi odottaa sama kohtalo. Eikä tarvinnut edes nukkua: myös se, että lojui petissä liian kauan, saattoi aiheuttaa sen, että koko seuraavan vuoden nukutti.
Olen itse aina asunut kerrostalossa, jossa lämmintä vettä tulee hanasta, vessaan ei tarvitse lähteä ulos eikä taloa lämmittää itse. Kesällä mökillä ymmärtää paremmin sen, miksi maatalousyhteiskunnan päivärytmi perustui, ja perustuu, aikaiseen heräämiseen. Arjen sujuminen vaatii lukuisia työvaiheita ja huomattavan paljon enemmän puuhaa kuin elämä kaupungissa. Onkin ymmärrettävää, ettei pankolla, penkillä tai sängyssä lekottelevaa kovin hyvällä katsottu, kun muut joutuivat tekemään työtä aamusta iltaan. Maatalousyhteiskunnan päivärytmi, tai unirytmi, ei kuitenkaan ollut kellolla mitattavan ajan säätelemää, vaan perustui työn vaiheisiin ja työtehtäviin.
Nukkuminen on kaikkia ihmisyksilöitä yhdistävä fysiologinen tarve. Nukkumiseen liittyvät tavat ja käytännöt ovat kuitenkin sosiaalisesti, kulttuurisesti ja historiallisesti muotoutuneita. Myös nukkumiseen liittyvät säännöt ja normit sekä ajattelu- ja toimintatavat ovat kulttuurisesti sovittuja ja enemmän tai vähemmän jaettuja. Esimerkiksi unen rytmittäminen, sopiva aika unelle, se, millaisia valmisteluja ennen nukkumaan menoa tehdään, tai miten kauan olisi hyvä nukkua, eivät ole universaaleja ja ajattomia käytäntöjä vaan seurausta ihmisten toiminnasta ja valinnoista. Nukkumiskäytäntöjen ohjeistamista kutsutaan unihygieniaksi.
1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella suomalaisiakin ohjeistettiin nukkumiskäytännöissä. Terveysvalistuksen tavoitteena pidettiin kansan terveyttä ja yksilön fyysistä ja moraalista puhtautta, jonka saavuttamiseksi tuli noudattaa kohtuutta, kurinalaisuutta ja puhtautta. Ohjeistusten laatijat olivat terveysalan asiantuntijoita kuten lääkäreitä – aivan kuten nykyäänkin. Vuosisadan vaihteen nukkumisohjeistuksiin heijastui siirtyminen maatalousyhteiskunnasta teolliseen yhteiskuntaan. Muutos yhteiskunnan rakenteissa muutti myös suhdetta aikaan ja samalla unirytmiin. Aiemmin työpäivän kesto noudatti työn ja tehtävän luonnetta ja sen vaatimaa aikaa, kun taas uudenlainen aikajärjestys perustui työnjakoon, työhön käytettyyn aikaan ja palkkiojärjestelmään. Ajan käyttämistä valvottiin ulkoisesti esimerkiksi kellojen avulla, ja myös työn muodot ja työn tekemisen tavat muuttuivat. Vähitellen aikakuri sisäistyi ja siitä tuli itsestäänselvyys.
Myös nukkumisessa tuli ohjeiden mukaan noudattaa säännöllisyyttä ja kurinalaisuutta. Myöhään valvomista tuli välttää, ja ylös piti nousta varhain. Lääkäri Artturi Salokannel kirjoitti vuonna 1939 teoksessaan Unettomuudesta ja sen hoidosta, että nukkumaanmenoajat tuli pitää säännöllisinä, koska ”kun ihminen elämäntavoissaan alistuu luonnon vaatimaan rytmiin, niin silloin hänen elimistössään kaikki sujuu hyvin.” Erityisesti aikaisin herääminen oli tärkeää: se nähtiin esimerkiksi Tidskrift för Hälsovård -lehden artikkelin Det tidiga uppstigandet om morgonen tekstissä vuonna 1892 pyhänä velvollisuutena, joka johtaa terveyteen ja tyytyväisyyteen. Aikainen ylösnousu kertoi siitä, että ihminen pystyi kontrolloimaan halujaan ja ruumistaan.
Ajattelutapa ei ollut vain 1800–1900-luvun vaihteelle tyypillinen. Esimerkiksi japanilaisessa kulttuurissa vähäinen uni ja varhainen ylösnousu on yhdistetty luonteenlujuuteen, moraaliseen vahvuuteen ja energisyyteen, kirjoittaa tutkija Brigitte Steger. Niin ikään uskonnollisen kurinalaisuuden harjoittaminen sisältää usein unen määrän ja ajankohdan säätelyä. Artikkelissaan The Watchful Spirit kulttuurihistorioitsija Erin Sullivan kertoo 1600-luvulla eläneestä Nehemiah Wallingtonista, jolle aikainen herääminen ja rukoileminen olivat keskeinen osa hengellistä elämäntapaa.
Uni suojapaikkana
Seitsemän efesolaista marttyyriä pakenivat vainoja uneen. Nukkuminen auttoi heidät pois vaarallisesta tilanteesta ja kantoi yli kahden vuosisadan.
Uni on meille jokaiselle välttämätöntä ja tärkeää. Se voi olla suojapaikka, hurjien seikkailujen maisema, nautinto tai tila, joka tuntuu mahdottomalta saavuttaa.
Nukkuminen on taito ja tapa, ei itsestäänselvyys. Niinpä kannan jatkossakin unikeon epävirallista titteliä ylpeänä ja onnellisena siitä, että pystyn nukkumaan – edes joskus.
Nukkuva nainen 1950-luvulla. Kuva: Pekka Kyytinen. Museovirasto.
Teksti: Pälvi Rantala
Kirjoittaja on tietokirjailija ja Turun yliopiston soveltavan kulttuurihistorian dosentti. Yleistajuinen tietokirja Valvojat – tutkimusmatka unettomuuden historiaan (Avain) julkaistaan elokuussa 2022.
Rantala, Pälvi 2017: “Terve uni on kasvatuksella hankittavissa”. Nukkumisen ohjeistaminen 1800–1900-luvun vaihteen suomalaisissa terveysohjeissa. J@rgonia, 15 (29), 62–79. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201706142873.
Salokannel, Artturi. 1939. Unettomuudesta ja sen hoidosta. Julkaisussa Suomen Kansanvalistusseuran Kalenteri, 112–118. Helsinki: Otava.
Steger, Brigitte 2008: “Early to Rise”: Making of Japanese Healthy, Wealthy, Wise, Virtuous, and Beautiful. Teoksessa Worlds of Sleep, toim. Lodewijk Brunt & Brigitte Steger, 211–236. Berlin: Frank & Timme.
Sullivan, Erin. 2012: The Watchful Spirit: Religious Anxieties towards Sleep in the Notebooks of Nehemiah Wallington (1598–1658). Cultural History. Journal of the International Society for Cultural History 1 (1): 14–35.
Kulttuurihistorian seura 