Aisakello kilkattaa heleästi, kun rekeä vetävä hevonen kiitää eteenpäin halki lumisen maiseman. Valjakon ehtiessä kuvaruudun alalaitaan taustalla alkaa soida viheltävä melodia, jonka moni nykykatsojakin tunnistaa, vaikka ei olisi brittiläisen lauluntekijä Roger Whittakerin tai hänen esittämänsä Finnish Whistler -kappaleen nimeä koskaan kuullutkaan. Vinhaa vauhtia maalaistalon pihaan viilettävän reen kyydissä on kaksi miestä, jotka paljastuvat pian tv-ohjelma Patakakkosen kokeiksi Jaakko Kolmoseksi ja Veijo Vanamoksi.

Vanhan rakennuksen seinähirret huokuvat menneiden vuosikymmenien henkeä ja taustalle jäävä peltoaukea sulkee tulijat maaseudun rauhaan. Talvitamineisiin sonnustautuneet miehet astuvat sisään hämyisään pirttiin, joka elää menneen maailman arkea kaappikellon nakutuksen tahtiin. Rauhaisaa tunnelmaa ihasteleva Vanamo huokaa painokkaasti: ”Sinne jäivät liikennevalot ja stressikiireet.”, johon Kolmonen vielä lisää: ”Ja liikennevalot”. Näissä tunnelmissa alkaa Patakakkosen perinteistä joulunviettoa ja jouluruokia esittelevä ohjelma Se on sitten joulu vuodelta 1976.

Kulttuurihistorian seuran adventtikalenteri on edennyt jo kolmanteen luukkuun, ja tällä kertaa kurkistamme, millaisena suomalainen joulunvietto näyttäytyy television jouluruokaohjelmien kautta 1970-luvun alusta 1990-luvun alkuun. Kotimaisten kokkiohjelmien ehdottomana pioneerina ja suomalaisen ruokakulttuurin muovaajana voidaan pitää edellä mainittua Patakakkosta, joka ilmestyi 1970-luvun alusta 1990-luvun puoliväliin. Ohjelmaa julkaistiin aluksi nimellä Maukasta mutkattomasti, Asia on pihvi ja Kesäkeittiö, kunnes nimi vuonna 1977 vakiintui Patakakkoseksi. Ohjelman kokit Jaakko Kolmonen (1941–2016) ja Veijo Vanamo (1927–2018) tulivat katsojille tutuiksi kotimaisen ruokakulttuurin ja -perinteiden puolestapuhujina, joiden keskinäiseen dynamiikkaan kuului lämminhenkinen sanailu, terveysvalistusta unohtamatta. Vanamon siirryttyä toisiin tehtäviin Jaakko Kolmosen aisaparina nähtiin Sirkka Gustafsson.

Tarkastelen tässä tekstissä niitä Patakakkosen (myös nimellä Asia on pihvi julkaistut ohjelmat; 1971, 1972, 1976 ja 1990) jouluaiheisia jaksoja, jotka ovat katsottavissa Ylen Areena -palvelussa. Patakakkonen on ollut jo vuosien ajan joulun kestoklassikko, joiden uusintoja on toivottu televisioon, ja jotka Ylen Elävän arkiston ja Yle Areenan myötä on saatu myös pysyviksi verkkojulkaisuiksi. Patakakkosen jaksoja on Areenassa runsaasti, joskaan ei toki tuotantomäärään nähden kattavasti: jouluna 1985 juhlittiin ohjelman neljättäsadatta jaksoa (Jouluista nostalgiaa. Uusi Suomi No 343, 21.12.1985), joten ohjelmia oli jo viidentoista ensimmäisen vuoden aikana tuotettu paljon. Television värilähetykset alkoivat Suomessa vuonna 1969, mutta siirtymä mustavalkoisista lähetyksistä värillisiin tapahtui asteittain. Väritelevisio yleistyi suomalaiskodeissa 1970- ja 80-luvuilla niin, että 1980-luvun alkuun mennessä jo yli puolella talouksista oli väritelevisio. (Saarenmaa 2025, 19.) Asia on pihvin varhaisimmat jaksot ovat mustavalkoisia, mutta jo vuoden 1971 Perinteelliset jouluruoat ja vuoden 1974 neliosainenJouluruokaa -sarja tarjoilee kinkut, laatikot ja rosollit värikylläisinä visuaalisina elämyksinä.

Porsaanpakaraa kevyesti ja kaloreita vältellen

Etelä-Suomen Sanomat julkaisi joulukuussa 1971 näyttävän mainoksen, joka kertoi uutisen Citymarketin elintarvikeosastolta: ” Vauhdikkaat tv-kokit tänään Citymarketissa … Onko perheenne kyllästynyt vanhoihin konsteihin? Pussillisen uusia tarjoavat Teille tänään mestarilliset TV-kokit Veijo Vanamo ja Jaakko Kolmonen, opastamalla ruoanlaittopulmissa ja vastaamalla esittämiinne kysymyksiin. Tässä teille ainutlaatuinen tilaisuus arvoiset perheenemännät. Tervetuloa katsomaan TV-kokkeja vauhdissa!” (Etelä-Suomen Sanomat No 339, 16.12.1971.) Edellä siteeratusta mainoksesta voi päätellä, että jo vuonna 1971 Kolmonen ja Vanamo olivat tv:stä tuttuja vetonauloja, joilla Lahteen vastikään perustettu Citymarket – Suomen ensimmäinen automarket – houkutteli etenkin perheenäitejä tutustumaan ruokaosaston valikoimiin ja sen antimien käyttömahdollisuuksiin. Joulumyyntiä ja kinkkukauppaa ajatellen ajankohta oli mitä otollisin. Äitien tuskaillessa joulupöydän kattausta ja juhla-ateriaa arkikiireiden keskellä pelastaviksi enkeleiksi tarjoutuvat lihatiskien asiantuntevat kauppiaat ja mestarikokit, jotka loihtivat moninaisia herkkuja sisäelimiäkään kaihtamatta ja jakoivat auliisti oppejaan myös kotikeittiöihin.

Jouluruokaa-ohjelman ensimmäinen osa (1972) alkaa lähikuvaotoksella rasvaiseen sianlihaan, josta Vanamo irrottaa luuta. Miehet vitsailevat joulupukin tulosta ja Vanamo virnuilee narulla pakettiin kääritystä kinkusta: ”Katohan siitä tulee siisti paketti kuin Jaska kapalossa.” (Jouluruokaa osa 1, 1972) Kolmonen muistuttaa, että: ”Jouluaterioita tulee valmistella hyvissä ajoin, ettei sitten jouluaattona emännälle tule turhaa kiirettä.” ja lisää kinkun kastikkeeseen käytetystä luusta, että: ”Näitähän lihamestari mielellään paloittelee siellä myymälässä.” (Jouluruokaa osa 1, 1972.) Patakakkosen 1970-luvun jouluruokaohjelmissa ruoanlaiton sukupuolijako näyttäytyi selvänä: fyysistäkin voimaa vaativat työ lihatiskillä ja kokkien ammattilaisuus kuului miehiseen asiantuntijuuteen, kun taas käytännön työ kotien keittiöissä jäi usein naisten harteille. Asennemuutosta vahvasti sukupuolittuneeseen ruoanlaittoon kuitenkin toivottiin. Tämä edellytti Vanamon mukaan ruoanlaittokasvatuksen aloittamista jo lapsuudessa: ”Pienet nassikat pitäisi saada myös ruuanlaittoon, myös pojat. Suomalainen mies kun on luonnostaan niin jäyhä, että harva vetää esiliinan eteensä.” (Grillaten ruokatietoutta. Helsingin Sanomat No 149, 4.6.1976.)

Suomalainen elintarviketeollisuus ja suomalaisten ruokailutottumukset olivat murroksen keskellä 1970-luvun taitteessa. Lihankulutuksen nousua ja lihaan liittyviä mielikuvia K-kaupan Väiskin mainosten kautta tutkinut Laura Saarenmaa toteaa, että 1970-luvun alussa lihankulutus nousi jyrkästi toisaalta kuluttajien ansiotason nousun vuoksi, toisaalta lihatuotannon ja lihajalosteiden saatavuuden kasvun myötä (Saarenmaa 2025, 14). Vaikka ylenpalttinen lihankulutus on Suomessa verrattain nuori, sotien jälkeisen ajan ilmiö, pyrittiin mielikuvilla vahvistamaan liharuokien pitkiä kulttuurisia perinteitä myös kaupan alan tv-mainoksissa (Saarenmaa 2025, 8). Patakakkosenkin jouluohjelmien ruoat ovat varsin lihavoittoisia, ja lihan erinomaisuutta nostettiin esiin paitsi maun myös terveellisyyden näkökulmasta. Asia on pihvin Perinteelliset jouluruoat -ohjelmassa (1971) kokkikaksikko valmistaa vasikan sydämestä ja munuaisista tahvanaspaistia, jota Vanamo äityy kehumaan vuolaasti suoranaisena terveysruokana: ”Kyllä mä sanon että tämmösen tahvanaspaistin keksijä on ollut fiksu kaveri kun sitä on jouluaattona ja joulupäivänä vetänyt rasvaista kinkkua ja kaikkia muita laatikoita, niin tämä kun on tollaista valkuaista ilman suurempia rasvoja, joskin me nyt vähän panemme tota porsaanlapaa, mutta sekin on semmoista lihaista osaa, niin tämä kyllä elimistölle tekee eetvarttia – saadaan rasvat lähtemään liikkeelle.” (Perinteelliset jouluruoat 1971.)

Patakakkosen joulu ei olisi ollut joulu ilman kinkkua, ja sen valmistuksen eri vaiheita ja tapoja esitettiinkin sekä perinnejaksoissa että nykykeittiössä. Kinkkua voitiin suolata, keittää sekä paistaa folioon tai ruistaikinakuoreen käärittynä – pääasia että sika oli juhlapöydän korein kruunu, ja mitä terveellisemmin kypsennetty, sen parempi. Se on sitten joulu -perinneohjelmassa (1976) parivaljakko istuutuu joulupöydän antimien ääreen, ja ensimmäinen maistiainen otetaan Kolmosen aloitteesta: ”Eiköhän me kinkulla aloiteta… ei joulua ilman kinkkua. … Tässä se on kuule tuo silavakin vähän erilaista kun se on keitetty tuo kinkku ensin.” Tähän Vanamo lisää: ”Ja varmasti on myös parempi meidän terveydelle näin pyhäisenä aikana kun sitä tulee kuitenkin oltua paikallaan niin kuin tietysti pitäiskin.” (Se on sitten joulu 1976.)

Kansanvalistuksen vuosikymmen

1960- ja 1970-luvut olivat Yleisradiossa kansanvalistuksen kulta-aikaa. Yhtiön päämääränä oli valistaa ihmisiä yhteiskunnallisesti valveutuneiksi kansalaisiksi ja tarjota mahdollisimman monipuolista ja tutkimusperusteista ohjelmaa tämän päämäärän saavuttamiseksi. Ruokavalistuksessa kansanterveydellinen ajattelu ja ravitsemuskasvatus korostuivat 1970-luvulla, jolloin suolan, sokerin ja rasvan käytön vähentämiseen alettiin kiinnittää uudenlaista huomiota. Lääkäri Pekka Puskan luotsaamaa Pohjois-Karjala-projekti, joka tähtäsi alueen asukkaiden ruokavalion ja terveyden parantamiseen, onnistuikin vähentämään alueen sydänkuolemia valistuksen keinoin. (Kortti & Hänninen 2025, 224; 228.) Hivenaineiden, valkuaisten ja vitamiinien väsymättömiä puolestapuhujia olivat taas Vanamo ja Kolmonen, joiden rasvaa ja kaloreita kartteleva valistus ulottui jopa pikkulintuihin. Kolmosen laittaessa talia lintulaudalle alkaa Vanamo kasata kauralyhdettä ja toteaa: ”Se on pidettävä lintujenkin ravitsemuksellinen tasapaino kunnossa joulun aikana kun tuo Jaakko syöttelee niille rasvaa, niin pitää saada vähän kokojyväviljaa ja kuitua…muuten ei niillä terveys kestä.” (Se on sitten joulu 1976.) Jouluruokia kuvattiin nautintona, joiden syömisen tuli kuitenkin olla tarkkaan harkittua. Kinkunsulatusjumppien aikakaudella kukaan ei ollut kuullutkaan ruoka- ja kehorauhasta. Lanttulaatikkoonkin piti lisätä voisulaa maltillisesti. Jaakko Kolmosen sanoin: ”Jouluna niitä kaloreita tahtoo tulla niin että täytyy käydä lenkillä riittävän usein. … Älä pane liikaa, ettei tuu niitä kaloreita liikaa.” (Jouluruokaa osa 2, 1972.) Myös vuonna 1974 Asia on pihvin jouluteema oli terveellinen, kun parivaljakko tv:n ohjelmatietojen mukaan valmisti sokerittoman ja vähärasvaisen joulun Tuomaan joulukalasta, kevytsuolatusta siiasta, Kaarinan joulupuurosta, tomaattikastikkeesta ja joulusinapista (Länsi-Savo No 334, 22.12.1974).

Vaikka kansanvalistuksen näkyvin puoli osuikin Patakakkosessa ruoan terveellisyyden lisäämiseen, pyrittiin ohjelmassa myös muutoin vaikuttamaan kulutustottumuksiin. Hintatietoinen ajattelu oli osa onnistunutta ruoanlaittoa, ja niinpä esimerkiksi jouluna 1973 Asia on pihvissä valmistettiin tv-ohjelmatietojen mukaan taloudellisia ruokia. (Maaseudun tulevaisuus No 145, 13.12.1973.) Silakasta ja ”siansivusta” koostuva suutarin joulukala oli Vanamon mukaan sekä herkullinen että edullinen jouluruoka (Asia on pihvi, Perinteelliset jouluruoat 1971), kun puolestaan smetanan kanssa nautittu mateenmäti kipusi kilohinnaltaan miltei sataan markkaan, vaikka: ”… jos itse pyytää, niin eihän se silloin tietysti maksa.” (Jouluruokaa osa 4, 1972). Vanamon valistava kritiikki koskikin lähinnä sitä, ettei kallista raaka-ainetta tulisi heittää pois, vaan mateetkin tuli hyödyntää kaikkineen mätiä myöden.

Laura Saarenmaan mukaan Keskon ruokamainosten taustalla oli huoli kotiruoan arvostuksen ja keittotaidon laskusta. Maaseudulla varttuneet mutta kaupungistuneet suuret ikäluokat eivät välttämättä enää hallinneet perinteisiä kotiruokataitoja. Kiireisten kaupunkilaisten turvautumista esimerkiksi nakkikioskeihin herättikin harmia Keskon Pirkka-lehdessä vuonna 1972. (Saarenmaa 2025, 10.) Samaan huoleen yhtyy Se on sitten joulu -perinneohjelma (1976). Jakso päättyy jouluiseen ruokapöytään, jonka äärellä Vanamo ja Kolmonen antavat toisilleen joululahjaksi puiset lusikat. Symbolisen eleen on tarkoitus muistuttaa sekä terveyden vaalimisesta että kotiruoan arvokkuudesta. Kolmonen toivookin puulusikan tuovan ystävälleen: ”…. sellaisen vuoden että ajattelet enemmän terveyttäsi ja sydäntäsi, että mitä tuonne suuhun laitat.” Vanamo kiittää lisäten: ” Niin sinun askeleet kuin monen muun tarpeettoman usein johtaa pöytiin vieraisiin… toivoisin että useammin atrioitsisit siellä perheen parissa.” (Se on sitten joulu 1976.)

Perinteitä ja nykyaikaa

Patakakkosen Yle Areenan joulujaksot ovat kiehtova yhdistelmä 70-lukulaista nykypäivää ja maalaispirttien ”perinteistä” joulua, jollaisiin ainakaan nuoremmilla kaupungistuneilla katsojilla tuskin oli enää konkreettista kosketuspintaa. Uusien elämäntapojen katsottiin erkaantuttavan nuoria kaupunkilaisikäpolvia perinteisistä ruokalajeista, ja olipa Pirkka-lehdessä havaittu jopa suoranaista suomalaisten perinneruokien vähättelyä. Lehti ryhtyikin edistämään perinneruokatietoisuutta lihapainotteisin reseptein ja ruokalistaehdotuksin. (Saarenmaa 2025, 12.) Patakakkosen katsojiin menneen ajan traditioita esittelevät jouluohjelmat kuitenkin vetosivat, ja niitä toivottiin vuodesta toiseen uudelleen. Vuonna 1985 tehdyssä haastattelussa Jaakko Kolmonen kertoo yksinäisestä rouvasta, joka oli kädestä pitäen tullut kiittämään häntä jouluohjelmasta sanoin: ”Kiitoksia, minullakin oli joulu!” Vastikään Kordelinin säätiön tunnustuspalkinnon vanhan ruokaperinteen vaalimisesta saanut Kolmonen toteaa vaatimattomasti – mutta kauniisti menneiden polvien työtä kunnioittaen – palkinnon merkitsevän sitä, että vihdoin myös isoäitien työ myönnetään kulttuuriksi. Perinteinen jouluohjelma ruokineen ja perinnetaitoja esittelevine osioineen oli Kolmosen oman näkemyksen mukaan eräänlainen joulun unelmatyyppi. (Jouluista nostalgiaa. Uusi Suomi No 343, 21.12.1985.)

Perinneohjelmat vastasivat katsojien nostalgian, hidastamisen ja hiljentymisen tarpeeseen hektisen kaupunkilaiselämän lomassa. Perinteellisissä jouluruoissa (1971) Kolmonen ja Vanamo kisailevat leikkimielisesti keskenään saappaanheitossa, suutarin sohimisessa ja kukonkengityksessä, sekä ryydittävät vuoropuheluaan jouluperinteisiin liittyvillä uskomuksilla. Jakson mieleenpainuvimmassa kohtauksessa miehet leipovat ruistaikinaisia tahvanaskakkaroita perinteisin menetelmin paljasta reittä varten.

(Asia on pihvi, Perinteelliset jouluruoat 1971.) Joulujaksot ovat nykykatsojasta hidastempoisia, osin toki ihan käytännön syistä, sillä katsojien oli ehdittävä kirjoittamaan mieleisensä reseptit ylös television ruudulta. Maakellarista haettujen juuresten peseminen varpuharjalla pesusoikossa, savusaunan lämmittäminen, hevosen ruokkiminen kauroilla ja taikinankuorella sekä lumilyhtyjen tekeminen pihamaalla näyttävät, miten entisaikojen joulut eivät olleet kiireistä säntäilyä kaupasta toiseen, vaan ne syntyivät – ainakin kullattuina nostalgian kohteina – leppoisasti tekemällä (Perinteelliset jouluruoat 1971). Neliosainen Jouluruokaa -sarja (1972) esittelee lyhyissä kymmenen minuutin pätkissä joulukalenterimaiseen tapaan jouluruokien valmistusta aaton kynnyksellä. Keittiö on varusteltu nykyaikaisesti sähköuuneineen ja -liesineen, ja hehkuvat värit tekevät oikeutta niin ruoille kuin niiden valmistukseen ja tarjoiluun varatuille astioille. Kuvaruutu vilisee suomalaisia design-klassikoita Kaj Franckin Kilta-astioista Timo Sarpanevan punaiseen valurautapataan ja Esteri Tomulan Vegeta-kattilaan.

Aikalaisille keittiön ajanmukainen sisustus on saattanut toimia jopa eräänlaisena näyteikkunana paitsi ruoka-aineisiin myös astioiden kaltaisiin kulutushyödykkeisiin. Nykykatsojaa tosin hirvittää sinänsä tunnelmallinen mutta hyvin vaaralliselta näyttävä elävien kynttilöiden polttaminen keittiön ahtaissa hyllyväleissä. Patakakkosesta julkaistiin vuonna 1990 peräti kymmenosainen Jouluruokakalenteri, jonka tarkoituksena oli auttaa ruoanlaittajia – sekä emäntiä että isäntiä – loihtimaan perinteinen jouluruokapöytä arjen kiireiden keskellä. Jaakko Kolmosen aisaparina ohjelmassa nähdään kokki Sirkka Gustafsson sekä apulaisena riihimäkeläinen isoäiti Irja Ojala, jolle sota-ajan joulujen puute oli vielä tuoreessa muistissa.

Sanomalehti Uusi Suomi kertoo ohjelmasta seuraavasti: ” Valmisteilla on perinteinen joulu, jollaista voi viettää niin kerrostalossa, omakotitalossa, rivitalossa kuin vanhassa pirtissäkin. Aikatauluissa on huomioitu nykytalouksien mahdollisuudet pakastaa joitakin valmiita ja puolivalmiita ruokia, ja reseptit pyritään pitämään niin kauan ruudussa, että ne ehtii rauhassa kirjoittaa muistiin.” (Patakakkonen kokkaa joulutunnelmissa. Uusi Suomi No 333, 11.12.1990.) Yle Areenassa joulukalenterin jaksoja on katsottavissa kolme, tosin jaksot eivät ole kokonaisia. Siinä missä 1970-luvulla erityisruokavalioista ei vielä puhuttu sanaakaan, vuonna 1990 ehdotetaan keliaakikoille jo tattarijauhoja vehnäjauhojen korvaajiksi ja hylamaitoa laktoosi-intolerantikoille.  Vaikka ohjelmassa esitellyt jouluruoat ovat edelleen hyvinkin perinteisiä kinkkuineen ja laatikoineen, tilaa henkilökohtaisille mieltymyksille suodaan aiempaa enemmän. Ruokien lisääntyessä lukumäärällisesti kaivattiin myös ohjeistusta pöydän kattamiseen ja ruokalajien oikeaoppiseen syömiseen. Pöydässä ei enää suinpäin käyty ensimmäisenä porsaan kimppuun vaan aloitettiin Kolmosen ohjeistuksen mukaan silliruoista ja muista kylmistä kalaruoista. Raskasta kokonaisuutta kevennettiin vihersalaatilla. (Patakakkosen joulukalenteri 24.12.1990.)

Patakakkosen perintö?

Patakakkonen muovasi television välityksellä suomalaista ruokakulttuuria yhdistämällä ruokaperinteitä nykyelämän vaatimuksiin yli parinkymmenen vuoden ajan. Ylen Elävä arkisto ja Areena tarjoavan kurkistusluukun menneiden vuosien televisiojouluihin ja kutsuvat ruutujen ääreen myös uusia sukupolvia. Vaikka sisäelimet ja lipeäkala eivät kuulostaisikaan omaan joulupöytään sopivilta herkuilta, on itse ohjelmien tunnelmassa nostalgista lämpöä, joka saa palaamaan niiden pariin joulusta toiseen. Tonttulakkipäisten kokkien hassuttelu viidenkymmenen vuoden takaa on jo itsessään muuttunut perinteeksi – yhdeksi niistä elementeistä, jotka tekevät joulusta joulun.

Asta Sutinen

Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen

Lähteet:

Yle Areena

Asia on pihvi: Jouluruokaa (1972); osat 1, 2 ja 4

https://areena.yle.fi/1-1359968

https://areena.yle.fi/1-1359969

https://areena.yle.fi/1-1359971

Asia on pihvi: Perinteelliset jouluruoat (1971)

https://areena.yle.fi/1-903650

Patakakkosen joulukalenteri 22.12.1990

https://areena.yle.fi/1-50128961

Patakakkosen joulukalenteri 23.12.1990

https://areena.yle.fi/1-50207218

Patakakkosen joulukalenteri 24.12.1990

https://areena.yle.fi/1-50146751

Se on sitten joulu (1976)

https://areena.yle.fi/1-903651

Sanomalehtiaineisto:

Etelä-Suomen Sanomat 1971

Helsingin Sanomat 1976

Länsi-Savo 1974

Maaseudun tulevaisuus 1973

Uusi Suomi 1985, 1990

Kirjallisuus:

Kortti, Jukka ja Reetta Hänninen, toim. 2025. Kansan ääni ja kuva. Yle, Suomi ja suomalaiset 1926–2026. Helsinki: SKS Kirjat.

Saarenmaa, Laura. 2025. Hyvät lihat tarjouksessa. K-kaupan Väiski ja suomalaisen lihankulutuksen nousukausi. Lähikuva 2/2025, 7–25.  https://doi.org/10.23994/lk.162555.

Jouluaatto 1997. Lahjat on avattu, joulusauna saunottu. On aika katsoa tv:tä. Illan lähetessä lähestyy myös sen vuoden joulukalenterihitti, The Joulukalenteri. Tätä katsoivat kaikki kaverit, sen hokemia toisteltiin ja sarjan finglishille naureskeltiin. Itsekin naureskelin ja hoin mukana, mutta myös kammosin sarjaa ja sen pahishahmoa näsää. Niinpä tuona jouluaattona päätin mennä aikaisin nukkumaan ja peitin vielä korvatkin, ettei minun tarvitsisi kuulla sarjan loppuratkaisua ja sitä synkkää musiikkiteemaa, jolla näsä esiteltiin. Vuotta myöhemmin, kun joulukalenteri tuli uusintana, taisivat pahimmat muistikuvat näsästä olla unohtuneet, koska olen finaalijakson nähnyt. Muistijälki tuosta sarjan ensiesityksestä on kuitenkin vahvempi. Sarja pohjautui tanskalaiseen formaattiin, ja osa suomalaisestakin versiosta käytiin kuvaamassa Tanskassa. Kyseessä oli aikuisille suunnattu joulukalenteri, josta kertoi myös sarjan alkuperäinen esitysaika myöhäisillassa. Seuraavina päivinä iltapäivissä nähdyt uusinnat keräsivät kuitenkin katsojia myös nuoremmista ikäluokista.

Television joulukalentereihin liittyykin monilla vahvoja muistoja, ja viime vuosina on lähes aina joulukuun lähestyessä näkynyt eri lehtien sivuilla äänestyksiä parhaasta, muistettavimmasta tai kaikkien aikojen joulukalenteriohjelmasta. Televisiokalenterien merkityksestä kertoo toki myös se, että niitä on uusittu joskus moneenkin kertaan ja ne ovat katsojien parissa toivottuja. Myös The Joulukalenteri on ollut MTV:n kanavilla uusintakierroksilla useampaan otteeseen.

Yleisradio on esittänyt joulukalentereita televisiossa 60-luvulta asti. Kalentereissa on nähty suosittuja hahmoja ja lastenohjelmien tekijöitä, kuten Histamiini, Heinähattu ja Vilttitossu, Gommi ja Pommi, jänö Neponen sekä Kylli-täti. 2000-luvulla Tonttu Toljanteri seikkaili joulukalenterissa useampana vuonna. Yle on listannut ja koonnut otteita joulukalentereistaan Elävään arkistoon. Ylen kanavilta ja Yle Areenassa on nähty joulukalentereita myös ruotsin- ja saamenkielillä.

Ensimmäisessä Ylen esittämässä joulukalenterissa vuonna 1962 esiintyi tonttutyttö, joka avasi linnan luukkuja. Seuraavana vuonna vuorossa oli Tähystäjätontun seikkailut. Kyseessä oli mustavalkoinen, piirretty ja yksinkertaisesti animoitu joulukalenteri, joka kertoi joulupukkia avustavasta tähystäjätontusta. Suuren puun oksalla sijaitsevassa mökissä asuva tonttu selvittää kaukoputkensa avulla, mitä ihmiset toivovat joululahjaksi. Kalenteriin liittyi myös sanallisia arvoituksia, joiden ensimmäisistä kirjaimista muodostuisi jouluaaton tullessa lause.

Uusi Suomi -lehti nosti esiin erilaisia joulukalentereita 1.12.1984 julkaistussa jutussa. Lehti kertoo kuinka edellisenä vuonna nähty, Muumilaaksosta kertonut joulukalenteri oli ollut ”alkuillan magneetti”, jonka ”yhtäkään jaksoa ei sopinut jättää väliin.” Kuluvana vuonna oli jo jännitetty, mitä yllättävää kalenterista paljastuisi, mutta yllätys jäi uupumaan: kalenterissa esiintyivät jo useampana vuonna aiemminkin nähty Histamiini ystävineen. Kritiikkiä kohdistetaan katsojien aliarvioimiseen: ”Ehkäpä yleisradio laskee katsojakunnan muutamassa vuodessa vaihtuneen. Siinä se laskee pieleen: jos kalenteri on viimevuotisen Muumilaakson tasoinen, ikärajaa ei ole.” (Uusi Suomi 1.12.1984.) Lehtijutuissa muistettiin myös nostaa esiin, jos joulukalenterista puuttui tuttuja elementtejä. Esimerkiksi vuoden 1981 Kylli-tädin joulukalenterissa ei käytetty perinteisiä kalenterin luukkuja, vaan päivien kulumista laskettiin päivittäin syttyvistä tähdistä. (Apu 27.11.1981.)

Vuoden 1978 kalenterissa esiteltiin suomalaisia kansantarinoita sekä satukirjailijoita ja -kuvittajia. Tästä kalenterista kirjoitettiin kehuvasti esimerkiksi Helsingin sanomien sivuilla: ”Joulukalenteri luo tänä vuonna juuri sitä kaivattua tunnelmaa, kihisevää odotusta, salaperäisyyttä, jota hyvään jouluun tarvitaan. Siinä ei — edes puhuta joulusta suurella J:llä, vaan annetaan odottaville lapsille paljon parempaa: suomalainen satumaailma. Tulevien päivien myötä 70-luvun lapsi saa elävän kosketuksen vanhempiensa, isovanhempiensa, jopa isoisovanhempiensakin lapsuuden aikaiseen lastenkirjallisuuteen ja sen kuvitukseen. Niinpä Joulukalenteri on kaikkien katsojien oma ohjelma, olipa kyseessä nuori, keski-ikäinen tai ikäihminen.” (Helsingin sanomat 1.12.1978.) Joulukalentereiden nähtiin olevan sukupolvet ylittäviä ohjelmia, joissa kuitenkin lapset olisivat etusijalla. Nimimerkki ”Lasten ehdoilla” puuttui mielipidekirjoituksessaan nimenomaan tähän seikkaan kun Olga P. Postisen joulukalenterissa oli horoskooppeja sisältänyt jakso, joka ”ei todellakaan puhutellut lapsia”. (Etelä-Suomen sanomat 9.1.1997.)

Ajankohtaisia teemoja

Joulukalentereissa on voitu tarttua myös ajankohtaisiin teemoihin. Vuonna 1976 joulukalenterissa tutustuttiin eläinten ja luonnonsuojelun maailmaan, kun ympäristöliike ja luonnonsuojelun teemat olivat paljon myös julkisessa keskustelussa. Teemaan lapsia johdattivat Matti-nukke ja Korkeasaaren johtaja Ilkka Koivisto. Apu-lehti kirjoitti joulukalenterista marraskuun lopulla: ”Jokaisena 24 päivänä jouluaattoon asti joulukalenteri esittelee yhden eläimen, joukossa monia sukupuuttoon kuolevia, suojeltavia lajeja. Mukaan mahtuu kuitenkin myös ihan kotoisia ja tuttuja ystäviä, lintulautojen vakiovieraita myöten.” Joulukalenterissa oli myös pelillistämisen aspekti mukana, sillä jokaisesta luukusta paljastuvasta eläimestä poimitaan yksi kirjain. Kaikista kirjaimista paljastuu lopulta ”tärkeä lause” – tuota lausetta tokikaan lehdessä ei etukäteen paljasteta. Joulukalenteri oli suunnattu etenkin kouluikäisille, 7-12-vuotiaille. (Apu 26.11.1976.)

Ajankohtaisuutta oli mukana myös joulun 1969 kalenterissa. Siinä Rune ja Sam -nimiset henkilöt matkasivat Joulupukin kanssa ympäri maapalloa lentokuplalla, mutta Länsi-Savo-lehden mukaan kyseessä olivat avaruudesta tulleet matkaajat. Työstä uupunut Joulupukki pääsee avaruudenmatkaajien kanssa hetkeksi hengähtämään ja katselemaan maailmaa yläilmoista käsin. Joulukalenterissa vierailtiin eri puolilla maapalloa ja katsojat saivat arvuutella, missä päin maailmaa pukki ja matkaajat vierailivat. Vastaus paljastui aina seuraavan päivän luukusta. (Länsi-Savo 29.11.1969.) Epäilemättä samana vuonna koetut kuukävelyt ja avaruuslennot inspiroivat joulukalenterin teemaa.

Monimediaalisuutta

Vuonna 1998 Ylellä joulukalenteria oli esitetty jo 35 vuoden ajan. Tuona vuonna kalenterissa esiintyivät Nukketeatteri Sammon hahmot Tohelo, Torvelo ja Duppaduulix-koira, jotka olivat tulleet televisiossa tutuiksi Pikku-Veturi-nimisestä ohjelmasta. Ohjelman tekijät kertoivat lehtihaastattelussa, kuinka joulukalenterin melko vähän toimintaa sisältävien jaksojen toivottiin inspiroivan lapsia leikkimään enemmän ja viettämään aikaa yhdessä. (Länsi-Savo 28.11.1998.) Artikkelissa käytetään termiä ”hidas kiiruhtaminen”, joka sopisi melkein nykypäivänkin puheisiin mindfullnessista, kiireen ja stressin vähentämisestä sekä läsnäolon merkityksestä.

Vuonna 1998 joulukalentereita oli esityksessä useampikin. Ylen kanavilla nähtiin Tohelon ja Torvelon lisäksi FST:n tuottama ja suomeksi tekstitetty Den Vita Haren. MTV3:lla esitettiin puolestaan Suomen Joulukaupunki Turun tuottamaan Puuhakirjaan pohjautunutta Puuhakalenteria, jossa esiintyi myös Turun linnan tonttu. Lisäksi jo aiemmin mainittu The Joulukalenteri oli uusintakierroksella. (Länsi-Savo 28.11.1998.)

Toistuvia asioita joulukalentereissa olivat pitkään niiden vaihtelevat esitysajat, joulukalenterien mainostaminen esittäytymisohjelman myötä sekä joulukalenterien monimediaalisuus. Lineaarisen ohjelmavirran aikakaudella on kiinnostavaa, että varsin monena vuonna joulukalenterin esitysaika vaihteli, vaikkakin lyhyellä aikavälillä. Esimerkiksi vuoden 1969 joulukalenteria esitettiin pääsääntöisesti klo 17.30-18.00 tienoilla (Länsi-Savo 29.11.1969). Monet joulukalenterit esiteltiin tv-ruuduissa myös päivän, pari etukäteen, näin tehtiin esimerkiksi vuosina 1981, 1982 ja 1985.

Moniin kalentereihin liittyi television ulkopuolelle ulottuvia kilpailuja tai kalenterien hahmot olivat tunnettuja muistakin yhteyksistä. Vuoden 1997 Ylen joulukalenterissa seikkaili Etsivätoimisto Jalka & Lamppu, jonka oli käsikirjoittanut Eppu Nuotio. Samana vuonna Nuotion kirjoittama kirja Etsivätoimisto Jalka & Lamppu ja ihmeellinen tapaus kilpaili ensimmäisestä Finlandia Junior -palkinnosta (nyk. lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia). (Etelä-Suomen sanomat 27.11.1997.) Vuonna 1967 kirjakaupoista oli mahdollista ostaa joulukalenteri, jonka tuotoilla tuettiin sotainvalideja. Kalenteriin kuului sekä askartelu- että kilpailutehtäviä. Askarteluissa ruudussa olivat apuna kuuluttajat Teija Sopanen ja Tuula Ignatius. Kilpailutehtävästä oli puolestaan mahdollisuus voittaa rahapalkinto. (Keskipohjanmaa 21.11.1967.)

Kirjapohjalta ponnisti myös Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä, joka nähtiin televisioruuduissa vuonna 1993. Kattilakosken perheen jouluvalmisteluista kertova sarja sisälsi toisen kirjoittajan Tiina Nopolan mukaan ”paljon ironiaa suomalaisesta joulunalusajasta ja on siksi oikeastaan tarkoitettu myös joulusatiiriksi perheen aikuisille”, ja alkuillan esitysaika puolsi kalenterin suuntaamista koko perheelle (Etelä-Suomen Sanomat 1.12.1993). Ainakin Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoja paljon lapsena lukeneelle joulukalenteri oli täynnä tuttuja hahmoja ja samaa tunnelmaa kuin kirjojen sivuilla; kuka varastikaan ruokaa kellarista…

Vielä yksi lapsuusmuisto. Meillä oli Eläinten olympialaiset -VHS (Animalympics, 1979), jota katsoimme usein siskoni kanssa – elokuva oli viihdyttävä. Mutta lähes yhtä viihdyttävää oli, että joku oli vahingossa nauhoittanut kyseiselle VHS:lle elokuvan päälle jakson joulukalenteria 1980-luvun lopulta. Kyseisessä joulukalenterin luukussa esiintyivät kaksi miestä sekä pöllö, ja se oli kaksikielinen, suomi ja jokin itäeurooppalainen kieli. Jostain syystä, jota en enää muista, joku tai jokin ärsytti toista miestä, jolloin mies heitti huopatossunsa ärsyttäjää kohti. Tossu meni ohi, mutta alkoikin sitten elää omaa elämäänsä. Se muuttui konkreettisesta huopatossusta piirretyksi tossun ääriviivaksi ja sille ilmestyi silmät. Ihan jokaista yksityiskohtaa en muista, mutta yhdessä vaiheessa piirretty huopatossu muuttui tykiksi ja ampui lumipalloja miehiä kohtaan. Lopulta karannut huopatossu saatiin taltutettua, kun sille heitettiin kaveriksi toinen huopatossu.

Monesti yritin löytää tälle joulukalenterille nimeä, ja itse asiassa jo vuonna 2008 sainkin vastauksen kysymykseeni Rouva Ruudulta (ks. kuva alta) – en kuitenkaan muistanut asiaa jo selvitelleeni, ennen kuin tein tiedonhakua tätä tekstiä varten. Kyseessä oli tosiaan vuoden 1989 Joulukalenteri – Vanocni Kalendar, joka oli Suomen ja Tšekkoslovakian yhteistuotanto. (Elonet.) Kalenteria kehuttiin myös lehdistössä, Uudessa Suomessa kerrottiin joulukalenterin olevan ”kunnianhimoista työtä, joka toimii monella tasolla. Siinä on lumoa ja sadunomaisuutta, mutta tarjoaa aktiivisille katsojille pohdittavaa myös kymmenminuuttisen jakson päätyttyä.” (Uusi Suomi 30.11.1989.) Tästä joulukalenterista toivoisin vielä joskus näkeväni edes pätkiä, sillä vihaisen huopatossun muistijälki on erittäin vahva!

Lähteet

Internet:
Yle Elävä arkisto – Joulukalenterit
Muistikuvaputki-sivusto

Kansalliskirjasto:
Keskipohjanmaa, 21.11.1967, nro 298, s. 11
Länsi-Savo, 29.11.1969, nro 322, s. 9
Apu, 26.11.1976, nro 48, s. 101
Helsingin Sanomat, 01.12.1978, nro 324, s. 47
Apu, 27.11.1981, nro 48, s. 84
Uusi Suomi, 01.12.1984, nro 325, s. 15
Etelä-Suomen Sanomat, 01.12.1993, nro 326, s. 19
Etelä-Suomen Sanomat, 09.01.1997, nro 7, s. 26
Etelä-Suomen Sanomat, 27.11.1997, nro 321, s. 41
Länsi-Savo, 28.11.1998, nro 322, s. 28-29

Istu mukavasti lempilepotuoliisi ja varmista, että kuva ja ääni toistuvat selkeästi. Sitten vain virittäytymään menneiden vuosikymmenten suomalaisiin jouluhetkiin television äärellä. Tämän vuoden Adventtikalenterimme on teemaltaan Joulu tv-ruudussa ja tämä blogikirjoitus käsittelee suomalaisen tv-joulun musiikkiparodiaa, -satiiria ja leikkimielisyyttä.

Televisiolähetykset alkoivat Suomessa 1950-luvun lopulla. Musiikkitutkija Janne Mäkelän mukaan musiikki oli televisiossa vahvasti mukana heti alusta lähtien, vaikkakin televisiossa oli radioon verrattuna musiikkiohjelmia huomattavasti vähemmän. Viritysmusiikki oli eniten esitysaikaa saanut musiikkimuoto, mutta myös heti alusta alkaen televisiossa voitiin nähdä monia erilaisia musiikkiesityksiä ja -ohjelmia.

Alkuaikoina television jouluinen musiikkitarjonta painottui klassiseen musiikkiin ja esimerkiksi Cantores Minores -kuoron konsertteja voitiin seurata kuvaruuduista useana eri vuotena. Kuitenkin myös kevyempi musiikki kuului ohjelmistoon, vaikka Mäkelän mukaan niin radiossa kuin televisiossakin kulki kuitenkin selkeä raja klassisen musiikin ja kevyen eli populaarimusiikin välillä vielä 1960-luvulla.

Televisiota katsottiin 1960-luvun lopussa jouluisin jo varsin paljon. Vuonna 1969 arvioitiin, että jouluaattona kello 19 televisiota seurasi noin 700 000 katsojaa, ja pari tuntia myöhemmin määrä oli noussut jo 1,4 miljoonaan. Myös molempina joulupäivinä katsojamäärän arveltiin ylittäneen miljoonan. Kaikki eivät silti avanneet “töllötintä” jouluna. Varsinkin aatto oli – ja monille on yhä – päivä, joka omistettiin läheisten kanssa olemiselle. Joulupäivänä tai viimeistään tapaninpäivänä televisio palasi kuitenkin olohuoneiden keskipisteeksi. Monelle yksinäiselle televisio oli tärkeä, usein ainoa seuranpitäjä.

Kevyen musiikin ohjelmat painottuivat 1980-luvulle asti joulun aluspäiviin ja molemmille joulupäiville. Jouluaatto oli pyhitetty vakavahenkisemmille ohjelmille ja musiikille. Esimerkiksi joulupäivän ohjelmistoon vuonna 1970 kuului Pertti Reposen ja Erkki Pohjanheimon ”jouluhassuttelu”, joka oli koottu ”musiikista, iloisista ihmisistä, vitseistä ja sketseistä” ja jossa esiintyivät Viktor Klimenko, Ragni Malmsten, lauluduo Vesa Nuotio ja Pertti Reponen, Leo Jokela, Topi Reinikka ja Ritva Vepsä. Tapaninpäivänä ohjelman mainostettiin olevan ”kauttaaltaan viihteellinen”. Mainostv:n puolella esitettiin Tapaninpäivätanssit, jossa esiintyivät Katri Helena ja Kullervo Linnan Humppa-Veikot.

TV 1- kanavan Jatkoaika-keskusteluohjelmassa intouduttiin 1968 tanssimaan kuusen ympärillä kappaletta ”Porsaita äidin oomme kaikki”. https://yle.fi/a/20-105908

Vuosina 1967–69 esitetyn ohjelman sisältö koostui paitsi ajankohtaisista keskusteluaiheista myös sketseistä ja se näytettiin televisiossa suorana lähetyksenä.

Mitäs täällä lymyillään ja hilpeästi hymyillään?

1970-luvulta lähtien joulun harrasta tunnelmaa uskallettiin jo selkeästi haastaa ja siitä saatettiin tehdä leikkiä. M.A. Nummisen Joulupukki puree ja lyö -kappale julkaistiin vuonna 1971 albumilla Joulupukin Juhannusyö. Nopeasti klassikoksi yltänyt kappale esitettiin television puolella tapaninpäivänä 1980.

https://areena.yle.fi/1-50134861

Toinen huumoriklassikko, Sika, levytettiin vuonna 1980 Juice Leskisen toimesta. Kuusessa ollaan -albumilta löytyvä kappale kertoo kinkkua himoitsevasta lapsesta. Rock-musiikkiohjelma Tuubin juontaja, Heikki Harma eli tutummin Hector sai kunnian esitellä tämän uunituoreen kappaleen:

https://areena.yle.fi/1-4136432 (kappale alkaa kohdasta 02:05)

Sika nousi nopeasti erityisesti nuorison suosikiksi. Esimerkiksi sanomalehti Länsi-Savo tiesi kertoa 1984, että mikkeliläisissä kouluissa se oli toinen joululaulusuosikki ”En etsi valtaa loistoa” -kappaleen rinnalla. Kaikki eivät sävelmästä pitäneet. Eräs yläkoulun opettajan sijaisena toiminut henkilö kirjoitti Länsi-Savossa tammikuussa 1981 koululaisten huonosta käyttäytymisestä ja paheksui samalla myös kollegoidensa musiikkimakua:

Opettajat purnaavat, mutta eivät kuitenkaan tuntuvasti rankaise sopimattomasta käytöksestä. On näet pysyttävä ajan hengessä mukana, ettei vain vaikuttaisi fossiililta. On ymmärrettävä puberteetti-ikäisiä, on ohjattava lempeällä kädellä eikä kovilla otteilla, on hyväksyttävä tämä nykyaika, jossa moukkamaisuus on muotia. Niinpä mm. kuulin muutamien opettajien kehuvan yhden nykyidolin Juice Leskisen ”Sika ”-levyä. Sikailu siis sallitaan, sitä jopa ylistetään. (Länsi-Savo 8.1.1981.)

Sika pääsi kuvaruutuun myös TV 2:n Kummelin jouluspesiaalissa vuonna 1994. Äänessä olivat Juicen lisäksi Heikki Kahilainen ja Heikki Silvennoinen.

Tasapainoilua ohjelmasuunnittelussa

Joulun ajan televisio-ohjelmien suunnittelijoiden työ ei ollut helppoa. Ohjelmiston piti olla runsas ja täysipainoinen, mutta ketään ei haluttu suututtaa, eikä tarkoitus ollut tunkeutua perhekeskeiseen jouluun. Yksinäisiä piti silti muistaa. Kuten Ilta-Sanomien toimittaja Ullamaija Kivikuru 1977 totesi, ”rämäpäisinkään” ohjelmistosuunnittelija ei uskaltanut muuttaa sovinnaista ja odotusten mukaista linjaa.

Yleisradion ohjelmapäällikkö Markku Soikkanen kertoi 1986, että musiikkiohjelmia oli kyseisenä jouluna poikkeuksellisen paljon, jopa siinä määrin, että niiden sovittaminen ohjelmistoon oli ollut haastavaa. Televisiokanavat saattoivat itse päättää ohjelmistostaan, mutta yhteisymmärryksessä, jottei musiikkiohjelmaa tullut molemmilta kanavilta yhtä aikaa. Joiltain katsojilta oli tullut palautetta joulun ajan ylen palttisesta juhlavuudesta, mutta suurin osa katsojista vaikutti olevan tyytyväisiä tarjontaan – ainakin jos tarkasteltiin ohjelmapäivystykseen tulleita soittoja.

TV 1:n ohjelmapäällikkö Lars-Peter Ringbom vakuutteli vuotta myöhemmin Uuden Suomen lehtijutussa, että musiikkiohjelmiin panostetaan jouluna erityisen paljon. Hänen mukaansa niitä oli yritetty rajoittaa kymmenisen vuotta sitten, mutta nyt suuren kysynnän ja vapaamman suhtautumisen vuoksi niiden osuutta oli kasvatettu. Toisaalta hän huomautti, että ohjelmapakettia oli vaikeaa koota niin, että se olisi miellyttänyt kaikkia. Ei saanut olla liian synkkää ja harrasta, mutta toisaalta piti muistaa myös joulun erityinen pyhyys. Televisio ei saanut häiritä ihmisten joulunviettoa, totesi Ringbom.

Kuin vastineena tälle, tunnettu säveltäjä ja kapellimestari George de Godzinsky totesi samaisen Uuden Suomen haastattelussa, että joulunajan television tarjoamasta musiikista yli puolet oli ”silkkaa täytettä” ja loppu oli tavanomaista: ”Aina soitetaan samaa – ja sekaisin”. Hän peräänkuulutti, että lasten ja aikuisten musiikki sekä klassinen ja kevyt musiikki tuli erottaa toisistaan. Jälkimmäisessä jako ”fifty-fifty” oli Godzinskyn mielestä hyvä. Lisäksi hän toivoi televisioon lisää kotimaista musiikkia ja kotimaisia esiintyjiä.

Kritiikkiä huumorin varjolla sketsisarjojen kultakaudella

Juice ilahdutti 1980-luvun puolivälissä television katsojia Aikuisten joulukalenterilla, jossa hän oli uudelleen sanoittanut tunnettuja joululauluja. Esiintymässä hänen kanssaan oli kosketinsoittaja Eero ”Safka” Pekkonen. Sanoituksissa käsiteltiin muun muassa joulun kerskakulutusta sekä Yhdysvaltain presidentin Ronald Reaganin ja Neuvostoliiton presidentin Mihail Gorbatšovin tapaamista Reykjavíkissä. Vuonna 1986 esitetyn musiikkisarjan voi katsoa kokonaisuudessaan Yle Areenasta. Tässä alkupään jaksoja:

Moniin suomalaisiin 1980–90-lukujen sketsiohjelmiin kuuluivat kiinteästi myös musiikkiosuudet, ja osasta tehtiin jopa omia joulun erikoisjaksoja.

Vuosina 1981–83 esitetyssä Ylen satiirisarja Hukkaputkessa pohdittiin 1981, pitäisikö maatalousyhteiskuntaan liittyviä joululauluja muuttaa, koska ne eivät enää vastanneet pakaste-elintarvikkeita hyödyntävien suomalaisten todellisuutta. Lisäksi ne olivat kaunaisia ja katkeria – oikeastaan lietsoivat luokkavihaa. Lopuksi esitettiin uuden sukupolven joululaulu, joka ei loukannut ketään. https://areena.yle.fi/1-50168362

Pitkän linjan viihdyttäjän, Pertti ”Spede” Pasasen sketsiohjelmaa Spede Show’ta esitettiin vuoteen 1987 saakka. Viimeisessä, 14.12.1987 esitetyssä joulujaksossa Vesa-Matti Loirin esittämät hahmot laulaja Jean-Pierre Kusela, lastenohjelman juontaja Nasse-setä, juontaja Auvo sekä tv-kuuluttaja Tyyne astuivat lavalle esittämään kappaleen Tonttujen jouluyö.

Muutama vuosi myöhemmin Loirilla oli oma sketsishow, jossa hän esitti tuoreen, Kassu Halosen säveltämän ja Vexi Salmen sanoittaman ikivihreäksi muodostuneen kappaleensa ”Sydämeeni joulun teen”. Samanniminen 1988 julkaistu albumi on eniten Suomessa koskaan myynyt joululevytys. Vaikka kyseessä ei ole erityisen hupaisa kappale, se on oivallinen päätös tälle tekstille.

Lähteet

Yle Areena

https://areena.yle.fi/tv

Ylen Elävä arkisto

https://yle.fi/elavaarkisto

Kansalliskirjasto

Helsingin Sanomat 24.12.1959, 24.12.1960, 24.12.1969, 24.12.1970

Ilta-Sanomat 19.12.1963, 27.12.1977

Länsi-Savo 8.1.1981, 21.12.1984

Uusi Suomi 24.12.1981, 24.12.1986, 24.12.1987, 22.12.1989

Tutkimuskirjallisuus

Mäkelä, Janne: Konserttitalo ja hittitehdas: kokeilun kulttuuri television musiikkiohjelmissa. Teoksessa Koivunen, Anu, Maiju Kannisto, Heidi Keinonen, ja Janne Mäkelä (toim.) Kulttuurin Vuosisata: Luova Ohjelmatyö Yleisradiossa 1926–2025. Helsinki: SKS Kirjat, 2025.

Jouluaattoaamu vuonna 1974 oli hämärän pehmustama, ja Helsingin Herttoniemessä, kerrostalon toisessa kerroksessa, istui tumma hahmo keittiön pöydän ääressä. Taustalla kuului radiouutisten tunnusmelodia, kello oli tasan seitsemän.

Pihamaa ulkona oli yhtä musta kuin Elvi Saarisen mieli.

Elvi oli ollut eläkkeellä jo muutaman vuoden koulun keittäjän toimesta, ja hänen päivänsä täyttyivät pienistä rutiineista. Vaikka hänen eläkkeensä ei ollut suuri, hän osasi elää niukasti mutta mukavasti – olihan hän oppinut säästäväisyyden taidon jo lapsuudessaan.

Aamu alkoi, kuten tavallisesti, parilla kupilla Saludoa ja painomusteen tuoksuisella Helsingin Sanomilla. Elvi selasi lehteä puolihuolimattomasti, joka raportoi muun muassa runsaiden sateiden aiheuttamasta tulvasta Porvoossa ja juopuneiden suomalaisturistien poistamisesta lentokoneesta Kanarian saarilla. Talouden laskusuhdanne tulisi lehden haastattelemien asiantuntijoiden mukaan jatkumaan ainakin vuoteen 1976 saakka. Pian hänen huomionsa kiinnittyi ilmoitusosastoon ja hän tuhahti – niin moni oli hakenut itselleen seuraa näin joulun alla. Aaton lehdessä ei tällaisia ilmoituksia enää ollut, kuinkahan moni liennyt lopulta seuraa saanut.

Raitis vap. 36/180 virkam. hal. tutust. naish. jolle tulee yksinäinen joulu. Vast. Hels. San. Hämeenlinnan k. nim. ”Tavataan jouluna”.

Yksin, nti tai rva kutsutko joul. puur. virka el. ol. 51/170 miehen. HS pk nim. ”Yksin – 6300”

Raitis 34 v. m. etsii jouluseur. vap. n.henkilöstä. V. HS pk nim. ”En tanssi/611”

Yksinäisyyteen kyll, terv. elämänt. kunnioitt. leskir. 48 v. hak. seuraa raitt. ja ystäväll. kunnon miehistä. Vast. Hyrylän pt. nim. ”Ikävä yksin”.

60 v. yksinäinen mies etsii sopivaa joulunviettopaikkaa. Vast. maanantaihin menn. HS pääk. nim. ”Ei tupakoi/595”

(Henkilökohtaista. Helsingin Sanomat 12.12.1974)

Elvi tiesi, ettei jaksaisi enää tässä iässä aloittaa uutta ihmissuhdetta. ”Ei se ole minua varten,” hän sanoi kuin vakuudeksi itselleen, mutta silti jäi miettimään hetkeksi, millaista olisikaan, jos olisi ollut toinen ihminen hänen kanssaan joulua viettämässä. Siitä oli nyt viisi vuotta, kun Pentin sydän pettänyt kesken työpäivän ja Elvi oli jäänyt yksin. Suurimman osan ajasta yksinäisyys oli siedettävää, joskus jopa mieluisaa, mutta erityisesti juhlapyhinä se kuristi kurkkua ja puristi rintaa, kuten tällä hetkellä. Joulu, perhejuhla, oli pahin.

Nyt radiosta alkoi virrata joulumusiikkia, joka kantoi hänet hetkiseksi lapsuuden jouluihin Hauholla. Hän muisteli, miten äiti oli aina laulanut tehdessään joulusiivousta, eikä kovin hyvin, mutta täydellä sydämellä.

Riisipuuro oli valmista.

Radion yleisohjelma 24.12.1974 (aamusta keskipäivään)

5.30 Sävelradio.
6.00 Sää, uutiset ja aamun peili.
6.20 Aamuvartio.
6.25 Varhaiskonsertti.
7.00 Sää, uutiset ja aamun peili.
7.15 Säveltuokio.
7.30 Aamuvihje.
7.35 Hartaita säveliä.
7.50 Aamuhartaus.
8.00 Uutiset ja aamun peili.
8.15 Säätiedotus ja päivän ohjelma.
8.30 Kotona tehty työ ja sen arvo. (Uusinta).
9.00 Lasten radio. Samuli Satusen jouluaatto.
9.10 Lasten sävelradio.
9.30 Sävelradio.
10.00 Uutiset.
10.05 Valojen väikettä. Venny Kontturi pakinoi.
10.15 Jouluaaton säveliä.
11.00 Varjo. (Uusinta).
11.30 Uutiset.
11.40 Lasten Radio. Jouluaaton kuvakirja.
11.55 Suomen Turku julistaa joulurauhan.
12.10 ”Taas kaikki kauniit muistot mun tulee mielehen”.

(Radio ja TV aattona, joulupäivänä ja Tapaninpäivänä. Helsingin Sanomat 24.12.1974)

Hämärä alkoi vähitellen laskeutua harmaan tieltä. Elvi oli pukenut päälleen arkivaatteet, vähän siivoillut ja seisoi nyt keittiön ikkunan edessä katselemassa pihamaalle, jossa kiireisen näköiset ihmiset riensivät kuka mihinkin suuntaan. Elvillä ei ollut tänään asiaa kuin yhteen paikkaan. Muutama tunti myöhemmin hän puki ylleen parikymmentä vuotta vanhan, mutta edelleen hyväkuntoisen villakangastakkinsa ja suuntasi ulos tihkusateeseen. Helsingin liikennelaitoksen linja-auto kuljetti hänet Malmin hautausmaalle, jossa hän vei Pentille pienen havuasetelman ja kynttilän. Moni muu näytti olevan samoissa puuhissa ja hautausmaa näytti yllättävän kauniilta kaiken mustan ja harmaan keskellä.

Näyttää siltä, että ystävien määrä vähenee iän mukana. Magdalena Jaakkolan ja Antti Kariston ystävyysverkostoja Pohjoismaissa käsittelevässä tutkimuksessa 35 prosenttia suomalaisista 60–64-vuotiaista ilmoitti olevansa ilman yhtään ystävää. Voisi kuvitella, että vanhemmiten kanssakäyminen sukulaisten kanssa lisääntyisi tai kävisi kiinteämmäksi, mutta näin ei tutkimuksen mukaan ole. Suomessa vanhemmat ihmiset tapaavat sukulaisiaan jopa vähemmän kuin nuoret.

(Kristiina Alapuro: Yksilön ja yhteiskunnan ongelma, yksinäisyys. Suomen Kuvalehti 20.5.1977.)

Paluumatkalla Elvi pysähtyi hetkeksi miettimään, ostaisiko Eränkävijäntorin ostarilta pienen kuusen. Kauppias näkyi olevan vielä paikalla, mutta oli juuri pakkailemassa tavaroitaan pois. Viimeiset kuuset olisivat ehkä irronneet huokeammalla hinnalla, ja puu olisi tuonut kotiin joulun tuoksun, mutta jääköön sikseen. Kuusi tuntui tarpeettomalta rahanmenolta, kun kukaan muu ei tulisi sitä katsomaan.

Kotiin tultuaan Elvi alkoi valmistelemaan pientä aattoateriaansa, vaikka jouluruokien syönti tuntuikin turhalta yksin ollessa. Miksei samantien voinut syödä vaikka silakkapihvejä – mitä varten nähdä vaivaa vain itsensä takia. Toisaalta eipä tuossa ruoanlaitossa paljon työtä ollut, kun oli ostanut kaiken valmiina Eränkävijäntorin Elannosta. Oli punajuurisäilykettä ja Vestan silliä, Saarioisen valmislaatikot lämpenivät uunissa. Keittokinkku oli saanut jäädä kauppaan hintansa vuoksi, tilalla oli pieni pala goutermakkaraa. Toista oli silloin ennen, kun Elvi oli yötä myöten laittanut itse laatikoita alusta alkaen, kalaa monenlaista, leiponut joulutorttuja ja piparkakkuja… Mutta silloin oli ollut rahaakin käytössä enemmän. Nyt oli tyytyminen näihin yksinkertaisiin, toisten valmistamiin eineksiin. Palan painikkeena oli kraanavettä ja jälkiruoaksi oli varattu punaposkinen ja kiiltävä jouluomena.

Ollapa joulusauna. Pentti ja Tapani olivat käyneet joskus taloyhtiön lenkkisaunassa, mutta Elvi ei ollut koskaan lämmennyt ajatukselle. Minähän en lähde samoille lauteille minkään kälättävien juoruakkojen kanssa, hän oli sanonut. Hauhon kodissa oli ollut oma pieni pihasauna, vaatimaton, mutta asiansa ajava. Mielikuvissaan Elvi näki itsensä tarpomassa sinne pieni Tapani sylissään lumikinosten reunustaman pihan poikki tähtien tuikkiessa taivaalla.

Tunteiden historiaan perehtyneiden tutkijoiden mukaan yksinäisyys rakentuu eletyistä kokemuksista ja sillä on oma historiansa. (Barclay, Chalus & Simonton 2023, 2. Ks. myös Bound Albert 2018, 251). Tämä tarkoittaa, että tunteiden katsotaan muuttuvan ajassa ja kulttuurissa. Jotkut historioitsijat pitävät tunteita itse asiassa tunneklustereina, eli ne muodostuvat monista erilaisista tunteista ja kokemuksista (Bound Albert 2018, 243-251). Esimerkiksi tutkija Fay Bound Albert on esittänyt, että yksinäisyys voi olla samaan aikaan muun muassa melankoliaa, nostalgiaa, menetyksen tunnetta, rakkautta, surua ja koti-ikävää. (Bound Albert 2018.)

Muistot menneestä saivat Elvin kaivamaan kirjahyllystään vanhan valokuva-albumin. Sen lehdet olivat jo hieman kellastuneet, ja kuvat toivat mieleen vuosikymmenien takaiset hetket. Äidin ja isän vihkikuva. Lapsuuden perhepotretti, jossa oli vanhemmat, Elvi ja jatkosodassa kaatuneet isoveljet Eino ja Väinö. Pentti nuorena nojailemassa Mosseen, heidän ensimmäiseen autoonsa. Kuva yhteisen iltatähden Tapanin hymyilevistä ja pulleista kasvoista parivuotiaana nassikkana. Tapani oli muuttanut monta vuotta sitten Ruotsiin, eikä pitänyt juuri yhteyttä. Elvi tiesi hänen asuvan Göteborgissa ja työskentelevän Volvolla, mutta mitään tarkempaa hän ei tiennyt. Asunnot ja puhelinnumerot vaihtelivat.

Syyllisyys ja katkeruus riivasivat hänen mieltään. ”Miksi juuri minä jäin yksin?” hän ajatteli. Vaikka Pentti oli ollut Elviä kuusi vuotta nuorempi, oli hän silti mennyt manan majoille ennen Elviä. Jäi yhteiset eläkevuodet kokematta – tuli yksinäisyys ja merkityksettömyys. Oli ollut Pentin ajatus muuttaa Helsinkiin töiden perässä. Elvi ei ollut koskaan täysin kotiutunut uudelle paikkakunnalle ja vähäiset vanhat ystävyyssuhteet olivat kuihtuneet jo ajat sitten etäisyyteen ja arjen kiireisiin. Uusia ystäviä hän ei ollut onnistunut saamaan Helsingissä, toisin kuin Pentti, jolla oli ollut mukavat ja läheiset työkaverit sekä täydellisesti helsinkiläistynyt Tapani, jolla tuntui riittävän kavereita joka sormelle. Äiti, isä ja veljet olivat kuolleet ja muut sukulaiset olivat Elville melko samantekeviä. Oma poikakaan ei pitänyt yhteyttä. Mikä häpeä.

Katkeraa oli sekin, että vaikka Elvi lähetti joulukortteja kaiken maailman puolitutuille ja sukulaisille, Pentinkin sukulaisille, ja myös vastaanotti heiltä kortteja, niin kukaan heistä ei vaivautunut hänelle soittamaan. Olisi kai vaatinut liikaa vaivaa ja aikaa. Ylpeys ei antanut periksi soitella itse näin monen hiljaisen vuoden jälkeen. Elvi meni eteisen vaatekaapeille, etsi käsiinsä vanhan pahvilaatikon ja otti sieltä joukon joulukortteja menneiltä vuosilta. Korttien rivit toivat välähdyksiä eri elämänvaiheista – joulukellokortti Amerikan tädiltä 1920-luvulla, mummon lähettämä tonttukortti 1930-luvulla, kun Elvi oli töissä Hämeenlinnassa, Pentin hassutteleva ja vanhanaikainen uudenvuoden kortti 1940-luvun lopusta, äidin lähettämä kortti vuonna 1958 – ensimmäinen joulu Herttoniemessä.

Hiljaisuuden ja hartaan muisteluhetken rikkoi siinä samassa voimakasääninen ovikellon rämpytys. Elvin sydän sai lisäkierroksia, mutta rauhoittui pian ymmärtäessä, että melu kuuluikin naapurista. Ovisilmästä tirkistäessään hän näki tilauspukin ja naapuriperheen pienet lapset, jotka kurkkivat jännittyneinä isänsä takaa. Muisto Pentistä joulupukkina Hauholla täytti hetkeksi mielen. Se oli ollut aikaa, jolloin kaikki oli ollut vielä yksinkertaista. Herttoniemessäkin kävi kerran tilauspukki 1960-luvun alkuvuosina, mutta Tapani oli silloin jo kymmenvuotias, eikä uskonut pukkiin, jolla oli kammottava naamari.

Elvi vaelsi olohuoneeseen ja napsautti Salora Bostonin päälle. Pentti oli viime töikseen ehtinyt ostaa uuden television ennen kuin hänestä aika jätti. Osamaksut jäivätkin sitten puolisolle. Toosasta oli toisaalta tullut vuosien saatossa Elville hyvä kumppani ja seuranpitäjä radion ohella. Nyt sieltä tuli taltiointi jonkin kansakoulun joulujuhlasta, joka sai ajatukset kääntymään taas menneeseen, lapsuuden jouluihin. Koulun kuusijuhlassa loisti hopealangoilla ja kynttilöillä koristeltu kuusi ja sinne tuli joulupukki, jolta sai paperipussissa omenan, piparin ja joulutortun. Kotona Elvi kertoi mummolle tohkeissaan pukin käynnistä, ja selän takana seisseet isoveljet alkoivat kummalla tavalla hohottaa, ikään kuin hän olisi sanonut jotain tosi hassua. Eino ja Väinö… He viettivät joulua Hauhon sankarihautausmaalla. Samalla maassa lepäsivät myös isä ja äiti. Elvi tunsi pistoksen sydämessään – oliko kukaan vienyt heille kynttilää, eipä varmaan. Juuri kun kyyneleet alkoivat kihota silmään, rappukäytävästä kuului taas melua.

Lukija kysyy Anna-lehdessä:

Olen pian eläkkeelle pääsevä valtion virkanainen, leski, yksinäinen. Kukapa välittäisi vanhenevasta naisesta, joka ei ole kuten muut tänä aikana. Olen kasvanut kristillisessä kodissa, omaksunut vanhempieni ajatukset ja opetukset. En meikkaa (et ole huolitellun näköinen, sanovat muut), en tanssi, en polta enkä ryyppää. Pukeudun kyllä mielestäni hyvin. Yritän auttaa muita, keskustella heitä kiinnostavista asioista, mutta mieheni kuoltua ovat ystävät minut hyljänneet. Odottaessani, että edes joku soittaisi, eikä kukaan sitä tee, joudun aivan paniikin valtaan. Olen yrittänyt joskus soittaa tuttavilleni ja pyytänyt lenkille. […] torjumisten jälkeen vetäydyn kuoreeni, menen sänkyyn ja itken. […] Kuinka maailma onkin tullut näin kovaksi ja kylmäksi. […] Huomenna pääsen taas työhön, jossa voi edes jutella muiden ihmisten kanssa. Viikonloput ja illat ovat vaikeimmat.

Pekka Vihma vastaa:

[…] Älä jää odottamaan, että jos joku ehkä soittaisi. Soita itse. […] Kansalais- ja työväenopistot tulevat mieleeni aivan etsimättä. Niitten ryhmissä on sinunkin kaupungissasi paljon valinnanvaraa. Kaupunkisi seurakunnat ovat myös monitahoisia ja vilkkaasti toimivia. Seurakunnan työntekijät varmasti ilahtuisivat soitostasi ja järjestäisivät sinut johonkin sopivaan seuraan, esittelisivät sinut uutena jäsenenä ja siten poistaisivat tieltäsi sopeutumisen esteitä. Mutta haluaisin rohkaista myös niitä, joiden ystävä- tai tuttavapiirissä on joku yksinjäänyt. Ei aina suinkaan tärkeintä ole se, että osaa sanoa taitavasti. Pääasia on, että osoittaa lämpöä ja rakkautta. Jos tämä oli liian juhlallisesti sanottu, niin sopisimmeko siitä, että jo välittäminenkin riittää. Lähimmäinen ei ole yhdentekevä. Otetaan siis yhteyttä, kutsutaan ja käydään katsomassa. Torjutaan yhdessä ikävää, joka voi yllättää kenet tahansa meistä.

(Lukijoiden uskottu mies. Lähimmäinen ei ole yhden tekevä. Anna 25.4.1978.)

Elvi ryntäsi eteiseen katsomaan ovisilmästä. Pukki oli lähdössä naapurista. Ujoudestaan ylipäässeet tyttö ja poika vilkuttivat ovenraossa äitinsä ja isänsä edessä, ja pukki toivotti vielä hyvää joulua ennen kuin lähti astumaan portaita alas ja ovi paukautettiin kiinni. Elvi säntäsi makuuhuoneen ikkunaan, josta oli suora näkymä rapun eteen. Pukki astui pihalle ja kaivoi taskustaan tupakointivälineet. Siinä samassa hän katsahti ikkunoihin ja Elvistä tuntui, että hänet huomattiin, vaikka hän seisoi puolittain verhon takana. Savuke ja tikkuaski menivät takaisin pukin taskuun, ja pukki lähti kiireesti harppomaan parkkipaikalle päin.

70-vuotias leskimies, yksi kehitysvammainen lapsi, asuu muualla:

Monet sanovat että mene sinne ja sinne… Mutta niissäkin yhdistyksissä, joissa ennen viihtyi, ei viihdy nyt. Olen jotenkin kypsynyt siihen pisteeseen, että pelkkä jokapäiväinen keskustelu ei tunnu riittävän… Tällä en tarkoita sitä etteikö olisi mukava tavata ihmisiä ja keskustella ihan kaikenlaisista asioista… Mutta sitä kaipaa syvällisempääkin keskustelua, keskustelua elämästä ja kuolemasta, elämän eri ilmiöistä. Psyykkinen yksinäisyys on hyvin jäytävä asia. 45 vuotta oltiin naimisissa ja siinä oli tottunut toisen ihmisen läheisyyteen. Oli tottunut neuvottelemaan asioista, ottamaan toisen huomioon. Nyt tulee äkkiä hiljaisuus.

(Kristiina Alapuro: Yksilön ja yhteiskunnan ongelma, yksinäisyys. Suomen Kuvalehti 20.5.1977)

Elvi palasi olohuoneeseen, jossa tv:n mustavalkoruudulla oli ehtinyt ohjelma vaihtua kuvaelmaksi Jeesuksen syntymästä.

TV-OHJELMA 1 24.12.1974

09.00-11.00 Filmipaketti lapsille
14.50 Kuusi (Granen). Kuvakertomus. (Uusinta, väri).
15.10 Jaakko Jyrinäparta II (Jakob Dunderskägg). (Uusinta, väri).
15.35 Matinea itse aattona (Matiné på själva aftonen). Poikkeavia tunnelmia kolmelle näyttelijälle ja yhdelle laulajattarelle. (Väri.)
16.05 Turlin seikkailut. Nukke-elokuva lapsille. (Väri.)
17.15 Kasper ja satukirja Nukkeiloittelu. (Väri.)
17.45 Joulukalenteri. Perillä. (Väri.)
17.55 Sähkeuutiset
18.05 Från dag till dag
18.15 Me käymme joulun viettohon. Jousenkaaren kansakoulun joulujuhla.
18.45 Herodes ja pyhä yö. Kuvaelma ensimmäisen jouluyön tapahtumasta 2000 vuotta sitten. (Väri.)
19.10 Joulutervehdys Talluskylältä, Saarenkylältä, Someronkylältä, Käännänkylältä, Jukulaiselta, Kähtävältä ja Kirkolta. (Väri.)
19.50 Hirvosen Tapsa. 11-vuotiaan ajatuksia kuunteli Mirja Pyykkö.
20.25 Opri. Kotimainen elokuva vuodelta 1954. Ohjaus: Edvin Laine. Med svensk text.
21.40 Mies joka peri kirkonkellot. Tshekkoslovakialainen tv-elokuva. (Väri.)
22.30 Amadeus-kvartetti. Kaksikymmentäviisi vuotta täyttäneen jousikvartetin jäsenet kertovat taustastaan ja työstään sekä soittavat Mozartin Jousikvarteton g-molli. (Väri.)
23.10-23.25 Maa on niin kaunis. Alavieskan nuorisokuoro toivottaa rauhallista joulua. (Väri.)

TV-OHJELMA 2 24.12.1974

14.30 Nyt kerrotaan joulusta, jota isä ja äiti viettivät pikkuisina. (Väri.)
14.50 Naavahapsen salaisuus. Koko perheen musiikkiohjelma. (Väri.)
15.10 Lumihanhen lento. Dokumenttikuva hanhien muutosta. Hudsonin lahdelta Meksikon lahdelle. (Uusinta, väri).
16.05 Vintiöt (Les Mistons). Francois Truffaut’n vuonna 1957 ohjaama elokuvanovelli. (Väri.)
16.35 1100-vuotias Islanti. Tutustumme Islannin maahan ja kansaan. (Väri.)
17.05 Kauneimmat joululaulut. Aulikki Eerola, laulu ja Pertti Eerola piano. (Väri.)
17.40 Joulun sana. Joululaulun säveltäjän, Eino Partasen muotokuva.
17.55 Sähkeuutiset
18.05 Från dag till dag
18.15 Konrad Lorenz, eläintentutkija Nobel-palkitun, eläinten käyttäytymistä tutkineen tiedemiehen henkilökuva. (Väri.)
19.10 Hyvää joulua, toivottaa Arvo Turtiainen Mikko Majanlahti ja Birgitta Ulfsson esittävät Arvo Turtiaisen jouluaiheisia runoja, (väri)
19.25 Tom Brownin kouluvuodet (Mtv, väri)
20.10 MTV:n kevät -75 esittely
20.25 Myrsky. William Shakespearen samannimiseen näytelmään perustuva ruotsalainen lyhytelokuva. (Uusinta, väri)
21.00—21.40 Joulumusiikkia Roskilden tuomiokirkossa Tuotanto Tanskan televisio, (väri)

(Radio ja TV aattona, joulupäivänä ja Tapaninpäivänä. Helsingin Sanomat 24.12.1974.)

Koska Elvi ei ollut erityisen uskonnollinen ihminen, hän vaihtoi kanavan kakkoselle, josta tuli ohjelma eläimiä tutkineesta tiedemiehestä. Elvi nappasi kutimet käteen ja jatkoi kesken jäänyttä sukkaprojektiaan. TV:ssä ohjelma vaihtui joulurunoihin. Hän katsoi sivusilmällä ohjelmaa, mutta ajatukset harhailivat edelleen menneisyydessä. Mietteet keskeytti äkillinen puhelimen pirinä. Elvi aivan pomppasi nojatuolissa ja sydän alkoi taas jyskyttää. ”Tapani soittaa! Sittenkin!”

”Rantasella!” sai Elvi henkäistyä innostukseltaan puhelimeen. Linjan toisessa päässä oli pitkään hiljaista, kuului vain pientä rahinaa. ”Tapani, ootko se sinä siellä?”, Elvi jatkoi. ”Tota… Mihin mä oikeen soitin…” kuului luurista. Sammaltava miesääni jatkoi: ”Nyt tais tulla väärä numero… Ante… Anteeks ihan kauheesti.” Tuut-tuut-tuut, kuului tämän jälkeen linjalta. Elvi laski luurin pettyneenä. Olisihan se pitänyt arvata.

Hän kävi sulkemassa television ja laahusti keittiöön keittämään iltakahvit. Aika tuntui matelevan. ”Olispa kello jo enemmän ja nukuttais, että pääsisi tästä päivästä eroon”, ajatteli Elvi ja nappasi sivupöydältä muutaman päivän vanhan Ilta-Sanomien ristikon. ”Vaivattomia, kuusi kirjainta. Helpot… Aito, neljä kirjainta. Olisikohan se ehta. Vai sittenkin tosi”. Kuin huomaamatta ristikon ja kahvimukin ääressä vierähti tunti. Elvi nousi ylös ja oikaisi itsensä. Ei tehnyt hyvää vanhoille jäsenille istua niin pitkään aloillaan ja sen kyllä tunsi. Ehkäpä nyt olisi jo tarpeeksi väsynyt menemään nukkumaan ja jättääkseen taakseen tämän turhan päivän muiden samanlaisten joukossa. Arkena olisi varmasti helpompi hengittää.

Psykologian professori vastaa yksinäisyydestä kärsivälle Suomen Kuvalehden lukijalle:
Yksinäisyyden ongelma – sisäisesti yksinäisiä ihmisiä on paljon enemmän kuin ulkonaisesti yksinäisiä – on muuan inhimillisistä ongelmista suurimpia. Jännittyneisyys ja kontaktivaikeudet, epävarmuus, tuskaisuus ja masentuneisuus voivat aiheuttaa yksinäisyyttä olemalla syynä vaikeuksiin lähestyä toista ihmistä. Yksinäisyyden vastustaminen on muuan mielenterveystyön keskeisimpiä tehtäviä. Yksinäisyyttä vastaan yritetään taistella eri tavoin. Monet kansalaisjärjestöt, harrastuspiirit, kerhot, kirkko tekevät työtä yksinäisyyden vastustamiseksi. Tällä kaikella on tietenkin merkitystä, mutta yksinäisyyden tunne seurannee monia ulkonaisesti vähemmän yksinäiseltä vaikuttavia ihmisiä. Yksinäisen ihmisen voi olla vaikeata lähestyä toisia, koska hän odottaa toisten lähestyvän häntä. Hänen on vaikeaa tehdä aloite. Pohjalla tässä on usein masennukseen taipuvaisen henkilön oman arvottomuuden tunne ja sisäänpäin kääntynyt elämänasenne.

Depressio. Suomen Kuvalehti 29.8.1969

Hampaiden ja kasvojen pesu, vaatteet pois, yöpaita päälle, sänkyyn. Yläkerran naapurista kuului kovaäänistä naurua ja huonekalujen siirtelyä. Elvi käänsi ärtyneenä kylkeään. Juuri kun tuntui, että uni alkoi viimein päästä voitolle, puhelin soi jälleen. Elvi pomppasi sängystä kuin vieteri ja vastasi äkäisesti ”RANTASELLA!”, odottaen taas väärää numeroa. Eivät kai kunnon ihmiset tähän aikaan soitelleet. Linjalta kuului etäinen mutta tuttu ääni, joka virkkoi naurahdellen: ”Hyvää joulua vaan sullekin, mutsi”. Elvin polvet valahtivat ja hän puristi puhelinta kädessään tiukasti. Tapani jatkoi: ”Mä vähän funtsin, et voisin muuttaa takas Suomeen”. Elvi ei voinut uskoa kuulemaansa, voiko tämä todella olla totta.

Kun yö ja hiljaisuus laskeutui Herttoniemen ylle, Elvi sammutti jälleen valot ja kapusi sänkyyn. Jouluaatto oli tullut ja mennyt, mutta toisin kuin normaali-iltana, tällä kertaa Elvi tunsi olonsa rauhalliseksi ja nukahti nopeasti tuntematta itseään enää yksinäiseksi.

Tarina on fiktiivinen, mutta perustuu sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistuihin juttuihin 1960-luvun lopulta 1980-luvun alkuun. Lainaukset ovat alkuperäislähteistä.

Lähteet

Sanomalehdet

Depressio. Suomen Kuvalehti 29.8.1969.
Mikä on television hinta – käteishinta vaihtelee. Länsi-Savo 30.10.1969.
Niukan rahan lauantai: Päivän ruoka irtoaa kympillä, kun enempään ei ole varaa. Helsingin Sanomat, 9.2.1974.
Henkilökohtaista. Helsingin Sanomat 12.12.1974.
Pidä silmäsi auki laatikko-ostoissa. Ilta-Sanomat 17.12.1974.
Ristikko. Ilta-Sanomat 21.12.1974.
Helsingin Sanomat 24.12.1974.
Kristiina Alapuro: Yksilön ja yhteiskunnan ongelma, yksinäisyys. Suomen Kuvalehti 20.5.1977.
Lukijoiden uskottu mies. Lähimmäinen ei ole yhden tekevä. Anna 25.4.1978.
Joulumieli lähtee sisältä. Yksinäistä joulua ei pidä pelätä. Länsi-Savo 24.12.1982.

Verkkosivustot

Hautausmaalla käynti jouluaattona. Elävän perinteen wikisivusto.
https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Hautausmaalla_k%C3%A4ynti_jouluaattona

Tutkimuskirjallisuus

Barclay, Katie, Elaine Chalus ja Deborah Simonton. An Introduction. Teoksessa A History of Loneliness, toim. Katie Barclay, Elaine Chalus ja Deborah Simonton. Routledge, Lontoo ja New York 2023, 1–14.

Bound Alberti, Fay. This “Modern Epidemic”: Loneliness as an Emotion Cluster and a Neglected Subject in the History of Emotions. Emotion Review 10, no. 3 (2018): 242–54.

Jaakkola, Kaisu: Muuttuva joulu: Kansatieteellinen tutkimus. Suomen muinaismuistoyhdistys, 1977.

Kylli, Ritva. Suomen ruokahistoria. Suolalihasta sushiin. Gaudeamus, 2021.

Joulu tulee! Lähestyy taasen tehdasproletaarin juhlista suurin, joulu. […] keskeyttää harmaan ja yksitoikkoisen raadannan useammaksi kuin yhdeksi päiwäksi kerrallaan, sallii tomuisten tehdaskomeroitten eläjän useamman kuin yhden päiwän hengittää raitista ulkoilmaa ja wapauttaa tämän höyrywiheltimen orjan sekunnin tarkasta säännöllisyydestä useammaksi kuin yhdeksi päiwäksi. Tuleehan se syystalwiseen synkkyyteen wapahtajan tawoin katkasemaan ijänikuisen raadannan ja päästää koneen orjan wapaaksi — edes hetkiseksi. Pääseehän silloin maalta tullut raataja koti- tai sukulaismökin joulupahnoille ikiwanhaan, totuttuun tapaan joulua wiettämään. Sinne, maalle, on mieli jokaisen sieltä tulleen tehdasorjan. (Joulu tehdaskaupungissa. Työmies no 295 B, 20.12.1913)

Tamperelaisen tehdastyöläisen vuonna 1913 kirjoittama kuvaus lähestyvästä joulusta kertoo muutoksesta, jonka teollistuminen oli tuonut mukanaan agraariyhteisöistä ponnistaneiden työläisten joulunviettoon. Moni oli muuttanut kotiseuduiltaan kaupunkiin ansaitsemaan elantoaan tehtaissa, joissa työskentely oli usein raskasta, kuluttavaa ja vaarallistakin. Siinä missä maaseudun joulua edelsi työntäyteinen syksy, joulunpyhät ennen tapaninpäivän karkeloita toivat kaivatun hengähdystauon ja hiljentymisen arjen kiireiden keskelle. Teollistuminen ja kaupungistuminen muuttivat väistämättä totuttua joulun rytmiä, jota edellä olevan tekstin kirjoittajakin haikeudella muistelee. Kirjoittajalla oli onni nauttia – jouluaaton sattuessa keskelle viikkoa – peräti viidestä vapaapäivästä. Vaikka vapaapäivät haukkasivatkin ison loven kukkarosta, työn uuvuttama tunsi silti hartaasti kaivatun levon tekevän joulusta juhlan:

Palkkaan tekee joulu kyllä suuren lowen. Warsinkaan jos ei aattona mennä työhön ollenkaan. … Kauwan sitä saa ahertaa, ennenkuin saa taasen taloutensa tasapainoon, waikka eukolla onkin kerrassaan hämmästyttäwä kyky laittaa ruokaa melkein tyhjistä kämmenistään. Ja kun joulu, niin waatimattomasti kun se wietetäänkin, sittenkin ylimääräisiä menoja tuopi, on siinä perheen isällä ja äidillä pitkäksi aikaa raatamista ja kitsailemista, ennenkuin on ”tasoille” päästy….  Mutta sittenkin se on odotettu ja toiwottu. Ne owat juuri ne ylimääräiset lepohetket, jotka sen juhlaksi tekewät. (Joulu tehdaskaupungissa. Työmies no 295 B, 20.12.1913)

Tehtaan piiput eivät jouluna sauhunneet, ja lainsäädännön avulla pyrittiin varmistamaan, että säädettyä työaikaa myös noudatettiin. Kun tehdastyöläiset ripustivat haalarit naulaan, konttoristien kirjoituskoneet vaikenivat ja kauppiaat sulkivat puotiensa ovet joulurauhan julistuksen hengessä viimeistään aattona alkuiltapäivästä, toiset työläiset astuivat näyttämölle. Tässä tekstissä tarkastelen niitä ammattiryhmiä, joiden oli välttämätöntä työskennellä myös joulunpyhinä Suomessa vuosien 1910 ja 1940 välisenä aikana. Kansalliskirjaston digitoitujen sanomalehtiaineistojen kautta avautuu kurkistusluukku menneiden vuosikymmenten joulunpyhiin, joissa eri ammattikuntien edustajat omalla työllään varmistivat, että mahdollisimman moni sai viettää rauhallisen joulun läheistensä kanssa.

Puhelinneidit joulumieltä välittämässä

Suomen Kuvalehden vuoden 1933 joulunumerossa nähtiin joulutervehdys ammattiryhmältä, joka tarttui toimeen muiden jo vetäytyessä aattoillan viettoon koteihinsa. Viipurilainen Lyyli Hulkko toivotti kaikkien ”Karjalan pääkaupungin puhelinvälittäjien puolesta” rauhallista joulua ja vakuutteli vilpittömästi, että työhön meno jouluaattoiltana tuntui aivan luonnolliselta.

Tavalliset illat ovat vain työssä oloa, mutta tämäniltainen työ on rakkauden palvelusta. Ihmiset eivät tiedä, eivät tietysti ole tulleet ajatelleeksi sitä. että kun he tänä suurena rakkauden ehtoona tahtovat toivottaa siunausrikasta joulua omaisilleen, tulevat meidän välityksellämme myöskin omat jouluterveisemme heidän rakkailleen. Miksi me olisimme katkeria, siksikö, että me saamme yhdistää niin monta kaunista sanottavaa aivan eri puolille Suomea. Ja eihän se kestä kuin klo 23, jonka jälkeen me kyllä kaikkoamme, jokainen omiemme luokse. (Iloitsemme saadessamme välittää kauniita sanomia. Suomen Kuvalehti no 51–52, 16.12.1933)

Suomessa puhelut välitettiin ennen sotia ja vielä pitkään senkin jälkeen satojen valtiollisten ja yksityisten puhelinkeskusten kautta.

Vaikka automaattisiakin puhelinkeskuksia oli perustettu 1920-luvulta alkaen, kulkivat suurin osa kotimaan puheluista käsikäyttöisesti ”sentraalisantrojen” kautta, ja niinpä keskuksissa työskenneltiin joulunpyhinäkin. Pohjolan Sanomat haastatteli jouluna 1934 kahta Kemin seudulla työskentelevää ”puhelinneitosta”, joiden työvuorot osuivat jouluyölle. Kokeneempi nuorista naisista uumoili työvuoron sujuvan samaan tapaan ”pöydän ääressä istua kökötellen” kuin pari vuotta aiemminkin, kun taas ensikertalainen koki tulevan yövuoron ikävänä, joskin rikastuttava ja opettavaisena kokemuksena. (Jouluyökin on monelle vain tavallista arkea. Pohjolan Sanomat no 295, 23.12.1934) Suhtautuminen joulun puheluihin oli kaksijakoista. Vaikka asiakkaita kannustettiin välttämään turhia puheluita ja säästämään puhelinkeskusten voimavarat välttämättömyyksiin, halusivat ihmiset kuulla kauempana asuvien läheistensä äänen. Vuoden 1937 jouluna uutisoitiinkin puheluiden ja sähkösanomien kivunneen ennätyslukemiin. Aattoiltana keskuksissa oli erityisen kiireistä, kun jouluntoivotukset kantautuivat puhelinlinjoja pitkin ympäri maan. (Jouluennätyksiä saavutettiin kaukopuheluissa ja sähkösanomissa. Lieksan Sanomat no 1, 4.1.1938)

Postinkantajien joulukiireet

Postikonttoreihin eivät joulunpyhätkään tuoneet kaivattua lepotaukoa. Vaikka postinkantajat eivät joulupäivänä kuljettaneet kirjeitä tavanomaiseen tapaan ihmisten koteihin, olivat he kuitenkin velvoitettuja lajittelemaan aattona saapuneen postin ja jakamaan sitä asiakkaille paikan päällä postikonttoreissa. Tämä epäreiluna koettu käytäntö puhutti postialan ammattilaisten Postimies-lehden lukijoita 1910-luvun puolivälissä. Laki oli löyhä ja antoi postinhoitajille suuren vapauden määrätä postinkantajiensa työtehtävät joulupäiväksi, kuten seuraavassa yleisölle osoitetussa vastauskirjeessä todetaan:

Voimassa olevissa asetuksissa ei löydy mitään kohtaa, jonka nojalla voitaisiin saada sentapaisia määräyksiä Joulupäivän työstä kun kyseenalaiset ovat, poistetuksi. Postikirjan 735 § 1 mom. nimittäin määrätään, että »Joulupäivänä saapi postikonttorien aukioloaikaa muuttaa sopivalla tavalla, paikallisia olosuhteita silmällä pitäen.» Tämä, ynnä muita postilj. yleensä koskevat määräykset antavat postinhoitajille vallan määrätä Joulupäivän työt kuinka parhaaksi näkevät. (Postimies no 2, 16.1.1913)

Postinkantajien päivystys- ja lajitteluvelvollisuus postikonttoreissa joulupäivänä koettiin kuormittavana ja turhana, sillä hyvin moni asiakkaista jätti kirjeensä hakematta, jolloin niiden toimittaminen siirtyi postinkantajille seuraavaksi päiväksi. Postityöläiset itse toivoivat joulupäivää vapaaksi vedoten siihen inhimilliseen seikkaan, ettei postinkantajilla ollut kesälomaa lukuun ottamatta ainoatakaan vapaapäivää vuodessa. (Postimies no 2, 16.1.1913) Seuraavana vuonna Rauman osaston kirjeenkantajat laativatkin vuosikokoukselle ehdotuksen joulupäivän lähetysten ulosjaon lopettamiseksi. (Postimies no 9, 1.5.1914) Postin joulukiireet eivät suinkaan helpottaneet 1930-luvulle tultaessa.

Joulun alla vuonna 1934 tiedusteli Uuden Suomen toimittaja joulukiireistä Helsingin postikonttorin postinhoitajalta, kamarineuvos Th. Gestriniltä. Vaikka kamarineuvos oli jo painunut yöpuulle, kertoi hän ystävällisesti puhelimessa toimittajalle, että kortti- että pakettiosastolle oli hankittu lisätyövoimia, ja että joulun aikaan myös postin oma väki sai uurastaa tavanomaista pidempiä työvuoroja. Lajittelijat huhkivat kolmessa vuorossa saadakseen paketit, kortit ja kirjeet ajoissa vastaanottajilleen. Sen lisäksi postimerkkien myyntipisteitä oli lisätty, jotta yleisön ei tarvitsisi yhdellä luukulla jonottaa ”uskomattomia määriä” tarvitsemiaan merkkejä. (”Postimerkkien myynti – postin joulukiireiden luotettava mittari.” Uusi Suomi no 341, 18.12.1934) Kovin kiireistä oli seuraavana vuonna myös Tampereen postilla:

Joulun edellä oli myöskin postilaitoksella tavattomasti työtä, sillä kymmeniätuhansia postikortteja tuotiin Tampereelle. Vaikka postilaitoksen henkilökunta teki ahkerasti työtä kaikki joulun edelliset päivät, jäi vielä jouluaatoksikin lajittelutyötä; niin suuria olivat joulupostikorttien vuoret, joita kaupunkiin saapui. Paketteja saapui ja lähti tavattomasti joulun edellä ja oli pakettien lukumäärä suurempi kuin viime vuonna. (Työn Suunta no 87, 28.12.1935)

Helsingin ydinkeskustaan valmistui kesällä 1938 kauan suunnitteluilla ollut uusi pääpostikonttori. Uudenaikainen, saman vuoden marraskuussa käyttöön vihitty rakennus lähellä rautatieaseman suomia parempi kulkuyhteyksiä oli tervetullut yhdenmukaistamaan pääkaupungin hajanaisia postitoimintoja, mutta henkilökunnalta tottuminen uusiin tiloihin vei aikaa. Helsingin Sanomat uutisoikin postilaitoksen olleen jouluna ”helteessä” – ei ainoastaan lisääntyneen joulupostin vuoksi, vaan siksi, että uusiin tiloihin oli vasta hiljattain päästy muuttamaan.

Postissa jos missään, oli joulupäivinä kiirettä. Niinpä vielä eilen illalla osa jouluaattona Helsingissä postiin pannuista joulukorteista oli postitalon lajitteluosastossa, Ensi sijassa oli koetettu saada liikkeelle kirjeet ja vasta sitten kortit, mutta viimeksimainittuja oli niin tavaton määrä, että lisähenkilöstön ottaminenkaan ei auttanut asiaa. Mainittakoon, että koko lajitteluhenkilökunta oli töissä koko ensimmäisen joulupäivän ja suuren osan toistakin joulupäivää. … Lajittelumenetelmä on henkilökunnalle vielä liian vieras, vaatii nim. vielä pitkän ajan, ennen kuin lajittelijat tuntevat jokaisen lokeron niin hyvin, ettei heidän tarvitse jokaista erikseen etsiä. Niinpä väitettiinkin lähtevän postin osastolla, että vanhoissa postikonttoreissa olisi korttitulvasta jo selviydytty. Lähtevät parketit oli saatu hyvin matkalle, mutta sanoma- ja aikakauslehtien lähettäminen oli sitä vastoin tuottanut jonkin verran hankaluuksia. (Joulu oli rauhallinen. Helsingin Sanomat no 348, 27.12.1938)

Aikalaisilta postityöläisten ponnistukset eivät jääneet etenkään joulunaikaan huomiotta. Postinkantajat olivat unohdettuja arjen uurastajia, jotka tuulta ja tuiskua uhmaten kuljettivat vastaanottajilleen kirjeet, kortit ja sanomalehdet aamuvarhaisesta lähtien.  Uudenkaupungin Sanomien lukija peräänkuuluttaakin lehden lukijoita muistamaan uutteria postinkantajiaan pienellä lahjalla: ”Tässäkin olisi eräs tilaisuus rakkauden ja hyvän tahdon ilmaisuun, josta osallistuvat varmaan tuntisivat suurta iloa ja syvää kiitollisuutta.” (Uudenkaupungin Sanomat no 145, 22.12.1936) Postinkantajien muistamista kannattaa myös Kalajokilaakson lukija:

Joulu on taas ovella. […] Kesken kiireitten on muistettava lähettää jouluonnittelut ja lahjat sukulaisille ja ystäville, lähellä ja kaukana, postin välityksellä. Tästä kauniista tavasta ja huomaavaisuudesta lisääntyy postinkantajien työ aivan tavattomasti joulun edellisinä päivinä ja varsinkin juuri jouluaattona täyttyvät postinkantajien laukut jopa niin, ettei kaikki jaettava posti mahdukkaan niihin. Hän, postinkantaja, palvelee meitä joka päivä pyrystä ja pakkasesta huolimatta, silloin kuin me itse istumme lämpimässä ja odottelemme hänen saapumistaan. […] Antakaamme jouluaattona vuorostamme hänellekin lahjapaketti tai kirje, johon panemme kukin varojemme mukaisen rahalahjan ja muutaman rivin, toivottakaaksemme hänellekin hauskaa Joulua. (”Postinkantajien joulu.” Kalajokilaakso no 143, 21.12.1937)

Yhteiskunnan pyörät pyörivät joulunakin

Sanomalehdet julkaisivat etenkin 1930-luvulla laajoja joulun jälkeisiä katsauksia, joissa raportoitiin yksityiskohtaisesti pyhien vietosta eri puolen Suomea. Eri alojen työntekijöitä saatettiin haastatella myös ennen joulua. Viranomaisraporteista ja toimittajien tekemistä haastatteluista näkyy, miten yhteiskunnan perustoiminnot taattiin pyhinäkin. Mahdolliset järjestyshäiriöt ja tulipalot pitivät niin poliisivoimat, yövahdit kuin palokunnankin valppaina, ja voimalaitoksilla puolestaan varmistettiin, että sähkönjakelu toimi moitteetta. Kun viimeisetkin linja-autovuorot oli ajettu, odottelivat ”pirssimiehet” vielä kyytiläisiä miltei puolille öin. (”Jouluyökin on monelle vain tavallista arkea.” Pohjolan Sanomat no 295, 23.12.1934) Sairaaloissa ja vankiloissa elettiin kuten muinakin päivinä pappien pitämiä hartaustilaisuuksia lukuun ottamatta – ja kävipä eräässä Punaisen Ristin sairaalan jouluaaton juhlassa vierailulla myös sotamarsalkka Mannerheim. (”Joulu oli rauhallinen.” Helsingin Sanomat no 348, 27.12.1938) Vanginvartijasta työ jouluna tuntui kuitenkin erityisen raskaalta ja ilottomalta:

Ulkonaisen rauhaan juhlana eivät kaikki voi viettää joulua siitä syystä, että heidän toimensa ei salli heille joulurauhaa. Monen täytyy olla työssä joulunakin. Vartijalle ei esim. joulu tunnu rauhan juhlailta silloin, kun täytyy olla, molemmat joulupäivät työssä vankilan kolkkojen muurien sisällä. Vartija ei ole tottunut näkemään hoidokkiensa kasvoista ilon ja tyytyväisyyden ilmeitä, mutta, jouluna vankien silmistä näkee vielä ikävämmän ja katkeroituneemman ilmeen. […] Vartija, ei voi viettää rauhallista joulua katsellessaan noita ilottomia ja synkkiä kasvoja. (Nimim. J.E.S. Vankeinhoito: Suomen vankeinhoitotyöntekijäin äänenkannattaja no 12, 1.1.1921)

Joulun meno- ja paluuliikenne kiinnostivat työssä käyviä kaupunkilaisia jo 1900-luvun alussa.

Moni kaupunkilainen halusi viettää joulunpyhät sukulaistensa luona maalla, joten linja-auto- ja junavuorot olivat usein tupaten täynnä – henkilöautoa hyvin harva omisti vielä 1930-luvullakaan. Ylimääräisiä kulkuneuvoja lisättiin ajoon, ja matkustajia ohjeistettiin ostamaan junaliput hyvissä ajoin. ”Odotamme mielihyvin suurta joululiikennettä”, vastattiin junanlähettäjien konttorista Helsingin rautatieasemalla joulun alla 1934 ja kerrottiin, että ylimääräisiä junavuoroja on lähdössä niin pohjoiseen kuin itäänkin. Kaikkien halukkaiden matkustajien vakuuteltiin mahtuvan mukaan, vaikkakaan makuuvaunujen riittävyyttä ei voitu taata. (Uusi Suomi no 341, 18.12.1934) Sotatalvena 1939 useissa suurissa tamperelaisissa tehtaissa palattiin työhön jo tapaninpäivänä. Tehdastyöntekijät esittivätkin Aamulehdessä liikennöitsijöille vetoomuksen linja-autovuorojen järjestämisestä, jotta työhön pääsy olisi mahdollista niin kaupungista kuin kauempaa maaseudultakin. (Aamulehti no 345, 21.12.1939) Monille oli tärkeää päästä perheen luokse maalle edes yhdeksi päiväksi.

”Törkeätä ja ennen kuulumatonta”, pakkopullaa vaiko rakkauden palvelusta? Joulutyön monet kasvot

Tarkastelemallani ajanjaksolla 1910-luvun alusta ja 1930-luvun loppuun suhtautuminen joulun ajan työntekoon koki suuriakin muutoksia. Työaikaa ja työoloja koskeva lainsäädäntö oli itsenäistymistä edeltävinä ja sen jälkeisinä vuosina muutoksen tilassa, ja työläiset muidenkin kuin postinkantajien osalta olivat valmiita puolustamaan oikeuksiaan. Vaikka tiettyjen alojen ammattilaisten työpanosta joulunpyhinä arvostettiin, ”tarpeeton” työ jouluna oli suuresti paheksuttua, kuten seuraavista uutisista käy ilmi:

Töölöönkatu n:o 8 uudisrakennuksella on eräs rappari ollut joulupäiwänä työssä. Tämä näin outo ilmiö synnytti siweellisen suuttumuksen kuohun rakennuksen muussa työwäestössä t. k. 28 pnä kun asia tuli ilmi. (”Ennen kuulumatonta.” Työmies n 301, 29.12.1910)

Törkeätä. Sikäli kuin meille on kerrottu, owat muutamat Järwenpäässä työskentelewät Collinin metsätyöläiset olleet työssä molempina joulupäiwinä. Wieläpä kuuluwat muille kehuneen että hywinpä se työ joulu päiwänä sujuikin. (Keski-Savo no 147, 29.12.1910)

Etenkin lähempänä vuosisadan alkua joulupäivänä työskentely näyttäytyi aikaisille outona ja vääränä, pitkiä perinteitä, uskontoa ja isänmaallisuutta rikkovana tekona. Monet kielteiset kommentit liittyvät myös uutisoitiin bolsevismista ja vieraan kulttuuriaineksen vaaroista, kuten nimimerkki Korwenpoika Tohmajärveltä tuohtuneena kirjoittaa:   

Sosialistinen kiihoitus on täällä täydessä woimassaan, sillä akitaattoreitakin on tullut parittain, jotka täällä Wepsän kulmalla owat jo kuukauden päiwät panneet parastaan. […] Esim. Joulupäiwänä nämä mainitut akutaattorit owat olleet kaiken päiwää halkometsässä töissä. […] Woi teitä, tällä tawoinko te olette lähteneet johdattamaan Suomen suomalaista kansaa, tällä tawoinko tahdotte polkea uskontomme jalkojenne alle? Häwetkää toki, että tulette tänne tuollaista oppianne lewittämään ja eksyttämään uskonnostaan kiinnipitäwää maalaiskansaa. Minä en tiedä, kun en ole mikään lakimies, mitä tällaisesta sabbatin rikkomisesta laki sanoo. Suotawaa olisi, että tällaisista esimerkeistä kansa ottaisi oppiakseen, eikä enää antaisi tuollaisten wiettelijäin wetää itseään nenästä. (Tohmajärwen järwentakaa. Karjalatar no 2, 8.1.1910)

Etenkin 1930-luvulle tultaessa jouluna työskentelevät eri alojen ammattilaiset alkoivat saada lehdissä palstatilaa aiempaa myönteisemmällä tavalla. Joulun työläisistä tuli arjen sankareina, jotka antoivat vakuutensa siitä, että yhteiskunnalle tärkeät toiminnot olivat hyvissä käsissä silloinkin, kun enemmistö vietti rauhallisia pyhiä. Vaikka jouluna työskentely saattoi herkistää yksinäisyyden, surun ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksille, monissa teksteissä korostuu joulutyön merkityksellisyys. Antaminen ja hyvän levittäminen on parhaimmillaan vastavuoroista, ja niinpä myös työntekijöitä haluttiin muistaa ja ilahduttaa eri tavoin, kuten Rautatieläisten Kristillisen Yhdistyksen rouvien järjestämä kahvitarjoilu osoittaa:

Kahtena viime vuonna olemme jouluaatoksi järjestäneet kahvitarjoilun asemalla junamiesten huoneessa työssä oleville oman aseman sekä päivystyshuoneissa yötä oleville rautatieläisille. […] Iloisia ovat olleet kahvinjuojat, mutta ehkä vielä iloisempia ja tyytyväisempiä sen antajat nähdessään, miten pienellä voi aikaansaada iloa ja hyvää mieltä lähimmäisilleen. (R.K.Y. Toijalan Sanomat no 7, 20.2.1937)

Joulua elettiin niin maaseudun pirteissä kuin kaupungeissa kiviseinien sisällä. Tavalla tai toisella joulu saavutti miltei jokaisen sitä viettävän tai silloin töissä ahertavan. Lukuisat lehtikirjoitukset antamisesta ja muistamisesta viestivät ihmisten vilpittömästä pyrkimyksestä siihen, että maassa olisi rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

Kirjoittaja: Asta Sutinen

Lähteet

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot https://digi.kansalliskirjasto.fi/

Aamulehti no 345, 21.12.1939

Helsingin Sanomat no 348, 27.12.1938

Kalajokilaakso no 143, 21.12.1937

Karjalatar no 2, 8.1.1910

Keski-Savo no 147, 29.12.1910

Lieksan Sanomat no 1, 4.1.1938

Pohjolan Sanomat no 295, 23.12.1934

Postimies no 2, 16.1.1913

Postimies no 9, 1.5.1914

Suomen Kuvalehti no 51–52, 16.12.1933

Toijalan Sanomat no 7, 20.2.1937

Työmies n 301, 29.12.1910

Työmies no 295 B, 20.12.1913

Työn Suunta no 87, 28.12.1935

Uudenkaupungin Sanomat no 145, 22.12.1936

Uusi Suomi no 341, 18.12.1934

Vankeinhoito: Suomen vankeinhoitotyöntekijäin äänenkannattaja no 12, 1.1.1921

Digitaaliset lähteet

Helsingin Pääpostitalo https://www.postimuseo.fi/helsingin-paapostitalo/ [luettu 7.12.2024.]

Joulukortit https://www.postimuseo.fi/virtual_exhibitions/joulukortit/ [luettu 7.12.2024.]

”Sentraalisantroista kännykkäkansaan – televiestinnän historia Suomessa tilastojen valossa” https://stat.fi/tup/suomi90/syyskuu.html [luettu  6.12.2014.]

Tutkimuskirjallisuus

Kettunen, Pauli 1999: ”Työsuojelun tieto ja valta.” Teoksessa Parikka, Raimo (Toim.) Suomalaisen työn historiaa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lähteenmäki, Maria 1995: Mahdollisuuksien aika: työläisnaiset ja yhteiskunnan muutos 1910–1930 -luvun Suomessa. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Vuolio, Kaisu 1977: Muuttuva joulu: kansatieteellinen tutkimus. Suomen muinaismuistoyhdistys.