Haastattelussa kulttuurihistorian ja elämänkerronnan dosentti Maarit Leskelä-Kärki

On 1 maaliskuun, 20223 tammikuun, 2024 Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, dosenttiesittelyt, esittelyt1 kommentti

Milloin sait dosentin arvonimen ja missä työskentelet nyt?

Sain Lapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dosentuurin alalta kulttuurihistoria, erityisesti elämänkerronta tammikuun 2022 alusta. Kymmenen vuotta aiemmin sain kulttuurihistorian dosentuurin Turun yliopistosta, missä olen toiminut tutkijana ja opettajana vuodesta 1998 lähtien. Olen toiminut Turussa kulttuurihistorian oppiaineessa yliopistonlehtorina vuodesta 2015 lähtien. Keväällä 2022 olen muutaman kuukauden oppiaineessa professorin sijaisena kunnes varsinainen professori Hannu Salmi palaa takaisin akatemiaprofessorin kaudeltaan.

Maarit Leskelä-Kärki. Kuvaaja: Rikhard Larvanto.

Mitä olet tutkinut ja miksi?

Olen tutkinut laajasti naisten kirjoittamisen kulttuurihistoriaa, tehnyt elämäkerrallista tutkimusta ja erikoistunut erilaisen elämänkerronnallisen aineiston kuten kirjeiden ja päiväkirjojen tutkimiseen. Olen tutkinut naisten kirjallista toimijuutta ja ammatteja, eri kirjallisten lajien perinteitä, kirjeiden kirjoittamisen historiaa, päiväkirjaa kirjoittamisen lajina ja tehnyt elämäkerrallisia tutkimuksia.

Näistä aihepiireistä olen ollut kiinnostunut aina, ja erityisesti kirjallisuuden ja kirjoittamisen historiasta sekä sukupuolihistoriasta. Kirjallisuus on avain maailmaan, toisaalta kirjoittaminen on tapa olla ja toimia maailmassa ja sitä tutkimalla juuri naisten historiallinen toimijuus on ollut kiehtova tutkimuskohde. Kirjoittamista tarkastelen laajasta perspektiivistä, kaikki yksityisestä päiväkirjan ja muistiinpanojen kirjoittamisesta julkiseen kirjalliseen toimijuuteen ja esimerkiksi poliittiseen vaikuttamiseen on tärkeää tutkittavaksi. Kirjoittaminen taipuu moneen, ja sitä voi käyttää niin oman identiteetin tarkasteluun kuin historiakuvamme manipulointiin tai propagandaan. Aineistot ovat loputtomat.

Laajemmin nämä kaikki kytkeytyvät kulttuurisen muistin tematiikkaan sekä kollektiivisemmalla että yksilöllisemmällä tasolla. Elämäkerrallinen tutkimus on ollut luonteva tapa lähestyä menneisyyttä, koska oikeastaan vain yksilön kautta on mahdollista näyttää menneisyyden, ja ylipäätään elämän monimutkainen ristiriitaisuus ja ne kaikki eri sävyt, jotka usein laajemmassa perspektiivissä katoavat. Minua kiehtoo se, miten tätä yksilön tasoa voi olla mahdollista yhdistää laajempaan historialliseen narratiiviin, miten se tapahtuu metodologisesti, teoreettisesti ja eettisesti.

Tämän tutkimuskentän lisäksi olen juuri naisten historian kehyksessä tarkastellut naisten uskonnollisuuden historiaa toimijuuden näkökulmasta, ja sitä kautta löytänyt tieni esoterian kulttuurihistorian pariin. Viime vuodet olen johtanut suomalaisen esoterian kulttuurihistoriaa monitieteisesti tarkastellutta Uuden etsijät -projektia, jonka puitteissa olen itse tarkastellut juuri kirjailijoiden kokemusta ja toimijuutta erilaisten esoteeristen liikkeiden, kuten teosofian ja spiritualismin kentillä. Tämän projektin kautta olemme voineet avata kokonaan uudenlaisen näkökulman suomalaiseen kulttuurihistoriaan nostamalla esiin marginaaliin jääneet henkiset liikkeet ja niiden vaikutusvaltaisuuden ihmisten ajattelussa ja toiminnassa erityisesti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.

Pieniä, mutta itselle tärkeitä sivupolkuja olen tehnyt elokuvan ja musiikin kulttuurihistorian pariin.

Tieteen tekemisen suhde taiteelliseen ilmaisuun ja näiden välinen vuorovaikutus kiehtoo myös, ja seuraan innolla kulttuurihistorian parissa tapahtuvaa innovointia tällä alueella. Erilaisten yhteyksien luominen kulttuurin ja yhteiskunnan eri alueiden välille on itselleni tärkeää akateemisessa työssä, ja esimerkiksi Turussa jo kymmenen vuotta toiminut Aboagora-tapahtuma on oivallinen alusta tämän kaiken pohtimiseen ja kokeilemiseen. Olen ollut kohta viitisen vuotta Aboagoran työryhmässä mukana ideoimassa ja toteuttamassa tapahtumia, ja sillä on ollut myös vaikutus tutkimukseeni. Toivon, että tällainen vuorovaikutus taiteen kanssa jatkuu ja saa uusia muotoja.

Mitä aiot tutkia lähiaikoina / olet tutkimassa nyt? Miksi?

Viime syksynä valmistui kaksi isoa työtä, kun saimme hankkeemme päätösteoksen ”Uuden etsijät. Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria 1880-1930” valmiiksi ja samaan aikaan valmistui yhteistyössä kahden muun kirjoittajan kanssa Helmi Krohnin elämäkerta. Viime vuodet ovat olleet intensiivisiä, kun vuonna 2020 ilmestyi monen tutkijan voimin tehty Päiväkirjojen jäljillä -teos. Nyt on pienen hengähdyksen ja pohdinnan aika, vaikka työn alla on monia keskenjääneitä ja alulla olevia tutkimuksia ja kirjoitustöitä.

Työn alla on useampi elämäkerrallinen tutkimus, tänä vuonna ilmestyvässä yhteismonografiassa kokeilen ympäristöelämäkerran mahdollisuuksia. Kirjoitan samaan aikaan yleistajuisia teoksia laajalle yleisölle sekä tieteellisiä teoksia ja artikkeleita. Näiden eri kirjoittamisen lajien yhdistäminen on itselleni tosi tärkeää, mutta akateemisen uran kannalta se on myös haastavaa, koska yleistajuista kirjoittamista ei arvosteta yhtä korkealle kuin vertaisarvioituja tieteellisiä artikkeleita. Mutta jatkan valitsemallani tiellä.

Esoteerisuuteen kytkeytyvä tutkimus jatkuu; hankkeemme koettaa saada uutta rahoitusta ja jatkaa pidemmälle 1900-luvulle, jolloin esoteerisuuden ja politiikan kytkökset myös tulevat tiiviimmiksi. Haaveilen, että jossain vaiheessa voisin jatkaa myös kirjailija Aarni Koudan arkistoaineiston parissa – saimme sen lahjoituksena hankkeellemme ja olen saanut sitä tutkia. Laajemminkin suomalaisten 1900-luvun alun kirjailijoiden ja esoterian välinen suhde kiinnostaa ja sitä pitäisi tutkia monitieteisessä hankkeessa yhdessä kirjallisuudentutkijoiden kanssa. Tulevaisuudessa haluaisin kirjoittaa lisää 1970-80 -lukujen suomalaisten naiskirjailijoiden omaelämäkerrallisesta perinteestä, ja kokeilla myös uudenlaisia kirjoittamisen ja poetiikan muotoja. Myös tieteen ja taiteen välisen vuorovaikutuksen teema mahdollisena tutkimuksen kohteena kiehtoo.

Nainen kirjoituspöydän ääressä 1900-luvun alussa. Kuvaaja: Johannes Schalin. Turun museokeskus.

Mihin ajankohtaisiin keskusteluihin tutkimuksesi liittyy/kytkeytyy?
Itsestä kirjoittaminen, omaelämäkerrallisuus ja itseilmaisu ovat ajassamme erityisen läsnäolevia muun muassa sosiaalisen median kanavien kautta. Toisaalta myös kaunokirjallisuuden parissa itsestä ja omasta elämästä kirjoittaminen sekä autofiktion eri muodot ovat enenevässä määrin esillä. Historioitsija voi näin tuoda laajemman ajallisen perspektiivin ja historiatietoisuuden meidän aikaamme, ja pohtia, miten samalla tavoin, mutta eri välinein kenties itsestämme kirjoitamme jos tarkastelemme vaikkapa 1800-luvun kirjettä tai tämän päivän somepostausta. Voimme kysyä, miten kulttuurinen konteksti tai teknologinen väline muovaa itseilmaisuamme, tai miten voimme tavoittaa eri aikojen ihmisten tunteita ja kokemuksia omaelämäkerrallisista tuotoksista.

Kuten olemme saaneet jälleen viime aikoina huomata sukupuolihistoria herättää aina keskustelua. Viime aikoina on usein noussut esiin kysymys unohduksesta ja siitä, keitä naisia historian hämäriin on jäänyt – keskustelu on hämmästyttävän samanlaista kuin 40-50 vuotta sitten. Tämä herättää myös kysymyksiä siitä, miten akateemista tutkimusta ja tietoa on mahdollista saada levitettyä ja julkisuuteen – miten paljon jää unohduksiin siitä työstä, jota tutkijat tekevät koko ajan? Tässä meillä kaikilla tutkijoilla on oma vastuumme tiedon levittäjinä ja välittäjinä eri suuntiin.

Esoteerisuuden tutkiminen on ollut vahvasti meidän aikaamme kytköksissä. Erilaiset uususkonnolliset liikkeet sekä viihteellistyvä henkisyys näkyvät vahvasti ajassamme, mikä on ehkä vaikuttanut siihen, että meidän on ollut helpompi tutkia näitä ilmiöitä nyt kuin esimerkiksi parikymmentä vuotta sitten. Tutkimuskenttä on vireä kansainvälisestikin ja kiinnostus aihepiiriä kohtaan on suurta niin akateemisesti kuin laajemman yleisön parissa. Hankkeemme puitteissa teimmekin useita tuotoksia kuten museonäyttelyitä ja tapahtumia, joilla tavoitimme laajoja yleisöjä.

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Tulin Turkuun opiskelemaan historiaa 1992. En oikeastaan edes tiennyt kulttuurihistoriasta silloin, tosin muistelen lukeneeni valintaoppaasta, että sellainen erikoisuus Turussa on. Luin rinnan yleistä ja kulttuurihistoriaa, taisin tehdä proseminaaritkin molempiin, mutta kulttuurihistoria vei kyllä voiton ja gradua tehdessä ala alkoi tuntua yhä enemmän omalta vaikken ollut koskaan suunnitellut uraa tutkijana. Luottamus omiin kykyihin, ja varsinkin innostus tutkimiseen ja kirjoittamiseen taisi kasvaa pikkuhiljaa gradua tehdessä, ja sain myös hyvää ohjausta ja tukea oppiaineesta. Tie avautui vähän sattumaltakin, ja nopeasti valmistumisen jälkeen pääsin töihin oppiaineeseen ja vaikka monta uskalluksen aitaa piti ylittää, valinta tuntui omalta ja aloin heti työstää jatkotutkimusaihetta. Oppiaineen mahtava, avoin ilmapiiri sekä inspiroivat ja nuorta aloittelevaa tutkijaa tukevat opettajat ja tutkijat veivät mennessään – oppiaine eli tuolloin 1990-luvun lopulla vahvaa kasvukautta niin opetuksen kuin tutkimuksen näkökulmasta ja se oli äärimmäisen hyvää aikaa integroitua ja alkaa opetella kulttuurihistorioitsijaksi.

Mitä kulttuurihistorian dosentuuri Lapin yliopistossa tarkoittaa sinulle?

Sillä on ihan erityinen merkitys sekä tieteellisesti että henkilökohtaisesti. Olen syntynyt Rovaniemellä ja kaupungilla on keskeinen sija perhehistoriassani. Geologi-isäni tapaturmaisen kuoleman vuoksi jouduimme lähtemään pohjoisesta takaisin etelään, kun olin neljävuotias, mutta Rovaniemellä on aina pysynyt erityinen paikka sydämessäni. Vierailimme siellä monien vuosien ajan aina kesäisin. Siihen liittyvät erityiset muistamisen kerrokset, jotka ovat tärkeä osa identiteettiäni. On merkityksellistä, että tähän identiteetin kerrostumaan liittyy nyt myös ammatillinen puoli. Kävin ensimmäisen kerran Lapin yliopiston kulttuurihistoriassa 1999 oppiaineen yhteisellä pohjoisen retkellä, ja jo silloin tuntui, että jokin ympyrä sulkeutui. Vierailin myöhemmin opettamassa ja Marja Tuomisella on ollut tärkeä merkitys tutkijuudelleni. Hänen kauttaan olen saanut tietää, että tekstejäni on luettu kulttuurihistorian seminaareissa ja kiinnostus tutkimustani kohtaan on ollut aitoa. Olen erityisen iloinen, että dosentuuriin tuli erityisalana monitieteinen elämänkerronnan tutkimus, joka sopii myös yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan alaan. Se tiivistää olennaisen tutkimuksellisesta erikoistumisestani ja mahdollistaa myös tämän temaattisen alan kehittämisen juuri kulttuurihistorian kontekstissa. Toivon, että yhteistyö ja vuorovaikutus Lapin ja Turun välillä kehittyy tulevaisuudessakin niin opetuksen kuin tutkimuksen saralla.

Rovaniemen keskusta Ounasvaaralta nähtynä. Kuvaaja Gerald Zojer. Wikimedia Commons.

Millä sanoin onnittelisit 50-vuotiasta kulttuurihistorian oppiainetta, ja millaisia neuvoja tai toiveita sinulla olisi antaa evästykseksi seuraaville vuosikymmenille?

Kulttuurihistoria on ollut hyvinkin kiinteä osa elämääni oikeastaan kohta jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Se kulkee matkassa niin työssä kuin vapaa-ajalla. On siis selvää, että 50-vuotias oppiaine on hyvin tärkeä ja sitä tietysti onnittelee kaikin mahdollisin tavoin upeista saavutuksista, tieteenalan luomisesta Suomeen, innovatiivisesta ja rohkeasta opetuksesta ja tutkimuksesta – siitä, että kulttuurihistoriassa seinät ovat leveät ja katto korkealla! Kaiken tämän soisi jatkuvan tulevaan, otetaan aiemmasta kaikki se matkaan, mikä on ollut hyvää ja menestyksekästä (ja sitä on paljon!) ja ollaan ennakkoluulottomasti luomassa tulevaa. Oppiaineen tehtävä on ainutlaatuisen tärkeä niin Suomessa kuin kansainvälisesti, ja sitä pitää luotsata rohkeasti, omanarvontuntoisesti eteenpäin.

Kulttuurihistorian Tilat, osa 1: Rättivarastolta Jusleniaan

On 21 helmikuun, 2022 Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, KH501 kommentti

Tämä on ensimmäinen osa 50-vuotiasta kulttuurihistorian oppiainetta juhlistavaa ”Tila”-kirjoitussarjaa, jossa muistellaan ja pohditaan oppiaineeseen liittyviä tiloja. Ensimmäisenä muistellaan oppiaineen tiloja Turun yliopistossa 1970-luvulta 1990-luvun alkuun.

Kari Immonen kertoo:

Vanhalla kasarmialueella, lähellä Arcanumin klassismista ponnistavaa pylväikköä oli ennen vanhaan pitkä, yksikerroksinen tiilirakennus, 1883 2. Turun Tarkk’ampujapataljoonalle valmistunut rättivarasto. Yleinen historia oli muuttanut taloon 1960-luvun lopussa ja siitä tuli syksyllä 1972 myös kulttuurihistorian ensimmäinen tyyssija. Omaa huonetta kulttuurihistorialla ei ollut; se oli yleisen historian apulaisprofessorin Matti Lauerman hyyryläisenä. Lauerma työskenteli paljon kotona. Lauri Huovinen, teologian ja filosofian tohtori ja kulttuurihistorian professuurin ensimmäinen hoitaja puolestaan oli pääviraltaan tuomiorovasti, eikä hän päivällä yliopistolta tilaa tarvinnut. Vuorottelu oli siis luontevaa. Kasarmilla oli myös yleisen historian harjoitushuone, jonka kapasiteetti hyvin riitti kahdelle oppiaineelle. Siellä Huovinen piti alkuvuosien legendaariset renessanssi- ja barokkiluentonsakin.

Kasarmialueen varusvarasto vuonna 1971. Kuvaaja: ei tiedossa. Turun yliopiston arkisto.

Syksyksi 1975 humanistinen tiedekunta sai Henrinkinkadun varteen uuden, Arne Ehojoen suunnitteleman laitosrakennuksen. Kilpailussa se sai nimen Juslenia intohimoisen fennofiilin Daniel Jusleniuksen mukaan. Tästä yleisempään historiaan kiinnittynyt väki, kulttuurihistorioitsijat mukaan lukien, kohotteli kulmakarvojaan, mutta ei pahemmin protestoinut – olihan Juslenius kuitenkin myös heprean ja kreikan professori.

Juslenia asettui luontevasti Yliopistonmäen erviläiseen maisemaan, mutta ongelmaton sen rakennusprosessi ei ollut. Kun taloa suunniteltiin, yliopisto oli vielä yksityinen. Käytännössä se tarkoitti rahapulaa. Olin tiedekunnassa opiskelijajäsenenä, kun vaivalloinen ja hankala leikkaustyö toteutettiin: ”yksi kerros pois (sen takia Jusleniassa oli komeat portaat neljänteen kerrokseen, jota ei ollut), kahvila pois, ilmanvaihto heikommaksi”. Mutta rakas talo siitä tuli, kohtaamisten ja keskustelujen paikka, uusi tyyssija myös kulttuurihistorialle.

Surullisesti ja nostalgisestikin Juslenia on nyt siirtynyt Turun purettujen talojen historiaan. Paikan ovat vallanneet luonnontieteilijät. Piia Viitasen suunnittelema Aurum on arkkitehtuuriltaan hieno, mutta mittakaavaltaan se istuu huonosti Ervin ja Ehojoen synteesiin.

Historia-aineet olivat Juslenian kolmosessa, yleinen historia kadun varressa ja Suomen historia kirjaston puolella. Kulttuurihistoria ei ollut missään. Se oli tullut mukaan kesken suunnittelun eikä löytänyt paikkaansa Juslenian tilaohjelmasta; vanhat oppiaineet pitivät sitä käenpoikana, joka pyrki niille varattuihin pesiin. Ensimmäisessä ehdotuksessa kulttuurihistoria oli sijoitettu kellarin ikkunattomaan, huonosti ilmastoituun arkistohuoneeseen. Professuuria hoitaneelle Lauermalle ja sivutoimiselle assistentille Merja Isotalolle tämä ei käynyt ollenkaan. Pitkän väännön jälkeen Suomen historia suostui – aika kiukkuisena – luovuttamaan käytävänsä varrelta pienen huoneen ja siinä kulttuurihistoria sitten pari seuraavaa vuotta sijaitsi, Lauerma ja Isotalo vähäisiä neliöitä kollegiaalisesti jakaen.

Ensimmäisen oman tilan kulttuurihistoria sai tunnelmallisesta puutalosta Jusleniaa vastapäätä. Huoneita oli kaksi, isompi professorille – tehtävässä vuorottelivat Marja Vasala, Matti Männikkö ja Veikko Litzen – pienempi, keittiö assistentille. Sitä hallitsivat Lars Saari, Merja Isotalo, Kyllikki Männikkö ja Taru Sundstén, kukin vuorollaan.

Jukka Sarjala jatkaa muistelua:

Aloittaessani kulttuurihistorian opinnot lukuvuonna 1979–1980 oppiaine toimi nyttemmin purettua Juslenian laitosrakennusta vastapäätä sijainneessa puutalossa Henrikinkadulla. Siellä kulttuurihistorialla oli käytössä vaatimaton 2-h huoneisto, toinen oli professorin huone, toinen taas assistentin toimisto. Työskentelin kesän 1981 oppiaineen harjoittelijana siellä toimiston puolella assistentti Taru Sundsténin kanssa.

Totti Tuhkanen Henrikinkadun tiloista:

Henrikinkadun huoneissa häivähti 1979 kahvin, teen ja tupakan tuoksu. Keittiön ilmapiiriin kuului myös Tarun sarkasmiin taipuva huumori. Ison kokouspöydän ympärys riitti vielä seuraavina vuosina Veikko Litzénin opinnäyteseminaarin ja Olavi Lähteenmäen esseeseminaarin osallistujille. Kulttuurihistorian opiskelijamäärä oli kuitenkin kasvamassa nopeasti, ja Veikon opetusta kuunneltiin täysissä luentosaleissa myös portailla istuen ja ovensuussa seisten.

Roudan liikuttaessa vanhoja rakenteita talon ulko-ovi jumitti vuoroin ylä-, ja alalaidastaan. Erään seminaari-istunnon päätteeksi professori tuhtasi ovea lukkoon. Jäin seuraksi. Samalla kun minä työnsin kantista ja Veikko väänsi avainta, hän verkkaan, kuin aforismia lausuen muotoili kirkkaan tutkimuskysymyksen, jota minun tulisi opinnäytteessäni tarkastella. KLIK! ”… kuulehan: MENE NYT JA TUTKI SE!”

Sellainen oli Veikon mielenlaatu: nopeasti reagoiva, analyyttinen ja ennen katsomattomiin näkökulmiin ohjaava. Haasteen saaneena otin fillarin ja lähdin ajelemaan tuomiokirkolle päin.

Kari Immonen kulttuurihistorian kasvusta, tilojen etsimisestä ja Jusleniaan siirtymisestä:

Näihin 70-luvun puolivälin vuosiin ajoittui taistelu kulttuurihistorian olemassaolosta. Suomalaista historiantutkimusta hallitsi koko 1900-luvun alun, ainakin 1960-luvulle saakka, poliittinen ja valtiollinen historia. Ne, jotka olivat muusta kiinnostuneita, olivat pettyneinä siirtyneet taiteiden tutkimukseen ja yhteiskuntatieteisiin, jotkut teologiaankin. Siksi kulttuurihistorian professuurin täyttäminen oli hankalaa. Ensimmäisellä kierroksella kaikki hakijat julistettiin epäpäteviksi. Sitten yritettiin kutsumismenettelyä, mutta sekään ei onnistunut, kun linnojen ja kartanoiden tutkija, Turun maakuntamuseon entinen johtaja C.J. Cardberg valitsi arkkitehtuurihistorian professuurin Teknillisestä korkeakoulusta. Hänen johdollaan turkulainen kulttuurihistoria olisi varmaan ollut aika erinäköinen kuin se, jonka me tunnemme.

Kun virantäyttö ei onnistunut, oli aika odotettavaa, että öljykriisiä seuranneen lama-ajan resurssinmetsästäjät ilmestyivät paikalle; opetusministeriö esitti viran siirtämistä muualle ja halukkaita vastaanottajia oli tietenkin helppo löytää. Kulttuurihistorian väki – ja kyllä koko historian laitos – käynnisti tiukan vastaoperaation; puutalon kiihkeät puolustuskokoukset nostattivat tunnelmaa ja loivat opettajien ja opiskelijoiden yhteistä kulttuurihistoriahenkeä. Riemu olikin suuri, kun lupa professuurin julistamiseen uudelleen haettavaksi saatiin.

Nyt täyttöprosessi onnistui, ja epävarmuuden aika päättyi syksyyn 1978, kun keskiajan tutkija Veikko Litzen astui kulttuurihistorian professorin vakinaiseen virkaan. Litzen lähti kehittämään oppiainetta kokonaan uuteen suuntaan ja keräsi nopeasti ympärilleen innokkaiden opiskelijoiden joukon. Siksi myös tilaa ja toimijoita tarvittiin lisää.

Uudet tilat löytyivät – jälleen aikamoisen väännön jälkeen – Juslenian kolmannesta kerroksesta. Poliittinen historia oli siirtynyt Hämeenkadulle, ja sen kirjastosta muokattiin tilat kulttuurihistorialle. Huoneita oli kolme, yksi iso professorille ja kaksi pienempää muille. Professorin huoneeseen asettui ensin Litzen, sitten, hänen virkavapauksiensa ajaksi, Keijo Virtanen ja Raimo Salokangas. Pienemmistä huoneista toisessa oli assistentti Sundstén ja toisessa vuodesta 1986 uusi lehtori, ensin Virtanen ja sitten minä. Näissä tiloissa oppiaine oli vuoteen 1993 saakka, jolloin se muutti Arwidssoninkadun idylliin.

Humanistisen tiedekunnan toinen laitosrakennus Juslenia syksyllä 1979. Kuvaaja: Stig Söderholm. Turun yliopiston arkisto.

Jukka Sarjala Jusleniasta:

Sinne oli rakennettu puu- ja pintamateriaaleilla kolme toimistohuonetta, harjoitushuone ja myöhemmin (1986?) käytävätiloihin saatiin kirjahyllyt kulttuurihistorian kirjastoa varten. Äänieristys oli huono. Näissä tiloissa olin toisen kerran oppiaineen harjoittelijana kesällä 1983. Aluksi oppiaineen seminaarikirjasto sijaitsi historia-aineiden yhteisessä, kolme huonetta käsittäneessä Juslenian seminaarikirjastossa samassa kerroksessa. Harjoitushuoneesta remontoitiin professorin huone vuonna 1986(?), jolloin opetukset siirtyivät yleisen ja Suomen historian harjoitushuoneisiin samassa kerroksessa. Luennot pidettiin pääsääntöisesti luentosaleissa. Opetin kulttuurihistorian harjoitus- ja metodikursseja siinä pienessä harjoitushuoneessa ainakin kevätlukukaudella 1986.

Vielä on mainittava Juslenian maanalaiset tilat eli bunkkerinkaltaiset varastohuoneet, jotka olivat yleisen historian ja Suomen historian käytössä erilaisten aineistojen säilytystä varten. Sieltä useat opiskelijat ja jatko-opiskelijat, myös kulttuurihistoriaan kuuluneet, saivat noiden oppiaineiden ystävällisellä avustuksella ympärivuorokautiset työ- ja lukutilat. Itse aloitin siellä vuonna 1983. Ikkunattomassa haudanhiljaisuudessa pystyi keskittymään. Yleisen historian varastoista siirryin hieman ylemmäs Suomen historian varastoon joskus 80-luvun jälkipuoliskolla, mutta toisaalta sain käyttööni oman toimiston oppiaineesta vuodeksi 1986 ja lukuvuodeksi 1988–1989, kun hoidin opetusvirkoja.

Juslenia edestäpäin kuvattuna syksyllä 1990. Kuvaaja: Jarmo Koskinen. Turun yliopiston arkisto.

Totti Tuhkanen jatkaa:

80-luvulla Juslenia kuhisi elämää ja tarjosi niin rajoitetut tilat, että osa opetuksesta ja muusta toiminnasta oli vietävä toisaalle. Sitä tärkeämpi kotipesä se oli meille. Päivät laitoksella venyivät iltaan ja joskus aamuun. Humanistien verkostot toimivat Jusleniassa horisontaalisti ja vertikaalisti. Kellarissa valmisteli digitalisaation läpimurtoa Laskentakeskus.

Vuonna 1987 perin Sarjalan Jukan Olivetti-PC:n ja tuntiopettajan tehtävät. Opiskelijan roolista oli helppo siirtyä opettajaksi, sillä kulttuurihistorian käytävä oli niin lyhyt, ettei sen varrelle mahtunut hierarkioita. Tuntiopettajuuden jälkeen sijaistin Immosen Karia lehtorina.

Assistentin ovenpieli oli se paikka, jossa jonotimme ”kaiken tiedon lähteille”. Taru Sundsténia seurasi kaikkitietäjänä Hannu Laaksonen. Eikä elämästä puuttunut ruokaa, latinaa, runoutta ja huumoria siellä, missä Hannu vaikutti. Hän auttoi sisäistämään sen idean, että sosiaalista arvoa ja henkistä hyvinvointia tuottava kulttuurihistorioitsija on Homo Ludens.

Juslenian aika syvensi vuorovaikutusta historia- ja kieliaineiden sekä taiteentutkimuksen aineiden kesken. Itse opetin myös joitain taidehistorian kursseja. Paineisia arjen käänteitä tiivisti draamaksi Italian kielen ja kulttuurin oppiaineesta tuttu Luigi de Anna. Häneltä valmistui myös kulttuurihistorian ensimmäinen väitöskirja. Hengenvahvistukseksi meille ja itselleen Luigi kirjoitti useita lukunäytelmiä, joista esimerkkinä tässä 53-sivunen The Mistery of the Brown Letter. Siinä yksi arvorakennus räjäytetään.

The Mistery-näytelmä tarjosi näköiskuvat 80-luvun lopun kh-tiimistä. Roolinimien takana Keijo Virtanen, Hannu Laaksonen, Totti Tuhkanen, Hanne Koivisto, Ari Kivimäki, Elina Iso-Ilomäki, Luigi de Anna, Anne Ollila, Leena Björkqvist, Marjo Kaartinen ja Timo Tarmio. Kuva Totti Tuhkanen.

Menetelmäkehityksen kannalta oli eduksi, että 1980-luvulla oppiaineen tutkijoita ja opettajia sijoitettiin myös Suomen ja yleisen historian työtiloihin. Naapuriaineiden kahvipöydissä meitä haastettiin, kun tutkimusalueet laajenivat perinteisten menetelmien ulottumattomiin. Legitimiteettiä koetteli myös ikärakenne: professoria lukuun ottamatta olimme vasta ensimmäisellä askelmalla ammattitaidon hankinnassa.

Marjo Kaartinen jatkaa Juslenian ajasta:

Aloitin päätoimisena tuntiopettajana uutenavuotena 1991. Sain oman työhuoneen Juslenian kolmannesta kerroksesta, yleisen historian käytävältä, Juslenian sisäpihan puolelta. Ikkunasta aukeni maisema Suomen historian siipeen ja luonnontieteen taloon. Täällä viihdyin monta vuotta, kunnes kulttuurihistoria muutti Arwidssoninkadulle.

Juslenian huoneet olivat tiilenpäälukuhuoneita. En tiedä, olivatko tiiliseinät elementtejä vai oikeasti muurattuja (epäilen), mutta äänieritys toimi täällä kyllä hyvin. Seinät olivat valkoiseksi maalattuja ja niitä peitti tyypillisesti epämääräinen kokoelma kirjahyllyjä. Minun olivat valkoisia. Kirjoituspöytä oli suuri, sillä minulla oli muistaakseni myös sivupöytä, jolla oli kirjoituskone. Sitäkin tarvittiin aina silloin tällöin, etenkin ilmoitustaululappujen tekemiseen. Tuolloin opettajat ilmoittivat opetuksensa edelleen ilmoitustauluilla ja ne oli hyvä saada mahdollisimman pieniksi, sillä kulttuurihistorian ilmoitustaulu toimistoa vastapäätä oli mallia pieni.

Kirjoituspöydälläni oli myös muhkea tietokone – aivan oikein! – sain tuliterän koneen, sellaisen, joita valtio sai Neuvostoliiton kauppaviennin ylijäämän kattamiseksi. Liekö ollut viimeinen erä. Se oli oikein hyvä kone ja palveli kutakuinkin moitteetta. Sillä tuli kirjoitettua jokikinen luentoni Juslenian-vuosinani.

Ikimuistoista Jusleniassa oli työskennellä nimenomaan naapurin käytävällä. Sain kyllä tuta, etten ollut tervetullut. Jos professori sattui olemaan liikkeellä samaan aikaan kun olin onnettomuudekseni unohtanut oveni käytävälle auki, sain kuulla siitä, miten hankalaa tuollainen oli – oveenhan voisi vaikka törmätä. Koska Juslenian ilmanvaihto oli onnetonta, ovea oli kuitenkin koetettava uskaltaa pitää edes pienellä raollaan. En huomannut, että kenenkäään muun oveen tuolla käytävällä oli törmäysvaaraa, koska ne olivat taajaan selällään. Päättelinkin, että minut oli määritelty heti ensimmäisenä päivänä suuresti potentiaaliseksi turvallisuusuhaksi, siis vakoojaksi. Ei auttanut kuin suhtautua ymmärryksellä ja ymmärsinkin toki, ja huumorilla. Ja kävellä aina nopeasti käytävän läpi kulttuurihistorian puolelle, ettei minun epäiltäisi harjoittavan vakoilutoimintaa.

Juslenian päiviin kuuluivat tiukasti päivittäiset aamu- ja iltapäiväkahvihetket. Koska kahvihuonetta ei ollut, kokoonnuttiin professorin, Keijo Virtasen työhuoneessa olleen pyöreän pöydän ääressä. Päivät venyivät pitkiksi, kun viimeistään kahville piti ehtiä aamusella ja kun illat tyypillisesti päättyivät vasta kahdeksalta viimeisten opetustuntien päätyttyä. Mutta hauskaa oli!

Parkkipaikka Juslenian takana syksyllä 1990. Kuvaaja: Jarmo Koskinen. Turun yliopiston arkisto.

Totti Tuhkanen Jusleniasta:

Post scriptum: Palasin Jusleniaan 21 vuotta myöhemmin. Opetustoiminta jatkui, mutta osa talosta oli varattu väistötilaksi mm. Feeniks-kirjaston henkilökunnalle. Majailin kirjastoväen seassa 2011–14 nimimerkillä Kerttu Saarenheimo, kun nimikyltti oli ovessa valmiina. Oh my Juslenia -liike viritteli perinteenkeruuta ja mielenilmaisuja keväällä 2013 suunnitellulle purkamiselle. Paljon nostalgiaa oli ilmassa.

Juslenian ala-aulan näkymä 13.11.2014 ei juuri poikennut 1980-luvun meiningistä. Oppiainejärjestöt tarjosivat termoskahvia ja mokkapaloja vanhaan malliin. Tiskin pitäjänä Juhani. Kuva Pasi Karppanen.

Rehtorin tilatyöryhmän tehtävissä jouduin tuolloin taas pohtimaan Jusleniaa opetus- ja työtilana. Lähtöpisteanalyysilla mallinsin Kielikeskuksen tilat ja kartoitin henkilökunnan odotukset uusien tilojen toimintoihin, yksityisyyteen, tietoturvaan, studiotekniikkaan, akustiikkaan, esteettömyyteen ja palautumistiloihin liittyen. Laajahko selvitys oli tukena, kun suunniteltiin KieVin tulevaisuus Arcanumiin. Se kuului teknisesti haastavimpiin muuttoihin. Jusleniasta jäi arvostava muisto.

Kari Immonen lopuksi vielä avoimen yliopiston tiloista:

Kulttuurihistorian toiminta laajeni 80-luvulla myös avoimeen yliopistoon ja sitä kautta ympäri maan. Turussa toiminnasta vastasi suunnittelija, aluksi Vuokko Aromaa, sitten Mekke Isotalo ja Katriina Mäkinen. Työhuone heillä oli täydennyskoulutuksessa, ensin Hämeenkatu 1:ssä, sitten Pispalantiellä yliopistosäätiön vuokralaisena, sen jälkeen vähän aikaa kasarmialueen kehnonlaisessa puutalossa, sitten Kuurojenkoulun sivurakennuksessa, nykyisessä Rosettassa. DataCityyn täydennyskoulutuskeskus suunnittelijoineen muutti 1992. Vaikka avoimen yliopiston suunnittelijoiden työtilat olivatkin täydennyskoulutuskeskuksessa, he olivat välitön osa oppiainetta ja kuuluivat myös – epävirallisesti – oppiaineen henkilökuntaan.

Tila-blogikirjoitussarjan toinen osa julkaistaan maaliskuussa ja se käsittelee kulttuurihistorian tiloja Turun yliopiston kasarmialueella, Arwidssoninkadulla, jossa oppiaine majaili vuosien 1993 ja 2006 välillä.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Marika Ahonen

On 10 helmikuun, 2022 Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, jatko-opiskelijoiden esittelyJätä kommentti

Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Tutkimukseni käsittelee populaarimusiikissa rakentuvien tarinoiden eettisiä mahdollisuuksia historiassa. Tutkin aihetta monografiaväitöskirjassani espanjalaisen laulaja-lauluntekijä Christina Rosenvingen (s. 1964) kautta ajanjaksolla 1980–2021. Hänen muusikkouransa alkoi punkliikehdinnässä Madridissa 1980-luvun alussa ja on jatkunut näihin päiviin asti aktiivisena.

Olen haastatellut Rosenvingea työtäni varten kolme kertaa, ja tämän lisäksi saanut häneltä käyttööni muuta lähdemateriaalia lehtijutuista kuviin. Tutkimuksessani tarkastelenkin moninaista lähteiden kirjoa: haastatteluja, muistelmakirjaa, lauluja, kritiikkejä, lehtijuttuja, visuaalista aineistoa kuvista musiikkivideoihin, ja muita Rosenvingen musiikilliseen elämään liittyviä aineistoja 1980-luvun alusta tähän päivään asti. Monipuolinen lähdeaineisto ja Rosenvingen pitkä ura tarjoaakin oivan aineiston historiantutkimukselle. Tutkimukseni keskiössä ovat erityisesti tekemäni haastattelut, Rosenvingen muistelmakirja Debut (2019) sekä laulut. Näissä kolmessa lähdetyypissä korostuu artistin oma näkökulma kokemuksellisuuden, muistelun ja luovuuden kautta. Muu lähdeaineisto on kuitenkin mielestäni tarpeen myös ottaa mukaan tutkimukseen, sillä se keskustelee moninaisin tavoin keskiössä olevan lähdemateriaalin kanssa.

Tutkimuksessani luen ja analysoin lähdeaineistoja narratiivisen etiikan tulkintakehyksen avulla. Kysymys narratiivisessa etiikassa kytkeytyy eritoten mahdollisuuskäsitteeseen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että tarinat, jotka ehdottavat uusia näkökulmia ja tapoja toimia, laajentavat ymmärrystämme itsestämme ja ympäristöstämme ja näin myös mahdollisuuden tajuamme. Sen sijaan tarinat, jotka toistavat totuttua ja lukitsevat meidät tiettyihin kategorioihin esimerkiksi sukupuolen, luokan tai kansallisuuden perusteella, vähentävät mahdollisuuksien tajuamme. Eettisyys kehkeytyy mahdollisuuden tajumme myötä, minkä vuoksi se tulee määritellä tapauskohtaisesti tutkimuskohteen erityispiirteet huomioon ottamalla. Muistamisen ja kertomisen tapoja sekä musiikkia tarkastelemalla kysyn, miten populaarimusiikin kehyksissä tarinat rakentuvat, toistavat totuttua, tai toisin toistaessaan avaavat uusia mahdollisuushorisontteja tietyn ajan ja paikan kontekstissa? Minkälainen merkitys laulaja-lauluntekijällä on tässä tarinan merkityksen tuottamisen prosessissa? Otan tutkimuksessani erityisesti huomioon ajan ja paikan kontekstit tarkastellessani Rosenvingen teoksia ja matkaa musiikintekijänä, mikä tarkoittaa paitsi Espanjan historian erityispiirteiden huomioimista, kuten katolilaisuutta ja Francon diktatuurin perintöä, myös musiikkikulttuuria sen lokaaleissa ja globaaleissa muodoissa. Rosenvinge on uransa alusta lähtien kiertänyt esiintymässä Latinalaisessa Amerikassa ja tehnyt musiikkia myös englanniksi asuessaan New Yorkissa 2000-luvun alussa. Hänen yhteistyönsä useiden yhdysvaltalaisten artistien, kuten Sonic Youthin ja Yo La Tengon jäsenten kanssa, viekin tutkimuksen ajoittain kiinnostavasti Espanjasta Yhdysvaltojen suuntaan.

2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Viime aikoina on paljon keskusteltu taiteen merkityksestä yhteiskunnassa, sillä luovat alat ovat kärsineet kohtuuttomasti pandemian vaikutuksesta. Koska teen kulttuurihistoriallista tutkimusta populaarimusiikin eettisiin kysymyksiin pureutuen, on tutkimukseni ytimessä taiteen luonne ja merkitys ymmärryksen muokkaajana, mikä on tärkeää myös yhteiskunnallisella tasolla. Koska ymmärryksemme asioista perustuu aina johonkin aiempaan, kysymys siitä, miten esimerkiksi musiikin kehyksissä tarinat rakentuvat ja mahdollisesti avaavat uusia mahdollisuushorisontteja tietyn ajan ja paikan kontekstissa on tärkeä. Myös kysymys laulaja-lauluntekijän merkityksestä tässä tarinoiden tuottamisen prosessissa on tärkeä, sillä toimijoilla on vaihtelevia mahdollisuuksia ja haluja tuoda ääntään kuuluviin julkisessa työssään. Esimerkiksi populaarimusiikin maailma ja tutkimus on perinteisesti ollut miesvaltaista ja angloamerikkalaista, jolloin Rosenvingen kaltaisen artistin tutkiminen kulttuurihistoriallisesti tarjoaa ymmärryksen mahdollisuuksia myös nykyisyyteen.

Rosenvinge on myös ottanut kantaa aktiivisesti läpi uransa moniin yhteiskunnallisiin teemoihin paitsi teostensa kautta, myös haastatteluissaan. Ajasta ja paikasta riippuen teemat ja niistä kertomisen tavat, tyyli ja mahdollisuudet kuitenkin muuttuvat. Lisäksi erityisesti Rosenvingen myöhempien teosten kohdalla tämä kantaaottavuus ja samalla uudenlaisten mahdollisuuksien näkeminen ei ole aina mitenkään ilmiselvää, se vaatii myös kuulijaltaan pysähtymistä teosten äärelle.

3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Olen hyvin pienestä pitäen ollut kiinnostunut menneistä maailmoista, lukemisesta ja kirjoittamisesta. Teinkin aina historiaan liittyviä tutkielmia koulussa innostuneena, oli kyseessä sitten Antiikin Kreikan teatteri tai Suomen sisällissota. Lukion jälkeen vietin vuoden Australiassa, mutta sen jälkeen hakeminen juuri kulttuurihistoriaa opiskelemaan yliopistoon oli selvää. Kulttuurihistorian kirjoja lukiessani havaitsin, miten kiinnostavat aiheet yhdistyivät uudenlaisiin näkökulmiin, jotka saivat ymmärtämään paitsi mennyttä, myös nykyistä maailmaa paremmin. Populaarimusiikin tutkimuksesta kiinnostuin jo varhain, mutta monista mahdollisuuksista inspiroituneena tein yliopistossa omia pieniä tutkielmiani hyvin laidasta laitaan: Jack Kerouacin matkasta siirryin Aino Kallaksen Marokkoon, ja aika pian kirjoituksiini hiipi myös yhä enemmän viittauksia filosofiseen ja teoreettiseen ajatteluun. Kun sitten vietin vaihtovuoden Granadassa, ja myöhemmin puolivuotisen harjoittelussa Glasgow’n yliopistossa musiikin laitoksella, olivat nykyisen väitöskirjani raamit muotoutuneet. Suosittelenkin vaihtoon suuntaavia opiskelijoita valitsemaan kohdemaansa tarkkaan, sillä kun voi olla kauaskantoisia seurauksia!

4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Kulttuurihistoria merkitsee minulle mahdollisuutta yhdistellä kiinnostavasti ja tärkeällä tavalla erilaisia tutkimuksellisia osa-alueita ennakkoluulottomalla otteella, historiallisuutta tietenkään unohtamatta. Tämä moninaisuus myös alati haastaa ajatteluani, saa ymmärtämään maailmaa, tai ainakin sen monimutkaisuutta, paremmin menneisyyttä vasten. Uskonkin, että historioitsijoilla on tärkeä tehtävä toimia menneisyyden maailman tulkkina ja välittäjänä, jotta ymmärrämme nykyisyyden ja samalla tulevaisuuden haasteita ja mahdollisuuksia paremmin. Lyhyesti sanoen kulttuurihistoria merkitsee minulle ennen kaikkea tapaa katsoa ja ymmärtää maailmaa.

5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Koska tutkimukseni kytkeytyy lähihistoriaan, olen välillä harmitellut, etten pääse vanhemman ajan tutkijoiden lailla sukeltamaan arkistoihin tai etsimään lähteitä jännittävistä konkreettisista tiloista. Tämä haave kuitenkin toteutui yllättäen vieraillessani Rosenvingen luona ensimmäisen kerran, sillä kaivoimme hänen talonsa ullakolta esiin monen moista laatikkoa täynnä erilaista lähdeaineistoa, jotka oli hylätty sinne Rosenvingen sanoin ”hävitettäväksi”. Muistan Rosenvingen tokaisseenkin nauraen minulle, että nythän tämä vasta tuntuukin varsinaiselta historian tutkimiselta. En voinut väittää vastaan, kun siellä matalan ullakon hämärässä ryömin selkä vääränä ja pengoin pölyisiä laatikoita.

Kunnon historioitsijana esitin myös toiveen, ettei hän sentään hävittäisi kaikkea materiaalia, jotta tulevaisuuden tutkijoilla olisi myös jotain mitä tutkia. Hän lupasi ainakin harkita asiaa.

Laulu fyysikko ja keksijä Nikola Teslasta (1856-1943): Pobre Nicolás (2015)

Laulu seireenistä: Mi vida bajo el agua (2011)

Tu por mi (1992)

Hyvää saamelaisten kansallispäivää kaikille – buori Sámi álbmotbeaivvi buohkaide!

On 6 helmikuun, 2022 Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, juhlatJätä kommentti

Saamelaisten kansallispäivä päätettiin vuoden 1992 saamelaiskonferenssissa. Juhlapäivän taustalta löytyy Trondheimissa 6.2. vuonna 1917 järjestetty saamelaisten ensimmäinen yhteispohjoismainen kokous, jonka kutsui koolle ruotsinsaamelainen Elsa Laula Renberg (1877-1931). Saamelaisille päivä on liputuspäivä, mutta esimerkiksi Suomessa liputusta vain suositellaan, eikä kaunista lippua siten ihailla vielä kovinkaan laajalti Saamenmaan ulkopuolella. Oma kotikaupunkini Turku aloitti liputuksen vuonna 2020. Voin kertoa liikuttuneeni suuresti, kun vuosien kampanjoinnin jälkeen viimeinkin lippumme Turun silloilla näin. Erityisesti Saamen väreissä valaistu Kirjastosilta sykähdytti.

Vuonna 1917 järjestetyn saamelaisten ensimmäisen yhteispohjoismaisen kokouksen osanottajat. Elsa Laula Renberg edessä. Saemien Sijtes fotoarkiv. Wikimedia Commons.

Olen asunut poissa Saamenmaalta kohta 16 vuotta. Tänne muuttaessani en ajatellut ryhtyväni tutkimaan saamelaishistoriaa, enkä kyllä muutakaan saamelaisuuteen liittyvää. Vuosien kuluessa tilanne muuttui. Etelä-Suomessa asuessa jouduin selkeämmin kasvokkain sen tosiasian kanssa, että suurin osa suomalaisista ei tiedä saamelaisista mitään. Toisteltuani useamman vuoden perustietoa kaikille kysyjille päätin selvittää, mistä tilanne johtuu. Halusin samalla osaltani myös korjata tietovajetta.

Tärkein selitys tiedon puutteeseen on saamelaisten puuttuminen opetussuunnitelmista. Tietoa ei välttämättä ole lainkaan tarjolla muutamaa vanhanaikaista ja stereotyyppistä mainintaa lukuun ottamatta. Tästä seurauksena on se, etteivät esimerkiksi saamelaisasioista päättävät suomalaiset tai saamelaisasioista kertovat median edustajatkaan osaa edes hahmottaa sitä, mitä kaikkea he eivät tiedä.

Jätin itse koulumateriaalien tutkimuksen muille ja lähdin pohtimaan asiaa median kautta. Mitä saamelaisista kerrotaan mediassa vai kerrotaanko mitään? Millaisia uutiset ovat, ja kokevatko saamelaiset itse tulevansa kuulluiksi ja ymmärretyiksi? Pro graduni tarkentui yllättävänkin kapeaan aikakaistaleeseen: vuoteen 1971, jota voidaan pitää eräänlaisena vedenjakajavuotena. Suomalaisissa asuntolakouluissa suomalaistuneet ja suomalaistetut saamelaiset liikehtivät tuolloin uudenlaisella tarmolla. Saamelaiskonferenssissa sovittiin kulttuuripoliittisesta ohjelmasta, erilaisia järjestäytymiskeinoja ideoitiin ja kokeiltiin ja lisäksi kulttuuria esiteltiin eri tapahtumissa: niin sanottu saamelaisrenessanssi, oman kulttuurin uudenlainen nousu, arvostus ja luomisvoima oli huipussaan. Kauaskantoisin tapahtuma ei vielä tapahtumisvuonnaan herättänyt erityisesti innostusta: valtioneuvoston aloitteesta nimittäin perustettiin (jälleen yksi) saamelaiskomitea. Aiemmista saamelaisasioiden komiteoista sitä erotti ensinnäkin se, että siinä oli toimijoissa vahva saamelaisedustus. Toiseksi eroksi muodostui vaikutus: komitean mietintöjen perusteella muodostettiin jo seuraavana vuonna ensimmäiset saamelaisvaltuuston koevaalit, joita seurasivat vuoden kuluttua varsinaiset vaalit. Tästä saamelaisparlamentista muotoutui vuosien kuluessa se edustuselin, joka nykyisin tunnetaan Saamelaiskäräjinä.

Tutkimuksessani minulle selvisi, että saamelaiset kohtasivat 1970-luvun alussa monia samanlaisia haasteita kuin nykypäivänäkin: jopa siinä määrin, että turhauttaa, ettei niitä ole saatu vieläkään ratkaistua. Esimerkiksi saamelaisasioiden puuttumista opetuksesta pohdittiin jo tuolloin. Vuonna 1971 tehtiinkin erikseen kouluille pieni opas saamelaistiedosta opetukseen. Lehdissä näkyi sama ilmiö kuin nykyisinkin: saamelaisia koskeva uutisointi keskittyi usein eksotisointiin tai ainaisiin ongelmiin, ja jokaisessa asiassa kysyttiin saamelaisen lisäksi kantaa vähintään yhdeltä suomalaiselta viranomaiselta, ellei useammaltakin, vaikka viranomaisetkin olisivat todenneet, ettei heillä asiasta ollut sen parempaa tietoa. Saamelaiset nähtiin omissa asioissaan jääveinä, kun taas suomalaisia ei. Saamelaisilta edellytettiin yksimielisyyttä asioistaan: eihän voitu korjata heikkoa oikeustilannetta, jos saamelaiset eivät ensin ilmoittaneet selkeästi ja yksimielisesti, mitä tahtoisivat. Samaan aikaan ei tietenkään nähty ongelmana sitä, että esimerkiksi suomalaisten asioista päättävä eduskunta kinasteli kovastikin asioista, eikä useinkaan tehnyt päätöksiä yksimielisesti. Saamelaisasiat taas jäivät loppumattomaan selvitysrumbaan odottamaan aina uusia selvityksiä.

Selvitysrumba jatkuu edelleen esimerkiksi kipeästi uudistusta kaipaavan saamelaiskäräjälain kanssa, eikä esimerkiksi YK:n vuoden 1989 alkuperäiskansoja koskevaa ILO169-sopimusta ole edelleenkään Suomessa ratifioitu – Norja sai sen hoidettua jo vuonna 1990, ja siellä saamelaisten oikeustilanne on nykyisin suorastaan kadehdittava, vaikka norjalaistaminen oli 1900-luvun loppupuolelle asti todella voimakasta. Nykytilanne paikallisväestöjen parissa on rauhallinen, samalla kun Suomessa välit ovat paikoin todella kireät. Erikoisimpana ilmenemismuotona tästä on saamelaismääritelmä: saamelaisten erioikeuksia pelkäävät ryhmittyvät ovat hakeutuneet joukolla mukaan saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Samalla vihapuhe saamelaisia kohtaan on voimistunut.

Nykyisin jatkan graduni aihepiirin tutkimusta laajennettuna väitöskirjassani. Olen edelleen kiinnostunut tavoista, joilla saamelaiset esitettiin mediassa sekä suomalaisten että heidän itsensä toimesta. Yhdestä – kuinkakin vilkkaasta! – vuodesta ei väitöskirjaa saa, joten aikarajaukseni on laajentunut aikavälille 1968–1982.

Turun Kirjastosilta 6.2.2020. Kuvaaja: Niina Siivikko.

Lopuksi tahtoisin jakaa teille kolme mukavaa vinkkiä kansallispäivän viettoon!

1) Saamelaisilla on oma kansallislaulu, Sámi soga lávlla, Saamen suvun laulu, mutta monien mielestä tärkeämpi on vielä toistaiseksi epävirallisena kansallisjoikuna tunnettu Nils-Aslak Valkeapään Sámi eatnan duoddariid: https://www.youtube.com/watch?v=lz0WV2z5N6w
2) Haluaisitko oppia pari sanaa saamea? Sanosesaameksi.yle.fi on superkätevä fraasipankki, josta voit opetella vaikkapa kyselemään jatkojen perään, ihastelemaan jonkun saamenpukua tai pyytämään, että saisit nukkua vielä viisi minuuttia. Kaikki nämä kaikilla kolmella Suomessa puhuttavalla saamen kielellä.
3) Sitä saamelaistietoa vielä: erinomainen sivusto tutkia itse ja vinkata eteenpäinkin (esimerkiksi sinne kouluihin) on www.oktavuohta.com.

Teksti: Niina Siivikko

Kulttuurihistorian oppiaine 50 vuotta – seura juhlistaa ”Tila”-blogikirjoitussarjalla

On 25 tammikuun, 2022 Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, KH50Jätä kommentti

Kulttuurihistorian oppiaine perustettiin vuonna 1972 Turun yliopiston yhteyteen. Kulttuurihistorian seura juhlii näitä viittäkymmentä vuotta tila-teemaisessa blogikirjoitussarjassa. Kuukausittain julkaistavat tekstit käsittelevät paitsi niitä moninaisia tiloja, joissa kulttuurihistoriaa on vuosien varrella opetettu ja tutkittu, myös laajemmasta näkökulmasta tiloja, esimerkiksi kulttuurihistoriallisia tutkimuksia, joihin liittyy jokin tila tai paikka.

Kuva: Turun tuomiokirkko sekä akatemiatalo kevätaamuna. Kuvaaja: Hanna Oksanen. Turun yliopiston viestintä/University of Turku Communications.

Kuva: Lapin yliopistossa aloitettiin kulttuurihistorian opetus sivuaineena vuonna 1996. Kuvaaja Osmo Lundell. Wikimedia commons.

Tekstit, joissa pohditaan eri kanteilta ”tilan” ja kulttuurihistorian suhdetta toisiinsa ovat eri kirjoittajien kynistä, nuoremmilta ja vanhemmilta kulttuurihistorian tutkijoilta. Ensimmäinen osa julkaistaan helmikuun aikana ja siinä muistellaan kulttuurihistorian oppiaineen tiloja Turun yliopistossa 1970-luvulta 1990-luvun alkuun saakka.

Adventtikalenteri 4: Joulutortut

On 19 joulukuun, 20211 joulukuun, 2024 Tekijä khseuraKategoria(t): adventtikalenteri, Blogi, juhlatJätä kommentti

”Komean kivimuurin kirkkaasti valaistun julkisivun ohitse kulki köyhä vaimo kahden lapsensa kanssa. Lapset pysähtyivät katsomaan leveitä, valaistuja ikkunoita, kasvoillaan nälkäinen ilme.

»Noita onnellisia ihmisiä» lausui pieni tyttö hartaasti työntäen kohmeiset kätensä syvemmälle takin taskuihin.

»Saadappa viettää joulu jossakin tuollaisessa kodissa!» sanoi pieni poika, tuntien miten vesi väkisinkin herahti kielelle ajatuksen lentäessä kaikkiin niihin herkkuihin, joita joulupöytä tuolla ylhäällä mahtoi notkua.

»Tulkaa, lapset», äiti vihdoin kiirehti. »Meidän on vielä tehtävä pienet ostoksemme ennenkuin liikkeet suljetaan.»

»Niin, kynttilöitä, äiti,» sanoi hiljainen, pieni tyttö silmiensä syttyessä himmeään loistoon.

»Ja rusinoita ja riissiä puuroksi ja luuletko äiti, että voimme ostaa joulutorttujakin?» lausui poika hengästyneenä.

»Kyllä varmaan, äiti on tehnyt ylitöitä ja ansainnut hiukan ylimääräistä», sanoi kuihtuneen näköinen nainen.

»Voi sentään», sanoi poika. »En tiedä mitään sen ihanampaa kuin joulu.»

»Niin», huokasi pikku tyttökin. Mutta hän ajatteli kynttilöitä.”

(Joulukynttilät 1.1.1937)

Yllä oleviin sanoihin päättyy Marketta Karan Joulu-niminen novelli, joka julkaistiin Suomen sairaanhoitajatarliiton lehdessä Joulukynttilät vuonna 1937. Kertomuksen keskiössä on kantakaupungin kerrostalo ja sen asukkaat, joiden elämästä tarjotaan lukijalle pieniä väläyksiä. Varallisuudesta ei talon asukkailla ole puutetta, mutta siitä huolimatta lähestyvän joulun odotusta varjostavat monenlaiset huolet ja epämiellyttävät velvollisuudet. Ajatus lähestyvästä juhlasta saa etenkin äveriään kauppaneuvos Liimakan mielen entistä synkemmäksi: hänen rahakukkarolleen lankeavat joulupidot tietäisivät vain kuluja kyltymättömien ja kaikkeen tyytymättömien perheenjäsenten hyväksi. Vaikka Liimakka perheineen elää mahongin, kristalli- ja barokkikruunujen sekä kultakehyksisten taideteosten ympäröimässä yltäkylläisyydessä, on vauraus tuonut tullessaan vain huolta ja lähipiirin alati kasvavia, täyttymättömiä vaatimuksia. Tyytymättömyys, pienten ulkoisten murheiden ja velvollisuuksien aiheuttama ärtymys paistaa myös talon muiden asukkaiden kasvoista, mutta kadulla kulkeville köyhille lapsille talon ikkunoista loistava valo edustaa herkuista notkuvia joulupöytiä, vaurautta ja onnea. Yltäkylläistä unelmaa edustavan talon edessä lasten haaveissa siintävät kuitenkin vain vaatimattomasti kynttilät sekä toiveet riisipuurosta ja joulutortuista. Joulutortut kuuluvat nykyään kiinteänä osana moneen jouluiseen kahvipöytään. Perinteiset luumumarmeladitäytteiset tähtitortut pitävät pintansa, vaikka uudemmat trendit esimerkiksi vihreillä kuulilla koristeltuine leivoksineen ovat viime vuosina nousseet pinnalle. Joulutortut näyttävät vakiintuneen kiinteäksi osaksi suomalaisia kahvipöytiä ja joulunvieton herkutteluja jo 1900-luvun alussa, ainakin Kansalliskirjaston digitoitujen lehtiaineistojen valossa. Kaupungistuminen ja toisaalta myös kaupallistuminen toivat lehtien palstoille kasvavan mainonnan. Etenkin joulun alla mainoksilla kilpailtiin kuluttajien huomiosta paitsi joululahjoiksi sopivien tavaroiden myös elintarvikkeiden osalta. Ajatus joulupöydän arkea runsaammista antimista ei toki ollut uusi, mutta etenkään kaupungeissa kaikkea ei tarvinnut valmistaa itse – varsinkaan niiden, joilla oli varaa herkkuihin. Eksoottiset kuivatut hedelmät, marsipaanit, pähkinät, kuusiin ripustettavat ”nisset ja nasset”, suklaakonvehdit sekä monenlaiset sokerileivokset – joulutortut mukaan lukien – löysivät tiensä leipomoiden ja puotien kautta etenkin kaupunkilaisten perheiden pöytiin.

Joulutorttujen näkyminen lehtien palstoilla viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä on monivivahteisempaa kuin mitä ensikatsauksella mainosten ja lukevien perheenemäntien hyödyksi ja iloksi painettujen torttureseptien perusteella voisi ajatella. Joulun vietosta ja perinteistä puhuminen kietoutuu usein ajatukseen jonkin pysyvän vaalimisesta, lämpimien muistojen luomisesta jälkipolville ja toisaalta myös menneiden sukupolvien kunnioittamisesta esimerkiksi juuri ruokien muodossa. Joulun yltäkylläisyys, aineellinen ylenpalttisuus suhteessa joulun kristilliseen sanomaan ja toisaalta vähäosaisten muistamisen tarpeellisuus eivät olleet vieraita ajatuksia 1900-luvun alussakaan, ja teemoista myös kirjoitettiin paljon. Nälkä ja puute saattoivat kohdata huonoina aikoina miltei kenet tahansa: viime vuosisadan ensimmäisinä vuosikymmeninä Suomi oli käynyt läpi itsenäistymisen, verisen sisällissodan sekä 1930-luvun alkuvuosien laman, jonka seurauksena moni jäi työttömäksi.

Synkät pilvet varjostivat myös vuoden 1939 joulua, jota vietettiin kotirintamallakin talvisodan aiheuttamassa niukkuudessa. Normaalia joulun tunnelmaa pyrittiin luomaan tukeutumalla tuttuihin ja turvallisiin leivoksiin, mutta soveltaen, kuten Hilja Huttusen Kotilieden joulunumeroon laatimassa ”Jo tuoksuu joululeipä” -tekstissä ohjeistetaan:

”Vehnäleivän, joka tänä jouluna jää monen kodin milteipä ainoaksi leivonnaiseksi, tahdomme leipoa erimuotoiseksi, niin että ainakin lasten ja ehkäpä omaksi iloksemmekin saamme perättäisinä juhlapäivinä vaihdellen erilaista kahvileipää. Itse taikinan valmistamme tavallista, yksinkertaista vehnäleipää, johon ei ainakaan sokeria riitä muuta kuin nimeksi. … Joulutortut, jos emme raski niitä voitaikinasta valmistaa, voimme korvata samanmuotoisiksi leivotuilla vehnäleivillä.”

Vaikka sokerista ja voista oli jo pulaa, mukautettiin perinteisiä reseptejä vaatimattomammillakin aineksilla toteutettaviksi. Sarvet, kahvivohvelit, pukinsarvet ja joulutortut syntyivät vehnätaikinaa perunalla jatkaen.

”Huolimaton harvoin onnistuu” – kotitalousvalistus ja jouluun valmistautuminen

Jouluun valmistautuminen oli entisajan ihmisille monivaiheista puuhaa, ja etenkin 1900-luvun alussa alettiin kiinnittää huomiota jouluruokien osalta entistä suunnitelmallisempien ateriakokonaisuuksien laatimiseen. Varsinkin vuonna 1899 perustettu Marttajärjestö tähtäsi perheenemäntien aseman parantamiseen ja kodin arvostuksen kohottamiseen yhteiskunnan sydämenä. Tavoitteena oli toisaalta tehostaa perheenemäntien työpanosta, toisaalta ohjata toimimaan säästeliäämmin ja ruokahävikkiä minimoiden – myös kansantaloutta ajatellen. Naisille ja etenkin perheenemännille suunnatut kotitalousohjeet näkyivät enenevässä määrin myös lehdistössä. Ehdotus jouluaattoillan ja joulupäivän ateriakokonaisuudeksi julkaistiin vuoden 1913 Joululukemista Suomen kodeille -lehdessä, jossa esiteltiin reseptit muun muassa lipeäkalan, lanttulaatikon ja kinkun valmistukseen sekä jälkiruokana tarjottaviin joulutorttuihin.

*Joululukemista Suomen kodeille* 1.12.1913

Joulutorttujen reseptit vaihtelivat, mutta vielä 1900-luvun alussa taikinaan lisättiin usein alunaa, joka sittemmin on poistunut elintarvikekäytöstä. Toisinaan ohjeissa nähtiin myös kermaa ja konjakkia, joista etenkin jälkimmäinen herätti raittiusaatetta kannattavissa aikalaisissa paheksuntaa. Vuoden 1913 reseptin neuvo paistetaan kuumassa uunissa vaalean ruskeiksi saa kenties nykyajan ohjeiden tarkkoihin lämpötiloihin ja paistoaikoihin tottuneen leipurin ihmettelemään. Aikana ennen sähköhelloja tuntuma ruoanvalmistukseen, lämpötilan ja oikean kypsymisajan löytymiseen syntyi pitkälti kokeilemisen, oppimisen ja kokemuksen kautta.

Kotitalousvalistajien teksteissä kommentoitiin myös yhteiskunnallista muutosta ja modernin maailman tuulia, jotka alkoivat vähitellen saavuttaa kotimaisten kaupunkien ohella myös maaseudun vaatimattomia pirttejä. Huolta jouluperinteiden vähittäisestä kuihtumisesta ilmaistiin muun muassa seuraavassa Kotiliedessä julkaistussa Joulunajan erikoisherkut -kirjoituksessa:

”Mutta silti sanomme: perheenemännät, pitäkää viimeiseen asti kiinni ainakin niistä joulunpyhiin liittyvistä perinnäistavoista, jotka tähän asti ovat jaksaneet pelastua uuden ajan kuohuvasta virrasta, ja antakaa lastenne nauttia niistä, niinkuin itse olette niistä nauttineet! … Mutta vaikka nykyaika arvaamattomassa määrässä on helpottanut emännän vaivoja, mitä on sittenkään joulu ilman näitä vaivoja, ilman jouluvalmistuksia kodin keittiöpuolella? Jouluvalmistukset keittiössä ovat aivan toista kuin tavalliset askareet, sillä niissä on jotakin ihmeellisen viehättävää ja tulevaa suloisuutta lupaavaa. Niin pitää vain ollakin, jotta joulusta voisi tulla todella suurin, odotetuin juhlamme. Vähän vaivaa ja huolta siis, hyvät emännät! Joulun takia ja joulun nimessä!”

Kirjoituksessa ohjeistetaan myös joulutorttujen tekemiseen, jotka kirjoittajan mukaan olivat tarjottavana kahvipöydän kruunu:

”Ja joulunpyhien jälkiruoka ennen muuta on joulutorttu. Se niin sanoaksemme perusrunko, josta joulutortut leivotaan, on voitaikina. Voitaikinan valmistaminen joulunpyhien varalle on erinomaisen käytännöllistä emännänkin kannalta, niin työlästä kuin se onkin. … Voitaikinan valmistamista ei pidetä aivan helppona, ehkä senvuoksi, että huolimaton harvoin siinä onnistuu.”

Nykyään vain harva tekee voitaikinan itse, eikä sen leipomista pidetty mutkattomana myöskään sata vuotta sitten. Taikinan onnistuminen vaati kirjoittajan mukaan laadukkaita raaka-aineita, taikinan huolellista ja oikeaoppista kaulimista sekä riittävän viileää huonetta. Vaikka työn ei luvattukaan olevan helppoa, oli se silti vaivan arvoista: onnistuneella voitaikinalla emäntä kykeni osoittamaan oman taituruutensa tekniikassa, jonka osaamista edellytettiin ”suuren maailman” keittiöissä asti.

Edellytykset järjestää tunnelmallinen ja arjesta poikkeava joulujuhla riippui yhteiskunnallisesta asemasta ja varallisuudesta. Keskiluokkainen kotitalousvalistus painotti arjen tehokkuutta, ydinperheideologiaa ja perheenemännän vastuuta kotitalouden toimivuudesta. Myös työläispiireissä vaalittiin perhearvoja ja perinteiden jatkumoa, unohtamatta sitä tosiasiaa, että myös jouluna saatettiin joutua kiristämään kukkaronnyörejä. ”Työläisperheissä ei suinkaan joulunakaan voida ylensyömiseen ratketa, sen estää kukkaron laihuus. Mutta työläiskodissakin äiti koettaa jouluksi varata jotain juhlaruokaa antamaan perheelle joulun tuntua.”, kirjoittaa nimimerkki Emäntä-Elli Toverittaressa, Sosialidemokraattisen Työläisnaisliiton omassa julkaisussa. Kirjoittaja peräänkuuluttaa jouluperinteitä perheen keskinäisen yhteishengen luojana ja muistojen kerryttäjänä jälkipolvia varten:

”…Kolmas perhe taas kaipaa jouluaaton aterialla välttämättä riisipuuroa manteleineen, kun neljännen joulutunnelman täydentävät vain kotitekoiset, tähden – muotoiset joulutortut. Onkin miellyttävää, että perheellä on joitain tuollaisia perinteitä joulun viettoon nähden. Se eroittaa kodin joulun muiden jouluista ja aivan kuin lähentää perheenjäseniä toisiinsa. Ja halki elämän voivat lapsille jäädä kotoiset joulut kauniiksi muistoksi juuri jonkin tuollaisen pikkuseikan vuoksi.”

Ruoka on harvoin pelkästään ravintoa, sillä syöminen kietoutuu monisyisesti tapakulttuuriin ja sosiaalisiin suhteisiin. Ruokamuistojen kautta luodaan yhteenkuuluvuutta, kuten edellä oleva sitaattikin toteaa. Joulupöydän koostumus riippui 1930-luvulla paljon perheen varallisuudesta, mutta myös menneen kesän ja syksyn sadosta: ruoanlaitossa ja leivonnassa haluttiin hyödyntää ennen kaikkea aineksia, joita oli omasta takaa. Ulkomaisten tuontituotteiden sijaan Emäntä-Elli kannustaa suosimaan kotimaan antimia joulutorttujen täytteissä:

”Torttujen täytteenä käytetään useimmiten luumuja tai luumuja ja omenia yhdessä. Monet tekevät täytteen kuivatuista hedelmistä. Meillä ei kuitenkaan olisi syytä harrastaa noita ulkolaisia hedelmiä, ja joulutortuissakin tulemme kyllä toimeen kotimaankin tuotteilla. Kenellä on säilykekellarissaan kriikuna- tai luumusosetta tai -hilloa, saa siitä erinomaisen täytteen. Mutta sitä voi olla vain hedelmänviljelysseutujen emännillä. … Jos kuitenkaan ei varastossa ole muuta kuin mustikkaa ja puolukkaa, suosittelisin niiden asemesta käytettäväksi porkkanaa.”

Vaikka kotitalousneuvojien ohjeistukset olivat usein vankan normatiivisia, ne olivat myös joustavia ja ottivat huomioon vallitsevat olosuhteet: mahdollisimman hyvään pyrittiin, mutta tilanteen sallimissa puitteissa. Soveltaminen saattoi merkitä vaatimattomampia raaka-aineita tai niitä maan antimia, jotka olivat tuottaneet parhaiten satoa.

Joulutortut muistojen tallentajina ja kodikkuuden luojina

1900-luvun alku oli erilaisten joululehtien kulta-aikaa, ja monenlaisia jouluisia jatkokertomuksia ja novelleja julkaistiin myös sanoma- ja aikakauslehdissä. Opettavaisissa tarinoissa saatettiin vedota ihmisten hyväntahtoisuuteen ja kannustaa myös lapsia omilla toimillaan huomioimaan vähäosaisia, jotka eivät päässeet nauttimaan joulun aineellisista iloista. Joulutortut saattoivat köyhimmille edustaa saavuttamatonta unelmaa ja haavetta, sekä kodikkuuden tuojaa, joka vei muistelijansa lapsuuden kauniisiin muistoihin. Eräs hyväntahtoisuuteen vetoava ja epäitsekkääseen omista lahjatoiveista luopumiseen hädänalaisten hyväksi kannustava kirjoitus nähtiin Suomen Nainen -lehdessä 1930-luvun alussa. Nimimerkki V.K. kuvaa novellissaan Jaatilan Pikku-Matin joulu-Simo pientä Matti-poikaa, joka kirkossa nähdyn vaivaisukon innoittamana päättää rakentaa pahvista Simo-nimisen rahalippaan kylän köyhimpien hyväksi. ”Matti-pallero oli kuullut näinä päivinä ja pitkin syksyä puhuttavan ahtaasta ajasta ja pienten saloeläjäin ahdingosta. Aivan äskettäinkin oli äiti huoahtanut isälle: — Kyllä tulee monelle puutteen joulu. Näitä oman kylän vähäisiä meidän pitäisi muistaa auttaa.” Lama-ajan puremassa Suomessa avuntarvitsijoita on paljon, ja kynnelle kykenevät lahjoittavat ylimääräiset lanttinsa ja setelinsä Simolle lapsen esimerkillisen toiminnan kannustamana. Matti itsekin on valmis tinkimään omista lahjatoiveistaan muiden hyväksi. Onnellisesti päättyneessä opettavaisessa ja varsin ajattomassa – mutta selvästi tiettyyn yhteiskunnalliseen vaikeaan tilanteeseen sijoittuvassa – kertomuksessa joulutortut symboloivat joulun arjesta kohottavaa elementtiä, joihin ei kuitenkaan saa suhtautua itsestäänselvyyksinä. Novelli päättyy sitaattiin: ”…. Ja kunniapaikalle se Simo sai jäädäkin, vierashuoneen kaapin päälle. Sieltä se näytti varsinkin Matille iskevän ymmärtävästi silmää ja jouluiltana Matti laittoi sen eteen tortun, mutta Simo taisi sitäkin säästellä niille, joilla ei ollut joulutorttuja vaan paljon hätää.” (Suomen Nainen No 19–20, 20.12.1931)

Toinen kirjoitus joulutorttujen kietoutumisesta lämpimiin ja kodikkaisiin joulumuistoihin ilmenee Örön saarella joulua viettäneen varusmiehen tekstissä, joka julkaistiin Länsi-Uusimaassa vuoden 1925 alussa. Varusmiehen kokemukset joulusta Örössä olivat lämpimiä ja poikkesivat armeija-ajan hierarkkisesta arjesta tavalla, joka sai nuoren miehen mietteliääksi: ”Hämilleen veti monen pojan, joutuessaan vastatusten aterioimaan entisen herra kapteenin, luutnantin tai vänrikin kera. Pian kaikui valtavana »Enkeli taivaan lausui näin» ja tuntui, kuin en koskaan olisi kuullut tuon jo lapsena opitun virren niin hartaasti korkeuksia kohti kohoavan.” Vaikka joulu Örössa oli ikimuistoinen ja kaunis, peilautuivat monet siellä koetut tunteet kaukana olevaan kotiin ja siellä asuviin läheisiin. ”Pian taas höyrysivät kahvikupit pöydässä, suuren suuren torttukasan vieressä. Muistui mieleen entiset hyvät ajat, jolloin voi maksoi 1: 50 kilo ja luumut vielä vähemmän, ajat, jolloin minunkin äitini kannatti leipoa joulutorttuja. Kymmenen vuoden sisällä olen saanut vain uneksia joulutortuista ja nyt, sotaväessä ollessani, sain niitä oikein hereillä ollen maistella.” (Länsi-Uusimaa No 1, 3.1.1925 no 1) Voilta ja luumuhillolta maistuvat joulutortut olivat varusmiehelle kaukaisia unelmia menneisyydestä, hyviltä ajoilta, jolloin niihin oli vielä varaa. Ennen kaikkea Örön kahvipöydässä tarjotut tortut näyttävät kuitenkin herättäneen kirjoittajassa nostalgisia muistoja lapsuuden jouluista.

Lopuksi

Joulutortut kuuluivat 1900-luvun alussa hyvin monenlaisiin joulupöytiin. Myös niukempina aikoina torttuja tahdottiin leipoa, vaikkakin voin ja luumujen puutteessa toisinaan korvaavista raaka-aineista. Joulutortuista käyty keskustelu kietoutuu melko ajattomalla tavalla nykyisiin keskusteluihin joulusta: missä menee sopivan juhlavuuden ja yltäkylläisyyden raja, millä tavoin muistamme vähempiosaisia ja mikä oikeastaan tekee joulun – onko se materiaalinen runsaus, yhdessä vietetty aika läheisten kanssa, joulun kristillisen sanoman äärellä hiljentyminen vai arjesta poikkeavien ruokien syöminen – tai kenties näitä kaikkia yhdessä. Joulukertomuksissa suussa sulava, voilta ja luumulta maistuva lämmin joulutorttu johdatteli usein menneisiin lapsuuden jouluihin ja kotiin. Toisaalta se myös edusti puutteen keskellä unelmaa hieman paremmasta elämästä, jossa onni ei koostunut kullasta ja jalokivistä, vaan rauhasta, kodin lämmöstä ja riittävästä toimeentulosta.

Kuuluvatko joulutortut sinun jouluherkkuihisi? Kirjoitelman päätteeksi nostettakoon vielä esiin eräs joulutorttujen suureksi ystäväksi paljastunut henkilö, presidentti P.E. Svinhufvud, jonka joulunviettoon päästiin kurkistamaan vuoden 1936 Kotiliedessä: ” Mutta aivan erikoisesti rakastaa presidentti joulutorttuja, »aivan kauheasti», kertoo rouva Svinhufvud, ja sen vuoksi hän aina varoittaa: »Oletteko nyt vain leiponeet kylliksi joulutorttuja?» Niitä syödäänkin sitten koko joulunpyhien aikana ja presidentti käyttää niihinkin runsain määrin sokeria.” (Kotiliesi No 24, 15.12.1936) Tämän myötä toivotan kaikille tunnelmallista ja herkullista joulua!

Asta Sutinen

Lähteet

Tutkimuskirjallisuus:

Ollila, Anne: Suomen kotien päivä valkenee… Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Turun yliopisto, 1993.

Savikko, Sari: Joulukirja. Amanita, Somero 2010.

Sanoma- ja aikakauslehdet; Kansalliskirjaston Digitaaliset aineistot

Joulukynttilät 1.1.1937

Joululukemista Suomen kodeille 1.12.1913

Kansan Lehti 22.12.1927

Kotiliesi No 22–23, 1.12.1927,

Kotiliesi No 24, 15.12.1936

Kotiliesi No 24, 15.12.1939

Lahti 11.12.1911

Länsi-Uusimaa No 1, 3.1.1925 No 1

Suomen Nainen No 19–20, 20.12.1931

Toveritar No 22–23, 1.1.1937

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Juha Isotalo

On 25 marraskuun, 2021 Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, jatko-opiskelijoiden esittelyJätä kommentti

1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Kirjoitan monografiaväitöskirjaa antiikin kreikkalaisen historioitsija Herodotoksen (490/480–430/420 eaa.) totuuskäsityksestä sekä hänen lähteinään toimineiden kansojen, ryhmien ja yksilöiden käsityksistä omasta menneisyydestään. Minua kiinnostaa identiteetin rakentaminen ryhmän oman historiakäsityksen avulla. Parhaillaan olen Roomassa kirjoittamassa artikkelia Herodotoksen suullisten lähteiden käytöstä.

Herodotos Napolin arkeologisessa museossa. Kuva: Juha Isotalo

Käytännössä työssäni luen Herodotoksen Historiateosta ja vertailen sen niin sanotussa etnografisessa osassa esitettyjä käsityksiä muihin aikalaislähteisiin sekä tutkimuksessa esitettyyn käsitykseen näistä lähteistä ja näiden tarinoiden alkuperästä sekä eri versioista. Kun Egyptin Heliopoliin papisto kertoo Egyptin historiasta Herodotokselle, tekevät sekä puhuja että kuulija valintoja tarinaa muodostaessaan. On mielenkiintoista, miten Historiateokseen päätynyt kuvaus tapahtumista vertautuu käsitykseen, jonka saamme muilta historiankirjoittajilta ja piirtokirjoituksista. Toisissa asioissa vertailtavat aikalaislähteet voivat olla muuta arkeologista aineistoa ja muita kirjallisuuden lajeja – lyriikkaa, draamaa sekä muita proosamuotoisia tekstejä.

2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Graduni käsitteli Herodotoksen ja Thukydideen kirjoittamisen ideaaleja. Kiinnostuin jatkamaan väitöskirjaan totuusaiheesta, joka oli yksi molempien historiankirjoittajien ideaaleista, joskin eri tavalla ymmärrettynä. Nykykäsitys totuuden merkityksestä on ollut murroksessa 2010-luvulla. Minua kiinnostaa subjektiivisen maailmankuvan ja narratiivien korostamisen totuudelle asettama haaste. Uskon, että Herodotoksella on tarjottavaa nykypäivän keskusteluun akateemisen maailman ulkopuolella.

Tutkimuksessa narratiivien korostaminen on jo vanha juttu. Suuri yleisö ei kuitenkaan lue Hayden Whitea, vaan kuuntelee uutisointia Donald Trumpista. Subjektiivista näkökulmaa korostava Herodotos, joka kuitenkin voimakkaasti korostaa totuuden etsimisen merkitystä, on minusta mielenkiintoinen keskustelija tähän populaariin väittelyyn, jossa asiat esiintyvät usein hyvin mustavalkoisesti. Joko emme voi tietää mistään mitään tai sitten totuus tulee annettuna ja on löydettävissä sellaisenaan. Ylipäätään mielestäni tieteellisen tutkimuksen tehtävä on tuoda hienovaraisuutta ja sävyjä yhteiskunnalliseen keskusteluun.

3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Vanhempani tapasivat historianopintojen parissa Turussa ja äitini on ensimmäinen kulttuurihistorian maisteri Suomessa. Olen siis saanut kulttuurihistorian poikkeuksellisesti verenperintönä. Koskaan minua ei kuitenkaan tälle alalle olla usutettu, vaan olen aina itse pitänyt historiasta ja sen lähestymistavoista kulttuurihistoria on aina ollut minulle läheisin.

4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Pidän kulttuurihistoriassa siitä, ettei sen kenttä rajaudu ajallisesti eikä alueellisesti. Kenttä on vain laajentunut alan olemassaolon aikana. Korkeakulttuurifokuksesta on siirrytty laajasti moniin inhimillisiin aiheisiin ihmiskunnan kirjoitetun historian aikana. Eläintutkimuksen ja muiden alojen nousun myötä aiheet eivät rajoitu enää edes siihen.

Kulttuurihistoria merkitsee minulle metodisesti luovaa ja joustavaa tapaa tarkastella menneisyyttä, joka on valmis muuttumaan ajan mukana ja suhtautuu uteliaasti uusiin tutkimuskohteisiin ja -tapoihin.

5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Järjestän ystävieni kanssa festivaalia nimeltä Sääsrock, joka pidetään joka vuosi suomalaisessa Löylynlyömän pikkukunnassa kaukana kaikesta. Festivaalia voi seurata monista somekanavistamme ja se onkin oikeastaan ainoa tapa, jolla festivaaliin voi ulkopuolinen osallistua. Itse toimin festivaalin typografiavastaavana ja tehtäväni on valita joka vuosi festivaali-ilmeeseen sopivat fontit. Tulevan vuoden fontteihin olen saanut inspiraation Pompeijin seiniltä löytyvistä vaalimainoksista ja muista mainoskirjoituksista.

Juha Isotalo Roomassa Villa Doria Pamphiljin puistossa. Kuva: Kukka-Maaria Wessman.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Miira Vuoksenranta

On 25 lokakuun, 2021 Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, jatko-opiskelijoiden esittelyJätä kommentti

Mistä tutkimuksessasi on kyse?
Tutkin naisten välisen ystävyyden kulttuurihistoriaa keskittyen 1860- ja 1870-lukujen Suomeen. Tutkimukseni valokeilassa on joukko ruotsinkieliseen sivistyneistöön kuuluneita naisia, joista monet työskentelivät opettamisen parissa. Käsittelemäni ajanjakso osuu herrasväen naisten koulutuksen ja työssäkäynnin murroskauteen, jolloin yhä useammat naiset alkoivat keskittyä perheenperustamisen sijasta opiskeluun ja palkkatyöhön. Sivistys ja toimeentulo eivät kuitenkaan jääneet ainoiksi näiden olosuhteiden kantamiksi hedelmiksi, vaan oleellisia olivat myös opinahjoissa tai työn parissa solmitut lujat naistenväliset ystävyyssuhteet.

Olen kiinnostunut selvittämään, kuinka suomalaiset sivistyneistönaiset käsittivät ystävyyden ja kuinka he ylläpitivät ystävyyssuhteitaan kirjeenkirjoittamisen keinoin. Päälähteenäni käytän Åbo Akademin kirjaston käsikirjoituskokoelmiin kuuluvia, enimmäkseen aikaisemmin tutkimattomia kirjeaineistoja. Tutkimusprosessini aikana on ollut palkitsevaa huomata, kuinka kaikkein arkisimmillekin kirjeille voi aina löytää uudenlaista tutkimuskäyttöä – jopa kirjoittajiensa tyhjänpäiväisiksi vähättelemät kirjeet voivat muuttua kullan arvoisiksi ystävyydestä kiinnostuneen tutkijan käsissä.

Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Tarve ihmiskontakteille on aina ollut yksi ihmisyyttä määrittävistä perustekijöistä. Nyky-yhteiskunnassa ystävyyden merkitys ja sen positiiviset terveysvaikutukset on tunnistettu niin laajasti, että uutismedioissa yksinäisyyttä on jopa kutsuttu suomalaisten potemaksi kansantaudiksi. Ylipäätään vuosituhannen vaihde on merkinnyt kansainvälisesti kasvavaa kiinnostusta ystävyyttä kohtaan sekä akateemisessa maailmassa että sen ulkopuolella. Tätä todistaa uuden tieteellisen tutkimuksen valtavan määrän lisäksi monien ystävyyttä käsittelevien populaarikulttuurin tuotosten kuten Frendit-tv-sarjan tai Sally Rooneyn romaanien saavuttama valtava suosio. Koen, että kulttuurihistoriallisella näkökulmalla on paljon annettavaa sekä julkisille ystävyyskeskusteluille että tavoillemme käsittää omia ihmissuhteitamme. Tarkastelemalla ystävyyskäsitysten pitkiä historiallisia juuria voimme paljastaa ystävyyteen liittyvien asenteiden vahvan kulttuurisidonnaisuuden ja ajallisen muutoksen.

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Pienestä pitäen minulla on ollut kaksi suurta intohimoa: historia ja luonto. Lapsuudessani nämä ilmenivät hillittömänä dinosaurus- ja fossiili-innostuksena, luonto- ja historiadokumenttien suurkulutuksena, ötököiden perässä haavi käpälässä loikkimisena, kiitäjäntoukkien kasvattamisena perhoseksi asti ja ylitsevuotavana intona ala-asteen historiantunteja kohtaan. Lukion aloittaessani tulevaisuudensuunnitelmieni vaaka oli kallistunut eläinlääkärin uran puolelle, mutta unelma sai pian särön tajutessani, että rakkaus biologiaa kohtaan ei riittänyt, vaan oli kahlattava läpi loputtomalta tuntunut kavalkadi puuduttavia fysiikan ja kemian kursseja. Tein siksi vikkelän väistöliikkeen ja kohdistin energiani toiseen minulle tärkeään aiheeseen eli historiaan, joka oli säilynyt lempiaineenani koko peruskoulun ajan. Lukiossa en ollut vielä varma, että pääaineekseni tulisi juuri kulttuurihistoria, mutta valitsin Turun yliopiston osittain juuri aineen pääaineopiskelumahdollisuuden vuoksi. Päätös kulttuurihistoriaan erikoistumisesta syntyi vähitellen historian perusopintojeni edistyessä huomatessani, kuinka paljon sekä sen tarjoama näkökulma että sen puitteissa tutkitut teemat kiinnostivat minua.

Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Kauppojen ja kirjastojen kirjahyllyjä selaillessani panen merkille, että huomioni kiinnittyy useimmiten automaattisesti kirjoihin, jotka paljastuvat takakannen lukemalla kulttuurihistorioitsijoiden kirjoittamiksi. Kulttuurihistorian piirissä kynäillään siis kirjoja, joita itse haluan lukea ja siitä syntyy innostus kantaa oma korsi kekoon. Olen aina ollut kiinnostunut ymmärtämään ympäröivää maailmaa ja sen menneisyyttä, mutta kulttuurihistorian opintoni ovat ruokkineet tiedonhaluani entisestään ja opettaneet minulle taitoja, joiden avulla on mahdollista katsoa kriittisemmin monia itsestään selviksi väitettyjä ilmiöitä. Kulttuurihistoriaa ajatellessani päähäni ponnahtaa myös mielikuva avarakatseisuudesta, poikkitieteellisyydestä, tutkimusaiheiden moninaisuudesta ja niissä piilevästä pohjattomasta potentiaalista.

Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
Tutkimieni naisten kirjeenvaihdossa on monia huvittavia kohtia, mutta ensimmäisenä minulle juolahtaa mieleen turkulaisen aatelisneidon Thecla Ekestubben närkästynyt kirje porilaiselle ystävälleen Jenny Juséliukselle vuodelta 1870. Ekestubbe kertoi olleensa vierailulla Pietarissa, josta kotiin saavuttuaan hän oli saanut kuulla, että kaupungilla huhuttiin hänen menneen matkansa aikana kihloihin. Hän tahtoi nyt tietää, kuka ihme levitteli tällaisia naurettavia sepitteitä. Erityisen absurdeja näistä juoruista teki Ekestubben mielestä juuri se, että: ”jos joku toivoo jäävänsä ikuisesti naimattomaksi, hänen on matkustettava Pietariin, sillä missään muualla ei näe yhtä vähän nuorukaisia kuin siellä.” Tähän vaikutti Ekestubben mukaan se, että suomalaiset seurustelivat Pietarissa vain omissa piireissään, eikä venäläisten miesten tapaaminen tullut siksi kuuloonkaan. Ehkäpä sulhasehdokkaiden puute teki Pietarista ihanteellisen lomakohteen myös avioliittoa vastaan hangoittelevalle Ekestubbelle itselleen?

Kasvamisen vaikeudesta – Kurkistus tyttöyden historiantutkimukseen

On 11 lokakuun, 2021 Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, esseetJätä kommentti

Olemme varmasti kaikki kuulleet kliseen ”Nuoriso on pilalla.” Nuoruuden ja tyttöjen historiaan perehtyneen tutkijan näkökulmasta tämä ei ole niin kaukaa haettua kuin voisi luulla. Aikuiseksi kasvaminen on ollut vaikeaa, vaikka aika ja yhteiskunnalliset olosuhteet ovat muuttuneet. Kulttuurihistorian väitöskirjassani tutkin 1700-luvun englantilaisia eliitin tyttöjä ja heidän kasvuaan ja ajatuksiaan tyttöydestä ja omasta identiteetistään. Halusin tuoda siinä esille nimenomaan tyttöjen oman äänen, mikä herkästi jää vaille huomiota. Lapsuuden ja nuoruuden historiaa on tutkittu usein ylhäältä käsin, vanhempien ja viranomaisten kautta. Viime vuosina nuoruuden historiantutkimukseen on tullut myös muunlaisia näkökulmia.

Kuva: Naisen elämänkaari. Life and age of woman James Baillie n. 1848. Wikimedia Commons CC-BY 4.0.

Samalla tavoin kuin nykyäänkin, lasten ja nuorten arki koostui leikeistä, erilaisista huveista ja juhlista ystävien kanssa. Siihen sekaan mahtui myös opiskelua, ihastuksia sekä riitoja vanhempien ja sisarusten kanssa. Elämän koko kirjo iloineen ja suruineen oli läsnä. Vaikka aika ja ympäristö muuttuvat, kasvavat nuoret kohtaavat erilaisia ristiriitaisia odotuksia ja vaatimuksia vanhempien ja yhteiskunnan taholta. Tyttöjen omat toiveet olivat joskus näiden kanssa ristiriidassa. Esimerkiksi 1700-luvun ylhäisön tytölle oli odotusarvoisena tulevaisuudennäkymänä avioliitto ja äitiys sekä oman kotitalouden valtiattaren rooli. Opiskelusta tai itsellisestä elämästä työtätekevänä naisena hän saattoi vain haaveilla. Sen sijaan rahvaan tytöillä lapsuus loppui hyvin aikaisin, sillä heidän oli astuttava työmarkkinoille heti kun olivat siihen kykeneviä, usein varhaisessa teini-iässä.

Tytöt kohtasivat myös ulkonäköpaineita. Kauneuden kriteerit ovat toki muuttuneet vuosisatojen aikana, mutta tuolloin ajateltiin, että kaunis ulkomuoto kertoi myös sisäisestä hyvyydestä. Kauneus oli valuuttaa avioliittomarkkinoilla, joten jos tytöllä ei ollut houkuttimenaan suurta myötäjäissummaa, kaunis ulkomuoto oli ehdottomaksi eduksi. Käsitykset sukupuolesta ja etenkin naissukupuolesta rajoittivat ja hallitsivat jossain määrin tyttöjen elämää. Esimerkiksi odotus siveästä ja vaatimattomasta käytöksestä oli monesti ristiriidassa 1700-luvun eliitin elämäntavan kanssa. Myös nuorten odotettiin osallistuvan seurapiiririentoihin ja olevan esillä osoittamassa perheen asemaa ja varallisuutta.

Näkökulmaa muuttamalla menneisyydestä saa aivan uudenlainen kuvan, ja se kuva on paljon monimuotoisempi kuin on aiemmin luultu. Tyttöjen elämään ja ajatuksiin on mahdollista päästä käsiksi esimerkiksi kirjeiden ja päiväkirjojen sivuilta. Tytöt raapustivat niihin niin arkipäivän sattumuksia kuin ajatuksiaan elämästään tyttöinä, tulevina naisina sekä säätynsä edustajina. Puitteet saattoivat olla samanlaiset, mutta jokaisen elämänpolku oli erilainen ja valinnat yksilöllisiä.

Henna Karppinen-Kummunmäki, FT on kulttuurihistorioitsija, jonka tietokirja Tyttöjen vuosisadat. Lasten ja nuorten historiaa keskiajalta 1800-luvulle ilmestyy keväällä 2022.

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Karoliina Sjö

On 13 syyskuun, 2021 Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, jatko-opiskelijoiden esittelyJätä kommentti

Mistä tutkimuksessasi on kyse?
Tutkin Kirsti Teräsvuoren 1900-luvun alkupuolella kirjoittamaa päiväkirjasarjaa, tai tarkemmin sanottuna erästä osaa kokonaisuudessaan hyvin laajasta ja kattavasta, kymmeniätuhansia sivuja sisältävästä päiväkirja-aineistosta. Tutkin miten ja millaisista teemoista Teräsvuori kirjoitti, millaiset asiat kirjoittamiseen ja kirjoittamisen mahdollisuuksiin vaikuttivat sekä millaisia kirjallisia keinoja hän kirjoittamisessaan käytti. Tutkin samalla, miten Teräsvuoren päiväkirjakirjoittaminen suhteutui laajempaan omasta itsestä kertomisen ja päiväkirjakirjoittamisen traditioon. Teräsvuori kirjoitti lähes koko elämänsä ajan päiväkirjaa, ja sivuille ovat tallentuneet monenlaiset kokemukset ja jäljet eletystä elämästä sen eri puolineen. Toisaalta paljon on jäänyt pois, tutkijan tavoittamattomiin. Olen kiinnostunut tutkimuksessani myös tieteen ja taiteen välisyydestä sekä erilaisista tiedon tuottamisen mahdollisuuksista ja tavoista.

Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Omassa tutkimuksessani on nähdäkseni monia teemoja ja asioita, jotka resonoivat monella tavalla nykypäivän yhteiskuntaan. Mainittakoon tässä esimerkiksi ylipäätään päiväkirjan kirjoittaminen: sillä on muun muassa länsimaissa pitkä traditio, ja kirjoittamisen muodot ja merkitykset ovat muokkautuneet vuosisatojen kuluessa. Onkin mielenkiintoista pohtia esimerkiksi sitä, mitä sata vuotta sitten kirjoitettu aineisto voi kertoa tämän päivän tavoista ja muodoista kertoa itsestä ja elämästä. Päiväkirjat ovat myös pitkään olleet yksi suosituimmista kirjoittamisen muodoista, ja niiden avulla on mahdollista tavoittaa hyvin monenlaista tärkeää tietoa. Toki tärkeää on samalla pohtia, millaisia aineistoja päiväkirjat ylipäätään ovat, miten ja millaista tietoa niiden avulla on mahdollista saada ja tuottaa sekä millaisia rajoittavia tekijöitä ja toisaalta millaisia eettisiä kysymyksiä niiden käyttöön historiantutkimuksessa liittyy. Nämä ovat tärkeitä keskusteluja myös laajemmin. Ylipäätään tieteellä ja tutkimuksella, tässä tapauksessa historian-, kulttuurin- ja taiteidentutkimuksella, on monenlaista arvoa ja merkitystä, ja soisi sen arvon ja arvostuksen näkyvän paremmin myös yhteiskunnan tasolla.

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Minulle ei ole koskaan ollut mitenkään selvää, mitä tulisin tekemään ”isona”. Lukion jälkeen opiskelin ammattikorkeakoulussa, olin töissä eri paikoissa ja asuin jonkin aikaa ulkomailla. Palasin Suomeen, ja eräässä vaiheessa tieni vei ilokseni yliopistoon. Pääsin opiskelemaan aluksi pääaineena kotimaista kirjallisuutta, mikä oli tosi innostavaa. En ollut aiemmin tajunnutkaan, miten mielenkiintoisia ja monella tavalla tärkeitä asioita sitä voikaan opiskella. Kirjallisuuden ohella opiskelin monia muitakin aineita, ja sitten löysin myös kulttuurihistorian, joka tuntui kattavan todella monet kiinnostuksen kohteeni. Taiteella ja kulttuurilla on ollut aina merkittävä rooli elämässäni, ja historiallinen näkökulma aiheisiin ja ilmiöihin kiinnosti kovasti. Oppiaine tuntui muutenkin kaikkinensa hyvin kiehtovalta ja puoleensavetävältä. Pääsin opiskelemaan kulttuurihistoriaa sivuaineena, ja lopulta vaihdoin sen pääaineekseni. Kulttuurihistoria ja tiede ylipäätään veivät mennessään, ja tässä sitä ollaan, väitöskirjan parissa – asia, josta en aiemmin olisi edes osannut haaveilla.

Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Kulttuurihistoria merkitsee minulle tapaa katsoa maailmaa, näkökulmaa, josta käsin kysyn, pohdin ja ihmettelen. Kulttuurihistorian parista olen saanut välineitä ja työkaluja käsitteellistää maailmaa ja erilaisia ilmiöitä; olen huomannut, että se on nykyään yllättävänkin läpileikkaava asia elämässäni. Se on minulle työ, mutta se on myös paljon muuta. Se on katto, jonka alta olen löytänyt monta arvokasta kohtaamista, tärkeitä ja mielenkiintoisia keskusteluja ja ajatuksia, mielekkäitä haasteita ja samantapaisia tapoja hahmottaa maailmaa sekä tuottaa tietoa, olla osa suurempaa kokonaisuutta.

Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
Ainakin minut itseni onnistuu yllättämään aina uudelleen se, että jostakin syystä minulla soi joululaulut ympäri vuoden päässä. En ymmärrä tätä seikkaa, sillä en edes ole mikään erityinen joululaulujen fani. Mutta jostakin syystä tämä on jatkunut jo useita vuosia. Tykkään kyllä monenlaisesta musiikista erittäin paljon, mutta tämä teema saisi jättää minut jo rauhaan.