Suomen luonnon päivää vietetään 26. elokuuta. Suomen ympäristökeskus SYKE ja muut kampanjaan osallistuneet kannustavat kansalaisia tekemään luontohavaintoja ja ilmoittamaan niistä osoitteessa laji.fi. Kansalaishavainnot tuottavat tärkeää tietoa luonnosta ja sen muutoksista luonnontieteilijöiden käyttöön. Ihmiset ovat havainnoineet luontoa myös menneinä vuosikymmeninä, ja menneisyyden kansalaishavainnoilla on kerrottavaa aikansa lajistosta. Fauna et Flora Fennica -tutkimushankkeessa tutkitaan kulttuurin-, kielen- ja historiantutkimuksen keinoin historiallisia lajihavaintoja.
Kansalaishavainnot jäivät syrjään lajien levinneisyyden tutkimuksesta vielä 1900-luvun puolivälissä ja sitä ennen. Siihen aikaan lähinnä luonnontieteilijöiden käsityksiä ja havaintoja pidettiin tarpeeksi objektiivisina ja näin tutkimuksellisesti arvokkaina. Fauna et Flora Fennica -hankkeessa tarkastellaan 1800-luvulta 1970-luvulle sijoittuvia kansalaishavaintoja, joita ei ole aiemmin järjestelmällisesti tutkittu. Tavoitteena on uudistaa ja täydentää käsitystä Suomen alueen lajistosta ja siinä tapahtuneista muutoksista. Tämä blogiteksti kertoo käynnissä olevasta tutkimuksesta ja sen lähtökohdista.
Kuva: Kirjosiipikäpylintu asusti “arwoisan rouwansa ja muun perheensä kanssa” oopperalaulaja Otto Walleniuksen puutarhassa Kemissä vuonna 1916. digi.kansalliskirjasto.fi, Perä-Pohjalainen 13.4.1916. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.
Hankkeessa etsitään havaintoja eläin- ja kasvilajeista digitoiduista sanoma- ja aikakausilehdistä. Lehdistössä kerrottiin eläimistä esimerkiksi silloin, kun niiden elinpiiri kohtasi ihmisen elinpiirin kanssa. Liito-orava löysi tiensä naulassa riippuneisiin sarkahousuihin Sulkavan Kammolan kylässä, “kiikuskeli telefoonilangoissa” Lappeenrannassa ja “tulla tupsahti” Mustilanmäen pappilaan Raudussa. Lisäksi ihmiset toivat lehtien toimituksiin kevään merkkejä kuten kukkivia kangasvuokkoja.
Uutiskynnyksen rikkoivat monesti harvinaisuudet ja uudet tuttavuudet. Kaulushaikara yleistyi 1800-luvun lopulta alkaen Suomen alueella erityisesti idässä. Tuo ”pirunlintu” ja ”tynnyriinhuutaja” herätti lehdistön mukaan paikallisissa kummastusta ja pelkoa. Linnun kauas kantavaa matalaa ääntelyä pidettiin yliluonnollisen olennon aiheuttamana – tai vain järven takaa kantautuvana lehmien mölyämisenä.
Eläin- ja kasvihavaintoja etsitään laajasta aineistosta sanahakujen avulla. Työtä haastaa muun muassa lajien nimistön ajallinen ja alueellinen variaatio: esimerkiksi liito-orava tunnettiin “siipioravana” ja “lento-oravana” ja hömötiaisesta käytettiin nimityksiä “metsätiainen” ja “katajatiitinen”. Lisäksi aineisto on varsin moninaista. Joukossa on niin päivämäärän ja katuosoitteen tarkkuudella kirjattuja havaintoja kuin vuosikymmenten taakse ulottuvia ympäripyöreitä muisteloita. Kaikki eläin- ja kasviyksilöitä koskevat havainnot eivät ole tarkkoja tai todenpitäviä, mikä edellyttää jatkuvaa tarkkuutta aineiston tulkinnassa.
Sanahakujen tulokset käydään läpi yksitellen lähdekriittisesti arvioiden ja hankkeen kannalta käyttökelpoisiksi todetut lajihavainnot paikkatietoineen kerätään ylös. Joistain lajeista sanahaku antaa niin paljon tuloksia, että paikkatietoja seulotaan aineistosta tietokoneavusteisesti. Kerätyt lajihavainnot merkitään lajikohtaisiin karttoihin, joiden pohjalta toteutetaan Suomen lajien historiallinen kartasto.
Kuva: Vihreä peipponen ja metsävarpunen, kuten vanhassa sanomalehdistössä näitä lintuja nimitettiin, istumassa samalla oksalla Ruissalossa. Kuvaaja: Otto Latva.
Tutkimushanke tuottaa uutta tietoa, joka valottaa Suomen luonnon monimuotoisuutta ja sen muutoksia pitkällä aikavälillä. Biologit voivat hyödyntää tietoa esimerkiksi perinnebiotooppityössä ja elinympäristöjen ennallistamisen suunnittelussa ja toteutuksessa. Tavoitteena on tiivistää humanististen ja luonnontieteellisten alojen tutkimusyhteistyötä.
Hanke tuottaa tietoa myös laajan yleisön sekä luonnonsuojelujärjestöjen ja muiden organisaatioiden saataville. Se tuo uusia näkökulmia keskusteluun ympäristöongelmista kuten lajikadosta sekä kiistanalaisista lajeista, jotka ovat osa Suomen lajistoa. Sanomalehtiaineiston tarkastelu esimerkiksi osoittaa, että merimetso ei hävinnyt Suomesta täysin 1910-luvulla kuten yleisesti väitetään. Lintu pesi Suomen alueella läpi 1900-luvun. Lisäksi vieraslajiksi leimattu isosorsimo, jonka juurakoita laivattiin Ruotsista ja istutettiin Suomen alueen vesistöihin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, kasvoi samaan aikaan Laatokan rannoilla.
Fauna et Flora Fennica tuottaa uutta tietoa Suomen alueella eläneiden ihmisten ja muiden lajien yhteisestä menneisyydestä. Samalla se rakentaa uudenlaisia näkökulmia ja voi herätellä ajattelemaan uusin tavoin lajien yhteisestä nykyisyydestä.
Hanketta johtaa Otto Latva ja siinä työskentelee monitieteinen joukko tutkijoita, jotka ovat Aino Jämsä, Noora Kallioniemi, Jere Kyyrö, Silja Laine, Heta Lähdesmäki, Heli Rantala, Hannu Salmi, Kirsi Sonck-Rautio ja Harri Uusitalo.
Hanketta rahoittaa Alfred Kordelinin säätiön Suuret kulttuurihankkeet -ohjelma. Hankkeen sivut: https://sites.utu.fi/faffe/
Aino Jämsä on kulttuurihistoriasta vasta valmistunut filosofian maisteri, joka on kiinnostunut monilajisen historian tutkimuksesta.
Welcome to Singapore, to the Garden City where you will find a kaleidoscope of co-existing cultures and where traditional niceties are combined with sophisticated 20th century efficiency.
Näin toivottaa vierailijat tervetulleeksi Now Boarding: Experiencing Singapore through Travel, 1800s – 2000s -näyttely Singaporen kansallismuseossa. Singapore todellakin on kulttuurien sulatusuuni täynnä historiaa, uutta ja vanhaa.
Kuva: Pälvi Rantala.
Tämä ihmeiden maa kokosi yhteen historioitsijoita kesäkuussa 2023, kun kulttuurihistorian seuran eli ISCH:n vuosittainen konferenssi järjestettiin ensimmäistä kertaa yhdessä SGNC:n eli Society for Global Nineteenth-Century Studies -seuran konferenssin kanssa. Osa ohjelmasta oli yhteistä, ja neljän päivän aikana kuultiin niin kiinnostavia keynote-luentoja, kymmeniä esityksiä lukuisissa paneeleissa, kuin osallistuttiin iltaohjelmaan, kirjoitustyöpajoihin, kulttuurikävelylle ja gaalaillalliselle. ISCH:n konferenssin teemana oli Singaporen historiaan sopivasti Cultural History of Empires. Teemaa käsiteltiin lukuisista eri näkökulmasta.
Professori Kevin A. Morrison toivottaa kahden konferenssin osallistujat tervetulleiksi. Kuva: Annikka Immonen.Raita Merivirta käsitteli esityksessään suomennettujen lastenkirjojen imperialismia 1900-luvulla. Kuva: Annikka Immonen.
Singaporen monet kasvot
Aloitetaan Singaporeen tutustuminen ruuasta: Vuonna 2020 Unescon maailman kulttuuriperintökohteiden listalle valitussa Hawker Centre -ulkoilmaruokailussa tiivistyy moni paikalliselle kulttuurille tyypillinen piirre. Lukuisat kojut tarjoavat edullista syötävää niin paikallisille kuin turisteillekin, ja parhaisiin ”talleihin” on kymmenien metrien jono. Saa olla nopsa, jos haluaa ehtiä varaamaan pöydän! Hawkerit ovat tärkeä tapaamispaikka, ja syötävää löytyy perinteisestä chicken rice -herkusta satay-vartaisiin, popiahista rojakiin. Oma suosikkimme juomista on raikas sitruuna-limejuoma.
Kun liikekorttelissa sijaitseva katu Lau Pa Sat Hawkerin vieressä iltaseitsemältä suljetaan, on se parissa minuutissa täynnä pöytiä, hulinaa ja nälkäisiä ihmisiä. Hawker-kulttuuria parhaimmillaan! Kuva: Annikka Immonen.Kuva: Pälvi Rantala.
Singaporen kasvitieteellisen puutarhan siemenpankin seinällä on tuntemattoman kreikkalaisen mietelause ”A society grows great when old men plant trees whose shade they know they shall never sit in”. 1960-luvun lopulla havahduttiin siihen, että Singapore oli peittymässä savusumuun. Sen jälkeen ympäristöä on lähdetty parantamaan erilaisin toimin. Esimerkiksi 1980-luvulla julkaistiin Garden-city-ohjelma ja vuonna 1992 Singapore Green Plan, jota on sen jälkeen päivitetty säännöllisesti. Kaupunkisuunnittelussa ohjelma näkyy vaikkapa laajoina ja innovatiivisesti toteutettuina viheralueina.
Kuva: Annikka Immonen.Kuva: Annikka Immonen.
Singaporen keskustan kokonaissuunnitelma on nähtävillä City Hallin yläaulassa. Jo rakennetun rinnalle on sijoitettu puusta ja legoista koottuja pienoismalleja suunnitteilla olevista ympäristöistä. Ideointiin ja suunnitelmien kommentointiin voivat osallistua kaikki kaupunkilaiset avoimissa työpajoissa.
Kuva: Annikka Immonen.
Singaporessa on neljä virallista kieltä: malaiji, mandariinikiina, englanti ja tamili. Monien eri kulttuurien yhteiselo ei ole aina eikä kaikilta osin ongelmatonta, mutta Singaporessa yhden valtion ajatus pitää niin historiallisesti kuin nykypäivänkin näkökulmastaan sisällään lukuisia eri kieliä, kulttuureita, uskontoja ja elämäntapoja. China Townin ja Little Indian kaltaisilla vanhoilla asuinalueilla näkyy tapa jakaa eri kulttuuriset ryhmät erilleen, mutta uudemmilla asuinalueilla on näitä jakoja pyritty hälventämään. Singapore onkin luontaisesti monikulttuurinen maa, jossa eri kulttuurien ominaispiirteet, historia ja tavat muodostavat täysin omanlaisensa kokonaisuuden.
Singaporen kansallispäivää juhlitaan näyttävästi 9. elokuuta. Jotta kaikki sujuu ja kukaan ei menetä kasvojaan, harjoitukset aloitetaan pari kuukautta ennen varsinaista juhlaa. Kesäkuussa konferenssin imperialismiaiheista kiertokävelyä rajoittivat historialliseen keskustaan pystytetyt aidat, joiden sisällä valmistauduttiin juhlaparaatiin. Harjoitukset sisältävät myös viikonloppuisin Singaporen lipun lennätyksen ympäri saarta.
Kuva: Annikka Immonen.Kuva: Annikka Immonen.
Historioitsijan vastuu
ISCH:n konferenssi huipentui illallisella, jossa oli virtuaalisesti mukana myös imperialismitutkimuksen suuri nimi John M. McKenzie. Kiinnostavan haastattelun päätteeksi myös konferenssin osallistujilla oli mahdollisuus esittää kysymyksiä. Keskustelussa nousivat esiin myös ajankohtaiset teemat: suurvalta-ajattelu, imperialismi ja kolonialismi eivät ole vain historiaa vaan myös nykypäivää. Historiantutkijoilla on vastuu paitsi menneisyyden ymmärrettäväksi tekemisestä, myös omalta osaltaan tulevaisuudesta.
John MacKenzie Berny Sében haastattelussa. Kuva: Annikka Immonen.
Seuraavan kerran kulttuurihistorioitsijat kohtaavat Potsdamissa, Saksassa syyskuussa 2024.
Kun vierailin ensimmäisen kerran Sagalundissa, oli toukokuu ja kevät hurmaavimmillaan. Kukat kukkivat ja puut, pensaat, nurmet kaikki viheriöivät. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, ja tunnelma oli kepeä, sillä tavoin kuin kevätpäivänä voi vain olla: valo tuntui iholla asti, kuukausia poissa olleet tuoksut herättivät aistit ja ympärillä väriloisto sai kaiken tuntumaan hyvin elävältä. Mikä ihana paikka viettää kevätpäivää! Toki paikka tarjoaa kiehtovat puitteet vierailulle myös muina ajankohtina.
Kuva: Karoliina Sjö.
Kemiönsaaressa Kemiössä sijaitseva Sagalundin museoalue on Suomen ensimmäinen ulkoilmamuseo. Jo tästä syystä paikka on kulttuurihistoriallisesti tärkeä ja merkittävä. Sagalundin museoalueen perusti vuonna 1900 Nils Oskar Jansson (1862–1927). Alueen esikuvana toimi ennen kaikkea Tukholmassa sijaitseva, vuonna 1891 perustettu ulkoilmamuseo Skansen. Nykyisin Sagalundissa on runsaasti Kemiönsaaren historiaan liittyviä rakennuksia, puutarha merkittävine kasvikokoelmineen ja esimerkiksi lapsille erilaisia leikkiympäristöjä.
Nils Oskar Janssonin lisäksi yksi merkittävä henkilö niin Kemiössä kuin Sagalundissa sen alkuajoista lähtien oli Adèle Weman (1844–1936). He olivat kummatkin kansakoulunopettajia, ja he perustivat yhdessä myös esimerkiksi Kemiön nuorisoseuran alueelle vuonna 1888. Sivistystyö, kulttuuri ja monenlainen yhteiskunnallinen vaikuttaminen oli heille tärkeää.
Kuva: Karoliina Sjö.
Janssonin ja Wemanin elämät tuntuvat kiehtovilta, eroavaisuuksineen ja kohtaamisineen. Jansson oli keräilijä ja ehkä monella tavoin omiin oloihinsa ja monien omien projektiensa pariin vetäytyvä henkilö. Jansson oli kiinnostunut monenlaisista asioista, ja hänen museoidusta kodistaan löytyykin muun muassa kivi-, simpukka- ja muita kokoelmia, taidetta, nikkarointihuone, kirjoja ja kirjansidontavälineet. Niin ikään kasvit olivat hänelle tärkeitä, ja yksi Janssonin esikuvista oli 1700-luvulla elänyt ja vaikuttanut kasvitieteilijä Carl von Linné. Jansson luetteloi tarkasti alueelle tuomansa ja istuttamansa kasvit, ja Sagalundin yhtenä tärkeänä osana olikin kasvitieteellinen puutarha. Jansson oli lisäksi intohimoinen historiaharrastaja, ja hän kirjasi historiaa ja siitä tekemiään tulkintoja lukuisiin vihkoihin ja kirjoihin. Hän kirjoitti myös päiväkirjaa.
Weman oli puolestaan seuraneiti, joka piti usein yhteyttä muihin ihmisiin ja tykkäsi juhlia lähes päivittäin. Hänen museoidusta kodistaan välittyykin juhlien tuntu, on soittimia, nuotteja, värejä, taidetta, astioita pöydillä, kauniita vaatteita, hattuja ja laukkuja siellä täällä. Vuonna 1911 valmistuneessa, Wemanille ja Janssonille eläkeläiskodiksi rakennetussa Villa Sagalundissa Wemanin puolella – itäpäädyssä oli hänen asuntonsa, kun taas länsipäätyä asutti Jansson – oli runsaasti vieraspetejä, kävihän hänen luonaan vieraita lähes päivittäin, ja monesti vieraat jäivät yöksi kylään. Näistä vierailuista Weman piti päiväkirjaa. Weman oli niin ikään etenkin suomenruotsalaisissa piireissä arvostettu kirjailija, näytelmäkirjailija ja runoilija, joka kirjoitti Parus Ater -nimimerkillä. Weman oli tuottelias kirjoittaja, ja hänen Villa Sagalundissa oleva kirjoituspöytänsä on hurmaava mustepulloineen, kirjepapereineen ja vihkoineen. Muutenkin hänen asunnossaan on runsaasti kauniita huonekaluja ja muita esineitä.
Kuva: Karoliina Sjö.
Kaikkiaan Sagalundin museoalue on kiehtova, kulttuurihistoriallisesti arvokas ja laajalti arvostettu sen alkuperäisyyden ja museohistoriallisen merkityksen vuoksi. Tänä päivänä museo saa lisäarvoa erityisesti siitä, että se on pystynyt säilyttämään ja dokumentoimaan hyvin perusteellisesti perustajiensa elämää. Näin ollen on hedelmällistä ja tärkeää tehdä myös akateemista tutkimusta alueesta ja siellä vaikuttaneista henkilöistä.
Tarinoiden lehto -hankkeessa tutkimmekin Sagalundin museomiljöötä ja sen kulttuurihistoriaa erityisesti juuri sen perustajajäsenten Nils Oskar Janssonin ja Adèle Wemanin elettyjen elämien sekä ympäristöelämäkertametodologian avulla. Tarkastelemme, miten yksilön elämä rakentuu suhteessa ympäristöön ja miten tämä eletty elämä tallentuu myöhemmin museotoiminnan tuloksena osaksi kulttuurista muistia.
Tieteellistä tutkimusta ja taiteellista työskentelyä yhdistävän hankkeen keskiössä ja mikrohistoriallisen analyysin kohteena ovat Sagalundin museoalueella sijaitsevat kulttuuripersoonien Janssonin ja Wemanin museoidut kodit sekä niiden ympärille rakentunut luontomiljöö, kasvit ja puutarha. Hankkeen tavoitteena on tuottaa uutta tietoa Sagalundin kulttuuriympäristön ja laajemmin saaristokulttuurin historiasta sekä Nils Oskar Janssonin ja Adèle Wemanin eletyistä elämistä sekä rooleista kulttuurisen muistin ja museomiljöön tallentamis- ja muodostumisprosesseissa.
Elokuussa 1989 kirjailija, kuvittaja, taidemaalari Tove Jansson vietti 75-vuotispäiviään. Hän oli ansioitunut, juhlittu ja suuresti arvostettu taiteilija, mutta syntymäpäiväänsä hän ei viettänyt juhlavissa peilisaleissa. Juhlat vietettiin Itäisen Suomenlahden saaristoalueella Porvoon edustalla, Pellingissä, lapsuudenystävän, tuolloin jo edesmenneen Albert Gustafssonin veneverstaassa Ednäsin alueella, Gustafssonien perheen pihapiirissä. Juhliin, joita oli ”salaa” järjestänyt Albertin eli Abben puoliso Greta Gustafsson, oli kutsuttu Janssonien lähisukua ja pellinkiläisiä ystäviä. Juhlinnan kohde saapui paikalle yli pihapiirin mustikkavarvikon värikkääseen kukkamekkoon ja kukkaseppeleeseen pukeutuneena puolisonsa Tuulikki Pietilä mukanaan. Iloiset, puheen ja musiikin täyttämät juhlat kestivät myöhään elokuiseen yöhön. Niiden aikana Tove piti puheen, jossa tiivistyy olennainen hänen suhteestaan pellinkiläiseen saaristomiljööseen ja juuri tähän Gustafssonien pihapiiriin:
Tiedän tuskin toista paikkaa maanpäällä, joka on antanut minulle sellaista rauhaa kuin tämä talo, veneverstas Edisvikenissä. [–] Lähes koko lapsuuteni kesät olen kokenut teidän saarienne keskellä ja se on totisesti ollut onnellisinta aikaa mitä minulla on ollut. Ja olen aika varma, että ilman sitä en olisi löytänyt kirjoittamista – ja ylipäätään halua kirjoittamiseen.
Gustafssonien pihapiiriin ja tähän veneverstaaseen kytkeytyi keskeisesti Toven merellinen historia jo lähes seitsemänkymmenen vuoden ajalta. Toven vanhemmat, Signe Hammarsten ja Viktor Jansson, olivat saapuneet näille rannoille 1920-luvun alussa ja viimeistään loppukesästä 1921 lähtien he viettivät kesiään täällä ja läheisillä saarilla. Ednäsin alueesta merenrantoineen ja saarineen muodostui Janssonin perheen kesäparatiisi. Pienen venematkan päässä sijaitsi Toven ja Tuulikin rakas Klovharun luoto, jonne he rakennuttivat taiteilijamökkinsä 1960-luvun puolivälissä ja viettivät siellä yhteiset kesänsä syksyyn 1991 asti.
Toisinaan tutkimuksen kohteet tuntuvat lähes liian suurilta ja kulttuurisesti ikonisilta, jotta niistä saisi otetta tai niihin uskaltaisi edes tarttua. En ollut koskaan ajatellut kirjoittavani Tove Janssonista – vaikka olen tutkinut kirjoittavia naisia ja kirjoittamisen kulttuurihistoriaa sen eri muodoissa opiskeluajoista lähtien, ja paneutunut elämäkerralliseen tutkimukseen niin kirjoittamalla kuin tutkimalla elämäkertoja. Olen viettänyt suuren osan lapsuuttani ja nuoruuttani Porvoossa, vain noin neljänkymmenen kilometrin päässä Pellingistä, mutta suomenruotsalainen, vahvasti ruotsinkielinen saaristo jäi itselleni pitkälti vieraaksi. Perheeni juuret olivat hämäläisessä järvimaisemassa. Lapsuuden kirjallisista elämyksistäkin tärkeimpiä olivat Astrid Lindgren, Marjatta Kurenniemi ja Aili Somersalo.
Syvällisemmän kosketuksen Pellinkiin sain vasta 2000-luvun alussa, kun anoppini avioitui pellinkiläisen merikapteenin ja luotsin kanssa ja ryhtyi viettämään elämäänsä Suur-Pellingissä. Kesällä 2002 pääsin käymään ensimmäisen kerran Klovharulla. Sittemmin tutuiksi ovat tulleet niin syksyt, talvet kuin kesätkin Suomenlahden rannoilla. Pikkuhiljaa aloin hahmottaa Janssonien kulttuurihistoriallisen merkityksen juuri tällä Pellingin alueella. Niinpä kun kollegani, merelliseen kulttuurihistoriaan erikoistunut Otto Latva ehdotti minulle keväällä 2017 yhteisen kirjan tekemistä Tovesta, merestä ja saaristosta, ei ajatus tuntunut enää niin kaukaiselta – pelottavalta ja vaikealta kylläkin.
Klovharun kallioita. Kuva Maarit Leskelä-Kärki.
Tovesta on kirjoitettu paljon ja häntä on kuviteltu niin näytelmissä, elokuvissa, romaaneissa kuin kuvataiteessa. Mutta historioitsijat eivät olleet hänestä aiemmin kirjoittaneet eikä Toven vaiheita Pellingissä oltu systemaattisesti tutkittu tai kirjoitettu auki. Mikä olisi juuri meidän, Oton ja minun rakentama kulttuurihistoriallinen näkökulma Toveen?
Alusta lähtien oli selvää, että halusimme kiintopisteen juuri mereen. Tove Janssonin (1914–2001) kautta kun avautuu lähes vuosisatainen näkymä suomalaiseen saaristomiljööseen ja merelliseen elämäntapaan, myös siihen liittyviin muutoksiin. Janssonien perheen kesäelämä avaa paikallisen saaristokulttuurin ja helsinkiläisen boheemin taiteilijaperheen vuorovaikutusta ainutlaatuisella tavalla. Mitä pidemmälle kirjaprojekti eteni, sitä enemmän itse kiinnostuin Pellingin kulttuurihistoriasta, johon kuuluvat myös monet muut taiteilijat ja kulttuuripersoonat kuin vain Janssonit. Erityisen kiehtovaksi muodostui Gustafssonien ja Janssonien perheiden välinen suhde, jossa yhteinen saaristomiljöö jaettiin monen vuosikymmenen ajan.
Tove Janssonin ja hänen lähipiirinsä kautta meille kirjan kirjoittajille avautui historiallisesti pitkä kaari tarkastella yksilön suhdetta merelliseen luontoon, ja sekä sitä, miten monin tavoin tämä merkittävä taiteilija on tuotannollaan vaikuttanut siihen, miten me meren nykyään ymmärrämme. Ympäristöelämäkerran näkökulmasta muodostui keskiö, josta käsin tarkastella meren, saariston, luonnon ja taiteilijuuden vuorovaikutusta. Yhtä tärkeää oli niin merellinen luonto kuin yksilön kokemuskin siitä. Ympäristöelämäkerta tarkoittaa kirjassamme koko saaristolaisen miljöön, kulttuurin ja sosiaalisen vuorovaikutuksen huomioimista. Ympäristö ei ole vain luontoa, vaan myös rakennuksia, muokattua ympäristöä sekä ihmisten välisiä suhteita, arkielämää.
Lokkeja, oravia ja muita saariston luontokappaleita
Lapsuuden ja nuoruuden Ednäsin jälkeen Tove suuntasi yhä enemmän kohti avomerta ja saaria. Hänen unelmansa omasta saaresta toteutui ensin yhdessä veljen kanssa, mutta Klovharusta muodostui vihdoin se kaivattu etäämpänä oleva saariparatiisi, jossa Tove pystyi Tuulikin kanssa keskittymään ennen muuta työntekoon – sekä kalastamiseen. Klovharulainen luonto on piirtynyt monin erityisesti Toven novellituotantoon, mutta myös Tuulikki Pietilän grafiikkaan.
Kirjassamme keskeiseksi nouseekin Janssonin proosatuotanto, pienoisromaanit ja novellit, joissa hän käsitteli hyvin moninaisesti ihmisen ja luonnon välistä suhdetta, eläinten ja kasvien maailmaa. Monet hänen novelleistaan sijoittuvat merelliseen ympäristöön, joko kaupunkimiljöössä tai sitten kesämökeillä, saaristossa, rannoilla. Jansson oli oivaltava oma/elämäkerrallisen fiktion kirjoittaja – monissa hänen novelleistaan on esillä saariston ihmisiä, paikkoja ja tapahtumia, joita luonnostellaan mitä absurdeimmin vedoin. Lukija ei voi tietää – eikä hänen tarvitsekaan tietää – missä asioissa on totuuspohjaa, missä ei. Hän luo nerokkaita persoonia, joiden pohjana voi olla hänelle läheinen ihminen, mutta fiktiivinen luomus irtoaa taitavasti historiallisesta faktasta.
Yksi Janssonin kiehtovista novelleista on ”Orava”, joka on kenties saanut inspiraationsa siitä kummallisesta hetkestä, kun Klovharun luodolle saapui orava kesällä 1968. Oravan ja syksyä saaressa viettävän naisen kohtaaminen kertoo Janssonin omaperäisestä tavasta käsitellä luonnon ja ihmisen suhdetta. Kirjoitusinspiraatiota odottava nainen kohtaa oravassa kenties oman muuttuvan minänsä:
Syksy meren rannalla ei ollut sellainen kuin hän oli kuvitellut. Myrskyjä ei ollut koskaan. Saari lakastui kaikessa rauhassa, ruoho mätäni sateessa, kalliot tulivat liukkaiksi ja saivat tumman leväpeitteen joka ulottui kauas yli vesirajan, marraskuussa harmaus jatkui. Mitään ei ollut tapahtunut, ennen kuin orava tuli maihin. Hän meni lipaston peilin eteen ja katsoi kuvaansa, ylähuulessa oli hieno verkko pieniä pystysuoria ryppyjä joita hän ei ollut huomannut ennen. Kasvot olivat epämääräisen harmaanruskeat, vähän niin kuin marraskuinen maa, oravatkin tulevat talven alta harmaanruskeiksi mutta eivät ne kadota väriään, ne vain hankkivat itselleen uuden. (Tove Jansson: Orava. Teoksessa Kuuntelija. Suom. Kristiina Kivivuori. WSOY 1972, s. 187)
Yhtä yllättäen kuin orava on saapunut saarelle, se myös lähtee sieltä pois.
Saariston merkityksestä Tove Janssonille kertoo, että joutuessaan ikääntymisen vuoksi luopumaan rakkaasta Klovharustaan kesän 1991 päätteeksi, Tove ja Tuulikki eivät koskaan enää palanneet Pellinkiin. Se olisi ollut liian raskasta. He luovuttivat mökkinsä Pellingin kotiseutuyhdistykselle, joka huolehtii mökistä ja mahdollistaa sinne tehtävät vierailut ja taiteilijaresidenssit tänäkin päivänä.
Auringon laskua voi katsella mökin pieneltä terassilta, lokkien niin salliessa. Kuva: Maarit Leskelä-Kärki.
Maarit Leskelä-Kärki
Teksti pohjana on Otto Latvan ja Maarit Leskelä-Kärjen ympäristöelämäkerrallinen tietokirja Meri ja Tove. Elämää saaristossa. John Nurmisen säätiö 2022.
Kirjan kanneksi valikoitui valokuvaaja Johannes Runebergin Hopeapeili-lehteen (tammikuu 1966) ottama kuva Tovesta Klovharun kallioilla.
Runon ja suven päivää vietetään 6. heinäkuuta 2023 jo 25. kerran. Ajatuksen kirjailija Eino Leinon syntymäpäivän viettämisestä runon ja suven päivänä esitti näyttelijä Veikko Sinisalo, joka teki ehdotuksen kulttuuriministeri Tytti Isohookana-Asunmaalle jo vuonna 1991. Tuota pikaa tavoitteeksi tuli virallinen liputuspäivä, ja hanketta tukivat Suomen kirjailijaliitto, Suomalaisuuden liitto ja Suomen maakuntien liitto. Viralliseksi liputuspäiväksi 6. heinäkuuta tuli vuonna 1998.
Mikäpä sopisi suomalaiseen suveen paremmin kuin Eino Leino. Voi väittää, että Leinon runous on vaikuttanut siihen tapaan, jolla kuvittelemme suomalaista kesää. Kokoelmaan Sata ja yksi laulua (1898) sisältynyt ”Juhannus” on piirtynyt muistoihin, samoin kokoelmassa Kangastuksia (1902) julkaistu ”Lapin kesä”, joka oli ennen Vesa-Matti Loirin tulkintaa lukemattomien runoesitysten avainteos. Vuonna 1897 julkaistu kokoelma Yökehrääjä päättyi runosikermään ”Kesämuistoja”. Siinä suomalainen kesä näyttäytyy vain häivähtävänä hetkenä, tuokiona, joka muuttuu muistoksi nopeammin kuin arvaammekaan. Runo ”Soita somer, helkä hiekka!” päättyy kuuluisaan säkeeseen: ”Lyhyt Suomen suvi on.”
Vähemmän tunnettua on tosiasia, että Eino Leino osallistui suomalaisen kesän kuvittamiseen myös elokuva-alalla. Kun kotimainen tuotanto otti ensiaskeleitaan 1910-luvulla, pioneereihin lukeutui teatteriohjaaja Kaarle Halme, joka oli Leinon vanha tuttu. He olivat vuonna 1912 yhdessä perustamassa kalevalaisille draamoille pyhitettyä Helkanäyttämöä Helsingin Seurasaareen. Leino eli noina vuosina kroonisessa rahapulassa, ja vuonna 1913 hän tuli pyytämään apua Halmeelta. Silloin Halmeen päähän pälkähti ajatus, että tunnettu kirjailija voisi tehdä tekstin eläviä kuvia varten. Hän totesi: ”Sellainenhan luontuu Sinulta, vanhalta runonrustaajalta, kuin itsestään.”
Tosin helppoa käsikirjoituksen tekeminen ei ollut, sillä Leinolla ei ollut käsitystä siitä, millaisia elävät kuvat olivat. L. Onerva on todennut Leino-biografiassaan, ettei kirjailija ”milloinkaan elämässään käynyt elokuvissa”. Arvoitukseksi jää, kertoiko Halme, millaisia käsikirjoitusten tuli olla. Luultavasti Leino sepitti vain tarinan synopsiksen, jonka pohjalta Halme teki tarvittavat välitekstit. Joka tapauksessa lopputuloksena oli elokuva Kesä, joka kuvattiin Helsingissä ja Oulunkylässä kesällä 1913. Ensi-iltansa teos sai vasta tammikuussa 1915.
Eino Leino kirjoituspöytänsä ääressä. Kuvaaja: Elsa Roschier, 1912. Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma.
Elokuvakäsikirjoitusta sommitellessaan Eino Leino palasi syksyllä 1912 Tähtitarha-kokoelmassa julkaistuun runoonsa ”Vanteenheittäjät”. Leino-biografiassaan Onerva kutsuu runoa ”luonnokseksi filmiin”, mutta tuskin kirjailija vielä runoa rustatessaan ajatteli sen myöhempää hyödyntämistä elokuvassa.
”Vanteenheittäjät” on seitsemästä säkeistöstä koostuva loppusoinnullinen runo, jonka tuokiokuvista avautuu kokonainen draama. Esitän sen tässä kokonaisuudessaan, sillä runo rakentaa mieleenpainuvan kuvaelman suomalaisesta kesäillasta. Ensimmäinen säkeistö kertoo lähtökohtatilanteen. Pappilassa ollaan leikkimässä vanteenheittoa, ja ilonpito kaikuu kylälle asti:
Lentävi vanteet ristin ja rastin, ilmassa leikki ja laulu soi, kuuluvi pajatus kylihin asti, ihmiset kylissä aprikoi: rovastilla on vieraita varmaan.
Jos ensimmäinen säkeistö katsoi pappilan seuraelämää etäältä, kaukaisena kumuna, toinen säkeistö tuo lukijan lähelle ihmisiä, talon väkeä ja heidän vieraitaan. Hameet hulmuavat ja nilkat vilkkuvat, kun vanteet lentävät. Toisen ja kolmannen säkeistön päähenkilö on ”talon rouva”, rovastin vaimo, joka on vielä ”nuori ja notkee”. Hän on seurueen keskus, joka heittää kauneimmat kaaret ja lausuu sorjimmat lauseet:
Notkuvi varret, vilkkuvi nilkat, neitojen helmat hulmuelee, herrojen otsilta tippuvi tilkat, kenpä se ylinnä keikahtelee? Talon rouva nuori ja notkee.
Neljäs säkeistö sisältää draaman siemenen. Leikkijöiden joukossa on maisteri, joka ei saa silmiään irti nuoresta rouvasta. Vaikka rouva heittääkin ”kauneimmat kaartehet”, hän osuu vahingossa maisteriin:
Kas, miten hänehen maisteri vilkkuu, sihtaa silmä kuin tulijous. Vantehen kaulaansa sai, että kilkkuu, siitäkös nauru ja kikatus nous – talon rouvan vetreän vanteen.
Samaan aikaan vanhempi väki – herrat – istuvat kuistilla maljojaan nauttimassa. Ilta alkaa olla jo myöhä, ja rovastin silmät painuvat vähitellen kiinni. Hän on autuaan tietämätön siitä draamasta, jota vanteenheittäjät paraikaa käyvät:
Istuvat kuistilla vanhemmat herrat, maistavat maljoa höyryävää. Unhottuu puhe useat kerrat, nyykähtää ukko rovastin pää – kun vanteet niin kauniisti lentää.
Kuudennessa säkeistössä runon puhuttelumuoto muuttuu. Ehkä on kyse runoilijan kommentista tai maisterin sisäisestä äänestä, varoituksesta. Nuori neito on ottanut vanhan miehen. Kesäyön tulisissa katseissa on vaaransa:
Ah, älä katsele vartta sa tuota liioin, maisteri liekkisyön! Karkkoa kaunihin naurajan luota, pelkää keijuja kesäisen yön! – On nuori vanhalle mennyt.
Viimeinen säkeistö ei tuo ratkaisua draamaan, ja tuntuu kuin varoituksen äänet kaikuisivat turhaan. Leikkivät nuoret sulautuvat kesäyön hämärään, tuoksuvan luonnon helmaan:
Vilkkuvi nilkat ja punaiset sukat, aurinko painuvi metsän taa, hehkuvi puut sekä poskien kukat, tuoksuvi kasteinen nurmi ja maa. Ja nuorten riemu se raikuu.
Tästä kesäyön hämyisestä tuokiokuvasta kirposi idea Kesä-elokuvan käsikirjoitukseen. Runon rakenne muistuttaa elokuvakohtausta. Jakso alkaa kuvalla kesäisessä maisemassa lepäävästä pappilasta, jonka pihamaalla seurue ilkamoi. Seuraavassa säkeistössä näemme nuoren rouvan, joka nilkat vilkkuen heittää vanteitaan. Välillä maisteri katselee neitoa, ensin ehkä arasti, lopulta tulisemmin. Samaan aikaan vanhat herrat istuvat pappilan kuistilla keskustelemassa, ja rovasti nuokkuu. Eino Leinon runo on kuin kuvien sarja: se olisi ollut helppo siirtää eläviksi kuviksi. Koska käsikirjoitusta ei ole säilynyt, on tosin mahdoton arvioida, missä määrin Leino lopulta hyödynsi säkeitään.
*
Ensi-iltaan valmistuneesta elokuvasta on säilynyt juonitiivistelmä, jonka alkupuolen voi tulkita ”Vanteenheittäjien” inspiroimana. Draama on kuitenkin muuttunut sikäli, ettei maisterin flirttailun kohde ole pappilan nuori rouva vaan rovastin tytär. Runon perusidea – ”on nuori vanhalle mennyt” – puuttuu, samoin ajatus nuoren maisterin edustamasta luonnonvoimasta, kesäyön seksuaalisesta huumasta, joka ei tavoita kuistilla istuvaa vanhaa rovastia, mutta yhdistää nuoria vanteenheittäjiä. Runo rakentaa pienoiskoossa kolmiodraaman, kun taas elokuva alkaa maisterin ja rovastin tyttären rakkaussuhteesta.
Elokuvan päähenkilö on – kuten säilynyt käsiohjelma toteaa – ”elegantti helsinkiläisnuorukainen” Aarne Holm (Konrad Tallroth), joka viettää kesää maalaispappilassa ja liehittelee ”ajankulukseen” nuorta Sylviä (Mandi Terho). Suhde johtaa kihlaukseen, eikä Sylvi voi olla ylpeilemättä ”pääkaupunkilaissulhasestaan” ystävilleen. Aarne saa kuitenkin kirjeen vanhalta ystävättäreltään Dagmarilta (Hilma Rantanen), joka pyytää Aarnea seurakseen matkalle Helsinkiin, eikä Aarne tahdo kieltäytyä. Helsingin rautatieasemalla ovat vastassa Dagmarin ihailijat Arvi (John Precht) ja Bernard (Theodor Weissman). Arvi ja Bernard järkyttyvät Aarnen ja Dagmarin nähdessään siinä määrin, että päästävät parin livahtamaan. Lopulta autoilevat kaverukset tavoittavat ihanteensa hotelli Apollosta, ja kaikki neljä istuutuvat yhdessä aamiaiselle. Dagmar tapaa kaikki kosijansa kahden kesken ja leikkii nuorukaisten tunteilla. Erityisesti häntä ärsyttää uutinen Aarnen kesäkihlauksesta, minkä jälkeen hän keimailee yhä enemmän Arville ja Bernardille. Aarne ei enää kestä vaan kirjoittaa Sylville ja purkaa kihlauksen.
Kuten jo tarinan tässä vaiheessa on ilmeistä, Kesä oli ”Vanteenheittäjiä” huomattavasti laajempi kertomus, ja on mahdollista, että Kaarle Halme maustoi Leinon kirjoittamaa synopsista piirteillä, jotka saivat teoksen muistuttamaan aikakauden muita elokuvamelodraamoja.
Kesä-elokuva huipentui kohtaukseen, joka oli kuvattu Kaivopuistossa. Tässä jaksossa Dagmar tapaa jälleen kosijansa vuorotellen. Arvi ei kestä kohtaamista vaan tarttuu pistooliin pakottaakseen viettelijän tekemään ratkaisunsa. Samalla hetkellä Aarne astuu huoneeseen, ja Arvi ampuu hänet ”hetkellisen mielettömyyden puuskassa”. Dagmar heittäytyy katuvaisena kuolleen Aarnen vierelle samalla, kun Arvi lähtee poliisilaitokselle ilmiantamaan itsensä. Käsiohjelman viimeinen virke viittaa siihen, että elokuva päättyi kuviin kesäisestä maaseudusta, joka on kaukana kaupungin kiihkeydestä: ”Mutta kaukana maalaispappilassa suree nuori tyttö menetettyä onneaan.”
Käsiohjelma ei paljasta, sisälsikö Kesä vanteenheittokohtausta. Koska Leino itse oli kertonut – ilmeisesti sekä Halmeelle että L. Onervalle – elokuvan perustuvan runoon, on kuitenkin mahdollista, että pelikohtaus nähtiin alussa, pappilan pihalla. Nuoren rouvan tilalla oli tytär Sylvi, jolle Aarne Holm heitti tulisia katseitaan. Lopullisella filmillä oli mittaa 738 metriä ja kestoa noin 40 minuuttia (kuvanopeudella 16 fps), ja teos oli kolmella kelalla. Luultavaa on, että maalaispappilaan sijoitettu jakso on kattanut elokuvan ensimmäisen osan, kun taas kaksi viimeistä tapahtui kesäisessä Helsingissä.
*
Kun Kesä tuli ensi-iltaan tammikuussa 1915, lehti-ilmoituksissa lueteltiin näyttelijät ja heidän roolinsa. Ensimmäisenä kerrotaan Dagmarin esittäjä Hilma Rantanen ja hänen jälkeensä Sylvinä näytellyt Mandi Terho. Välissä ovat rovasti vaimoineen sekä täti Bernard. Dagmarin kosijat Aarne, Arvi ja Bernard ovat listassa viimeisinä, heistä Aarnen esittäjä Konrad Tallroth ensimmäisenä. Epäilemättä Dagmarin ja Sylvin hahmot ovat olleet tarinan keskiössä. Kaarle Halmeen tytär Tyyne Jauri on muistellut, että Sylvin kokemus painui erityisesti mieleen ja että teos loppui ”lähikuvaukseen pappilan tyttärestä”.
Syklinen, sulkeutuva rakenne, jossa palataan maalaispappilaan, on antanut elokuvalle elegisen luonteen. Aloituskohtauksessa vallitsee odotus ja kiihko, lopussa muisto ja karvas pettymys. Ehkä juuri tässä on ripaus Eino Leinon runoutta. Silmiinpistävää on myös elokuvan nimi Kesä, joka poikkeaa aikakauden muista nimistä tiiviydellään ja abstraktisuudellaan. Ehkäpä tekijät, ohjaaja Kaarle Halme ja tuottaja Hjalmar V. Pohjanheimo, halusivat korostaa runoilija-Leinon panosta. Leinon ”kesä” on odotuksen ja muiston katkeransuloinen sekoitus.
On epäselvää, näkikö Eino Leino koskaan tekstiinsä perustuvaa filmiä. Jaurin muistelman mukaan ennen esitystä elokuvateatterin ulkopuolella oli ”vilskettä kuin parhaimmillakin markkinoilla” ja saliin saapui ”hyvinvoivaa rahvasta katetuissa vaunuissaan, santarmeja ja kaartin sotapoikia tytöntylleröineen, hienohelmaisia, parfyymille tuoksuvia herrasneitejä, työmiehiä, taiteilijoita, kirjailijoita ja näyttelijöitä”. Itse esityksessä yleisö eli mukaan, tömisytteli jalkojaan, rapisutteli karamellipapereitaan ja keskusteli – ajan tavan mukaan – äänekkäästi ”pysyäkseen juonessa mukana”.
Siihen, että elokuva sai ensi-iltansa varsin pitkän odottelun jälkeen, oli syynsä. Jokin tekninen ongelma oli sattunut kuvauksissa kesällä 1913, ja ilmeisesti filmin valotus oli epäonnistunut. Tyyne Jauri muisteli: ”Kuvaus on myöskin ollut hieman hämärää, mutta valkopukuisten, aavemaisten hahmojen liikkuminen mustanharmaassa ympäristössä on vain lisännyt filmin jännittävyyttä.” Suomalaisessa kesäyössä liikkui ”aavemaisia hahmoja”, ja ehkäpä yleisöllä oli vaikeuksia tunnistaa näyttelijöitä. Vaikka Jauri kuvaakin tämän jännittävänä ilmestyksenä, teoksen on täytynyt jäädä yleisölleen etäiseksi. Tähän viittaa se, että Kesä katosi kevään 1915 jälkeen kokonaan yleisön nähtäviltä. Helsingin jälkeen elokuva esitettiin Tammisaaressa ja Hangossa, mutta sitä ei nähty lainkaan muualla Suomessa. Arvoitukseksi jää, mitä elokuvan filmikopiolle lopulta tapahtui. Kesästä jäi vain muisto.
Kesä-elokuvan ilmoitus, Uusi Suometar 17.1.1915.
Hannu Salmi
Teksti perustuu kirjoittajan teokseen Kadonnut perintö. Näytelmäelokuvan synty Suomessa 1907–1916 (2002), jossa on käsitelty laajemmin Kaarle Halmeen elokuvatuotantoa ja myös Kesä-elokuvaa.
Kulttuurihistorian dosentti Marika Räsänen toimii akatemiatutkijana myöhäiskeskiaikaisia reliikkejä koskevassa, viime vuonna käynnistyneessä hankkeessa Rethinking the Late Medieval Relic (c. 1200–1550). Hänellä on pitkäaikainen tutkimussuhde keskiajalla pyhimykseksi julistettuunteologi Tuomas Akvinolaiseen (1225–1274), jonka suuret juhlavuodet ovat nyt käsillä.
Löysin Tuomas Akvinolaisen levottoman ruumiin sattumalta. Aloitin artikkelin työstämisen Tuomaan ruumiin kuolemanjälkeisistä käänteistä Suomen Rooman instituutin silloisen johtajan Christian Krötzlin työryhmässä vuonna 2003. Aluksi arvelin peseväni aiheesta käteni, kun artikkelini olisi valmis. Samaan aikaan olin aloittelemassa väitöskirjaprojektia, jonka aihe oli aivan toinen.
Levoton ruumis koukutti mutta en antanut sille koko kämmentä. Olin varma, että niin rehevästä aiheesta olisi tehty jo monta väitöskirjaa erilaisista näkökulmista eikä siihen siten olisi järkevää tarttua.
Ensimmäisen tieteellisen artikkelin kirjoittaminen oli vaativaa ja aikaa vievää, ja samalla havaitsin yllättävän ison aukon tutkimustraditiossa liittyen Tuomaan ruumiin historiaan. Huolellisesti harkiten päädyin vaihtamaan väitöskirja-aiheekseni Tuomas Akvinolaisen reliikkien ”elämän ja teot”.
Tuomas Akvinolaisen pääkalloreliikki sai juhlavuosien kunniaksi uuden relikvaarion Toulousessa. Toukokuussa pidetyn juhlakonferenssin ajan reliikki oli esillä juhlavieraiden kunnioitettavana. Kuva: Marika Räsänen.
Jäin uuden aiheeni kanssa Roomaan. Mylläsin Vatikaanin kirjaston kokoelmia; käsikirjoituksia, painettuja lähdeteoksia ja tutkimuskirjallisuutta jäljittääkseni Tuomaan ruumiin vaiheita sen hautaamisesta vuonna 1274 Fossanovan luostariin Etelä-Italiaan, ruumiin salaisia siirtoja ja sen jakamisia osiin sekä lopulta yhden aikakauden päättänyttä juhlallista ruumiin siirtämistä Italian niemimaalta Toulouseen, Etelä-Ranskaan.
Päivät kirjastossa venyivät, työ oli hidasta. Löysin vähin erin teemaan liittyvää kiinnostavaa tutkimuskirjallisuutta. Suoranainen ”artikkelisuma” paikantui vuosiin 1923-25. Tuolloin oli juhlittu Tuomas Akvinolaisen erinäisiä ”sadansia vuosia” syntymästä, kuolemasta ja kanonisaatiosta. Tuskastuneena omaan etenemiseeni vannoin käsi jonkun juhlakirjan päällä (kuvainnollisesti), että väitöskirjani valmistuisi siten, että seuraaviin vuosijuhliin saisin minäkin kutsun.
Muistin lähemmäs parikymmentä vuotta vanhan lupaukseni joitakin viikkoja sitten. Heinäkuussa tulee 700 vuotta Tuomas Akvinolaisen kanonisaatiosta, ensi maaliskuussa 750 vuotta Tuomaan kuolemasta ja vuonna 2025 vietetään hänen syntymänsä 800-vuotisjuhlaa. Omaan Tuomas-juhlakiertueeseeni kuuluvat esitelmät ainakin Torontossa, Toulousessa ja Fossanovassa. Esitelmät kootaan useiksi artikkelikokoelmiksi ja monia muitakin Tuomaaseen liittyviä tutkimuksia on valmisteilla.
Kanonisaation juhlavuoteen liittyen Toulousessa on Tuomas Akvinolaisen merkitystä teologina, dominikaanina ja pyhimyksenä esittelevä, erittäin kiinnostava näyttely. Kuva: Marika Räsänen.
Mikä tärkeintä, parin vuoden päästä Tuomas Akvinolais-tutkimuksen tila näyttää jälleen aivan erilaiselta kuin sata – tai parikymmentä – vuotta sitten. Silti juhlavuositutkimus tuskin tuottaa suuria määriä merkittäviä uusia avauksia Tuomaan jälkivaikutuksen tarkasteluun. Toivo onkin niissä nuorissa tutkijoissa, jotka löytävät juhlajulkaisut, paikantavat luutuneet rakenteet ja traditioiden välistä pilkistävät aukot. Aukot, joihin voi tarttua monitieteisellä otteella ja ravistella esille jotain uutta esimerkiksi vallan, vaikuttamisen ja pyhyyden välisistä suhteista.
Toulousen näyttelyssä on esillä mm. käsikirjoitus, joka harvinaisella tavalla pitää sisällään lähes kaikki Tuomaan reliikkikultista kertovat keskeisimmät 1300-luvun tekstit. Kuva: Marika Räsänen.
Aloitan kesäkuun alussa väitöskirjatyöni ”Moninaistuva sukupuoli: Mediavälitteinen sukupuoliaktivismi Suomessa 1960–2007” päätoimisen tekemisen kulttuurihistorian oppiaineessa, sillä sain tutkimukselle vuoden rahoituksen Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahastolta. Olen tehnyt tutkimusta vuoden 2023 alusta lähtien sivutoimisesti ja odotan innolla, että pääsen syventymään aiheeseeni entistä paremmin.
Väitöskirjani käsittelee suomalaisissa medioissa vuosina 1960–2007 esillä olleita sukupuolivähemmistöön kuuluvia aktivisteja. Olen tutkimuksessani kiinnostunut siitä, miten tutkimani aktivistit ovat tehneet sukupuolen moninaisuutta näkyväksi kertomusten avulla. Tarkastelen erityisesti lehdissä ja televisioissa esitettyjä henkilöhaastatteluita ja niissä muodostunutta kuvaa sukupuolista sekä sukupuolivähemmistöistä. Tutkimuksessani minua kiinnostaa myös se, miten suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet sukupuolesta ja sen moninaisuudesta tuotettuihin kuvauksiin. Tutkimanani aikakautena aktivistien ja toimittajien mediatyötä on rajoittanut esimerkiksi vuoteen 1999 asti voimassa ollut homoseksuaalisten tekojen kehotuskielto, jonka nojalla sensuroitiin myös sukupuolivähemmistöjä käsitteleviä artikkeleita ja ohjelmia. Lisäksi yhteiskunnan asenteissa ja suomalaisessa kulttuurissa tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet siihen, miten sukupuolen moninaisuutta on käsitetty ja tehty näkyväksi mediassa eri aikoina.
Järjestölehtiä. Kuva: Jean Lukkarinen.
Käytän aineistonani sekä suomalaisten LHBTIQ+-järjestöjen julkisia järjestölehtiä että muita julkisissa medioissa julkaistuja artikkeleita ja ohjelmia sukupuolivähemmistöistä. Haastattelen myös medioissa esillä olleita aktivisteja sekä juttuja tehneitä toimittajia saadakseni näkökulmia juttujen tuottamien kuvausten muodostumiseen. Tutkimukseni ote on siten monitieteinen ja soveltava – teen tutkimusta yhteistyössä tutkimani yhteisön kanssa ja hyödynnän analyysissäni niin kulttuurihistorian, mediatutkimuksen kuin sukupuolentutkimuksenkin näkökulmia. Uskon näin tuottavani mahdollisimman monipuolisen kuvauksen sukupuolen moninaisuuden historiasta Suomessa ja suomalaisissa medioissa.
Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Tutkimukseni aihe on varsin ajankohtainen, sillä sukupuolesta ja sen (itse)määrittelystä on keskusteltu aktiivisesti viime vuosien aikana etenkin vuonna 2023 uudistuneen translain yhteydessä. Vastikään voimaan tullut laki antaa yksilölle mahdollisuuden määrittää oman juridisen sukupuolensa kahdesta binäärisestä vaihtoehdosta (mies ja nainen) hakemuksen täyttämisen ja odotusajan jälkeen. Lain voimaantulo on suomalaisten LHBTIQ+-järjestöjen ja sukupuolivähemmistöön kuuluvien aktivistien vuosikymmenten työn tulos. Lain ja sukupuolen moninaisuuden ympärillä käydyn yhteiskunnallisen keskustelun ymmärtämiseksi tarvitaan myös historiaa ja sen pitkissä linjoissa muuttuneiden sukupuolikäsitysten tarkastelua.
Tutkimukseni tarkoituksena onkin murtaa myyttiä siitä, että sukupuolen moninaisuus olisi vain 2020-luvun ilmiö, jolla ei ole historiaa. Esitän tutkimuksessani, että käsityksemme sukupuolista eivät ole historiassakaan olleet kaksijakoisia, ja medioissa omia elämäntarinoitaan jakaneilla aktivisteilla on ollut vaikutus siihen, miten sukupuolia ympäröivät lait ja käsitykset ovat muuttuneet vuosikymmenten kuluessa.
Sukupuolivähemmistöjen historian tutkimus on myös erityisen tärkeää ja ajankohtaista siksi, että Suomesta puuttuu kokonaan perustavanlaatuinen tutkimus sukupuolivähemmistöjen historiasta, ja tutkimusalana kenttä on historia-aineissa lähes olematon. Tutkimukseni yrittää siten vastata myös viime vuosina nuorten ja opiskelijoiden keskuudessa nousseeseen kiinnostukseen sukupuolen moninaisuuden historiaa kohtaan paikkaamalla perustutkimuksessa olevia suuria aukkoja.
Jean Lukkarinen. Kuva: Marco Juvonen.
Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Hain opiskelemaan Turkuun, sillä kulttuurihistoria kiinnosti minua oppiaineena alusta alkaen paljon. Hetken omaa suuntaa haettuani päädyin kulttuurihistoriassa mediahistoriaa sekä sukupuolihistoriaa käsitteleville kursseille – ja olin myyty. Tein molemmat opinnäytetyöni liittyen mediahistoriaan sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaan, joten samoja teemoja jatkava väitöskirja on näin ollen minulle oikein luonteva jatkumo.
Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Kulttuurihistoria merkitsee minulle tutkimuksen vapautta ja menetelmää katsoa menneisyyttä monesta eri näkökulmasta. Kulttuurihistorian rikas, moninainen ja monitieteinen kenttä yllättää ja herättää ajattelemaan miten erilaisista palasista historiallista kertomusta voi oikein rakentaakaan. Olen kulttuurihistoriassa erityisen kiinnostunut ihmisistä, kertomuksista sekä kokemuksista. Minua inspiroi se, miten tavallisista ja arkipäiväisistä kertomuksista sekä kokemuksista voi löytää erikoisiakin vivahteita. Nautin myös siitä, että muiden tutkimuksia seuraamalla voi oppia aina jotain ihan uutta.
Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
Olen monesti kuullut lentävän lauseen, että aikuisviihdelehtiä luetaan vain ”artikkeleiden takia”. Oman tutkimukseni kohdalla tämä lentävä lause on kuitenkin varsin totta – olen kahlannut yliopiston kirjastossa läpi aikuisviihdelehtien vuosikertoja etsiessäni sukupuolen moninaisuutta koskevia lehtihaastatteluita. Tämä johtuu siitä, että aikuisviihdelehdet ja yleisestikin juoru- ja sensaatiolehdet kirjoittivat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä tutkimanani aikakautena enemmän kuin muut valtavirtamediat, joiden toimittajat saattoivat karttaa aihepiiristä kirjoittamista juttujen sensuroinnin pelossa. Kyseisten lehtien selaaminen on yllättänyt minut oikeastaan monipuolisuudellaan: esimerkiksi 1960- ja 1970-luvun lehtien välistä voi löytää artikkeleita vaikkapa uistinkalastuksesta, marginaaliryhmistä tai työttömyydestä.
Työskentelen tutkijana Pyöriäismuistot-tutkimushankkeessa, jossa tutkitaan ihmisten ja itämerenpyöriäisten yhteistä menneisyyttä Suomessa. Tutkimuksen aineistona ovat sanomalehti- ja arkistoaineistot sekä pyöriäisiä Suomessa nähneiden ihmisten haastattelut. Tutkimus on vasta alussa, mutta esittelen seuraavassa lyhyesti käynnissä olevaa tutkimusta ja sen lähtökohtia.
Olen aloittanut hankkeessa postdoc-tutkijana tammikuussa 2023 ja ensimmäisenä olen käynyt läpi suomenkielisiä digitoituja sanomalehtiaineistoja Kansalliskirjaston digitaalisen palvelun kautta. Näistä aineistoista olen kerännyt havaintoja siitä, missä pyöriäisiä on nähty ja analysoinut, miten pyöriäisiin on sanomalehdissä suhtauduttu. Tällä hetkellä työskentelen 1930-luvun aineistojen parissa, joten tässä esiin tulevat havainnot eivät ulotu sitä pidemmälle.
Sanomalehtiaineistojen perusteella pyöriäisiä on havaittu Suomen rannikkoalueilla 1800-lopulta 1930-luvulle aina Haaparannan Seskaröstä Viipurin Kyrönniemelle asti. Suhtautuminen pyöriäisiin on vaihdellut eri aikoina ja eri alueiden lehdissä. Keskeisiä aineistosta nousevia puhetapoja ovat pyöriäisten käyttäminen eksoottisen luonnon merkitsijöinä esimerkiksi matkakirjallisuudessa, pyöriäishavaintojen leimaaminen ”mätäkuun jutuiksi” eli huijauksiksi sekä pyöriäisten esittäminen spektaakkelina. Myös käytännöllinen suhtautuminen pyöriäisiin yhtenä kalastajien saaliina näkyy aineistoissa.
Viihteen ja ajanvietteen tutkijana olen kiinnostunut erityisesti niistä uutisista, joissa pyöriäisistä kirjoitetaan spektaakkelina. Esimerkiksi 1920-luvulla Suomessa kiersi markkinanähtävyytenä täytetty pyöriäinen, joka lehtimainoksen mukaan ”ammuttiin konekiväärillä” edellisenä kesänä. Tämä ilmoitus on julkaistu muun muassa Tornion Lehdessä tiistaina 6.3.1923. Kyseessä on toinen kahdesta pyöriäisestä, jotka surmattiin Nauvossa kesäkuussa 1922. Täytetyn pyöriäisen kohtalon selvittäminen on yksi johtolanka, jota olen seurannut tutkimusartikkelia varten ja tarkempi kuvaus tapahtumista julkaistaan myöhemmin.
Täytettyjen eläinten ja erilaisten luonnontieteellisten eläinnäyttelyiden historiaa tutkimalla voi tarkastella ihmisten suhtautumista muunlajisiin eläimiin. Toinen tutkimushankkeessa työn alla oleva tutkimusartikkeli keskittyy pyöriäisten levinneisyyteen 1800-luvun lopulta 1900-luvun puoleenväliin. Havaintojen pitkän aikavälin tarkastelu auttaa ymmärtämään, millaisia muutoksia on tapahtunut suhtautumisessa eläimiin, miten puhetavat ovat muuttuneet ja toisaalta miten sanomalehdistössä tapahtuneet muutokset näkyvät esimerkiksi käytetyssä retoriikassa tai muuttuvissa juttutyypeissä.
Pyöriäismuistot-hanke on laajemman HumBio-hankkeen alahanke. Laajempi hanke tutkii ihmisten suhdetta meriympäristöjen kadonneisiin, uhanalaisiin, tulokas- ja vieraslajeihin Suomessa. Keskeistä molemmissa on tarkastella ihmisten suhdetta muuttuvaan biodiversiteettiin humanististen alojen näkökulmasta. Hankkeet tuottavat Itämeren biodiversiteettiä koskevaa uutta tietoa tutkijoiden, päätöksentekijöiden ja laajan yleisön käyttöön. Hankkeissa tehdään yhteistyötä luonnontieteilijöiden kanssa, ja Pyöriäismuistot-hanke toimii yhteistyössä ympäristöministeriön ja Turun ammattikorkeakoulun kanssa.
Ihmistieteellisiä lähestymistapoja ympäristökysymyksiin sekä ihmisen ja luonnon suhdetta käsittelevää tutkimusta voi lähestyä esimerkiksi humanistisen ympäristötutkimuksen, ympäristöhumanismin ja enviromental humanities -kattokäsitteiden avulla. Yhteistä lähestymistavoille on ajatus siitä, että ympäristöön liittyviä kysymyksiä ja luontoa koskevia keskusteluja tulee tarkastella historiallis-kulttuurisissa konteksteissa ja valtaan liittyvissä viitekehyksissä. Näin avautuvat ihmisen, kulttuurin, talouden ja luonnon monimutkaiset ajalliset kytkökset.
Ympäristöhistorian viitekehyksen lisäksi pyöriäishankkeessa on kysymys mediahistoriasta ja siitä, miten median representaatiot ja diskurssit paljastavat tai heijastavat kunkin aikakauden kulttuuria ja suhtautumista muunlajisiin eläimiin. Hankkeessa sovelletaan myös digitaalisten ihmistieteiden menetelmiä, sillä aineistot ovat sähköisiä ja niitä tarkastellaan tietokoneavusteisesti. Tämä työ jatkuu myös osin saman työryhmän Fauna et Flora Fennica -tutkimushankkeessa, jossa tarkastellaan Suomen alueen eläin- ja kasvilajistoa historian-, kulttuurin- ja kielentutkimuksen keinoin. Hanke on saanut rahoituksen keväällä 2023 Alfred Kordelinin säätiön Suuret kulttuurihankkeet -ohjelmasta.
Etsimme Pyöriäismuistot-hankkeeseen haastateltavaksi ihmisiä, jotka ovat nähneet pyöriäisen Suomen luonnossa tai kuulleet kerrottavan tarinoita kohtaamisista pyöriäisten kanssa. Jos sinulla on tällaisia havaintoja, ota yhteyttä nmmkal (a) utu.fi tai käy vastaamassa 31.10.2023 mennessä kyselyyn osoitteessa https://link.webropolsurveys.com/S/D1352E50D1E19A97.
Noora Kallioniemi on kulttuurihistorian tutkijatohtori Turun yliopistosta. Hän on erikoistunut media-aineistoihin ja työskentelee postdoc-tutkijana Pyöriäismuistot-hankkeessa.
Olen Heli Rantala, dosentti ja kulttuurihistorian seuran Capsa-julkaisusarjan puheenjohtaja. Toimin oppiaineessa tutkijana. Viime vuosina olen myös opettanut syventävien opintojen vaiheessa vastaamalla Modernin aikakauden historian teemaryhmästä yhdessä Petri Pajun kanssa. Tutkimuksessa ominta alaani on 1800-luvun historia, jota olen tutkinut erilaisista näkökulmista liikkuen aatteiden ja käsitteiden historiasta aina ruumiillisuuden ja tilallisuuden kokemuksiin.
Kuvassa olen kauan odotetulla Napolin-matkalla taustallani pilvien verhoama Vesuvius. Kuva: Alina Rantala.
Aloitin opinnot Turun yliopistossa vuonna 1997 opiskellen pitkään kaikkia kolmea historia-ainetta (yleinen historia, Suomen historia sekä kulttuurihistoria) ja käytännöllistä filosofiaa. Ennen yliopisto-opintoja kokeilin hetken käytännöllisempää ammattia mutta huomasin pian olevain väärällä alalla. En tiedä tarkalleen, mistä kiinnostukseni historiaa kohtaan on saanut alkunsa. En ollut koulussa luokan historianörtti vaikka muistankin yläkouluiässä olleeni kiinnostunut erityisesti toisen maailmansodan tapahtumista. 1980-luvulla peruskoulunsa käyneelle sota-aika oli isovanhempien kautta muutenkin vielä suhteellisen läheistä historiaa. Isän puolen isovanhempani elivät sotavuosina nuoruuttaan, ja erityisesti isoäiti avasi kertomuksillaan aikakauden kokemusmaailmaa nuoren ihmisen näkökulmasta. Yhtä lailla isoäiti tarinoi vaikkapa Titanicin uppoamisesta tai Robin Hoodista.
Tullessani historiaa opiskelemaan en hetkeen osannut päättää mikä aikakausi tai alue minua eniten kiinnostaisi. Kävin kaikenlaisilla kursseilla keskiajan uskonnollisuudesta tieteenhistoriaan ja ympäristöhistoriaan. Opiskelun alkuajoilta mieleen ovat jääneet muun muassa yleisen historian professorin Matti Männikön luennot aikakäsitysten historiasta. Olen muuten säästänyt kaikki luentomuistiinpanoni eri kursseilta! Kattavien luentomuistiinpanojen tekeminen oli vielä 2000-luvun alussa arkipäivää.
Kolmannen opiskeluvuoden jälkeen taisin olla hurahtanut historianfilosofiaan. Sakari Ollitervolla on tähän paljon vaikutusta. Kulttuurihistorian syventävien opintojen vaiheessa istuin Sakarin vetämässä lukupiirissä, jossa luettiin muun muassa Hannah Arendtia, Heideggeria ja Hegeliä. Tekstit olivat toisinaan erittäin vaikeita mutta se oli osa viehätystä. Missä sitä haastaisi omaa ajatteluaan jos ei yliopistossa? Graduvaiheen opiskelijana pääsin myös mukaan kirjaprojektiin, ja kirjoitin ensimmäisen tieteellisen artikkelini. Siitä tuli osa k&h -sarjan teosta Kohtaamisia ajassa: Kulttuurihistoria ja tulkinnan teoria (2003). Kirjahankkeeseen osallistuminen oli arvokas kokemus. Jälkikäteen katsottuna tieteellinen urani alkoi siitä.
Tieni kulttuurihistoriaan kulki siis eräänlaisen teoriaoven kautta mutta myöhemmin tutkijana erityisesti väitöksen jälkeen olen tutkinut monenlaisia aiheita ja ollut mukana useissa tutkimusprojekteissa, joissa on perehdytty muun muassa 1800-luvun eurooppalaisen ajattelun tilallisuuteen, viraalisuuteen sekä sanomalehtien tapaan kierrättää palstoillaan samoja tekstejä jopa yli sadan vuoden aikajänteellä. Viime vuosina olen kirjoittanut myös esimerkiksi matkanteon kokemuksista, päiväkirjoista, vallankumousuutisten liikkeistä ja Johan Huizingan Keskiajan syksystä. Monia tutkimuksia olen saanut kirjoittaa yhdessä kollegoiden kanssa, mikä on mahtavaa. Viime vuodet olen toiminut myös johtajana tutkimusprojektissa Sanojen liike ja tiedon paikat – oppineet kirjalliset yhteisöt 1800-luvun alussa (Koneen Säätiö).
Kaikkea tutkimuksentekoani motivoi historian mysteeri; halu tavoittaa jotakin merkityksellistä ajasta, jota ei enää ole – pyrkimys tehdä selkoa menneistä todellisuuksista, jotka kaiken aikaa pakenevat meiltä. Tehtävä on yhtä aikaa mahdoton ja elintärkeä.
Seuramme hallituksen varajäsenen Pälvi Rantalan unettomuuden kulttuurihistoriaa tarkasteleva tietokirja Valvojat – tutkimusmatka unettomuuden historiaan (Avain 2022) on herättänyt laajasti huomiota alkuvuoden ja kevään aikana – eikä ihme, koskettavathan nukkumiseen liittyvät ongelmat monia meistä. Tällä kertaa Pälvi vastaa kysymyksiin seuramme blogitoimittajan Satu Sorvalin haastattelussa.
Kuva: Pälvi Rantala.
Kuinka moni haastattelusi on alkanut kysymyksellä ”Miten nukuit viime yönä”? Aika moni! Vaikka vastaukseni ei päätyisi mukaan juttuun, useimpien toimittajien kanssa olen keskustellut nukkumisesta ja valvomisesta sekä yleisesti että henkilökohtaisessa elämässä. Lähes kaikilla on jotain kokemusta valvotuista hetkistä.
Miten ja milloin sait idean kirjoittaa kirja unettomuuden historiasta? Heti sen jälkeen, kun olin julkaissut päiväunia käsittelevän tietokirjan Nokkaunia ja tehotorkkuja. Ajatus unettomuuden historiasta iski kuin lekalla päähän – niin kuin hyvät ideat usein: miten mä en ole aiemmin tajunnut, että tässähän se seuraava aihe on!
Olitko perehtynyt valvomisen kulttuurihistoriaan jo ennen kirjan kirjoittamista? Valvomisen kulttuurihistoriaan en niinkään, mutta nukkumisen historiaan ja kulttuurintutkimukseen kyllä. Valvominen ja unettomuus olivat luonteva jatkumo niille teemoille, joita olin aiemmin käsitellyt, ja osin pystyin myös hyödyntämään aiemmin lukemaani kirjallisuutta.
Pälvi Rantala. Kuva: Timo Huttu / Flashingporridge.
Mitä/millaisia lähteitä käytit? Valvojat-kirjaa varten keräsin vuosien ajan erilaisia tekstejä, mainintoja ja esimerkiksi populaarikulttuurin lähteitä. En tehnyt varsinaisesti omaa tutkimusta ja aineiston analyysiä, vaan käytin laajasti aiempaa tehtyä unettomuuden ja valvomisen historian kirjallisuutta ja tutkimusta, jota peilasin erilaisiin esimerkkeihin ja omiin kokemuksiini.
Miten kirjoitusprosessi eteni? Varsinainen kirjoitusprosessi oli lopulta hyvin tiivis. Sain syksyllä 2020 Koneen Säätiöltä apurahan, ja sen turvin saatoin keskittyä kirjoittamiseen. Olin varannut työhön vuoden 2021, ja kun lukuja oli alun perin mukana muistaakseni 17, kuukautta kohti oli työn alla useampi luku. Aineistojen lukeminen ja kirjoittaminen menivät osin päällekkäin, mutta koetin kuitenkin keskittyä kerrallaan yhteen tai kahteen lukuun.
Ensimmäinen luku valmistui keväällä 2021 ja sain siihen kommentit tutkijaseminaarissa. Sen jälkeen lähetin kustantajalle ehdotuksen kirjasta, ja sain hyvin pian myöntävän vastauksen ja kustannussopimuksen. Sen jälkeen työtahti kiihtyi, kun oli yhteisesti sovittu aikataulut ja kirjasta tuli totta.
Sitten vain kirjoitin, ja kirjoitin, ja kirjoitin! Jokaisen luvun myös kommentoi yksi tai useampi kollega tai vertaislukija, ja lopuksi tietysti kustannustoimittaja kävi tekstin läpi ja antoi omat kommenttinsa ja korjausehdotuksensa. Käsikirjoituksen palautin aika tarkkaan vuosi sen jälkeen, kun olin kirjoittamistyön aloittanut.
Onko valvomisen tai unettomuuden historiassa jotain, mitä haluaisit tutkia tai mitä pitäisi mielestäsi tutkia vielä lisää? On paljonkin sellaista, mitä pitäisi tutkia lisää! Valvojat-kirjassa ja sitä seuraavassa toisessa tietokirjassa olen tarkastellut joitain aiheita ja henkilöitä, mutta valvojia löytyy taatusti monia muitakin. Olen itse myös enemmän uudemman ajan tutkija, ja esimerkiksi keskiaika ja antiikki ovat aikakausia, joiden suhteen olen täysin muiden tekemän tutkimuksen varassa. Olisi ihana päästä lukemaan suomenkielisiä kirjoja, joissa paneuduttaisiin unettomuuteen vaikkapa juuri keskiajan kulttuureissa!
Kuva: Uittomiehiä 1950-luvulla. Toinen nukkuu, toinen valvoo. Kuvaaja: Tuovi Nousiainen. Lusto – Suomen Metsämuseo. CC BY 4.0.
Mikä on mieleen jäävin palaute, jonka olet saanut kirjasta? Kaikki palaute on tietysti mieleenjäävää! Aluksi tuntui, ettei kirja oikein löydä lukijoitaan, joten silloin oli erityisen tärkeää kaikki läheisiltä ja kirjan lukeneilta ystäviltä saatu palaute. Erityisesti lämmitti se, että osa oli lukenut kirjan tai sen osia useampaan kertaan. Myöhemmin, kun kirja on saanut mediahuomiota ja sen ovat löytäneet aika monet, on ihana kuulla, että kirjasta voi löytää vertaistukea tai että se saa ajattelemaan asioita ihan uudella tavalla.
Myös negatiiviset palautteet tietysti jäävät mieleen – mutta sellaista kirjoittajalle harvoin tulee suoraan. Somekanavien ja nettipalautteen lukemisen jätin varsin pian, koska niitä jää turhan helposti miettimään ilman, että niistä pääsee keskustelemaan.
Antaisitko vinkin henkilölle, joka suunnittelee tietokirjaa jostain itseään koskettavasta aiheesta? Kannattaa tietysti miettiä, millaisen tietokirjan haluaa kirjoittaa ja mitä siinä haluaa sanoa. Mikä on kirjan näkökulma? Millaisia lähteitä siinä käytät? Millainen voisi olla kirjan rakenne ja tyylilaji? Suosittelen lukemaan vaikkapa Tietokirjailijan kirjan (Urpu Strellman & Tiina Raevaara), joka on erinomainen opas tietokirjan kirjoittamiseen. Muutenkin kirjoitusoppaat ja tietysti myös kirjoituskurssit antavat vertaistukea, ja myös Suomen tietokirjailijoiden materiaaleihin kannattaa tutustua.
Kulttuurihistorian seura 