Turun linnassa maaliskuussa auennut uusi näyttely ”Muutama sananen naisista” sukeltaa 1600-luvun naishistoriaan. Miten aikakauden naiset esimerkiksi pukeutuivat, millaista heidän arkielämänsä oli? Siellä tulevat tutuksi muun muassa ylhäinen kreivitär Katarina Stenbock ja kova-onninen porvarisvaimo Margaret Kitt kuin alhaisin piikatyttökin. Turkulaiset naiset, kuten eivät muutkaan aikakauden naiset, eivät suinkaan olleet näkymätön ja passiivinen ihmisryhmä, vaan he elivät monipuolista ja aktiivista elämää aikana, joka asetti miehet luomakunnan kruunuksi ja ihmisyyden mitaksi.
Tutkijan silmin näyttely oli taidolla ja innovatiivisesti rakennettu. Toki uuden ajan alun naishistoriaan perehtyneenä tietosisältö ei tuonut itselleni uutta, mutta suurelle yleisölle ja aiheesta kiinnostuneelle kävijälle siitä saa varmasti paljon irti. Perinteisten infotaulujen ja esinekokoelmien lisäksi aihetta elävöittivät museokeskuksen väen tuottamat ja näyttelemät lyhytelokuvat ja kuunnelmat. Lisätietoja aikakauden naisten elämästä sai kosketusnäytöiltä, joilla saattoi selata nykyisten naistenlehtien formaattiin puettua opasta. Otsikot kirkuivat skandaalinkäryisestä murhaoikeudenkäynnistä ja antoivat vinkkejä piikatytön uralle mieliville neitosille. Lisäksi löytyi muun muassa henkilöhaastattelu uraohjuksena ja liikenaisena toimivasta leskirouvasta.
Muutama sananen naisista-näyttely on onnistunut saamaan kompaktiin ja yleisöystävälliseen muotoon valtavan määrän aiheesta tehdyn historiantutkimuksen tuloksia. Tämä ilahduttaa ammattilaista suunnattomasti: tehty työ on saavuttanut suuren yleisön yliopiston seinien ulkopuolella. Näyttelyssä on hyödynnetty laajasti erilaisia tapoja välittää informaatiota, mikä varmasti toimii hyvin erilaisten yleisöjen kanssa. Jopa kirjoittaja itse intoutui otattamaan itsestään muotokuvan 1600-luvun henkeen. Lopputulosta voitte ihailla seuran Instagram-sivulla.
Muutama lisäsananen:
Muutama sananen naisista on avoinna Turun Linnassa 8.3.2020 asti.
Näyttelyn taustavoimissa on ollut mukana iso joukko Turun yliopiston tutkijoita sekä Kulttuurihistorian seuran jäseniä, kuten Riitta Laitinen, Susanna Lahtinen, Lauri Viinikkala ja Elviira Pulli.
Näyttelyyn liittyen on julkaistu kirja: 39 tarinaa 1600-luvun turkulaisista naisista, Veli-Pekka Toropainen, Turun museokeskus 2019.
Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen ja 1700-luvun naisten ja tyttöjen historiaan erikoistunut tutkija.
Turun taidemuseossa on parhaillaan esillä keramiikkataiteilija Rut Brykin (1916–1999) laajaa tuotantoa esittelevä näyttely Taikalaatikko. Näyttelyssä luodaan kronologinen läpileikkaus taiteilijan miltei puoli vuosisataa kestäneeseen uraan, johon mahtui niin uusia teknisiä kokeiluja kuin aihemaailman pelkistymistä esittävästä abstraktimmaksi, vaikkakin yksityiskohdiltaan pikkutarkaksi. Bryk oli koulutukseltaan graafikko, mutta ajautui keramiikkataiteen pariin ikään kuin sattuman kautta, ja hänestä tulikin sodanjälkeisen Suomen keramiikan keskeisimpiä uudistajia, joka saavutti menestystä niin kotimaassa kuin ulkomailla. Suomen taideteollisuuden varsinaisella kultakaudella 1950-luvulla Brykin ja hänen puolisonsa, muotoilija Tapio Wirkkalan tuotanto niittivät mainetta ja kunniaa muun muassa Milanon triennaalissa. Taidehistorioitsija Harri Kalha on luonnehtinut Espoon modernin taiteen museon EMMAn julkaisemassa teoksessa Rut Bryk. Elämän taide (2016) Brykia ujoksi ja syrjäänvetäytyväksi persoonaksi, joka kartteli julkisuutta, ei mielellään puhunut julkisesti taiteestaan eikä halunnut tulla kutsutuksi keraamikoksi, koska virallista koulutusta sille alalle hänellä ei ollut. Rut Bryk oli siis henkilönä eräänlainen mysteeri, jonka teokset saivat puhua puolestaan.
Rut Bryk ei koskaan täysin hylännyt esittävää taidetta, vaikka tyylillisesti ja ilmaisultaan teokset muuttuivatkin paljon etenkin 1960-luvulla ja sen jälkeisessä tuotannossa. Varhaistuotantoa, eli juuri sodan jälkeisten vuosien teoksia on kuitenkin helpompi nähdä Brykin henkilöhistorian ja ajan yhteiskunnallisten ilmiöiden kautta. Rut Bryk eli lapsuutensa Tukholmansa, mutta vietti monia kesiä äitinsä lapsuudenmaisemissa Karjalassa lähellä Sortavalaa. Lapsuuden onnela menetettiin lopullisesti sodalle, mutta Bryk käsitteli Karjalan muistoja varhaistuotannossaan. Kalhan mukaan naiivi herkkyys oli ominaista taiteilijan persoonalle, mutta sopi myös sodan jälkeiseen aikaan, jolloin maailman tapahtumia haluttiin käsitellä osin eskapistisestikin. Brykin varhaistuotannossa pitäydyttiin varsin tutuissa ja turvallisissa, osin feminiinisissäkin aiheissa, kuten kukka- ja ruoka-asetelmissa. Uutta oli sen sijaan muoto: keramiikkalaattojen ja -vatien asettaminen seinälle haastoi porvarilliseksi mielletyn tauluformaatin. Toisaalta on hyvä muistaa, että meille nykyään niin tavalliset hedelmät olivat pulavuosina harvinaisia näkyjä suomalaisissa ruokapöydissä, ja siksi näennäinen arkisuus ja tavallisuus saattoivatkin omana aikanaan olla heijastumia parempien aikojen toiveista.
Asetelmien lisäksi Brykin varhaistuotannossa vietettiin häitä ja hautajaisia, pidettiin kahvikutsuja ja elettiin elämää osin arkisissa, osin sadunomaisissa miljöissä. Teoksessa Lintuhäkki (1947; kuva 1) nähdään taivaalla liitelevä aviopari keväisen vehreässä, kukkivien kielojen täyttämässä ympäristössä. Hääpari on ikään kuin irrottautunut maanpäällisestä todellisuudestaan aivan toisenlaisiin sfääreihin vihkikirkon jäädessä kauas alapuolella. Kuva-alaa hallitsee kuitenkin pöydällä oleva suuri häkki, jonka sisällä orrella istuu kaksi lintua. On lähes mahdotonta olla tulkitsematta lintuja avioparin vertauskuvana, velvollisuutena olla uskollisia toisilleen loppuelämänsä ajan papin aamenen jälkeen. Aihe oli Brykille ajankohtainen, sillä noihin aikoihin hän avioitui Tapio Wirkkalan kanssa ja sai pian kuulla odottavansa parin esikoispoikaa, Samia. Avioliittoon astumista taiteilija oli kuitenkin kuvannut jo muutamaa vuotta aikaisemmin teoksessaan Häät (1944; kuva 2), jonka pastellinsävyistä miljöötä hallitsee koristeellisen rautaportin ympäröimä vihkikirkko sekä punaisena ja keltaisena loistava ruusutarha. Kuvan oikealle etualalle asetettu hääpari on ikään kuin astumassa ulos kuva-alasta, kävelemään yhdessä kohti tulevaisuutta. Inhimillisen elämän siirtymäriittejä kuvataan vielä tummanpuhuvassa teoksessa Hautajaiset (n. 1947; kuva 3), jossa surevasta saattojoukosta yläviistossa lentää joukko vainajaa viimeiseen leposijaansa saattavia enkeleitä – todennäköisesti hautaan, jota ristin sijaan koristaa vain yksi punainen ruusu.
Brykin kuvaamista aiheista on helppoa löytää yhtymäkohtia taiteilijan henkilöhistoriaan, mutta niiden yleismaailmalliset elementit kertovat mielestäni myös paljon enemmän niistä inhimillisistä teemoista, jotka enemmän ja vähemmän ovat läsnä ihmisten elämässä kaikkina aikoina. Tyylillisesti mielenkiintoisen yhtymäkohdan luo venäjänjuutalaisen kuvataiteilijan Marc Chagallin (1887–1985) tuotanto. Chagall oli kotoisin Vitebskistä, nykyisen Valko-Venäjän alueelta, ja jo nuorena 1910-luvulla Pariisissa asuvana taiteilijana hän käsitteli useissa teoksissaan lapsuusmuistojaan, joissa esiintyvät venäläiset talonpojat, hirsitalot, lehmät ja kirkot. Kuvien ihmishahmot saattavat olla ympäristöstään irrallaan, ikään kuin unenomaisina taivaalla leijuvina tarkkailijoina – samanlaisina Chagall kuvasi myös hieman myöhemmässä tuotannossaan pariskuntia sekä aviopareja. Vitebsk oli Pariisin vuosina taiteilijalle vahvasti läsnä muun muassa äänien, hajujen ja värien välittäminä muistoina. Teosten lapsuusmaisemat ovat muistojen värittämiä subjektiivisia tulkintoja, välähdyksiä, joilla ei tavoitellakaan loogista totuutta. Venäjällä elettiin Chagallin nuoruudessa suurten muutosten aikoja. Vaikka taiteilija ei pysyvästi kotimaataan hylännytkään, lapsuuden maisemat muuttuivat reaalitodellisuudesta menneisyyden muistikuviksi. Rut Brykille 1940-luku merkitsi lopullista luopumista Karjalan onnellisista kesistä, lapsuuden ja nuoruuden päätöstä. Chagallin lailla muistot olivat kuitenkin läsnä värittyneinä, leijuvina, pirstaleisina.
Eräs Taikalaatikon kiehtovimmista piirteistä on se, miten näyttelyn kautta piirtyy kuva taiteen vuosisataisista tarinoista, inspiraatiosta ja siitä, kuinka taiteilija peilaa menneisyyttä omaan aikaansa ja elämäänsä – ja miten toisaalta me tässä hetkessä elävät katsojat kiinnitämme kuvat omiin kertomuksiimme ja tulkintoihimme. Bryk oli nuoresta lähtien kiinnostunut quattrocentosta, varhaisrenessanssin taiteesta. Matka Italiaan oli nuorelle Brykille vasta haave, mutta kipinä 1400-luvun mestareiden luomuksiin oli syttynyt jo lapsuudenkodissa, jossa Italian taidetta nautittiin kehystettyjen painokuvien muodossa. Taidekirjojen kuvat olivat Brykin lapsuudessa mustavalkoisia, joten värien kuvittelu oli yksi keskeisistä tekijöistä, joka tuli myöhemmin muovaamaan taiteilijan tuotantoa. Hehkuvissa väreissään Bryk ei tavoitellutkaan realistista ilmaisua, vaan toi varhaisrenessanssista omaksuttuun, tietyllä tavalla pelkistettyyn ja arkaaiseen ilmaisuun oman voimansa vahvoissa, syvien sävyjen lasitteissa, jotka mahdollistuivat taiteilijan kehittämässä tekniikassa. Yksi Brykille tärkeistä painokuvista, Domenico Ghirlandaion Pyhän Elisabetin vierailu (1490) on säilynyt, ja sen päälle Wirkkalan ja Brykin tytär Maaria on kiinnittänyt värillisen painokuvan. Harri Kalha toteaakin, että yhdessä ja samassa kuvassa on läsnä kolme eri aikatasoa – quattrocento, Rutin lapsuus 1900-luvun alussa ja Maarian aika vuosisadan loppupuolella. Tämän päivän katsojina paikannumme omaan nykyhetkeemme, mutta ammennamme menneisyydestä – niin omista henkilökohtaisista muistoista kuin kulttuurimme kuvaperinteestä. Vanhaan on helppo ihastua ja siitä inspiroitua, mutta tulkintojen ja toimintojen kautta vanhasta syntyy aina jotakin uutta.
Bryk käsitteli teoksissaan raamatullisia aiheita, kuten enkeleitä, pyhää ehtoollista sekä uskonnollisen elämän harjoittamista muun muassa italialaisissa kirkoissa ja karjalaisissa kappeleissa. Kristillinen perinne ja oma elämä nivoutuvat Brykin teoksissa Äiti ja lapsi (n. 1953, kuva 4) sekä Piritta (1955, kuva 5). Madonnaa ja lasta kuvaavan figuurin voi helposti tulkita Rutiksi ja pieneksi Sami-pojaksi. Piritta-seinälaatta valmistui pian sen jälkeen kun Rut Brykin ja Tapio Wirkkalan perhe täydentyi toisella lapsella, vuonna 1954 syntyneellä Maaria-tyttärellä. Teoksesta kiinnostus varhaisrenessanssin muotokieleen yhdistyy varsin tavanomaiseen hetkeen arkipäivässä, jossa pieni tyttö vetää itseään letistä. Huivipäinen äiti pitelee tyttöä kiinni toisesta kädestä, mutta luo samalla jollain lailla poissaolevan katseensa yläviistoon taivaalle. Äidin kasvot tuovat mieleeni Akseli Gallen-Kallelan Lemminkäisen äidin (1897). Surua, iloa ja huolta, arkista touhuamista ja väsymystä, hajamielisyyttä ja huomion herpaantumista – äidin elämää yhtä kaikki. Siinä missä Piritta voidaan lukea osaksi Rut Brykin omaa henkilöhistoriaa, raamatullisen ja kalevalaisen mytologian läsnäolo tekee aiheesta myös länsimaiselle kulttuurille keskeisen teeman. Universaaliudessaan siinä on kaikille jotakin tuttua, monille myös jotakin samaistuttavaa.
Vuosikymmenen loppupuolella ja etenkin 1960-luvulla Bryk siirtyi ilmaisussaan abstraktimpaan suuntaan, vaikka esittävistä elementeistä ja muodoista hän ei varsinaisesti koskaan luopunutkaan. Tyylistä tuli kuitenkin geometrisempaa, ja kooltaan yhä suuremmiksi muuttuneet teokset muotoutuivat yhä enemmän kolmiulotteisiksi, reliefimäisiksi ja osittain värimaailmaltaan pelkistetymmiksi. Siinä missä Brykin quattrocento-tyyliset teokset olivat olleet varsin kaksiulotteisia, uudemmassa tuotannossa taiteilija leikitteli erilaisten koko- ja painopintojen kanssa. Taidenäyttelyssä katsojan on tietysti visusti muistettava olla koskematta teoksiin, vaikka Brykin varhaisempien teosten hehkuvan värikylläiset lasitteet ja myöhempien, usein suurikokoisten sommitelmien rosoiset, kekseliäät muodot houkuttaisivat katsojaa tutustumaan taiteeseen silmien lisäksi myös sormilla. Ilahduttavinta näyttelyssä onkin kokonaisuuden monipuolisuus ja yllätyksellisyys, joka herättelee aisteja ja ruokkii mielikuvista monella eri tavalla.
Eräs kiinnostava siirtymävaiheen teos abstraktimpaan suuntaan on kuusikulmaisista avonaisista ja umpinaisista keraamisista laatikoista koostuva Hexagon (1955–1959, kuvat 6 ja 7). Näyttelyn teos koostuu kahdesta erillisestä kokonaisuudesta, joista toinen on moniosainen, geometrisillä kuvioilla leikittelevä ja värikylläinen, toinen taas pohjaväriltään pelkistetyn valkoinen ja perinteisellä tavalla koristeellinen sinikukkakuvioineen. Kahdeksanosaisen valkopohjaisen Hexagonin siniset ja vihertävän harmaat kukkakuviot muistuttavat minua Arabian menneisyydestä, 1900-luvun prameista juhla-astioista liemikulhoineen päivineen. Kukkakuviot ovat pikemminkin juhlallisia kuin arkisia, mutta ne esiintyvät nyt poikkeuksellisessa ympäristössä, geometrisissä laatikoissa, joiden funktio on ennemmin koristeellinen kuin käytännöllinen. Toisin sanoen kukkakuviointi on irrotettu totutusta kontekstista, siitäkin huolimatta, että se on edelleen painettu tai maalattu keramiikalle. Kolmiulotteiset, toisissaan kiinni olevat heksagonit antavat kuitenkin olettaa, että kuviota voi lähteä jatkamaan miten vain – ylös, alas, sivuille. Voisikohan Hexagon-teosten erilaisuus viitata myös siihen, että perinteistä on aika siirtyä eteenpäin, uusiin muotoihin ja väreihin?
Näyttelyn loppupuolella on vielä mahdollista katsoa videomateriaalia Arabian keramiikkaosaston toiminnasta 1940-luvulla. On hyvinkin lumoavaa ja koukuttavaa seurata, miten upeat maljat, vadit ja maljakot syntyvät taiteilijoiden käsissä, ja miten uutta tuottavalle luovuudelle oli tilaa, vaikka tehtaassa toki valmistettiin tuotteita sarjatuotantonakin. Tämä lumous on jotain sellaista, mikä houkuttelee katsomaan näyttelyä vielä uudemmankin kerran – ihmettelemään, löytämään ja oivaltamaan.
*****
Rut Bryk – Taikalaatikko on esillä Turun Taidemuseossa 13.5. asti. Näyttelyn on tuottanut EMMA – Espoon modernin taiteen museo, jossa näyttely oli esillä Brykin syntymän juhlavuonna 2016. Pääosa näyttelyn teoksista on lainattu EMMAan talletetusta Tapio Wirkkala Rut Bryk Säätiön kokoelmasta.
*****
Lähteet:
Alexander, Sidney: Marc Chagall. Suomentanut Eila Salminen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1991.
Kalha, Harri: Rut Bryk. Elämän taide. EMMA Espoon modernin taiteen museo 2016.
Lintuhäkki (1947) Kuva: Asta SutinenHäät (1944) Kuva: Asta SutinenHautajaiset (n. 1947) Kuva: Asta SutinenÄiti ja lapsi -figuuri (n. 1953) Kuva: Asta SutinenPiritta (1955) Kuva: Asta SutinenHexagon 1 (1955-59) Kuva: Asta SutinenHexagon 2 (1955-59) Kuva: Asta Sutinen
Kulttuurihistorian seuran blogissa tullaan julkaisemaan kulttuurihistoriallisia ilmiöitä, henkilöitä ja tapahtumia sekä kirjoja käsitteleviä kirjoituksia. Blogin ensimmäisessä, käsillä olevassa kirjoituksessa tarkastellaan Turun linnan Valtapeliä -näyttelyä ja Pohjoinen reformaatio -tietokirjaa.
Tänä vuonna vietetään reformaation merkkivuotta, mikä näkyy esimerkiksi Turun museokeskuksen näyttelytarjonnassa: viime viikon lopulla avattiin Turun linnassa Valtapeliä – Reformaatio Suomessa näyttely. Näin tutkijan näkökulmasta erityisen hienon näyttelystä tekee se, että sen toteutuksessa on vahvasti hyödynnetty tutkijoita: näyttely on toteutettu yhteistyössä Turun yliopiston keskiajan ja uuden ajan alun tutkimuskeskuksen (TUCEMEMS) kanssa ja näyttelysisällöt pohjautuvat TUCEMEMSin yhdessä Turun Historiallisen Yhdistyksen kanssa syksyllä 2016 julkaisemaan Pohjoinen reformaatio -tietokirjaan.
Vastaavanlainen yhteistyö historioitsijoiden kanssa ei ole yleistä, kertoo historiantutkija Meri Heinonen TUCEMEMSista. Museot ovat tottuneempia hyödyntämään esimerkiksi arkeologien asiantuntemusta, mutta Heinosen ja Marika Räsäsen toimittama tuoreeseen tutkimukseen perustuva Pohjoinen reformaatio -kirja mahdollisti kätevästi yhteistyön: museokeskus teki työn itsenäisesti, mutta sai kirjan käsikirjoituksen käyttöönsä, ja tutkijat saattoivat kommentoida näyttelytekstejä ja ehdottaa näyttelyssä käytettäviä esineitä.
Reformaatiota käsitellään näyttelyssä poliittisen valtapelin kautta. Ruotsin valtakunnassa vuonna 1523 Kustaa Vaasan johdolla alkanut reformaatio ei ollut suoraviivainen prosessi, vaan kuten näyttelyn avannut arkkipiispa Kari Mäkinen totesi, sen aikana soudettiin ja huovattiin sen mukaan, kuka hallitsijana toimi.
Peli-teemaa on hyödynnetty näyttelyn nimen ja -tekstien lisäksi myös näyttelytilassa: vitriinistä löytyy shakkinappuloita, vitriinit ja tekstipylväät on aseteltu kuin palikat pelilaudalle ja tilasta löytyy myös näyttelyä varten valmistettu puinen shakkipeli, joka tuo toiminnallisen ja pedagogisen lisän näyttelyyn. Puisen shakkipelin on ideoinut ja valmistanut Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineeseen gradua tekevä Janne Aakko, joka toimi museokeskuksessa viime vuoden lopulla korkeakouluharjoittelijana. Sympaattisesti ja yksityiskohtaisesti maalatut palikat esittävät reformaatioajan hallitsijoita ja muita tärkeitä henkilöitä. Leikin kautta henkilöt tulevat tutuiksi. Shakkipelin avulla voi hahmottaa myös esimerkiksi nuijasodan asetelmaa, sillä peli konkretisoi sitä, ketä vastaan ja kenen puolella kukin toimi, Aakko kuvaa.
Näyttelyssä tarkastellaan myös sitä, miten reformaatioajan tapahtumat heijastuivat Suomeen ja nimenomaan Turkuun. Poliittisen pelin kiemuroiden lisäksi onkin kiehtovaa saada tietää, miten reformaatio näkyi kaupunkikuvassa ja ihmisten arjessa. Aiheesta voi lukea lisää Pohjoinen reformaatio -kirjasta, jossa reformaatiota tarkastellaan kulttuurisena ja yhteiskunnallisena muutoksena. Huomiota kiinnitetään siihen, mikä muuttui ja mikä pysyi samana. Heinonen painottaa, että vaikka uskonnollinen perinne muuttui, ei reformaatio välttämättä näkynyt ihmisten arkipäivässä erityisemmin – ainakaan heti. Tähän viittasi arkkipiispa Mäkinenkin todetessaan näyttelyn avajaispuheessaan humoristisesti, ettei tasan viisisataa vuotta sitten tapahtunut Turussa vielä mitään reformaation liittyvää.
Muutokset etenivät hitaasti myös kirkkotiloissa. Sielunmessuista ja suitsutuksista luovuttiin nopeasti, mutta kirkkotilan muutos oli hitaampaa. Iso osa muutoksista tapahtui 1600-luvulla ja kirkkojen seinämaalausten peittäminenkin ajoittuu vasta 1700-luvun lopulle ja 1800-luvulle. 1500-luvun kirkkotila ei vastaakaan mielikuvaamme luterilaisesta kirkosta vaan oli ulkoasultaan varsin keskiaikainen. Kulttuurihistorioitsija Riitta Laitinen käsittelee tätä muutosta TUCEMEMsin ja Turun tuomiokirkkoseurakunnan järjestämän yleisöluentosarjan luennollaan 20.3. Turun tuomiokirkossa. Muutosten hitaus liittyy Laitisen mukaan reformaattoreiden suvaitsevaisuuteen, mutta myös Ruotsin hallitsijoiden ristiriitaisiin uskonnollisiin näkemyksiin 1500-luvulla.
Yleisöluentoja järjestetään myös Turun linnassa Valtapeliä -näyttelyn yhteydessä. Laitinen luennoi huhtikuussa perheen ihanteesta ja turkulaisesta arjesta 1600-luvulla. Turkulaisesta 1500-luvun arjesta kertovia lähteitä ei ole, mutta seuraavan vuosisadan osalta tilanne on toinen: oikeuspöytäkirjojen avulla on mahdollista hahmottaa kaupunkilaisten arkea 1600-luvulla ja selvittää myös reformaation vaikutuksia siihen. Laitinen nostaa esiin siveellisyydessä ilmenneet muutokset. Martin Lutherin esikuvan mukaisesti avioliitto ja perhe korotettiin keskeiseksi yhteiskunnan rakenteeksi. Samalla seksuaalinen kuri kiristyi saksalaisessa ja luterilaisessa maailmassa. Aviottomat miehet herättivät huolta ja pappienkin oli hyvä mennä naimisiin, mutta varsinkin aviottomien naisten siveyttä vahdittiin. Tuolloin kirjoitettiin avioelämää käsittelevien oppaiden lisäksi Pirun kirjoja, jotka kertoivat, kuinka yksilö – ja nimenomaan nainen – saattoi toimia väärin. Saksassa säädettiin myös aviottomien naisten toimintaa rajoittavia lakeja, eikä heidän esimerkiksi sopinut pitää kotia yksin. Turussa ei naimattomia naisia vahdittu samaan tapaan kuin Saksassa, ja kuten Laitinen painottaa, ihanteet ja arki eivät saksalaisissakaan kaupungeissa aina kohdanneet: kaupungeissa eli paljon naimattomia naisia, sillä siellä heille oli myös töitä. Turussa aviottoman lapsen saaminenkaan ei välttämättä johtanut yhteisöstä eristämiseen; asiaa voitiin käsitellä oikeudessa, mutta nainen saattoi selvitä sakkojen maksamisella.
Perheen ihannoiminen vaikutti naisten asemaan perheessä. Yhteiskuntarauhan ja kaupungin rauhan ajateltiin säilyvän niin kauan kuin perheissä vallitsi rauha, jonka ylläpito oli nimenomaan perheen isän tehtävä. Perheen sisäistä väkivaltaa käsitellään tästä syystä vain vähän Laitisen tarkastelemissa oikeuslähteissä. Eräässä tapauksessa turkulaisen vaimon kerrottiin paenneen miestään kahdeksan kertaa naapuriin; oikeudessa ei käsitelty pakenemisen syitä, vaan sitä, että aviomies oli uhannut avunantanutta naapuria. Toisessa tapauksessa katedraalikoulun opettajan vaimo valitti miehensä juopottelua ja sitä, että tämä esti perhehartauden pitämistä. Opettaja tuomittiin ammatinharjoittamista haitanneesta juomisesta ja irtisanottiin määräajaksi, mutta perheensisäisiin ongelmiin ei puututtu. Luterilaisessa ajattelussa ihannoitiin kuitenkin myös avioparin välistä kumppanuutta. Kiinnostavaa on, että perheen korostumista ilmeni samaan aikaan myös katolisessa maailmassa. Puhdasoppisuuden aikana papisto kuitenkin mielsi perheen ja avioliiton korostamisen nimenomaan luterilaiseksi piirteeksi.
Luterilaisuus nähdään usein vahvasti osana suomalaisuutta ja suomalaisessa historiankirjoituksessa luterilaisuus on pitkään esitetty kansallisena ilmiönä. Mäkinen korosti näyttelyn avajaispuheessa luterilaisuuden kansainvälistä luonnetta: reformaatio levisi nykyisen Suomen alueelle Keski-Euroopasta ruotsalaisella painotuksella. Luterilaisen kirkon nykytilaakin katsotaan usein länsimaisin silmin: yllättävältä saattaa kuulostaa se, että isoimmat luterilaiset kirkot löytyvät nykyään globaalista etelästä, kuten Mäkinen muistutti.
Reformaatio kiinnostaa 2010-luvun ihmisiä: Valtapeliä -näyttelyn avajaisissa oli satoja historiannälkäisiä ihmisiä ja näyttelytilaan pääsyä sai jonottaa. Jonotus kannatti, ja mikä parasta, näyttely on avoinna vuoden 2018 maaliskuuhun asti. Matkan varrella näyttely laajenee linnan muihin tiloihin. Turun linnan yleisöluennoista löytyy tarkempaa tietoa täältä. TUCEMEMSin reformaatioprojektista voit lukea täältä ja tutkimuskeskuksen järjestämistä tapahtumista täältä. Kannattaa myös lukea Meri Heinosen reformaatioon liitettyjä totuuksia ja nykytutkimuksen näkemyksiä käsittelevä kirjoitus Kulttuurihistorian oppiaineen blogista.
Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran sihteeri ja tiedotustiimin jäsen.
Peli-teemaa on hyödynnetty näyttelyn nimen ja -tekstien lisäksi myös näyttelytilassa: vitriinistä löytyy shakkinappuloita, vitriinit ja tekstipylväät on aseteltu kuin palikat pelilaudalle ja tilasta löytyy myös näyttelyä varten valmistettu puinen shakkipeli, joka tuo toiminnallisen ja pedagogisen lisän näyttelyyn. Puisen shakkipelin on ideoinut ja valmistanut Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineeseen gradua tekevä Janne Aakko, joka toimi museokeskuksessa viime vuoden lopulla korkeakouluharjoittelijana. Sympaattisesti ja yksityiskohtaisesti maalatut palikat esittävät reformaatioajan hallitsijoita ja muita tärkeitä henkilöitä. Leikin kautta henkilöt tulevat tutuiksi. Shakkipelin avulla voi hahmottaa myös esimerkiksi nuijasodan asetelmaa, sillä peli konkretisoi sitä, ketä vastaan ja kenen puolella kukin toimi, Aakko kuvaa.
Muutokset etenivät hitaasti myös kirkkotiloissa. Sielunmessuista ja suitsutuksista luovuttiin nopeasti, mutta kirkkotilan muutos oli hitaampaa. Iso osa muutoksista tapahtui 1600-luvulla ja kirkkojen seinämaalausten peittäminenkin ajoittuu vasta 1700-luvun lopulle ja 1800-luvulle. 1500-luvun kirkkotila ei vastaakaan mielikuvaamme luterilaisesta kirkosta vaan oli ulkoasultaan varsin keskiaikainen. Kulttuurihistorioitsija Riitta Laitinen käsittelee tätä muutosta TUCEMEMsin ja Turun tuomiokirkkoseurakunnan järjestämän yleisöluentosarjan luennollaan 20.3. Turun tuomiokirkossa. Muutosten hitaus liittyy Laitisen mukaan reformaattoreiden suvaitsevaisuuteen, mutta myös Ruotsin hallitsijoiden ristiriitaisiin uskonnollisiin näkemyksiin 1500-luvulla.
Kulttuurihistorian seura 