Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä lienee hyvä hetki pohtia, miten suomalaista kulttuuria on rakennettu. Benedict Andersonin kuuluisan argumentin mukaan kansankunnat ovat kuviteltuja yhteisöjä. Mitä tarkoittaa jonkin asian kuvittelu? Onko kuviteltu sama kuin epätodellinen asia? Ehkä kansakunnan kuvittelu ei oikeastaan ole eri asia, kuin sanoa, että se on valmistettu. Se ei ole luonnonolio vaan kulttuurin tuote. Samalla tapaa keinotekoisia, mutta olemassa olevia asioita ovat vaikkapa rakennukset tai romaanit.

Siksi puhummekin kansakunnan rakentamisesta sen kuvittelun ohella. Hannah Arendtin kirjoittaa, että paras esimerkki valmistamisesta on kenties taideteos, koska se kestää kaikista esineistä pisimpään. Hän kirjoittaa, että taideteokset ovat ajateltuja eli kuviteltuja asioita. Ajattelun prosessi valmistaa aineellisia asioita kuten kirjoja, maalauksia tai sävellyksiä. Kansakunnan aineellisuutta on etsitty muun muassa sanomalehdistä, urheilukilpailuista ja kansallispuvuista, mutta kenties ennen kaikkea taiteesta.

Myös suomalaista kansakuntaa rakennettiin taiteen avulla. Elias Lönnrotin Kalevala oli tietoinen yritys todentaa eepoksen avulla suomalaisten kulttuurista olemassaoloa. Kalevalan useiden tavoitteiden joukossa yksi tärkeä oli yleiskielen synnyn edistäminen, jota seuraisi kansan yhdistyminen ja modernit kielelliset instituutiot. Suomen kielellä pitäisi tehdä tiedettä, julkaista kirjallisuutta, harjoittaa journalismia ja hoitaa yhteiskunnan eri tasojen hallintoa. Asianlaitahan oli, että 1800-luvun alussa suomen kielellä ei mikään näistä luonnistunut erityisen hyvin.

Suomenkielinen modernisaatio ei ollut kuitenkaan ainoa tavoite. Kielen, runouden ja kulttuurin tutkimus ei ollut vain instrumentaalista toivotun päämäärän tavoittelua. Jo varhain, esimerkiksi kirjeessään C. A. Gottlundille 1829 tai Kantele –vihkojen esipuheessa samana vuonna, Lönnrot korosti kansanrunojulkaisujen merkitystä kielen kehitykselle, mutta myös toivoi niiden sekä lisäävän tietoa historiasta että tuovan arvostusta runoille itselleen sellaisena kuin ne ovat:

Aikomukseni näiden Suomalaisten Runoin julistamisella on kohtalainen: ensiksi soisin, että yhteinen kansa, nähtyänsä heidän runonsa olevan suuremmasta arvosta, kuin he ite niitä ovat tottuneet pitämään … toiseksi toivoisin niistä ei ainoastansa jotain voittoa ja etua Suomen kielelle, vaan myöskin jonkunlaista tiedonlisäntöä esivanhempainme menneistä ajoista …

Näissä Lönnrotin pyrkimyksissä yhdistyy romantiikan ja historismin ajatuksia. Kansanrunous kertoisi suomalaisten omasta historiasta, omasta kansallisesta kielestä ja kulttuurista, joka oli kehittynyt aikojen saatossa omalakisekseen. Kalevalan ei tarvinnut noudattaa antiikin klassisista poetiikkaa, koska suomalaisilla oli oma poetiikkansa, joka oli syntynyt kauan sitten, ja oli nyt Kalevalan myötä kehittymässä suullisesta kulttuurista suomalaiseksi kirjallisuudeksi.

Onko kansakunnilla oma alkuperäinen poetiikka, kulttuuri ja niiden myötä myös alkuperäinen identiteetti, joka löydetään, vai rakennetaanko identiteetti erilaisista aineksista? Ranskalainen aatehistorioitsija ja filosofi Rémi Brague on esittänyt, että eurooppalainen identiteetti rakentui Roomassa aineksista, jotka eivät olleet peräisin maanosan keskuksista, vaan sen ulkopuolelta: Jerusalemin uskonnosta ja Ateenan filosofiasta, kaupungista, joka oli jäänyt Rooman valtakunnan jakaantuessa sen ulkopuolelle. Näistä lainoista sekoittui Roomassa eurooppalaisen kulttuurin ja identiteetin alku.

Kulttuuriset lainat Ateenasta ja Jerusalemista tekivät eurooppalaisesta identiteetistä ainutlaatuisen, mutta roomalaiset kärsivät Braguen mukaan alemmuuskompleksista – erityisesti kreikkalaisia kohtaan. Rooma ei ollutkaan sivilisaation alkupiste, vaan sen lainaaja. Vaikka Rooman armeija päihitti kreikkalaiset ja liitti heidän alueensa valtakuntaansa, roomalainen eliitti määritti sivistyksen kreikkalaisuuden kautta. Kreikkalaiset olivat parempia arkkitehtuurissa, taiteessa, tieteessä, filosofiassa. Yhtä lailla juutalaisten parissa syntynyt kristillinen usko ja moraali syrjäyttivät roomalaisten omat uskomukset ja tavat. Näin Rooma lainasi identiteettinsä kaksinkertaisesti itsensä ulkopuolelta ja antoi sen perinnöksi Euroopalle.

Roomalaiset eivät ole olleet historiassa yksin. Oman alkuperän puute vaivasi myös saksalaisia 1700-luvulta eteenpäin. Ranskalaisen kielen ja kulttuurin ylivalta Euroopassa aiheutti alemmuuden tunnetta. Kirjallisuudentutkija Eric Blackall kertoo jo Gottfried Leibnizin olleen harmistunut, kun hän ei voinut ilmaista tieteellisiä ajatuksiaan ja tuloksiaan äidinkielellään saksaksi, vaan oli pakotettu käyttämään ranskaa tai latinaa. Ranskalaiset filosofit Philippe Lacoue-Labarthe ja Jan-Luc Nancy ovatkin argumentoineet, että saksalainen kulttuuri oli 1700- ja 1800-luvuilla yhtä lailla vailla identiteettiä kuin myös keinoja identifioitumiseen.

Ei ole uusi tieto, että myös suomalaisia on askarruttanut kysymys suomalaisen kulttuurin mahdollisuudesta. Turun romantikoista J. J. Tengström suhtautui asiaan epäilevämmin, J. G. Linsén oli positiivisempi. Yhtä mieltä he olivat siitä, että tuon mahdollisuuden ehtona oli tiedon hankkiminen suomalaisesta muinaisesta mytologiasta ja kansanrunoudesta sekä kansanrunouden riittävä määrä ja laatu.

Lönnrotin Kalevala tuntui vastaavan tähän tarpeeseen ja antavan suomalaisille oman runouden, mytologian ja alkuperän. Lönnrotin mukaan parhaiten kansanrunous oli kuitenkin säilynyt periferiassa kaukana modernista sivilisaatiosta. Hän todisteli kansanrunouden aitoutta sillä, että sen laulajat eivät osanneet lukea, eikä heillä ollut edes mahdollisuutta saada käsiinsä painettua kirjallisuutta. Näin he eivät olleet voineet saada ulkopuolisia vaikutteita. Toisaalta tämä kuitenkin tarkoitti, että, hiukan Braguen argumentin tapaan, suomalaisuuden rakennusaineet löytyivät sen omien rajojen ulkopuolelta.

Myös Zacharias Topelius nuorempi pani merkille esseessään ”Äger Finska folket en historie?” (1845), että muinaisen kansanrunouden alkuperä oli suuriruhtinaskunnan rajojen ulkopuolella. Sen lisäksi hän korosti sivilisaation ja modernin yhteiskunnan rakenteiden välittyneen suomalaisille Ruotsista lainaten ja kääntäen.  Näin Topelius kuvaa suomalaisen kulttuurin rakennusaineet kaksinkertaisesti itsensä ulkopuolelle, Venäjän puoleiseen Karjalaan ja skandinaaviseen Ruotsiin.

Brague on haastattelussa verrannut 1800-luvun venäläisiä slavofiileja roomalaisiin ja heidän kreikkasuhteeseensa. Edelliset tunsivat kulttuurista alemmuutta läntiseen Eurooppaan ja reagoivat tähän kertomuksella omasta moraalisesta ylemmyydestään: he katsoivat säilyttäneensä kristillisen perinteen puhtaana, kun läntinen maailma oli puolestaan korruptoitunut. Tätä diskurssia muuten tunnutaan hyödynnettävän edelleen. Braguen mukaan roomalaisten vastaus alemmuuskompleksiin oli erilainen, heidän eliittinsä alkoi imitoida kreikkalaisia. He opettelivat kreikan kielen ja kulttuurin ja omaksuivat sen osaksi omaa identiteettiään.

Kulttuurihistorioitsija Peter Burke on kutsunut kaikkia kulttuureja hybridisiksi. Siten identiteetit ovat transkulttuurisia, ne ovat syntyneet sekoittumalla ja lainaamalla, eikä millään kulttuurilla tai identiteetillä ei ole puhdasta alkuperää. Ei edes kreikkalaisilla. Myös he oppivat muilta, Pythagoras ei keksinyt kuuluisaa lausettaan, vaan se tunnettiin jo Mesopotamiassa ja kirjoitustaidon alkuperän Platon paikansi Egyptiin.

Väitetty eurooppalaisten, slavofiilien, saksalaisten tai suomalainen paremmuus suhteessa johonkin vieraaseen kulttuuriin voidaan jäljittää alemmuuden tunteeseen. Alemmuuden tunne voi ikävä kyllä johtaa epätoivottaviin tapoihin tulla toimeen sen kanssa. Kansallissosialistinen Saksa samoin kuin tämän päivän hallinto Venäjällä ovat kertoneet tarinaa oman kulttuurinsa alkuperäisyydestä ja ylivertaisuudesta. Hannah Arendtin analyysissa totalitaristinen ideologia on täysin itseriittoinen, se ei usko tarvitsevansa mitään itsensä ulkopuolista. Braguen sanoin ei ole aina helppoa myöntää, että oma identiteetti on velkaa jollekin muulle, että on pitänyt saada oppia muilta ja olla seuraaja tai perijä. Ilman oppimista tai tiedon välittymistä ei kuitenkaan ole sivistystä.

Tämä ajatus ei ollut Lönnrotillekaan vieras. Yhtä lailla kuin hän oli kiinnostunut kansanrunoudesta ja suullisesta kulttuurista, hän halusi myös oppia muilta. Yhdessä Snellmanin kanssa hän suunnitteli kirjallisuushanketta, jossa käännettäisiin suomeksi ja julkaistaisiin eurooppalaisen nykykirjallisuuden parhaita teoksia. Projekti jäi toteutumatta, mutta Lönnrot kuitenkin käänsi muista kielistä paljon tietokirjallisuutta suomeksi – muun muassa historiankirjoitusta, lakitietoa ja lääkärin oppia kotitalouksille.

Kaikkea ei Lönnrotin mielestä ei voinut kuitenkaan lainata. Hän halusi käännöksiinsä suomen kieleen perustuvan käsitteistön, siis juuri käsitteistön esimerkiksi terminologian sijaan. Käsite on Lönnrotin luoma uudissana. Helppoa uusien sanojen keksiminen ei kuitenkaan aina ollut, hän kirjoitti opiskelutoverilleen F. J. Rabbelle: ”Ett satans arbete har sjelfva läkare boken gifvit mig med sin terminologi”.

Lönnrot argumentoi uusien oppisanojen, kuten Lönnrot tieteellisiä käsitteitä nimitti, johtamista suomen kielen omasta sanastosta sillä, että myös kreikkalaiset perustivat sivistyksensä omaan kieleensä eivätkä lainasanoihin. Asia oli Lönnrotille tärkeä erityisesti sen takia, että näin uusi modernin yhteiskunnan kieli olisi paremmin ymmärrettävissä kaikille suomalaisille. Vain näin koko kansan sivistyminen olisi mahdollista. Hänen pyrkimyksissään tuntui korostuvan yhtä lailla omaksuminen kuin myös oman kulttuurin vahvuuksien käyttö. Tärkeintä oli kulttuurin kehittyminen, sen liike ei saanut pysähtyä tai kääntyä taaksepäin.

Myös Porthanin patsaan paljastusjuhlassa 9.9.1864 hän puolsi sivistyksen ja kulttuurisen kehityksen merkitystä kansakunnalle viitaten jälleen kreikkalaisiin:

Vanhan ajan kansoista en nyt huolikkaan puhua, esimerk. Kreikalaisista, jotka kaikkein kärsimistensä ja kovan onnen vaihetten alla vuosituhansien halki ovat nimensä ja melkeinpä kielensäki säilyttäneet, kun sitä vastoin monet muut vähemmin sivistyneet, ehkä paljon voimallisemmat kansat ovat nimikatoon hävinneet, niinkuin koko maanpiirin muinaiset herrat, Romalaisetki, joiden ehkei juuri alhainen sivistys, ei kuitenkaan vertoja vetänyt kreikkalaiselle.

Ei ole merkityksetöntä, että Lönnrot perusteli suomenkielisen oppisanaston ja sivistyksen kehittämistä antiikin Kreikan esimerkillä. Braguen tavoin Lönnrot vetoaa voiman sijasta sivistykseen kansan identiteetin lähteenä. Kansakunnan voi kuvitella ja rakentaa monin tavoin. Sen voi nähdä täysin itseriittoisena tai sitten voi hyväksyä sen, ettei ilman lainaamista, oppimista ja välittymistä olisi kulttuuria ja sivistystä ollenkaan.

Juhana Saarelainen

Kirjoittaja on tutkija kulttuurihistorian oppinaineessa Turun yliopistossa. Parhaillaan hän työskentelee Suomalaisen kirjallisuuden atlas 1870–1940 -hankkeessa. Hanke on julkaissut verkkosovelluksen, jolla voi etsiä ja sijoittaa kartalle suomenkielisessä kaunokirjallisuudessa mainittuja maantieteellisiä paikannimiä: https://atlas-data.utu.fi/

Lähteet

Arendt, Hannah: The Human Condition. – The University of Chicago Press 1958.

Blackell, Eric: The Emergence of German as a Literary Language 1700–1775. Cambridge University Press 1959.

Bragué, Rémi: Eccentric Culture: A Theory of Western Civilization. St. Augustine’s Press 1992.

Rémi Brague | Is the West eccentric? https://www.youtube.com/watch?app=desktop&v=UKm04cF1ZKI

Burke, Peter: Cultural Hybridity. Polity Press 2009.

Lönnrot, Elias: Kantele. – Valitut Teokset 5. Muinaisrunoutta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1993 (1829).

Lönnrot, Elias Rabbelle 4.12.1835. Elias Lönnrotin kirjeenvaihto -verkkojulkaisu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017– http://lonnrot.finlit.fi/omeka/items/show/555 (luettu 25.2.2024).

Lönnrot, Elias: Suomalaisia kielen-oppisanoja. – Valitut teokset 3. Kirjoitelmia ja lausumia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1991 (1857).

Lönnrot, Elias: H.G. Porthanin muistopatsaan paljastajaisissa. – Valitut teokset 3. Kirjoitelmia ja lausumia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1991 (1864).

Linsén, Johan Gabriel: Om Finsk Nationalitet. – Mnemosyne 61/1819.

Nancy, Jean-Luc & Lacoue-Labarthe, Philippe: The Nazi Myth. – Critical Inquiry 16 (2/1990).

Tengström, Johan Jakob: Om några hinder för Finlands litteratur och cultur. – Aura. Första häftet, 1817, Andra häftet, 1818.

Topelius, Zacharias: Äger Finska folket en historie? – Joukahainen.Andra häftet, 1845.

Näihin aikoihin vuodesta kauppojen hyllyt alkavat jälleen täyttyä sydämen muotoisista suklaarasioista, söpöistä pehmonalleista ja lämpimin tervehdyksin varustetuista postikorteista, joilla voi muistaa läheisiään ystävänpäivänä. Helmikuun neljänteentoista päivään ajoittuvalla ystävänpäivällä on suomalaisittain vielä lyhyet juuret, jotka ulottuvat 1980-luvun jälkipuolelle. Tuolloin ystävänpäivää alettiin vakiinnuttaa Suomeen, kuitenkin ennen kaikkea ystävien, ei rakastavaisten juhlana. Sen sijaan maailmalla rakastavaisten suojeluspyhimystä Pyhää Valentinusta on muistettu jo vuosisatoja, ja 1800-luvun viktoriaanisesta Britanniasta Yhdysvaltoihin levinnyt Valentine’s Day tulikin tunnetuksi etenkin kukkien ja korulauseiden täyttämistä postikorteista, joihin rustailtiin lämpimiä tunteenilmauksia mielitietyille.

Vaikka viime vuosisadan vaihteen Suomessa ei romanttista Valentine’s Day -kulttuuria kansainväliseen tapaan ollutkaan, kyllä pohjolassakin lemmenviestejä vaihdettiin niin rakastavaisten kuin salaisten ihastustenkin kesken. Otollisen maaperän jo pitkään kyteneiden tai vasta orastavien lämpimien tunteiden sanoittamiselle tarjosivat paikat, joihin etenkin paikkakunnan nuori väki mieluusti kokoontui: seurojentalojen iltamiin. Sanomalehteä lukeva yleisö sai viikoittain lukea mainoksia iltamista, joihin paikkakunnan nuoriso- ja raittiusseurat sekä työväen- ja ammattiyhdistykset kutsuivat jäseniään kuulemaan aatteen sanaa puheiden ja näytelmien muodossa sekä viihtymään musiikkiesitysten, leikkien ja tanssin parissa. Vuonna 1891 sanomalehti Keski-Suomessa mainittiin myös uusi, etenkin naisten mieliä innostanut viihteellinen Postikonttori-leikki:

— Ihmeen ihastuneita ovat muutamat naiset olleet J. T. Yhdistyksen viime iltamassa olleesen „Postikonttori” leikkiin, — jopa niinkin innoissaan, että ovat samaa keinoa koetelleet tavallisenkin postin kanssa, lähettämällä iltamassa saamiansa kirjeitä siellä esiintyneen postimestarin luettavaksi! (Keski-Suomi No 119, 13.10.1891)

Iltamayleisöä riemastuttanut postikonttori vakiintui kuluneen vuosikymmenen aikaan nimeltään huvipostiksi, mutta sen toimintaperiaate pysyi samana: osallistujia kannustettiin kirjoittamaan postia – suljettuja kirjeitä tai postikortteja – toisille iltamavieraille ja jättämään ne ennen ohjelmanumeron alkamista kirjeille tarkoitettuun postilaatikkoon tai -laukkuun. Vaikka huvipostin kirjoittamiseen oli usein varattu aikaa iltamissa – kirjeitä oli mahdollista myös kirjoittaa etukäteen ja tuoda mukanaan – varsinainen ohjelmanumero koostui kuitenkin lavalta tapahtuvasta esityksestä, jossa tehtävään valittu henkilö nosti postilaukusta nimetyt kirjeet ja lausui kuuluvalla äänellä kirjekuoreen, korttiin tai taitetun paperin etupuolelle kirjoitetun vastaanottajan nimen. Pienellä, usein viiden tai kymmenen pennin suuruisella summalla kirjeen sai lunastettua itselleen, ja iltamakohtaisesti saatettiin myös sopia niin, ettei tietyn määrän ylittävästä kirjesaaliista tarvinnut maksaa. Hyvinä iltoina postia saattoi kertyä suosituille vastaanottajille sievoinen kasa, ja vastaavasti täyttyi myös yhdistyksen rahakirstu lemmekkäitä ja hauskoja kirjeitä odottavien osallistujien kolikoista.

Sydäntunteita ja rakkauden kipinöitä – iltamamainosten romantiikkaa

Millaisia iltamissa jaetut huvipostikirjeet ja -viestit olivat sanomalehtimainosten perusteella? Kirjeitä ja kortteja on itsessään säilynyt niukasti, mutta sanomalehtiaineisto antaa paljonkin vihiä siitä, mitä kirjeissä oli ja mitä niissä ei ainakaan olisi tullut olla. Solvauksilta, haukkumisilta ja törkeiltä piirroksilta ei vältytty, kun nokkelat kynänkäyttäjät pääsivät purkamaan tuntojaan paperille anonymiteetin turvin. Kirjeet jäivätkin usein allekirjoittamatta, vaikka välillä leikkimieliset arvuuttelut ja nimikirjaimet saattoivatkin antaa vastaanottajalle vihiä kirjoittajan henkilöllisyydestä.

Ajatus huvipostin taustalla oli kuitenkin leikkimielinen ja romanttinen. Lukuisat aikakauden iltamamainokset houkuttelivat yleisöä osallistumaan tähän leikkiin, jossa ujoimmillakin oli mahdollisuus paljastaa todelliset tunteensa ihastukselleen. Littoisten työväenyhdistyksen iltamamainoksessa luvattiin, että: ”[H]uvipostissa woi lähettää „rakkauren kipinöi syrämest’ syrämee, nii ett’ prätisee”. (Sosialisti No 185, 14.8.1909) Heinolan Lehdessä kutsuttiin puolestaan kolmen paikallisen raittiusseuran jäseniä yhteiselle huvimatkalle, jonka ohjelmistoon oli: ”…myöskin warattu huwiposti, jotta naapuriseuralaiset, ujoimmatkin saawat ilmaista toisilleen sydäntunteitaan.” (Heinolan Lehti No 50, 29.6.1917)

Käkisalmen Sanomat kirjoitti maamiesseuran kirjaston hyväksi toimeenpantavien iltamien ohjelmasta seuraavasti: ”Kuuluu siellä iltamissa olewan huwipostikin. Sopii poikasten ja tyttösten pitää tämä silmällä. — Wanhat eiwät enää sitä kehtaa.” (Käkisalmen Sanomat No 139, 22.12.1911) Uudenkaupungin suojeluskunta oli lehtimainoksessaan salaperäinen ja niukkasanainen tulevien perheiltamiensa ohjelmasta, mutta paljasti kuitenkin, että: ”… nuoria varten järjestetään »huviposti”, jossa he saavat tilaisuuden sanoa toisilleen ne »parhaat tunteet », joita – noh – annetaan jo olla.”(Uudenkaupungin Sanomat No 10, 27.1.1921) Yllä olevat otteet kertovat, että huviposti oli järjestöjen iltamatoiminnan myötä tullut tunnetuksi maan joka kolkassa viime vuosisadan kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Ilmoituksissa käytetty humoristinen kieli paljastanee jotain nuorten seurusteluun ja ylipäätään rakkauskirjeisiin liittyneestä noloudesta ja pilanteosta, mutta myös siitä, että ohjelmanumero todella veti yleisöä paikalle.

Huvipostin romantiikka ei jäänyt ainoastaan sanahelinäksi sanomalehtien ilmoituspalstoille, vaan näkyi myös oikeissa kirjeissä kaihoisina muistovärssyinä, sananlaskuina tai henkilökohtaisilla tervehdyksillä ryyditettyinä runoina – saattoipa kirjeen laatija maalata värssyn kylkeen myös kiiltokuvaa muistuttavan kauniin kukan. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Eeva Ala-Sankilan arkisto) Värssyjä saatettiin kopioida esimerkiksi ystävien kesken kierrätettävistä muistokirjoista, jotka alkoivat yleistyä 1800-luvun viimeisillä vuosikymmenillä myös suomenkielisissä piireissä. Tekstejä otettiin ja muokattiin myös muista lähteistä. Kaikki kirjeiden laatijat eivät siis suinkaan itse olleet mitään runoniekkoja, kuten käy ilmi seuraavasta novellikatkelmasta: ”Nyt oli kaikki valmista, kerrankin ajoissa. — Muistakaa kirjeitä huvipostiin, huudahti Lassilan Anni portailla. — Kyllä minä ainakin sinulle kirjoitan, kirjoitan niin että sinulla on lukemista kaikiksi joulupyhiksi, ilvehti Mäkisen Kalle. — Minä sinun kirjeistäsi viis. Lainailet kaikkia joutavuuksia toisten kirjoittamista kirjoista, antoi Anni takaisin.” (”Joululahja sydämelle.” Kylväjä No 50–51, 1.12.1916)

Ei kirjeiden sisältö aina muutenkaan ollut kovin hääppöinen. Joskus saattoivat kirjoittajalta loppua sanat kokonaan, tai viesti typistyä vain tyhjänpäiväiseen paperilappuseen, mikä ei tietenkään ollut ohjelmanumeron perimmäisen tarkoituksen mukaista: ”Toiwottawa on että mainittuun postiin tulewat kirjeet sisältäwät jotakin hauskaa ja opettawaa, eiwätkä ole waan tyhjiä lappuja ja sanomalehden palasia.” (Uusmaalainen No 138, 29.11.1907) Toisaalta tyhjän paperilappusen, käytettyjen karamelli- tai tupakkakääreiden sekä muiden roskapaperien saaminen on saattanut olla vastaanottajalleen voimakaskin viesti – mutta tuskin kovin romanttinen sellainen.

Huviposti ja vuotuisperinteet

Vaikka Valentine’s Dayta ei romanttisena juhlana Suomessa virallisesti vietettykään, antoivat muutamat vuotuisjuhlat ainakin jonkinlaista lisäpontta myös huvipostille. Mäntsälän Soukkiossa järjestettävien iltamien ohjelmassa oli nimimerkki Topias von Kuuselan mukaan: ”…näin karkauswuotena erittäin tarpeellinen huwiposti.” (Työläinen No 29, 11.3.1908) Tunnetustihan naisilla oli lupana tuolloin kosia, ja mikäpä sen oivallisempi tapa liehitellä tulevaa sulhoa kuin iltamissa jaettu lemmenkirje. Toinen etenkin palkollisina työskentelevinä miehiä ja naisia ilahduttanut vuotuisjuhla oli loppusyksyn kekri, jolloin juhlittiin ennen siirtymistä uuteen palveluspaikkaan. Kallislahden työväenyhdistyksen iltamissa kekrin ja palvelusväen vapaaviikon riehakkaastakin tunnelmasta sekä huvipostista riimitteli kuplettilaulaja näin:

”Tämä aika innostuttaa muitakin, ei heitä. Nyt kilwan kaikki hakeewat Wain kekri-kekkereitä. Mut’ kohta taas on edessä se murheen musta aika. Kun palwelijoita ahdistaa se kurja orjuus-taika. … Wiime pyhän iltamasta sanottakoon täällä. — Siel’ oli moni poika parka Wiinast’ willipäällä — —! Tämä kaikki kunnialla muutoin meni läpi, Waan monen tytön pussaaja ol’ juowuksissa kuin käki. Wiime tiistaina iltamas’ lie kaikilla ollut hauska, sil’ „kullan kirjeet kulki hywin sen huwipostin kautta. — —” (Vapaus No 127, 12.11.1908)

Huviposti näyttää kantautuneen myös aina valtameren taakse Amerikkaan lähteneiden suomalaissiirtolaisten matkassa. Kiinnostava kommentti paikallisten tapojen vaikutuksesta siirtolaisten iltamakulttuuriin nähtiin ”Suomalais-Luteerisen Kustannusliikkeen” Nuorten Ystävässä, joka ilmestyi Michiganin Hancockissa kerran kuussa. Lehteen kirjoittanut Vilho J. Hänninen lausui tiukan arvionsa nuorisotyön rappeutumisesta ja maallistumisesta vaatien ”maailmanmielisyydestä” puhdistautumista myös yhdistystoiminnan osalta: ”Yhdessä yhdistyksessä on huvipostia, toisessa Valentinipaarteja, kolmannessa Halloweenpaarteja, neljännessä viattomia nuorisoleikkejä, viidennessä on rakennettu tarpeellinen näyttelylava nuorille, ja tätä luetteloa voisi jatkaa vieläkin pitemmälle, mutta riittäköön tähän. … Niin, kyllä nuoret tarvitsevat huveja, ja sitä enemmän he niitä vaativat, mitä enemmän niitä heille valmistetaan. Kun on yhteen huvitukseen kyllästytty, niin toista vaaditaan. Sananlasku sanoo: “Kun pahalle annat pikkusormesi, niin se vie koko käden.” Näin on asianlaita tässäkin suhteessa.” (Nuorten Ystävä No 3, 1.1.1926) Lyhyt kommentti on kiehtova osoitus siitä, miten kotimaan ja paikallinen tapakulttuuri sekoittuivat: ainakin kyseisessä lehdessä kuvatut siirtolaiset tunsivat 1920-luvulla suomalaiseen iltamakulttuuriin jo varsin vakiintuneen huvipostin, mutta he viettivät myös paikallista Valentine’s Dayta ja Halloweenia.

Lopuksi – suuria tunteita menneisyydestä

Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelmista löytyy kaunis Valentine’s Day -kortti, jonka keskellä olevassa sydämessä kaksi kättä puristaa toisiaan.

Sydämen sisälaitaan sijoitetut hempeät vaaleansiniset lemmikit – englanniksi forget-me-not – vahvistavat yhteen liitettyjen käsien sidettä. Sydämen molemmin puolin kukkivat vaaleanpunaiset ruusut ja etualalle on painettu teksti My Valentine I Greet You. Kuvaan liitetty luettelointimerkintä paljastaa, että kortti on osoitettu Neiti Naimi Hilduri Madilla Katajamäelle. ”Toivon hupaista ajan viettoa 24/1 1910 Toivoo A. Forss.”, on kirjoitettu kääntöpuolelle. Tekstin perusteella näyttäisikin siltä, että arkistoon luetteloitu Valentine’s Day -kortti onkin alkuperäisessä kontekstissaan ollut – mitäpä muutakaan kuin – huvipostia!

Huvipostin suurimman suosion vuodet ajoittuivat 1900-luvun alkuun. Iltamat muodostivat paikallisesti tärkeän sosiaalisen näyttämön, jossa nuoret kohtasivat ja solmivat suhteita. Vaikka aina ei rohkeus riittänyt pyytämään ihastusta tanssilattialle tai kotimatkan saatille, piirtyi paperille suuria tunteita ja rakkauden roihua – välillä valmiiden värssyjen avittamina. Päätänkin tekstini nuoren tytön 1920-luvun taitteessa saamaan rakkaudentäytteiseen huvikirjeeseen, jonka on allekirjoittanut arvoituksellinen nimimerkki Vanha rakkaus?

Kas, tuollainen tyttö
on mieleeni mun,
joll´on intoa, tunnetta,
tulta
ja nuo sysimustat silmäsi sen
ovat vienehet järjen-
kin multa.
Sua lemmin mä, neitonen,
sen sinä näät,
En peittele turhia sulta…
(Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Eeva Ala-Sankilan arkisto)

Asta Sutinen

Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen ja Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija

Lähteet

Sanoma- ja aikakauslehtiaineisto:

Kansalliskirjasto https://digi.kansalliskirjasto.fi/

Heinolan Lehti No 50, 29.6.1917

Keski-Suomi No 119, 13.10.1891

Kylväjä No 50–51 (”Joululahja sydämelle.”) , 1.12.1916

Käkisalmen Sanomat No 139, 22.12.1911

Nuorten Ystävä No 3, 1.1.1926

Sosialisti No 185, 14.8.1909

Uudenkaupungin Sanomat No 10, 27.1.1921

Uusmaalainen No 138, 29.11.1907

Työläinen No 29, 11.3.1908

Vapaus No 127, 12.11.1908

Muu arkistoaineisto:

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Eeva Ala-Sankilan arkisto

Kirjallisuus:

Ekrem, Carola: Lev lycklig, glöm ej mig! Minnesböckernas historia. Svenska Litteratursällskapet i Finland, 2002.

Penttinen, Kirsti: Muistokirjan tarina. Albuminlehtiä ja muistovärssyjä kahdelta vuosisadalta. WSOY, 1983.

Pyne, Lydia: Postcards: The Rise and Fall of the World’s First Social Network. Reaktion Books, Limited, 2021.

Ylä-Anttila, Mirka: ”Ystävänpäiväkorteilla on pitkä historia – ystäviä ilahdutetaan edelleen postikorteilla.” www.postimuseo.fi/ystavanpaivakorteilla-on-pitka-historia-ystavia-ilahdutetaan-edelleen-postikorteilla/ Luettu 2.2.2024.

https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Kekrin_vietto. Luettu 4.2.2024

Viime aikoina on mieleni kulkeutunut paljon sota-ajan elämän pariin. Museotyössäni, joka kytkeytyy Lapin historiaan, ovat tietysti sota-asiat keskeisessä roolissa. Uusia museotyöntekijöitä perehdyttäessä museon näyttelyihin keskustelimme monista toisen maailmansodan ajan tapahtumista ja ilmiöistä. Lisälukuvinkkejä heille antaessani muistutin, kuinka tärkeää on tuntea myös omat rajansa; sotaan liittyvän kirjallisuuden lukeminen voi käydä mielelle raskaaksi, etenkin jos seuraa myös uutisvirtaa ja Ukrainan tapahtumia. Ja nousevathan Ukrainan tapahtumat esiin, vaikkei aktiivisesti tietoa niistä hakisi. Museo-oppaana joudun myös miettimään, miten kertoa sodasta eri yleisöille ‒ keskittyäkö kylmiin faktoihin vai nostaa esiin sodan inhimillisiä puolia.

Myös kulttuuriharrastuksen puolella on sota ollut läsnä. Lapin kamariorkesterin syksyn avauksessa 24.8. – Ukrainan kansallispäivänä – kuultiin niin klassisia kuin moderneja ukrainalaisia säveltäjiä, joiden teokset veivät ajatukset sodan arkeen ja ihmisiin taisteluiden keskellä, mutta herättivät myös toivoa paremmasta. Lukulistalla puolestaan on ollut Kjell Westön uusin teos Molly & Henry, joka sijoittuu talvi- ja jatkosodan väliseen aikaan. Teos keskittyy kahden ihmisen väliseen rakkaussuhteeseen, joka joutuu koetukseen raadollisen murrosajan keskellä. Näkökulma on yksilössä ja ihmisen kyvyssä navigoida sodan aikana, jälkeen ja sen uhatessa. Niin konsertissa kuin romaanissa oli vahva inhimillisyyden korostus.

Sota-ajan pohtimiseni lähti kuitenkin alkujaan liikkeelle siitä, kun aloin käydä läpi edesmenneen isotätini valokuvia ja papereita. Isotätini oli minulle lapsuudessa erittäin rakas henkilö, mutta tiesin lopulta hyvin vähän hänen nuoruudestaan ja elämästään. Valokuvat ja paperit ovat olleet jo toistakymmentä vuotta laatikoissa sekaisin, melkein unohdettuina, ja vaikka en sukututkimuksesta ole ollenkaan kiinnostunut, halusin selvitellä hieman isotätini elämänvaiheita, joista emme hänen eläessään ehtineet puhua. Mitään kattavaa kuvaa tässä tekstissä ei ole tarkoitukseni luoda, vaan nostaa esiin huomioita, joita kulttuurihistorioitsijana olen kuvia ja papereita tutkiessa pohtinut.

Isotätini teki työuransa rautateillä, ja kuvia ja papereita selatessa kävi ilmi, että hänen lempinimensä ainakin työympyröissä oli ilmeisesti Tossu. Niinpä viittaan häneen tässäkin tekstissä tällä lempinimellä.

Tossun kuva-aineisto on melko suuri, kattaen kuvia aina 30-luvun lopulta 90-luvulle. Kaikki eivät ole hänen ottamiaan, ja kuvia löytyy niin Rovaniemen seudulta kuin lukuisilta matkoilta, joita Tossu elämänsä aikana ehti tehdä. Kuvia oli sekä irrallaan että albumeissa. Albumeista etenkin kaksi toimivat tämänkin tekstin inspiraationa – niiden kuvat keskittyvät sotavuosiin ja niissä on kuvien ohella Tossun kirjoittamia kuvatekstejä.

Sitä, milloin kuvat on albumeihin liimattu ja tekstit kirjoitettu, ei ole tiedossa, mutta aikamuodoista ja sanakäänteistä päätellen selvästi sodan jälkeen. Ainakin toisen albumeista Tossu on saanut vuonna 1943 lahjana siskoltaan. Kuvissa esiintyvät henkilöt ovat Tossun lähipiiriä, hänen perheenjäseniään ja sukulaisiaan, naapureita ja työtovereita. Kuvissa esiintyy myös jonkin verran sotilaspukuisia henkilöitä. Tossu on itse useimmissa kuvissa mukana, joten kuka kuvat on ottanut, ei ole myöskään tiedossa.

Hyvin nopeasti albumeita selatessani mieleeni tuli kulttuurihistorian emeritaprofessori Marja Tuomisen artikkeli ”Sairaanhoitajattaren näkemyksiä ja kokemuksia” Hilkka Kurttilan talvisodan muistojen kirja (Faravid 41/2016, s. 93-113), jossa hän käsittelee oman äitinsä talvisodan aikaa käsittelevää leikekirjaa. Tuominen pohtii artikkelissa äitinsä ”muistojen kirjan” kautta tämän kokemustodellisuutta poikkeusoloissa, nostaen esiin myös eettiset kysymykset joita kyseiseen aineistoon liittyy. ”Millainen oikeus meillä on tehdä tulkintoja toisen ihmisen elämästä, lähteistä jotka ehkä on tarkoitettu luettavaksi (Hilkka selvästi on tarkoittanut) mutta ei välttämättä julkisuuteen saatettavaksi?” (s. 95) Aloin pohtia samaa asiaa alkaessani kirjoittaa tätä tekstiä. Onko minulla oikeutta nostaa esiin Tossun muistoja, etenkään tietämättä millaisessa tilanteessa tai minkä ikäisenä hän on tekstit kirjoittanut (jätän tästä johtuen esim. tarkempia paikkoja mainitsematta). Toisin kuin Tuominen, joka toteaa äitinsä todennäköisimmin tarkoittaneen kirjan luettavaksi, en itse vastaavaan päätelmään Tossun teksteistä pääse. Osa kuvateksteistä tuntuu henkilökohtaisilta muistoilta. Toisaalta: isotätini kuvat ja työtodistukset antavat tärkeän kuvan sota-ajan arkeen, elämään kotirintamalla ja työelämässä, nuoren aikuisen toimiin järisyttävinä aikoina. Sama inhimillinen elementti, jota pohdin museotyössäni, jota pohdin kamariorkesterin konsertin tai Kjell Westön romaanin kohdalla, on vahvasti läsnä myös näissä kuvissa. Elämä ei pysähtynyt, vaikka maailma järkkyi.  

Kun olimme sisarusteni kanssa lapsia, Tossu katsoi meidän peräämme usein, esimerkiksi kun vanhempamme olivat matkoilla. Kun hän tuli meille kotiin meitä kaitsemaan, päädyimme lähes aina katsomaan Korsuorkesteri-VHS:ää. Etenkin Elämää juoksuhaudoissa -kappale on muistoissani kytkeytynyt vahvasti Tossuun. Sota-ajasta emme kuitenkaan puhuneet, olinhan vielä lapsi, alakoululainen. Mutta näin, kuinka merkityksellinen asia sota oli Tossulle vielä vuosikymmenien jälkeenkin.

Jatkosodan aikana Tossu, ollen tuolloin reilu parikymppinen, työskenteli rautateillä asemamiehenä Rovaniemen seudulla. Syyskuussa 1944 hän oli mukana viimeisissä lähteneissä evakkojunissa. Hänen työtodistustensa joukosta löytyi myös todistus asemamiehenä työskentelystä reilun kuukauden ajan Pohjois-Pohjanmaalla kylässä, jossa hän oli evakossa. Tuosta tehtävästä hänet kuitenkin vapautettiin ”kun välirauhan tultua otettiin vain mieshenkilöitä palvelukseen”, näillä sanoin todistukseen kirjattuna. Tiedän Tossun lähteneen loppusyksystä 1944 sisarensa kanssa takaisin kohti Rovaniemeä. Kotitilaltaan he löysivät säilyneinä rakennuksina vain ladon ja savusaunan, joista jälkimmäinen tarjosi yösijaa niin perheen sisaruksille kuin myös muutamille muille kulkijoille talven aikana. Tässä huomioimieni albumeiden kuvat ja tekstit päättyvät kuitenkin kevääseen -44, eli evakko ja paluu eivät ole dokumentoituna.

Toisessa albumissa ison roolin saavat Tossun ystävät. Tossu viittaakin kuvateksteissä usein ”kultaisiin ystäviin”, joiden luokse pääsee vierailulle tai jotka tulevat juhlistamaan hänen keväistä syntymäpäiväänsä: ”xx/3 -44 oli päivä jota en tahdo unohtaa ikinä.” Kyseisen syntymäpäivän osalta Tossu on kirjannut tarkkaan, missä järjestyksessä vieraat ovat saapuneet tai hiihtäneet Tossun kotitilalle juhlia varten. Juhliin saapuivat myös Tossun työkaverit E ja K, jotka esiintyvät useissa kuvissa, ja kolmikko vaikuttaakin muodostaneen hyvin läheisen ja iloisen työporukan. Maaliskuussa heidän tiensä ilmeisesti eroavat, kenties uusien työkomennusten vuoksi. Eräällä asemalla otetussa kuvassa Tossu on ystäviensä ja työtovereidensa kanssa, ja kuvaa säestää Olavi Virran kappaleen Kun ilta ehtii sanat: ”kalleinta mulla on muisto susta ja kaipuu luokses on pohjaton.”

Suorimmat viittaukset sotaan löytyvät toisesta albumista, jossa osa kuvista on repeytynyt pois, mutta säilyneissä on kuvattuna Tossu sotilaspukuisen miehen kanssa, sekä kuva viidestä nuoresta miehestä sotilaspuvuissaan tankin päällä istumassa. Mistä tai keneltä Tossu on kyseisen rintamakuvan saanut ei selviä albumista. Kuvien vieressä on teksti: ”Maanpuolustajain rintamaa. Kaunis näky, enpä unohtaa tahtois. – 1943.” Teksti on valkoisella paperipohjalla, ikään kuin alkuperäinen teksti olisi peitetty/korjattu. Kuvateksteissä toistuukin eri kuvien kohdalla toive, ettei Tossu unohtaisi aikoja. Niihin liittyy siis taustalla riehuvasta sodasta huolimatta varmasti isoja, nuoruuteen ja aikuistumiseen kytkeytyviä kokemuksia. Muutama harva viittaus menetyksiin löytyy, mutta pääasiallinen pohjavire albumeissa on positiivinen.

Viittauksia sota-ajan arkeen löytyy myös kuvan alta, jossa kaksi henkilöä juovat ’kahvia’: ”Joka välissä se korvike maistuu.” Arkea sotavuosien keskellä edustaa myös heinänteko, ja toisesta albumista löytyykin kuvia vuoden 1943 heinätöistä. Kuvissa esiintyy myös sen asemapäällikön perhe, jonka asemalla Tossu jatkosodan vuosina palveli, sekä useita lapsia, niin sukulaisia kuin naapurin jälkikasvua. Heidän kauttaan välittyy tietty toivo; ehkä tulevaisuus ei olekaan niin epävarma, kuin miltä se taatusti on tuntunut. Eläminen arjen hetkissä lienee ollut keskeistä, olihan Tossu jatkosodan päättyessä ja Lapin sodan alkaessa vain 23-vuotias, työuransa ja aikuisen elämänsä alussa.

Albumeita tutkiessani ja muistojani Tossusta miettien koin tietyllä tapaa iloa, että ymmärrän nyt kenties paremmin, mikä merkitys Korsuorkesteri-VHS:n katselemisella Tossulle oli. Toisaalta tunnen haikeutta siitä, että emme ehtineet hänen kanssaan puhua hänen kokemistaan asioista – olin noin viidentoista, kun Tossu kuoli. Kulttuurihistorioitsija minussa haluaisi kuulla ja ymmärtää, millaisia hänen kokemuksensa sota-ajan työskentelystä rautateillä olivat. Mistä Tossu ammensi elämänvoimansa noina hetkinä? Kaikin tavoin iloisessa, kolmea naista hiihtotamineissa kuvaavassa otoksessa teksti kysyy: ”Eikö peloita tytöt? Synkkä yksinäisyyskö? Ei toki! Sille me elämme ja siitä me uutta voimaa saamme! -44” Tossun kauniilla käsialalla kirjoitetut sanat korostavat nuoren ihmisen paloa ja halua elää raskaista ajoista huolimatta.

Teksti ja kuvat: Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri ja työskentelee opasvalvojana Lapin maakuntamuseolla.

Welcome to Singapore, to the Garden City where you will find a kaleidoscope of co-existing cultures and where traditional niceties are combined with sophisticated 20th century efficiency.

Näin toivottaa vierailijat tervetulleeksi Now Boarding: Experiencing Singapore through Travel, 1800s – 2000s -näyttely Singaporen kansallismuseossa. Singapore todellakin on kulttuurien sulatusuuni täynnä historiaa, uutta ja vanhaa.

Tämä ihmeiden maa kokosi yhteen historioitsijoita kesäkuussa 2023, kun kulttuurihistorian seuran eli ISCH:n vuosittainen konferenssi järjestettiin ensimmäistä kertaa yhdessä SGNC:n eli Society for Global Nineteenth-Century Studies -seuran konferenssin kanssa. Osa ohjelmasta oli yhteistä, ja neljän päivän aikana kuultiin niin kiinnostavia keynote-luentoja, kymmeniä esityksiä lukuisissa paneeleissa, kuin osallistuttiin iltaohjelmaan, kirjoitustyöpajoihin, kulttuurikävelylle ja gaalaillalliselle. ISCH:n konferenssin teemana oli Singaporen historiaan sopivasti Cultural History of Empires. Teemaa käsiteltiin lukuisista eri näkökulmasta.

Singaporen monet kasvot

Aloitetaan Singaporeen tutustuminen ruuasta: Vuonna 2020 Unescon maailman kulttuuriperintökohteiden listalle valitussa Hawker Centre -ulkoilmaruokailussa tiivistyy moni paikalliselle kulttuurille tyypillinen piirre. Lukuisat kojut tarjoavat edullista syötävää niin paikallisille kuin turisteillekin, ja parhaisiin ”talleihin” on kymmenien metrien jono. Saa olla nopsa, jos haluaa ehtiä varaamaan pöydän! Hawkerit ovat tärkeä tapaamispaikka, ja syötävää löytyy perinteisestä chicken rice -herkusta satay-vartaisiin, popiahista rojakiin. Oma suosikkimme juomista on raikas sitruuna-limejuoma.

Singaporen kasvitieteellisen puutarhan siemenpankin seinällä on tuntemattoman kreikkalaisen mietelause ”A society grows great when old men plant trees whose shade they know they shall never sit in”. 1960-luvun lopulla havahduttiin siihen, että Singapore oli peittymässä savusumuun. Sen jälkeen ympäristöä on lähdetty parantamaan erilaisin toimin. Esimerkiksi 1980-luvulla julkaistiin Garden-city-ohjelma ja vuonna 1992 Singapore Green Plan, jota on sen jälkeen päivitetty säännöllisesti. Kaupunkisuunnittelussa ohjelma näkyy vaikkapa laajoina ja innovatiivisesti toteutettuina viheralueina.

Singaporen keskustan kokonaissuunnitelma on nähtävillä City Hallin yläaulassa. Jo rakennetun rinnalle on sijoitettu puusta ja legoista koottuja pienoismalleja suunnitteilla olevista ympäristöistä. Ideointiin ja suunnitelmien kommentointiin voivat osallistua kaikki kaupunkilaiset avoimissa työpajoissa.

Singaporessa on neljä virallista kieltä: malaiji, mandariinikiina, englanti ja tamili.  Monien eri kulttuurien yhteiselo ei ole aina eikä kaikilta osin ongelmatonta, mutta Singaporessa yhden valtion ajatus pitää niin historiallisesti kuin nykypäivänkin näkökulmastaan sisällään lukuisia eri kieliä, kulttuureita, uskontoja ja elämäntapoja. China Townin ja Little Indian kaltaisilla vanhoilla asuinalueilla näkyy tapa jakaa eri kulttuuriset ryhmät erilleen, mutta uudemmilla asuinalueilla on näitä jakoja pyritty hälventämään. Singapore onkin luontaisesti monikulttuurinen maa, jossa eri kulttuurien ominaispiirteet, historia ja tavat muodostavat täysin omanlaisensa kokonaisuuden.

Singaporen kansallispäivää juhlitaan näyttävästi 9. elokuuta. Jotta kaikki sujuu ja kukaan ei menetä kasvojaan, harjoitukset aloitetaan pari kuukautta ennen varsinaista juhlaa. Kesäkuussa konferenssin imperialismiaiheista kiertokävelyä rajoittivat historialliseen keskustaan pystytetyt aidat, joiden sisällä valmistauduttiin juhlaparaatiin. Harjoitukset sisältävät myös viikonloppuisin Singaporen lipun lennätyksen ympäri saarta.

Historioitsijan vastuu

ISCH:n konferenssi huipentui illallisella, jossa oli virtuaalisesti mukana myös imperialismitutkimuksen suuri nimi John M. McKenzie. Kiinnostavan haastattelun päätteeksi myös konferenssin osallistujilla oli mahdollisuus esittää kysymyksiä. Keskustelussa nousivat esiin myös ajankohtaiset teemat: suurvalta-ajattelu, imperialismi ja kolonialismi eivät ole vain historiaa vaan myös nykypäivää. Historiantutkijoilla on vastuu paitsi menneisyyden ymmärrettäväksi tekemisestä, myös omalta osaltaan tulevaisuudesta.

Seuraavan kerran kulttuurihistorioitsijat kohtaavat Potsdamissa, Saksassa syyskuussa 2024.

Teksti ja kuvat: Annikka Immonen ja Pälvi Rantala

Juhlat saaristossa

Elokuussa 1989 kirjailija, kuvittaja, taidemaalari Tove Jansson vietti 75-vuotispäiviään. Hän oli ansioitunut, juhlittu ja suuresti arvostettu taiteilija, mutta syntymäpäiväänsä hän ei viettänyt juhlavissa peilisaleissa. Juhlat vietettiin Itäisen Suomenlahden saaristoalueella Porvoon edustalla, Pellingissä, lapsuudenystävän, tuolloin jo edesmenneen Albert Gustafssonin veneverstaassa Ednäsin alueella, Gustafssonien perheen pihapiirissä. Juhliin, joita oli ”salaa” järjestänyt Albertin eli Abben puoliso Greta Gustafsson, oli kutsuttu Janssonien lähisukua ja pellinkiläisiä ystäviä. Juhlinnan kohde saapui paikalle yli pihapiirin mustikkavarvikon värikkääseen kukkamekkoon ja kukkaseppeleeseen pukeutuneena puolisonsa Tuulikki Pietilä mukanaan. Iloiset, puheen ja musiikin täyttämät juhlat kestivät myöhään elokuiseen yöhön. Niiden aikana Tove piti puheen, jossa tiivistyy olennainen hänen suhteestaan pellinkiläiseen saaristomiljööseen ja juuri tähän Gustafssonien pihapiiriin:

Tiedän tuskin toista paikkaa maanpäällä, joka on antanut minulle sellaista rauhaa kuin tämä talo, veneverstas Edisvikenissä. [–] Lähes koko lapsuuteni kesät olen kokenut teidän saarienne keskellä ja se on totisesti ollut onnellisinta aikaa mitä minulla on ollut. Ja olen aika varma, että ilman sitä en olisi löytänyt kirjoittamista – ja ylipäätään halua kirjoittamiseen.

Gustafssonien pihapiiriin ja tähän veneverstaaseen kytkeytyi keskeisesti Toven merellinen historia jo lähes seitsemänkymmenen vuoden ajalta. Toven vanhemmat, Signe Hammarsten ja Viktor Jansson, olivat saapuneet näille rannoille 1920-luvun alussa ja viimeistään loppukesästä 1921 lähtien he viettivät kesiään täällä ja läheisillä saarilla. Ednäsin alueesta merenrantoineen ja saarineen muodostui Janssonin perheen kesäparatiisi. Pienen venematkan päässä sijaitsi Toven ja Tuulikin rakas Klovharun luoto, jonne he rakennuttivat taiteilijamökkinsä 1960-luvun puolivälissä ja viettivät siellä yhteiset kesänsä syksyyn 1991 asti.

Miten tutkia Tovea?

Toisinaan tutkimuksen kohteet tuntuvat lähes liian suurilta ja kulttuurisesti ikonisilta, jotta niistä saisi otetta tai niihin uskaltaisi edes tarttua. En ollut koskaan ajatellut kirjoittavani Tove Janssonista – vaikka olen tutkinut kirjoittavia naisia ja kirjoittamisen kulttuurihistoriaa sen eri muodoissa opiskeluajoista lähtien, ja paneutunut elämäkerralliseen tutkimukseen niin kirjoittamalla kuin tutkimalla elämäkertoja. Olen viettänyt suuren osan lapsuuttani ja nuoruuttani Porvoossa, vain noin neljänkymmenen kilometrin päässä Pellingistä, mutta suomenruotsalainen, vahvasti ruotsinkielinen saaristo jäi itselleni pitkälti vieraaksi. Perheeni juuret olivat hämäläisessä järvimaisemassa. Lapsuuden kirjallisista elämyksistäkin tärkeimpiä olivat Astrid Lindgren, Marjatta Kurenniemi ja Aili Somersalo.

Syvällisemmän kosketuksen Pellinkiin sain vasta 2000-luvun alussa, kun anoppini avioitui pellinkiläisen merikapteenin ja luotsin kanssa ja ryhtyi viettämään elämäänsä Suur-Pellingissä. Kesällä 2002 pääsin käymään ensimmäisen kerran Klovharulla. Sittemmin tutuiksi ovat tulleet niin syksyt, talvet kuin kesätkin Suomenlahden rannoilla. Pikkuhiljaa aloin hahmottaa Janssonien kulttuurihistoriallisen merkityksen juuri tällä Pellingin alueella. Niinpä kun kollegani, merelliseen kulttuurihistoriaan erikoistunut Otto Latva ehdotti minulle keväällä 2017 yhteisen kirjan tekemistä Tovesta, merestä ja saaristosta, ei ajatus tuntunut enää niin kaukaiselta – pelottavalta ja vaikealta kylläkin.

Tovesta on kirjoitettu paljon ja häntä on kuviteltu niin näytelmissä, elokuvissa, romaaneissa kuin kuvataiteessa. Mutta historioitsijat eivät olleet hänestä aiemmin kirjoittaneet eikä Toven vaiheita Pellingissä oltu systemaattisesti tutkittu tai kirjoitettu auki. Mikä olisi juuri meidän, Oton ja minun rakentama kulttuurihistoriallinen näkökulma Toveen?

Alusta lähtien oli selvää, että halusimme kiintopisteen juuri mereen. Tove Janssonin (1914–2001) kautta kun avautuu lähes vuosisatainen näkymä suomalaiseen saaristomiljööseen ja merelliseen elämäntapaan, myös siihen liittyviin muutoksiin. Janssonien perheen kesäelämä avaa paikallisen saaristokulttuurin ja helsinkiläisen boheemin taiteilijaperheen vuorovaikutusta ainutlaatuisella tavalla. Mitä pidemmälle kirjaprojekti eteni, sitä enemmän itse kiinnostuin Pellingin kulttuurihistoriasta, johon kuuluvat myös monet muut taiteilijat ja kulttuuripersoonat kuin vain Janssonit. Erityisen kiehtovaksi muodostui Gustafssonien ja Janssonien perheiden välinen suhde, jossa yhteinen saaristomiljöö jaettiin monen vuosikymmenen ajan.

Tove Janssonin ja hänen lähipiirinsä kautta meille kirjan kirjoittajille avautui historiallisesti pitkä kaari tarkastella yksilön suhdetta merelliseen luontoon, ja sekä sitä, miten monin tavoin tämä merkittävä taiteilija on tuotannollaan vaikuttanut siihen, miten me meren nykyään ymmärrämme. Ympäristöelämäkerran näkökulmasta muodostui keskiö, josta käsin tarkastella meren, saariston, luonnon ja taiteilijuuden vuorovaikutusta. Yhtä tärkeää oli niin merellinen luonto kuin yksilön kokemuskin siitä. Ympäristöelämäkerta tarkoittaa kirjassamme koko saaristolaisen miljöön, kulttuurin ja sosiaalisen vuorovaikutuksen huomioimista. Ympäristö ei ole vain luontoa, vaan myös rakennuksia, muokattua ympäristöä sekä ihmisten välisiä suhteita, arkielämää.

Lokkeja, oravia ja muita saariston luontokappaleita

Lapsuuden ja nuoruuden Ednäsin jälkeen Tove suuntasi yhä enemmän kohti avomerta ja saaria. Hänen unelmansa omasta saaresta toteutui ensin yhdessä veljen kanssa, mutta Klovharusta muodostui vihdoin se kaivattu etäämpänä oleva saariparatiisi, jossa Tove pystyi Tuulikin kanssa keskittymään ennen muuta työntekoon – sekä kalastamiseen. Klovharulainen luonto on piirtynyt monin erityisesti Toven novellituotantoon, mutta myös Tuulikki Pietilän grafiikkaan.

Kirjassamme keskeiseksi nouseekin Janssonin proosatuotanto, pienoisromaanit ja novellit, joissa hän käsitteli hyvin moninaisesti ihmisen ja luonnon välistä suhdetta, eläinten ja kasvien maailmaa. Monet hänen novelleistaan sijoittuvat merelliseen ympäristöön, joko kaupunkimiljöössä tai sitten kesämökeillä, saaristossa, rannoilla. Jansson oli oivaltava oma/elämäkerrallisen fiktion kirjoittaja – monissa hänen novelleistaan on esillä saariston ihmisiä, paikkoja ja tapahtumia, joita luonnostellaan mitä absurdeimmin vedoin. Lukija ei voi tietää – eikä hänen tarvitsekaan tietää – missä asioissa on totuuspohjaa, missä ei. Hän luo nerokkaita persoonia, joiden pohjana voi olla hänelle läheinen ihminen, mutta fiktiivinen luomus irtoaa taitavasti historiallisesta faktasta.

Yksi Janssonin kiehtovista novelleista on ”Orava”, joka on kenties saanut inspiraationsa siitä kummallisesta hetkestä, kun Klovharun luodolle saapui orava kesällä 1968. Oravan ja syksyä saaressa viettävän naisen kohtaaminen kertoo Janssonin omaperäisestä tavasta käsitellä luonnon ja ihmisen suhdetta. Kirjoitusinspiraatiota odottava nainen kohtaa oravassa kenties oman muuttuvan minänsä:

Syksy meren rannalla ei ollut sellainen kuin hän oli kuvitellut. Myrskyjä ei ollut koskaan. Saari lakastui kaikessa rauhassa, ruoho mätäni sateessa, kalliot tulivat liukkaiksi ja saivat tumman leväpeitteen joka ulottui kauas yli vesirajan, marraskuussa harmaus jatkui. Mitään ei ollut tapahtunut, ennen kuin orava tuli maihin. Hän meni lipaston peilin eteen ja katsoi kuvaansa, ylähuulessa oli hieno verkko pieniä pystysuoria ryppyjä joita hän ei ollut huomannut ennen. Kasvot olivat epämääräisen harmaanruskeat, vähän niin kuin marraskuinen maa, oravatkin tulevat talven alta harmaanruskeiksi mutta eivät ne kadota väriään, ne vain hankkivat itselleen uuden. (Tove Jansson: Orava. Teoksessa Kuuntelija. Suom. Kristiina Kivivuori. WSOY 1972, s. 187)

Yhtä yllättäen kuin orava on saapunut saarelle, se myös lähtee sieltä pois.

Saariston merkityksestä Tove Janssonille kertoo, että joutuessaan ikääntymisen vuoksi luopumaan rakkaasta Klovharustaan kesän 1991 päätteeksi, Tove ja Tuulikki eivät koskaan enää palanneet Pellinkiin. Se olisi ollut liian raskasta. He luovuttivat mökkinsä Pellingin kotiseutuyhdistykselle, joka huolehtii mökistä ja mahdollistaa sinne tehtävät vierailut ja taiteilijaresidenssit tänäkin päivänä.

Maarit Leskelä-Kärki

Teksti pohjana on Otto Latvan ja Maarit Leskelä-Kärjen ympäristöelämäkerrallinen tietokirja Meri ja Tove. Elämää saaristossa. John Nurmisen säätiö 2022.

Linkkejä

Lisätietoa Meri ja Tove -kirjasta: https://johnnurmisensaatio.fi/meri-ja-tove-ymparistoelamakerta-avaa-uuden-nakokulman-rakastetun-taiteilijan-elamaan/

Kotiseutuyhdistyksen Klovharun-sivut, joilta löytyy mm. sisäkuvia mökistä: https://www.pellingehembygdsforening.fi/fi/klovharun/

Runon ja suven päivää vietetään 6. heinäkuuta 2023 jo 25. kerran. Ajatuksen kirjailija Eino Leinon syntymäpäivän viettämisestä runon ja suven päivänä esitti näyttelijä Veikko Sinisalo, joka teki ehdotuksen kulttuuriministeri Tytti Isohookana-Asunmaalle jo vuonna 1991. Tuota pikaa tavoitteeksi tuli virallinen liputuspäivä, ja hanketta tukivat Suomen kirjailijaliitto, Suomalaisuuden liitto ja Suomen maakuntien liitto. Viralliseksi liputuspäiväksi 6. heinäkuuta tuli vuonna 1998.

Mikäpä sopisi suomalaiseen suveen paremmin kuin Eino Leino. Voi väittää, että Leinon runous on vaikuttanut siihen tapaan, jolla kuvittelemme suomalaista kesää. Kokoelmaan Sata ja yksi laulua (1898) sisältynyt ”Juhannus” on piirtynyt muistoihin, samoin kokoelmassa Kangastuksia (1902) julkaistu ”Lapin kesä”, joka oli ennen Vesa-Matti Loirin tulkintaa lukemattomien runoesitysten avainteos. Vuonna 1897 julkaistu kokoelma Yökehrääjä päättyi runosikermään ”Kesämuistoja”. Siinä suomalainen kesä näyttäytyy vain häivähtävänä hetkenä, tuokiona, joka muuttuu muistoksi nopeammin kuin arvaammekaan. Runo ”Soita somer, helkä hiekka!” päättyy kuuluisaan säkeeseen: ”Lyhyt Suomen suvi on.”

Vähemmän tunnettua on tosiasia, että Eino Leino osallistui suomalaisen kesän kuvittamiseen myös elokuva-alalla. Kun kotimainen tuotanto otti ensiaskeleitaan 1910-luvulla, pioneereihin lukeutui teatteriohjaaja Kaarle Halme, joka oli Leinon vanha tuttu. He olivat vuonna 1912 yhdessä perustamassa kalevalaisille draamoille pyhitettyä Helkanäyttämöä Helsingin Seurasaareen. Leino eli noina vuosina kroonisessa rahapulassa, ja vuonna 1913 hän tuli pyytämään apua Halmeelta. Silloin Halmeen päähän pälkähti ajatus, että tunnettu kirjailija voisi tehdä tekstin eläviä kuvia varten. Hän totesi: ”Sellainenhan luontuu Sinulta, vanhalta runonrustaajalta, kuin itsestään.”

Tosin helppoa käsikirjoituksen tekeminen ei ollut, sillä Leinolla ei ollut käsitystä siitä, millaisia elävät kuvat olivat. L. Onerva on todennut Leino-biografiassaan, ettei kirjailija ”milloinkaan elämässään käynyt elokuvissa”. Arvoitukseksi jää, kertoiko Halme, millaisia käsikirjoitusten tuli olla. Luultavasti Leino sepitti vain tarinan synopsiksen, jonka pohjalta Halme teki tarvittavat välitekstit. Joka tapauksessa lopputuloksena oli elokuva Kesä, joka kuvattiin Helsingissä ja Oulunkylässä kesällä 1913. Ensi-iltansa teos sai vasta tammikuussa 1915.

Elokuvakäsikirjoitusta sommitellessaan Eino Leino palasi syksyllä 1912 Tähtitarha-kokoelmassa julkaistuun runoonsa ”Vanteenheittäjät”. Leino-biografiassaan Onerva kutsuu runoa ”luonnokseksi filmiin”, mutta tuskin kirjailija vielä runoa rustatessaan ajatteli sen myöhempää hyödyntämistä elokuvassa.

”Vanteenheittäjät” on seitsemästä säkeistöstä koostuva loppusoinnullinen runo, jonka tuokiokuvista avautuu kokonainen draama. Esitän sen tässä kokonaisuudessaan, sillä runo rakentaa mieleenpainuvan kuvaelman suomalaisesta kesäillasta. Ensimmäinen säkeistö kertoo lähtökohtatilanteen. Pappilassa ollaan leikkimässä vanteenheittoa, ja ilonpito kaikuu kylälle asti:

Lentävi vanteet ristin ja rastin,
ilmassa leikki ja laulu soi,
kuuluvi pajatus kylihin asti,
ihmiset kylissä aprikoi:
rovastilla on vieraita varmaan.

Jos ensimmäinen säkeistö katsoi pappilan seuraelämää etäältä, kaukaisena kumuna, toinen säkeistö tuo lukijan lähelle ihmisiä, talon väkeä ja heidän vieraitaan. Hameet hulmuavat ja nilkat vilkkuvat, kun vanteet lentävät. Toisen ja kolmannen säkeistön päähenkilö on ”talon rouva”, rovastin vaimo, joka on vielä ”nuori ja notkee”. Hän on seurueen keskus, joka heittää kauneimmat kaaret ja lausuu sorjimmat lauseet:

Notkuvi varret, vilkkuvi nilkat,
neitojen helmat hulmuelee,
herrojen otsilta tippuvi tilkat,
kenpä se ylinnä keikahtelee?
Talon rouva nuori ja notkee.

Hänpä se kaartehen kauneimman heittää,
lausehen sorjimman suustansa suo,
ripsillä pitkillä silmänsä peittää,
oravansilmänsä ruskeat nuo.

Neljäs säkeistö sisältää draaman siemenen. Leikkijöiden joukossa on maisteri, joka ei saa silmiään irti nuoresta rouvasta. Vaikka rouva heittääkin ”kauneimmat kaartehet”, hän osuu vahingossa maisteriin:

Kas, miten hänehen maisteri vilkkuu,
sihtaa silmä kuin tulijous.
Vantehen kaulaansa sai, että kilkkuu,
siitäkös nauru ja kikatus nous –
talon rouvan vetreän vanteen.

Samaan aikaan vanhempi väki – herrat – istuvat kuistilla maljojaan nauttimassa. Ilta alkaa olla jo myöhä, ja rovastin silmät painuvat vähitellen kiinni. Hän on autuaan tietämätön siitä draamasta, jota vanteenheittäjät paraikaa käyvät:

Istuvat kuistilla vanhemmat herrat,
maistavat maljoa höyryävää.
Unhottuu puhe useat kerrat,
nyykähtää ukko rovastin pää –
kun vanteet niin kauniisti lentää.

Kuudennessa säkeistössä runon puhuttelumuoto muuttuu. Ehkä on kyse runoilijan kommentista tai maisterin sisäisestä äänestä, varoituksesta. Nuori neito on ottanut vanhan miehen. Kesäyön tulisissa katseissa on vaaransa:

Ah, älä katsele vartta sa tuota
liioin, maisteri liekkisyön!
Karkkoa kaunihin naurajan luota,
pelkää keijuja kesäisen yön! –
On nuori vanhalle mennyt.

Viimeinen säkeistö ei tuo ratkaisua draamaan, ja tuntuu kuin varoituksen äänet kaikuisivat turhaan. Leikkivät nuoret sulautuvat kesäyön hämärään, tuoksuvan luonnon helmaan:

Vilkkuvi nilkat ja punaiset sukat,
aurinko painuvi metsän taa,
hehkuvi puut sekä poskien kukat,
tuoksuvi kasteinen nurmi ja maa.
Ja nuorten riemu se raikuu.

Tästä kesäyön hämyisestä tuokiokuvasta kirposi idea Kesä-elokuvan käsikirjoitukseen. Runon rakenne muistuttaa elokuvakohtausta. Jakso alkaa kuvalla kesäisessä maisemassa lepäävästä pappilasta, jonka pihamaalla seurue ilkamoi. Seuraavassa säkeistössä näemme nuoren rouvan, joka nilkat vilkkuen heittää vanteitaan. Välillä maisteri katselee neitoa, ensin ehkä arasti, lopulta tulisemmin. Samaan aikaan vanhat herrat istuvat pappilan kuistilla keskustelemassa, ja rovasti nuokkuu. Eino Leinon runo on kuin kuvien sarja: se olisi ollut helppo siirtää eläviksi kuviksi. Koska käsikirjoitusta ei ole säilynyt, on tosin mahdoton arvioida, missä määrin Leino lopulta hyödynsi säkeitään.

*

Ensi-iltaan valmistuneesta elokuvasta on säilynyt juonitiivistelmä, jonka alkupuolen voi tulkita ”Vanteenheittäjien” inspiroimana. Draama on kuitenkin muuttunut sikäli, ettei maisterin flirttailun kohde ole pappilan nuori rouva vaan rovastin tytär. Runon perusidea – ”on nuori vanhalle mennyt” – puuttuu, samoin ajatus nuoren maisterin edustamasta luonnonvoimasta, kesäyön seksuaalisesta huumasta, joka ei tavoita kuistilla istuvaa vanhaa rovastia, mutta yhdistää nuoria vanteenheittäjiä. Runo rakentaa pienoiskoossa kolmiodraaman, kun taas elokuva alkaa maisterin ja rovastin tyttären rakkaussuhteesta.

Elokuvan päähenkilö on – kuten säilynyt käsiohjelma toteaa – ”elegantti helsinkiläisnuorukainen” Aarne Holm (Konrad Tallroth), joka viettää kesää maalaispappilassa ja liehittelee ”ajankulukseen” nuorta Sylviä (Mandi Terho). Suhde johtaa kihlaukseen, eikä Sylvi voi olla ylpeilemättä ”pääkaupunkilaissulhasestaan” ystävilleen. Aarne saa kuitenkin kirjeen vanhalta ystävättäreltään Dagmarilta (Hilma Rantanen), joka pyytää Aarnea seurakseen matkalle Helsinkiin, eikä Aarne tahdo kieltäytyä. Helsingin rautatieasemalla ovat vastassa Dagmarin ihailijat Arvi (John Precht) ja Bernard (Theodor Weissman). Arvi ja Bernard järkyttyvät Aarnen ja Dagmarin nähdessään siinä määrin, että päästävät parin livahtamaan. Lopulta autoilevat kaverukset tavoittavat ihanteensa hotelli Apollosta, ja kaikki neljä istuutuvat yhdessä aamiaiselle. Dagmar tapaa kaikki kosijansa kahden kesken ja leikkii nuorukaisten tunteilla. Erityisesti häntä ärsyttää uutinen Aarnen kesäkihlauksesta, minkä jälkeen hän keimailee yhä enemmän Arville ja Bernardille.  Aarne ei enää kestä vaan kirjoittaa Sylville ja purkaa kihlauksen.

Kuten jo tarinan tässä vaiheessa on ilmeistä, Kesä oli ”Vanteenheittäjiä” huomattavasti laajempi kertomus, ja on mahdollista, että Kaarle Halme maustoi Leinon kirjoittamaa synopsista piirteillä, jotka saivat teoksen muistuttamaan aikakauden muita elokuvamelodraamoja.

Kesä-elokuva huipentui kohtaukseen, joka oli kuvattu Kaivopuistossa. Tässä jaksossa Dagmar tapaa jälleen kosijansa vuorotellen. Arvi ei kestä kohtaamista vaan tarttuu pistooliin pakottaakseen viettelijän tekemään ratkaisunsa. Samalla hetkellä Aarne astuu huoneeseen, ja Arvi ampuu hänet ”hetkellisen mielettömyyden puuskassa”. Dagmar heittäytyy katuvaisena kuolleen Aarnen vierelle samalla, kun Arvi lähtee poliisilaitokselle ilmiantamaan itsensä. Käsiohjelman viimeinen virke viittaa siihen, että elokuva päättyi kuviin kesäisestä maaseudusta, joka on kaukana kaupungin kiihkeydestä: ”Mutta kaukana maalaispappilassa suree nuori tyttö menetettyä onneaan.”

Käsiohjelma ei paljasta, sisälsikö Kesä vanteenheittokohtausta. Koska Leino itse oli kertonut – ilmeisesti sekä Halmeelle että L. Onervalle – elokuvan perustuvan runoon, on kuitenkin mahdollista, että pelikohtaus nähtiin alussa, pappilan pihalla. Nuoren rouvan tilalla oli tytär Sylvi, jolle Aarne Holm heitti tulisia katseitaan. Lopullisella filmillä oli mittaa 738 metriä ja kestoa noin 40 minuuttia (kuvanopeudella 16 fps), ja teos oli kolmella kelalla. Luultavaa on, että maalaispappilaan sijoitettu jakso on kattanut elokuvan ensimmäisen osan, kun taas kaksi viimeistä tapahtui kesäisessä Helsingissä.

*

Kun Kesä tuli ensi-iltaan tammikuussa 1915, lehti-ilmoituksissa lueteltiin näyttelijät ja heidän roolinsa. Ensimmäisenä kerrotaan Dagmarin esittäjä Hilma Rantanen ja hänen jälkeensä Sylvinä näytellyt Mandi Terho. Välissä ovat rovasti vaimoineen sekä täti Bernard. Dagmarin kosijat Aarne, Arvi ja Bernard ovat listassa viimeisinä, heistä Aarnen esittäjä Konrad Tallroth ensimmäisenä. Epäilemättä Dagmarin ja Sylvin hahmot ovat olleet tarinan keskiössä. Kaarle Halmeen tytär Tyyne Jauri on muistellut, että Sylvin kokemus painui erityisesti mieleen ja että teos loppui ”lähikuvaukseen pappilan tyttärestä”.

Syklinen, sulkeutuva rakenne, jossa palataan maalaispappilaan, on antanut elokuvalle elegisen luonteen. Aloituskohtauksessa vallitsee odotus ja kiihko, lopussa muisto ja karvas pettymys. Ehkä juuri tässä on ripaus Eino Leinon runoutta. Silmiinpistävää on myös elokuvan nimi Kesä, joka poikkeaa aikakauden muista nimistä tiiviydellään ja abstraktisuudellaan. Ehkäpä tekijät, ohjaaja Kaarle Halme ja tuottaja Hjalmar V. Pohjanheimo, halusivat korostaa runoilija-Leinon panosta. Leinon ”kesä” on odotuksen ja muiston katkeransuloinen sekoitus.

On epäselvää, näkikö Eino Leino koskaan tekstiinsä perustuvaa filmiä. Jaurin muistelman mukaan ennen esitystä elokuvateatterin ulkopuolella oli ”vilskettä kuin parhaimmillakin markkinoilla” ja saliin saapui ”hyvinvoivaa rahvasta katetuissa vaunuissaan, santarmeja ja kaartin sotapoikia tytöntylleröineen, hienohelmaisia, parfyymille tuoksuvia herrasneitejä, työmiehiä, taiteilijoita, kirjailijoita ja näyttelijöitä”. Itse esityksessä yleisö eli mukaan, tömisytteli jalkojaan, rapisutteli karamellipapereitaan ja keskusteli – ajan tavan mukaan – äänekkäästi ”pysyäkseen juonessa mukana”.

Siihen, että elokuva sai ensi-iltansa varsin pitkän odottelun jälkeen, oli syynsä. Jokin tekninen ongelma oli sattunut kuvauksissa kesällä 1913, ja ilmeisesti filmin valotus oli epäonnistunut. Tyyne Jauri muisteli: ”Kuvaus on myöskin ollut hieman hämärää, mutta valkopukuisten, aavemaisten hahmojen liikkuminen mustanharmaassa ympäristössä on vain lisännyt filmin jännittävyyttä.” Suomalaisessa kesäyössä liikkui ”aavemaisia hahmoja”, ja ehkäpä yleisöllä oli vaikeuksia tunnistaa näyttelijöitä. Vaikka Jauri kuvaakin tämän jännittävänä ilmestyksenä, teoksen on täytynyt jäädä yleisölleen etäiseksi. Tähän viittaa se, että Kesä katosi kevään 1915 jälkeen kokonaan yleisön nähtäviltä. Helsingin jälkeen elokuva esitettiin Tammisaaressa ja Hangossa, mutta sitä ei nähty lainkaan muualla Suomessa. Arvoitukseksi jää, mitä elokuvan filmikopiolle lopulta tapahtui. Kesästä jäi vain muisto.

Hannu Salmi

Teksti perustuu kirjoittajan teokseen Kadonnut perintö. Näytelmäelokuvan synty Suomessa 1907–1916 (2002), jossa on käsitelty laajemmin Kaarle Halmeen elokuvatuotantoa ja myös Kesä-elokuvaa.

Joskus ei tarvitse lähteä naapurikuntaa edemmäs löytääkseen uusia museokohteita. Ystäväni vei minut maaliskuussa vierailulle Vilkkimäen kahvimuseoon. Molemmilla oli sen verran vapaata, että saatoimme tehdä ex tempore-retken sadepäivän iloksi. Museo sijaitsee Liedon vanhassa meijerissä Hakulan kylässä. Olin kyllä ajanut siitä joskus ohi, mutta en ollut pysähtynyt.

Meijeritoimintaa

Valkoinen meijerirakennus on vuodelta 1927 ja siinä toimi aluksi Liedon Osuusmeijeri, joka kuitenkin siirtyi nopeasti Valiolle. Liedossa on valmistettu mm. meille kaikille tuttua Aurajuustoa. Meijeritoiminta loppui jo 1939, jonka jälkeen rakennus on ollut niin juhlapaikkana kuin ammusvarastonakin. Kiinteistön nykyiset omistajat ostivat sen vuonna 2010 ja kunnostivat pahoin rapistuneen rakennuksen yrityskäyttöön. Museon lisäksi paikassa toimii kahvila Namia, jossa voi helpottaa oman kahvihampaan kolotusta.

Rakennus on erittäin näyttävä pienine yksityiskohtineen, mutta koska vierailupäivänä satoi niin rankasti, en ehtinyt ottaa ulkoa kuvaa. Nopea siirtymä autosta sisätiloihin oli ainoa keino pysyä edes melkein kuivana.

”Muistinvirkistysmuseo”

Museo on hyvin pieni, oikeastaan vain yksi sivuhuone, mutta tunnelma on sitäkin hienompi. Seinät ovat lattiasta kattoon asti täynnä erilaisia kahvipakkauksia ja kahvintekoon liittyviä tarve-esineitä aina 1900-luvun alkuvuosilta asti. Mukana on myös kahvipakkausten mukana olleita keräilykortteja sekä kuvakokoelma Paula-tytöistä. Kokoelman on pitkälti edesmenneen keräilijän Simo Juvalan kokoama.

Paikalla on usein Vilkkimäen Kahvimuseo ry:n puheenjohtaja Seppo Louhivuori, joka kertoilee mielellään museosta ja vastailee kävijöiden kysymyksiin. Hän kutsuu paikkaa ”muistinvirkistysmuseoksi”, sillä monet esineet ja pakkaukset kirvoittavat kävijöissään muistoja lapsuudesta.

Itse olen sen verran nuori, ettei moniin esineisiin liity henkilökohtaisia muistoja, mutta  bongasin sentään hyllystä näyttävän peltirasian, jossa mummoni säilyttää yhä valokuvia. Alunperin siinä on ollut Kutsu-kahvia.

Historiantutkijan näkökulmasta on ilahduttavaa, että tällaisia museoita on olemassa. Keräilijöillä ja harrastajilla on valtavasti tietoa, jota ei oikeastaan ole missään ylhäällä. Se on vuosien varrella kertynyttä tietotaitoa. Jokaisen esineen taustatarinan mukanaan tuomaa.

Vilkkimäen Kahvimuseo on ilmainen käyntikohde. Museo ottaa myös vastaan lahjoituksia, kuten pienpaahtimoiden kahvipakkauksia eri puolelta Suomea.

FT Henna Karppinen-Kummunmäki on kulttuurihistorioitsija ja tietokirjailija sekä Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen.

Luitko jo päivän uutiset? Vaikuttiko jokin liian paksulta ollakseen totta? Olet ehkä ahmaissut rasvaisen aprilliankan, vaikka myönnettäköön, että joskus totuus on tarua ihmeellisempää. Sanomalehtien aprilliuutiset on vanha keksintö ja suomalaislehdistössäkin niitä on vilahdellut huhtikuun ensimmäisinä jo kauan sitten. Tehdäänpä seuraavaksi pieni pyrähdys 1800- ja 1900-luvun vaihteen aprillipiloihin.

Kansalliskirjaston Digipalvelusta löytyy ensimmäiset maininnat suomenkielisen lehdistön aprillipiloista 1890-luvulta. Hämeenlinnassa julkaistu maakuntalehti Hämäläinen tunnusti nöyränä, että he olivat langenneet peräti kolmeen aprillijuttuun, jotka he olivat kopioineet lehteensä muualta.

Aprillijuttuja pääsi viime lauvantai-lehteemme kokonaista kolme kappaletta. Perätön ankka oli se Uudesta Suomettaresta lainattu juttu, että Humlebergin huvilassa joku akka olisi suistunut kaivoon. Samoin oli se Päivälehdestä lainattu ”uutinen”, että Pielisjärvellä kaksi ihmistä oli tavattu nälkään kuolleena, valhe. Ja että Barcelonan satamassa koko joukko laivoja oli palanut, se myös oli ulkomaan sanomalehtien lentoon panema Aprilli-juttu. (Hämäläinen 6.4.1892)

1800-luvulla oli tavanomaista, että uutisia ja muuta sivuntäytettä otettiin muista lehdistä ja kopioitiin sanatarkasti tai vähän muunneltuna omaan lehteen. Hämäläisen toimitus oli rohkea tunnustaessaan kömmähdyksensä, mutta toisaalta tapaus kuvasti hyvin lehtien toimittamisen hankaluutta. Toimittajien oli vaikeaa tietää, mikä oli totta ja mikä ei, kun juttuja otettiin vastaan lukijoilta ja kun niitä lainailtiin muista lehdistä. Oli pakko tunnustaa, jos oli tehnyt virheen, koska sen oli todennäköisesti myös joku kilpailijalehti vahingonilolla huomannut ja siitä huomauttanut, ja piti kuitenkin pitää kasvonsa ja lukijansa. 1800-luvun loppupuoliskon kasvavalle lehdistölle oli ominaista kova kilpailu lukijoista. Kaikille aviiseille ei riittänyt lukijoita.

1800-luvun lopun vahvasti politisoitunut ja lukijoista keskenään kilpaileva lehdistö näkyi myös ilkeämielisissä ”aprillipila”-jutuissa, kuten tässä, jossa Vasa Tidning oli kommentoinut kilpailijalehtensä ”suunnanvaihdosta”:

Aprillipilana kertoo V. T. eilen että Vasa Nyheter samasta päivästä tulee esiintymään järkevästi ja puolueettomasti. Tokkohan kukaan lie antanut narrata itseään! (Pohjalainen 2.4.1896)

1890-luvun puolivälissä ainakin jotkut lukijat osasivat odottaa aprillipiloja, koska esimerkiksi uutista jäänmurtajan saapumisesta Helsinkiin luultiin aprillipilaksi.

Tämän mahtavan jäänsärkijän tulo muutoin on helsinkiläisten hauskimpia kevätpäiviä. Miehissä sitä silloin riennetään vastaanottamaan kauas meren ulapalle. Siellä juostaan kilpaa sen kanssa ja pyritään niin lähelle kuin mahdollista sen avonaista väylää. Kaikeksi onnettomuudeksi pääsi Murtaja kuitenkin viime kevännä satamaan ilman tällaista juhlallista vastaanottoa; se veitikka kun tuli aprillipäivänä ja sen tuloa koskeva uutinen sanomalehdissä yleensä luultiin aprillipilaksi, siten jäi näkemättä koko lysti, vaikka olisi ollut niin hyvää aikaakin, kun sattui olemaan sunnuntaipäivä! Nyt sen tulosta tänne ei vielä ole toivoakaan pitkiin aikoihin. (Savo-Karjala 10.4.1895)

Murtaja oli vuonna 1890 valmistunut Suomen ensimmäinen jäänmurtaja. Tässä videossa jäänmurtaja Tarmo otetaan iloisesti ja uhkarohkeasti vastaan vuonna 1928:

1800- ja 1900-luvun vaihteessa aprillia laskettiin myös huhtikuun viimeisenä päivänä. Tammerfors-sanomalehti raportoi 30.4.1895, että Pohjoisnavalle yrittäneen tutkimusmatkailija Peder Nansenin lähettämä, viestiä kantava ilmapallo oli löydetty Tampereen läheltä Teiskosta ja sitä saattoi tulla katsomaan torille ennen kuin se palautettaisiin Tanskaan. Tutkimusmatkailija Fridtjof Nansen oli kylläkin yrittämässä Pohjoisnavalle, mutta Peder Nansen saattoi olla viittaus tanskalaiseen kirjailija-toimittaja Peter Nanseniin, joka oli kääntänyt muun muassa suomalaista kirjallisuutta tanskaksi. Tampereen Uutiset raportoi, että väki oli langennut kaikista vihjeistä huolimatta ansaan:

Herkkäuskoista väkeä näyttää Tampereella löytyvän enemmin kuin kyllin. […] Todeksi sen miltei kaikki kuitenkin uskoivat ja lukematon joukko väkeä tulvasi illan suussa hevostorille kuuluisaa palloa katsomaan. Palatessaan kukin kyllä jo ymmärsi tulleensa ”aprillatuksi”, mutta mennessä ei tämmöistä lainkaan aavistettu. (Tampereen Uutiset 1.5.1895)

Tammerfors oli mahdollisesti saanut innoituksen tähän juksaukseen Saksasta. Berliner Tageblatt oli nimittäin uutisoinut 1.4.1895, että Fridtjof Nansen oli päässyt viimein Pohjoisnavalle (hän ei koskaan päässyt sinne) ja tähän syöttiin olivat tarttuneet monet italialaiset ja ranskalaiset lehdet, muun muassa kuuluisa Figaro.

Eikä tässä vielä kaikki: Tammerforsin pilan otti todesta myös ruotsalaislehdistö. Lehden ilmestymisen jälkeen Uudestakaupungista oli Tampereen Uutisten mukaan sähkötetty Ruotsin kuninkaalle ja Aftonbladetille Nansenin pallon löytämisestä: ”Nansenin pallo pudonnut Teiskon kappeliin Tampereen lähellä. Pohjoisnapa saavutettu heinäkuun 14 p. 1894. Kaikki hyvin, mutta pyytää apumatkuetta Huippuvuorten kautta.” Kun Aftonbladetin toimitus kysyi pikasähkeellä lisätietoja, vastattiin, että uutinen olikin väärä ja että tarkempi selitys tulisi postissa.

Ilmapallo oli keskiössä myös Wiipuri-lehden vuoden 1908 aprillipilassa. Kaksi ruotsalaisupseeria oli kuulemma laskeutuneet sen avulla viipurilaiseen Papulan metsään. Eräs pietarilainen lehti kopioi tämän uutisen palstoilleen, joka johti siihen, että Ruotsin konsulaatista tehtiin virallinen tiedustelu miesten kohtalosta.

1800- ja 1900-luvun vaihteen ihmiset sai ilmeisesti hyvin liikkeelle lupaamalla heille nähtäväksi eksoottisia eläimiä tai luonnonilmiöitä. Tampereen Uutiset laski liikkeelle aprillijutun, että kuuluisa Barnumin eläinnäyttely oli saapunut Kalevankankaalle:

[…]toivomme, etteivät ne arvoisat lukijat, jotka mainitun aprillipilan vuoksi saivat asiaa Kalevankankaalle, siitä ole kovasti suutuksissaan, sillä vaikka he eivät saaneetkaan nähdä Barnumin eläinnäyttelyn ihmeitä, niin saivathan siihen sijaan hetkisen hengittää terveellistä kevätilmaa ja nauttia keväisestä säästä. (Tampereen Uutiset 5.4.1899)

Wiipurin Sanomat taas huijasi lukijoitaan aprillipäivänä 1903, että kaupunkiin oli saapunut Wienistä saakka mursu ja jääkarhu kylpylämatkalle, ja että ne majoittuivat Neitsytniemen kentällä. Pilan oli uskonut jopa lehden oma pakinoitsija ”Jäkkäniska”, joka oli rynnännyt kentälle huomatakseen tulleensa jymäytetyksi. (Eipä siinä, ovathan Itä-Suomessa lomailevat mursut vetäneet ihmisiä töllistelemään myöhemminkin.) Mutta hän sai kuitenkin lievitettyä häpeäänsä sillä, että helsinkiläislehdet olivat menneet Laatokka-lehden aprillipilaan, joka oli eläimeen liittyvä sekin. Laatokassa oli kerrottu, että metsästyskoirat olivat ajaneet erään metsäkauriin Sortavalaan, jossa se oli saatu kiinni ja se oli samalla synnyttänyt kolme poikasta. Tämä oli ihmeellinen tapaus, koska normaalisti metsäkauris saa vain yhden poikasen ja senkin kevätkesällä. Äiti- ja lapsikauriit olikin viety ”juhlasaatossa” kaupungin seurahuoneelle ja sieltä ne oli tarkoitus kuljettaa eteenpäin Korkeasaaren eläintarhaan. Yksi helsinkiläislehti olikin jo ehtinyt käydä Korkeasaaressa katsomassa, olivatko kuuluisat elikot saapuneet, mutta joutui lähtemään tyhjin toimin ja nolona pois.

Luonnonilmiöt taas juoksuttivat herkkäuskoisia lukijoita katsomaan valtavia meteoriitteja, jotka paiskaantuivat huhtikuun ensimmäisinä Viipuriin vuonna 1896 ja Raumalle vuonna 1909.

Sanomalehtien aprillipiloissa korostuvat luonnollisesti ajankohtaiset asiat. Esimerkiksi 1905 uutisoitiin, että Haminan sairaalaan oli tuotu 53 sotilasta ”Mandshurian sotanäyttämöltä” ja kaksi japanilaista sotavankia. Venäjän ja Japanin välinen sota käytiin vuosina 1904–05 ja sitä on luonnehdittu ensimmäiseksi nykyaikaiseksi sodaksi.  Keväällä 1905 Mantšuriassa käytiin suuri taistelu, joka päättyi japanilaisten voittoon. Kerrottakoon, että Venäjän itäisimmästä nurkasta Haminaan on tuhansia kilometrejä matkaa, joten pitkän matkan taittoivat potilaat ja vangit.

Karjala-lehti uutisoi huhtikuun ensimmäisenä 1914, että pitkään etsitty Mikael Agricolan hauta oli viimein onnistuttu löytämään Viipurin vanhasta tuomiokirkosta. Jutussa valitettiin, ettei kuvia ehditty vielä ottamaan – niitä olisi seuraavan päivän lehdessä – mutta lukijat ja lehtien toimittajat olisivat tervetulleita seuraamaan arkun avaamista klo 12. Onnistuneessa aprillijutussa on sopivasti totta ja tarua. Tässäkin tapauksessa Agricolan haudan oli arveltu olevan jossain päin Viipuria ja mahdollisesti juuri tässä kirkossa, mutta sitä ei ollut onnistuttu löytämään. Uutinen kopioitiin totena ainakin kahteen muuhun lehteen. Jälkihuomautuksena mainittakoon, ettei Agricolan hautaa ole löydetty tähän päivään mennessä.

Paitsi että aprillipilat olivat hauskaa ja melko viatonta viihdettä, niillä oli erään pakinoitsijan mukaan myös yleisöä kasvattava tehtävä: ne ohjasivat heitä lähdekriittisiksi – vähintään kerranpari vuodessa, aprillina ja mätäkuuna. Tämän Rauman lehdessä 1909 julkaistun pakinan mukaan osa lukijoista uskoi vieläkin kaiken mikä sanomalehdessä luki osaamatta käyttää omaa arvostelukykyään, joten tällaiset pilajutut saivat heidätkin tarkastelemaan lehtien sisältöä jatkossa kriittisesti.

Hyvä esimerkki onnistuneesta aprillipilasta ja yleisön arvostelukyvyn testaamisesta tuli Karjalan Sanomilta, joka pyysi lukijoitaan arvaamaan, mitkä uutiset huhtikuun ensimmäisessä numerossa olivat pötyä. Oikein arvanneet palkittiin. Lehti vastaanotti paljon hyviä vastauksia perusteluineen, mutta vain neljä lukijaa arvasi oikein. Aprillijutuksi epäiltiin muun muassa seuraavaa uutista:

Härkä syönyt 400 mkn aterian. Kun joku aika sitten Hollolassa eräässä kartanossa eläinlääkäri piti karjantarkastusta, niin laski hän päällystakkinsa pilarissa olevaan naulaan, jonka vieressä myös kartanon suuri härkä lepäili. Tämä pudottikin palton alas ja alkoi tutkia taskuja. Löysi sieltä lompakon, joka sisälsi yli 400 mk. ja söi sen rahoineen päivineen. Ensin syntyi tästä hälinää. Luultiin, että lompakko on ihmiskäden kautta kadonnut, mutta vihdoin alettiin epäillä härkää. Lääkärimme nukutti härän ja teki leikkauksen, joka todistikin, että härkä oli syönyt tuon kalliin aterian. (Karjalan Sanomat 1.4.1915.)

Tämä oli Karjalan Sanomien mukaan kuitenkin aivan tosijuttu. Aprillipila olikin se, ettei lehdessä ollut aprillipilaa!

Lähteet:

Helsingin Sanomat 12.4.1908

Hämäläinen 6.4.1892

Karjala 1.4.1914

Karjalan Sanomat 1.4.1915, 8.4.1915

Mikkelin Sanomat 7.4.1914

Pohjalainen 2.4.1896

Päivälehti 8.5.1895

Rauman Lehti 6.4.1909, 27.7.1909

Sanomia Turusta 16.4.1903

Savo-Karjala 10.4.1895

Tammerfors 30.4.1895

Tampereen Uutiset 1.5.1895, 5.4.1899

Uusi Suometar 2.4.1896, 5.4.1905

Viipuri 27.4.1895

Kaikista ajanjaksoista herää stereotyyppisiä mielikuvia, joiden oikeellisuus on vaihtelevaa. Kun joku mainitsee käsitteen “klassisen kauden Ateena” moni miettii hohtavia valkoisia patsaita ja tasa-arvoista demokratiaa. Todellisuudessa patsaat olivat muutama vuosituhat sitten värikkäästi maalattuja ja äänestysoikeuskin koski hyvin harvoja yläluokkaisia miehiä. Tässä kirjoituksessa tarkastellaan niin kutsuttujen penitentiariaattiasiakirjojen kautta, miten alkuperäislähteet korjaavat populaarikulttuurin luomia mielikuvia keskiajasta. Toisaalta voidaan todeta heti alkuun, että on selvää, ettei tässä blogikirjoituksessa tarkastelemani Disenchantment-sarja monilta osin yritä edes pyrkiä historiallisiin reaalimaailman narratiiveihin, joten ne eivät haittaa viihdyttävää katsojakokemusta. Mutta missä määrin sarja haluaa tarkoituksellisesti ratsastaa keskiaikaan liittyvillä stereotypioilla komediamielessä ja minkä verran sarja toistaa niitä tahallaan?

Matt Groeningin sarja Disenchantment keskiajan peilinä

Monista populaarikulttuurin tuottamista keskiaikastereotypioista jännittävin on mielestäni ollut Netflixin tuottama sarja Disenchantment. Sarjan on luonut Simpsoneista tunnettu Matt Groening, joka ei säästele yhteiskuntakritiikkiään ja satiiria tässäkään luomuksessa. Kun sarjan ensimmäisen kauden avausjaksoa tarkastelee keskiajan myyttisen pimeyden näkökulmasta, nousee esiin kolme stereotypiaa: vailla harkintaa ja katumusta harjoitettu silmitön väkivalta, hygienian puute ja noituus. Sarjaa katsoessa korostuvat myös intertekstuaaliset viittaukset lukuisiin kaunokirjallisiin teoksiin, mutta jätän ne jonkun toisen analysoitaviksi.

Avausjaksossa poliittisin perustein solmittava avioliitto on realisoitumassa päähenkilön prinsessa Tiabeanien vastustuksesta huolimatta. Toisesta kuningaskunnasta saapunut sulhanen on alttarilla poimimassa karannutta sormusta, mutta kömpelyydessään osuukin kyyristyessään miekkaan. Vaikuttaa siltä, että fantasiamaailmaan tukevasti sijoittuvan sarjan käsikirjoitukseen on sopinut hienosti juonikuvio, jossa prinssi ei saakaan surmaansa välittömästi vaan kertoo, että voisi vielä pelastua, jos joku vain vaivautuisi nostamaan hänet pois miekan päältä. Kukaan ei kuitenkaan vaivaudu, vaan prinssi menehtyy. Sarjasta piirtyy kautta linjan kuva, jossa väkivalta ja teloitukset ovat täysin jokapäiväisiä ja niihin suhtaudutaan välinpitämättömästi.

Ennen samaisia häitä on kohtaus, jossa morsiamen isä kehuu, miten hän on erittäin puhdas, sillä koirat ovat nuolleet hänet kahdesti. Stereotyyppiseen pimeään keskiaikaan tuntuu olennaisesti kuuluvan räikeä hygienian puute, jopa kylpemiseen liittyviä pelkoja, mutta tämän myytin on kumonnut keskiajan tutkija Hannele Klemettilä: ”Toki keskiajalla haisi pahalta, mutta ei niin paljon kuin kuvitellaan. Euroopassa oli kylpylöitä ja ihmiset rakastivat peseytymistä ja kylpemistä. Likaisuus liittyi siis äärimmäiseen köyhyyteen”. On todettava, että äärimmäisen köyhäkin käytti keskiajalla peseytymiseen ihan vaan vettä ja saippuaa.

Keskiajan arjen historiasta kertovasta Daily Life in the Middle Ages -kirjasta löytyy laaja ja monista näkökulmista kirjoitettu luku, joka käsittelee niin henkilökohtaista hygieniaa kuin kaupunkien jäteinfrastruktuuria.  Paul Newman kirjoittaa, miten etenkin elokuvissa on viimeisen sadan vuoden aikana korostunut, että kaikki yhteiskuntakerrostumat kuninkaista lähtien olivat peseytymättömiä, asuivat kaupungeissa ja kylissä, joissa jätteet ja viemärivedet heitettiin kaduille ikkunaluukuista. Hän toteaa, ettei keskiajan elämä ollut täysin steriiliä, mutta se ei todellakaan ollut myöskään sikolätissä elämistä. Hän kirjoittaa, etteivät keskiajan ihmiset missään välissä vältelleet peseytymistä, vaikka se vaatikin huomattavasti enemmän ruumiillisia ponnisteluja kuin mitä tänä päivänä (veden kantamisen ja lämmittämiseen liittyvä taakka). 

Keskiajan noitarovioiden mielikuvia on käsitelty suurelle yleisölle suunnatuilla areenoilla esim. Ylen podcastissa vuodelta 2020 otsikolla Keskiajan myyttinen pimeys, jossa on haastateltavana ensimmäisessä jaksossa keskiajan tutkija Jaakko Tahkokallio ja toimittajana Harri Alanne. Disenchantment-sarjastakin löytyy ensimmäisestä jaksosta taikuutta harrastava hahmo, jota ei kuitenkaan varsinaisesti kutsuta noidaksi, ja hän saa roolihahmona huomattavasti enemmän tilaa vasta avausjakson jälkeen.

Keskiajan stereotypiat suhteessa penitentiariaattiaineistoon

Miten Disenchantment-sarjan kolme esimerkiksi nostamaani myyttistä pimeän keskiajan elementtiä sitten saavat vastakaikua penitentiariaattiarkiston asiakirjoista? Myöhäiskeskiajalla katolisen kirkon penitentiariaatti käsitteli tilanteita, joissa paavin kuuria myönsi synninpäästöjä ja erivapauksia toimia vastoin kirkon normeja. Asioinnin tavoitteena oli saada lupa poiketa säännöistä tai anoa synninpäästöä rikkeen jälkeen. Näitä anomusasiakirjoja laajoine taustoittavine selityksineen on säilynyt meidän aikoihimme Vatikaanin kansliassa laadittujen kopioiden muodossa.

Väkivaltaan ei penitentiariaatissa suhtauduttu kevyesti. On mielenkiintoista, miten suuressa osassa tapauksista henkirikokseen syyllistynyt anoja kertoo surreensa syvästi toisen osapuolen menehtymistä. Tästä tyyppiesimerkkinä toimii asiakirja vuodelta 1478, jossa aikoinaan Viipurissa asunut Franciscus Karoli kertoo ampuneensa puolustautuessaan väkivallalta vahingossa nuolen, jonka seurauksena maallikko kuoli leukaansa saamasta haavasta. Asiakirjan loppupuolella todetaan: “mutta mainittu anoja ei millään tavoin toivonut mainitun maallikon kuolemaa, eikä muutoinkaan, kuin mitä selostetaan, ei ollut hänen kuolemaansa muulla tavoin syyllinen ja suri sitä suunnattomasti”. Sana doluerit ’hän suri’ toistuu Sara Risbergin ja Salosen Ruotsin Uppsalan kirkkoprovinssin lähde-editiossa vakiintuneena fraasina vuodesta 1414 lähtien yhteensä 63 kertaa. Asiakirjoja editiossa on yhteensä 453, mutta niistä kaikki eivät käsittele väkivaltaisuuksia. 

Puhtauteen liittyviä mainintoja on asiakirjoista vaikea löytää, sillä se ei ollut käsiteltyjen teemojen kannalta keskeistä. Esimerkiksi hakemalla sanalla lavare ‘pestä’ löytyy yksi osuma. Eräässä asiakirjassa vuodelta 1448 kerrottiin Srängnäsistä kotoisin olevasta Nicolaus Magnista, joka oli mukana monimutkaisessa ja monivaiheisessa väkivaltaisessa selkkauksessa. Välittömästi tilanteen jälkeen osallisena olleiden miesten toimintaa kuvataan seuraavanlaisesti: ”Miehet, joiden kanssa mainittu anoja oli kuitenkin solminut rauhan, pesivät toisena osapuolena olleen miehen pään ja tarkasteltuaan haavaa erittäin tarkoin, että se ei ollut hengenvaarallinen, totesivat, ettei lääkärin työpanokselle ollut tarvetta”. Valitettavasti anomuksesta kuitenkin selviää, että loukkaantunut osapuoli oli myöhemmin menehtynyt epäpätevän lääkärin hoidettua häntä. Kuitenkin samaan tapaan kuin nykyään avohaavan toteamisen jälkeen, ensimmäinen toimenpide oli haavan puhdistaminen.

Ruotsalaisista editoiduista penitentiariaatin asiakirjoista ei löydy mainintaa noidista missään muodossa. Jaakko Tahkokallio käsittelee noituutta ja sijoittaa sen erityisesti uuden ajan alun Saksaan. Hän kirjoittaa, ettei sydänkeskiajalla katolilainen kirkko harrastanut minkäänlaista harhaoppisten vainoamista. Kirkon vastaus harhaoppeihin oli suostuttelu ja valistus, sydänkeskiajalla oli satunnaisia maallikoiden muodostamia lynkkausjoukkoja, jotka teloittivat harhaoppisia. Karolingisella ajalla puolestaan oli syytöksiä harhaoppisuudesta, mutta nämä olivat oppineiden teologien tulkintakiistoja. Latinan noituuteen liittyviä sanoja ovat esimerkiksi magus (m.) ja maga (f.). Penitentiariaattia käsittelevä yleisen johdannon sisältävä Wollmanin uusi editio valikoimasta saksalaisista asiakirjoista ei sisällä lukua noituudesta, vaan sen sijaan käsittelee tyypillisiä teemoja, kuten virkakelpoisuutta ja avioliittoja.

Suositeltua suomenkielistä lukemistoa keskiajan suhteen ovat erityisesti kymmenen eri myytin ympärille rakennettu Tahkokallion teos Pimeä Aika, jossa teemat vaihtelevat maan litteydestä maaorjien sortoon sekä kerronnalliseen muotoon kirjoitettu Matkaopas keskiajan Suomeen, jossa on kumottu myyttejä kauniin ja havainnollistavan kuvituksen kera käytännönläheisen oppaan muodossa. Tieteellisistä julkaisuista tarjoaa erittäin hyvän englanninkielisen yleisesityksen Kirsi Salosen laaja johdanto Auctoritate Papae -teoksen alussa.

Hanna-Mari Kupari työstää keskiajan latinan kielellistä vaihtelua käsittelevää väitöskirjaansa Turun yliopistossa Emil Aaltosen säätiön apurahalla. Hänen erityisiin mielenkiinnon kohteisiinsa kuuluu keskiajan arjen historia ja vapaa-ajallaan hän hymyilee aina, kun törmää latinan kielen käyttöön taidenäyttelyissä ja museoissa.

Lähteet:

Auctoritate Papae

Riksarkivet, SDHK (Medeltidsbrev) https://sok.riksarkivet.se/sdhk?SDHK=42283&page=1&postid=sdhk_42283&tab=post

*

Aalto, Ilari & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen. 2015.

Alanne, Harri (toim.): Keskiajan myyttinen pimeys -podcast. Yle Areena. https://areena.yle.fi/podcastit/1-50431158

Kupari, Hanna-Mari: Väkivaltakuolemien sanoittaminen Turun hiippakunnan asiakirjoissa. Kalmistopiiri-blogi 2022. https://kalmistopiiri.fi/2022/07/05/vakivaltakuolemien-sanoittaminen-turun-hiippakunnan-asiakirjoissa-1450-1517/

Kupari, Hanna-Mari: Väkivallan ja kuoleman ilmaukset keskiaikaisessa penitentiariaattiaineistossa. Kalmistopiiri-blogi 2020. https://kalmistopiiri.fi/2020/08/22/vakivallan-ja-kuoleman-ilmaukset-keskiaikaisessa-penitentiariaattiaineistossa/

Lähteenmäki, Lassi: Keskiaika ei ollutkaan niin pimeä. 30.6.2011 Yle uutiset. https://yle.fi/a/3-5385721

Newman, Paul B.: Daily Life in the Middle Ages. 2001.

Risberg, Sara & Kirsi Salonen. Auctoritate Papae: The Church Province of Uppsala and the Apostolic Penitentiary 1410–1526. 2008.

Tahkokallio, Jaakko: Pimeä aika: kymmenen myyttiä keskiajasta. 2019.

Wollmann, Philipp Thomas: “Litterae” der Apostolischen Pönitentiarie “in partibus” (1400–1500): ein Beitrag zur kurialen Diplomatik. 2021.