Adventtikalenteri 2025: Jouluruokia Patakakkosen tapaan 1970-luvulta 1990-luvun alkuun

On 14 joulukuun, 202513 joulukuun, 2025 Tekijä khseuraKategoria(t): adventtikalenteri, BlogiJätä kommentti

Aisakello kilkattaa heleästi, kun rekeä vetävä hevonen kiitää eteenpäin halki lumisen maiseman. Valjakon ehtiessä kuvaruudun alalaitaan taustalla alkaa soida viheltävä melodia, jonka moni nykykatsojakin tunnistaa, vaikka ei olisi brittiläisen lauluntekijä Roger Whittakerin tai hänen esittämänsä Finnish Whistler -kappaleen nimeä koskaan kuullutkaan. Vinhaa vauhtia maalaistalon pihaan viilettävän reen kyydissä on kaksi miestä, jotka paljastuvat pian tv-ohjelma Patakakkosen kokeiksi Jaakko Kolmoseksi ja Veijo Vanamoksi.

Rekiajelu. *Se on sitten joulu*, 1976. Kuvakaappaus, Yle Areena.

Vanhan rakennuksen seinähirret huokuvat menneiden vuosikymmenien henkeä ja taustalle jäävä peltoaukea sulkee tulijat maaseudun rauhaan. Talvitamineisiin sonnustautuneet miehet astuvat sisään hämyisään pirttiin, joka elää menneen maailman arkea kaappikellon nakutuksen tahtiin. Rauhaisaa tunnelmaa ihasteleva Vanamo huokaa painokkaasti: ”Sinne jäivät liikennevalot ja stressikiireet.”, johon Kolmonen vielä lisää: ”Ja liikennevalot”. Näissä tunnelmissa alkaa Patakakkosen perinteistä joulunviettoa ja jouluruokia esittelevä ohjelma Se on sitten joulu vuodelta 1976.

Kulttuurihistorian seuran adventtikalenteri on edennyt jo kolmanteen luukkuun, ja tällä kertaa kurkistamme, millaisena suomalainen joulunvietto näyttäytyy television jouluruokaohjelmien kautta 1970-luvun alusta 1990-luvun alkuun. Kotimaisten kokkiohjelmien ehdottomana pioneerina ja suomalaisen ruokakulttuurin muovaajana voidaan pitää edellä mainittua Patakakkosta, joka ilmestyi 1970-luvun alusta 1990-luvun puoliväliin. Ohjelmaa julkaistiin aluksi nimellä Maukasta mutkattomasti, Asia on pihvi ja Kesäkeittiö, kunnes nimi vuonna 1977 vakiintui Patakakkoseksi. Ohjelman kokit Jaakko Kolmonen (1941–2016) ja Veijo Vanamo (1927–2018) tulivat katsojille tutuiksi kotimaisen ruokakulttuurin ja -perinteiden puolestapuhujina, joiden keskinäiseen dynamiikkaan kuului lämminhenkinen sanailu, terveysvalistusta unohtamatta. Vanamon siirryttyä toisiin tehtäviin Jaakko Kolmosen aisaparina nähtiin Sirkka Gustafsson.

Hilpeät joulutontut. *Jouluruokaa*, osa 4, 1972. Kuvakaappaus, Yle Areena.

Tarkastelen tässä tekstissä niitä Patakakkosen (myös nimellä Asia on pihvi julkaistut ohjelmat; 1971, 1972, 1976 ja 1990) jouluaiheisia jaksoja, jotka ovat katsottavissa Ylen Areena -palvelussa. Patakakkonen on ollut jo vuosien ajan joulun kestoklassikko, joiden uusintoja on toivottu televisioon, ja jotka Ylen Elävän arkiston ja Yle Areenan myötä on saatu myös pysyviksi verkkojulkaisuiksi. Patakakkosen jaksoja on Areenassa runsaasti, joskaan ei toki tuotantomäärään nähden kattavasti: jouluna 1985 juhlittiin ohjelman neljättäsadatta jaksoa (Jouluista nostalgiaa. Uusi Suomi No 343, 21.12.1985), joten ohjelmia oli jo viidentoista ensimmäisen vuoden aikana tuotettu paljon. Television värilähetykset alkoivat Suomessa vuonna 1969, mutta siirtymä mustavalkoisista lähetyksistä värillisiin tapahtui asteittain. Väritelevisio yleistyi suomalaiskodeissa 1970- ja 80-luvuilla niin, että 1980-luvun alkuun mennessä jo yli puolella talouksista oli väritelevisio. (Saarenmaa 2025, 19.) Asia on pihvin varhaisimmat jaksot ovat mustavalkoisia, mutta jo vuoden 1971 Perinteelliset jouluruoat ja vuoden 1974 neliosainenJouluruokaa -sarja tarjoilee kinkut, laatikot ja rosollit värikylläisinä visuaalisina elämyksinä.

Porsaanpakaraa kevyesti ja kaloreita vältellen

Etelä-Suomen Sanomat julkaisi joulukuussa 1971 näyttävän mainoksen, joka kertoi uutisen Citymarketin elintarvikeosastolta: ” Vauhdikkaat tv-kokit tänään Citymarketissa … Onko perheenne kyllästynyt vanhoihin konsteihin? Pussillisen uusia tarjoavat Teille tänään mestarilliset TV-kokit Veijo Vanamo ja Jaakko Kolmonen, opastamalla ruoanlaittopulmissa ja vastaamalla esittämiinne kysymyksiin. Tässä teille ainutlaatuinen tilaisuus arvoiset perheenemännät. Tervetuloa katsomaan TV-kokkeja vauhdissa!” (Etelä-Suomen Sanomat No 339, 16.12.1971.) Edellä siteeratusta mainoksesta voi päätellä, että jo vuonna 1971 Kolmonen ja Vanamo olivat tv:stä tuttuja vetonauloja, joilla Lahteen vastikään perustettu Citymarket – Suomen ensimmäinen automarket – houkutteli etenkin perheenäitejä tutustumaan ruokaosaston valikoimiin ja sen antimien käyttömahdollisuuksiin. Joulumyyntiä ja kinkkukauppaa ajatellen ajankohta oli mitä otollisin. Äitien tuskaillessa joulupöydän kattausta ja juhla-ateriaa arkikiireiden keskellä pelastaviksi enkeleiksi tarjoutuvat lihatiskien asiantuntevat kauppiaat ja mestarikokit, jotka loihtivat moninaisia herkkuja sisäelimiäkään kaihtamatta ja jakoivat auliisti oppejaan myös kotikeittiöihin.

Jouluruokaa-ohjelman ensimmäinen osa (1972) alkaa lähikuvaotoksella rasvaiseen sianlihaan, josta Vanamo irrottaa luuta. Miehet vitsailevat joulupukin tulosta ja Vanamo virnuilee narulla pakettiin kääritystä kinkusta: ”Katohan siitä tulee siisti paketti kuin Jaska kapalossa.” (Jouluruokaa osa 1, 1972) Kolmonen muistuttaa, että: ”Jouluaterioita tulee valmistella hyvissä ajoin, ettei sitten jouluaattona emännälle tule turhaa kiirettä.” ja lisää kinkun kastikkeeseen käytetystä luusta, että: ”Näitähän lihamestari mielellään paloittelee siellä myymälässä.” (Jouluruokaa osa 1, 1972.) Patakakkosen 1970-luvun jouluruokaohjelmissa ruoanlaiton sukupuolijako näyttäytyi selvänä: fyysistäkin voimaa vaativat työ lihatiskillä ja kokkien ammattilaisuus kuului miehiseen asiantuntijuuteen, kun taas käytännön työ kotien keittiöissä jäi usein naisten harteille. Asennemuutosta vahvasti sukupuolittuneeseen ruoanlaittoon kuitenkin toivottiin. Tämä edellytti Vanamon mukaan ruoanlaittokasvatuksen aloittamista jo lapsuudessa: ”Pienet nassikat pitäisi saada myös ruuanlaittoon, myös pojat. Suomalainen mies kun on luonnostaan niin jäyhä, että harva vetää esiliinan eteensä.” (Grillaten ruokatietoutta. Helsingin Sanomat No 149, 4.6.1976.)

Suomalainen elintarviketeollisuus ja suomalaisten ruokailutottumukset olivat murroksen keskellä 1970-luvun taitteessa. Lihankulutuksen nousua ja lihaan liittyviä mielikuvia K-kaupan Väiskin mainosten kautta tutkinut Laura Saarenmaa toteaa, että 1970-luvun alussa lihankulutus nousi jyrkästi toisaalta kuluttajien ansiotason nousun vuoksi, toisaalta lihatuotannon ja lihajalosteiden saatavuuden kasvun myötä (Saarenmaa 2025, 14). Vaikka ylenpalttinen lihankulutus on Suomessa verrattain nuori, sotien jälkeisen ajan ilmiö, pyrittiin mielikuvilla vahvistamaan liharuokien pitkiä kulttuurisia perinteitä myös kaupan alan tv-mainoksissa (Saarenmaa 2025, 8). Patakakkosenkin jouluohjelmien ruoat ovat varsin lihavoittoisia, ja lihan erinomaisuutta nostettiin esiin paitsi maun myös terveellisyyden näkökulmasta. Asia on pihvin Perinteelliset jouluruoat -ohjelmassa (1971) kokkikaksikko valmistaa vasikan sydämestä ja munuaisista tahvanaspaistia, jota Vanamo äityy kehumaan vuolaasti suoranaisena terveysruokana: ”Kyllä mä sanon että tämmösen tahvanaspaistin keksijä on ollut fiksu kaveri kun sitä on jouluaattona ja joulupäivänä vetänyt rasvaista kinkkua ja kaikkia muita laatikoita, niin tämä kun on tollaista valkuaista ilman suurempia rasvoja, joskin me nyt vähän panemme tota porsaanlapaa, mutta sekin on semmoista lihaista osaa, niin tämä kyllä elimistölle tekee eetvarttia – saadaan rasvat lähtemään liikkeelle.” (Perinteelliset jouluruoat 1971.)

Patakakkosen joulu ei olisi ollut joulu ilman kinkkua, ja sen valmistuksen eri vaiheita ja tapoja esitettiinkin sekä perinnejaksoissa että nykykeittiössä. Kinkkua voitiin suolata, keittää sekä paistaa folioon tai ruistaikinakuoreen käärittynä – pääasia että sika oli juhlapöydän korein kruunu, ja mitä terveellisemmin kypsennetty, sen parempi. Se on sitten joulu -perinneohjelmassa (1976) parivaljakko istuutuu joulupöydän antimien ääreen, ja ensimmäinen maistiainen otetaan Kolmosen aloitteesta: ”Eiköhän me kinkulla aloiteta… ei joulua ilman kinkkua. … Tässä se on kuule tuo silavakin vähän erilaista kun se on keitetty tuo kinkku ensin.” Tähän Vanamo lisää: ”Ja varmasti on myös parempi meidän terveydelle näin pyhäisenä aikana kun sitä tulee kuitenkin oltua paikallaan niin kuin tietysti pitäiskin.” (Se on sitten joulu 1976.)

Kansanvalistuksen vuosikymmen

1960- ja 1970-luvut olivat Yleisradiossa kansanvalistuksen kulta-aikaa. Yhtiön päämääränä oli valistaa ihmisiä yhteiskunnallisesti valveutuneiksi kansalaisiksi ja tarjota mahdollisimman monipuolista ja tutkimusperusteista ohjelmaa tämän päämäärän saavuttamiseksi. Ruokavalistuksessa kansanterveydellinen ajattelu ja ravitsemuskasvatus korostuivat 1970-luvulla, jolloin suolan, sokerin ja rasvan käytön vähentämiseen alettiin kiinnittää uudenlaista huomiota. Lääkäri Pekka Puskan luotsaamaa Pohjois-Karjala-projekti, joka tähtäsi alueen asukkaiden ruokavalion ja terveyden parantamiseen, onnistuikin vähentämään alueen sydänkuolemia valistuksen keinoin. (Kortti & Hänninen 2025, 224; 228.) Hivenaineiden, valkuaisten ja vitamiinien väsymättömiä puolestapuhujia olivat taas Vanamo ja Kolmonen, joiden rasvaa ja kaloreita kartteleva valistus ulottui jopa pikkulintuihin. Kolmosen laittaessa talia lintulaudalle alkaa Vanamo kasata kauralyhdettä ja toteaa: ”Se on pidettävä lintujenkin ravitsemuksellinen tasapaino kunnossa joulun aikana kun tuo Jaakko syöttelee niille rasvaa, niin pitää saada vähän kokojyväviljaa ja kuitua…muuten ei niillä terveys kestä.” (Se on sitten joulu 1976.) Jouluruokia kuvattiin nautintona, joiden syömisen tuli kuitenkin olla tarkkaan harkittua. Kinkunsulatusjumppien aikakaudella kukaan ei ollut kuullutkaan ruoka- ja kehorauhasta. Lanttulaatikkoonkin piti lisätä voisulaa maltillisesti. Jaakko Kolmosen sanoin: ”Jouluna niitä kaloreita tahtoo tulla niin että täytyy käydä lenkillä riittävän usein. … Älä pane liikaa, ettei tuu niitä kaloreita liikaa.” (Jouluruokaa osa 2, 1972.) Myös vuonna 1974 Asia on pihvin jouluteema oli terveellinen, kun parivaljakko tv:n ohjelmatietojen mukaan valmisti sokerittoman ja vähärasvaisen joulun Tuomaan joulukalasta, kevytsuolatusta siiasta, Kaarinan joulupuurosta, tomaattikastikkeesta ja joulusinapista (Länsi-Savo No 334, 22.12.1974).

Vaikka kansanvalistuksen näkyvin puoli osuikin Patakakkosessa ruoan terveellisyyden lisäämiseen, pyrittiin ohjelmassa myös muutoin vaikuttamaan kulutustottumuksiin. Hintatietoinen ajattelu oli osa onnistunutta ruoanlaittoa, ja niinpä esimerkiksi jouluna 1973 Asia on pihvissä valmistettiin tv-ohjelmatietojen mukaan taloudellisia ruokia. (Maaseudun tulevaisuus No 145, 13.12.1973.) Silakasta ja ”siansivusta” koostuva suutarin joulukala oli Vanamon mukaan sekä herkullinen että edullinen jouluruoka (Asia on pihvi, Perinteelliset jouluruoat 1971), kun puolestaan smetanan kanssa nautittu mateenmäti kipusi kilohinnaltaan miltei sataan markkaan, vaikka: ”… jos itse pyytää, niin eihän se silloin tietysti maksa.” (Jouluruokaa osa 4, 1972). Vanamon valistava kritiikki koskikin lähinnä sitä, ettei kallista raaka-ainetta tulisi heittää pois, vaan mateetkin tuli hyödyntää kaikkineen mätiä myöden.

Laura Saarenmaan mukaan Keskon ruokamainosten taustalla oli huoli kotiruoan arvostuksen ja keittotaidon laskusta. Maaseudulla varttuneet mutta kaupungistuneet suuret ikäluokat eivät välttämättä enää hallinneet perinteisiä kotiruokataitoja. Kiireisten kaupunkilaisten turvautumista esimerkiksi nakkikioskeihin herättikin harmia Keskon Pirkka-lehdessä vuonna 1972. (Saarenmaa 2025, 10.) Samaan huoleen yhtyy Se on sitten joulu -perinneohjelma (1976). Jakso päättyy jouluiseen ruokapöytään, jonka äärellä Vanamo ja Kolmonen antavat toisilleen joululahjaksi puiset lusikat. Symbolisen eleen on tarkoitus muistuttaa sekä terveyden vaalimisesta että kotiruoan arvokkuudesta. Kolmonen toivookin puulusikan tuovan ystävälleen: ”…. sellaisen vuoden että ajattelet enemmän terveyttäsi ja sydäntäsi, että mitä tuonne suuhun laitat.” Vanamo kiittää lisäten: ” Niin sinun askeleet kuin monen muun tarpeettoman usein johtaa pöytiin vieraisiin… toivoisin että useammin atrioitsisit siellä perheen parissa.” (Se on sitten joulu 1976.)

Perinteitä ja nykyaikaa

Patakakkosen Yle Areenan joulujaksot ovat kiehtova yhdistelmä 70-lukulaista nykypäivää ja maalaispirttien ”perinteistä” joulua, jollaisiin ainakaan nuoremmilla kaupungistuneilla katsojilla tuskin oli enää konkreettista kosketuspintaa. Uusien elämäntapojen katsottiin erkaantuttavan nuoria kaupunkilaisikäpolvia perinteisistä ruokalajeista, ja olipa Pirkka-lehdessä havaittu jopa suoranaista suomalaisten perinneruokien vähättelyä. Lehti ryhtyikin edistämään perinneruokatietoisuutta lihapainotteisin reseptein ja ruokalistaehdotuksin. (Saarenmaa 2025, 12.) Patakakkosen katsojiin menneen ajan traditioita esittelevät jouluohjelmat kuitenkin vetosivat, ja niitä toivottiin vuodesta toiseen uudelleen. Vuonna 1985 tehdyssä haastattelussa Jaakko Kolmonen kertoo yksinäisestä rouvasta, joka oli kädestä pitäen tullut kiittämään häntä jouluohjelmasta sanoin: ”Kiitoksia, minullakin oli joulu!” Vastikään Kordelinin säätiön tunnustuspalkinnon vanhan ruokaperinteen vaalimisesta saanut Kolmonen toteaa vaatimattomasti – mutta kauniisti menneiden polvien työtä kunnioittaen – palkinnon merkitsevän sitä, että vihdoin myös isoäitien työ myönnetään kulttuuriksi. Perinteinen jouluohjelma ruokineen ja perinnetaitoja esittelevine osioineen oli Kolmosen oman näkemyksen mukaan eräänlainen joulun unelmatyyppi. (Jouluista nostalgiaa. Uusi Suomi No 343, 21.12.1985.)

Perinneohjelmat vastasivat katsojien nostalgian, hidastamisen ja hiljentymisen tarpeeseen hektisen kaupunkilaiselämän lomassa. Perinteellisissä jouluruoissa (1971) Kolmonen ja Vanamo kisailevat leikkimielisesti keskenään saappaanheitossa, suutarin sohimisessa ja kukonkengityksessä, sekä ryydittävät vuoropuheluaan jouluperinteisiin liittyvillä uskomuksilla. Jakson mieleenpainuvimmassa kohtauksessa miehet leipovat ruistaikinaisia tahvanaskakkaroita perinteisin menetelmin paljasta reittä varten.

Tahvanaskakkarat. *Perinteelliset jouluruoat*, 1971. Kuvakaappaus, Yle Areena.

(Asia on pihvi, Perinteelliset jouluruoat 1971.) Joulujaksot ovat nykykatsojasta hidastempoisia, osin toki ihan käytännön syistä, sillä katsojien oli ehdittävä kirjoittamaan mieleisensä reseptit ylös television ruudulta. Maakellarista haettujen juuresten peseminen varpuharjalla pesusoikossa, savusaunan lämmittäminen, hevosen ruokkiminen kauroilla ja taikinankuorella sekä lumilyhtyjen tekeminen pihamaalla näyttävät, miten entisaikojen joulut eivät olleet kiireistä säntäilyä kaupasta toiseen, vaan ne syntyivät – ainakin kullattuina nostalgian kohteina – leppoisasti tekemällä (Perinteelliset jouluruoat 1971). Neliosainen Jouluruokaa -sarja (1972) esittelee lyhyissä kymmenen minuutin pätkissä joulukalenterimaiseen tapaan jouluruokien valmistusta aaton kynnyksellä. Keittiö on varusteltu nykyaikaisesti sähköuuneineen ja -liesineen, ja hehkuvat värit tekevät oikeutta niin ruoille kuin niiden valmistukseen ja tarjoiluun varatuille astioille. Kuvaruutu vilisee suomalaisia design-klassikoita Kaj Franckin Kilta-astioista Timo Sarpanevan punaiseen valurautapataan ja Esteri Tomulan Vegeta-kattilaan.

*Jouluruokaa*, osa 2, 1972. Kuvakaappaus, Yle Areena.

Aikalaisille keittiön ajanmukainen sisustus on saattanut toimia jopa eräänlaisena näyteikkunana paitsi ruoka-aineisiin myös astioiden kaltaisiin kulutushyödykkeisiin. Nykykatsojaa tosin hirvittää sinänsä tunnelmallinen mutta hyvin vaaralliselta näyttävä elävien kynttilöiden polttaminen keittiön ahtaissa hyllyväleissä. Patakakkosesta julkaistiin vuonna 1990 peräti kymmenosainen Jouluruokakalenteri, jonka tarkoituksena oli auttaa ruoanlaittajia – sekä emäntiä että isäntiä – loihtimaan perinteinen jouluruokapöytä arjen kiireiden keskellä. Jaakko Kolmosen aisaparina ohjelmassa nähdään kokki Sirkka Gustafsson sekä apulaisena riihimäkeläinen isoäiti Irja Ojala, jolle sota-ajan joulujen puute oli vielä tuoreessa muistissa.

Joulupöytä. Patakakkosen jouluruokakalenteri, 1990. Kuvakaappaus, Yle Areena.

Sanomalehti Uusi Suomi kertoo ohjelmasta seuraavasti: ” Valmisteilla on perinteinen joulu, jollaista voi viettää niin kerrostalossa, omakotitalossa, rivitalossa kuin vanhassa pirtissäkin. Aikatauluissa on huomioitu nykytalouksien mahdollisuudet pakastaa joitakin valmiita ja puolivalmiita ruokia, ja reseptit pyritään pitämään niin kauan ruudussa, että ne ehtii rauhassa kirjoittaa muistiin.” (Patakakkonen kokkaa joulutunnelmissa. Uusi Suomi No 333, 11.12.1990.) Yle Areenassa joulukalenterin jaksoja on katsottavissa kolme, tosin jaksot eivät ole kokonaisia. Siinä missä 1970-luvulla erityisruokavalioista ei vielä puhuttu sanaakaan, vuonna 1990 ehdotetaan keliaakikoille jo tattarijauhoja vehnäjauhojen korvaajiksi ja hylamaitoa laktoosi-intolerantikoille. Vaikka ohjelmassa esitellyt jouluruoat ovat edelleen hyvinkin perinteisiä kinkkuineen ja laatikoineen, tilaa henkilökohtaisille mieltymyksille suodaan aiempaa enemmän. Ruokien lisääntyessä lukumäärällisesti kaivattiin myös ohjeistusta pöydän kattamiseen ja ruokalajien oikeaoppiseen syömiseen. Pöydässä ei enää suinpäin käyty ensimmäisenä porsaan kimppuun vaan aloitettiin Kolmosen ohjeistuksen mukaan silliruoista ja muista kylmistä kalaruoista. Raskasta kokonaisuutta kevennettiin vihersalaatilla. (Patakakkosen joulukalenteri 24.12.1990.)

Patakakkosen perintö?

Patakakkonen muovasi television välityksellä suomalaista ruokakulttuuria yhdistämällä ruokaperinteitä nykyelämän vaatimuksiin yli parinkymmenen vuoden ajan. Ylen Elävä arkisto ja Areena tarjoavan kurkistusluukun menneiden vuosien televisiojouluihin ja kutsuvat ruutujen ääreen myös uusia sukupolvia. Vaikka sisäelimet ja lipeäkala eivät kuulostaisikaan omaan joulupöytään sopivilta herkuilta, on itse ohjelmien tunnelmassa nostalgista lämpöä, joka saa palaamaan niiden pariin joulusta toiseen. Tonttulakkipäisten kokkien hassuttelu viidenkymmenen vuoden takaa on jo itsessään muuttunut perinteeksi – yhdeksi niistä elementeistä, jotka tekevät joulusta joulun.

Asta Sutinen

Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen

Lähteet:

Yle Areena

Asia on pihvi: Jouluruokaa (1972); osat 1, 2 ja 4

https://areena.yle.fi/1-1359968

https://areena.yle.fi/1-1359969

https://areena.yle.fi/1-1359971

Asia on pihvi: Perinteelliset jouluruoat (1971)

https://areena.yle.fi/1-903650

Patakakkosen joulukalenteri 22.12.1990

https://areena.yle.fi/1-50128961

Patakakkosen joulukalenteri 23.12.1990

https://areena.yle.fi/1-50207218

Patakakkosen joulukalenteri 24.12.1990

https://areena.yle.fi/1-50146751

Se on sitten joulu (1976)

https://areena.yle.fi/1-903651

Sanomalehtiaineisto:

Etelä-Suomen Sanomat 1971

Helsingin Sanomat 1976

Länsi-Savo 1974

Maaseudun tulevaisuus 1973

Uusi Suomi 1985, 1990

Kirjallisuus:

Kortti, Jukka ja Reetta Hänninen, toim. 2025. Kansan ääni ja kuva. Yle, Suomi ja suomalaiset 1926–2026. Helsinki: SKS Kirjat.

Saarenmaa, Laura. 2025. Hyvät lihat tarjouksessa. K-kaupan Väiski ja suomalaisen lihankulutuksen nousukausi. Lähikuva 2/2025, 7–25. https://doi.org/10.23994/lk.162555.

Adventtikalenteri 2025: Kuka kurkkaa luukusta – television joulukalenterit

On 7 joulukuun, 20253 joulukuun, 2025 Tekijä Elina KarvoKategoria(t): adventtikalenteri, BlogiJätä kommentti

Jouluaatto 1997. Lahjat on avattu, joulusauna saunottu. On aika katsoa tv:tä. Illan lähetessä lähestyy myös sen vuoden joulukalenterihitti, The Joulukalenteri. Tätä katsoivat kaikki kaverit, sen hokemia toisteltiin ja sarjan finglishille naureskeltiin. Itsekin naureskelin ja hoin mukana, mutta myös kammosin sarjaa ja sen pahishahmoa näsää. Niinpä tuona jouluaattona päätin mennä aikaisin nukkumaan ja peitin vielä korvatkin, ettei minun tarvitsisi kuulla sarjan loppuratkaisua ja sitä synkkää musiikkiteemaa, jolla näsä esiteltiin. Vuotta myöhemmin, kun joulukalenteri tuli uusintana, taisivat pahimmat muistikuvat näsästä olla unohtuneet, koska olen finaalijakson nähnyt. Muistijälki tuosta sarjan ensiesityksestä on kuitenkin vahvempi. Sarja pohjautui tanskalaiseen formaattiin, ja osa suomalaisestakin versiosta käytiin kuvaamassa Tanskassa. Kyseessä oli aikuisille suunnattu joulukalenteri, josta kertoi myös sarjan alkuperäinen esitysaika myöhäisillassa. Seuraavina päivinä iltapäivissä nähdyt uusinnat keräsivät kuitenkin katsojia myös nuoremmista ikäluokista.

Television joulukalentereihin liittyykin monilla vahvoja muistoja, ja viime vuosina on lähes aina joulukuun lähestyessä näkynyt eri lehtien sivuilla äänestyksiä parhaasta, muistettavimmasta tai kaikkien aikojen joulukalenteriohjelmasta. Televisiokalenterien merkityksestä kertoo toki myös se, että niitä on uusittu joskus moneenkin kertaan ja ne ovat katsojien parissa toivottuja. Myös The Joulukalenteri on ollut MTV:n kanavilla uusintakierroksilla useampaan otteeseen.

Yleisradio on esittänyt joulukalentereita televisiossa 60-luvulta asti. Kalentereissa on nähty suosittuja hahmoja ja lastenohjelmien tekijöitä, kuten Histamiini, Heinähattu ja Vilttitossu, Gommi ja Pommi, jänö Neponen sekä Kylli-täti. 2000-luvulla Tonttu Toljanteri seikkaili joulukalenterissa useampana vuonna. Yle on listannut ja koonnut otteita joulukalentereistaan Elävään arkistoon. Ylen kanavilta ja Yle Areenassa on nähty joulukalentereita myös ruotsin- ja saamenkielillä.

*Kuvakaappaus Tähystäjätontun seikkailujen ensimmäisestä jaksosta. Yle Elävä arkisto.*

Ensimmäisessä Ylen esittämässä joulukalenterissa vuonna 1962 esiintyi tonttutyttö, joka avasi linnan luukkuja. Seuraavana vuonna vuorossa oli Tähystäjätontun seikkailut. Kyseessä oli mustavalkoinen, piirretty ja yksinkertaisesti animoitu joulukalenteri, joka kertoi joulupukkia avustavasta tähystäjätontusta. Suuren puun oksalla sijaitsevassa mökissä asuva tonttu selvittää kaukoputkensa avulla, mitä ihmiset toivovat joululahjaksi. Kalenteriin liittyi myös sanallisia arvoituksia, joiden ensimmäisistä kirjaimista muodostuisi jouluaaton tullessa lause.

Uusi Suomi -lehti nosti esiin erilaisia joulukalentereita 1.12.1984 julkaistussa jutussa. Lehti kertoo kuinka edellisenä vuonna nähty, Muumilaaksosta kertonut joulukalenteri oli ollut ”alkuillan magneetti”, jonka ”yhtäkään jaksoa ei sopinut jättää väliin.” Kuluvana vuonna oli jo jännitetty, mitä yllättävää kalenterista paljastuisi, mutta yllätys jäi uupumaan: kalenterissa esiintyivät jo useampana vuonna aiemminkin nähty Histamiini ystävineen. Kritiikkiä kohdistetaan katsojien aliarvioimiseen: ”Ehkäpä yleisradio laskee katsojakunnan muutamassa vuodessa vaihtuneen. Siinä se laskee pieleen: jos kalenteri on viimevuotisen Muumilaakson tasoinen, ikärajaa ei ole.” (Uusi Suomi 1.12.1984.) Lehtijutuissa muistettiin myös nostaa esiin, jos joulukalenterista puuttui tuttuja elementtejä. Esimerkiksi vuoden 1981 Kylli-tädin joulukalenterissa ei käytetty perinteisiä kalenterin luukkuja, vaan päivien kulumista laskettiin päivittäin syttyvistä tähdistä. (Apu 27.11.1981.)

*Kuvakaappaus Kylli-tädin joulukalenterista. Yle Elävä arkisto.*

Vuoden 1978 kalenterissa esiteltiin suomalaisia kansantarinoita sekä satukirjailijoita ja -kuvittajia. Tästä kalenterista kirjoitettiin kehuvasti esimerkiksi Helsingin sanomien sivuilla: ”Joulukalenteri luo tänä vuonna juuri sitä kaivattua tunnelmaa, kihisevää odotusta, salaperäisyyttä, jota hyvään jouluun tarvitaan. Siinä ei — edes puhuta joulusta suurella J:llä, vaan annetaan odottaville lapsille paljon parempaa: suomalainen satumaailma. Tulevien päivien myötä 70-luvun lapsi saa elävän kosketuksen vanhempiensa, isovanhempiensa, jopa isoisovanhempiensakin lapsuuden aikaiseen lastenkirjallisuuteen ja sen kuvitukseen. Niinpä Joulukalenteri on kaikkien katsojien oma ohjelma, olipa kyseessä nuori, keski-ikäinen tai ikäihminen.” (Helsingin sanomat 1.12.1978.) Joulukalentereiden nähtiin olevan sukupolvet ylittäviä ohjelmia, joissa kuitenkin lapset olisivat etusijalla. Nimimerkki ”Lasten ehdoilla” puuttui mielipidekirjoituksessaan nimenomaan tähän seikkaan kun Olga P. Postisen joulukalenterissa oli horoskooppeja sisältänyt jakso, joka ”ei todellakaan puhutellut lapsia”. (Etelä-Suomen sanomat 9.1.1997.)

Ajankohtaisia teemoja

Joulukalentereissa on voitu tarttua myös ajankohtaisiin teemoihin. Vuonna 1976 joulukalenterissa tutustuttiin eläinten ja luonnonsuojelun maailmaan, kun ympäristöliike ja luonnonsuojelun teemat olivat paljon myös julkisessa keskustelussa. Teemaan lapsia johdattivat Matti-nukke ja Korkeasaaren johtaja Ilkka Koivisto. Apu-lehti kirjoitti joulukalenterista marraskuun lopulla: ”Jokaisena 24 päivänä jouluaattoon asti joulukalenteri esittelee yhden eläimen, joukossa monia sukupuuttoon kuolevia, suojeltavia lajeja. Mukaan mahtuu kuitenkin myös ihan kotoisia ja tuttuja ystäviä, lintulautojen vakiovieraita myöten.” Joulukalenterissa oli myös pelillistämisen aspekti mukana, sillä jokaisesta luukusta paljastuvasta eläimestä poimitaan yksi kirjain. Kaikista kirjaimista paljastuu lopulta ”tärkeä lause” – tuota lausetta tokikaan lehdessä ei etukäteen paljasteta. Joulukalenteri oli suunnattu etenkin kouluikäisille, 7-12-vuotiaille. (Apu 26.11.1976.)

Ajankohtaisuutta oli mukana myös joulun 1969 kalenterissa. Siinä Rune ja Sam -nimiset henkilöt matkasivat Joulupukin kanssa ympäri maapalloa lentokuplalla, mutta Länsi-Savo-lehden mukaan kyseessä olivat avaruudesta tulleet matkaajat. Työstä uupunut Joulupukki pääsee avaruudenmatkaajien kanssa hetkeksi hengähtämään ja katselemaan maailmaa yläilmoista käsin. Joulukalenterissa vierailtiin eri puolilla maapalloa ja katsojat saivat arvuutella, missä päin maailmaa pukki ja matkaajat vierailivat. Vastaus paljastui aina seuraavan päivän luukusta. (Länsi-Savo 29.11.1969.) Epäilemättä samana vuonna koetut kuukävelyt ja avaruuslennot inspiroivat joulukalenterin teemaa.

Monimediaalisuutta

Vuonna 1998 Ylellä joulukalenteria oli esitetty jo 35 vuoden ajan. Tuona vuonna kalenterissa esiintyivät Nukketeatteri Sammon hahmot Tohelo, Torvelo ja Duppaduulix-koira, jotka olivat tulleet televisiossa tutuiksi Pikku-Veturi-nimisestä ohjelmasta. Ohjelman tekijät kertoivat lehtihaastattelussa, kuinka joulukalenterin melko vähän toimintaa sisältävien jaksojen toivottiin inspiroivan lapsia leikkimään enemmän ja viettämään aikaa yhdessä. (Länsi-Savo 28.11.1998.) Artikkelissa käytetään termiä ”hidas kiiruhtaminen”, joka sopisi melkein nykypäivänkin puheisiin mindfullnessista, kiireen ja stressin vähentämisestä sekä läsnäolon merkityksestä.

Vuonna 1998 joulukalentereita oli esityksessä useampikin. Ylen kanavilla nähtiin Tohelon ja Torvelon lisäksi FST:n tuottama ja suomeksi tekstitetty Den Vita Haren. MTV3:lla esitettiin puolestaan Suomen Joulukaupunki Turun tuottamaan Puuhakirjaan pohjautunutta Puuhakalenteria, jossa esiintyi myös Turun linnan tonttu. Lisäksi jo aiemmin mainittu The Joulukalenteri oli uusintakierroksella. (Länsi-Savo 28.11.1998.)

Toistuvia asioita joulukalentereissa olivat pitkään niiden vaihtelevat esitysajat, joulukalenterien mainostaminen esittäytymisohjelman myötä sekä joulukalenterien monimediaalisuus. Lineaarisen ohjelmavirran aikakaudella on kiinnostavaa, että varsin monena vuonna joulukalenterin esitysaika vaihteli, vaikkakin lyhyellä aikavälillä. Esimerkiksi vuoden 1969 joulukalenteria esitettiin pääsääntöisesti klo 17.30-18.00 tienoilla (Länsi-Savo 29.11.1969). Monet joulukalenterit esiteltiin tv-ruuduissa myös päivän, pari etukäteen, näin tehtiin esimerkiksi vuosina 1981, 1982 ja 1985.

Moniin kalentereihin liittyi television ulkopuolelle ulottuvia kilpailuja tai kalenterien hahmot olivat tunnettuja muistakin yhteyksistä. Vuoden 1997 Ylen joulukalenterissa seikkaili Etsivätoimisto Jalka & Lamppu, jonka oli käsikirjoittanut Eppu Nuotio. Samana vuonna Nuotion kirjoittama kirja Etsivätoimisto Jalka & Lamppu ja ihmeellinen tapaus kilpaili ensimmäisestä Finlandia Junior -palkinnosta (nyk. lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia). (Etelä-Suomen sanomat 27.11.1997.) Vuonna 1967 kirjakaupoista oli mahdollista ostaa joulukalenteri, jonka tuotoilla tuettiin sotainvalideja. Kalenteriin kuului sekä askartelu- että kilpailutehtäviä. Askarteluissa ruudussa olivat apuna kuuluttajat Teija Sopanen ja Tuula Ignatius. Kilpailutehtävästä oli puolestaan mahdollisuus voittaa rahapalkinto. (Keskipohjanmaa 21.11.1967.)

Kirjapohjalta ponnisti myös Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä, joka nähtiin televisioruuduissa vuonna 1993. Kattilakosken perheen jouluvalmisteluista kertova sarja sisälsi toisen kirjoittajan Tiina Nopolan mukaan ”paljon ironiaa suomalaisesta joulunalusajasta ja on siksi oikeastaan tarkoitettu myös joulusatiiriksi perheen aikuisille”, ja alkuillan esitysaika puolsi kalenterin suuntaamista koko perheelle (Etelä-Suomen Sanomat 1.12.1993). Ainakin Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoja paljon lapsena lukeneelle joulukalenteri oli täynnä tuttuja hahmoja ja samaa tunnelmaa kuin kirjojen sivuilla; kuka varastikaan ruokaa kellarista…

*Kuvakaappaus Heinähatun ja Vilttitossun joulukalenterin jouluvalmisteluja tarkkailevasta tontusta. Yle Elävä arkisto.*

Vielä yksi lapsuusmuisto. Meillä oli Eläinten olympialaiset -VHS (Animalympics, 1979), jota katsoimme usein siskoni kanssa – elokuva oli viihdyttävä. Mutta lähes yhtä viihdyttävää oli, että joku oli vahingossa nauhoittanut kyseiselle VHS:lle elokuvan päälle jakson joulukalenteria 1980-luvun lopulta. Kyseisessä joulukalenterin luukussa esiintyivät kaksi miestä sekä pöllö, ja se oli kaksikielinen, suomi ja jokin itäeurooppalainen kieli. Jostain syystä, jota en enää muista, joku tai jokin ärsytti toista miestä, jolloin mies heitti huopatossunsa ärsyttäjää kohti. Tossu meni ohi, mutta alkoikin sitten elää omaa elämäänsä. Se muuttui konkreettisesta huopatossusta piirretyksi tossun ääriviivaksi ja sille ilmestyi silmät. Ihan jokaista yksityiskohtaa en muista, mutta yhdessä vaiheessa piirretty huopatossu muuttui tykiksi ja ampui lumipalloja miehiä kohtaan. Lopulta karannut huopatossu saatiin taltutettua, kun sille heitettiin kaveriksi toinen huopatossu.

Monesti yritin löytää tälle joulukalenterille nimeä, ja itse asiassa jo vuonna 2008 sainkin vastauksen kysymykseeni Rouva Ruudulta (ks. kuva alta) – en kuitenkaan muistanut asiaa jo selvitelleeni, ennen kuin tein tiedonhakua tätä tekstiä varten. Kyseessä oli tosiaan vuoden 1989 Joulukalenteri – Vanocni Kalendar, joka oli Suomen ja Tšekkoslovakian yhteistuotanto. (Elonet.) Kalenteria kehuttiin myös lehdistössä, Uudessa Suomessa kerrottiin joulukalenterin olevan ”kunnianhimoista työtä, joka toimii monella tasolla. Siinä on lumoa ja sadunomaisuutta, mutta tarjoaa aktiivisille katsojille pohdittavaa myös kymmenminuuttisen jakson päätyttyä.” (Uusi Suomi 30.11.1989.) Tästä joulukalenterista toivoisin vielä joskus näkeväni edes pätkiä, sillä vihaisen huopatossun muistijälki on erittäin vahva!

*Kuvakaappaus Muistikuvaputki-sivustolta.*

Lähteet

Internet:
Yle Elävä arkisto – Joulukalenterit
Muistikuvaputki-sivusto

Kansalliskirjasto:
Keskipohjanmaa, 21.11.1967, nro 298, s. 11
Länsi-Savo, 29.11.1969, nro 322, s. 9
Apu, 26.11.1976, nro 48, s. 101
Helsingin Sanomat, 01.12.1978, nro 324, s. 47
Apu, 27.11.1981, nro 48, s. 84
Uusi Suomi, 01.12.1984, nro 325, s. 15
Etelä-Suomen Sanomat, 01.12.1993, nro 326, s. 19
Etelä-Suomen Sanomat, 09.01.1997, nro 7, s. 26
Etelä-Suomen Sanomat, 27.11.1997, nro 321, s. 41
Länsi-Savo, 28.11.1998, nro 322, s. 28-29

Adventtikalenteri 2025: Sika kuulan kalloon saa – television joululauluilottelua

On 30 marraskuun, 202530 marraskuun, 2025 Tekijä Satu SorvaliKategoria(t): adventtikalenteri, BlogiJätä kommentti

Istu mukavasti lempilepotuoliisi ja varmista, että kuva ja ääni toistuvat selkeästi. Sitten vain virittäytymään menneiden vuosikymmenten suomalaisiin jouluhetkiin television äärellä. Tämän vuoden Adventtikalenterimme on teemaltaan Joulu tv-ruudussa ja tämä blogikirjoitus käsittelee suomalaisen tv-joulun musiikkiparodiaa, -satiiria ja leikkimielisyyttä.

Kuva: Kansan Arkisto. Radioita ja televisioita näyteikkunassa 1967. CC BY-NC-ND 4.0

Televisiolähetykset alkoivat Suomessa 1950-luvun lopulla. Musiikkitutkija Janne Mäkelän mukaan musiikki oli televisiossa vahvasti mukana heti alusta lähtien, vaikkakin televisiossa oli radioon verrattuna musiikkiohjelmia huomattavasti vähemmän. Viritysmusiikki oli eniten esitysaikaa saanut musiikkimuoto, mutta myös heti alusta alkaen televisiossa voitiin nähdä monia erilaisia musiikkiesityksiä ja -ohjelmia.

Alkuaikoina television jouluinen musiikkitarjonta painottui klassiseen musiikkiin ja esimerkiksi Cantores Minores -kuoron konsertteja voitiin seurata kuvaruuduista useana eri vuotena. Kuitenkin myös kevyempi musiikki kuului ohjelmistoon, vaikka Mäkelän mukaan niin radiossa kuin televisiossakin kulki kuitenkin selkeä raja klassisen musiikin ja kevyen eli populaarimusiikin välillä vielä 1960-luvulla.

Televisiota katsottiin 1960-luvun lopussa jouluisin jo varsin paljon. Vuonna 1969 arvioitiin, että jouluaattona kello 19 televisiota seurasi noin 700 000 katsojaa, ja pari tuntia myöhemmin määrä oli noussut jo 1,4 miljoonaan. Myös molempina joulupäivinä katsojamäärän arveltiin ylittäneen miljoonan. Kaikki eivät silti avanneet “töllötintä” jouluna. Varsinkin aatto oli – ja monille on yhä – päivä, joka omistettiin läheisten kanssa olemiselle. Joulupäivänä tai viimeistään tapaninpäivänä televisio palasi kuitenkin olohuoneiden keskipisteeksi. Monelle yksinäiselle televisio oli tärkeä, usein ainoa seuranpitäjä.

Kevyen musiikin ohjelmat painottuivat 1980-luvulle asti joulun aluspäiviin ja molemmille joulupäiville. Jouluaatto oli pyhitetty vakavahenkisemmille ohjelmille ja musiikille. Esimerkiksi joulupäivän ohjelmistoon vuonna 1970 kuului Pertti Reposen ja Erkki Pohjanheimon ”jouluhassuttelu”, joka oli koottu ”musiikista, iloisista ihmisistä, vitseistä ja sketseistä” ja jossa esiintyivät Viktor Klimenko, Ragni Malmsten, lauluduo Vesa Nuotio ja Pertti Reponen, Leo Jokela, Topi Reinikka ja Ritva Vepsä. Tapaninpäivänä ohjelman mainostettiin olevan ”kauttaaltaan viihteellinen”. Mainostv:n puolella esitettiin Tapaninpäivätanssit, jossa esiintyivät Katri Helena ja Kullervo Linnan Humppa-Veikot.

TV 1- kanavan Jatkoaika-keskusteluohjelmassa intouduttiin 1968 tanssimaan kuusen ympärillä kappaletta ”Porsaita äidin oomme kaikki”. https://yle.fi/a/20-105908

Vuosina 1967–69 esitetyn ohjelman sisältö koostui paitsi ajankohtaisista keskusteluaiheista myös sketseistä ja se näytettiin televisiossa suorana lähetyksenä.

Kuva: Jatkoaika 1968. Yle Elävä arkisto.

Mitäs täällä lymyillään ja hilpeästi hymyillään?

1970-luvulta lähtien joulun harrasta tunnelmaa uskallettiin jo selkeästi haastaa ja siitä saatettiin tehdä leikkiä. M.A. Nummisen Joulupukki puree ja lyö -kappale julkaistiin vuonna 1971 albumilla Joulupukin Juhannusyö. Nopeasti klassikoksi yltänyt kappale esitettiin television puolella tapaninpäivänä 1980.

https://areena.yle.fi/1-50134861

Kuva: Huonokäytöksinen pukki M. A. Numminen yhtyeineen. Yle Areena.

Kuva: Pukki on kähveltänyt ruoat ja hajottanut tuvan. Yle Areena.

Toinen huumoriklassikko, Sika, levytettiin vuonna 1980 Juice Leskisen toimesta. Kuusessa ollaan -albumilta löytyvä kappale kertoo kinkkua himoitsevasta lapsesta. Rock-musiikkiohjelma Tuubin juontaja, Heikki Harma eli tutummin Hector sai kunnian esitellä tämän uunituoreen kappaleen:

https://areena.yle.fi/1-4136432 (kappale alkaa kohdasta 02:05)

Kuva: Hector juontamassa Tuubi-ohjelmaa jouluna 1980. Yle Areena.

Sika nousi nopeasti erityisesti nuorison suosikiksi. Esimerkiksi sanomalehti Länsi-Savo tiesi kertoa 1984, että mikkeliläisissä kouluissa se oli toinen joululaulusuosikki ”En etsi valtaa loistoa” -kappaleen rinnalla. Kaikki eivät sävelmästä pitäneet. Eräs yläkoulun opettajan sijaisena toiminut henkilö kirjoitti Länsi-Savossa tammikuussa 1981 koululaisten huonosta käyttäytymisestä ja paheksui samalla myös kollegoidensa musiikkimakua:

Opettajat purnaavat, mutta eivät kuitenkaan tuntuvasti rankaise sopimattomasta käytöksestä. On näet pysyttävä ajan hengessä mukana, ettei vain vaikuttaisi fossiililta. On ymmärrettävä puberteetti-ikäisiä, on ohjattava lempeällä kädellä eikä kovilla otteilla, on hyväksyttävä tämä nykyaika, jossa moukkamaisuus on muotia. Niinpä mm. kuulin muutamien opettajien kehuvan yhden nykyidolin Juice Leskisen ”Sika ”-levyä. Sikailu siis sallitaan, sitä jopa ylistetään. (Länsi-Savo 8.1.1981.)

Sika pääsi kuvaruutuun myös TV 2:n Kummelin jouluspesiaalissa vuonna 1994. Äänessä olivat Juicen lisäksi Heikki Kahilainen ja Heikki Silvennoinen.

Tasapainoilua ohjelmasuunnittelussa

Joulun ajan televisio-ohjelmien suunnittelijoiden työ ei ollut helppoa. Ohjelmiston piti olla runsas ja täysipainoinen, mutta ketään ei haluttu suututtaa, eikä tarkoitus ollut tunkeutua perhekeskeiseen jouluun. Yksinäisiä piti silti muistaa. Kuten Ilta-Sanomien toimittaja Ullamaija Kivikuru 1977 totesi, ”rämäpäisinkään” ohjelmistosuunnittelija ei uskaltanut muuttaa sovinnaista ja odotusten mukaista linjaa.

Yleisradion ohjelmapäällikkö Markku Soikkanen kertoi 1986, että musiikkiohjelmia oli kyseisenä jouluna poikkeuksellisen paljon, jopa siinä määrin, että niiden sovittaminen ohjelmistoon oli ollut haastavaa. Televisiokanavat saattoivat itse päättää ohjelmistostaan, mutta yhteisymmärryksessä, jottei musiikkiohjelmaa tullut molemmilta kanavilta yhtä aikaa. Joiltain katsojilta oli tullut palautetta joulun ajan ylen palttisesta juhlavuudesta, mutta suurin osa katsojista vaikutti olevan tyytyväisiä tarjontaan – ainakin jos tarkasteltiin ohjelmapäivystykseen tulleita soittoja.

TV 1:n ohjelmapäällikkö Lars-Peter Ringbom vakuutteli vuotta myöhemmin Uuden Suomen lehtijutussa, että musiikkiohjelmiin panostetaan jouluna erityisen paljon. Hänen mukaansa niitä oli yritetty rajoittaa kymmenisen vuotta sitten, mutta nyt suuren kysynnän ja vapaamman suhtautumisen vuoksi niiden osuutta oli kasvatettu. Toisaalta hän huomautti, että ohjelmapakettia oli vaikeaa koota niin, että se olisi miellyttänyt kaikkia. Ei saanut olla liian synkkää ja harrasta, mutta toisaalta piti muistaa myös joulun erityinen pyhyys. Televisio ei saanut häiritä ihmisten joulunviettoa, totesi Ringbom.

Kuin vastineena tälle, tunnettu säveltäjä ja kapellimestari George de Godzinsky totesi samaisen Uuden Suomen haastattelussa, että joulunajan television tarjoamasta musiikista yli puolet oli ”silkkaa täytettä” ja loppu oli tavanomaista: ”Aina soitetaan samaa – ja sekaisin”. Hän peräänkuulutti, että lasten ja aikuisten musiikki sekä klassinen ja kevyt musiikki tuli erottaa toisistaan. Jälkimmäisessä jako ”fifty-fifty” oli Godzinskyn mielestä hyvä. Lisäksi hän toivoi televisioon lisää kotimaista musiikkia ja kotimaisia esiintyjiä.

Kritiikkiä huumorin varjolla sketsisarjojen kultakaudella

Juice ilahdutti 1980-luvun puolivälissä television katsojia Aikuisten joulukalenterilla, jossa hän oli uudelleen sanoittanut tunnettuja joululauluja. Esiintymässä hänen kanssaan oli kosketinsoittaja Eero ”Safka” Pekkonen. Sanoituksissa käsiteltiin muun muassa joulun kerskakulutusta sekä Yhdysvaltain presidentin Ronald Reaganin ja Neuvostoliiton presidentin Mihail Gorbatšovin tapaamista Reykjavíkissä. Vuonna 1986 esitetyn musiikkisarjan voi katsoa kokonaisuudessaan Yle Areenasta. Tässä alkupään jaksoja:

Moniin suomalaisiin 1980–90-lukujen sketsiohjelmiin kuuluivat kiinteästi myös musiikkiosuudet, ja osasta tehtiin jopa omia joulun erikoisjaksoja.

Vuosina 1981–83 esitetyssä Ylen satiirisarja Hukkaputkessa pohdittiin 1981, pitäisikö maatalousyhteiskuntaan liittyviä joululauluja muuttaa, koska ne eivät enää vastanneet pakaste-elintarvikkeita hyödyntävien suomalaisten todellisuutta. Lisäksi ne olivat kaunaisia ja katkeria – oikeastaan lietsoivat luokkavihaa. Lopuksi esitettiin uuden sukupolven joululaulu, joka ei loukannut ketään. https://areena.yle.fi/1-50168362

Kuva: Kristiina Halkola ja Leena Uotila Hukkaputkessa. Yle Areena.

Pitkän linjan viihdyttäjän, Pertti ”Spede” Pasasen sketsiohjelmaa Spede Show’ta esitettiin vuoteen 1987 saakka. Viimeisessä, 14.12.1987 esitetyssä joulujaksossa Vesa-Matti Loirin esittämät hahmot laulaja Jean-Pierre Kusela, lastenohjelman juontaja Nasse-setä, juontaja Auvo sekä tv-kuuluttaja Tyyne astuivat lavalle esittämään kappaleen Tonttujen jouluyö.

Muutama vuosi myöhemmin Loirilla oli oma sketsishow, jossa hän esitti tuoreen, Kassu Halosen säveltämän ja Vexi Salmen sanoittaman ikivihreäksi muodostuneen kappaleensa ”Sydämeeni joulun teen”. Samanniminen 1988 julkaistu albumi on eniten Suomessa koskaan myynyt joululevytys. Vaikka kyseessä ei ole erityisen hupaisa kappale, se on oivallinen päätös tälle tekstille.

Lähteet

Yle Areena

https://areena.yle.fi/tv

Ylen Elävä arkisto

https://yle.fi/elavaarkisto

Kansalliskirjasto

Helsingin Sanomat 24.12.1959, 24.12.1960, 24.12.1969, 24.12.1970

Ilta-Sanomat 19.12.1963, 27.12.1977

Länsi-Savo 8.1.1981, 21.12.1984

Uusi Suomi 24.12.1981, 24.12.1986, 24.12.1987, 22.12.1989

Tutkimuskirjallisuus

Mäkelä, Janne: Konserttitalo ja hittitehdas: kokeilun kulttuuri television musiikkiohjelmissa. Teoksessa Koivunen, Anu, Maiju Kannisto, Heidi Keinonen, ja Janne Mäkelä (toim.) Kulttuurin Vuosisata: Luova Ohjelmatyö Yleisradiossa 1926–2025. Helsinki: SKS Kirjat, 2025.

Düsseldorfissa Alexandra Frosterus-Såltinin jalanjäljillä

On 14 marraskuun, 2025 Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, esseetJätä kommentti

Syksyisenä iltana 2025 kävelin Düsseldorfin juna-asemalta hotellille, joka sijaitsi vanhassa kivitalossa Little Tokyo -nimisellä alueella kaupungin keskustan laitamilla. Tarkoitukseni oli tutkia 1800-luvulla Düsseldorfissa opiskelleiden suomalaistaiteilijoiden vaiheita kaupungissa. Mieleni palasi kuitenkin yhä uudelleen itselleni tutkimusteni kautta erityiseen henkilöön, taiteilija Alexandra Frosterus-Såltiniin (1837–1916). Hän sai Turun piirustuskoulussa viettämiensä vuosien jälkeen 20-vuotiaana Suomen taideyhdistyksen matkastipendin ja taittoi sen mahdollistamana pitkän matkan Saksaan opiskelemaan. Alexandra vietti taidekaupungissa lopulta kaksi erillistä stipendijaksoa,1857–59 ja 1860–62.

Aleksandra Frosterus-Såltin, kuvausaika 1860-1869. Historian kuvakokoelma. Museovirasto.

Tulevaisuudenuskoisen nuoren naisen matkasta ja opintojaksosta on jäänyt jälkipolville päiväkirja, jossa hän kuvailee kohtaamiaan asioita ja tuntemuksiaan. Kun katsoin ulos iltamyöhällä düsseldorfilaisen hotellihuoneeni ikkunasta köynnöstävän muratin peittämää tiiliseinään, tunsin yhteyttä Alexandraan, joka saattoi hyvinkin ollut silmäillyt samankaltaista näkymää majapaikassaan yli 160 vuotta sitten.

Alexandran reitti Düsseldorfiin kulki isoista kaupungeista Tukholman, Kööpenhaminan, Kielin ja Hampurin kautta. Häntä saattamassa olivat veljet Gustaf ja Adolf. Matka alkoi Tukholmasta 12.8.1857, josta seurue jatkoi kolmen päivän kuluttua Göteborgiin, ensin höyrylaiva Birger Jarlilla Mälaren-järveä pitkin. Vettern-järvellä puolestaan Alexandra kirjoitti joutuneensa ensimmäistä kertaa elämässään voimakkaaseen myrskytuuleen laivalla. Matka itsessään oli oppimiskokemus, jonka aikana Alexandra pääsi vierailemaan muun muassa Tukholman kuninkaanlinnan taulukokoelmissa ja Kööpenhaminassa kuvanveistäjä Thorvaldsenin museossa sekä Tivolissa. Hampurista Düsseldorfiin saavuttiin junalla 28.8. Matka Tukholmasta oli kestänyt kaksi viikkoa. Ensivaikutelmat kaupungista olivat mieluisat.

W. von Schadowin patsas Düsseldorfin keskustassa. Kuva: Ringa Takanen.

Düsseldorfin taideakatemia oli perustettu jo 1773. Kuitenkin suosionsa huippuun oppilaitos kohosi 1800-luvun puolivälissä, kun sen johdossa toimi taiteilija Wilhelm von Schadow (1789–1862). Rehtorikaudellaan 1826–1859 von Schadow kehitti Düsseldorfin taideakatemian opetusmetodeja ja sisältöjä sekä perusti yhdessä nasareeni-taiteilija Peter von Corneliuksen (1783–1867) kanssa käsitteeksi muodostuvan Düsseldorfin koulukunnan. Taideakatemiasta tuli kansainvälisesti tunnettu, ja se keräsi pian kaupunkiin taideopiskelijoita niin Saksasta kuin ulkomailta. Etenkin Pohjoismaista saapui opiskelijoita, joiden kotipaikoissa akateeminen taidekoulutus oli vasta muotoutumassa.

Düsseldorfin Taideakatemian jylhä fasadi lokakuussa 2025. Kuva Ringa Takanen.

Suomesta Düsseldorfin taideakatemiassa tiedetään opiskelleen useita taiteilijoita, kuten Torsten Wasastjerna, Victor Westerholm, Arvid Liljelund ja Erik Johan Löfgren. Naisia suurin osa saksalaisista taideakatemioista ei hyväksynyt opiskelijoiksi, eikä taideyhdistysten jäseniksi ennen vuotta 1919, vaan he opiskelivat kalliisti taiteilijoiden yksityisissä ateljeissa. Yksityisten taiteilijoiden opetusmetodit eivät olleet yhtenäisiä, eivätkä instituution määrittämiä, vaan riippuivat pitkälti opettajasta. Alexandra Frosterus sai pääsi saksalaisen Otto Mengelbergin (1817–1890) oppiin, joka oli itse ollut Düsseldorfin taideakatemian kasvatti vuosina 1834–1842. Yksityisopetuksen kautta arvostetun taidekoulun oppeja tihkui siten myös naispuolisille taideopiskelijoille. Alexandra kävi lisäksi säännöllisesti katsomassa Taideakatemian ja kaupungin useiden gallerioiden näyttelyitä.

Olin kiinnostunut jäljittämään Mengelbergin ateljeen sijaintia. Düsseldorfin osoitteisto ajanjaksolta antoi kuitenkin hänelle useita osoitteita, joiden rakennuskanta oli sittemmin muuttunut. Vaikka rakennukset tulevat ja menevät, yksi pysyy, nimittäin Rein. Saman joen varrella Alexandrakin oli flaneerannut ja ehkä sen leveys ja voimakas virtaus olivat sykähdyttäneet häntä samoin kuin itseäni. Päiväkirjassaan hän kirjoitti vain viikon kuluttua saapumisestaan vierailleensa tuttujen neitien kanssa Grafenbergin metsässä, jonka korkeimmasta kohdasta avautui laaja näkymä Reinille ja Siebengebirgen vuorijonolle.

Maisemat muuttuvat, Rein pysyy. Kuva: Ringa Takanen.

Tutkimusmatkani johti vielä Düsseldorfin taidemuseo Kunstpalastiin. Kolossaalista taiteen pyhättöä ei ollut vielä Alexandran aikoihin, sillä se rakennettiin vasta vuonna 1902 ja uudistettiin 1926. Alexandra mainitsee päiväkirjassa vierailleensa kaupungin Maalausgalleriassa (Städtische Gemäldegalleri). Hän todennäköisesti tarkoitti Gemäldegalerie Düsseldorfia, joka oli noin vuonna 1705 perustettuna yksi Euroopan varhaisimmista museoista. Kaupungissa vieraillessani Kunstpalastissa oli vastikään avautunut Düsseldorfissa opiskelleista taiteilijanaisista kertova suurnäyttely, jossa esillä on myös Suomesta lainattuja Alexandra Frosterus-Såltinin teoksia. Kirjoitin taiteilijasta esittelyn näyttelyn katalogiin ja sain museokäynnilläni yksityisesittelyn kuraattorilta.

Vierailuni aikana selvisi, että suuri osa naistaiteilijoiden teoksista oli lainoja muiden maiden museoista, jopa saksalaistaiteilijoiden kohdalla. 1800-luvulla nimittäin naisten teoksia ei ostettu düsseldorfilaisiin kokoelmiin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Alexandra tuskin olisi osannut ajatella olevansa tunnettu vielä vuonna 2025, ja varsinkaan olevansa mukana arvostetun taideinstituution näyttelyssä, kaupungissa, jonka viralliseen opinahjoon ei hänen aikanaan naistekijöitä otettu.

Kunstlerinnen-näyttelyn mainoksia Düsseldorfin katukuvassa. Kuva: Ringa Takanen.

Kirjoittaja: Ringa Takanen

Lähteet:

”Die Geschichte der Kunstakademie Düsseldorf.” Gesellschaft von Freunden und Förderern der Kunstakademie Düsseldorf. https://www.foerderverein-kunstakademie.de/geschichte-der-kunstakademie-dsseldorf (viitattu 12.11.2025)

”Grafenberg Forest.” Visit Düsseldorf. https://www.visitduesseldorf.de/en/attractions/grafenberg-forest-aff1ad94ab (viitattu 12.11.2025)

”Kunstpalast. Civic Museum.” Foundation Museum Kunstpalast. https://www.kunstpalast.de/en/the-kunstpalast/ (viitattu 12.11.2025)

DuBois, Kathrin, ”Hartain toive. Naisten tie taidemaalariksi 1800-luvun Düsseldorfissa.” Rajojen rikkojat. 1800-luvun matkustavat naistaiteilijat. Helsinki: Ateneum, 2025.

Dusseldorf address books. Universitäts- und landesbibliothek Düsseldorf. Digitale Sammlungen / Düsseldorf und Umgebung / Filter 1801-1900 [1-20] (viitattu 12.11.2025)

Frosterus, Alexandra, Päiväkirja 18.7.1857–22.12.1858. Yksityiskokoelma.

Grewe, Cordula, ”Wilhelm Schadow. Vom romantischen Rebellen zum Düsseldorfer Malerfürsten.” Teoksessa Johannes Myssok (Toim.): Die Kunstakademie Düsseldorf 1773–2023. Kunstgeschichte einer Institution. Deutscher Kunstverlag, Berlin 2023

Koch, Sabine, ”Die Düsseldorfer Gemäldegalerie.” Teoksessa Bénédicte Savoy (toim.) Tempel der Kunst. Die Geburt des öffentlichen Museums in Deutschland 1701–1815. Böhlau Verlag, Köln 2015.

Künstlerinnen! – Von Monjé bis Münter. Toim. Kathrin DuBois. Düsseldorf: Hirmer, 2025.

Takanen, Ringa, ”Alexandra Frosterus-Såltin.” Künstlerinnen! – Von Monjé bis Münter. Toim. Kathrin DuBois. Düsseldorf: Hirmer, 2025.

Kulttuurihistorioitsijat ja avaruus

On 27 syyskuun, 2025 Tekijä Elina KarvoKategoria(t): Blogi, kirjatJätä kommentti

Tähtiharrastuspäivää vietetään syyspäiväntasauksen läheisyydessä, kun tummuvat illat mahdollistavat tähtitaivaiden tarkkailun. Vuonna 2025 tähtiharrastuspäivää vietetään la 27.9. Seuran sihteeri Elina Karvo kertoo tässä tekstissä hieman omasta tähtiharrastuspolustaan sekä seuran Capsa Historiae -sarjassa julkaistusta Kuviteltu avaruus -teoksesta (2021).

Monia syksyn ja talven lähestyvä pimeys ahdistaa, kun valon määrä vähenee päivittäin ihan huomaamatta, ja lopulta ihan silmissä. Itselleni aiemmin ja aiemmin pimenevät illat tarkoittavat rakkaiden ystävien paluuta pimeälle taivaalle. Hyvin aamuvirkkuna ihmisenä nautin tähtiystävieni seurasta talvella yleensä hyvissä ajoin iltaisin – öisin kun ei tulisi seuraamisesta mitään silmäluomien lupsahtaessa. Mutta lopulta kellonajalla ei ole niin väliä, tärkeämpää on nähdä nuo kirkkaat pisteet edes joskus. Aina en viitsi edes pientä kaukoputkeani virittää – etenkin jos pakkasta on lähemmäs 30 astetta – vaan omilla silmilläkin näkee kauas ja paljon.

*Kuu kaukoputken läpi kuvattuna 11.1.2025.*
*Kuva Elina Karvo*

Olen tuijottanut taivaalle pienestä pitäen. Pohjoisen pimeissä, pitkissä talvissa tähtien katselu oli hyvin luontevaa, ne kun olivat esillä kovin usein. Yläasteella osallistuin valinnaiselle tähtitieteen kurssille, jossa opettaja käytti kovin paljon aikaa puhuen SETIstä (Search for Extraterrestrial Intelligence) kuin varsinaisesta tieteestä. Mutta kyseiseen kurssiin kuului myös retki Syväsenvaaran päälle, Rovaniemen korkeimmille kohdille, jossa valosaaste ei haittaa tähtien tarkkailua. Eräällä oppilaista oli oma pieni kaukoputki, ja sillä pääsimme näkemään muun muassa Saturnuksen renkaineen. Mikä lumoava, mieltä kiihottava näky!

Turussa asuessani tähtien tuijottelu jäi vähäisemmälle huomiolle, mutta paluumuutto pohjoiseen sai vanhan innostuksen heräämään uudelleen henkiin. Avuksi oli myös, että korona-aikana Tähtitieteellinen yhdistys Ursa järjesti kurssejaan etäyhteyksillä, jolloin niille osallistuminen helpottui moninkertaisesti. Viime vuosina olenkin syventänyt tähtitiedekiinnostustani lukemisen, kurssien ja podcastien kautta ja löytänyt monia uusia jännittäviä polkuja seurattavaksi.

Friedrich Argelander oli tekemässä havaintoja Turussa Vartiovuoren tähtitornissa 4.9.1827 – Turun palon aikaan. Havaintokirjaan hän tallensi merkinnän ”Tässä keskeytti havainnot hirveä tulipalo, joka pani Turun tuhkaksi.” *Havaintokirja on esillä Helsingin observatorion perusnäyttelyssä.*
*Kuva Elina Karvo*

Mutta olen ensi sijassa kulttuurihistorioitsija, ja niinpä minua kiinnostavat tähdet, avaruus ja tähtitiede etenkin tieteen- ja kulttuurin historian valossa. Onpa avaruus pohdituttanut myös kulttuurihistorian tutkijoita, sillä vuonna 2019 Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaine järjesti vuoden 1969 avaruuskävelyn ympäriltä avaruus ja tähtitiede -teemaisen seminaarin. Tuon seminaarin tuloksena syntyi myös Capsa Historiae -sarjan kolmas osa, Kuviteltu avaruus.

Kuviteltu avaruus

Kuviteltu avaruus on artikkelikokoelma, jossa avaruuteen katsotaan mm. media-aineistojen, populaarikulttuurin ja esinekulttuurin kautta. Avaruusaika alkoi 1960-luvulla, mutta ei missään nimessä ole päättynyt – kuten teoksen esittelyssä todetaan, ”2020-luvusta ennakoidaan uutta avaruusaikaa”. Esimerkiksi Ylen sivuille ilmestyy harva se viikko uutisia avaruuteen, tähtiin ja taivaanilmiöihin liittyvistä aiheista. Paljon olemme arkielämässämme myös riippuvaisia maan ulkopuolella tapahtuvista asioista, kuten satelliittien toimivuudesta.

Vastapainona sille, mitä tiedämme avaruudesta, on se, mitä kuvittelemme avaruudesta. Tähän Kuviteltu avaruus tarttuu ja pohtii avaruutta kirjallisuuden, populaarikulttuurin ja tieteellisen tutkimuksen kautta. Ajallinen painopiste on toisen maailmansodan jälkeisissä avaruuslentojen vuosissa, mutta katsauksia myös vanhempiin aikoihin tehdään. Avaruus kiinnostaa kulttuurihistorioitsijaa siinä missä maanpäällisetkin ilmiöt: ihmiskunnan peruskysymyksiä ovat ”keitä me olemme ja mikä on meidän asemamme kaikkeuden keskellä?” Oman planeettamme näkökulmasta tarkasteleminen voi olla konkreettisempaa ja helpompaa, mutta samaa pohdintaa voidaan ulottaa aurinkokuntaamme ja sen ulkopuolelle. Kuvitellut avaruudet, joita artikkelit avaavat, tarjoavat näkökulmia, joita voidaan suhteuttaa myös omaan yhteiskuntaamme, kulttuuriimme ja aikaamme. Lukukokemuksena Kuviteltu avaruus on mielestäni ihana: se on sujuvasti kirjoitettu, aiheiden monipuolisuus pitää mielenkiinnon yllä, ja koska kyseessä on artikkelikokoelma, sitä voi nautiskella pienissä erissä.

Rakettien siivin

Avaruuslennot ovat kiehtoneet ihmisiä pitkään, ja ovatpa ne aineistoa myös kirjallisuudessa: esimerkiksi kirjasomen kautta suositun Taylor Jenkins Reidin uusin teos Atmosphere (suom. Tähtienvälinen, 2025) sijoittuu 1970-80-luvuille astronauttien ja avaruuslentojen maailmaan. Kuviteltu avaruus -kirjassa avaruuslentoja katsotaan jo 1600-lukulaisen maailman näkökulmasta. Jutta Laitila ja Emma Pietilä kirjoittavat omassa esseessään Johannes Keplerin (1571-1630) teoksesta Somnium (1608/1634), jossa Kepler kuvittelee matkan Kuuhun. Tähtitieteen alalla toiminut Kepler tarkoitti teoksestaan allegorian tähtitieteilijöille ja astronomisen tiedon saavuttamiselle. Vaikka tässä vaiheessa ei universumia vielä laajasti tunnettu, oli halu kuvitella ja tutustua tarkemmin taivaankappaleisiin läsnä yhteiskunnassa ja kulttuurissa.

Iina Kohonen avaa omassa artikkelissaan Maata esittävien valokuvien esityksiä. Näistä kuvista tunnetuimpia on vuonna 1972 Apollo 17 -lennon aikana otettu Blue Marble, jossa pilviverhojen marmoroima Maapallo näyttäytyy täydellisen pyöreänä pallona vasten tyhjyyttä. Kohonen nostaa artikkelissaan esiin Blue Marblea edeltäneitä kuvia Maapallosta avaruudesta käsin, ja kuinka kuvia hyödynnettiin myös ympäristöliikkeen kasvussa kertoen planeettamme haavoittuvuudesta. Tekstillisen median näkökulmasta avaruuslentoihin tarttuu Hannu Salmi. Hän tarkastelee artikkelissaan sanoma- ja aikakauslehdistön uutisointia vuoden 1969 kuulennon ympäriltä, ja miten avaruuteen lähdön seikkailullisuutta medioissa kuvattiin. Sanomalehtiaineistoa hyödyntää myös Heidi Kurvinen tarkastellessaan suomalaisten medioiden näkökulmaa vuoden 1969 kuulentoon ja -kävelyyn. Yhdysvaltojen rakentama televisiotapahtuma levisi ympäri maailman, ja mm. radio ja sanomalehdet pyrkivät löytämään omanlaisiaan tapoja spektaakkelin käsittelyyn.

Avaruuteen eivät suinkaan ole matkanneet vain ihmiset, vaan rakettien matkassa ovat kulkeneet myös toislajiset eläimet. Näiden rooleihin tarttuvat Otto Latva ja Heta Lähdesmäki. He pohtivat artikkelissaan, kuinka avaruuteen lähteneitä eläimiä paikoin inhimillistettiin ja paikoin hyödynnettiin ihmisten tarpeita varten koe-eläiminä. Laika-koira on tuttu monelle, mutta entäpä Ham-simpanssi tai Félicette-kissa?

*Blue Marble. Apollo 17 -lennon miehistön ottama kuva Maapallosta 7.12.1972.* Kuva *NASA Johnson Space Center*.

Populaarikulttuurisia avaruusmatkoja

Kuvitellun avaruuden toisessa osiossa tutkaillaan populaarikulttuurisia avaruustulkintoja. Elokuvat ja televisiosarjat ovat tarjonneet monipuolisia näkemyksiä siitä, miltä vaikkapa marsilaiset näyttävät tai millaista elämä kaukaisissa galakseissa on. Itsellenikin voimakkaimpia universumin kuvittelun kokemuksia olivat alkuperäiset Tähtien sota -elokuvat ja niiden luomat kiehtovat planeetat, mutta inhimilliset asukkaat, jotka tekivät samaistumisen elämään kaukana jossain helponoloiseksi. Lapsena myös vaikuttavimpia, ja hieman pelottavakin, avaruuskuvaus löytyy Wallace ja Gromit -animaatiosta Suurenmoinen huviretki (A Grand Day Out), jossa täydellistä lomakohdetta etsiessä juustosta pitävät ystävykset suuntaavat Kuuhun makuhermojaan tyydyttämään.

Marjo Kaartinen tarttuu artikkelissaan 1970-luvulla esitettyyn Avaruusasema Alfa -sarjaan (Space: 1999, 1975-77), jossa aikakaudella vahvasti esillä olleet ympäristöteemat ja ydinsodan uhka sijoittuvat Maapallon ulkopuolelle. Lisäksi sarjassa tartuttiin ihmisen avaruuskolonialismiin sekä teknologian mahdollisuuksiin. Rami Mähkä puolestaan pohtii omassa tekstissään Musta Aukko -elokuvan (The Black Hole, 1979) halua olla tieteellisesti uskottava kuvaus ja kuinka elokuva toisaalta kiinnittyy aikansa tapaan tuotteistaa avaruutta. Kimmo Ahosen artikkeli 1950-luvun yhdysvaltalaisista tieteiselokuvista pohtii marsilaisten kulttuurihistoriaa ja kontekstoi elokuvia aikansa yhteiskuntaan. Petri Saarikosken artikkelin kohteena on Yksin Marsissa (The Martian, 2015). Hän tarttuu rajaseutu-tematiikkaan avaruuskontekstissa sekä Nasan roolin kuvaukseen pelastusoperaation näkökulmasta. Elokuva/tv-teeman päättää Maarit Leskelä-Kärjen teksti surusta ja traumasta 2000-luvun avaruuselokuvissa. Surun kokemusta luodaan elokuvissa niin yksilönäkökulmasta kuin vanhempi-lapsi-suhteiden kuvauksen kautta. Avaruuselokuviin usein liittyvät ajalliset kokemukset, jopa vääristymät, kytkeytyvät surun ja trauman tunteisiin ja pyrkimyksiin selvitä niistä.

Populaarikulttuurin luoma avaruuskuvasto on hyvin moninaista, mutta myös hyvin inhimillistä. Silloinkin kun esimerkiksi elokuvissa tai tv-sarjoissa kuvataan avaruusolioita, liitetään niihin ihmismäisiä piirteitä, luonteenkuvauksia, tapoja ja tunteita. Kenties niin avaruuden massiivisuuden käsittäminen on myös helpompaa. Toisaalta musiikin puolella avaruuskuvauksiin on kyetty luomaan myös eristyneisyyden tunnetta. Mieleen tulivat välittömästi Elton Johnin Rocket man ja David Bowien Space Oddity – molemmat luoden kuvaa yksin kiertoradalla matkaavasta astronautista, ilman selkeää tietoa kotiinpaluusta.

Jos populaarikulttuuri tarjoaa mielikuvituksellisiakin näkemyksiä, Kuviteltu avaruus -teoksen kolmas osio tarttuu aiheeseen tieteen keinoin. Jaana Saarikosken ja Maija Mäen artikkeli lähestyy teemaa esinekulttuurin kautta – palaan tähän tekstiin kohta tarkemmin. Kirjan päättää astrobiologiaan perehtynyt Harry J. Lehdon artikkeli pohdinnoista siitä, onko avaruudessa meidän lisäksemme muuta elämää. Hän muistuttaa heti alkuun, kuinka Maan ulkopuolisen elämän etsinnässä lähtökohtana on juurikin Maan sisäinen elämä; siihen mahdollisia löydöksiä verrataan, sillä se on ainoa vertailukohtamme. Esimerkkikohteina Lehto nostaa esiin esim. Marsin – ja kyseinen planeetta kulkee monissa muissakin kirjan artikkeleissa huomion kohteena. Eri valtioiden Mars-mönkijät tutkivat planeetan elinkelpoisuutta, ja Yhdysvalloissa Donald Trumpin kova tavoite on saada ihmiset Marsiin. Marsista mahdollisia elämänmerkkejä etsitään jatkuvasti ja tiede tarjoaakin avaruuden kuvittelulle materiaalia runsaasti tulevinakin vuosina.

Osittainen auringonpimennys 29.3.2025.
Kuva Elina Karvo

Yrjö Väisälä -museo

Jaana Saarikoski ja Maija Mäki kertovat artikkelissaan Turun yliopiston entisen observatorion Tuorlan esineistöstä. Observatorion perusti vuonna 1952 professori Yrjö Väisälä (1891-1971), joka toimi fysiikan ja tähtitieteen professorina Turussa. Observatorio toimi osana yliopistoa vuoteen 2018 asti. Tähtitieteen laitoksen muuton yhteydessä Tuorlan esineistö dokumentoitiin, observatorioalueen rakennukset inventoitiin ja kokoelmaa täydennettiin Tuorlassa työskennelleiden haastatteluilla. Saarikoski ja Mäki nostavat artikkelissa esiin muutamia esineitä laajasta kokoelmasta, kuten valokuvausputken, valokuvauslevyjen lukulaitteen ja lämmityslamput. He nostavat esiin myös esineistön pitkän aikajänteen, jolloin tähtitieteen tutkimuksen digitalisoituminen nousee esiin myös materiaalisella tasolla, ei vain muistitiedossa.

*Yrjö Väisälän työhuone Tuorlan observatoriolla.*
*Kuva Elina Karvo*

Sittemmin esineistön ympärille on muotoutunut sympaattinen Yrjö Väisälä -museo, joka toimii Tuorlan observatorion rakennuksissa, nykyisin Avaruuspuisto Väisälässä. Entisiin observatorion työtiloihin ja mm. Väisälän omaan työhuoneeseen rakennettu museo nostaa esiin paitsi Väisälän ja hänen oppilaidensa työtä, myös Turun yliopiston pitkää tähtitieteen tutkimuksen perinnettä. Museon sijoittuminen observatorion entisiin tiloihin onkin kovin luonteva ja mainio ratkaisu.

Vierailimme ystäväni kanssa museossa viime keväänä, ja osallistuimme myös mainiolle opastetulle kierrokselle, jonka piti tähtitieteen tutkija (nimi on valitettavasti päästäni kadonnut). Hän avasi Tuorlan observatorion historiaa, Yrjö Väisälän työtä, hänen maailmanluokan asiantuntijuuttaan optiikan saralla sekä esillä olevien esineiden tarkoitusta monipuolisesti ja kiinnostavasti. Ja niitä esineitähän on! Museon jokaisen esineen tutkimiseen tarkasti olisi vierähtänyt helposti tunteja, joten syitä vierailla museossa toistekin löytyy. Museosaleja koristavat katosta roikkuvat puhekuplat, joissa on sitaatteja Väisälältä – osa aivan hulvattomia.

*Yrjö Väisälä ja Liisi Oterma hiomassa laseja.*
*Kuva Elina Karvo*

Väisälän ohella huomiota saavat myös muut Tuorlassa työskennelleet, kuten Väisälän oppilas ja tähtitieteen professorina toiminut Liisi Oterma (1915-2001). Oterma oli innokas kieltenharrastaja, joka saapui tähtitieteen pariin vähän mutkan kautta: hän olisi ollut halunnut opiskella sanskritia, mutta kun sitä ei Turun yliopiston valikoimassa ollut, hän alkoi opiskella matematiikkaa ja päätyi sitä kautta myös tähtitieteen opiskelun pariin. Hän oli taitava tähtikuvaaja ja löysi elämänsä aikana useita komeettoja. Väitöskirjassaan Oterma tutki kaukoputkien optiikkaa. Hän oli Suomen ensimmäinen tähtitieteestä väitellyt nainen ja Turun yliopiston ensimmäinen varsinainen tähtitieteen professori (Väisälä hoiti virkaa fysiikan professuurinsa ohella).

Museon esineistön parhaimmistoon kuuluvat ehdottomasti Yrjö Väisälän tähtienkatseluhuopikkaat, jotka yltävät yläreisiin asti! Mikä ihana keksintö, ja kuinka itsekin moisia olisin monina pakkasiltoina kaivannut taivaalle tuijotellessani!

*Tähtitieteilijän työvälineitä Yrjö Väisälä -museossa, mukaan lukien tähtienkatseluhuopikkaat oikeassa reunassa.*
*Kuva Elina Karvo*

***

Jos kaipaa johdatusta tähtien maailmaan ja taivaan ilmiöihin, voi aloittaa vaikkapa Ylen vuonna 2020 tuottamasta radio-ohjelmasta Tähtisarja. Vaihtuvat asiantuntijavieraat, vinkit tähtikuvioiden etsintään ja monipuoliset aiheet antavat hyvän pohjan jatkopohdinnoille. Tähtiharrastuksen aloittaminen on helppoa: sopivan pimeänä ja selkeänä iltana nostaa katseensa kohti taivasta ja alkaa ihmetellä. Pikkuhiljaa kirkkaat pisteet tulevat tutummiksi ja tutummiksi.

*Suuri ohikulkukone sekä havaintosohva, jolta havaintoja on voinut tehdä mukavassa asennossa. Helsingin observatorion perusnäyttely.*
*Kuva Elina Karvo*

Olivia Laing, Wilhelm Reich ja Kate Bush

On 22 syyskuun, 2025 Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, esseetJätä kommentti

Mikä yhdistää kolmea otsikon henkilöä? Kate Bushin fanit sen ehkä tietävät, mutta minulle vastaus oli yllätys, ja reitin asian selvittämiseen tarjoili kiinnostava esseeteos. Englantilaisen Olivia Laingin Ruumiin rajat. Kirja vapaudesta (2025) kiertyy monin sitein itävaltaisen psykoanalyytikon Wilhelm Reichin (1897–1957) elämän ympärille. Tartuin Laingin kirjaan Reichin takia, sillä tutustuin vasta äskettäin hänen klassikkoteoksensa Fasismin massapsykologia suomennokseen vuodelta 1973. Saksankielinen alkuteos on ilmestynyt ensimmäisen kerran jo vuonna 1933.

*Fasismin massapsykologian* suomensi Erkki Peuranen avustajinaan Riitta Heikkilä ja Merja Tilanterä. Kansi on Marjatta Söderströmin.

Laing sivuaa Reichin varhaista erittelyä natsismin noususta. Reichin analyysissä fasismi kumpusi massojen tyydyttämättömistä haluista, puuttuneesta vapaudesta ja vapauden kaipuusta. Hän tulkitsi, että patriarkaatin seksuaaliset patoutumat sairastuttivat ensiksi yksilön ja sitten perheen. Lopulta koko saksalainen yhteiskunta oli panssaroitunut, myrkyttynyt ja kypsä fasismin nousuun.

Teos on säilynyt massailmiöiden analyysin merkkipaaluna. Mutta vähitellen Freudin oppilas jätti esikuvansa ajattelun maltillisuuden ja eteni villeille poluille. Kaiken lisäksi Reich oli kallistunut Freudin harmiksi poliittisesti vasemmalle.

Olivia Laing on Reichin tavoin kiinnostunut ruumiillisuudesta, vapaudesta ja sen rajoista. Lisäksi hän on avoimesti vasemmistolainen.

Laing kertoo, miten jo ennen toisen maailmansodan puhkeamista juutalaissyntyisen Reichin akateeminen polku vei Berliinin ja Norjan kautta Yhdysvaltoihin. Hänen teoriansa ylittivät tieteelliseksi ymmärretyn ajattelun rajat. USA:ssa hän uskoi löytäneensä voiman, jota hän kutsui orgonienergiaksi. Sitä voisi ehkä verrata Freudin seksuaaliseen viettienergiaan, libidoon, Laing ehdottaa.

Reichin orgonienergia ei ollut vertauskuvallista, vaan se oli todellista. Seksuaalisia patoumia ja fyysisiä sairauksia hoitavaa voimaa oli Reichin mukaan mahdollista ladata ihmisiin. Hoitoa hän toteutti orgoniakkumulaattoreiksi kutsumissaan pienissä kopeissa.

Yksi Wilhelm Reichin orgoniakkumulaattoreista. Olivia Laingin teoksen *Ruumiin rajat* kuvitusta. Kuvan lähde kuva-arkisto Topfoto.

Laingin teoksen ansio on analyyttinen ja myötäelävä ote, jolla hän kertoo Reichin mielen hajoamisesta. Hänen sairautensa koko kuva ovat mahdottomuuksiin paisuneet projektit. Kun energiavirtoihin uskova tutkija alkoi antaa hoitoja syöpäpotilaille, yhdysvaltalaiset viranomaiset kiinnostuivat asiasta.

Laingin mukaan seksuaalista vapautumista tarjoavan gurun ajatukset kiehtoivat myös yhdysvaltalaisia kirjallisia boheemeja, kuten Allen Ginsbergiä ja William Burroughsia. Reich vierasti vastakulttuuriväkeä.

Greenwich Villagen älymystöpiireistä Reich käytännössä pakeni ostamalleen maapalstalle Mainen osavaltioon, jonne hän rakensi Orgononiksi kutsumansa tutkimuslaitoksen. Hoitoihin käytettyjen laatikoiden lisäksi Reich oli kehittänyt pilvenhajottajapyssyn (cloudbuster), jolla hän uskoi pystyvänsä tekemään sadetta. Mielenterveytensä menettänyt Reich osoitteli jalustalla seisovilla tötteröillä pilviä ja jahtasi ufoja. Mukana oli pieni Peter-poika.

Samaan aikaan Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto FDA antoi lausuntoja. Viranomaiset rajoittivat Reichin käymää akkumulaattoreiden myyntiä ja vuokrausta. Rajoitusrikkomukset johtivat tuomioihin.

Olivia Laing punoo esseeseensä sivujuonteen. Isänsä seurana pilviä tähtäillyt poika Peter oli 1970-luvun puolivälissä julkaissut muistelmakirjan nimeltä Book of Dreams, jossa hän palauttaa mieleensä, miltä lapsesta tuntui seikkailla isän ja pilvipyssyn kera aavikolla.

Englantilainen artisti Kate Bush poimi muistelmat okkultistisen kirjakaupan hyllyltä ja vaikuttui. Bushin vuonna 1985 julkaistulle albumille Hounds of Love syntyi kappale ”Cloudbusting”, joka vain hieman verhotusti kertoo Reichien pilvenhajotusretkistä.

”I still dream of Orgonon”, Kate Bush aloittaa. Julian Doylen ohjaamalla videolla näemme episodin: artisti esittää Peter-poikaa ja näyttelijä Donald Sutherland on tweed-asuinen tiedemies Reich. Videon käännekohdassa saapuvat mustat autot ja pukumiehet, jotka vievät tieteilijän mukanaan. Suunnilleen näin kävi tosielämässä.

Kate Bush ideoi musiikkivideon yhdessä Terry Gilliamin kanssa. Video kuvattiin Englannissa Oxfordshiressä. Kate Bush: Cloudbusting, Official Music Video, YouTube.

Wilhelm Reich oli kiistattomasti vainoharhainen ja johti potilaitaan harhaan, mutta Laingin mielestä hän oli myös yhdysvaltalaisen sotienjälkeisen paranoian uhri. Reichin seksuaalista vapautta peräänkuuluttaneet ajatukset resonoivat epäilyttävinä eisenhowerilaisessa Amerikassa, joten viranomaiset käyttivät hänen kukistamiseensa ylimoitetusti liittovaltion resursseja.

Ihmisiä kehollisesta vankilastaan vapauttamaan pyrkinyt psykoanalyytikko päätyi itse telkien taakse ja menehtyi vuonna 1957 tuomiota kärsiessään. Hänen epäilyttävimmiksi arvioidut teoksensa paloivat kirjaroviossa. Vaikkei Reichia pitäisi ilmaisun- ja sananvapauden marttyyrina, Olivia Laingin vuonna 2021 englanniksi julkaiseman esseeteoksen teemat kaikuvat ajankohtaisina vuonna 2025.

Kirjoittaja: Paavo Oinonen

Kulttuurihistorian jatko-opiskelijan esittely: Virpi Vainio ja sota- ja jälleenrakennusajan naiseus lappilaiskirjallisuudessa

On 15 syyskuun, 202515 syyskuun, 2025 Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, esittelyt, jatko-opiskelijoiden esittelyJätä kommentti

Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Tutkin, millaista sota- ja jälleenrakennusajan naiseutta 12 Lapin naiskirjailijaa rakentavat romaaneissaan 1940–1990-luvulla. Käytännössä olen tutkimuksessani tehnyt kulttuurihistoriallista naiskuvatutkimusta, jossa olen tarkastellut, miksi sota- ja jälleenrakennusajan naisten historiaa on pohjoisissa romaaneissa haluttu muistaa ja tulkita tiettyjen naistyyppien kautta. Miksi esimerkiksi saksalaisten kanssa seurustelleet lappilaisnaiset ovat olleet niin suosittu hahmo monella vuosikymmenellä? Minua kiinnosti myös, toistelevatko kirjailijat poikkeusajoille tyypillistä sankarimyyttiä vai onko löydettävissä ristiriitaista ja todenmukaisempaa naiskuvaa.

Väitöskirjani on nyt esitarkastuksessa, ja rohkenen sen takia käyttää perfektimuotoa todetessani, että on ollut kiinnostavaa tutkia romaanien saamaa kritiikkiä: kirjailijan sukupuoli on vaikuttanut siihen, miten romaani on otettu vastaan. Naisten ei oletettu kirjoittavan miehisistä aiheista kuten sota ja jälleenrakennus. Heidän tulkintojaan usein myös vähäteltiin, koska ne poikkesivat totutusta miehisestä näkökulmasta. Taakkansa alle uupuneet kylmätilan emännät, jotka rikkoivat aina jaksavan sota- ja jälleenrakennusajan naisen myyttiä tai uhriksi suostumattomat sota-ajan naiset ovat herkullista analysoitavaa. Voidaankin sanoa, että kirjailijat osallistuivat oman aikansa yhteiskunnalliseen keskusteluun historiallisilla romaaneillaan.

Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Olen paljon miettinyt, mitä unohtuneen kirjallisuuden esiin nostaminen antaa tämän päivän kulttuurille. Kirjallisuudentutkija Kati Launis kirjoitti vuonna 2005 ilmestyneessä väitöskirjassaan, että puheet varhaisista, unohtuneista naiskirjailijoista pitäisi lopettaa, koska heitä on jo tutkittu Suomessa niin paljon. Väitän, että pohjoisen naiskirjallisuuden kohdalla on kuitenkin relevanttia vielä näin vuonna 2025 puhua unohtuneesta kirjallisuudesta, sillä niin huonosti monia tutkimukseni kirjailijoita tänä päivänä muistetaan.

Minusta on tärkeää, että kulttuurihistorian tutkimus nostaa esille kulttuurisia jatkumoita ja -kerroksia. Monesti pohjoinen on unohdettu tutkimuksissa, ja kun puhutaan esimerkiksi 2000-luvun sotakirjallisuusbuumista, harva tietää, miten lappilaisessa kirjallisuudessa on käsitelty sota-ajan traumaattisia puolia jo 1940-luvulta lähtien.

Tutkimukseni antaa uusia näkökulmia myös suomalaisen naisen historiaan. Minusta tämän päivän suomalaisista naisista on yhä luettavissa sota- ja jälleenrakennusajan jälkiä. Vaikka tutkijat ovat keskenään vähän eri mieltä siitä, kuinka paljon sotavuodet vaikuttivat suomalaiseen tasa-arvokehitykseen, varmasti voidaan sanoa, että poikkeusvuodet antoivat naisille pystyvyyskokemuksia. Kotirintaman naiset ja esimerkiksi lotat näyttivät omalla esimerkillään, miten monia miehisiksi koettuja tehtäviä naiset pystyivät hoitamaan. Toisaalta ajasta jäi varmasti myös varjoja: ehkä me nykynaiset edelleen pyrimme yltämään sankaritekoihin niin työ- kuin kotielämässämme, vaikka meillä ei enää olisikaan kriisiajan pakkoa olla poikkeusyksilöitä, vähempikin riittäisi.

Mikä johdatti sinut kulttuurihistorian pariin?

Lähdin oikeastaan viisi vuotta sitten tekemään väitöskirjaa Lapin naiskirjailijoista surutyönä. En ollut saanut useista yrityksistäni huolimatta etelän kustantajia innostumaan historiallisten romaanikäsikirjoituksieni julkaisemisesta. Ajattelin silloin – ja ajattelen nyt – että elämän risteyskohdissa on hyväksi opiskella lisää ja sivistää itseään. Kulttuurihistorian tutkimuksen aloittaminen kannatti, sillä haastatellessani Lapin naiskirjailijoita, tapasin torniolaisen kirjailijan, Terttu Rousun. Hän sai minut ymmärtämään, että romaanien kirjoittamiseen ei tarvita lupaa kustantajalta. ”Ei se kustantaja ole mikhään autuhaaksi tekevä”, Rousu sanoi ja kannusti alkamaan omin luvin kirjailijaksi, ja minä aloin. Kolmas romaanini ilmestyy kesäkuussa.

Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Minulle kulttuurihistoria on ennen kaikkea näkyväksi tekemisen historiaa. On ihanaa, että tutkijat nostavat esille historian hämäriin unohtuneita ihmisryhmiä ja näyttävät, miten ei ole yhtä historiaa, vaan kokijoita ja näkökulmia on loputtomasti.

Kerro hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Tutkimukseni on paikoin vaatinut melkoisia salapoliisitaitoja. Esimerkiksi kirjailija Ritva-Kaija Laitisesta en meinannut millään löytää biografiatietoja. Kerran kirjastokäynnillä tuttu äidinkielenopettaja sattui tulemaan vastaan ja selvisi, että hän oli asunut pitkään 1980-luvulla Laitisen naapurissa. Näin löytyi lopulta kuolleen kirjailijan tytär ja pääsin kuulemaan kirjailijan elämänvaiheista ja taustasta. Tutkimuksen aikana on myös kissojen ja koirien kanssa metsästetty kadonneita teoksia. Juurikin samaisen Laitisen supersuosittu näytelmä, Minun Sompioni (1971), oli kadonnut Rovaniemen arkistossa, eikä sitä ollut Suomen näytelmäkirjailijan liitossakaan, ei perikunnalla eikä 1970-luvulla näytelmässä esiintyneillä näyttelijöilläkään. Lopulta näytelmä löytyi kirjastonhoitaja Mari Ekmannin periksiantamattomuuden ansiosta Rovaniemen kirjaston kellarin viimeisestä komerosta – onneksi.

Valokuvia reilun 100 vuoden takaa

On 9 syyskuun, 202511 syyskuun, 2025 Tekijä Elina KarvoKategoria(t): Blogi, museotJätä kommentti

Lapin maakuntamuseolla avautui syyskuun alussa uusi erikoisnäyttely Walokuvaaja Hildur – Valokuvia Rovaniemeltä ja Lapista 1900-luvun alusta. Sen kohteena on valokuvaaja Hildur Larsson, myöh. Sammallahti (1882-1952), joka perusti vuonna 1905 Rovaniemelle valokuvaamon ja oli paikkakunnan ensimmäisiä ammattivalokuvaajia. Näyttely avaa ikkunan reilun sadan vuoden takaiseen Rovaniemeen ja Lappiin, ja on laajuudessaan kattava, sisältäen lähes 300 kuvaa sekä esine- ja arkistoaineistoa. Näyttelyllä juhlistetaan myös 50 vuotta täyttävää Lapin maakuntamuseota.

Hildur Larsson oli syntyjään ruotsalainen ja hän asui nuoruudessaan Haaparannalla, jossa hän oppi valokuvaajaksi työskennellessään kuvaamoapulaisena ja kuvaamonhoitajana valokuvaaja Mia Greenille. Hän piti valokuvaamoa Rovaniemellä vuosina 1905-1916 sekä osan vuodesta auki olevaa kuvaamoa Kemijärvellä vuosina 1913-1916. Hän toimi kuvaajana myös metsäalalla toimineelle Kemiyhtiölle sekä Helsingin Kaiku -nimiselle lehdelle. Vuonna 1916 hän kihlautui metsänhoitaja Eelis Sammallahden (1884-1956) kanssa. Päivää ennen avioitumista Hildur myi kuvaamonsa tarvikkeineen. Hildur ja Eelis avioituivat syyskuussa 1916, ja he muuttivat Kolariin Sieppijärvelle metsänhoitajan puustelliin eli virkataloon. Heille syntyi kolme lasta. Vuonna 1925 perhe muutti ensin Rovaniemelle ja vuonna 1929 Helsinkiin Eeliksen työn myötä. Hildur kuoli Helsingissä vuonna 1952.

*Hildurin omakuva vuodelta 1916, etualalla valokuvassa näkyvä kamera.*

Näyttelyn taustalla on Lapin maakuntamuseon saama lahjoitus Hildurin jälkeläisiltä. Lahjoitukseen sisältyi toistatuhatta kuvaa mm. lasinegatiiveina ja vedoksina, sekä esineistöä ja arkistoaineistoa, esimerkiksi Hildurin ja hänen puolisonsa Eeliksen kirjeenvaihtoa heidän kihlausajaltaan. Näissä kirjeissä etenkin Eelis on sanoissaan hyvin runollinen ja romanttinen, ja hänen kirjoittamansa kirjeet eri metsätyömailta, jonne hänen työnsä hänet vei, tulvivat kaipuuta Hildurin luokse. Näinkin henkilökohtaisten kirjeiden lukeminen tuntui alkuun hieman tungettelevalta, mutta ne avaavat kiinnostavan, hyvin henkilökohtaisen ikkunan Hildurin elämään ja taustoittavat myös näyttelyssä nähtäviä valokuvia Hildurista ja Eeliksestä.

”Fredag flyr jag till skogs,
men lördag väntar jag min lycka.”
– Eelis kosintakirjeessään Hildurille 2.3.1916

Näyttely jakautuu kolmeen osioon. Yksi osio käsittelee Hildurin työtä valokuvaajana, hänen kuvaamoaan ja kuvien retusointia eli korjaamista. Toinen osa keskittyy Hildurin kuvaustyöhön ateljeen ulkopuolella, esim. metsätyömailla, sekä 1900-luvun alun Rovaniemeen. Kolmas osio kertoo Hildurin ja Eeliksen kihlautumisesta, naimisiinmenosta ja heidän perheensä elämästä Sieppijärvellä Kolarissa.

*Näyttelyssä esillä olevaan arkistoaineistoon kuuluvat mm. Hildurin ja Eeliksen avioehtosopimus, Hildurin kauppakirjat kuvaamonsa myynnistä vuonna 1916 sekä Eeliksen tuohelle kirjoittama kirje.*

*Hildur esiintyy näyttelyn kuvissa paljon myös itse.*

Naiset valokuvaajina

Naisille valokuvaajan ammatti tarjosi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa mahdollisuuden itsenäiseen elämään ja oman elannon kartuttamiseen. Naimattomien naisten työntekoa ei aina katsottu hyvällä, mutta valokuvaaminen nähtiin toisaalta säädyllisenä ja soveliaana käsityöammattina. Naiskuvaajat palkkasivat kuvaamoihinsa apulaisiksi usein muita nuoria naisia, jolloin ammattitaito ja osaaminen siirtyi kisällimäisesti eteenpäin. Myös Hildur oli oppinut ammattinsa toiselta valokuvaajalta, Haaparannan ensimmäisen kuvaamon perustaneelta Mia Greenilta. Green tuli etenkin tunnetuksi ensimmäisen maailmansodan aikana kuvatessaan elämää rajalla ja Ruotsin kautta kulkeneita pakolaisia ja sotavankeja.

Mia Green tarjosi työn oppimisen mahdollisuuksia useille nuorille naisille, ja Hildurin lisäksi esimerkiksi Tornion ensimmäisen valokuvaamon vuonna 1911 avannut Ida Björn oppi ammattinsa myös Greenilta. Kuvaustyötä tehtiin usein naimattomana, mutta osa kuvaajista jatkoi myös naimisiinmenon jälkeen tai työskenteli puolisonsa kanssa. Hildur jätti ammattimaisen kuvaamisen avioiduttuaan Eeliksen kanssa, mutta ei suinkaan lopettanut kuvaamista. Hän tallensi ahkerasti perhettään – puolisoaan ja kolmea lastaan – kuten myös arkista elämää ja muuttuvia maisemia ensin Kolarissa ja myöhemmin Helsingissä.

Kulttuurihistorioitsija Mervi Löfgren Autti on tutkinut Hildurin jälkeen 1920-luvulla kuvaamoa Rovaniemellä pitäneitä Auttin sisaruksia ja siinä ohessa myös tutustunut Hildurin työhön ja naisten valokuvaamiseen 1900-luvun alussa. Hän kirjoittaa väitöskirjassaan, kuinka Hildur oli ehkä ”tiedostamattomallakin tavalla” antanut esimerkin ”naisen itsellisestä elämästä ja ammattitaitoisesta toiminnasta” Auttin sisarille. Samaa ajatusta nostetaan myös näyttelyssä esiin, kun Hildurista puhutaan rohkeana esikuvana.

*Hildurin kuvaajan työhön liittyvää aineistoa*

Visiittikorttivillitys

Kuvaamo-osuuden valokuva-aineistosta kiehtovimpia lienevät visiittikortit. 1800-luvun loppupuolella Euroopan villitsi kartomania, ja pienet, n. 9×6 cm kokoiset kuvakortit olivat suosittuja ympäri Euroopan. Kuvattavana käytiin parhaat yllä, ja joskus myös perheen, ystävien tai vaikkapa lemmikin kera. Visiittikortteja jätettiin muistoksi vierailusta, tai annettiin tutuille, ystäville tai rakastetuille – hieman kuin koulukuvia vaihdeltiin kavereiden kesken omana kouluaikanani. Visiittikortteja myös kerättiin niille suunniteltuihin albumeihin. Nämä albumit olivat esillä ja vieraiden selattavana, jolloin oli mahdollisuus tutustua henkilön tuttavapiirin laajuuteen ja etenkin laatuun. Visiittikorttivillitystä mahdollisti sen, että pieniä kuvia saatiin kuvalevylle useampia, jolloin niiden hintakin oli hieman edullisempi.

Hildur kuvasi visiittikorttikuvia paljon. Kuvat kiinnitettiin usein kuvaajan nimellä ja paikkakunnalla varustettuun taustapahviin, joita Hildurillakin oli eri tyyleissä vuosien varrella. Näyttelyssä on esillä iso valikoima kortteja. Osassa esiintyvät paikalliset asukkaat – kaikkia ei ole tunnistettu – osassa Hildurin perheenjäsenet ja kuvaaja itse. Kuvia tutkiessa löytää pienistä kohteista paljon yksityiskohtia, ja niistä voi päätellä, että Hildurilla oli kuvaamossaan erilaisia taustakankaita ja rekvisiittaa hyödynnettäväksi kuvaustilanteissa. Vaikka yleisilme 1900-luvun alun valokuvissa on pääosin vakava, Hildur on saanut kuvattavistaan irti myös hymyjä ja luonnollisuutta. Tästä hyvänä esimerkkinä tuntemattoman pojan kujeileva kuva.

*Kuva: Lapin maakuntamuseon kokoelmat.*
*Hildurin ottamia kuvia löytyy lisää Finnasta (klikkaa kuvaa).*

Näyttelyyn on rakennettu myös taustamaisemalla ja rekvisiitalla varustettu kuvauspaikka, jossa museovieras voi ”ikustuttaa” itsensä kuin olisi Hildurin kuvaamossa.

Menneisyyden Rovaniemi

Hildurin kuvaamonpidon aikana Rovaniemi oli vilkas ja kasvava yhteisö – ei vielä kaupunki tai edes kauppala, mutta tiiviimmin asutettu yhdyskunta erottui jo laajemmasta maalaiskunnasta. Rovaniemen saavutettavuutta niin teollisuuden, alueen kasvun kuin matkailunkin näkökulmasta paransi vuonna 1909 valmistunut rautatie, ja sen myötä saapui niin uusia asukkaita kuin matkailijoita. Muuttoliikkeen suuntautuessa metsäteollisuuden luomien työmahdollisuuksien myötä pohjoiseen, Rovaniemen väkiluku oli vilkkaassa nousussa 1900-luvun alussa. Asukkaita yhdyskunnassa (nyk. ydinkeskusta) 1910-luvun alussa oli n. 2000, kun koko maalaiskunnan alueella asukkaita oli n. 11 000. Asukasmäärän kasvaessa myös palvelutarjonta kasvoi, ja Rovaniemellä toimikin useita eri käsityöläisiä ja liikkeitä. Herrasväkeä ja säätyläistöä oli suhteellisen vähän, ja suurimmalle osalle asukkaista elanto tuli maa- ja metsätalouden töistä. Rakennuskanta oli puuvaltaista, ja ensimmäiset sähkövalotkin syttyivät Rovaniemelle vuonna 1914.

*Höyrylaivat Viiri ja Vanttaus kuljettivat asukkaita Kemi- ja Ounasjokia pitkin 1910-luvulla Rovaniemellä.*

Hildur taltioi Rovaniemen niin luonnollisia kuin yhteiskunnallisia tapahtumia, kuten keväistä jäiden lähtöä ja tulva-aikaa tai tukkityöläisten lakkoliikehdintää vuonna 1906. Hänen kuviaan julkaistiin Helsingin Kaiku -lehdessä. Näihin kuvareportaaseihin lukeutuivat myös rautatien saapumisen taltioiminen, ja kiinnostavana tapahtumana vuoden 1909 tulipalo. Puutalorakenteisena Rovaniemikään ei välttynyt tulipaloilta, ja vuonna 1909 Maantiekadun (nyk. Valtakadun) rannan puoleiselta osalta paloi toistakymmentä rakennusta, läheltä rakennusta jossa Hildurin kuvaamo sijaitsi. Hildur taltioi tapahtuman kolmen kuvan sarjana, joista ensimmäinen näyttää katua ennen paloa, toinen palon aikana, ja kolmas jälkeen. Hildur julkaisi lisäksi vuonna 1912 kuvateoksen Maisemia Rovaniemeltä ja Lapista, joka painettiin Lyypekissä. Hildurin kuvat levisivät myös postikortteina ja tekivät Rovaniemen näkymiä tutuiksi.

Helsingin Kaiku, 29.05.1909, nro 20-21, s. 19
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

*Hildur valmistamassa ruokaa kamiinalla*

Vanhoissa valokuvissa on aivan omanlaistaan charmia. Digitaalisen kuvauksen ja jatkuvan tallentamisen aikana vanhojen visiittikorttien pysähtyneisiin hetkiin latautuu paljon tunnetta. Kuvaaminen tänä päivänä on helppoa, sillä kamera kulkee mukanamme kaiken aikaa. Näyttelyssä esillä oleva, Hildurin ulkokuvauksissa käyttämä kenttäkamera herättää kunnioitusta kuvaajan päättäväisyyttä ja tarmoa kohtaan – jaksaisiko sitä itse kuljettaa isoa kameraa tarvikkeineen hankalien kulkuyhteyksien päähän.

Museo-oppaana hyppään taas uuteen ja aika tuntemattomaan. Kun museon edellinen erikoisnäyttely käsitteli itselleni hieman tutumpaa keskiaikaa, nyt vuorossa on kotikaupungin historia. Vaikka paljasjalkainen rovaniemeläinen olen, tunnen kaupungin sotaa edeltävää historiaa ja sen monia hahmoja vielä melko huonosti. Hildur onkin ollut mitä mainioin lähtökohta hypätä aikamatkalle menneeseen ja taivaltaa mielessä vuosisadan alun Rovaniemen puutalojen kehystämille kaduille.

Teksti ja kuvat näyttelystä: Elina Karvo

Lähteitä ja lukuvinkkejä:

Autti, Mervi: Etsimessä neitikulttuuri. 1900-luvun alun valokuvaajanaisia Rovaniemellä. Musta Taide, 2010.
Alariesto, Tuija (vast. toim.): Iikka Paavalniemen kolme maisemaa. 1900-luvun alun valokuvia Rovaniemeltä. Lapin maakuntamuseon julkaisuja 15, 2010.
Helsingin Kaiku, 29.05.1909, nro 20-21, s. 19
https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/872577/articles/79524857?page=19
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Pohjoismaiset historiantutkijat koolla Islannissa (NHM 2025)

On 30 elokuun, 202530 elokuun, 2025 Tekijä Satu SorvaliKategoria(t): Blogi, tapahtumatJätä kommentti

Joku heitti, että tunnelma on kuin luokkaretkellä. Toinen vertasi sitä yliopiston kahvihuoneeseen. Eikä ihme, kun minullekin osui täyteen buukatussa lentokoneessa sattumalta ympärille tuttuja kasvoja, jopa entinen väitöskirjaohjaajani. Joku ehti jo vitsailla, että olisi pitänyt järjestää suomalaishistorioitsijoille yhteisbussi odottamaan Keflavikin kentälle. Lopulta moni meistä kylläkin pakkautui samaan lentokenttäbussiin, joka matkasi vajaan tunnin Reykjavikiin.

Olimme matkalla 13.–14.8.2025 pidettävään, rajat-teemaiseen (Boundaries) pohjoismaiseen historiantutkijoiden kongressiin Islannin yliopistoon. Kyseessä oli järjestyksessään 31. vastaava tapahtuma, jossa osallistujajoukko koostui viidestäsadasta islantilaisesta, tanskalaisesta, norjalaisesta, ruotsalaisesta ja suomalaisesta historiantutkijasta. Luvassa oli kolme pitkää päivää täynnä teoriaa, metodologiaa ja empiriaa, ajatustenvaihtoa, kiivasta väittelyäkin.

Kun olimme rekisteröityneet seuraavana aamuna ja saaneet oranssia hehkuvat NHM 2025 -nauhat kaulaamme, pääsimmekin heti sukeltamaan ensimmäisiin sessioihin.

Yksi narratiivi, monta narratiivia vai näiden yhteenveto?

Osallistuin ensimmäiseksi kaiken kattavalta kuulostavaan sessioon nimeltä “Methods and Concepts in Historical Research”, jonka aloittivat Johanna Ilmakunnas Åbo Akademista ja Petri Karonen Jyväskylän yliopistosta. He esittelivät alustavia havaintojaan ja ajatuksiaan uudesta aatelisperheitä koskevasta, pitkän aikavälin (1718–1918) tutkimuksestaan. Hankkeessa yhdistellään eri muodossa olevia lähteitä ja tarkastellaan tutkimuskohteita mikro-, meso- ja makrotasoilla. Mesotasolla tarkoitetaan tässä yhteydessä aatelisperheitä. Tutkimuksessa oli hyödynnetty digitaalisia menetelmiä ja testattu tekoälyäkin, mutta toistaiseksi kuulemma tuloksetta.

Toisena oli vuorossa Louise Karlskov Skyggebjerg Kööpenhaminan kauppakorkeakoulusta. Hän oli tutkinut pankkikriisiä vuosina 1991–2008 ja nosti esiin kysymyksen narratiiveista – miten historiaa kirjoitetaan tai tulisi kirjoittaa, kun erilaisia narratiiveja on useita, esimerkiksi ”sankarien” tai ”konnien” näkökulmasta. Karlskov Skyggebjerg totesi, ettei hänellä ollut tähän vastausta, mutta halusi herätellä keskustelua aiheesta. Tässä hän onnistuikin, koska tällainen yhden narratiivin valinta tuntui hämmentävän osaa yleisöstä. Monet yhtyivät ajatukseen, että erilaiset yhtäaikaiset narratiivit ovat mahdollisia ja voivat näkyä tutkimuksessa, mutta lopuksi tutkijan tulisi tehdä oma yhteenveto ja tulkinta niistä. ”Niinhän me kaikki historioitsijat tehdään”, kuului toteamus yleisöstä.

Viimeisenä oli vuorossa Janne Holmén Uppsalan yliopistosta, joka esitteli sanomalehtiaineistoon nojaavaa tutkimustaan, jossa on tavoitteena selvittää vasemmisto- ja oikeisto -käsitteiden ja -vastaparien vakiintumista pohjoismaiseen poliittiseen puheeseen hyödyntäen tilan (space) käsitettä ja kognitiivisen historian näkökulmaa.

Pohjoismaiden uusi kulta

Kahvitauon jälkeen osallistuin ”Nordic Big Health data” -sessioon, jonka puheenjohtaja Teemu Ryymin Bergenin yliopistosta teki osuvan vertauksen isoista datamassoista: ”it’s the new Nordic gold – or oil”. Viime vuosina big dataa, erityisesti rekisterimuotoista, on tullut yhä enemmän saataville ja sitä tulisi myös hyödyntää tutkimuksessa nykyistä laajemmin. Vaikka kyseessä oli hyvin ajankohtainen teema, sessioon saapui valitettavan vähän yleisöä.

Heini Hakosalo Oulun yliopistosta esitteli työn alla olevaa, sodanjälkeiseen tuberkuloosirokotuskampanjaan liittyvää tutkimusta, jossa hyödynnetään Tilastokeskuksen tarjoamia kohorttitietoja. Erilaista dataa, kuten rokotuskortteja (sis. 859 000 henkilön tiedot) verrataan mm. dataan kuolleista.

Magnus Vollset Bergenin yliopistosta puolestaan kertoi norjalaisesta spitaalitautirekisteristä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista tutkimukselle. Vollset korosti alkuperäisen muistiinpanokirjan asemaa tärkeänä artefaktina – näistä kirjoista koostettiin tautirekisteri, joka toimi paitsi hallinnollisena työkaluna myös etiologisena tietopankkina. Rekisteri tarjoaa tutkimukseen myös jatkuvuutta, koska tiedot koostettiin ennen väestölaskennan aikaa. Bergenin spitaalitietokanta on tunnustettu Unescon maailmanperintökohteeksi; se on maailman ensimmäinen kansallinen potilasrekisteri ja sisältää tiedot 8 200 henkilöstä.

Ida Al Fakir (Swedish School of Sports and Health Sciences) esitteli erilaisia rekisteriaineistoja Ruotsin tilastokeskukselta sekä sosiaali- ja terveysviranomaisilta, kuten kuolleisuutta ja syöpätauteja koskevia rekisterejä. Hän korosti, että “iso terveysdata” (big health data) on osa globaalia biotaloutta ja siten arvokasta: kyse ei ole vain suurista datamassoista, vaan myös ison ja pienen datan yhdistelmästä. Esitelmää kevensi, että diat oli kuvitettu tekoälyn tuottamilla kuvilla. Miniatyyriset kaivosmiehet valtavien, kultaa tulvivien rekisterikirjojen keskellä herättivät yleisössä huvitusta.

Kulttuurihistorian heikkoudet vai heikko tutkimus?

Lounaan jälkeen lähdin suurin odotuksin seuraamaan ”Power Analyses in 2025: Constructive Approaches for Culture History” -pyöreää pöytää, jossa ruodittiin kulttuurihistoriallisen tutkimuksen nykytilaa. Onko olemassa pohjoismaista kulttuurihistoriaa, oli yksi kantavista kysymyksistä sessiossa.

Puheenjohtaja Lisa Hellman (Lundin yliopisto) johdatteli sessioon palaamalla kulttuurihistoriaan kohdistettuun kritiikkiin: sen on katsottu kärsivän kriittisen analyysin puutteesta sekä sivuuttaneen valtasuhteet, hierarkiat ja suuret kertomukset (great narratives). Hän esitti provosoivan kysymyksen: onko kulttuurihistoria kadonnut? Hellman kertoi myös selailleensa ennen kongressia pohjoismaisten historiantutkijoiden esittelyjä yliopistojen verkkosivuilla ja panneensa merkille, ettei kukaan nimittänyt itseään kulttuurihistorioitsijaksi. Hän pohti, oliko kyse rohkeuden puutteesta.

Panelisteihin kuuluivat yliopiston lehtorit Dorotheé Goetze (Keski-Ruotsin yliopisto), Charlotta Forss (Södertörnin yliopisto, Ruotsi), Birgit Tremml-Werner (Tukholman yliopisto) sekä professori Christa Wirth (Agderin yliopisto, Norja). Kolme ensiksi mainittua ovat erikoistuneet uuden ajan kulttuurihistoriaan ja viimeksi mainittu modernin ajan (1750-) historiaan.

Panelistit pitivät kulttuurihistoriaa vaikeasti määriteltävänä, joka ehkä vaikuttaa siihen, ettei kulttuurihistoriaa uskalleta tuoda esiin vahvemmin. Eräs heistä katsoi, että kulttuurihistoria vastaa kysymykseen siitä, millaisia merkityksiä ihmiset antoivat elämälleen (”how did people make sense in their lives”). Panelistien mukaan kulttuurihistoria voisi huomioida valtasuhteet paremmin laajentamalla näkökulmia ja lähdeaineistoja (ei esimerkiksi tukeutumalla vain viranomaislähteisiin) sekä tekemällä yhteistyötä eritaustaisista tutkijoista koostuvissa ryhmissä. Paneeli korosti, että menneisyyden ymmärrys lisää ymmärrystä nykypäivästä.

Yleisön saadessa kommentoida, esitettiin vastakysymys, miksi pitäisi olla pohjoismaista kulttuurihistoriaa. Tähän ei tullut vastausta. Sen sijaan yleisökeskustelussa tultiin jonkinlaiseen konsensukseen siitä, että kulttuurihistoriallinen perspektiivi näkyy oikeastaan joka puolella historiantutkimusta, se on integroitunut kaikkialle. Leikkisästi ehdotettiin, että ongelma ei ehkä olekaan kulttuurihistoriallisen näkökulman heikkoudet, vaan yksinkertaisesti huonosti tehty kulttuurihistoriallinen tutkimus.

Key note: Eläinnäkökulman anti

Alkuillasta pidettiin avajaisseremonia, jossa ääneen pääsivät ensin tapahtuman järjestäjät Islannin yliopistosta, ja heidän jälkeensä vuorossa oli keynote-luento. Järjestäjät kertoivat, että kun kongressia ryhdyttiin suunnittelemaan pari vuotta sitten, tulevaisuus näytti epävarmalta: yliopistot myöntävät yhä harvemmin matka-apurahoja ja Islanti on kallis maa. Siksi viidensadan osallistujan määrä oli heille erittäin iloinen yllätys. NHM on järjestetty Islannissa kahdesti aiemminkin, edellisen kerran kaksikymmentä vuotta sitten.

Key noten piti professori Mary Hilson Aarhusin yliopistosta. Hän esitteli sikoja koskevaa tutkimustaan kolmen esimerkkipossun kautta. Esityksen kantava teema oli, mitä eläinnäkökulma lisää ymmärrykseemme pohjoismaisesta modernisaatiosta ja pohjoismaisista hyvinvointivaltioista. Saimme kuulla muun muassa, että 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa teuraaksi kasvatettaville sioille saatettiin antaa muun muassa ihmisten nimiä, etu- ja sukunimineen. Hilson toi esiin työväen-, eläin- ja ympäristöhistorian tiiviit yhteydet toisiinsa. Luennon mieleenpainuvin hetki sijoittui loppuun, kun Hilson soitti 1930-luvun äänitallennetta tanskalaiselta farmilta. Samalla, kun sikafarmaria haastateltiin radioon, taustalla kuului teurastettavien ja kuolevien sikojen voimistuvaa röhkinää ja vinkunaa. Ylpeä tanskalainen tuolloinen lausahdus kuului: “Kaikki [sian osat] käytetään paitsi vinkuna.”

Luennon jälkeen Islannin yliopiston professori Guðmundur Hálfdanarson haastatteli lyhyesti Hilsonia. Hilson kertoi kiinnostuneensa sikateemasta pyöräillessään Tanskan maaseudulla: ”siat haistaa, mutta niitä ei koskaan näe”. Haastatteluhetken jälkeen jaettiin pohjoismainen kirjapalkinto, jonka sai 28 ehdokkaan joukosta Helsingin yliopiston tutkijoiden teos Forced Migrants in Nordic Histories. https://hup.fi/books/e/10.33134/HUP-32

Tilaisuuden päätti islantilaisen koomikon stand-up show aiheella, kuinka tulla islantilaiseksi 20 minuutissa. Suomalaisen korvaan meillä on paljonkin yhteistä islantilaisten kanssa.

Seremonian jälkeen osallistujille tarjottiin pieniä coctail-paloja ja juotavaa pohjoismaisten suurlähetystöjen mahdollistamana.

Vain seitsemänkymppiset voivat kirjoittaa (hyvää) historiaa?

Toisena konferenssipäivänä osallistuin mikrohistoria-aiheisiin sessioihin. Aiheeseen, mikrohistoriaan, oli sopivaa, että sessiot oli sijoitettu pikkuruiseen luokkahuoneeseen, joka pullisteli osallistujia aivan ääriään myöten ja ylikin.

Esitelmissä käytiin lyhyesti läpi mikrohistorian klassikoita ja kysyttiin, onko olemassa pohjoismaista mikrohistoriaa. Kiinnostavin osuus oli kuitenkin väittelyt siitä, miten mikrohistoriaa tulisi tehdä.

Sigurður Gylfi Magnússonin (Islannin yliopisto) mukaan italialainen ja ranskalainen mikrohistoria dominoivat edelleen tutkimusta ja kritisoi sitä, miten mikrohistoriaa on tehty tähän saakka. Hän kehotti mikrohistorioitsijoita etsimään yhteyksiä, katsomaan tekstien sisään ja käymään läpi kaikki yksityiskohdat. Hänen esitelmänsä jälkeen käytiin hetki kiivasta keskustelua siitä, onko saksalainen, arkielämän historiaan keskittyvä alltagsgeschichte -suuntaus mikrohistoriaa vai ei.

Rebecka Lennartson (Uppsalan yliopisto ja Tukholman kaupunginmuseo) esitteli mikrohistoriallista tutkimusta, jota oli toteutettu muun muassa poliisin hallussa olleiden valokuva-albumien avulla. Albumien kuviin oli tallennettu 1800-luvun loppupuolen prostituoituja – osasta tiedettiin nimet, osasta ei. Hankkeessa hyödynnettiin tekoälyä naisten kasvojen tunnistamiseen, ja näin saatiin selville osa naisten identiteeteistä. Näiden naisten tarinoita oli ollut esillä City Faces -museonäyttelyssä. Lennartson kysyi, mistä kontekstointi alkaa ja mihin se loppuu. Hänen mukaansa mikrohistoria ei yksinkertaisesti vahvista suurta kertomusta (grand narrative), vaan kontekstointia käytetään analysointityökaluna. Mielenkiintoista oli, ettei kukaan nostanut esiin tekoälyn käytön eettisiä kysymyksiä, vaikka aiheen voi tulkita arkaluonteiseksi.

Tyge Krogh (Tanskan kansallisarkisto) kertasi, miten mikrohistoriaa tehtiin 90-luvulla huomioiden uudet kulttuurihistoriat, lingvistinen käänne jne. Hän kertoi joutuneensa tutkimuksen sivuraiteille huomatessaan, ettei menneisyyden rangaistuskäytännöistä ollut tietoa, joten hän ryhtyi tekemään niistä itse tutkimusta. Tuloksena syntyi tanskankielinen kirja, joka on sittemmin julkaistu myös englanniksi (The Great Nightmen Conspiracy. A Tale of the Eighteenth Century Dishonourable Underworld, 2020). Krogh kävi esityksessään läpi, mitä ajatuksia kirjoittamisprosessi herättää hänessä nyt. Hän kertoi tekstinsä lähentelevän kaunokirjallisuutta ja korosti tarinankerronnan tärkeyttä. Draaman kaari on pidettävä yllä.

Session keskusteluosuudessa heräsi kysymyksiä siitä, eikö pitäisi ottaa huomioon historiallinen muutos, eikä vain toimijuutta. Magnússon halusi haastaa mikrohistoriallisen tutkimuksen sovittamisen suureen kertomukseen, mutta useimmat muut keskustelijat olivat tästä eri mieltä. Krogh toi esiin ajatuksen siitä, että kirjoittaakseen hyvää mikrohistoriaa, on oltava tarpeeksi tietoa – ja sen keräämiseen menee aikaa. Joku vitsailikin, että pitää ilmeisesti olla seitsemänkymppinen voidakseen kirjoittaa kunnollista historiaa. ”History comes from below” -toteamus päätti kiivaan keskustelun. Ja tästä olivat ilmeisesti kaikki samaa mieltä.

Seuraavassa sessiossa saimme kuulla Lapin yliopiston tutkijaa Pilvikki Lantelaa, joka esitti feministisen tulkinnan mikrohistoriasta. Lantela tutkii väitöskirjassaan Martta Kaukomaata, herätysliikkeen aktiivista naistoimijaa. (Ks. Lantelan esittely täältä: https://kulttuurihistoria.net/2021/06/23/kulttuurihistorian-jatko-opiskelijan-esittely-pilvikki-lantela/ ) Hän aloitti esitelmän anekdootilla, kuinka jotkut olivat todenneet mikrohistorian olevan kuollut. Kaikki kuitenkin osoittaa, ettei näin ole. (Tästähän todisti jo näiden mikrohistoriasessioiden väenpaljous!) Lantela haastoi yleisöä esittämällä kysymyksen siitä, mikä tekee mikrohistoriasta relevantin. Hänen mukaansa relevanttius tulee muun muassa siitä, että vähemmistöjen kokemukset ja näkemykset pääsevät kuuluviin suurten miesten isojen tarinoiden rinnalle. Feministinen näkökulma mikrohistoriaan tukee juuri tätä. Lantela ehdotti, että feministinen tulkinta mikrohistoriasta voisi olla yksi osa pohjoismaista mikrohistoriaa, jos sellaista on olemassa.

Annika Sanden Tukholman kaupunginmuseosta jatkoi pohdintaa siitä, onko olemassa pohjoismaista tapaa tehdä mikrohistoriaa. Hän kertoi Ruotsin runsaista, oikeuslaitoksen, kirkon ja valtionhallinnon tuottamista uuden ajan lähdeaineistoista ja totesi, että ne antavat hyvät lähtökohdat pohjoismaiseen mikrohistoriaan, mutta myös italialais- ja saksalaisvaikutteiseen mikrohistoriaan. Hän kertoi olevansa kiinnostunut elämäkerroista ja kokemuksista. Ihmisten väliset sosiaaliset yhteydet ovat hänen tutkimuksensa keskiössä.

Liv Egholm (Kööpenhaminan Business School) puolestaan kertoi kartoittavansa mikrohistoriallisessa tutkimuksessaan konsepteja ja tapahtumia ja lukevansa lähteitä vastakarvaan (against the grain). Tällä hän tarkoittaa, että lähteistä etsitään tahattomia todisteita ja ristiriitaisuuksia, mutta myös seesteisyyttä. Tämä lähestymistapa mikrohistoriaan sisältää empatiaa, mutta toisaalta myös kriittistä etäisyyttä tutkimuskohteeseen.

Vilkkaassa keskustelussa nousi jälleen esiin ajatus siitä, että nuorten tutkijoiden ei pitäisi aloittaa mikrohistoriasta, koska konteksti ensin pitää tuntea. Vaarana kun on ”tuhansien detaljien polku”. Keskustelussa nostettiin myös esiin mikrohistorian relevanttius sekä edustavuuden ja yleistämisen ongelmat. Niihin ehdotettiin ratkaisuksi muun muassa sitä, että tutkija on avoin siitä, miten tutkimus on toteutettu. Viimeisenä yleisöstä nousi esiin todennäköisesti puolivakavissaan esitetty väite, että sitä parempi historioitsija, mitä enemmän elämänkokemusta.

Näiden intensiivisten keskustelujen jälkeen oli vuorossa lounas, jonka jälkeen lähdin omin luvin tutkiskelemaan Reykjavikia loppupäiväksi. Illalla olisi ollut konferenssi-illallinen, jonka jätin väliin. Onneksemme seuran hallituksen jäsen, Susanna Lahtinen, oli paikalla ja otti muutaman kuvan. Illallismaljan nosti Islannin entinen presidentti ja historian professori Guðni Th. Jóhannesson.

Guðni Th. Jóhannesson. Kuva: Susanna Lahtinen.

Sananvapauden historiaa, kansalaisyhteiskunnan syntytuskia ja saksalaiset ystävinä

Oma sessioni koitti perjantaina aamupäivällä. Meillä oli ilmeisesti erittäin kovia kilpailijasessioita (yhtä aikaa oli käynnissä jopa 14 eri sessiota!) tai ehkäpä Reykjavikin nähtävyydet karkottivat osan yleisöstä. Vilkuilimme hämmentyneinä toisiamme, kun kello oli tapissa ja salissa ei ollut yhtään yleisöä. Olimme jo melkein laittamassa pillit pussiin, kun saliin asteli yksi kuuntelija. Hän paljastui Islannin yliopiston historian emeritusprofessoriksi. Päätimme sittenkin esitelmöidä, sillä olihan meillä nyt yleisöä. Se oli hyvä ratkaisu, koska saimme nelistäänkin hyvää keskustelua aikaiseksi.

Minä esittelin ensin 1800-luvun lopun suomalaislehdistöön liittyvää tutkimustani sananvapauden ympäriltä, joka perustuu paitsi väitöskirjaani myös tulevaan artikkeliini. Tämän jälkeen oli vuorossa post doc -tutkija Hrafnkell Lárusson Islannin yliopistosta, joka kertoi Islannin kansalaisyhteiskunnan syntyä ja demokratian kehittymistä (1874–1915) koskevasta tutkimuksestaan. Viimeisenä oli vuorossa Tony Pyykkö Turun yliopistosta, joka kertoi poliittisen historian väitöstutkimukseensa liittyen Suomen ja Saksan välisistä ystävyysseuroista 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa.

Session jälkeen minun piti poistua lentokenttää kohden ja loppupäivän anti jäi siten väliin.

Summausta

Kongressi näyttäytyi ensikertalaiselle hyvin järjestetyltä ja onnistuneelta monin eri puolin. Se mikä yllätti, oli keskustelun runsaus ja intohimoisuus. Historiantutkimus nostaa tunteita pintaan! Jos pieniä kehityskohteita haluaa mainita, niin tilat eivät aina olleet kunnolla mitoitettuja, jos miettii esimerkiksi mikrohistorian sessioita. Voi toki olla vaikeaa arvioida, kuinka moni tulee seuraamaan kutakin sessiota, mutta ehkäpä kaikkein pienimmät tilat voisi jättää pois kokonaan, jos vain mahdollista. Lisäksi jäin kaipaamaan puheenjohtajia, jotka olisivat esitelleet luennoitsijat, pitäneet huolta aikataulusta sekä moderoineet keskustelua. Osassa sessioita nämä puuttuivat. Heidän läsnäolonsa olisi voinut tuoda jämäkkyyttä sessioon.

Parasta olivat inspiroivat esitelmät, kohtaamiset ja keskustelut uusien ja tuttujen ihmisten kanssa sekä tietysti iki-ihana Islanti, jossa olisi voinut viettää pitemmänkin aikaa. Kiitän samalla lämpimästi Turun yliopistosäätiötä apurahasta, joka mahdollisti konferenssimatkani.

Teksti ja kuvat: Satu Sorvali

Ihmisen ja luonnon kytköksiä Rovaniemellä – tunnelmia vuoden 2025 ISCH-konferenssista

On 25 kesäkuun, 202526 kesäkuun, 2025 Tekijä Elina KarvoKategoria(t): BlogiJätä kommentti

Kulttuurihistorioitsijat ympäri maailmaa kokoontuivat juhannusviikolla Rovaniemelle vuoden 2025 ISCH-konferenssin merkeissä. Konferenssin teemana oli Human/Nature – Entanglements in Cultural History. Osallistujia oli yli sata ja he saapuivat niin ympäri Eurooppaa kuin esimerkiksi Australiasta, Etelä-Afrikasta ja Yhdysvalloista. Tunnelma läpi viikon oli rento ja hyväntuulinen. Pohjoinen luonto herätti ihastusta ja myös konferenssin aikataulutusta kiiteltiin – ohjelmaan oli jätetty sopivaa väljyyttä, jotta siirtymiset paikasta ja salista toiseen ei vaatinut juoksujalkaa kulkemista.

Maanantaina osallistujilla oli mahdollisuus tutustua Rovaniemeen kaupunkikävelyn tai jokiristeilyn muodossa. Sään sattuessa aurinkoiseksi Rovaniemi näyttikin heti parhaat puolensa konferenssivieraille. Iltapäivällä väkeä alkoi kokoontua Lapin yliopistolle, jonne oli alkuun järjestetty vapaamuotoinen tapaaminen väitöskirjatutkijoille. Nuoret tutkijat pääsivät siis alusta lähtien verkostoitumaan ja tutustumaan kollegoihinsa.

Maanantai-illan ohjelmassa testattiin myös uudenlaista konseptia, ISCH Talks. Kolme kutsuttua puhujaa – Jaana Erkkilä-Hill, Leena Valkeapää ja Alexander Etkind – pitivät lyhyet, noin kymmenminuuttiset alustukset, joilla viriteltiin aivoja konferenssin teemaan. Puheet tiivistettiin kolmeksi kysymykseksi ja osallistujilla oli aikaa keskustella kysymyksistä pienryhmissä. Illan päätteeksi vietettiin vielä avajaisvastaanottoa, jossa saimme nauttia saamelaisartisti Ante Jalvelan kauniista musiikkiesityksestä.

*ISCH Talks oli uudenlainen konsepti, jossa viriteltiin osallistujia konferenssin teemaan.*

Vapaa-ajan ohjelmaa oli varattu myös tiistai-illalle, jolloin osallistujilla oli mahdollisuus saunailtaan kotiseutumuseolla tai kävely- ja nuotioretkeen Ounasvaaralle. Sääkin pysyi sopivan kuivana ja hyttysmäärä siedettävänä. Keskiviikkoiltana oli vuorossa perinteinen konferenssi-illallinen, joka pidettiin Alvar Aallon suunnittelemalla Lappia-talolla. Illan alkuun saimme nauttia jälleen erinomaisesta paikallisesta musiikista, kun hanuristi Tatu Kantomaa soitti monipuolisen kattauksen. Ruokalistalla korostuivat lappilaiset maut ja raaka-aineet, ja syömisen lomassa kuului vilkas ja eloisa keskustelu.

Tiistaista torstaihin saimme kuulla kolme keynote-esitelmää kulttuurihistorian asiantuntijoilta Suomesta, Etelä-Afrikasta ja Virosta. Ensimmäisen keynote-luennon piti Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmi otsikolla No more than human history: exploring human/nature entanglements in a life of a deafblind. Hän pohti luennollaan ihmisen ja luonnon kytköksiä kuuron ja sokean henkilön elämässä. Luento perustui Salmen tutkimuksiin isosedästään Frans Leijonista. Frans menetti kuulo-, puhe- ja näköaistinsa hyvin nuorena sairauden seurauksena, ja hänen elämänvaiheita läpikäydessään Salmi nosti esiin eri tapoja, miten ihmisen ja luonnon suhde muuttui Fransin osalta, ja miten hän oppi hyödyntämään etenkin haju- ja tuntoaistiaan esimerkiksi puutarhanhoidossa. Salmi haastoi pohtimaan luennolla, mikä on inhimillistä ja miten eri tavoin kytkökset inhimillisen ja ei-inhimillisen välillä voivat kohdata menneisyyttä tutkiessa.

*Kahvitauoilla käytiin vilkasta keskustelua aamuisten paneelisessioiden jälkeen.*

Toisen keynote-luennon kuulimme Stellenboschin yliopiston professori Sandra Swartilta, joka on perehtynyt eläinten historian tutkimukseen. Hänen luentonsa, joka oli otsikoitu History for the End of the World: finding new futures in our animal past, piti sisällään kaksi koskettavaa, jopa riipaisevaa tarinaa elefanteista ja siitä, kuinka eläimillä on oma kulttuurinsa ja historiansa. Toisen tarinan keskiössä toimivat eteläafrikkalaisen Knysnan metsäelefantit, joiden määrä on vähentynyt ihmisen toimien seurauksena, mutta jotka myös oppivat elämään ikään kuin ”kummituksina”, liikkuen metsissä ihmistä varoen ja piilossa pysyen. Eläinten kulttuuri oppii menneisyyden tapahtumista ihmiskulttuurin tavoin. Aikanaan laajasta laumasta on tänä päivänä jäljellä vain yksi naaraselefantti. Eläinten kulttuurihistorian tutkiminen voi Swartin mukaan antaa näkökulmia esimerkiksi eläinten suojelutyöhön. Viesti, jonka Swart halusi jäävän konferenssiväen mieleen, oli: ”Animals have history, and these histories matter.”

*Konferenssi-illallinen nautittiin Lappia-talolla.*

Kolmas keynotepuhuja oli Tallinnan yliopiston kulttuurihistorian professori Marek Tamm. Hänen keynote-luentonsa otsikko oli Towards a Biocultural History: A manifesto, jossa Tamm avasi biokulttuurisen historian lähtökohtia, näkökulmia ja metodologiaa. Hänen lähtökohtansa oli, että länsimaisesta kahtiajakoisuudesta, joka määrittää tietyssä määrin myös historiantutkimusta, tulisi pyrkiä pois ja ymmärtää menneisyyden monimuotoisuutta ja -lajisuutta laajemmasta kuin ihmisen näkökulmasta. Biokulttuurisessa historiassa menneisyyttä merkityksellistetään ihmistä laajemmalla skaalalla, huomioiden esim. eläimiä, kasveja, mikrobeja, jopa teknologisia järjestelmiä. Tamm nosti luennollaan esiin monia tutkimuksia, joissa biokulttuurista lähestymistapaa on pohdittu ja käsitteellistetty. Lisäksi Tamm korosti tarvetta huomioida metodologisesti ja lähteiden näkökulmasta uusia aineistoja, jotka eivät perinteiseen historiantutkimukseen ole kuuluneet, kuten puiden vuosirengasarkistot tai kenttätyö eläinten parissa.

Konferenssissa järjestettiin viisi paneelisessiota, joissa kuultiin yhteensä yli 100 esitelmää. Aiheet käsittelivät mm. eläinten ja ihmisten välisiä suhteita, urbaania luontoa, ihmisen ja luonnon suhteiden monimuotoisia representaatioita, tai fokusoidummin veden tai metsien näkökulmaa. Itse en jokaiseen sessioon osallistumaan ehtinyt, mutta ehdin sentään kuulemaan kiinnostavia esitelmiä mikrohistoriasta, uuden ajan alun noituudesta ja loitsuista sekä ekokriittisestä näkökulmasta elokuvahistoriaan. Elokuvista päästiin nauttimaan myös esityksinä. Kulttuurihistorian tutkija Noora Kallioniemi oli koonnut kotimaisista ympäristöaiheisista, 1960-2000-luvuilla tehdyistä lyhytelokuvista kokonaisuuden, jossa teemoina olivat esim. Kemijoen säännöstely, jokihelmisimpukka ja saamelainen ympäristösuhde. Toisena elokuvana konferenssissa esitettiin professori ja runoilija Juan Carlos Galeanon dokumentti El Rio, joka kertoo Amazonin alueen monilajisesta ekosysteemistä ja siihen liittyvistä haasteista.

Konferenssin päätteeksi järjestettiin ISCH:n vuosittainen yleiskokous, jossa kerrottiin myös ensi vuoden konferenssin ajankohta. Seuraavan kerran kulttuurihistorioitsijat kokoontuvat syyskuussa 2026 Pariisissa. Lisätietoa tulevasta konferenssista tulee aikanaan ISCH:n kotisivuille.

*Rovaniemellä saatiin nauttia myös pohjoisen kesän monista väreistä.*

ISCH 2025:n järjestivät yhteistyössä International Society for Cultural History (ISCH), Lapin ja Turun yliopistojen kulttuurihistorian oppiaineet sekä Kulttuurihistorian seura. Itse olin mukana järjestelytoimikunnassa alusta asti edustamassa ensisijaisesti seuraa ja hoitamassa some- ja verkkosivuviestintää. Suurin kiitos konferenssin järjestelyistä menee Lapin yliopiston kulttuurihistorian yliopistolehtori Pälvi Rantalalle sekä konferenssisihteeri Anu Haaraojalle. Reilun vuoden mittaisen järjestelytyön aikana sattui joitain isompiakin mutkia matkaan, ja vielä konferenssiviikollakin jännitystä toivat mm. lentoalan lakot, mutta loppujen lopuksi asiat järjestyivät parhain päin ja konferenssi sujui mainiosti, kiitos Anun ja Pälvin!

Teksti ja kuvat: Elina Karvo