Jänispuvun alla hiki virtasi studiovalojen kuumuudessa sinitaustaisessa kuvaustilassa. Myös tonttujen villavaatteet ja villalankaiset parrat tirisyttivät otsalle ja kainaloihin valuvat hikinorot. Naamioitsijat Guy Hellström ja Zoe Burtsow pohtivat, mikä voisi pelastaa näyttelijät gelatiinipalojen valumiselta kasvoille. Näyttelijöillä oli silmien ja kulmakarvojen päällä gelatiinipalat, joilla koko pään kangasmaskeihin saatiin kuperuus silmien ja maskin silmäaukkojen yhtymäkohtaan. Ratkaisuksi valumaongelmaan he keksivät liimata maskeihin hikeä imevät tiskirätit, joita vaihdettiin tasaiseen tahtiin.

Nämä hikiset jänikset ja tontut seikkailivat Yleisradion FST:n Den vita haren -joulukalenterissa joulukuussa 1998. Joulukalenteri oli yksi FST:n suurimmista lastenohjelmapanostuksista kautta aikojen. Tuottaja Monica Vikström-Jokelan mukaan tuotantotapa ja tekninen toteutus olivat suuri kokeilu koko Yleisradiossa – koskaan aiemmin ei oltu tehty kokonaista draamasarjaa, jossa näyttelijät oli kuvattu pelkästään sinisessä studiossa ja liitetty ”lavastukseen” jälkituotannossa. Taustat koostuivat Bettina Björnbergin maalaamista akvarelleista.

Seikkailua sinisellä taustalla

Sinisen taustan edessä näyttelemisessä oli kyse chroma key -tekniikasta. Se on erikoistehostemenetelmä, jossa filmikuvaustuotannossa yhdistetään kaksi eri kuvaa tai kahden eri kuvan osia päällekkäin värierotteluun perustuvalla menetelmällä. Alkujaan kuvasta poistettiin sininen väri – myöhemmin vihreä – ja kuvaan liitettiin eri taustakuva. Chroma key -tekniikkaa oli jo kokeiltu Timo Torikan ohjaamassa Hobitit -tv-sarjassa (1993), mutta siinä käytettiin osin myös lavasteita mukana. Chroma keytä ajateltiin 1990-luvulla pelastavana teknisenä toimintatapana, jonka avulla saataisiin säästöjä sillä, että tausta ja tapahtuma istutetaan yhteen jälkituotannossa. Jälkituotannon työ kuitenkin lisääntyi huomattavasti ja synnytti kokonaan uuden siihen erikoistuneen ammattikunnan.

Chroma key mahdollisti Den vita harenin jänisten satumaisen seikkailun. Gunilla Hemmingin käsikirjoittamassa joulukalenterissa joulupukki valitsee jänisisän julistamaan joulurauhan kaikille maailman eläimille. Jänisisä saa taikavoimaisen tonttulakin, jonka kaksi tonttua hukkaavat. Isäjäniskin katoaa, kun suuri musta lintu kaappaa hänet. Lintu kuuluu anarkistiryhmään, jota eläimet yhdessä koittavat kukistaa.

Muu jänisperhe loikkii läpi Euroopan, Sisiliasta Suomeen, saadakseen apua tarunhohtoiselta valkoiselta jänikseltä. Tämän sanotaan asuvan joulupukin maassa. Matkansa aikana jänikset tapaavat erilaisia hahmoja, muun muassa tontut Skrufin ja Mutterin. Joulukalenterin ideana oli antaa lapsille kaunis ja visuaalisesti omaperäinen esittely eurooppalaisista kulttuurimaisemista jänisten hyppelehtiessä halki Euroopan. Akvarellien avulla Eurooppa ja luminen Pohjola maalattiin esiin satumaisina.

Lavastajia ei sinisen kankaan edessä tarvittu lainkaan, mutta kahden ja puolen vuoden aikana tuotannossa oli mukana teknistä tai taiteellista työtä tekemässä 54 henkilöä. Näyttelijäkaartiin satsattiin paljon. Den vita haren -sarjassa esiintyi monia tunnettuja nimiä, kuten Robert Enckell, Sue Lemström, Mitja Siren, Sixten Lundberg ja Paul Olin. Näyttelijät pukeutuivat kokovartaloasuihin, joiden suunnittelusta vastasi Bettina Björnberg. Henkilöohjauksesta vastasi Ville Sandqvist ja kuvaohjauksesta Mikael Rundman.

Naamiot käsityönä

Sinisen kankaan edessä näytelty tuotanto oli haaste näyttelijöiden lisäksi ohjaajille, kuvaajille, pukusuunnittelijoille ja naamioitsijoille. Satumainen ympäristö piti kuvitella toiminnan taustalle. Jänishahmot piti puvustaa ja maskeerata maalauksiin sopiviksi hahmoiksi, joista ihmismäisyys ei näkyisi. Maskeerauksen suunnitellut Guy Hellström oli opiskellut ihon myötäistä materiaalia gelatiinia, jota oli helppoa ja halpaa työstää. Mutta Den vita harenissa saatiin innovoida gelatiinin käyttöön uusia keinoja ja Hellströn ja Burtsow olivat tyytyväisiä tiskirättitekniikkaan, jolla visuaalinen haaste saatiin ratkaistua.

Maskien tekeminen oli vaativaa käsityötä. Jänis- ja tonttunaamioita varten tehtiin kipsivalos kaikista näyttelijöistä. Jotkut kokivat sen epämiellyttäväksi, mutta kun tehtiin kokonaamioita, se oli ainoa tapa saada ne istumaan. Naamiot olivat käytössä pitkään, niiden oli todella istuttava hyvin. Valosta varten levitettiin ensin alginaattia, voidetta, jota käytetään myös hammasjäljennöksissä. Se kovettui viidessä minuutissa ja yhdistettiin sitten kipsisidokseen, jotta muoto pysyi koossa. Sitten näyttelijä irvisti, mikä yleensä riitti irrottamaan naamion, jota käytettiin muottina kipsimallin valmistuksessa. Sen pohjalta rakennettiin varsinainen naamion muotti, ja lopuksi muottien väliin kaadettiin kumivaahtoa. Naamio paistettiin uunissa muutaman tunnin ajan sadassa asteessa.

Den vita haren -joulukalenterissa tunnelmaa loi myös Peter Hägerstrandin suggestiivinen musiikki. Hägerstrandin mukaan akvarellimaailma asetti tiettyjä vaatimuksia tunnelmalle, mutta joulu oli silti joulu. Säveltäjä suunnitteli musiikin sisältävän kellopeliä ja joulutunnelmaa. Tietokonemusiikkia Hägerstrand halusi vielä välttää sekä periaatteesta että käytännön syistä: hänellä ei ollut tietokonetta, mutta hän myös uskoi, että on olemassa riski laiskistua, jos lakkaa soittamasta oikeita instrumentteja. Säveltäjästä orgaaninen ääni oli aina parempi, sillä pieni epätarkkuus, joka on läsnä kaikessa elävässä musiikissa, antaa juuri sen pienen lisän tunnelmaan.

Joulun taikaa materialisoimassa

Tv-ruudun takana monien tekijöiden taiteellinen työ ja teknologiat jäävät usein näkymättömäksi katsojille. Kun ottaa tutkimuksen kohteeksi inhimillisen työn, siihen käytetyt materiaalit ja teknologiat, avautuu näkyviin se, kuinka jokaisen tv-ohjelman takana on sadoittain työtunteja, ihmisiä, lavasteita, pukuja ja tavaroita. Mediatutkimuksen materialistisen käänteen myötä onkin kiinnitetty huomiota medioiden materiaaliseen toimijuuteen, ei pelkästään sisällön analysointiin.

Yleisradion luovaa työtä sadan vuoden ajalla tarkastelevassa Kulttuurin vuosisata -teoksessa (2025) tutkin tv-ohjelmien visuaalista ilmaisua ja sen murroksia. Tarkastelin tv-ilmaisua eri ammattiryhmien luovana ohjelmatyönä: kuvaajien, lavastussuunnittelijoiden, valaisijoiden, pukusuunnittelijoiden, puvustajien ja naamioitsijoiden yhteistyötä tuotannoissa. 1990-luvulla Yleisradiossa oli vahva tekemisen kulttuuri elokuvissa, draamassa ja musiikkiohjelmissa. Silloin tehtiin monia isoja panostuksia vaatineita suurtuotantoja ja niiden vastapainona laatua laskettiin monissa sarjatuotannoissa.

1990-luvulla Yleisradiossa otettiin askeleita digitaalista ilmaisua kohti chroma key -tuotantoja kehittämällä Den vita haren yhtenä edelläkävijöistä. Uusilla luovan työn innovaatioilla haluttiin luoda satumainen joulun maailma, jonka lumoon lapset voivat tempautua. Joulun taika vaatii paljon työtä – ja vähän hikeä.

Maiju Kannisto
Kirjoittaja on mediahistorian tutkija

Lähteet

Fellman, Ida. Den vita haren var en stjärnspäckad julkalender med blue screen-teknik. Yle, www-sivu 1.12.2018, päivitetty 3.12.2018, https://yle.fi/a/7-1344213.

Koivunen, Anu, Maiju Kannisto, Heidi Keinonen, Janne Mäkelä. Kulttuurin vuosisata: luova ohjelmatyö Yleisradiossa 1926-2025. Helsinki: SKS Kirjat, 2025.

Zoe Burtsow, haastattelu 11.4.2024, haastattelija Maiju Kannisto. Haastattelu tekijän hallussa.

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot:

Hangötidningen, 29.10.1998, nro 126, s. 13.

Hufvudstadsbladet, 20.02.1998, nro 49, s. 24.

Hufvudstadsbladet, 27.03.1998, nro 84, s. 24.

Jakobstads Tidning, 05.11.1998, nro 254, s. 6.

Vasabladet, 13.08.1998, nro 183, s. 5.

Aisakello kilkattaa heleästi, kun rekeä vetävä hevonen kiitää eteenpäin halki lumisen maiseman. Valjakon ehtiessä kuvaruudun alalaitaan taustalla alkaa soida viheltävä melodia, jonka moni nykykatsojakin tunnistaa, vaikka ei olisi brittiläisen lauluntekijä Roger Whittakerin tai hänen esittämänsä Finnish Whistler -kappaleen nimeä koskaan kuullutkaan. Vinhaa vauhtia maalaistalon pihaan viilettävän reen kyydissä on kaksi miestä, jotka paljastuvat pian tv-ohjelma Patakakkosen kokeiksi Jaakko Kolmoseksi ja Veijo Vanamoksi.

Vanhan rakennuksen seinähirret huokuvat menneiden vuosikymmenien henkeä ja taustalle jäävä peltoaukea sulkee tulijat maaseudun rauhaan. Talvitamineisiin sonnustautuneet miehet astuvat sisään hämyisään pirttiin, joka elää menneen maailman arkea kaappikellon nakutuksen tahtiin. Rauhaisaa tunnelmaa ihasteleva Vanamo huokaa painokkaasti: ”Sinne jäivät liikennevalot ja stressikiireet.”, johon Kolmonen vielä lisää: ”Ja liikennevalot”. Näissä tunnelmissa alkaa Patakakkosen perinteistä joulunviettoa ja jouluruokia esittelevä ohjelma Se on sitten joulu vuodelta 1976.

Kulttuurihistorian seuran adventtikalenteri on edennyt jo kolmanteen luukkuun, ja tällä kertaa kurkistamme, millaisena suomalainen joulunvietto näyttäytyy television jouluruokaohjelmien kautta 1970-luvun alusta 1990-luvun alkuun. Kotimaisten kokkiohjelmien ehdottomana pioneerina ja suomalaisen ruokakulttuurin muovaajana voidaan pitää edellä mainittua Patakakkosta, joka ilmestyi 1970-luvun alusta 1990-luvun puoliväliin. Ohjelmaa julkaistiin aluksi nimellä Maukasta mutkattomasti, Asia on pihvi ja Kesäkeittiö, kunnes nimi vuonna 1977 vakiintui Patakakkoseksi. Ohjelman kokit Jaakko Kolmonen (1941–2016) ja Veijo Vanamo (1927–2018) tulivat katsojille tutuiksi kotimaisen ruokakulttuurin ja -perinteiden puolestapuhujina, joiden keskinäiseen dynamiikkaan kuului lämminhenkinen sanailu, terveysvalistusta unohtamatta. Vanamon siirryttyä toisiin tehtäviin Jaakko Kolmosen aisaparina nähtiin Sirkka Gustafsson.

Tarkastelen tässä tekstissä niitä Patakakkosen (myös nimellä Asia on pihvi julkaistut ohjelmat; 1971, 1972, 1976 ja 1990) jouluaiheisia jaksoja, jotka ovat katsottavissa Ylen Areena -palvelussa. Patakakkonen on ollut jo vuosien ajan joulun kestoklassikko, joiden uusintoja on toivottu televisioon, ja jotka Ylen Elävän arkiston ja Yle Areenan myötä on saatu myös pysyviksi verkkojulkaisuiksi. Patakakkosen jaksoja on Areenassa runsaasti, joskaan ei toki tuotantomäärään nähden kattavasti: jouluna 1985 juhlittiin ohjelman neljättäsadatta jaksoa (Jouluista nostalgiaa. Uusi Suomi No 343, 21.12.1985), joten ohjelmia oli jo viidentoista ensimmäisen vuoden aikana tuotettu paljon. Television värilähetykset alkoivat Suomessa vuonna 1969, mutta siirtymä mustavalkoisista lähetyksistä värillisiin tapahtui asteittain. Väritelevisio yleistyi suomalaiskodeissa 1970- ja 80-luvuilla niin, että 1980-luvun alkuun mennessä jo yli puolella talouksista oli väritelevisio. (Saarenmaa 2025, 19.) Asia on pihvin varhaisimmat jaksot ovat mustavalkoisia, mutta jo vuoden 1971 Perinteelliset jouluruoat ja vuoden 1974 neliosainenJouluruokaa -sarja tarjoilee kinkut, laatikot ja rosollit värikylläisinä visuaalisina elämyksinä.

Porsaanpakaraa kevyesti ja kaloreita vältellen

Etelä-Suomen Sanomat julkaisi joulukuussa 1971 näyttävän mainoksen, joka kertoi uutisen Citymarketin elintarvikeosastolta: ” Vauhdikkaat tv-kokit tänään Citymarketissa … Onko perheenne kyllästynyt vanhoihin konsteihin? Pussillisen uusia tarjoavat Teille tänään mestarilliset TV-kokit Veijo Vanamo ja Jaakko Kolmonen, opastamalla ruoanlaittopulmissa ja vastaamalla esittämiinne kysymyksiin. Tässä teille ainutlaatuinen tilaisuus arvoiset perheenemännät. Tervetuloa katsomaan TV-kokkeja vauhdissa!” (Etelä-Suomen Sanomat No 339, 16.12.1971.) Edellä siteeratusta mainoksesta voi päätellä, että jo vuonna 1971 Kolmonen ja Vanamo olivat tv:stä tuttuja vetonauloja, joilla Lahteen vastikään perustettu Citymarket – Suomen ensimmäinen automarket – houkutteli etenkin perheenäitejä tutustumaan ruokaosaston valikoimiin ja sen antimien käyttömahdollisuuksiin. Joulumyyntiä ja kinkkukauppaa ajatellen ajankohta oli mitä otollisin. Äitien tuskaillessa joulupöydän kattausta ja juhla-ateriaa arkikiireiden keskellä pelastaviksi enkeleiksi tarjoutuvat lihatiskien asiantuntevat kauppiaat ja mestarikokit, jotka loihtivat moninaisia herkkuja sisäelimiäkään kaihtamatta ja jakoivat auliisti oppejaan myös kotikeittiöihin.

Jouluruokaa-ohjelman ensimmäinen osa (1972) alkaa lähikuvaotoksella rasvaiseen sianlihaan, josta Vanamo irrottaa luuta. Miehet vitsailevat joulupukin tulosta ja Vanamo virnuilee narulla pakettiin kääritystä kinkusta: ”Katohan siitä tulee siisti paketti kuin Jaska kapalossa.” (Jouluruokaa osa 1, 1972) Kolmonen muistuttaa, että: ”Jouluaterioita tulee valmistella hyvissä ajoin, ettei sitten jouluaattona emännälle tule turhaa kiirettä.” ja lisää kinkun kastikkeeseen käytetystä luusta, että: ”Näitähän lihamestari mielellään paloittelee siellä myymälässä.” (Jouluruokaa osa 1, 1972.) Patakakkosen 1970-luvun jouluruokaohjelmissa ruoanlaiton sukupuolijako näyttäytyi selvänä: fyysistäkin voimaa vaativat työ lihatiskillä ja kokkien ammattilaisuus kuului miehiseen asiantuntijuuteen, kun taas käytännön työ kotien keittiöissä jäi usein naisten harteille. Asennemuutosta vahvasti sukupuolittuneeseen ruoanlaittoon kuitenkin toivottiin. Tämä edellytti Vanamon mukaan ruoanlaittokasvatuksen aloittamista jo lapsuudessa: ”Pienet nassikat pitäisi saada myös ruuanlaittoon, myös pojat. Suomalainen mies kun on luonnostaan niin jäyhä, että harva vetää esiliinan eteensä.” (Grillaten ruokatietoutta. Helsingin Sanomat No 149, 4.6.1976.)

Suomalainen elintarviketeollisuus ja suomalaisten ruokailutottumukset olivat murroksen keskellä 1970-luvun taitteessa. Lihankulutuksen nousua ja lihaan liittyviä mielikuvia K-kaupan Väiskin mainosten kautta tutkinut Laura Saarenmaa toteaa, että 1970-luvun alussa lihankulutus nousi jyrkästi toisaalta kuluttajien ansiotason nousun vuoksi, toisaalta lihatuotannon ja lihajalosteiden saatavuuden kasvun myötä (Saarenmaa 2025, 14). Vaikka ylenpalttinen lihankulutus on Suomessa verrattain nuori, sotien jälkeisen ajan ilmiö, pyrittiin mielikuvilla vahvistamaan liharuokien pitkiä kulttuurisia perinteitä myös kaupan alan tv-mainoksissa (Saarenmaa 2025, 8). Patakakkosenkin jouluohjelmien ruoat ovat varsin lihavoittoisia, ja lihan erinomaisuutta nostettiin esiin paitsi maun myös terveellisyyden näkökulmasta. Asia on pihvin Perinteelliset jouluruoat -ohjelmassa (1971) kokkikaksikko valmistaa vasikan sydämestä ja munuaisista tahvanaspaistia, jota Vanamo äityy kehumaan vuolaasti suoranaisena terveysruokana: ”Kyllä mä sanon että tämmösen tahvanaspaistin keksijä on ollut fiksu kaveri kun sitä on jouluaattona ja joulupäivänä vetänyt rasvaista kinkkua ja kaikkia muita laatikoita, niin tämä kun on tollaista valkuaista ilman suurempia rasvoja, joskin me nyt vähän panemme tota porsaanlapaa, mutta sekin on semmoista lihaista osaa, niin tämä kyllä elimistölle tekee eetvarttia – saadaan rasvat lähtemään liikkeelle.” (Perinteelliset jouluruoat 1971.)

Patakakkosen joulu ei olisi ollut joulu ilman kinkkua, ja sen valmistuksen eri vaiheita ja tapoja esitettiinkin sekä perinnejaksoissa että nykykeittiössä. Kinkkua voitiin suolata, keittää sekä paistaa folioon tai ruistaikinakuoreen käärittynä – pääasia että sika oli juhlapöydän korein kruunu, ja mitä terveellisemmin kypsennetty, sen parempi. Se on sitten joulu -perinneohjelmassa (1976) parivaljakko istuutuu joulupöydän antimien ääreen, ja ensimmäinen maistiainen otetaan Kolmosen aloitteesta: ”Eiköhän me kinkulla aloiteta… ei joulua ilman kinkkua. … Tässä se on kuule tuo silavakin vähän erilaista kun se on keitetty tuo kinkku ensin.” Tähän Vanamo lisää: ”Ja varmasti on myös parempi meidän terveydelle näin pyhäisenä aikana kun sitä tulee kuitenkin oltua paikallaan niin kuin tietysti pitäiskin.” (Se on sitten joulu 1976.)

Kansanvalistuksen vuosikymmen

1960- ja 1970-luvut olivat Yleisradiossa kansanvalistuksen kulta-aikaa. Yhtiön päämääränä oli valistaa ihmisiä yhteiskunnallisesti valveutuneiksi kansalaisiksi ja tarjota mahdollisimman monipuolista ja tutkimusperusteista ohjelmaa tämän päämäärän saavuttamiseksi. Ruokavalistuksessa kansanterveydellinen ajattelu ja ravitsemuskasvatus korostuivat 1970-luvulla, jolloin suolan, sokerin ja rasvan käytön vähentämiseen alettiin kiinnittää uudenlaista huomiota. Lääkäri Pekka Puskan luotsaamaa Pohjois-Karjala-projekti, joka tähtäsi alueen asukkaiden ruokavalion ja terveyden parantamiseen, onnistuikin vähentämään alueen sydänkuolemia valistuksen keinoin. (Kortti & Hänninen 2025, 224; 228.) Hivenaineiden, valkuaisten ja vitamiinien väsymättömiä puolestapuhujia olivat taas Vanamo ja Kolmonen, joiden rasvaa ja kaloreita kartteleva valistus ulottui jopa pikkulintuihin. Kolmosen laittaessa talia lintulaudalle alkaa Vanamo kasata kauralyhdettä ja toteaa: ”Se on pidettävä lintujenkin ravitsemuksellinen tasapaino kunnossa joulun aikana kun tuo Jaakko syöttelee niille rasvaa, niin pitää saada vähän kokojyväviljaa ja kuitua…muuten ei niillä terveys kestä.” (Se on sitten joulu 1976.) Jouluruokia kuvattiin nautintona, joiden syömisen tuli kuitenkin olla tarkkaan harkittua. Kinkunsulatusjumppien aikakaudella kukaan ei ollut kuullutkaan ruoka- ja kehorauhasta. Lanttulaatikkoonkin piti lisätä voisulaa maltillisesti. Jaakko Kolmosen sanoin: ”Jouluna niitä kaloreita tahtoo tulla niin että täytyy käydä lenkillä riittävän usein. … Älä pane liikaa, ettei tuu niitä kaloreita liikaa.” (Jouluruokaa osa 2, 1972.) Myös vuonna 1974 Asia on pihvin jouluteema oli terveellinen, kun parivaljakko tv:n ohjelmatietojen mukaan valmisti sokerittoman ja vähärasvaisen joulun Tuomaan joulukalasta, kevytsuolatusta siiasta, Kaarinan joulupuurosta, tomaattikastikkeesta ja joulusinapista (Länsi-Savo No 334, 22.12.1974).

Vaikka kansanvalistuksen näkyvin puoli osuikin Patakakkosessa ruoan terveellisyyden lisäämiseen, pyrittiin ohjelmassa myös muutoin vaikuttamaan kulutustottumuksiin. Hintatietoinen ajattelu oli osa onnistunutta ruoanlaittoa, ja niinpä esimerkiksi jouluna 1973 Asia on pihvissä valmistettiin tv-ohjelmatietojen mukaan taloudellisia ruokia. (Maaseudun tulevaisuus No 145, 13.12.1973.) Silakasta ja ”siansivusta” koostuva suutarin joulukala oli Vanamon mukaan sekä herkullinen että edullinen jouluruoka (Asia on pihvi, Perinteelliset jouluruoat 1971), kun puolestaan smetanan kanssa nautittu mateenmäti kipusi kilohinnaltaan miltei sataan markkaan, vaikka: ”… jos itse pyytää, niin eihän se silloin tietysti maksa.” (Jouluruokaa osa 4, 1972). Vanamon valistava kritiikki koskikin lähinnä sitä, ettei kallista raaka-ainetta tulisi heittää pois, vaan mateetkin tuli hyödyntää kaikkineen mätiä myöden.

Laura Saarenmaan mukaan Keskon ruokamainosten taustalla oli huoli kotiruoan arvostuksen ja keittotaidon laskusta. Maaseudulla varttuneet mutta kaupungistuneet suuret ikäluokat eivät välttämättä enää hallinneet perinteisiä kotiruokataitoja. Kiireisten kaupunkilaisten turvautumista esimerkiksi nakkikioskeihin herättikin harmia Keskon Pirkka-lehdessä vuonna 1972. (Saarenmaa 2025, 10.) Samaan huoleen yhtyy Se on sitten joulu -perinneohjelma (1976). Jakso päättyy jouluiseen ruokapöytään, jonka äärellä Vanamo ja Kolmonen antavat toisilleen joululahjaksi puiset lusikat. Symbolisen eleen on tarkoitus muistuttaa sekä terveyden vaalimisesta että kotiruoan arvokkuudesta. Kolmonen toivookin puulusikan tuovan ystävälleen: ”…. sellaisen vuoden että ajattelet enemmän terveyttäsi ja sydäntäsi, että mitä tuonne suuhun laitat.” Vanamo kiittää lisäten: ” Niin sinun askeleet kuin monen muun tarpeettoman usein johtaa pöytiin vieraisiin… toivoisin että useammin atrioitsisit siellä perheen parissa.” (Se on sitten joulu 1976.)

Perinteitä ja nykyaikaa

Patakakkosen Yle Areenan joulujaksot ovat kiehtova yhdistelmä 70-lukulaista nykypäivää ja maalaispirttien ”perinteistä” joulua, jollaisiin ainakaan nuoremmilla kaupungistuneilla katsojilla tuskin oli enää konkreettista kosketuspintaa. Uusien elämäntapojen katsottiin erkaantuttavan nuoria kaupunkilaisikäpolvia perinteisistä ruokalajeista, ja olipa Pirkka-lehdessä havaittu jopa suoranaista suomalaisten perinneruokien vähättelyä. Lehti ryhtyikin edistämään perinneruokatietoisuutta lihapainotteisin reseptein ja ruokalistaehdotuksin. (Saarenmaa 2025, 12.) Patakakkosen katsojiin menneen ajan traditioita esittelevät jouluohjelmat kuitenkin vetosivat, ja niitä toivottiin vuodesta toiseen uudelleen. Vuonna 1985 tehdyssä haastattelussa Jaakko Kolmonen kertoo yksinäisestä rouvasta, joka oli kädestä pitäen tullut kiittämään häntä jouluohjelmasta sanoin: ”Kiitoksia, minullakin oli joulu!” Vastikään Kordelinin säätiön tunnustuspalkinnon vanhan ruokaperinteen vaalimisesta saanut Kolmonen toteaa vaatimattomasti – mutta kauniisti menneiden polvien työtä kunnioittaen – palkinnon merkitsevän sitä, että vihdoin myös isoäitien työ myönnetään kulttuuriksi. Perinteinen jouluohjelma ruokineen ja perinnetaitoja esittelevine osioineen oli Kolmosen oman näkemyksen mukaan eräänlainen joulun unelmatyyppi. (Jouluista nostalgiaa. Uusi Suomi No 343, 21.12.1985.)

Perinneohjelmat vastasivat katsojien nostalgian, hidastamisen ja hiljentymisen tarpeeseen hektisen kaupunkilaiselämän lomassa. Perinteellisissä jouluruoissa (1971) Kolmonen ja Vanamo kisailevat leikkimielisesti keskenään saappaanheitossa, suutarin sohimisessa ja kukonkengityksessä, sekä ryydittävät vuoropuheluaan jouluperinteisiin liittyvillä uskomuksilla. Jakson mieleenpainuvimmassa kohtauksessa miehet leipovat ruistaikinaisia tahvanaskakkaroita perinteisin menetelmin paljasta reittä varten.

(Asia on pihvi, Perinteelliset jouluruoat 1971.) Joulujaksot ovat nykykatsojasta hidastempoisia, osin toki ihan käytännön syistä, sillä katsojien oli ehdittävä kirjoittamaan mieleisensä reseptit ylös television ruudulta. Maakellarista haettujen juuresten peseminen varpuharjalla pesusoikossa, savusaunan lämmittäminen, hevosen ruokkiminen kauroilla ja taikinankuorella sekä lumilyhtyjen tekeminen pihamaalla näyttävät, miten entisaikojen joulut eivät olleet kiireistä säntäilyä kaupasta toiseen, vaan ne syntyivät – ainakin kullattuina nostalgian kohteina – leppoisasti tekemällä (Perinteelliset jouluruoat 1971). Neliosainen Jouluruokaa -sarja (1972) esittelee lyhyissä kymmenen minuutin pätkissä joulukalenterimaiseen tapaan jouluruokien valmistusta aaton kynnyksellä. Keittiö on varusteltu nykyaikaisesti sähköuuneineen ja -liesineen, ja hehkuvat värit tekevät oikeutta niin ruoille kuin niiden valmistukseen ja tarjoiluun varatuille astioille. Kuvaruutu vilisee suomalaisia design-klassikoita Kaj Franckin Kilta-astioista Timo Sarpanevan punaiseen valurautapataan ja Esteri Tomulan Vegeta-kattilaan.

Aikalaisille keittiön ajanmukainen sisustus on saattanut toimia jopa eräänlaisena näyteikkunana paitsi ruoka-aineisiin myös astioiden kaltaisiin kulutushyödykkeisiin. Nykykatsojaa tosin hirvittää sinänsä tunnelmallinen mutta hyvin vaaralliselta näyttävä elävien kynttilöiden polttaminen keittiön ahtaissa hyllyväleissä. Patakakkosesta julkaistiin vuonna 1990 peräti kymmenosainen Jouluruokakalenteri, jonka tarkoituksena oli auttaa ruoanlaittajia – sekä emäntiä että isäntiä – loihtimaan perinteinen jouluruokapöytä arjen kiireiden keskellä. Jaakko Kolmosen aisaparina ohjelmassa nähdään kokki Sirkka Gustafsson sekä apulaisena riihimäkeläinen isoäiti Irja Ojala, jolle sota-ajan joulujen puute oli vielä tuoreessa muistissa.

Sanomalehti Uusi Suomi kertoo ohjelmasta seuraavasti: ” Valmisteilla on perinteinen joulu, jollaista voi viettää niin kerrostalossa, omakotitalossa, rivitalossa kuin vanhassa pirtissäkin. Aikatauluissa on huomioitu nykytalouksien mahdollisuudet pakastaa joitakin valmiita ja puolivalmiita ruokia, ja reseptit pyritään pitämään niin kauan ruudussa, että ne ehtii rauhassa kirjoittaa muistiin.” (Patakakkonen kokkaa joulutunnelmissa. Uusi Suomi No 333, 11.12.1990.) Yle Areenassa joulukalenterin jaksoja on katsottavissa kolme, tosin jaksot eivät ole kokonaisia. Siinä missä 1970-luvulla erityisruokavalioista ei vielä puhuttu sanaakaan, vuonna 1990 ehdotetaan keliaakikoille jo tattarijauhoja vehnäjauhojen korvaajiksi ja hylamaitoa laktoosi-intolerantikoille.  Vaikka ohjelmassa esitellyt jouluruoat ovat edelleen hyvinkin perinteisiä kinkkuineen ja laatikoineen, tilaa henkilökohtaisille mieltymyksille suodaan aiempaa enemmän. Ruokien lisääntyessä lukumäärällisesti kaivattiin myös ohjeistusta pöydän kattamiseen ja ruokalajien oikeaoppiseen syömiseen. Pöydässä ei enää suinpäin käyty ensimmäisenä porsaan kimppuun vaan aloitettiin Kolmosen ohjeistuksen mukaan silliruoista ja muista kylmistä kalaruoista. Raskasta kokonaisuutta kevennettiin vihersalaatilla. (Patakakkosen joulukalenteri 24.12.1990.)

Patakakkosen perintö?

Patakakkonen muovasi television välityksellä suomalaista ruokakulttuuria yhdistämällä ruokaperinteitä nykyelämän vaatimuksiin yli parinkymmenen vuoden ajan. Ylen Elävä arkisto ja Areena tarjoavan kurkistusluukun menneiden vuosien televisiojouluihin ja kutsuvat ruutujen ääreen myös uusia sukupolvia. Vaikka sisäelimet ja lipeäkala eivät kuulostaisikaan omaan joulupöytään sopivilta herkuilta, on itse ohjelmien tunnelmassa nostalgista lämpöä, joka saa palaamaan niiden pariin joulusta toiseen. Tonttulakkipäisten kokkien hassuttelu viidenkymmenen vuoden takaa on jo itsessään muuttunut perinteeksi – yhdeksi niistä elementeistä, jotka tekevät joulusta joulun.

Asta Sutinen

Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen

Lähteet:

Yle Areena

Asia on pihvi: Jouluruokaa (1972); osat 1, 2 ja 4

https://areena.yle.fi/1-1359968

https://areena.yle.fi/1-1359969

https://areena.yle.fi/1-1359971

Asia on pihvi: Perinteelliset jouluruoat (1971)

https://areena.yle.fi/1-903650

Patakakkosen joulukalenteri 22.12.1990

https://areena.yle.fi/1-50128961

Patakakkosen joulukalenteri 23.12.1990

https://areena.yle.fi/1-50207218

Patakakkosen joulukalenteri 24.12.1990

https://areena.yle.fi/1-50146751

Se on sitten joulu (1976)

https://areena.yle.fi/1-903651

Sanomalehtiaineisto:

Etelä-Suomen Sanomat 1971

Helsingin Sanomat 1976

Länsi-Savo 1974

Maaseudun tulevaisuus 1973

Uusi Suomi 1985, 1990

Kirjallisuus:

Kortti, Jukka ja Reetta Hänninen, toim. 2025. Kansan ääni ja kuva. Yle, Suomi ja suomalaiset 1926–2026. Helsinki: SKS Kirjat.

Saarenmaa, Laura. 2025. Hyvät lihat tarjouksessa. K-kaupan Väiski ja suomalaisen lihankulutuksen nousukausi. Lähikuva 2/2025, 7–25.  https://doi.org/10.23994/lk.162555.

Jouluaatto 1997. Lahjat on avattu, joulusauna saunottu. On aika katsoa tv:tä. Illan lähetessä lähestyy myös sen vuoden joulukalenterihitti, The Joulukalenteri. Tätä katsoivat kaikki kaverit, sen hokemia toisteltiin ja sarjan finglishille naureskeltiin. Itsekin naureskelin ja hoin mukana, mutta myös kammosin sarjaa ja sen pahishahmoa näsää. Niinpä tuona jouluaattona päätin mennä aikaisin nukkumaan ja peitin vielä korvatkin, ettei minun tarvitsisi kuulla sarjan loppuratkaisua ja sitä synkkää musiikkiteemaa, jolla näsä esiteltiin. Vuotta myöhemmin, kun joulukalenteri tuli uusintana, taisivat pahimmat muistikuvat näsästä olla unohtuneet, koska olen finaalijakson nähnyt. Muistijälki tuosta sarjan ensiesityksestä on kuitenkin vahvempi. Sarja pohjautui tanskalaiseen formaattiin, ja osa suomalaisestakin versiosta käytiin kuvaamassa Tanskassa. Kyseessä oli aikuisille suunnattu joulukalenteri, josta kertoi myös sarjan alkuperäinen esitysaika myöhäisillassa. Seuraavina päivinä iltapäivissä nähdyt uusinnat keräsivät kuitenkin katsojia myös nuoremmista ikäluokista.

Television joulukalentereihin liittyykin monilla vahvoja muistoja, ja viime vuosina on lähes aina joulukuun lähestyessä näkynyt eri lehtien sivuilla äänestyksiä parhaasta, muistettavimmasta tai kaikkien aikojen joulukalenteriohjelmasta. Televisiokalenterien merkityksestä kertoo toki myös se, että niitä on uusittu joskus moneenkin kertaan ja ne ovat katsojien parissa toivottuja. Myös The Joulukalenteri on ollut MTV:n kanavilla uusintakierroksilla useampaan otteeseen.

Yleisradio on esittänyt joulukalentereita televisiossa 60-luvulta asti. Kalentereissa on nähty suosittuja hahmoja ja lastenohjelmien tekijöitä, kuten Histamiini, Heinähattu ja Vilttitossu, Gommi ja Pommi, jänö Neponen sekä Kylli-täti. 2000-luvulla Tonttu Toljanteri seikkaili joulukalenterissa useampana vuonna. Yle on listannut ja koonnut otteita joulukalentereistaan Elävään arkistoon. Ylen kanavilta ja Yle Areenassa on nähty joulukalentereita myös ruotsin- ja saamenkielillä.

Ensimmäisessä Ylen esittämässä joulukalenterissa vuonna 1962 esiintyi tonttutyttö, joka avasi linnan luukkuja. Seuraavana vuonna vuorossa oli Tähystäjätontun seikkailut. Kyseessä oli mustavalkoinen, piirretty ja yksinkertaisesti animoitu joulukalenteri, joka kertoi joulupukkia avustavasta tähystäjätontusta. Suuren puun oksalla sijaitsevassa mökissä asuva tonttu selvittää kaukoputkensa avulla, mitä ihmiset toivovat joululahjaksi. Kalenteriin liittyi myös sanallisia arvoituksia, joiden ensimmäisistä kirjaimista muodostuisi jouluaaton tullessa lause.

Uusi Suomi -lehti nosti esiin erilaisia joulukalentereita 1.12.1984 julkaistussa jutussa. Lehti kertoo kuinka edellisenä vuonna nähty, Muumilaaksosta kertonut joulukalenteri oli ollut ”alkuillan magneetti”, jonka ”yhtäkään jaksoa ei sopinut jättää väliin.” Kuluvana vuonna oli jo jännitetty, mitä yllättävää kalenterista paljastuisi, mutta yllätys jäi uupumaan: kalenterissa esiintyivät jo useampana vuonna aiemminkin nähty Histamiini ystävineen. Kritiikkiä kohdistetaan katsojien aliarvioimiseen: ”Ehkäpä yleisradio laskee katsojakunnan muutamassa vuodessa vaihtuneen. Siinä se laskee pieleen: jos kalenteri on viimevuotisen Muumilaakson tasoinen, ikärajaa ei ole.” (Uusi Suomi 1.12.1984.) Lehtijutuissa muistettiin myös nostaa esiin, jos joulukalenterista puuttui tuttuja elementtejä. Esimerkiksi vuoden 1981 Kylli-tädin joulukalenterissa ei käytetty perinteisiä kalenterin luukkuja, vaan päivien kulumista laskettiin päivittäin syttyvistä tähdistä. (Apu 27.11.1981.)

Vuoden 1978 kalenterissa esiteltiin suomalaisia kansantarinoita sekä satukirjailijoita ja -kuvittajia. Tästä kalenterista kirjoitettiin kehuvasti esimerkiksi Helsingin sanomien sivuilla: ”Joulukalenteri luo tänä vuonna juuri sitä kaivattua tunnelmaa, kihisevää odotusta, salaperäisyyttä, jota hyvään jouluun tarvitaan. Siinä ei — edes puhuta joulusta suurella J:llä, vaan annetaan odottaville lapsille paljon parempaa: suomalainen satumaailma. Tulevien päivien myötä 70-luvun lapsi saa elävän kosketuksen vanhempiensa, isovanhempiensa, jopa isoisovanhempiensakin lapsuuden aikaiseen lastenkirjallisuuteen ja sen kuvitukseen. Niinpä Joulukalenteri on kaikkien katsojien oma ohjelma, olipa kyseessä nuori, keski-ikäinen tai ikäihminen.” (Helsingin sanomat 1.12.1978.) Joulukalentereiden nähtiin olevan sukupolvet ylittäviä ohjelmia, joissa kuitenkin lapset olisivat etusijalla. Nimimerkki ”Lasten ehdoilla” puuttui mielipidekirjoituksessaan nimenomaan tähän seikkaan kun Olga P. Postisen joulukalenterissa oli horoskooppeja sisältänyt jakso, joka ”ei todellakaan puhutellut lapsia”. (Etelä-Suomen sanomat 9.1.1997.)

Ajankohtaisia teemoja

Joulukalentereissa on voitu tarttua myös ajankohtaisiin teemoihin. Vuonna 1976 joulukalenterissa tutustuttiin eläinten ja luonnonsuojelun maailmaan, kun ympäristöliike ja luonnonsuojelun teemat olivat paljon myös julkisessa keskustelussa. Teemaan lapsia johdattivat Matti-nukke ja Korkeasaaren johtaja Ilkka Koivisto. Apu-lehti kirjoitti joulukalenterista marraskuun lopulla: ”Jokaisena 24 päivänä jouluaattoon asti joulukalenteri esittelee yhden eläimen, joukossa monia sukupuuttoon kuolevia, suojeltavia lajeja. Mukaan mahtuu kuitenkin myös ihan kotoisia ja tuttuja ystäviä, lintulautojen vakiovieraita myöten.” Joulukalenterissa oli myös pelillistämisen aspekti mukana, sillä jokaisesta luukusta paljastuvasta eläimestä poimitaan yksi kirjain. Kaikista kirjaimista paljastuu lopulta ”tärkeä lause” – tuota lausetta tokikaan lehdessä ei etukäteen paljasteta. Joulukalenteri oli suunnattu etenkin kouluikäisille, 7-12-vuotiaille. (Apu 26.11.1976.)

Ajankohtaisuutta oli mukana myös joulun 1969 kalenterissa. Siinä Rune ja Sam -nimiset henkilöt matkasivat Joulupukin kanssa ympäri maapalloa lentokuplalla, mutta Länsi-Savo-lehden mukaan kyseessä olivat avaruudesta tulleet matkaajat. Työstä uupunut Joulupukki pääsee avaruudenmatkaajien kanssa hetkeksi hengähtämään ja katselemaan maailmaa yläilmoista käsin. Joulukalenterissa vierailtiin eri puolilla maapalloa ja katsojat saivat arvuutella, missä päin maailmaa pukki ja matkaajat vierailivat. Vastaus paljastui aina seuraavan päivän luukusta. (Länsi-Savo 29.11.1969.) Epäilemättä samana vuonna koetut kuukävelyt ja avaruuslennot inspiroivat joulukalenterin teemaa.

Monimediaalisuutta

Vuonna 1998 Ylellä joulukalenteria oli esitetty jo 35 vuoden ajan. Tuona vuonna kalenterissa esiintyivät Nukketeatteri Sammon hahmot Tohelo, Torvelo ja Duppaduulix-koira, jotka olivat tulleet televisiossa tutuiksi Pikku-Veturi-nimisestä ohjelmasta. Ohjelman tekijät kertoivat lehtihaastattelussa, kuinka joulukalenterin melko vähän toimintaa sisältävien jaksojen toivottiin inspiroivan lapsia leikkimään enemmän ja viettämään aikaa yhdessä. (Länsi-Savo 28.11.1998.) Artikkelissa käytetään termiä ”hidas kiiruhtaminen”, joka sopisi melkein nykypäivänkin puheisiin mindfullnessista, kiireen ja stressin vähentämisestä sekä läsnäolon merkityksestä.

Vuonna 1998 joulukalentereita oli esityksessä useampikin. Ylen kanavilla nähtiin Tohelon ja Torvelon lisäksi FST:n tuottama ja suomeksi tekstitetty Den Vita Haren. MTV3:lla esitettiin puolestaan Suomen Joulukaupunki Turun tuottamaan Puuhakirjaan pohjautunutta Puuhakalenteria, jossa esiintyi myös Turun linnan tonttu. Lisäksi jo aiemmin mainittu The Joulukalenteri oli uusintakierroksella. (Länsi-Savo 28.11.1998.)

Toistuvia asioita joulukalentereissa olivat pitkään niiden vaihtelevat esitysajat, joulukalenterien mainostaminen esittäytymisohjelman myötä sekä joulukalenterien monimediaalisuus. Lineaarisen ohjelmavirran aikakaudella on kiinnostavaa, että varsin monena vuonna joulukalenterin esitysaika vaihteli, vaikkakin lyhyellä aikavälillä. Esimerkiksi vuoden 1969 joulukalenteria esitettiin pääsääntöisesti klo 17.30-18.00 tienoilla (Länsi-Savo 29.11.1969). Monet joulukalenterit esiteltiin tv-ruuduissa myös päivän, pari etukäteen, näin tehtiin esimerkiksi vuosina 1981, 1982 ja 1985.

Moniin kalentereihin liittyi television ulkopuolelle ulottuvia kilpailuja tai kalenterien hahmot olivat tunnettuja muistakin yhteyksistä. Vuoden 1997 Ylen joulukalenterissa seikkaili Etsivätoimisto Jalka & Lamppu, jonka oli käsikirjoittanut Eppu Nuotio. Samana vuonna Nuotion kirjoittama kirja Etsivätoimisto Jalka & Lamppu ja ihmeellinen tapaus kilpaili ensimmäisestä Finlandia Junior -palkinnosta (nyk. lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia). (Etelä-Suomen sanomat 27.11.1997.) Vuonna 1967 kirjakaupoista oli mahdollista ostaa joulukalenteri, jonka tuotoilla tuettiin sotainvalideja. Kalenteriin kuului sekä askartelu- että kilpailutehtäviä. Askarteluissa ruudussa olivat apuna kuuluttajat Teija Sopanen ja Tuula Ignatius. Kilpailutehtävästä oli puolestaan mahdollisuus voittaa rahapalkinto. (Keskipohjanmaa 21.11.1967.)

Kirjapohjalta ponnisti myös Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä, joka nähtiin televisioruuduissa vuonna 1993. Kattilakosken perheen jouluvalmisteluista kertova sarja sisälsi toisen kirjoittajan Tiina Nopolan mukaan ”paljon ironiaa suomalaisesta joulunalusajasta ja on siksi oikeastaan tarkoitettu myös joulusatiiriksi perheen aikuisille”, ja alkuillan esitysaika puolsi kalenterin suuntaamista koko perheelle (Etelä-Suomen Sanomat 1.12.1993). Ainakin Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoja paljon lapsena lukeneelle joulukalenteri oli täynnä tuttuja hahmoja ja samaa tunnelmaa kuin kirjojen sivuilla; kuka varastikaan ruokaa kellarista…

Vielä yksi lapsuusmuisto. Meillä oli Eläinten olympialaiset -VHS (Animalympics, 1979), jota katsoimme usein siskoni kanssa – elokuva oli viihdyttävä. Mutta lähes yhtä viihdyttävää oli, että joku oli vahingossa nauhoittanut kyseiselle VHS:lle elokuvan päälle jakson joulukalenteria 1980-luvun lopulta. Kyseisessä joulukalenterin luukussa esiintyivät kaksi miestä sekä pöllö, ja se oli kaksikielinen, suomi ja jokin itäeurooppalainen kieli. Jostain syystä, jota en enää muista, joku tai jokin ärsytti toista miestä, jolloin mies heitti huopatossunsa ärsyttäjää kohti. Tossu meni ohi, mutta alkoikin sitten elää omaa elämäänsä. Se muuttui konkreettisesta huopatossusta piirretyksi tossun ääriviivaksi ja sille ilmestyi silmät. Ihan jokaista yksityiskohtaa en muista, mutta yhdessä vaiheessa piirretty huopatossu muuttui tykiksi ja ampui lumipalloja miehiä kohtaan. Lopulta karannut huopatossu saatiin taltutettua, kun sille heitettiin kaveriksi toinen huopatossu.

Monesti yritin löytää tälle joulukalenterille nimeä, ja itse asiassa jo vuonna 2008 sainkin vastauksen kysymykseeni Rouva Ruudulta (ks. kuva alta) – en kuitenkaan muistanut asiaa jo selvitelleeni, ennen kuin tein tiedonhakua tätä tekstiä varten. Kyseessä oli tosiaan vuoden 1989 Joulukalenteri – Vanocni Kalendar, joka oli Suomen ja Tšekkoslovakian yhteistuotanto. (Elonet.) Kalenteria kehuttiin myös lehdistössä, Uudessa Suomessa kerrottiin joulukalenterin olevan ”kunnianhimoista työtä, joka toimii monella tasolla. Siinä on lumoa ja sadunomaisuutta, mutta tarjoaa aktiivisille katsojille pohdittavaa myös kymmenminuuttisen jakson päätyttyä.” (Uusi Suomi 30.11.1989.) Tästä joulukalenterista toivoisin vielä joskus näkeväni edes pätkiä, sillä vihaisen huopatossun muistijälki on erittäin vahva!

Lähteet

Internet:
Yle Elävä arkisto – Joulukalenterit
Muistikuvaputki-sivusto

Kansalliskirjasto:
Keskipohjanmaa, 21.11.1967, nro 298, s. 11
Länsi-Savo, 29.11.1969, nro 322, s. 9
Apu, 26.11.1976, nro 48, s. 101
Helsingin Sanomat, 01.12.1978, nro 324, s. 47
Apu, 27.11.1981, nro 48, s. 84
Uusi Suomi, 01.12.1984, nro 325, s. 15
Etelä-Suomen Sanomat, 01.12.1993, nro 326, s. 19
Etelä-Suomen Sanomat, 09.01.1997, nro 7, s. 26
Etelä-Suomen Sanomat, 27.11.1997, nro 321, s. 41
Länsi-Savo, 28.11.1998, nro 322, s. 28-29

Istu mukavasti lempilepotuoliisi ja varmista, että kuva ja ääni toistuvat selkeästi. Sitten vain virittäytymään menneiden vuosikymmenten suomalaisiin jouluhetkiin television äärellä. Tämän vuoden Adventtikalenterimme on teemaltaan Joulu tv-ruudussa ja tämä blogikirjoitus käsittelee suomalaisen tv-joulun musiikkiparodiaa, -satiiria ja leikkimielisyyttä.

Televisiolähetykset alkoivat Suomessa 1950-luvun lopulla. Musiikkitutkija Janne Mäkelän mukaan musiikki oli televisiossa vahvasti mukana heti alusta lähtien, vaikkakin televisiossa oli radioon verrattuna musiikkiohjelmia huomattavasti vähemmän. Viritysmusiikki oli eniten esitysaikaa saanut musiikkimuoto, mutta myös heti alusta alkaen televisiossa voitiin nähdä monia erilaisia musiikkiesityksiä ja -ohjelmia.

Alkuaikoina television jouluinen musiikkitarjonta painottui klassiseen musiikkiin ja esimerkiksi Cantores Minores -kuoron konsertteja voitiin seurata kuvaruuduista useana eri vuotena. Kuitenkin myös kevyempi musiikki kuului ohjelmistoon, vaikka Mäkelän mukaan niin radiossa kuin televisiossakin kulki kuitenkin selkeä raja klassisen musiikin ja kevyen eli populaarimusiikin välillä vielä 1960-luvulla.

Televisiota katsottiin 1960-luvun lopussa jouluisin jo varsin paljon. Vuonna 1969 arvioitiin, että jouluaattona kello 19 televisiota seurasi noin 700 000 katsojaa, ja pari tuntia myöhemmin määrä oli noussut jo 1,4 miljoonaan. Myös molempina joulupäivinä katsojamäärän arveltiin ylittäneen miljoonan. Kaikki eivät silti avanneet “töllötintä” jouluna. Varsinkin aatto oli – ja monille on yhä – päivä, joka omistettiin läheisten kanssa olemiselle. Joulupäivänä tai viimeistään tapaninpäivänä televisio palasi kuitenkin olohuoneiden keskipisteeksi. Monelle yksinäiselle televisio oli tärkeä, usein ainoa seuranpitäjä.

Kevyen musiikin ohjelmat painottuivat 1980-luvulle asti joulun aluspäiviin ja molemmille joulupäiville. Jouluaatto oli pyhitetty vakavahenkisemmille ohjelmille ja musiikille. Esimerkiksi joulupäivän ohjelmistoon vuonna 1970 kuului Pertti Reposen ja Erkki Pohjanheimon ”jouluhassuttelu”, joka oli koottu ”musiikista, iloisista ihmisistä, vitseistä ja sketseistä” ja jossa esiintyivät Viktor Klimenko, Ragni Malmsten, lauluduo Vesa Nuotio ja Pertti Reponen, Leo Jokela, Topi Reinikka ja Ritva Vepsä. Tapaninpäivänä ohjelman mainostettiin olevan ”kauttaaltaan viihteellinen”. Mainostv:n puolella esitettiin Tapaninpäivätanssit, jossa esiintyivät Katri Helena ja Kullervo Linnan Humppa-Veikot.

TV 1- kanavan Jatkoaika-keskusteluohjelmassa intouduttiin 1968 tanssimaan kuusen ympärillä kappaletta ”Porsaita äidin oomme kaikki”. https://yle.fi/a/20-105908

Vuosina 1967–69 esitetyn ohjelman sisältö koostui paitsi ajankohtaisista keskusteluaiheista myös sketseistä ja se näytettiin televisiossa suorana lähetyksenä.

Mitäs täällä lymyillään ja hilpeästi hymyillään?

1970-luvulta lähtien joulun harrasta tunnelmaa uskallettiin jo selkeästi haastaa ja siitä saatettiin tehdä leikkiä. M.A. Nummisen Joulupukki puree ja lyö -kappale julkaistiin vuonna 1971 albumilla Joulupukin Juhannusyö. Nopeasti klassikoksi yltänyt kappale esitettiin television puolella tapaninpäivänä 1980.

https://areena.yle.fi/1-50134861

Toinen huumoriklassikko, Sika, levytettiin vuonna 1980 Juice Leskisen toimesta. Kuusessa ollaan -albumilta löytyvä kappale kertoo kinkkua himoitsevasta lapsesta. Rock-musiikkiohjelma Tuubin juontaja, Heikki Harma eli tutummin Hector sai kunnian esitellä tämän uunituoreen kappaleen:

https://areena.yle.fi/1-4136432 (kappale alkaa kohdasta 02:05)

Sika nousi nopeasti erityisesti nuorison suosikiksi. Esimerkiksi sanomalehti Länsi-Savo tiesi kertoa 1984, että mikkeliläisissä kouluissa se oli toinen joululaulusuosikki ”En etsi valtaa loistoa” -kappaleen rinnalla. Kaikki eivät sävelmästä pitäneet. Eräs yläkoulun opettajan sijaisena toiminut henkilö kirjoitti Länsi-Savossa tammikuussa 1981 koululaisten huonosta käyttäytymisestä ja paheksui samalla myös kollegoidensa musiikkimakua:

Opettajat purnaavat, mutta eivät kuitenkaan tuntuvasti rankaise sopimattomasta käytöksestä. On näet pysyttävä ajan hengessä mukana, ettei vain vaikuttaisi fossiililta. On ymmärrettävä puberteetti-ikäisiä, on ohjattava lempeällä kädellä eikä kovilla otteilla, on hyväksyttävä tämä nykyaika, jossa moukkamaisuus on muotia. Niinpä mm. kuulin muutamien opettajien kehuvan yhden nykyidolin Juice Leskisen ”Sika ”-levyä. Sikailu siis sallitaan, sitä jopa ylistetään. (Länsi-Savo 8.1.1981.)

Sika pääsi kuvaruutuun myös TV 2:n Kummelin jouluspesiaalissa vuonna 1994. Äänessä olivat Juicen lisäksi Heikki Kahilainen ja Heikki Silvennoinen.

Tasapainoilua ohjelmasuunnittelussa

Joulun ajan televisio-ohjelmien suunnittelijoiden työ ei ollut helppoa. Ohjelmiston piti olla runsas ja täysipainoinen, mutta ketään ei haluttu suututtaa, eikä tarkoitus ollut tunkeutua perhekeskeiseen jouluun. Yksinäisiä piti silti muistaa. Kuten Ilta-Sanomien toimittaja Ullamaija Kivikuru 1977 totesi, ”rämäpäisinkään” ohjelmistosuunnittelija ei uskaltanut muuttaa sovinnaista ja odotusten mukaista linjaa.

Yleisradion ohjelmapäällikkö Markku Soikkanen kertoi 1986, että musiikkiohjelmia oli kyseisenä jouluna poikkeuksellisen paljon, jopa siinä määrin, että niiden sovittaminen ohjelmistoon oli ollut haastavaa. Televisiokanavat saattoivat itse päättää ohjelmistostaan, mutta yhteisymmärryksessä, jottei musiikkiohjelmaa tullut molemmilta kanavilta yhtä aikaa. Joiltain katsojilta oli tullut palautetta joulun ajan ylen palttisesta juhlavuudesta, mutta suurin osa katsojista vaikutti olevan tyytyväisiä tarjontaan – ainakin jos tarkasteltiin ohjelmapäivystykseen tulleita soittoja.

TV 1:n ohjelmapäällikkö Lars-Peter Ringbom vakuutteli vuotta myöhemmin Uuden Suomen lehtijutussa, että musiikkiohjelmiin panostetaan jouluna erityisen paljon. Hänen mukaansa niitä oli yritetty rajoittaa kymmenisen vuotta sitten, mutta nyt suuren kysynnän ja vapaamman suhtautumisen vuoksi niiden osuutta oli kasvatettu. Toisaalta hän huomautti, että ohjelmapakettia oli vaikeaa koota niin, että se olisi miellyttänyt kaikkia. Ei saanut olla liian synkkää ja harrasta, mutta toisaalta piti muistaa myös joulun erityinen pyhyys. Televisio ei saanut häiritä ihmisten joulunviettoa, totesi Ringbom.

Kuin vastineena tälle, tunnettu säveltäjä ja kapellimestari George de Godzinsky totesi samaisen Uuden Suomen haastattelussa, että joulunajan television tarjoamasta musiikista yli puolet oli ”silkkaa täytettä” ja loppu oli tavanomaista: ”Aina soitetaan samaa – ja sekaisin”. Hän peräänkuulutti, että lasten ja aikuisten musiikki sekä klassinen ja kevyt musiikki tuli erottaa toisistaan. Jälkimmäisessä jako ”fifty-fifty” oli Godzinskyn mielestä hyvä. Lisäksi hän toivoi televisioon lisää kotimaista musiikkia ja kotimaisia esiintyjiä.

Kritiikkiä huumorin varjolla sketsisarjojen kultakaudella

Juice ilahdutti 1980-luvun puolivälissä television katsojia Aikuisten joulukalenterilla, jossa hän oli uudelleen sanoittanut tunnettuja joululauluja. Esiintymässä hänen kanssaan oli kosketinsoittaja Eero ”Safka” Pekkonen. Sanoituksissa käsiteltiin muun muassa joulun kerskakulutusta sekä Yhdysvaltain presidentin Ronald Reaganin ja Neuvostoliiton presidentin Mihail Gorbatšovin tapaamista Reykjavíkissä. Vuonna 1986 esitetyn musiikkisarjan voi katsoa kokonaisuudessaan Yle Areenasta. Tässä alkupään jaksoja:

Moniin suomalaisiin 1980–90-lukujen sketsiohjelmiin kuuluivat kiinteästi myös musiikkiosuudet, ja osasta tehtiin jopa omia joulun erikoisjaksoja.

Vuosina 1981–83 esitetyssä Ylen satiirisarja Hukkaputkessa pohdittiin 1981, pitäisikö maatalousyhteiskuntaan liittyviä joululauluja muuttaa, koska ne eivät enää vastanneet pakaste-elintarvikkeita hyödyntävien suomalaisten todellisuutta. Lisäksi ne olivat kaunaisia ja katkeria – oikeastaan lietsoivat luokkavihaa. Lopuksi esitettiin uuden sukupolven joululaulu, joka ei loukannut ketään. https://areena.yle.fi/1-50168362

Pitkän linjan viihdyttäjän, Pertti ”Spede” Pasasen sketsiohjelmaa Spede Show’ta esitettiin vuoteen 1987 saakka. Viimeisessä, 14.12.1987 esitetyssä joulujaksossa Vesa-Matti Loirin esittämät hahmot laulaja Jean-Pierre Kusela, lastenohjelman juontaja Nasse-setä, juontaja Auvo sekä tv-kuuluttaja Tyyne astuivat lavalle esittämään kappaleen Tonttujen jouluyö.

Muutama vuosi myöhemmin Loirilla oli oma sketsishow, jossa hän esitti tuoreen, Kassu Halosen säveltämän ja Vexi Salmen sanoittaman ikivihreäksi muodostuneen kappaleensa ”Sydämeeni joulun teen”. Samanniminen 1988 julkaistu albumi on eniten Suomessa koskaan myynyt joululevytys. Vaikka kyseessä ei ole erityisen hupaisa kappale, se on oivallinen päätös tälle tekstille.

Lähteet

Yle Areena

https://areena.yle.fi/tv

Ylen Elävä arkisto

https://yle.fi/elavaarkisto

Kansalliskirjasto

Helsingin Sanomat 24.12.1959, 24.12.1960, 24.12.1969, 24.12.1970

Ilta-Sanomat 19.12.1963, 27.12.1977

Länsi-Savo 8.1.1981, 21.12.1984

Uusi Suomi 24.12.1981, 24.12.1986, 24.12.1987, 22.12.1989

Tutkimuskirjallisuus

Mäkelä, Janne: Konserttitalo ja hittitehdas: kokeilun kulttuuri television musiikkiohjelmissa. Teoksessa Koivunen, Anu, Maiju Kannisto, Heidi Keinonen, ja Janne Mäkelä (toim.) Kulttuurin Vuosisata: Luova Ohjelmatyö Yleisradiossa 1926–2025. Helsinki: SKS Kirjat, 2025.