Tekijä: khseura

Suomalaisen kulttuurin rakentaminen

On Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, esseetJätä kommentti

Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä lienee hyvä hetki pohtia, miten suomalaista kulttuuria on rakennettu. Benedict Andersonin kuuluisan argumentin mukaan kansankunnat ovat kuviteltuja yhteisöjä. Mitä tarkoittaa jonkin asian kuvittelu? Onko kuviteltu sama kuin epätodellinen asia? Ehkä kansakunnan kuvittelu ei oikeastaan ole eri asia, kuin sanoa, että se on valmistettu. Se ei ole luonnonolio vaan kulttuurin tuote. Samalla tapaa keinotekoisia, mutta olemassa olevia asioita ovat vaikkapa rakennukset tai romaanit.

Siksi puhummekin kansakunnan rakentamisesta sen kuvittelun ohella. Hannah Arendtin kirjoittaa, että paras esimerkki valmistamisesta on kenties taideteos, koska se kestää kaikista esineistä pisimpään. Hän kirjoittaa, että taideteokset ovat ajateltuja eli kuviteltuja asioita. Ajattelun prosessi valmistaa aineellisia asioita kuten kirjoja, maalauksia tai sävellyksiä. Kansakunnan aineellisuutta on etsitty muun muassa sanomalehdistä, urheilukilpailuista ja kansallispuvuista, mutta kenties ennen kaikkea taiteesta.

Myös suomalaista kansakuntaa rakennettiin taiteen avulla. Elias Lönnrotin Kalevala oli tietoinen yritys todentaa eepoksen avulla suomalaisten kulttuurista olemassaoloa. Kalevalan useiden tavoitteiden joukossa yksi tärkeä oli yleiskielen synnyn edistäminen, jota seuraisi kansan yhdistyminen ja modernit kielelliset instituutiot. Suomen kielellä pitäisi tehdä tiedettä, julkaista kirjallisuutta, harjoittaa journalismia ja hoitaa yhteiskunnan eri tasojen hallintoa. Asianlaitahan oli, että 1800-luvun alussa suomen kielellä ei mikään näistä luonnistunut erityisen hyvin.

Bernhard Reinholdin maalaus Elias Lönnrotista 1872. Museovirasto, Historian kuvakokoelma. CC BY 4.0.

Suomenkielinen modernisaatio ei ollut kuitenkaan ainoa tavoite. Kielen, runouden ja kulttuurin tutkimus ei ollut vain instrumentaalista toivotun päämäärän tavoittelua. Jo varhain, esimerkiksi kirjeessään C. A. Gottlundille 1829 tai Kantele –vihkojen esipuheessa samana vuonna, Lönnrot korosti kansanrunojulkaisujen merkitystä kielen kehitykselle, mutta myös toivoi niiden sekä lisäävän tietoa historiasta että tuovan arvostusta runoille itselleen sellaisena kuin ne ovat:

Aikomukseni näiden Suomalaisten Runoin julistamisella on kohtalainen: ensiksi soisin, että yhteinen kansa, nähtyänsä heidän runonsa olevan suuremmasta arvosta, kuin he ite niitä ovat tottuneet pitämään … toiseksi toivoisin niistä ei ainoastansa jotain voittoa ja etua Suomen kielelle, vaan myöskin jonkunlaista tiedonlisäntöä esivanhempainme menneistä ajoista …

Näissä Lönnrotin pyrkimyksissä yhdistyy romantiikan ja historismin ajatuksia. Kansanrunous kertoisi suomalaisten omasta historiasta, omasta kansallisesta kielestä ja kulttuurista, joka oli kehittynyt aikojen saatossa omalakisekseen. Kalevalan ei tarvinnut noudattaa antiikin klassisista poetiikkaa, koska suomalaisilla oli oma poetiikkansa, joka oli syntynyt kauan sitten, ja oli nyt Kalevalan myötä kehittymässä suullisesta kulttuurista suomalaiseksi kirjallisuudeksi.

Onko kansakunnilla oma alkuperäinen poetiikka, kulttuuri ja niiden myötä myös alkuperäinen identiteetti, joka löydetään, vai rakennetaanko identiteetti erilaisista aineksista? Ranskalainen aatehistorioitsija ja filosofi Rémi Brague on esittänyt, että eurooppalainen identiteetti rakentui Roomassa aineksista, jotka eivät olleet peräisin maanosan keskuksista, vaan sen ulkopuolelta: Jerusalemin uskonnosta ja Ateenan filosofiasta, kaupungista, joka oli jäänyt Rooman valtakunnan jakaantuessa sen ulkopuolelle. Näistä lainoista sekoittui Roomassa eurooppalaisen kulttuurin ja identiteetin alku.

Kulttuuriset lainat Ateenasta ja Jerusalemista tekivät eurooppalaisesta identiteetistä ainutlaatuisen, mutta roomalaiset kärsivät Braguen mukaan alemmuuskompleksista – erityisesti kreikkalaisia kohtaan. Rooma ei ollutkaan sivilisaation alkupiste, vaan sen lainaaja. Vaikka Rooman armeija päihitti kreikkalaiset ja liitti heidän alueensa valtakuntaansa, roomalainen eliitti määritti sivistyksen kreikkalaisuuden kautta. Kreikkalaiset olivat parempia arkkitehtuurissa, taiteessa, tieteessä, filosofiassa. Yhtä lailla juutalaisten parissa syntynyt kristillinen usko ja moraali syrjäyttivät roomalaisten omat uskomukset ja tavat. Näin Rooma lainasi identiteettinsä kaksinkertaisesti itsensä ulkopuolelta ja antoi sen perinnöksi Euroopalle.

Roomalaiset eivät ole olleet historiassa yksin. Oman alkuperän puute vaivasi myös saksalaisia 1700-luvulta eteenpäin. Ranskalaisen kielen ja kulttuurin ylivalta Euroopassa aiheutti alemmuuden tunnetta. Kirjallisuudentutkija Eric Blackall kertoo jo Gottfried Leibnizin olleen harmistunut, kun hän ei voinut ilmaista tieteellisiä ajatuksiaan ja tuloksiaan äidinkielellään saksaksi, vaan oli pakotettu käyttämään ranskaa tai latinaa. Ranskalaiset filosofit Philippe Lacoue-Labarthe ja Jan-Luc Nancy ovatkin argumentoineet, että saksalainen kulttuuri oli 1700- ja 1800-luvuilla yhtä lailla vailla identiteettiä kuin myös keinoja identifioitumiseen.

Ei ole uusi tieto, että myös suomalaisia on askarruttanut kysymys suomalaisen kulttuurin mahdollisuudesta. Turun romantikoista J. J. Tengström suhtautui asiaan epäilevämmin, J. G. Linsén oli positiivisempi. Yhtä mieltä he olivat siitä, että tuon mahdollisuuden ehtona oli tiedon hankkiminen suomalaisesta muinaisesta mytologiasta ja kansanrunoudesta sekä kansanrunouden riittävä määrä ja laatu.

Lönnrotin Kalevala tuntui vastaavan tähän tarpeeseen ja antavan suomalaisille oman runouden, mytologian ja alkuperän. Lönnrotin mukaan parhaiten kansanrunous oli kuitenkin säilynyt periferiassa kaukana modernista sivilisaatiosta. Hän todisteli kansanrunouden aitoutta sillä, että sen laulajat eivät osanneet lukea, eikä heillä ollut edes mahdollisuutta saada käsiinsä painettua kirjallisuutta. Näin he eivät olleet voineet saada ulkopuolisia vaikutteita. Toisaalta tämä kuitenkin tarkoitti, että, hiukan Braguen argumentin tapaan, suomalaisuuden rakennusaineet löytyivät sen omien rajojen ulkopuolelta.

Kalewala taikka wanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinosista ajoista. 1 osa / koonnut Elias Lönnrot, 1835. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2010-00000145

Myös Zacharias Topelius nuorempi pani merkille esseessään ”Äger Finska folket en historie?” (1845), että muinaisen kansanrunouden alkuperä oli suuriruhtinaskunnan rajojen ulkopuolella. Sen lisäksi hän korosti sivilisaation ja modernin yhteiskunnan rakenteiden välittyneen suomalaisille Ruotsista lainaten ja kääntäen.  Näin Topelius kuvaa suomalaisen kulttuurin rakennusaineet kaksinkertaisesti itsensä ulkopuolelle, Venäjän puoleiseen Karjalaan ja skandinaaviseen Ruotsiin.

Brague on haastattelussa verrannut 1800-luvun venäläisiä slavofiileja roomalaisiin ja heidän kreikkasuhteeseensa. Edelliset tunsivat kulttuurista alemmuutta läntiseen Eurooppaan ja reagoivat tähän kertomuksella omasta moraalisesta ylemmyydestään: he katsoivat säilyttäneensä kristillisen perinteen puhtaana, kun läntinen maailma oli puolestaan korruptoitunut. Tätä diskurssia muuten tunnutaan hyödynnettävän edelleen. Braguen mukaan roomalaisten vastaus alemmuuskompleksiin oli erilainen, heidän eliittinsä alkoi imitoida kreikkalaisia. He opettelivat kreikan kielen ja kulttuurin ja omaksuivat sen osaksi omaa identiteettiään.

Kulttuurihistorioitsija Peter Burke on kutsunut kaikkia kulttuureja hybridisiksi. Siten identiteetit ovat transkulttuurisia, ne ovat syntyneet sekoittumalla ja lainaamalla, eikä millään kulttuurilla tai identiteetillä ei ole puhdasta alkuperää. Ei edes kreikkalaisilla. Myös he oppivat muilta, Pythagoras ei keksinyt kuuluisaa lausettaan, vaan se tunnettiin jo Mesopotamiassa ja kirjoitustaidon alkuperän Platon paikansi Egyptiin.

Väitetty eurooppalaisten, slavofiilien, saksalaisten tai suomalainen paremmuus suhteessa johonkin vieraaseen kulttuuriin voidaan jäljittää alemmuuden tunteeseen. Alemmuuden tunne voi ikävä kyllä johtaa epätoivottaviin tapoihin tulla toimeen sen kanssa. Kansallissosialistinen Saksa samoin kuin tämän päivän hallinto Venäjällä ovat kertoneet tarinaa oman kulttuurinsa alkuperäisyydestä ja ylivertaisuudesta. Hannah Arendtin analyysissa totalitaristinen ideologia on täysin itseriittoinen, se ei usko tarvitsevansa mitään itsensä ulkopuolista. Braguen sanoin ei ole aina helppoa myöntää, että oma identiteetti on velkaa jollekin muulle, että on pitänyt saada oppia muilta ja olla seuraaja tai perijä. Ilman oppimista tai tiedon välittymistä ei kuitenkaan ole sivistystä.

Tämä ajatus ei ollut Lönnrotillekaan vieras. Yhtä lailla kuin hän oli kiinnostunut kansanrunoudesta ja suullisesta kulttuurista, hän halusi myös oppia muilta. Yhdessä Snellmanin kanssa hän suunnitteli kirjallisuushanketta, jossa käännettäisiin suomeksi ja julkaistaisiin eurooppalaisen nykykirjallisuuden parhaita teoksia. Projekti jäi toteutumatta, mutta Lönnrot kuitenkin käänsi muista kielistä paljon tietokirjallisuutta suomeksi – muun muassa historiankirjoitusta, lakitietoa ja lääkärin oppia kotitalouksille.

Kaikkea ei Lönnrotin mielestä ei voinut kuitenkaan lainata. Hän halusi käännöksiinsä suomen kieleen perustuvan käsitteistön, siis juuri käsitteistön esimerkiksi terminologian sijaan. Käsite on Lönnrotin luoma uudissana. Helppoa uusien sanojen keksiminen ei kuitenkaan aina ollut, hän kirjoitti opiskelutoverilleen F. J. Rabbelle: ”Ett satans arbete har sjelfva läkare boken gifvit mig med sin terminologi”.

Lönnrot argumentoi uusien oppisanojen, kuten Lönnrot tieteellisiä käsitteitä nimitti, johtamista suomen kielen omasta sanastosta sillä, että myös kreikkalaiset perustivat sivistyksensä omaan kieleensä eivätkä lainasanoihin. Asia oli Lönnrotille tärkeä erityisesti sen takia, että näin uusi modernin yhteiskunnan kieli olisi paremmin ymmärrettävissä kaikille suomalaisille. Vain näin koko kansan sivistyminen olisi mahdollista. Hänen pyrkimyksissään tuntui korostuvan yhtä lailla omaksuminen kuin myös oman kulttuurin vahvuuksien käyttö. Tärkeintä oli kulttuurin kehittyminen, sen liike ei saanut pysähtyä tai kääntyä taaksepäin.

Myös Porthanin patsaan paljastusjuhlassa 9.9.1864 hän puolsi sivistyksen ja kulttuurisen kehityksen merkitystä kansakunnalle viitaten jälleen kreikkalaisiin:

Vanhan ajan kansoista en nyt huolikkaan puhua, esimerk. Kreikalaisista, jotka kaikkein kärsimistensä ja kovan onnen vaihetten alla vuosituhansien halki ovat nimensä ja melkeinpä kielensäki säilyttäneet, kun sitä vastoin monet muut vähemmin sivistyneet, ehkä paljon voimallisemmat kansat ovat nimikatoon hävinneet, niinkuin koko maanpiirin muinaiset herrat, Romalaisetki, joiden ehkei juuri alhainen sivistys, ei kuitenkaan vertoja vetänyt kreikkalaiselle.

Ei ole merkityksetöntä, että Lönnrot perusteli suomenkielisen oppisanaston ja sivistyksen kehittämistä antiikin Kreikan esimerkillä. Braguen tavoin Lönnrot vetoaa voiman sijasta sivistykseen kansan identiteetin lähteenä. Kansakunnan voi kuvitella ja rakentaa monin tavoin. Sen voi nähdä täysin itseriittoisena tai sitten voi hyväksyä sen, ettei ilman lainaamista, oppimista ja välittymistä olisi kulttuuria ja sivistystä ollenkaan.

Juhana Saarelainen

Kirjoittaja on tutkija kulttuurihistorian oppinaineessa Turun yliopistossa. Parhaillaan hän työskentelee Suomalaisen kirjallisuuden atlas 1870–1940 -hankkeessa. Hanke on julkaissut verkkosovelluksen, jolla voi etsiä ja sijoittaa kartalle suomenkielisessä kaunokirjallisuudessa mainittuja maantieteellisiä paikannimiä: https://atlas-data.utu.fi/

Lähteet

Arendt, Hannah: The Human Condition. – The University of Chicago Press 1958.

Blackell, Eric: The Emergence of German as a Literary Language 1700–1775. Cambridge University Press 1959.

Bragué, Rémi: Eccentric Culture: A Theory of Western Civilization. St. Augustine’s Press 1992.

Rémi Brague | Is the West eccentric? https://www.youtube.com/watch?app=desktop&v=UKm04cF1ZKI

Burke, Peter: Cultural Hybridity. Polity Press 2009.

Lönnrot, Elias: Kantele. – Valitut Teokset 5. Muinaisrunoutta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1993 (1829).

Lönnrot, Elias Rabbelle 4.12.1835. Elias Lönnrotin kirjeenvaihto -verkkojulkaisu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017– http://lonnrot.finlit.fi/omeka/items/show/555 (luettu 25.2.2024).

Lönnrot, Elias: Suomalaisia kielen-oppisanoja. – Valitut teokset 3. Kirjoitelmia ja lausumia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1991 (1857).

Lönnrot, Elias: H.G. Porthanin muistopatsaan paljastajaisissa. – Valitut teokset 3. Kirjoitelmia ja lausumia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1991 (1864).

Linsén, Johan Gabriel: Om Finsk Nationalitet. – Mnemosyne 61/1819.

Nancy, Jean-Luc & Lacoue-Labarthe, Philippe: The Nazi Myth. – Critical Inquiry 16 (2/1990).

Tengström, Johan Jakob: Om några hinder för Finlands litteratur och cultur. – Aura. Första häftet, 1817, Andra häftet, 1818.

Topelius, Zacharias: Äger Finska folket en historie? – Joukahainen.Andra häftet, 1845.

Valvojien matkassa

On Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, kirjat, tapahtumatJätä kommentti

Vuoden 2023 lopulla päivänvalon näki Capsa Historiae -julkaisusarjamme uusin teos, Pälvi Rantalan Unettomuudesta. Teoksen julkistamista juhlitaan maaliskuussa Rovaniemellä.

On öitä, jolloin uni ei vain tule. Unettomuudelle voi olla monia syitä, ja nuo syyt ovat myös ajassa ja kulttuurissa muuttuvia. Kulttuurihistorian tutkija, dosentti Pälvi Rantala on tutkinut unettomuutta ja valvomista pitkään. Hän tarttuu aiheeseen uudessa kirjassaan sekä henkilökohtaisesta että kulttuurisesta näkökulmasta.

Pälvi Rantala. Kuva: Marko Junttila

”Silloin kun nukkuu edes jotenkin ei unettomuutta halua muistaa. Se on kuin vatsakipu, poissa kun ei ole läsnä, kuin krapula, joka unohtuu heti, kun se on ohi. Jossain, ohimoilla, kehomuistissa on kipu, silmien takana aavistus väsymystä, aamuaurinkoa, nenässä häivähdys onkaa joka on imeytynyt yöpukuun,” kuvailee Rantala unettomuuden aistikokemuksia.

Unettomuudesta. Lukukirja valvomisen kulttuurihistoriaan koostuu eri lajityyppejä edustavista teksteistä. Mukana on niin esseetä, proosarunoa, päiväkirjatekstiä kuin spekulatiivista fiktiota. Unettomuutta tarkastellaan mm. Elviksen, kahvin ja erään Riitta Nelimarkan teoksen kautta.

”Millainen on hyvin nukkunut, hyvinvoiva supertähti? Onko hän supertähti ollenkaan, vai tarvitseeko legenda edelleen ympärilleen traagisuuden ja kärsimyksen sädekehän?”, Rantala kysyy.

Rantala haluaa kirjallaan kannustaa lukijoita myös kirjoittamaan itse. Teoksen loppupuolelta löytyy tehtäväosio, jonka avulla lukijat voivat pohtia omaa suhdettaan unettomuuteen tai johonkin muuhun itseä kiinnostavaan ilmiöön.

*

Tervetuloa teoksen julkistamistilaisuuteen!

Tilaisuus järjestetään torstaina 14.3.2024 klo 18 alkaen Rovaniemen pääkirjaston musiikkiosastolla.

Aluksi kuulemme sanataide-esityksen ”Valvottujen tuntien lauluja”, jonka jälkeen Pälvi Rantala keskustelee teoksesta ja unettomuudesta kirjaston Marko Niemelän kanssa.

Vapaa pääsy.

Rakkauden preiwejä ja wiatonta huwia – huviposti 1900-luvun alun suomalaisessa iltamakulttuurissa

On Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, esseetJätä kommentti

Näihin aikoihin vuodesta kauppojen hyllyt alkavat jälleen täyttyä sydämen muotoisista suklaarasioista, söpöistä pehmonalleista ja lämpimin tervehdyksin varustetuista postikorteista, joilla voi muistaa läheisiään ystävänpäivänä. Helmikuun neljänteentoista päivään ajoittuvalla ystävänpäivällä on suomalaisittain vielä lyhyet juuret, jotka ulottuvat 1980-luvun jälkipuolelle. Tuolloin ystävänpäivää alettiin vakiinnuttaa Suomeen, kuitenkin ennen kaikkea ystävien, ei rakastavaisten juhlana. Sen sijaan maailmalla rakastavaisten suojeluspyhimystä Pyhää Valentinusta on muistettu jo vuosisatoja, ja 1800-luvun viktoriaanisesta Britanniasta Yhdysvaltoihin levinnyt Valentine’s Day tulikin tunnetuksi etenkin kukkien ja korulauseiden täyttämistä postikorteista, joihin rustailtiin lämpimiä tunteenilmauksia mielitietyille.

Vaikka viime vuosisadan vaihteen Suomessa ei romanttista Valentine’s Day -kulttuuria kansainväliseen tapaan ollutkaan, kyllä pohjolassakin lemmenviestejä vaihdettiin niin rakastavaisten kuin salaisten ihastustenkin kesken. Otollisen maaperän jo pitkään kyteneiden tai vasta orastavien lämpimien tunteiden sanoittamiselle tarjosivat paikat, joihin etenkin paikkakunnan nuori väki mieluusti kokoontui: seurojentalojen iltamiin. Sanomalehteä lukeva yleisö sai viikoittain lukea mainoksia iltamista, joihin paikkakunnan nuoriso- ja raittiusseurat sekä työväen- ja ammattiyhdistykset kutsuivat jäseniään kuulemaan aatteen sanaa puheiden ja näytelmien muodossa sekä viihtymään musiikkiesitysten, leikkien ja tanssin parissa. Vuonna 1891 sanomalehti Keski-Suomessa mainittiin myös uusi, etenkin naisten mieliä innostanut viihteellinen Postikonttori-leikki:

— Ihmeen ihastuneita ovat muutamat naiset olleet J. T. Yhdistyksen viime iltamassa olleesen „Postikonttori” leikkiin, — jopa niinkin innoissaan, että ovat samaa keinoa koetelleet tavallisenkin postin kanssa, lähettämällä iltamassa saamiansa kirjeitä siellä esiintyneen postimestarin luettavaksi! (Keski-Suomi No 119, 13.10.1891)

Iltamayleisöä riemastuttanut postikonttori vakiintui kuluneen vuosikymmenen aikaan nimeltään huvipostiksi, mutta sen toimintaperiaate pysyi samana: osallistujia kannustettiin kirjoittamaan postia – suljettuja kirjeitä tai postikortteja – toisille iltamavieraille ja jättämään ne ennen ohjelmanumeron alkamista kirjeille tarkoitettuun postilaatikkoon tai -laukkuun. Vaikka huvipostin kirjoittamiseen oli usein varattu aikaa iltamissa – kirjeitä oli mahdollista myös kirjoittaa etukäteen ja tuoda mukanaan – varsinainen ohjelmanumero koostui kuitenkin lavalta tapahtuvasta esityksestä, jossa tehtävään valittu henkilö nosti postilaukusta nimetyt kirjeet ja lausui kuuluvalla äänellä kirjekuoreen, korttiin tai taitetun paperin etupuolelle kirjoitetun vastaanottajan nimen. Pienellä, usein viiden tai kymmenen pennin suuruisella summalla kirjeen sai lunastettua itselleen, ja iltamakohtaisesti saatettiin myös sopia niin, ettei tietyn määrän ylittävästä kirjesaaliista tarvinnut maksaa. Hyvinä iltoina postia saattoi kertyä suosituille vastaanottajille sievoinen kasa, ja vastaavasti täyttyi myös yhdistyksen rahakirstu lemmekkäitä ja hauskoja kirjeitä odottavien osallistujien kolikoista.

Sydäntunteita ja rakkauden kipinöitä – iltamamainosten romantiikkaa

Millaisia iltamissa jaetut huvipostikirjeet ja -viestit olivat sanomalehtimainosten perusteella? Kirjeitä ja kortteja on itsessään säilynyt niukasti, mutta sanomalehtiaineisto antaa paljonkin vihiä siitä, mitä kirjeissä oli ja mitä niissä ei ainakaan olisi tullut olla. Solvauksilta, haukkumisilta ja törkeiltä piirroksilta ei vältytty, kun nokkelat kynänkäyttäjät pääsivät purkamaan tuntojaan paperille anonymiteetin turvin. Kirjeet jäivätkin usein allekirjoittamatta, vaikka välillä leikkimieliset arvuuttelut ja nimikirjaimet saattoivatkin antaa vastaanottajalle vihiä kirjoittajan henkilöllisyydestä.

Ajatus huvipostin taustalla oli kuitenkin leikkimielinen ja romanttinen. Lukuisat aikakauden iltamamainokset houkuttelivat yleisöä osallistumaan tähän leikkiin, jossa ujoimmillakin oli mahdollisuus paljastaa todelliset tunteensa ihastukselleen. Littoisten työväenyhdistyksen iltamamainoksessa luvattiin, että: ”[H]uvipostissa woi lähettää „rakkauren kipinöi syrämest’ syrämee, nii ett’ prätisee”. (Sosialisti No 185, 14.8.1909) Heinolan Lehdessä kutsuttiin puolestaan kolmen paikallisen raittiusseuran jäseniä yhteiselle huvimatkalle, jonka ohjelmistoon oli: ”…myöskin warattu huwiposti, jotta naapuriseuralaiset, ujoimmatkin saawat ilmaista toisilleen sydäntunteitaan.” (Heinolan Lehti No 50, 29.6.1917)

Käkisalmen Sanomat kirjoitti maamiesseuran kirjaston hyväksi toimeenpantavien iltamien ohjelmasta seuraavasti: ”Kuuluu siellä iltamissa olewan huwipostikin. Sopii poikasten ja tyttösten pitää tämä silmällä. — Wanhat eiwät enää sitä kehtaa.” (Käkisalmen Sanomat No 139, 22.12.1911) Uudenkaupungin suojeluskunta oli lehtimainoksessaan salaperäinen ja niukkasanainen tulevien perheiltamiensa ohjelmasta, mutta paljasti kuitenkin, että: ”… nuoria varten järjestetään »huviposti”, jossa he saavat tilaisuuden sanoa toisilleen ne »parhaat tunteet », joita – noh – annetaan jo olla.”(Uudenkaupungin Sanomat No 10, 27.1.1921) Yllä olevat otteet kertovat, että huviposti oli järjestöjen iltamatoiminnan myötä tullut tunnetuksi maan joka kolkassa viime vuosisadan kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Ilmoituksissa käytetty humoristinen kieli paljastanee jotain nuorten seurusteluun ja ylipäätään rakkauskirjeisiin liittyneestä noloudesta ja pilanteosta, mutta myös siitä, että ohjelmanumero todella veti yleisöä paikalle.

Huvipostin romantiikka ei jäänyt ainoastaan sanahelinäksi sanomalehtien ilmoituspalstoille, vaan näkyi myös oikeissa kirjeissä kaihoisina muistovärssyinä, sananlaskuina tai henkilökohtaisilla tervehdyksillä ryyditettyinä runoina – saattoipa kirjeen laatija maalata värssyn kylkeen myös kiiltokuvaa muistuttavan kauniin kukan. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Eeva Ala-Sankilan arkisto) Värssyjä saatettiin kopioida esimerkiksi ystävien kesken kierrätettävistä muistokirjoista, jotka alkoivat yleistyä 1800-luvun viimeisillä vuosikymmenillä myös suomenkielisissä piireissä. Tekstejä otettiin ja muokattiin myös muista lähteistä. Kaikki kirjeiden laatijat eivät siis suinkaan itse olleet mitään runoniekkoja, kuten käy ilmi seuraavasta novellikatkelmasta: ”Nyt oli kaikki valmista, kerrankin ajoissa. — Muistakaa kirjeitä huvipostiin, huudahti Lassilan Anni portailla. — Kyllä minä ainakin sinulle kirjoitan, kirjoitan niin että sinulla on lukemista kaikiksi joulupyhiksi, ilvehti Mäkisen Kalle. — Minä sinun kirjeistäsi viis. Lainailet kaikkia joutavuuksia toisten kirjoittamista kirjoista, antoi Anni takaisin.” (”Joululahja sydämelle.” Kylväjä No 50–51, 1.12.1916)

Ei kirjeiden sisältö aina muutenkaan ollut kovin hääppöinen. Joskus saattoivat kirjoittajalta loppua sanat kokonaan, tai viesti typistyä vain tyhjänpäiväiseen paperilappuseen, mikä ei tietenkään ollut ohjelmanumeron perimmäisen tarkoituksen mukaista: ”Toiwottawa on että mainittuun postiin tulewat kirjeet sisältäwät jotakin hauskaa ja opettawaa, eiwätkä ole waan tyhjiä lappuja ja sanomalehden palasia.” (Uusmaalainen No 138, 29.11.1907) Toisaalta tyhjän paperilappusen, käytettyjen karamelli- tai tupakkakääreiden sekä muiden roskapaperien saaminen on saattanut olla vastaanottajalleen voimakaskin viesti – mutta tuskin kovin romanttinen sellainen.

Huviposti ja vuotuisperinteet

Vaikka Valentine’s Dayta ei romanttisena juhlana Suomessa virallisesti vietettykään, antoivat muutamat vuotuisjuhlat ainakin jonkinlaista lisäpontta myös huvipostille. Mäntsälän Soukkiossa järjestettävien iltamien ohjelmassa oli nimimerkki Topias von Kuuselan mukaan: ”…näin karkauswuotena erittäin tarpeellinen huwiposti.” (Työläinen No 29, 11.3.1908) Tunnetustihan naisilla oli lupana tuolloin kosia, ja mikäpä sen oivallisempi tapa liehitellä tulevaa sulhoa kuin iltamissa jaettu lemmenkirje. Toinen etenkin palkollisina työskentelevinä miehiä ja naisia ilahduttanut vuotuisjuhla oli loppusyksyn kekri, jolloin juhlittiin ennen siirtymistä uuteen palveluspaikkaan. Kallislahden työväenyhdistyksen iltamissa kekrin ja palvelusväen vapaaviikon riehakkaastakin tunnelmasta sekä huvipostista riimitteli kuplettilaulaja näin:

”Tämä aika innostuttaa muitakin, ei heitä. Nyt kilwan kaikki hakeewat Wain kekri-kekkereitä. Mut’ kohta taas on edessä se murheen musta aika. Kun palwelijoita ahdistaa se kurja orjuus-taika. … Wiime pyhän iltamasta sanottakoon täällä. — Siel’ oli moni poika parka Wiinast’ willipäällä — —! Tämä kaikki kunnialla muutoin meni läpi, Waan monen tytön pussaaja ol’ juowuksissa kuin käki. Wiime tiistaina iltamas’ lie kaikilla ollut hauska, sil’ „kullan kirjeet kulki hywin sen huwipostin kautta. — —” (Vapaus No 127, 12.11.1908)

Huviposti näyttää kantautuneen myös aina valtameren taakse Amerikkaan lähteneiden suomalaissiirtolaisten matkassa. Kiinnostava kommentti paikallisten tapojen vaikutuksesta siirtolaisten iltamakulttuuriin nähtiin ”Suomalais-Luteerisen Kustannusliikkeen” Nuorten Ystävässä, joka ilmestyi Michiganin Hancockissa kerran kuussa. Lehteen kirjoittanut Vilho J. Hänninen lausui tiukan arvionsa nuorisotyön rappeutumisesta ja maallistumisesta vaatien ”maailmanmielisyydestä” puhdistautumista myös yhdistystoiminnan osalta: ”Yhdessä yhdistyksessä on huvipostia, toisessa Valentinipaarteja, kolmannessa Halloweenpaarteja, neljännessä viattomia nuorisoleikkejä, viidennessä on rakennettu tarpeellinen näyttelylava nuorille, ja tätä luetteloa voisi jatkaa vieläkin pitemmälle, mutta riittäköön tähän. … Niin, kyllä nuoret tarvitsevat huveja, ja sitä enemmän he niitä vaativat, mitä enemmän niitä heille valmistetaan. Kun on yhteen huvitukseen kyllästytty, niin toista vaaditaan. Sananlasku sanoo: “Kun pahalle annat pikkusormesi, niin se vie koko käden.” Näin on asianlaita tässäkin suhteessa.” (Nuorten Ystävä No 3, 1.1.1926) Lyhyt kommentti on kiehtova osoitus siitä, miten kotimaan ja paikallinen tapakulttuuri sekoittuivat: ainakin kyseisessä lehdessä kuvatut siirtolaiset tunsivat 1920-luvulla suomalaiseen iltamakulttuuriin jo varsin vakiintuneen huvipostin, mutta he viettivät myös paikallista Valentine’s Dayta ja Halloweenia.

Lopuksi – suuria tunteita menneisyydestä

Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelmista löytyy kaunis Valentine’s Day -kortti, jonka keskellä olevassa sydämessä kaksi kättä puristaa toisiaan.

Kuva 1: Ystävänpäiväpostikortti. Kansatieteen kuvakokoelmat, Museovirasto. CC BY 4.0

Sydämen sisälaitaan sijoitetut hempeät vaaleansiniset lemmikit – englanniksi forget-me-not – vahvistavat yhteen liitettyjen käsien sidettä. Sydämen molemmin puolin kukkivat vaaleanpunaiset ruusut ja etualalle on painettu teksti My Valentine I Greet You. Kuvaan liitetty luettelointimerkintä paljastaa, että kortti on osoitettu Neiti Naimi Hilduri Madilla Katajamäelle. ”Toivon hupaista ajan viettoa 24/1 1910 Toivoo A. Forss.”, on kirjoitettu kääntöpuolelle. Tekstin perusteella näyttäisikin siltä, että arkistoon luetteloitu Valentine’s Day -kortti onkin alkuperäisessä kontekstissaan ollut – mitäpä muutakaan kuin – huvipostia!

Huvipostin suurimman suosion vuodet ajoittuivat 1900-luvun alkuun. Iltamat muodostivat paikallisesti tärkeän sosiaalisen näyttämön, jossa nuoret kohtasivat ja solmivat suhteita. Vaikka aina ei rohkeus riittänyt pyytämään ihastusta tanssilattialle tai kotimatkan saatille, piirtyi paperille suuria tunteita ja rakkauden roihua – välillä valmiiden värssyjen avittamina. Päätänkin tekstini nuoren tytön 1920-luvun taitteessa saamaan rakkaudentäytteiseen huvikirjeeseen, jonka on allekirjoittanut arvoituksellinen nimimerkki Vanha rakkaus?

Kas, tuollainen tyttö
on mieleeni mun,
joll´on intoa, tunnetta,
tulta
ja nuo sysimustat silmäsi sen
ovat vienehet järjen-
kin multa.
Sua lemmin mä, neitonen,
sen sinä näät,
En peittele turhia sulta…
(Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Eeva Ala-Sankilan arkisto)

Asta Sutinen

Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen ja Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija

Lähteet

Sanoma- ja aikakauslehtiaineisto:

Kansalliskirjasto https://digi.kansalliskirjasto.fi/

Heinolan Lehti No 50, 29.6.1917

Keski-Suomi No 119, 13.10.1891

Kylväjä No 50–51 (”Joululahja sydämelle.”) , 1.12.1916

Käkisalmen Sanomat No 139, 22.12.1911

Nuorten Ystävä No 3, 1.1.1926

Sosialisti No 185, 14.8.1909

Uudenkaupungin Sanomat No 10, 27.1.1921

Uusmaalainen No 138, 29.11.1907

Työläinen No 29, 11.3.1908

Vapaus No 127, 12.11.1908

Muu arkistoaineisto:

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Eeva Ala-Sankilan arkisto

Kirjallisuus:

Ekrem, Carola: Lev lycklig, glöm ej mig! Minnesböckernas historia. Svenska Litteratursällskapet i Finland, 2002.

Penttinen, Kirsti: Muistokirjan tarina. Albuminlehtiä ja muistovärssyjä kahdelta vuosisadalta. WSOY, 1983.

Pyne, Lydia: Postcards: The Rise and Fall of the World’s First Social Network. Reaktion Books, Limited, 2021.

Ylä-Anttila, Mirka: ”Ystävänpäiväkorteilla on pitkä historia – ystäviä ilahdutetaan edelleen postikorteilla.” www.postimuseo.fi/ystavanpaivakorteilla-on-pitka-historia-ystavia-ilahdutetaan-edelleen-postikorteilla/ Luettu 2.2.2024.

https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Kekrin_vietto. Luettu 4.2.2024

Kulttuurihistorian jatko-opiskelija esittelyssä: Laura Kokko

On Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, jatko-opiskelijoiden esittelyJätä kommentti

Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Tutkimukseni tarkastelee kirjailija Volter Kilven asemaa suomalaisen kulttuurielämän jännitteisessä kentässä. Olen antanut työlleni pääotsikoksi ”Keskeinen sivullinen”, joka mielestäni kuvaa osuvasti Kilven kiinnostavaa roolia sekä omassa ajassaan että myöhemmässäkin keskustelussa. Kilpeä voi pitää omana aikanaan etuoikeutettuna esimerkiksi siten, että hän oli hyväosaisen perheen esikoispoika ja pääsi opiskelemaan yliopistoon ilman suurempia taloudellisia huolia. Toisaalta hän jäi (tai monin osin itse jättäytyi) välittömästi sivulliseksi monista keskusteluista ja ammattirooleistakin, muun muassa koska hän oli jo nuoruudestaan saakka huonokuuloinen. Kiinnostavaa on myös tarkastella Kilven roolia kirjallisuushistorioissa. Kilpi on tunnustettu keskeiseksi toimijaksi, mutta suuren yleisön on usein vähintään oletettu vierastavan hänen teoksiaan, hänet on jopa nostettu esimerkiksi erityisestä tutkijoiden kulttikohteesta. Itse toivoisin voivani käsitellä mielenkiintoista kirjailijaa ja ihmistä ilman tarvetta erityiseen kohteen mystifiointiin.

Laura Kokko. Kuva: Cata Portin.

Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Ajattelen, että Volter Kilven kautta on mahdollista tarkastella ja tehdä näkyväksi erilaisia tapoja, joilla (voimakkaasti ilmaistuna) yhteiskunnassamme on historiassa hyväksytysti syrjitty henkilöä tai vähintään synnytetty kokemus sivullisuudesta. Kilven kohdalla tällaisia sivullisia identiteettejä ovat mahdollisesti jo mainitsemani huonokuuloisuus, toisaalta esimerkiksi Kilven teosten vastaanottoa tarkastelemalla voi pohtia, minkälaista kaunokirjallista ilmaisua on pidetty sopivana ja minkälaisien sanallisten keinojen avulla (esimerkiksi länsisuomalaisen murteen, moraalittomaksi koetun arvopohjan tai epäkansallisen sisällön) kirjallisuutta on pyritty ohjaamaan.

Toivoisin, että tarkempi käsitys menneistä keskusteluista, niiden näkyväksi tekeminen ja pyrkimys niiden ymmärtämiseen auttaa meitä ymmärtämään sekä menneisyydessä että myös nykyisyydessä vallitsevia asenteita entistä paremmin.

Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikolla 2022 Volter Kilpi -elämäkerran julkaisun yhteydessä Kilpeä paljon tutkineen professori Pirjo Lyytikäisen kanssa. Kuva: Tapani Teittinen.

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Voisin vastata, että Volter Kilpi. Opiskelin alun perin Turun yliopistossa pääaineenani filosofia. Graduvaiheessa aloin kuitenkin olla hyvin työllistetty Volter Kilven elämäkerrallisessa tutkimustyössä. Kilpi oli hiipinyt elämääni monien vaiheiden kautta. Toimin vuosina 2010–2013 Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikon taiteellisena johtajana ja vuonna 2013 ilmestyi toimittamani kirja, joka sisälsi Volter Kilven ja hänen ensimmäisen vaimonsa Hilja Vanhakartanon seurusteluaikaista kirjeenvaihtoa (Kirjapaja). Etsin tukea Kilpeen liittyvään työhöni kulttuurihistoriasta ja sainkin sitä niin paljon ja innostavassa muodossa, että päätin vaihtaa pääaineekseni kulttuurihistorian. Vuonna 2018 valmistui graduni, joka käsitteli Kilven pitkää kaunokirjallisen vaikenemisen kautta, vuosia 1903–1933. Kirjoitin myös Volter Kilven elämäkerran, joka ilmestyi SKS:n julkaisemana vuonna 2022.

Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Se on kriittinen ja moninäkökulmainen tapa tarkastella menneisyyttä niin, että menneisyys ymmärretään elävänä ja nykyisyyden ja tulevaisuuden kannalta jatkuvasti validina.

Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Itselleni tämä ei ole yllättävä asia, mutta ehkä on ainakin hauskaa jakaa se tosiasia, että olen ammatiltani viulisti. Olen toiminut Sinfonia Lahdessa viulistina jo vuodesta 2005 saakka. Vakinaisen orkesterityöni ulkopuolella olen lisäksi soittanut innokkaasti kamari- ja barokkimusiikkia ja suunnitellut eri taidemuotoja yhdistäviä kokonaisuuksia.

Mezzosopraano Essi Luttinen ja Laura Kokko Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikolla 2023 Volter ja Hilja – ovat sanasi niinkuin valoa minulle -konsertissa, joka pohjautuu Kokon 2013 toimittamaan kirjekokoelmaan. Kuva: Tapani Teittinen.

Adventtikalenteri 2023: Hevonen joulunvietossa ja joulumuistoissa 1900-luvun alun Suomessa

On Tekijä khseuraKategoria(t): adventtikalenteri, Blogi, juhlatJätä kommentti

Lapset! Nouskaapas ylös, sillä joulu on jo kauan ollut valveilla!
Vanhimmat veljet valjastavat kiireellä hevoset; kirkkoreet ahdetaan täyteen väkeä. Lumi narisee reen jalasten alla, kun hevonen nykäisee reen liikkeelle; selän taa jää koti loistavine lamppuineen; maantieltä kuuluu aisakellojen ja kulkusten helinä ja raskaiden lumitönkköjen painamilla lepänoksilla hypähtelevät tiaiset ja varpuset. Kuu paistaa tähtikirkkaalla taivaalla: sen keltainen valo vilahtelee lumimetsän lumoporttien läpi, loihtien metsän täyteen ihmeellisiä olentoja, joilla jokaisella on yllään valkea vaippa, tuhansia timanttia tämän laskoksissa sekä joulukynttilä kädessä.
Mennään joulukirkkoon. Hevoset nousevat kukkuloille ja laskeutuvat taas myötä-mäkeä. Silmissä vilahtelevat valot, joita on asetettu talojen tienpuolisiin ikkunoihin. (Valo: Kansakouluväen juhlakirja No 1. 1.12.1918)
Kuva 1: Joulu 1.12.1908 https://digi.kansalliskirjasto.fi
Kuva 2: Aamun koiton joulu 1.12.1926 https://digi.kansalliskirjasto.fi

Aamuöinen rekimatka joulukirkkoon lämpimien vällyjen alla aisakellojen helkätessä on piirtynyt niin joululaulujen, postikorttien kuin joululehtienkin (kuvat 1 ja 2) kuvastoon menneiden aikojen joulusta. Yllä olevassa Joulu-nimisen tekstin sitaatissa kirjoittaja muistelee kaiholla lapsuutensa joulua ja sitä juhlan tuntua, jonka lapset saivat jouluyönä kokea, kun äiti oli jo keittänyt kahvin ja isä patisteli lapsia laittautumaan valmiiksi kirkkoon lähtöä varten. Kirjoituksesta välittyy kuva kirkkomatkasta monia aisteja herättelevänä, myöhemmin muistoina palautuvana voimakkaana kokemuksena, jossa kellojen kilinä yhdistyy narisevaan pakkaslumeen ja kuunvalossa timantteina välkkyvä hanki valaisee tienoota talojen ikkunoista loistavien valojen kanssa.

Adventtikalenterin kolmannessa eläinteemaisessa luukussa kurkistamme, miltä näytti hevosten joulu Kansalliskirjaston digitoitujen sanomalehtiaineistojen valossa noin sata vuotta sitten, tarkemmin rajattuna 1910- ja 1920-luvuilla. Monissa aikakauden mielipideteksteissä, muistelmissa, novelleissa ja kansanperinnettä esittelevissä teksteissä hevonen miellettiin kiinteäksi osaksi perinteistä menneen ajan joulua. Vastaavasti hevosen rooli joulunvietossa koettiin katoavaksi kansanperinteeksi, joka oli vähitellen hiipumassa autoistumisen ja modernin elämäntavan myötä. Toki vielä sata vuotta sitten hevonen oli etenkin maaseudulla osa arkipäiväistä elämää ja työntekoa, ja se myös kirjaimellisesti toi joulun kotiin kuusenhakureissuilla tai kyyditessä talonväkeä kirkkoon varhain jouluaamuna. Ahkeraa työjuhtaa ja perheenjäsentä tuli myös muistaa vuoden suurimpana juhlana.

Hevonen – perheenjäsen ja jouluntuoja  

Entisaikojen jouluihin valmistauduttiin huolella ja pitkään, ja työtä riitti kaikille kynnelle kykeneville. Lumiseen aikaan hevonen ja reki tarjosivat oivallisen kulkupelin pidemmillekin taipaleille, ja hevosella kuljetettiin kuormia, jotka olisivat käyneet ihmisvoimille liian raskaiksi. Joulun aikaan hevonen saatettiin valjastaa ostosmatkalle (kuva 3), ja useissa muisteluteksteissä toistuu myös, miten etenkin lapsille hevosen kanssa tehty kuusenhakureissu oli jännittävä osa juhlaan valmistautumista. Usean viikon odottelun jälkeen hetki vihdoin koitti, kuten nimimerkki T-la:n laatimassa Joulumuistossa, jossa Pekka-poika pääsee odotetulle kuusenhakureissulle isän ja Virma-hevosen kanssa pienempien sisarusten jäädessä kotiin auttamaan äitiä jouluvalmisteluissa.

Kuva 3: Aarne Ahonen Ylikylästä joululahjojen ostosmatkalla Nurmeksessa vuonna 1925 Nahka-hevosensa kanssa. Iisak Paavalniemi, 1925. Nurmeksen museo. CC BY 4.0 

Mutta kuluipa viimein nuo kolme odotuksen viikkoakin. Yhtä riemuisan yllätettyjä kuin ensimmäisenä lumiaamunakin olivat sisarukset jouluaaton aamuna, kun isän ääni heidät herätti. »No, Pekka, ylös ja saappaat jalkaan! Virma jo portilla odottelee joulukuusen hakuun valmiina.» Ja iloisena pyrähti sängyistä pörrötukkaiset pienokaiset. Olihan toki nähtävä isän ja Pekan juhlallinen lähtö. Isä näyttikin aina jouluaattona — muuten niin harvasanainen ja jörö — ikäänkuin hellemmältä ja läheisemmältä. Oikein pikku sydämissä kiersi, kun hän veti Pekan polvelleen, tiukensi Virman ohjaksia ja naurussa suin viittoili hyvästiksi. (Nuorten toveri, No 12. 1.1.1922)

Vastaavasti Ensio Aavan kirjoittamassa tekstissä Hoivalan Joosun joulukirkkomatka kuvataan seikkaperäisesti hurjaksi kilpa-ajoksi äitynyttä kotimatkaa joulukirkosta, jossa mittaa toisistaan ottivat Hoivalan Helmin isän Poju-hevonen ja naapurin Alatalon Ruuna. Nopeimman hevosen kunniatehtävänä oli tuoda joulu kotiin kirkkomatkalta, ja naapureiden ja kyläläisten kesken käytiin usein ankaraa mittelöä voitosta. Vaikka Hoivalan isäntää kuvattiinkin tarkaksi ja hevostaan kohtaan myötätuntoiseksi mieheksi, antoi joulu erityisluvan kilpailulle, jossa ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut. Matkan aikana kilpaan yhtyivät myös tienoon muu kotiin palaava kirkkokansa rekineen ja hevosineen. Ankaran kisan tuoksinassa joukkoon mukaan liittyneen Törmälän isännän reki kaatui nurin, heittäen rotkoon Törmälän emännän peitteineen ja heinineen. Läkähdyttävän matkan päätteeksi kotiin päästiin sentään suuremmitta vahingoitta:

Saavuttuamme kotiin tuli äiti portailla meitä vastaan ja kysyi, oliko tullut kylmä. Isä vastasi naurussa suin; »Vai vielä tässä kylmä joutaa tulemaan, kun joulu on!»
»Ahaa», nauroi äitini, »nytpä ymmärrän. Te olette taasen koetelleet hevosianne. Voi, voi kun sinuakin, Joosu vielä lapsettaa, vanhaa miestä», nuhteli äiti lempeästi. Isä hymyili vain taputtaen Pojuaan lanteille. »Olet sinä oiva menijä, Pojuseni; taas toit joulun kotiin, nyt saisit tulla vaikka samaan pöytään syömään.» (Joulupukki No 2, 1.12.1917)

Kahdessa yllä olevassa, nuorelle lukijakunnalle suunnatussa kirjoituksessa joulu näyttäytyy muistelun ja fiktion valossa erityisenä juhlapyhänä, jolloin muutoin kiireen ja työn rasittamat vanhemmatkin muuttuivat ainakin hetken ajaksi lempeämmiksi. Myös hevoset saivat osansa hellyydestä ja hyväntahtoisuudesta ruoan ja kauniiden sanojen muodossa, kuten tässä aattoillan tunnelmallisessa kuvauksessa:

Isännän on kuitenkin huolehdittava siitä, että hevosille riittää pureskelemista jouluyöksi. Hän siis pistäytyy talliin, taputtelee ruunaa, sivelee tamman harjaa, sanoo jonkun kauniin sanan nuorelle, levottomasti liikehtelevälle varsalle ja nousee luhtiin pudottamaan heinää jokaisen eteen… (”Jouluviikko maalaiskylässä.”, Karjala No 354, 23.12.1925)

Jouluna hyvin söivät ja joivat kaikki, niin ihmiset kuin eläimetkin. Hevosille annettiin jouluolutta ja jopa viinalla terästettyä kauraa, jotta ne sitten jouluaamun kilpa-ajossa olisivat parhaassa mahdollisessa terässä. (E. Vihervaara: ”Joulunvietosta Länsi-Suomessa.” Kotiseutu: Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja. No 12. 15.12.1914) Hämäläisistä vanhoista joulunviettotavoista kerrottiin, että jouluaaton ruokapöydässä nuoret kisailivat siitä, kuka ennättäisi ensimmäisenä antamaan eläimille ruokaa – miehet lehmille ja naiset hevosille – samalla lausuen: ”Nyt on joulu lehmäseni, tee lehmistä vasikoita.” Hevosilta toivottiin orivarsaa.  Tulevaa joulukirkkomatkaa varten hevosia ruokittiin kauroilla, mutta myös väkevällä sahdilla ja viinallakin, jotta juoksu kulkisi kirkonmenojen jälkeen lujaa ja voitokkaaksi – jokainenhan tahtoi kiiruhtaa perille ensimmäisenä tuodakseen joulun kotiin. (”Entisajan joulunviettotavoista Hämeessä.” Ruovedeltä Aamulehdelle kerännyt V.S. Aamulehti N0 299, 24.12.1922) Kansatieteilijä ja historiantutkija Kustaa Vilkunan mukaan tässä vanhoilta ajoilta periytyvässä jouluaamun kilpa-ajossa ei niinkään näyttänyt olleen motiivina voittajan kunnia ja hevosen maine, vaan ennen kaikkea uskomus siitä, että joulukirkosta ensimmäisenä kyläänsä ehtinyt mies olisi myös ensimmäinen heinäniityillä, viljapellolla ja kaikissa muissakin töissään. (Kustaa Vilkuna: Vanhojen suomalaisten kolmiviikkoinen joulu. Suomen Sosialidemokraatti No 1. 1.1.1929) Tulevan vuoden hyvinvointiin ja tilan vaurauteen liittyvä uskomus eli sanomalehtiaineistojen mukaan vielä pitkälle 1900-luvulle tultaessa, vaikka sitä alettiinkin vähitellen tarkastella myös kriittisin silmin.

Tapaninpäivän riemua ja perinteitä – Jouluvalko ilosanan tuojana

Menneen ajan jouluun kuului kiireen ja työnteon keskeyttävä hiljentyminen juhlan kristillisen sanoman äärelle. Joulupäivää vietettiin vain oman väen kesken, mutta Tapaninpäivänä oli soveliasta lähteä taas ihmisten ilmoille. Kirkossa käymisen jälkeen niin vanhat kuin nuoretkin saattoivat lähteä kylälle rekiajelulle aisakellojen kilkatuksen lisätessä tunnelmaa. (”Entisajan joulunviettotavoista Hämeessä.” Ruovedeltä Aamulehdelle kerännyt V.S. Aamulehti N0 299, 24.12.1922)

Hevosella oli oma roolinsa myös eräässä Tapaninpäivän kiertelyperinteeseen kuuluneessa, Jouluvalkon nimellä kutsutussa ohjelmanumerossa, joka tunnettiin suppealla alueella Lounais-Hämeessä. Kansankulttuuria tutkinut sosiologi ja historioitsija Esko Aaltonen esitteli kirjoituksessaan ”Vanhoja tammelalaisia joululeikkejä” kansantietouden kerääjien matkaa Tammelaan, jossa yhdessä vanhemman sukupolven kanssa järjestettiin näytös entisajan joululeikeistä. Tilaisuutta varten sisustettiin Luukaan Säterin tyhjillään oleva pirtti joulupirtiksi tuomalla lattialle olkia, peittämällä osa seinästä ja katosta päreillä ja täyttämään joulupöytä asiaankuuluvasti. Sisällä pirtissä ja osaksi sen pihapiirissä esitettiin vanhoja joululeikkejä, joita suuri yleisö oli tullut katsomaan.  Tilaisuudesta otettiin valokuvia. (Forssan lehden joululehti, 1.12.1928)

Jouluvalko oli puusta ja valkoisesta kankaasta rakennettu hevoshahmo, jonka ratsastajan omat jalat toimivat hevosen jalkoina ja päässä oleva naamari petti usein ratsastajan henkilöllisyyden. Valko kierteli joulu- tai tapaninpäivän iltana lounaishämäläisissä kylissä kertomassa sanomaa vapahtajan syntymästä, ja palkaksi tästä hevoselle tuli tarjota viinaryyppy. Varsin pienelle alueelle Suomessa sijoittuvalla jouluvalkoperinteelle löytyy vastineensa ainakin Euroopasta, Puolan ja Pommerin alueelta. Vaikka perinteen alkuperää ei tunneta, hevoshahmon on uskottu esikristilliseen tapaan tuottavan hyvää onnea. (https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Jouluvalko) Aaltosen kirjoituksen ilmestymisen aikoihin 1920-luvun lopulla jouluvalkosta ja muista esitellyistä joululeikeistä puhutaan katoavana kansanperinteenä, joihin nuoremmalla sukupolvella ei välttämättä ole enää kosketusta. Näytösluonteisella tapahtumalla ja sen taltioimisella kuvina oli pedagoginen, tietoa eteenpäin välittävä tehtävä, jota Aaltonen kuvaa seuraavasti: ”Valkon ja pukin ilmaantuminen yhtäkkiä esim. koululaisten joulujuhlaan, pikkujoulun viettävien keskuuteen tai joulun jäikeispäivinä mihin tahansa, missä väkeä on koolla, tuottaa sellaista iloa, ettei sitä hevin voi millään muulla korvata. Siten nuori polvi säilyttäisi näitä ’ kansanomaisia joulunviettotapoja tulevillekin sukupolville.”

Kuva 4: Tammela Lunkaan kylä, jouluvalko karauttaa ovesta ulos. Aaltonen, Esko 1928. Museovirasto CC BY 4.0 

Kuvat itsessään ovat kiehtovia jo siksi, että niissä tarkoituksellisesti esitetään jouluperinnettä. Ne ovat tietoisen lavastettuja, kesällä otettuja kuvia, joissa kevyisiin mekkoihin, polvihousuihin ja vuodenaikaan sopiviin ohuisiin pukuihin sonnustautunut yleisö ei niinkään poseeraa kameralle, vaan ilmehtii eläytyessään ohjelmanumeroon. Kuvissa valko karauttaa ensin ulos pirtistä pihamaalle (kuva 4), sitten seisoo nurmella yleisön hämmästeltävänä (kuvat 5 ja 6). Valkon ”ratsastajan” erikoisesti taipuva vartalo selittyy oljilla täytetyistä housuista, jotka roikkuvat hevosen rungon päällä.

Kuva 5: Tammela Lunkaan kylä, jouluvalko asettunut valokuvattavaksi. Aaltonen, Esko 1928. Museovirasto CC BY 4.0 
Kuva 6: Tammela Lunkaan kylä, jouluvalko yleisön edessä. Aaltonen, Esko 1928. Museovirasto CC BY 4.0 

”Wanhurskas armahtaa juhtaansa, mutta jumalattoman sydän on armoton” – hevoset ja eläinsuojeluaate

Kuvista ja kertomuksista välittyvä idyllinen kuva jouluisista kirkkomatkoista ja tapaninajeluista vällyjen alla lumisten peltojen keskellä ei aikalaisnäkemysten mukaan ollut kiiltokuvamaisen puhtoinen. Railakkaat joulukirkko- ja tapaninajelut, joissa miestä väkevämpää nauttineet isännät ja nuorukaiset kiisivät pitkin tienoita niin ikään terästetyillä oljilla piristettyjen hevosten vetäminä, nostattivat yhä enenevässä määrin kriittisiä äänenpainoja.

Savon Sanomien yleisönosastokirjoituksessa suonenjokelainen ”Eläintenystävä” paheksuu kilpa-ajoa, josta: ”… on ollut useasti ikäwät seuraukset jalkamiesten yliajamisen y. m. muodossa. Ei sillä hywä että hywää kyytiä mennään, waan pitää eläinparkaa piiskan lyönneillä kannustaa yhä hurjempaan laukkaan.” (Savon Sanomat No 4, 12.1.1912) ”Eläintenystävä” ei ollut kannassaan ainoa, vaan samanlaisia äänenpainoja alettiin kuulla ympäri Suomea. Maaseutukirjeessä nimimerkki Tuitui kirjoittaa miten: ”… Ihminen, luomakunman herra, hewosten herra on aina saanut tänä „rauhan juhlana” walloillensa säälimättömyyttä todistamat halut. Ne halut owat: kowasti ajaminen kirkkotiellä ja siitä johtuwa hewosten rääkkäys. Pitkät, usein kymmeniä kilometriä kuljettawat matkat on kirkolle mennessä woitettawa; ja sillä matkalla on myös woitettawa naapurin hewonen, tai toisen kylän isännän hewonen. Ihmiset tahtowat olla hewosinensa aina toinen toisensa edellä, puhumattakaan joulu-aamusta, jolloin kilpailu kuuluu hurjistuneisiin ikiwanhoihin tapoihin. Kilpa-ajoradalla ajetaan mahdollisimman terweillä hewosilla lyhyitä matkoja, sekä mahdollisimman kewyeillä ajopeleillä. Kirkkotiellä sitäwastoin ajetaan wälittämättä hewosten kykenewäisyydestä, reen mukawuudesta sekä siitä, jos reessä olisi waikka puolisen tusinaa miehiä tai naisia. Kaikki tämä tapahtuu joulun huumauksessa, suuren juhlan „kunniaksi”.  (Työ No 1, 2.1.1913) Kilpa-ajelua vastustettiin osittain sen aiheuttaman yleisen vaaran ja onnettomuusriskien vuoksi, mutta yhä enemmän myös hevosille aiheutuneen, ihmisten itsekeskeisyydestä johtuneen tarpeettoman kärsimyksen takia. Ylenmääräinen ryypiskely ja rehvastelu ei monenkaan kriitikon mielestä kuulunut kristillisen arvokkaan juhlan henkeen. Vaikka paheksuntaa herätti ylipäätään joulun maallistuminen ja nuorisoa houkuttavat epäilyttävät viihteelliset ohjelmanumerot, haluttiin myös muistuttaa hevosten kokemasta vääryydestä:

”… Mutta jo ensimmäisen joulupäivän iltana, puhumattakaan sitten Tapanin päivästä, alkaa yhä selvemmin jakaantua joukot eri harrastusten ympärille joulu-iloa etsimään. Suurin osa nuorisoa, mutta paljon vanhempaakin väkeä ohjaa polkunsa kevytmielisiin iloihin ja julkijumalattomiin seuroihin, missä usein korttipeli ja juomingit, sekä tanssit, naamiaiset ja elävienkuvien ala-arvoiset kummitukset, tahi yksityisten kotien pikku-piirissä rietas riemu ja ilveily on vallalla. … Tuhannet hevoset maaseudulla ovat joulun pyhinä ajossa kevytmielisten matkojen vuoksi nuorilla pojilla, jotka ajavat kylästä kylään tanssipaikkoja hakemaan ja iltamia etsimään. Näistä toiset ajattelemattomuudessa, toiset taas päihtyneinä kohtelevat armottomasti hevosiaan, ja sitten kuumaksi ajettuna saavat hevoset seista tanssitalojen edustalla yökaudet, vilusta väristen, ja saavat tämän johdosta vakavia sisäisiä vammoja, joiden seurauksista kärsivät koko loppuikänsä.” (”Miten aijot viettää joulujuhlasi?” Nimim. A. H:nen, Nuorten toivo No 11–12, 1.11.1928)

Nostalginen muistelu vuosisadan alun kirkkomatkoista oli tavanomaista 1920-luvun loppupuolen teksteissä, joissa jo hieman haikeana tuumailtiin, mahtoiko hevosen hylkääminen ja kehnonlainen kohtelu olla ”pentsiiniaikauden” tulosta. (”Jouluaattoilta ja joulukirkkomatkoilta vanhaan hyvään aikaan.” Vaasa No 299, 24.12.1928) Menneisyyteen suuntautuva katse oli usein täynnä ajan kultaamia muistoja ja haikeaa toivetta lapsuuden joulujen paluusta. Perinteitä kuitenkin myös kyseenalaistettiin nostamalla esiin epäkohtia eläinten kärsimyksistä – ja etenkin perinteen varjolla tapahtuvia ylilyöntejä, joilla oikeutettiin tavanomaiset käytösnormit rikkovaa käytöstä. Yhä vahvemmat äänenpainot vetosivat ihmisen sääliin ja velvollisuuteen suojella heikommassa asemassa olevia eläimiä:

”Jouluna kannetaan ruokakoreja nälkäisille, vaatekääröjä viluisille, lohdun sanoja suodaan murheisena värjöttävälle, ja ilo, joka siten tulee toisten osaksi, valaisee ja lämmittää samalla antajan sydäntä. Eläinkunta ei voi valittaa vaivaansa, se ei saavu avun pyynnöllä luoksesi, se vain odottaa. Se toivoo, että ”luomakunnan herralla” on selvillä velvollisuutensa «alamaisiaan” kohtaan.” (Eläinten ystävä: Suomen eläinsuojeluyhdistyksen äänenkannattaja No 12, 1.12.1913)

Vaikka keskusteluissa usein vedottiin kristilliseen moraaliin ja myötätuntoon, eläinten oikeuksien puolesta alettiin puhua myös järjestäytyneemmin. Suomen eläinsuojeluyhdistys SEY perustettiin vuonna 1901 vastustamaan vivisektiota eli eläinten elävältä leikkaamista tieteen nimissä, parantamaan kotieläinten asemaa ja suojelemaan pikkulintuja. Suomen ensimmäinen eläinsuojelulaki säädettiin vuonna 1934, mutta jo varhaisina vuosinaan yhdistys tarjosi valistusta, neuvontaa ja eläinsuojeluvalvontaa. (https://sey.fi) Sen äänenkannattajaksi perustettiin vuonna 1907 Eläinten ystävä -lehti, jonka sivuilta myös yllä oleva lainaus on. Konkreettiseksi parannusehdotukseksi hevosten olojen helpottamiseen väläytettiin hevostallien rakennuttamista kirkkojen yhteyteen niin Eläinten ystävässä (No 1, 1.1.1916) kuin muissakin julkaisuissa: ”On warmaa, että niiden enemmistö mykällä kielellään on soimannut armottomia isäntiään, jotka jättiwät ne seisomaan lähes neljänkymmenen asteen pakkaseen ilman tuulen tai pakkasen suojaa, antautuakseen itse juhlatunnelmaan. Kuitenkin woitaisiin hewosten kohtaloa liewittää hywin paljon ja wähäisillä kustannuksilla, jos seurakuntalaiset kirkkojensa läheisyyteen rakennuttaisiwat kirkkotalleja, joihin hewoset wiedään siksi aikaa kuin wäki on kirkossa.” (Uusimaa No 13, 2.2.1916) Hevosten hädästä oli tullut yksilöllisen tunnontuskan sijaan yhteinen ja yhteisöllinen asia.

Lopuksi

Harvalla nykypäivän ihmisellä on omakohtaista kokemusta rekiajeluista tai jo kauan ennen päivän sarastusta alkavasta matkasta joulukirkkoon. Kuvaukset joulukirkkomatkoista kuitenkin kutkuttavat nykylukijankin aisteja kilisevine kelloineen, ratisevine pakkaslumineen ja pimeyden keskellä loistavine kynttilöineen. Kokijoilleen kirkkomatkat ovat olleet mieleenpainuvia, ja niitä on jälkikäteen muisteltu kauniisti – etenkin lapsuusmuistoissa korostuu kokemus vanhempien läheisyydestä ja siitä, miten raavaat miehetkin heltyivät puhelemaan kauniisti hevosille ja perheen muille eläimille. Kuusenhaku hevosella ja tapaninajelut kohottivat myös kokijansa arjen yläpuolelle: joulu ylipäänsä toi odotetun katkon raskaan työnteon ja pimeän vuodenajan keskelle, ja monet kokemukset kietoutuvat hevosen läsnäoloon. Hevoset, joulukuuset ja reet toistuvat joululaulujen ikisuosikeissa ja välittyvät joulukorttien kuvastossa vuosikymmenestä toiseen.

Kuva 7: Tyttö ratsastaa puuhevosella jouluna 1927. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0

Idyllisen kuvaston kääntöpuolella nähtiin joulupyhien kilpa-ajojen lieveilmiöitä, jotka saivat kyseenalaistamaan vanhoja perinteitä ja uskomuksia eläinten ja yleisen järjestyksen hyväksi. Kaikilla ei toki hevosta muutenkaan ollut. Lyhyemmät kirkkomatkat taitettiin jalan, ja ilman hevosta olevat pitkämatkalaiset saivat ihmetellä joulukirkkoon viilettävää rekiletkaa vain torppiensa ikkunaruuduista. Oma hevonen – vaikkakin puinen sellainen – oli silti monen lapsen mielessä hartaana joululahjatoiveena. Pukin konttiin päätyikin monenlaisia saajansa ylpeäksi tehneitä, kauppapuodista hankittuja tai oman pirtin hämärissä nikkaroituja ratsuja, jotka toivat saajalleen iloa pitkäksi aikaa (kuva 7). Pyrkimys hyväntahtoisuuteen ja myötätuntoon niin kanssakulkijoita kuin eläinystäviäkin kohtaan oli ja on monelle se suurin lahja, jonka jouluna voi antaa ja saada.

Asta Sutinen

Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen ja Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija

Lähteet:

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot https://digi.kansalliskirjasto.fi/

Aamulehti No 299, 24.12.1922

Eläinten ystävä: Suomen eläinsuojeluyhdistyksen äänenkannattaja No 12, 1.12.1913; No 1, 1.1.1916

Forssan lehden joululehti, 1.12.1928

Karjala No 354, 23.12.1925

Kotiseutu: Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja. No 12. 15.12.1914

Nuorten toivo No 11–12, 1.11.1928

Nuorten toveri, No 12. 1.1.1922

Savon Sanomat No 4, 12.1.1912

Suomen Sosialidemokraatti No 1. 1.1.1929

Työ No 1, 2.1.1913

Vaasa No 299, 24.12.1928

Valo: Kansakouluväen juhlakirja No 1. 1.12.1918

Uusimaa No 13, 2.2.1916

Muut lähteet:

Nirkko, Juha ja Vento, Urpo (toim.): Joulu joutui. Juhlatietoa, kuvia ja kertomuksia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki, 1994.

https://sey.fi/sey/tarinamme/
https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Jouluvalko

Adventtikalenteri 2023: Sylvian laulu, Topelius ja häkkilinnut

On Tekijä khseuraKategoria(t): adventtikalenteri, Blogi, juhlatJätä kommentti

Vuonna 1853 Zacharias Topeliuksen perhe vietti joulua kotona Helsingissä. Esikoistytär Aina oli 7-vuotias, ja Emilie Topelius odotti perheen kolmatta lasta. Ainan pikkuveli Michael oli kuollut vuonna 1850 vain 2-vuotiaana. Topeliuksen perheen luona asui lisäksi Emilien kaksi nuorempaa veljeä, Ludvig ja Julius. Toisena joulupäivänä Zacharias Topelius istui kirjoittamaan kirjettä äidilleen Uuteenkaarlepyyhyn.

Kirjeessään Topelius kertoo perheen joulunvietosta. Emilien raskaus aiheutti huolta, sillä hän oli joulun aikaan huonovointinen ja synnytyksen pelättiin alkavan ennenaikaisesti. Näistä aikuisten murheista huolimatta lasten ilo on kuitenkin muuttumaton, kirjoittaa Topelius. Aina sai lahjoja eniten, peräti 24 pakettia. Perhe oli hankkinut myös joulukuusen – 1800-luvun puolivälissä sellainen koristi useimmiten juuri suomalaisia säätyläiskoteja. Kirjeensä mukana Topelius lähetti Uuteenkaarlepyyhyn maistiaisina “Helsingin konvehteja”.

Zacharias Topelius läheisten ympäröimänä jouluna 1897, joka jäi hänen viimeisekseen. Topeliuksen takana istuu tytär Toini, jonka syntymää jouluna 1853 odotettiin. Kuva: Zachris, familjen Topelius. Jul I Salen.‎ (1897): SLSA 801_25.

Kaksi päivää ennen joulukirjeen kirjoittamista Topelius oli julkaissut toimittamassaan Helsingfors Tidningar -lehdessä ensimmäisen osan niin kutsutuista Sylvian lauluista, jotka ovat linnun perspektiivistä kirjoitettuja runoja. Vuosina 1853–1860 julkaistut Sylvian laulut muodostavat 15 runon sarjan. Jouluaattona 1853 ilmestynyt laulujen ensimmäinen osa “Sylvian tervehdys Sisiliasta” on se, joka tunnetaan “Sylvian joululauluna”. Suomenkielisille laulu on tuttu Martti Korpilahden suomennoksena.

Suomen suosituimpiin joululauluihin lukeutuvan Sylvian tarinasta on vuosikymmenten varrella esitetty monenlaisia tulkintoja. Tarinan sijoittaminen eteläiseen Italiaan on toisinaan selitetty sillä, että Topelius olisi kirjoittanut runon Sisiliassa (Topelius ei ollut vuoteen 1853 mennessä koskaan matkustanut Italiaan). Lukuisissa eri yhteyksissä toistuvan tulkinnan mukaan runon laululintu Sylvia on Sisiliassa häkkiin suljettu paikallisen metsästyskulttuurin uhri, joka laulaa kaipauksestaan Suomeen. Tämä mielikuva saattaakin syntyä laulun suomenkielisestä versiosta:

Mutt’ ylhäällä orressa vielä on vain,
se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain,
ja vaiennut vaikerrus on vankilan;
oi, murheita muistaa ken vois laulajan?

Suomennos on kuitenkin jo itsessään tulkinta, eikä se täysin välitä Topeliuksen runon sisältöä. Alkukielisessä runossa mainitaan toki häkkilintu, mutta mikään ei viittaa siihen, että runon kertoja “Sylvia” itse olisi vangittu. Ruotsinkielisessä versiossa yllä mainitut säkeet kuuluvat seuraavasti:

Der borta i taket, der hänger han än,
Den bur som har fångat min trognaste vän.
Och sången har tystnat
I fängelseborg;
O hvem har ett hjerta för sångarens sorg?

Etelässä sypressien ja appelsiinipuiden tuoksun ympäröimänä elävä Sylvia näyttäisi runossa kaipaavan häkkiin vangittua ystäväänsä. Runo kertoo siis kahdesta linnusta. Sylvian laulun kontekstia ei tarvitse hakea eteläisessä Euroopassa harjoitetusta lintujen metsästyksestä sillä myös Suomessa vangittiin pikkulintuja häkkiin.

1800-luvun sanomalehtien lukuisista osto- ja myynti-ilmoituksista voi päätellä, että Topeliuksen aikalaisten kodeissa asusti alunperin ulkomailta tuotuja lintuja kuten kanarianlintuja sekä monia suomalaisen luonnon lintuja, muun muassa hemppoja, tiklejä, peippoja ja vihervarpusia. Topelius kritisoi pikkulintujen vangitsemista sekä esimerkiksi linnunmunien keräämistä ja pikkulintujen ampumista täytettäviksi. Hänen mukaansa oppia kannatti hakea elävästä luonnosta, eikä ammutuista linnuista ja kerätyistä linnunmunista. Topelius perusti vuonna 1870 Helsinkiin Maj Förening -nimisen yhdistyksen, jonka nimi suomennettiin Kevätyhtiöksi. Vastaavia kevätyhdistyksiä perustettiin pian muihinkin kaupunkeihin.  Niiden tavoitteena oli kannustaa lapsia ja nuoria eläinten, erityisesti pikkulintujen, suojeluun. Pikkulintuja tarvitsi suojella, koska ne olivat “niin turwattomat, niin wiattomat, niin iloiset, niin siewät, niin hyödylliset ihmisille”. Lisäksi ne “muistuttivat hywyydestä ja rakkaudesta kaikkia eläwiä olentoja kohtaan”. Näin kirjoitti Topelius Ensimmäisessä kevätkirjassa Suomen kevätyhtiöille vuonna 1874.

Mielenkiintoinen kandidaatti runon vangitun linnun esikuvaksi on vihervarpunen, joka esiintyy Topeliuksen teksteissä läpi vuosikymmenten. Kun Topelius oli seitsemänvuotias, kuoli perheen häkkilintu vihervarpunen. Topelius suri pientä siivekästä, hautasi linnun lehden päällä ja kirjoitti sille runon. Vuosikymmeniä myöhemmin iäkäs Topelius kertoi lapsuusmuistosta Sländan -lastenlehdessä. Runon päätteeksi hän painotti, ettei vapaita lintuja tule koskaan pitää häkissä. Vihervarpunen esiintyy myös Topeliuksen lapsille kirjoittamassa oppikirjassa Naturens bok vuodelta 1856. Lintuja käsittelevässä luvussa kertoja on vanginnut vihervarpusen häkkiin. Kertoja kuitenkin lupaa vapauttaa vihervarpusen, jos tämä tuo muut linnut hänen luokseen, jotta kertoja voi katsoa lintuja ja nähdä niissä Jumalan kädenjäljen. Luvun lopuksi vihervarpunen saa vapautensa.

Topelius kirjoitti vihervarpusesta myös vuonna 1870, samana vuonna, kun hän perusti ensimmäisen Kevätyhdistyksen. Topelius kirjoitti lastenlehteen Trollsändan otsikolla “Barnens frågor om majförening” tarinan, jossa isä vastaa kärsivällisesti poikansa Axelin mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Axelin ystävä Josefson ei ole mukana kevätyhdistyksessä. Hän vain nauraa mukana oleville lapsille ja suunnittelee vangitsevansa vihervarpusia ja repivänsä alas lintujen pesiä. Topeliuksen teksti sisältää selkeän opetuksen suojattomien elävien kuten pienten lintujen suojelemisesta. Topelius tuki 1800-luvun jälkipuoliskolla useita lastenlehtiä, joissa tärkeitä teemoja olivat kristinuskon perusteiden, isänmaanrakkauden ja vanhempien kunnioituksen ohella luonto ja eläinsuojelu.

Vihervarpusten vangitseminen ja Kevätyhdistyksen sanoma yhdistettiin toisiinsa myös Oulun lehdessä vuonna 1882. Nimimerkki “Esa” kirjoitti vihervarpusesta, joka oli suljettu visertämään häkissä ja houkuttelemaan lajitoverinsa verkkoon. Kirjoittaja tuomitsi lintujen vangitsemisen ja viittasi Topeliuksen “tulisella innolla” perustaman Kevätyhdistyksen sanomaan, joka ei kuitenkaan ollut kiirinyt pohjoiseen Ouluun asti. Kaupungin nuoriso varmasti lähtisi yhdistykseen mukaan, jos vain sellainen saataisiin alulle.

Kyseinen kirjoitus kuuluu niiden noin viidensadan hakuosuman joukkoon, joita vihervarpusesta löytyy Kansalliskirjaston digitoimasta 1800-luvun sanoma- ja aikakausilehtiaineistosta hakusanoilla “grönsiska” ja “viheriä varpunen”. Kauppaa vihervarpusilla käytiin ahkerasti, mistä kertovat lukuisat myynti- ja ostoilmoitukset. Lisäksi pienet vihreänkeltaiset linnut karkasivat omistajiltaan. Lehdissä ilmoitettiin nimittäin karanneista ja karkumatkalta löytyneistä vihervarpusista. Esimerkiksi Åbo Underrättelserissä ilmoittaja kaipaili “pienen karkulaisen” perään ja pyysi palauttamaan linnun hyvää korvausta vastaan. Vihervarpunen esiintyy myös sanomalehtien jatkokertomuksissa usein häkkilintuna, kuten Björneborgs Tidningissa Hans Christian Andersenin kertomuksessa “Buttelhalsen”. Hakuosumien joukossa on myös fenologisia havaintoja, joissa kuvataan lajin paluuta keväiseen luontoon. Esimerkiksi kirjeenvaihtaja Turusta kirjoitti Morgonbladetille Ruissalossa havaituista vihervarpusista vuonna 1854.

Hilding Winberg Nygrannasin salissa lintuhäkin vierellä vuonna 1920. Kuva: Poika ja lintuhäkki. Vantaan kaupunginmuseo.

Jos Suomessa häkkiin vangitun linnun esikuva olisi vihervarpunen tai muu yleinen häkkilintu, kuka on Sisilian lämmössä ystäväänsä kaipaava Sylvia? Runon lintulaulajaksi on esitetty mustapääkerttua, koska se talvehtii Välimeren rannikolla. Toisaalta myös muita kerttuja tai kerttujen sukuun (Sylvia) kuuluneita lintuja on nostettu esiin. 1800-luvulla kerttujen sukuun määriteltiin nimittäin enemmän lajeja kuin nykyään. Esimerkiksi Magnus ja Wilhelm von Wrightin lintukirjassa vuodelta 1828 nimetään yhteensä kolmetoista Sylvia-sukuun kuulunutta lajia, joista monet kuten punarinta ja pajulintu on myöhemmin jaoteltu eri sukuihin. Runon Sylvian esikuvaksi voi siis ajatella olevan useita mahdollisia vaihtoehtoja, jos Sylvialla edes oli vain yhtä esikuvaa. Sylvia-sukuun kuului 1800-luvulla muun muassa leppälintu, josta Topelius kirjoitti Ensimmäinen kevätkirja Suomen kevätyhtiöille -lintusuojeluoppaassa latinankielisellä nimellä Sylvia phoenicurus seuraavasti:

Warhain hän tulee, warhain hän myös lähtee pois. Jo Elokuun loppupuolella, kun yöt synkistyvät  ja kylmä sade tipahtelee hänen köyhään mökkiinsä, muuttaa hän wieraille maille, Wälimeren rannikoille, siellä hiljaisuudessa uutta kewättä odottaaksensa. Siellä laulaa hän harwoin, siellä hän ei koskaan tee pesää; hän ajattelee armasta Pohjanmaata ja halajaa hartaasti takaisin sen suhiseviin koivuihin.

Teksti: Aino Jämsä ja Heli Rantala

Kirjoittajat työskentelevät Alfred Kordelinin säätiön rahoittamassa Fauna et Flora Fennica -hankkeessa, jossa tutkitaan suomalaisen lajiston historiallista levinneisyyttä digitoidun sanoma- ja aikakausilehtiaineiston avulla.

Lähteet:

Andersen, Hans Christian: Buttelhalsen. Björneborgs Tidning 13.3.1875.

Esa: Kirje Oulusta. Oulun lehti 3.5.1882.

Förloradt. Åbo Underrättelser 4.10.1883.

Grönberg, Håkan: Grönsiskor i bur. Maj 2019 Månadsbild. Brinkens Museum. https://museum.malax.fi/BRI052019.pdf

Herberts, Carola & Clas Zilliacus: “Inledning”, Zacharias Topelius, Ljungblommor, Carola Herberts (utg.), ZTS I, SSLS 742, Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland 2010, https://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-8067-1609135319

Landsorten, Åbo. Morgonbladet 6.3.1854.

Leino-Kaukinen, Pirkko: Lastenlehdistön avartuva maailma. Suomen lehdistön historia 9, erikoisaikakauslehdet, Päiviö Tommila (toim.), Kuopio: Kustannuskiila 1991, 125–155.

Leppälintu. Ensimmäinen Kewätkirja Suomen kewätyhtiöille. Helsinki, 1874. Näköispainos Gummerus, Jyväskylä 2009, 10–11.

Lähdesmäki, Heta & Petri Paju: Ihmisten ja pikkulintujen teknologisia yhteenkietoutumia – pohdintoja linnunpöntön ja sen käyttäjien historiasta, Turun Romantikko: Esseitä Hannu Salmelle, Juhana Saarelainen, Heli Rantala, Petri Paju ja Mila Oiva (toim.), Turku: Turun yliopisto 2021, 111–122.

Sylvian joululaulun lintu on ehkä määritelty väärin. Suomen Luonto 24.12.2015, https://suomenluonto.fi/uutiset/sylvian-joululaulun-lintu-on-ehka-maaritetty-vaarin/.

Sylvias visor. Sylvias helsning från Sicilien. Helsingfors Tidningar 24.12.1853.

Tiihonen, Pihla: Sylvian joululauluun liittyy kumma myytti – mikä vangittu lintu sirkuttaa suosikkikappaleessa? Kirkko ja kaupunki, 14.12.2022, https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/sylvian-joululauluun-liittyy-kumma-myytti-mika-vangittu-lintu-sirkuttaa-suosikkikappaleessa-

Topelius, Zacharias: Korrespondens med föräldrarna, Eliel Kilpelä (utg.), ZTS XX:2, Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland 2018, https://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-6782-1525327473

Topelius, Zacharias [nimimerkillä Z.T]: “Barnens frågor om majförening”, Trollsändan, 18/1870, 137–140.

Topelius, Zacharias: Naturens bok. Läsebok för de lägsta lärowerken i Finland. Första kursen. Helsingfors: Förf:s förlag 1856, https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022060142003. 

Topelius, Zacharias [nimimerkillä Z.T]: “Suomen kevätyhtiöille”, Ensimmäinen Kewätkirja Suomen kewätyhtiöille. Helsinki, 1874. Näköispainos Gummerus, Jyväskylä 2009, 3–9.

Topelius, Zacharias [nimimerkillä Z.T]: “Till Bertil Malmberg i Hernösand”, Sländan 8/1897, 64.

Uino, Ari: Lastenlehtien kehitys 1854–1880. Suomen lehdistön historia 9, erikoisaikakauslehdet, Päiviö Tommila (toim.), Kuopio: Kustannuskiila 1991, 106–124.

Wright, Wilhelm von & Magnus von Wright: Svenska fåglar efter naturen och på sten ritade af M. och W. von Wright. Stockholm: C. von Scheele 1828, https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe200901151058.

Haastattelussa Turun yliopiston kulttuurihistorian dosentti Mikko Myllykangas

On Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, dosenttiesittelytJätä kommentti

Milloin sait dosentin arvonimen ja missä työskentelet nyt?
Sain tieteiden ja aatteiden historian dosentin arvon aika vasta, kesäkuussa 2023. Työskentelen tällä hetkellä Oulun yliopistossa tieteiden ja aatteiden historian oppiaineessa.

Mikko Myllykangas. Kuva: Oulun yliopisto / Mikko Törmänen.

Mitä olet tutkinut ja miksi?
Olen tehnyt tutkimusta aikajärjestyksessä maisterinopintojeni loppuvaiheesta tähän päivään melko monenlaisilla aihealueilla. Ensimmäinen palkallinen tutkimukseni koski tietojenkäsittelytieteellisen tutkimuksen historiaa. Tämän jälkeen tein väitöskirjan itsemurhan lääketieteellistymisestä Suomessa vuosivälillä 1860-1986. Heti väitökseni jälkeen vuonna 2014 työskentelin muutaman vuoden sosiaalipsykiatrian historian parissa, minkä jälkeen olen tutkinut psykiatrisen epidemiologian, stressin sekä ylipainon historiaa. Pääsääntöisesti tutkimukseni on ollut ns. ”sosiaalihistoriallisesti inspiroitunutta tieteenhistoriaa”.

Mitä tutkit nyt?
Olen viimeistelemässä ylipainon historiaan liittyvää tutkimusta, jota tein parin viime vuoden ajan.

Mihin ajankohtaisiin keskusteluihin tutkimuksesi kytkeytyy?
Sekä itsemurha että ylipaino ovat olleet suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa varsin pinnalla vuosikymmeniä, joten nuo ovat ehkä ne selkeimmät kosketuspinnat.

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
(ks. seuraavan kysymyksen vastaus)

Mitä kulttuurihistorian dosentuuri Turun yliopistossa tarkoittaa sinulle?
Dosentuuri kulttuurihistorian oppiaineessa tuntui kiinnostavalta ja luontevalta vaihtoehdolta kun pohdin mahdollisia oppiaineita, joista hakea dosentuuria. Vaikka olen pääsääntöisesti keskittynyt tieteenhistoriallisiin aiheisiin, olen omassa tutkimuksessani pyrkinyt rikastamaan analyysiäni ottamalla huomioon erilaisia sosiaalisia ja kulttuurisia virtauksia ja näiden vuorovaikutuksia tieteellisten keskusteluiden kanssa.

Haastattelussa Turun yliopiston kulttuurihistorian dosentti Elina Viljanen

On Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, dosenttiesittelytJätä kommentti

Milloin sait dosentin arvonimen ja missä työskentelet nyt?

Sain dosentin arvonimen kesäkuussa 2023. Työskentelen vierailevana tutkijana Aleksanteri-instituutissa Helsingin yliopistossa sekä tuntiopettajana Tampereen yliopistossa.

Elina Viljanen. Kuva: Timo Pankakoski.


Mitä olet tutkinut ja miksi?

Olen tutkinut Venäjän ja Neuvostoliiton kulttuuri- ja aatehistoriaa musiikin ja humanististen tieteiden näkökulmista. Tein väitöskirjani musiikkitieteilijä Boris Asafjevin (1884–1949) hegemoniseen asemaan nousseen intonaatioteorian kehityksestä aatehistoriallisessa ja Neuvostoliiton kulttuuripoliittisessa kontekstissa. Väitöskirjan jälkeen olen tutkinut Stalinin ajan aatehistoriaa yleisesti ja Neuvostoliiton perintöä nyky-Venäjällä. Olen seurannut yli kymmenen vuotta Putinin kulttuuripolitiikkaa ja sitä, miten hän käyttää kulttuuria yhtenä hallintakeinonaan. Kulttuurinen valtiotaito on suhteellisen tuore käsite kansainvälisen politiikan tutkimuksessa ja mielestäni käyttökelpoinen kuvaamaan sitä, miten myös Neuvostoliitossa valtiovalta valjasti kulttuurin politiikan palvelukseen. 

Valokuvia musiikitieteilijä Boris Asafjevista, joka sai Stalin-palkinnon vuonna 1943. Kuva: Elina Viljanen.

Neuvostoliiton aatehistorian pariin minut johdatti aikanaan oma muusikkotaustani. Opiskelin pianonsoittoa neuvostoliittolaisen musiikkikoulutuksen saaneen Azerbaidžanista kotoisin olleen juutalaisen pianistin johdolla kymmenen vuotta Turun musiikkiopistolla. Kiinnostukseni Neuvostoliiton musiikin filosofiaan heräsi lähinnä siksi, että musiikin opetus oli niin erilaista kuin Suomessa. Luulin sitä ”venäläiseksi” koulukunnaksi, mutta olin väärässä. Musiikinopetus, jota sain Bakun musiikkiakatemian suodattamana, oli yhtä lailla neuvostoliittolaisen kulttuurin ja politiikan tulosta kuin myös yksilöllistä eri opettajien ja taiteilijoiden kautta kulkeutunutta tulkintaa pianonsoiton traditioista. Olen jäänyt kiinni tähän monimuotoiseen kiinnostavaan teemaan nimeltä ”neuvostoliittolainen kulttuuri”. Se on kai elämäntyöni.

Toiseksi, suurin osa venäläisistä muusikoista, joita kuulin Turun konserttisalissa lapsuudessani, soittivat Šostakovitšia lukuun ottamatta lähinnä romantiikan ja klassismin ohjelmistoa. Venäläiset pianistit olivat nimenomaan suurten romanttisten konserttojen tulkkeja. Tämä ohjelmisto puhutteli minua itsessäni tunnistamani romanttisuuden vuoksi. Neuvostoliitto esiintyi minulle lapsena sodassa olleen taiteita harrastaneen isoisäni kautta Venäjänä – klassisen taidekulttuurin dostojevskilaisena supervaltana. Kuvaavaa on, että lukion opitkaan eivät merkittävästi murentaneet tätä kuvaa. Neuvostoliitto oli romahtanut jo 90-luvulla, mutta meillä ei edelleenkään puhuttu Neuvostoliitosta lukion historian tunneilla. Tilanne ei ole kauheasti parantunut sittemmin ja syy ei ole ollut suomettuminen, kuten on nykyisin trendikästä väittää, vaan se, että Suomessa on todella vähän Venäjän ja Neuvostoliiton historian ja kulttuurin tuntijoita suhteutettuna siihen, että olemme naapurimaa.  Tiedon puute näkyy käynnissä olevan sodan kontekstissa mm. pelkona ja antipatiana sitä kohtaan, mikä mielletään venäläisenä.

Paljon myöhemmin kirjoitin siitä, miten ”venäläisen” klassisen taiteen, filosofian tradition ja yleiseurooppalaisen modernismin kävi Neuvostoliitossa. Väitöskirjani alaotsikoksi tuli ”modernin ja tradition ongelma”. Sitä edelsi pitkä tutkimustyö, jonka aikana asuin Venäjällä. Opiskelin Venäjän valtion yliopistossa, työskentelin pietarilaisessa lastenkodissa, asuin georgialaisen ruhtinaan taloudessa ja kolusin neuvostoliittolaista musiikkitieteellistä kirjallisuutta erään neuvostoliittolaisen musiikkitieteilijän kotikirjastossa, jossa myös asuin erään kevään ollessani tutkijavaihdossa Pietarin eurooppalaisessa yliopistossa. Tutkin väitöskirjassani muusikoiden roolia poliittisina toimijoina oman kulttuuritraditionsa neuvostoliittolaistajina 1920–1930-luvulla ja sitä, miten Stalinin hallinto käytti tätä poliittisiin tarkoituksiinsa. Väitöskirjani kirjoittaminen oli pitkä prosessi, jonka lomassa perehdyin laajemminkin venäläisen ja eurooppalaisen filosofian, tieteen, taiteen, ideologian ja politiikan dialogiin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Musiikkitieteilijä Juri Keldyš pitämässä esitelmää Bolšoi-salin yleisölle v. 1951 säveltäjä Aleksandr Aljabjev kuoleman 100-vuotisjuhlavuotena. Kuvaaja: Elina Viljanen / Bolshoi-salin arkisto.

Mitä tutkit nyt?

Tutkin tällä hetkellä humanistisia tieteitä myöhäisstalinismin aikana, toisen maailman sodan jälkeen. Minua kiinnostaa yleisesti kysymys tieteen autonomiasta. Neuvostoliitto ei ollut mikään poikkeus siinä, ettei tieteellä ollut autonomiaa. Mutta kuinka paljon väkivallan kontekstissa löytyi sijaa autonomismille – uskolle siihen, että tiedettä voi ylipäätään tehdä kriittisenä ja vapaana ajatuksellisena toimintana stalinistisessa yhteiskunnassa? Tämä on aika keskeistä tieteen tekemiselle. Minua kiinnostaa mm. se, miten väkivalta näkyy Stalinin ajan teksteissä, joissa käsitellään taiteen ”realistisia” sisältöjä. Tämän lisäksi minua on koko urani kiehtonut kysymys siitä, miten ihmiset selviytyvät vaikeissa olosuhteissa. Arjen rutiinit ovat viime kädessä ne, jotka kantavat vaikeiden aikojen yli, mutta luovuus ja mielikuvitus tuovat arkeen mahdollisuuksien ikkunan. Mielikuvitus on yksi humanistisen tutkijan paras valtti ja suurin kirous. Siinä missä se johdattaa mielenkiintoisten kysymysten äärelle tutkimusaineistojen parissa, sille ei saa antaa liikaa valtaa niiden tulkinnassa. Neuvostoliitossa kehittyi jonkinlainen idealistinen todellisuus. Se ei ollut pelkästään kovan politiikan tulosta, vaan myös kulttuuritoimijoiden taistelua vapaudesta autoritäärisessä yhteiskunnassa. Vaikka monet neuvostoliittolaiset tekstit elävät omassa rakennetussa todellisuudessaan, idealismia tukivat tietyt kulttuuriset käytänteet. Kulttuuri- ja aatehistorioitsijana minua kiinnostaa tämä kuvitellun ja rakennetun ja arjen välinen vuoropuhelu, jonka näen neuvostoliitolaisen kulttuurin ytimessä. Eräs venäläinen kirjallisuuden lehtori ei koskaan halunnut mennä Louvreen Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen, koska pelkäsi sen olevan pettymys omalle kuvitelmalleen, jonka hän oli luonut eri lähteistä neuvostoaikana. Oli olemassa neuvostoliittolainen Louvre, ja se oli täydellinen. Mutta mitä tällainen kuviteltu kulttuuri tarkoittaa koko yhteiskunnan kannalta ja miten sitä tulisi tutkia?

Pietarin pääkatu Nevski Prospekt. Kuva: Elina Viljanen.


Mihin ajankohtaisiin keskusteluihin tutkimuksesi kytkeytyy?

Monia neuvostoliittolaisia ajatusrakenteita ja kulttuurisia käytänteitä ei ole koskaan kriittisesti purettu, vaan ne ovat vain muuttaneet muotoaan uudessa poliittisessa tilanteessa. Teen kulttuurihistorian tutkimusta ymmärtääkseni ylipäätään sitä, mitä tällainen kriittinen purkaminen tarkoittaa ja kenen näkökulmia se palvelee. Neuvostoliiton perustaminen osoitti, että kulttuuri muuttuu hitaasti vallankumouksellisesta politiikasta huolimatta – näin myös silloin kuin Neuvostoliitto kaatui. Jos emme ymmärrä tätä dynamiikkaa, emme voi ymmärtää Putinin politiikan ja propagandan voittokulkua ja sitä, miten vaikeassa tilanteessa tavalliset venäläiset sen suhteen elävät.

Tutkimukseni kytkeytyy monitasoisesti Venäjän nykytilanteeseen, autoritääriseen yhteiskuntaan Putinin alaisuudessa ja siihen miten kulttuuri- ja tiedeyhteisöt reagoivat nykyiseen kiristyneeseen poliittisen kontrollin ilmapiiriin Venäjällä. Monet tutkijat ja taiteilijat ovat lähteneet Venäjältä viime vuosina. Vain harvalla on kuitenkaan työmahdollisuuksia ja riittäviä verkostoja Venäjältä poistumiseen. Väkivallan uhka on Venäjällä todellinen niille, jotka onnistuvat tuomaan julkisuuteen sellaisen sotaa vastustavan eleen, jolla on aidosti merkitystä. Kollektiivisen vastuun käsitettä sodan aikana on vaikeaa tarkastella tasapainoisesti ellemme huomioi väkivallan uhkaa ja tunne Venäjän kulttuurihistoriaa ja pitkäaikaista propagandan perinnettä nyky-Venäjällä. En myöskään missään nimessä rinnasta Stalinin aikaa ja Putinin aikaa, vaan tutkin niiden monimutkaista historiallista suhdetta ja historian läsnäoloa nykypäivässäkin. Asuessani Venäjällä se näkyi mm. siinä, ettei valtiota edustavaa virkavaltaa edelleenkään koettu luotettavaksi. Tein kerran 2000-luvun alussa Venäjällä rikosilmoituksen, koska vakuutukseni vaati sen. Pohdin myöhemmin, olivatko miliisit ensisijaisesti ihmeissään siitä, että kuvittelin heidän löytävän rikollisen, vai siitä, että joku ylipäätään lähestyi heitä vapaaehtoisesti. Kulttuurihistoriallisella tutkimuksella on mahdollista pureutua myös tällaisiin pitkäaikaisiin kulttuurisiin valtarakenteisiin ja uskomuksiin.

Arkistomateriaalin etsintää Pietarin taidehistorian instituutissa. Kuva Elina Viljanen.


Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Olen pohjakoulutukseltani musiikkitieteilijä, vaikka olen työskennellyt yli viisitoista vuotta Aleksanteri-instituutin monitieteisessä tutkijayhteisössä. Olin onnekas, kun sain opiskella musiikkitiedettä Helsingissä 2000-luvun alussa: monipuolinen opetustarjonta ulottui semiotiikasta etnomusikologiaan, musiikin sosiologiaan, historiaan ja teknologiaan sekä musiikin teorian historiaan. Ajattelen, että kiinnostukseeni musiikkiin historiana, yksilöllisenä olemisena ja kulttuurin muotona on vaikuttanut keskeisesti musiikkitieteen opetuksen laaja-alaisuus näinä vuosina. Nykypäivän resurssipulassa tällaisesta laaja-alaisesta humanistisesta koulutuksesta voi enää vain unelmoida. Toiseksi, minusta tuli kulttuurihistorioitsija, koska laitoksellamme oli vahva semiotiikan tutkimussuuntaus. Kandivaiheessa toimin semiotiikan opiskelijaseuran sihteerinä ja purin hämmennystäni kirjoittamalla runoja siitä, miten vähän ymmärsin taiteen semioottisia teorioita. Opin ymmärtämään semiotiikkaa vasta väitöskirjatyöskentelyn myötä. Väitöskirjani pureutui osittain semiotiikan aate- ja kulttuurihistoriaa Venäjällä, sillä tutkimani Asafjevin teoria oli proto-semioottinen, käyttääkseni Eero Tarastin osuvaa määritelmää. Semiotiikan maailma avautui vasta, kun perehdyin perinpohjaisesti siihen miten tällainen filosofinen ja kulttuurinen tapa tarkastella elämää sen laajassa merkityksessä muodostui aate- ja kulttuurihistoriallisesti ja mihin yhteiskunnallisiin tarpeisiin se aikanaan vastasi. Kulttuurihistoria on myös tapa tehdä teorioita eläviksi.

Näkymä Pietarin Suomi-talon ikkunasta 2017. Kuva: Elina Viljanen.


Mitä kulttuurihistorian dosentuuri Turun yliopistossa tarkoittaa sinulle?

Olen vasta saanut dosentuurin ja olen siitä erityisen mielissäni siksi, että Turku on lapsuuden kotikaupunkini. Muutin takaisin Turkuun korona-aikana vietettyäni koko aikuisikäni Helsingissä ja ulkomailla eri tutkijavaihdoissa. Haluaisin integroitua paremmin Turkuun omalla tieteellisellä panoksellani ja ajattelen, että dosentuuri voisi tarjota siihen yhden portin. Olen vuosien varrella tutustunut kiinnostaviin turkulaisiin kulttuurihistorian tutkijoihin, jotka tulevat hyvin erilaisista tutkimustraditioista kuin minä. Olen erittäin kiinnostunut kehittämään yhteisprojekteja heidän kanssaan, ja haluaisin tietenkin myös opettaa ja ohjata uusia opiskelijoita ja siten tuoda oman panokseni turkulaiseen kulttuurihistoriaan.

Omia haasteitaan toki asettavat koventunut kilpailu tutkimusrahoituksesta sekä yliopistojen opetukseen ja perustutkimukseen suunnattujen määrärahojen niukkuus. Isoisovanhempani myivät nahkatavaraa Turun torilla, ja toiset isoisovanhempani perustivat Turkuun alusvaateliikkeitä, joten epäilemättä minussakin elää tietty määrä kauppiasta. En näe kuitenkaan Venäjän aate- ja kulttuurihistorian dosentuuria asiana, joka vertautuu kauppiaana oloon. Asiantuntemukseni paketoiminen kulloisenkin kysynnän ja suhdanteiden mukaiseksi olisi jonkinlaista tiedepopulismia. Tieteen popularisointi on toinen asia – se on tärkeää. Kulttuurihistorian dosentit voisivat osallistua aktiivisemmin yhteiskunnalliseen keskusteluun ja väitellä keskenään julkisesti oman alansa kysymyksistä. Esimerkiksi Venäjään ja Neuvostoliittoon liittyvät patsaskiistat ovat kiinnostavia tapauksia siitä, etteivät historian tutkijat ole yksimielisiä patsaiden tulkinnoista ja kohtaloista. Myös patsaiden poistaminen on osa elävää kulttuurihistoriaamme. Minulle Leninin patsaan poistaminen Turusta kertoo mm. monimutkaisesta suhteestamme Venäjään, historiatietoisuudestamme tai sen puutteesta sekä tämän hetken yleisestä mielipiteestä koskien sitä, mikä on oikein ja väärin.

Haastattelussa Turun yliopiston kulttuurihistorian dosentti Joanna Töyräänvuori

On Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, dosenttiesittelytJätä kommentti

Milloin sait dosentin arvonimen ja missä työskentelet nyt?

Sain dosentin arvon syksyllä 2023. Työskentelen Muinaisen Lähi-idän imperiumit -nimisessä Suomen akatemian huippuyksikössä, sosiaalitieteitä ja historiantutkimusta yhdistelevässä työryhmässä.

Vastaanottamassa Vuoden historiateos -kunniamainintaa Lahden historiapäivillä. Kuva: Saana Svärd.

Mitä olet tutkinut ja miksi?

Olen tutkinut muinaisen Lähi-idän historiaa, kulttuuriperintöä ja kirjallisuutta keskittyen erityisesti myöhäiseen pronssikauteen, jolloin itäisellä Välimerellä vallitsi useiden pitkälle kehittyneiden sivilisaatioiden muodostama kansainvälinen kauppa- ja yhteistyöverkosto. Tämä aikakausi on mielenkiintoinen siksi, että siltä on jäänyt runsaasti kirjallista ja materiaalista todistusaineistoa ja erityisesti siksi, että se edelsi tämän yhteistoiminnasta riippuvaisen maailmanjärjestyksen lähes täydellistä romahdusta pronssi- ja rautakausien taitteessa. Meidän tuntemamme muinainen maailma on pitkälti muotoutunut rautakaudella mutta niin Vanhassa testamentissa, kreikkalaisten kertomusrunoudessa kuin roomalaisten kirjoituksissa etsivät kansat omaa alkuperäänsä näistä sekasorron ajoista.

Väittelin teologian tohtoriksi Helsingin yliopistossa vuonna 2016 pääaineenani Vanhan testamentin eksegetiikka ja sivuaineina seemiläiset kielet ja kulttuurit, jonka lisäksi tutkintooni kuului myös assyriologiaa ja egyptologiaa. Oma erityisalani on ugaritin kieli ja kulttuuri. Nykyisen Syyrian rannikolla sijainnut Ugarit oli merkittävä kauppakaupunki myöhäisellä pronssikaudella ja se koki täydellisen tuhon maailmanjärjestelmän romahtaessa kadoten täysin maailman kartalta. Kaupungin raunioista on löydetty runsaasti kirjallisuutta (kirjeitä, sopimuksia, tarinoita, loitsuja, lääketiedettä yms.) mutta niitä osaa lukea vain kourallinen ihmisiä maailmassa. Tutkimuskohde on mielestäni tärkeä siksi, että näillä romahduksen kynnyksellä eläneillä ihmisillä saattaa olla paljonkin sanottavaa nykyihmiselle.

Muinaisen Ugaritin rauniot Syyrian Latakiassa. Kuva: Wikimedia Commons.

Mitä tutkit nyt?

Tutkimusryhmäni on kehittänyt keinoja yhdistää sosiaalitieteellisiä lähestymistapoja historiantutkimukseen. Olemme mm. käyttäneet ranskalaisen sosiologin Pierre Bourdieu’n kenttäteoriaa sosiaalisten biografioiden tai henkilöhistorioiden kirjoittamiseen. Itse olen työskennellyt muinaisen egyptiläisen Ahatabu-nimisen naisen ja hänen perheensä henkilöhistorian parissa, ja muutenkin tutkinut maahanmuuttajataustaisten naisten elämää ja arkea persialaisen imperiumin miehittämässä Egyptissä.

Oma projektini kuitenkin sijoittuu aiemmin mainittuun Ugaritin kaupunkiin. Tutkin ilmastonmuutoksen näkymistä muinaisten ihmisten arjessa tarkastellen Ugaritista löytyneitä tekstejä, kuva-aineistoa ja materiaalista kulttuuria, jonka avulla yritän havainnoida näissä esiintynyttä vaihtelua ja sen suhdetta ympäristössä tapahtuneisiin muutoksiin. Yksi niistä (monista) syistä, joita pronssikauden romahdukselle on ehdotettu, koskee nimenomaan ilmastonmuutosta.

Nuolenpääkirjoituksella laadittu yksityinen kirje muinaisesta Lähi-idästä. Kuva: Metropolitan Museum of Art, lisenssivapaa.

Mihin ajankohtaisiin keskusteluihin tutkimuksesi kytkeytyy?

Ilmastonmuutos on eittämättä eräs aikakautemme kuumista puheenaiheista ja ilmastonmuutoksen kieltäminen eli ilmastodenialismi on yksi sosiaalitieteiden nykyään tarkastelemista ilmiöistä. Ilmiön alkuperää on paikannettu yhteiskunnallis-taloudellisiin tekijöihin ja erityisesti järjestäytyneeseen fossiilienergiateollisuuteen, jonka uskotaan omista tarkoitusperistään masinoivan näitä asenteita ja mielipideilmastoa. Pronssikauden ihmisten asenteiden, reaktioiden ja mielipiteiden tutkiminen antaa meille mahdollisuuden tarkastella ihmisten suhtautumista muuttuvaan ympäristöön, ilmastonmuutokseen ja äärimmäisten sääilmiöiden lisääntymiseen ilman tätä painolastia.

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Historia ja kulttuuriset ilmiöt ovat kiinnostaneet minua lapsesta saakka. Näin ihmisenä yksi keskeisimmistä eksistentiaalisista kysymyksistä liittyy ihmisyyteen, johon mielestäni pääsee parhaiten käsiksi tarkastelemalla menneiden ihmisten elämää ja ajattelua. Ahmin lapsena kansojen historioista kertovia kirjoja, joka johti minut jo peruskoulussa latina-luokalle ja minulle on oikeastaan aina ollut itsestään selvää, että tulen tavalla tai toisella työskentelemään historian parissa. Kulttuurihistorian pariin puolestaan ajauduin siksi, että teen mielelläni ns. longue durée -tutkimusta eli tarkastelen historian suuria kaaria ja pidempiä kehityskulkuja. Kulttuurihistoria antaa tilaa sellaisille isoille kysymyksille, joita nykyiset spesifeihin kysymyksiin ja yhä syvempään erikoistumiseen perustuvat tutkimuksen rahoitusmallit karsastavat.

Pronssikauden lopulla kuolleen Ankhefenamunin hauta-arkku Töyräänvuoren kuratoimassa Muinaisen Lähi-idän imperiumit -näyttelyssä Keski-Suomen museossa. Kuva: Joanna Töyräänvuori.

Mitä kulttuurihistorian dosentuuri Turun yliopistossa tarkoittaa sinulle?

Arvostan Turun yliopiston kulttuurihistorian dosentuuria juuri siksi, että se heijastaa laaja-alaista asiantuntemustani. Minulle on aiemmin myönnetty muinaisen Lähi-idän tutkimuksen dosentuuri Helsingin yliopistossa mutta tämän oppiaineen parissa ei juurikaan tehdä sellaista suurella pensselillä maalailevaa, eri kulttuureja ja ilmiöitä pitkällä aikavälillä tarkastelevaa tutkimusta, joka on omaa sydäntäni lähellä. Kulttuurihistorian tutkimusyksiköitä ei maailmanlaajuisestikaan ole liikaa, joten on erityisen tärkeä taata oppiaineen säilyminen suomalaisessa kontekstissa.

Fauna et Flora Fennica: suomalaisen lajiston menneisyys kansalaisten kertomana

On Tekijä khseuraKategoria(t): Blogi, tutkimushankkeetJätä kommentti

Suomen luonnon päivää vietetään 26. elokuuta. Suomen ympäristökeskus SYKE ja muut kampanjaan osallistuneet kannustavat kansalaisia tekemään luontohavaintoja ja ilmoittamaan niistä osoitteessa laji.fi. Kansalaishavainnot tuottavat tärkeää tietoa luonnosta ja sen muutoksista luonnontieteilijöiden käyttöön. Ihmiset ovat havainnoineet luontoa myös menneinä vuosikymmeninä, ja menneisyyden kansalaishavainnoilla on kerrottavaa aikansa lajistosta. Fauna et Flora Fennica -tutkimushankkeessa tutkitaan kulttuurin-, kielen- ja historiantutkimuksen keinoin historiallisia lajihavaintoja.

Kansalaishavainnot jäivät syrjään lajien levinneisyyden tutkimuksesta vielä 1900-luvun puolivälissä ja sitä ennen. Siihen aikaan lähinnä luonnontieteilijöiden käsityksiä ja havaintoja pidettiin tarpeeksi objektiivisina ja näin tutkimuksellisesti arvokkaina. Fauna et Flora Fennica -hankkeessa tarkastellaan 1800-luvulta 1970-luvulle sijoittuvia kansalaishavaintoja, joita ei ole aiemmin järjestelmällisesti tutkittu. Tavoitteena on uudistaa ja täydentää käsitystä Suomen alueen lajistosta ja siinä tapahtuneista muutoksista. Tämä blogiteksti kertoo käynnissä olevasta tutkimuksesta ja sen lähtökohdista.

Kuva: Kirjosiipikäpylintu asusti “arwoisan rouwansa ja muun perheensä kanssa” oopperalaulaja Otto Walleniuksen puutarhassa Kemissä vuonna 1916. digi.kansalliskirjasto.fi, Perä-Pohjalainen 13.4.1916. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.

Hankkeessa etsitään havaintoja eläin- ja kasvilajeista digitoiduista sanoma- ja aikakausilehdistä. Lehdistössä kerrottiin eläimistä esimerkiksi silloin, kun niiden elinpiiri kohtasi ihmisen elinpiirin kanssa. Liito-orava löysi tiensä naulassa riippuneisiin sarkahousuihin Sulkavan Kammolan kylässä, “kiikuskeli telefoonilangoissa” Lappeenrannassa ja “tulla tupsahti” Mustilanmäen pappilaan Raudussa. Lisäksi ihmiset toivat lehtien toimituksiin kevään merkkejä kuten kukkivia kangasvuokkoja.

Uutiskynnyksen rikkoivat monesti harvinaisuudet ja uudet tuttavuudet. Kaulushaikara yleistyi 1800-luvun lopulta alkaen Suomen alueella erityisesti idässä. Tuo ”pirunlintu” ja ”tynnyriinhuutaja” herätti lehdistön mukaan paikallisissa kummastusta ja pelkoa. Linnun kauas kantavaa matalaa ääntelyä pidettiin yliluonnollisen olennon aiheuttamana – tai vain järven takaa kantautuvana lehmien mölyämisenä.

Eläin- ja kasvihavaintoja etsitään laajasta aineistosta sanahakujen avulla. Työtä haastaa muun muassa lajien nimistön ajallinen ja alueellinen variaatio: esimerkiksi liito-orava tunnettiin “siipioravana” ja “lento-oravana” ja hömötiaisesta käytettiin nimityksiä “metsätiainen” ja “katajatiitinen”. Lisäksi aineisto on varsin moninaista. Joukossa on niin päivämäärän ja katuosoitteen tarkkuudella kirjattuja havaintoja kuin vuosikymmenten taakse ulottuvia ympäripyöreitä muisteloita. Kaikki eläin- ja kasviyksilöitä koskevat havainnot eivät ole tarkkoja tai todenpitäviä, mikä edellyttää jatkuvaa tarkkuutta aineiston tulkinnassa.

Sanahakujen tulokset käydään läpi yksitellen lähdekriittisesti arvioiden ja hankkeen kannalta käyttökelpoisiksi todetut lajihavainnot paikkatietoineen kerätään ylös. Joistain lajeista sanahaku antaa niin paljon tuloksia, että paikkatietoja seulotaan aineistosta tietokoneavusteisesti. Kerätyt lajihavainnot merkitään lajikohtaisiin karttoihin, joiden pohjalta toteutetaan Suomen lajien historiallinen kartasto.

Kuva: Vihreä peipponen ja metsävarpunen, kuten vanhassa sanomalehdistössä näitä lintuja nimitettiin, istumassa samalla oksalla Ruissalossa. Kuvaaja: Otto Latva.

Tutkimushanke tuottaa uutta tietoa, joka valottaa Suomen luonnon monimuotoisuutta ja sen muutoksia pitkällä aikavälillä. Biologit voivat hyödyntää tietoa esimerkiksi perinnebiotooppityössä ja elinympäristöjen ennallistamisen suunnittelussa ja toteutuksessa. Tavoitteena on tiivistää humanististen ja luonnontieteellisten alojen tutkimusyhteistyötä.

Hanke tuottaa tietoa myös laajan yleisön sekä luonnonsuojelujärjestöjen ja muiden organisaatioiden saataville. Se tuo uusia näkökulmia keskusteluun ympäristöongelmista kuten lajikadosta sekä kiistanalaisista lajeista, jotka ovat osa Suomen lajistoa. Sanomalehtiaineiston tarkastelu esimerkiksi osoittaa, että merimetso ei hävinnyt Suomesta täysin 1910-luvulla kuten yleisesti väitetään. Lintu pesi Suomen alueella läpi 1900-luvun. Lisäksi vieraslajiksi leimattu isosorsimo, jonka juurakoita laivattiin Ruotsista ja istutettiin Suomen alueen vesistöihin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, kasvoi samaan aikaan Laatokan rannoilla.

Fauna et Flora Fennica tuottaa uutta tietoa Suomen alueella eläneiden ihmisten ja muiden lajien yhteisestä menneisyydestä. Samalla se rakentaa uudenlaisia näkökulmia ja voi herätellä ajattelemaan uusin tavoin lajien yhteisestä nykyisyydestä.

Hanketta johtaa Otto Latva ja siinä työskentelee monitieteinen joukko tutkijoita, jotka ovat Aino Jämsä, Noora Kallioniemi, Jere Kyyrö, Silja Laine, Heta Lähdesmäki, Heli Rantala, Hannu Salmi, Kirsi Sonck-Rautio ja Harri Uusitalo.

Hanketta rahoittaa Alfred Kordelinin säätiön Suuret kulttuurihankkeet -ohjelma. Hankkeen sivut: https://sites.utu.fi/faffe/

Aino Jämsä on kulttuurihistoriasta vasta valmistunut filosofian maisteri, joka on kiinnostunut monilajisen historian tutkimuksesta.

Lähteet:

Hufvudstadsbladet 1.5.1897

Karjala 4.9.1934

Laatokka 11.6.1898

Lappeenranta 29.6.1907

Luonnon ystävä 1901–1920

Pellervo 8/1910

Perä-Pohjalainen 13.4.1916

Savonlinna 16.4.1881

Warkauden lehti 29.5.1920

Viipurin Sanomat 2.9.1910

Östra Nyland 15.9.1900.