Lisää ohjelmaa syksyyn

Syksyn ohjelman mielenkiintoinen tarjonta täydentyy arkkitehtuuria käsittelevällä kurssilla. Kurssi järjestetään loka-joulukuussa Turun yliopistolla maanantaisin klo 16–18 Janus-salissa, Sirkkalan kampuksella (Kaivokatu 12).

Kurssin kuvaus:

Turun seudun moderni arkkitehtuuri

Kurssi esittelee modernin arkkitehtuurin kehityksen Turun seudulla jugendista nykypäivään tarkastelemalla nykyisin nähtävissä olevien rakennusten historiallista taustaa ja niihin liittyvää arkkitehtonista ajattelua. 1900-lukua edeltävää arkkitehtuuria käsitellään lyhyesti johdantoluennossa sekä historiallisten rakennusten restaurointia käsittelevässä luennossa. Luennoilla opiskelija saa yleiskuvan Turun modernin arkkitehtuurin keskeisistä vaiheista, rakennuksista ja rakennustyypeistä sekä turkulaisen arkkitehtuurin esikuvista pohjoismaissa. Runsaaseen valokuva- ja piirrosmateriaaliin perustuvat luennot ovat yleistajuisia.

Luento-ohjelma:
23.10. Johdanto ja jugend
30.10. 1920-luvun klassismi
6.11. Funktionalismin esilletulo
13.11. 1940–50-luvun arkkitehtuuri
20.11. Tauko; opettaja Tartossa
27.11. Historiallisten rakennusten moderni restaurointi
4.12. 1960–1970-luvun modernismi ja lähiörakentaminen
11.12. Postmodernismi ja nykyarkkitehtuuri

Vastaava opettaja: Mikko Laaksonen

Kaikki Kulttuurihistorian seuran jäsenet ovat myös erittäin tervetulleita kurssille ja kuuntelemaan luentoja!

Lisätietoja täältä

Tietoa syksyn tulevasta ohjelmasta

TURUN KIRJAMESSUT:
Kulttuurihistorian seura on mukana Turun Kirjamessuilla 6.8.10.! Seuran piste löytyy Turun Historiallisen Yhdistyksen osastolta A/61. THY:n ja Kh-seuran lisäksi osastolta löytyvät myös Suomen keskiajan arkeologian seura ja Sigillum.

Seuran pisteelle voi tulla tapaamaan tutkijoita ja keskustelemaan seuran toiminnasta sekä kulttuurihistoriasta noin ylipäätään. Lisäksi olemme keskustelemassa Jukola-lavalla moniäänisen Suomen kulttuurihistoriasta ja historiantutkimuksen etiikasta, tervetuloa kuuntelemaan! Kirjamessujen ohjelma löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta kirjamessut.fi

kirjamessut_2017_logo

KAIKILLE AVOIMET YLEISÖLUENNOT TURUN PÄÄKIRJASTOLLA:
Kirjamessuja seuraavalla viikolla jatkamme keskustelua moniäänisen Suomen kulttuurihistoriasta ja järjestämme yhdessä Turun kaupunginkirjaston kanssa, osana Kaupunginosaviikkojen ohjelmaa Maamme. Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria -yleisöluentosarjan Turun pääkirjaston Studiossa 10.–13.10. Kaikille kiinnostuneille avoimet, Maamme. Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria -kirjaan (2016) perustuvat yleisöluennot kertovat tuoreesta näkökulmasta, millaista elämä itsenäisessä Suomessa on ollut.

Maamme. Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria -yleisöluennot Turun pääkirjaston Studiossa 10.–13.10.2017:

Ti 10.10. klo 17–19.45 Moderni elämä ja kuolema
Anu Salmela: Itsemurha lääketieteen historiassa
Maarit Leskelä-Kärki: Rakkaus ja seksuaalisuus
Hanne Koivisto: Elämänmuotoja 20- ja 30-luvuilla

Ke 11.10. klo 17–18.30 Kekkonen ja Rock
Kari Kallioniemi, Kimi Kärki ja Rami Mähkä

To 12.10. klo 17–19.45 Tunteet ja media
Paavo Oinonen: Radio itsenäistyneen Suomen tulkkina
Maiju Kannisto: Suurien yleisöjen ja suurien tunteiden televisio

Pe 13.10. klo 10–14 Keille Suomi kuuluu?
Juhana Saarelainen: Puhuuko Suomi suomea?
Niina Siivikko: Saamelaisuus 1900-luvun Suomessa
Heta Lähdesmäki: Susirajalla ja metsäkiistoissa

Tango Finlandia

Tango ja suomalaisuus ovat mielenkiintoinen yhdistelmä. Tulisesta argentiinalaisesta katutanssista on muovautunut melankolinen ja marssipoljentoinen totisten suomalaisten suosikkitanssilaji. Kun muualla lauletaan turmioon johtavista tulisuudelmista suomalaisissa tangosävellyksissä muistellaan kaihoisasti hiljaisia kyläteitä. Tangolaulajan tehtäväksi on annettu sanoittaa hiljaisen suomalaisen intohimo, rakkaus ja kaipuu, samalla kun hän painautuu tanssipariaan vasten musiikin pyörteissä.

Suomalaisen tangon huipputapahtuma on tietenkin vuodesta 1985 asti järjestetyt Seinäjoen Tangomarkkinat. Tämän kesän tangokarkelot olivat 5.-9.7.2017. Osallistuin markkinahumuun ensimmäisen kolmen päivän ajan keskiviikosta perjantaihin festivaalialueen ytimessä eli Tangokadulla. Siellä festivaaliyleisö pääsi nauttimaan elävästä musiikista, niin tangosta kuin muustakin iskelmästä, Katulavalla ja Paviljongissa aina iltamyöhään asti. Esiintymässä oli suuri joukko menneiden vuosien tangokuninkaallisia. Myös tämän vuoden kisailevat kuninkaallisehdokkaat esiintyivät tanssikansalle omilla seteillään.

kuva1
Kaikkien aikojen menestynein tangokuningas Jari Sillanpää viihdytti tanssikansaa Katulavalla. Kuvat Sami Kummunmäki.

100-vuotias Suomi näkyi tämän kesän Tangomarkkinoiden teemassa, joskin hyvin hillitysti. Teemavuoden nimenä oli, yllättäen, Tango Finlandia. Erityisesti laulukilpailujen ohjelmisto koostui suomalaisista tangosävellyksistä, kuten Unto Monosen ja Toivo Kärjen tuotannosta.  Laulukilpailuun osallistuneita pyydettiin lisäksi yhdellä sanalla kuvaamaan suhdettaan Suomeen. Vastauksissa vilahteli sellaisia sanoja kuten luonto, ylpeys, lumo, isänmaa jne. Juontajat valottivat välispiikkien aikana hieman eri tangokappaleiden syntyä ja samalla myös yleisiä historian tapahtumia kyseiseltä vuodelta. Värimaailma sen sijaan oli tyypilliseen tapaan tangolle sopivan punainen. Yksittäisiä sinivalkoisia esiintymisasuja tosin näkyi siellä täällä.

Puolustusvoimat olivat jälleen näyttävästi läsnä. ”Valtion bilebändi” eli Puolustusvoimien viihdeorkesteri esiintyi Tangokadulla ja Puolustusvoimien varusmiessoittokunta perjantaina järjestetyssä Tango Finlandia-juhlakonsertissa. Suomen valtiojohto sen sijaan loisti poissaolollaan. Tämä oli hieman hämmentävää, sillä yleensä edes joku ministereistä on vieraillut festivaalialueella tai konserteissa.

kuva3
Puolustusvoimien viihdeorkesterin nuoret jääkärit pistivät parastaan Eino Leinon ja Suomen suven päivänä Katulavalla.

Suomen suveen tyypilliseen tapaan sää oli hyvin kolea, vaikka aurinko ajoittain pilkahtelikin. Öisin lämpötila laski alle 10 asteen. Mutta toisaalta ei se tanssieleganssia haitannut: toppatakki ja mekko olivat erittäin hyvä yhdistelmä! Vauhdikkaimmissa kappaleissa tuli jopa hieman lämmin. Viimeisinä päivinä yleisö sai onneksi nauttia lämpimästä auringonpaisteesta. Ja tunnelma korvasi ehdottomasti säätilan puutteet. Suomalainen tangokansa ei todellakaan ollut hiljaista ja varautunutta. Nauru raikasi ja tuntemattomillekin tultiin juttelemaan hymyssä suin.

kuva4
Vaikka tangon väri on ehdottomasti punainen, Eino Leinon päivän kunniaksi kirjoittajan värivalinta oli sininen. Kevyttoppatakki oli tämän heinäkuun ehdoton varuste.

Musiikki oli tänäkin vuonna pääroolissa. Sain kokea useita sykähdyttäviä hetkiä. Kuningatarfinalisti Sini Ikävalkon valssitulkinta kappaleesta Annie’s Song (Taas aurinko nousee/ Oot mun kaikuluotain) herkisti lähes kyynelien partaalle. Tangokuningas 2014 Teemu Roivaisen ja Karavaani-orkesterin yhtä kaihoisa ”Sydämeni tyhjä huone” sai niin ikään yleisöltä raikuvat aplodit. Koko Paviljonki nousi seisomaan, minä mukaan lukien. Vauhdikkaampia tanssirytmejä tarjosivat Puolustusvoimien viihdeorkesterin nuoret jääkärit. Helmat kyllä hulmusivat bugg-kappaleiden tahdissa, vaikka asfaltti ei kaikkein paras tanssialusta ollutkaan. Tangokuningatar 2016 Erika Vikmanin cha cha-versio hitistä Miks ei sai myöskin jalkoihin liikettä. Summittaisella laskutoimituksella ylivoimaisesti suosituin kappale oli salsarytminen Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin listahitti Autiosaari.

Ja sitten ne voittajat: kuningattaren kruunun sai kultreilleen kouvolalainen 18-vuotias Aino Niemi ja kuninkaan tittelin nappasi Teijo Lindström (39) Orimattilasta. Taustatuekseen he saivat tämän vuoden tanssiorkesterien SMORK-kilpailun voittajan Tanssiorkesteri Kaihon. Nähtäväksi jää, pystyvätkö nämä uudet kruunupäät vakiinnuttamaan asemansa iskelmämusiikin kentällä ja tanssikansan parissa.

Lopuksi haluan omasta puolestani kiittää kaikkia esiintyjiä, järjestäjiä ja yleisöä lämpimästä tunnelmasta ja mahtavasta tapahtumasta!

Kirjoittaja Henna Karppinen-Kummunmäki on tutkija ja Kulttuurihistorian seuran jäsen sekä aktiivinen lavatanssiharrastaja.

EDIT: Aiemmin tässä tekstissä olleet Karavaani-orkesterin kuvat on poistettu esiintyjän pyynnöstä. Kirjoittaja pahoittelee.

Kesä, järvi ja hanuri – tanssilavakulttuuria 2010-luvulla

Haitarimusiikkia, tyyni järven pinta, kellomekkoja, valoisa kesäyö. Mikä olisi leimallisesti suomalaisempaa kulttuuria kuin kesäiset lavatanssit? Toki tansseja järjestetään ympäri vuoden, mutta monelle sana ”lavatanssit” tuo ehdottomasti mieleen kesän ja suuret tunteet.

Lavatanssikulttuuri elää ja voi hyvin myös 2010-luvulla. Vaikka iskelmä- ja tanssimusiikki ei pääsekään radiokanavien ja Spotify-listojen kärkeen, elävää musiikkia esitettäessä se valtaa edelleen top10:n.  Vuonna 2013 esitetyin kappale oli Rauli Badding Somerjoen Paratiisi.  Suomessa on arviolta 300 tanssipaikkaa, joista piskuisimmatkin heräävät hiljaiselostaan ainakin kesäkuukausina. Vuoden 2016 heinäkuussa tansseja järjestettiin peräti 800! Kesä ja lavatanssit kuuluvat siis ehdottomasti yhteen.

kuva1
Särkän lava Punkalaitumella sijaitsee Vehkajärven rannalla. Kirjoittajan illan tanssieleganssi oli 7.6.2017 kirkkaanpunainen. Kuvat Sami Kummunmäki.

Tanssipaikkojen kirjo on laaja. Lavan voi löytää tänä päivänä metsän keskeltä (esim. Rajavaaran lava Kesälahdella), harjun päältä (Ämyri Somerniemellä) tai keskeltä kaupunkia teollisuusalueelta (Mäntsälän suurlava). Mutta totta on, että suositut lavat sijaitsevat, otsikkoa mukaillen, kesäisesti vesistön äärellä. Omat suosikkini tässä ”kauneuskilpailussa” ovat ehdottomasti Yläneen Valasranta sekä tämän kesän uusi tuttavuus Särkän lava Punkalaitumella.

Ja se haitari sitten. Tanssijan näkökulmasta hyvän tanssibändin kokoonpanoon kuuluu ehdottomasti taitava kurtunvenyttäjä! Onneksi tällaisia löytyy lukuisia: omista suosikeistani nyt mainitakseni Karavaani, Helminauha, Varjokuva, Hurma, sekä Energia, jossa tosin artisti Teemu Roivainen soittelee ajoittain ko. instrumenttia. Haitarin haikeat sävelet luovat juuri oikeanlaisen tunnelman. Mitä olisikaan tulinen tango ilman sitä?

Tämän päivän tansseissa kävijät eivät välttämättä enää etsi ”sitä oikeaa”. Toki senkin löytäminen on aina mahdollista. Lavatansseista on tullut monelle pikemminkin harrastus. Tanssiminen on näppärä tapa saada liikuntaa samalla kun pitää hauskaa. Kuinka monessa hikiliikunnassa jaksaa hymyillä vielä monen tunnin jälkeen? Erityisesti naisena on myös kiva saada välillä laittautua kauniiksi. Kellomekko päälle, tanssikengät jalkaan ja menoksi! Sanotaan, että tanssi on lisäksi parasta parisuhdeterapiaa. Tanssiessa on pakko kuunnella toisen liikkeitä ja liikkua yhtä aikaa samaan suuntaan. Tanssiminen on siis parhaimmillaan kahden ihmisen täydellistä harmoniaa.

kuva2Tanssikansaa Auran nuortentalolla Kansainvälisen tanssin päivänä 29.4.2017. Esiintymässä Kyösti Mäkimattila & Varjokuva. 

Vilkasta keskustelua on aiheuttanut se, onko vaihtoaskeltanssijoille enää tilaa, kun kursseja käyneet tanssiharrastajat valtaavat lattian. Vaikka itsekin olen opetellut ”virallisia askeleita”, olen vahvasti sitä mieltä, että kaikki tanssityylit ovat sallittuja. Tärkeintä, että itse nauttii, kunhan huomioi samalla muut tanssijat. Tangokuningatar Heidi Pakarista lainatakseni, jokainen tanssii omilla oikeilla askeleillaan. On kuitenkin tärkeää, että kursseja järjestetään, sillä ne pitävät lavatanssikulttuuria hengissä. Moni ei enää saa sitä perintönä vanhemmilta, joten Suomi100-vuoden kunniaksi esimerkiksi Turun tanssipuoti on tarjonnut tänä keväänä  ilmaisia alkeistunteja. Ja innokkaita on todella riittänyt.

Takavuosien Kesäillan valssi-ohjelma on varmasti jättänyt monelle kuvan eläkeläisten kansoittamista tanssilavoista. Tosiasiassa tansseissa kävijöiden ikähaitari on tänä päivänä erittäin laaja. Lattialla liitelee aina parikymppisistä nuorista harmaahapsiin aivan yhtä suurella innolla. Sukupuolijakauma on edelleen epätasainen: naisten hakurivissä on yleensä melkoinen tungos. Miksiköhän miehet eivät ole niin kiinnostuneita paritansseista? Sehän on yksi harvoja asioita, jossa, näennäisen tasa-arvoisessa Suomessakin, mies edelleen saa päättää aivan kaikesta: tanssiparin, tyylin, suunnan ja nopeuden. Noin kolmen minuutin ajan nainen on täysin miehen vietävissä.

kuva4Seesteinen järvimaisema Valasrannan tanssilavalla kesällä 2016.

Olivat syyt tulla tanssimaan mitkä tahansa, ainakin minulle onnistuneessa tanssi-illassa on aina jotain maagista. Voin helposti unohtaa ympärilläni olevat ihmiset. On vain me kaksi, bändi ja tenhoava musiikki.

Kirjoittaja Henna Karppinen-Kummunmäki on tutkija, Kulttuurihistorian seuran jäsen sekä aktiivinen lavatanssiharrastaja.

 

P.S. Mikäli tanssilavojen kulttuurihistoria kiinnostaa, suosittelee Kulttuurihistorian seuran tiedotustiimi vaikkapa kesälukemiseksi teosta Tanssilavan luona. Huvielämää Jyväskylän Ainolassa (2005). Lisäksi esimerkiksi Marja Tuohimaan kulttuurihistorian pro gradu -tutkielma Lavatanssikulttuuri historiakuvassa. Suurten ikäluokkien kulttuurisukupolven muistot Turun Uittamon lavatansseista 1960–2000 (2013) käsittelee nimensä mukaisesti lavatanssikulttuurin historiaa Uittamon lavalle sijoittuneiden muistojen kautta. Teos on luettavissa vapaasti täällä. Iskelmä-Suomen ilmiöihin ja kulttuurihistoriaan taas voi paneutua esimerkiksi teoksen Saanko luvan? Iskelmä-Suomen ilmiöitä 1900-luvulla (2005) avulla. Mikäli mieleen tulee muita mielenkiintoisia teoksia, niin vinkkejä saa jakaa!

EDIT: Aiemmin tässä tekstissä ollut Karavaani-orkesterin kuva on poistettu esiintyjän pyynnöstä. Kirjoittaja pahoittelee.

Miten Herodotos ja Thukydides kirjoittivat historiaa?

Kulttuurihistorian alalla halikarnassolaisen Herodotoksen (485–420) Historiateosta on pidetty pitkään esikuvana historiankirjoitukselle. Historiankirjoitus ei ollut hänen aikanaan vielä vakiintunut kirjallisuuden laji ja hän olisi voinut mennä persialaissotien historiaa ja antiikin kreikkalaista maailmaa kuvaavan teoksensa kanssa moniin eri suuntiin.

Hänen jälkeensä peloponnesolaisodasta kirjoittanut toinen kreikkalainen, ateenalainen Thukydides (455–395), halusi tehdä eroa Herodotokseen ja muihin edeltäjiinsä. Hän halusi kirjoittaa häntä itseään koskettaneista aikalaistapahtumista. Hänen kreikkalaisen sisällissodan kuvauksensa tekikin hänestä esikuvan poliittisen historian historiankirjoituksen perinteelle.

kaksoishermia
Herodotoksen ja Thukydideen kaksoisrintakuva. Napolin arkeologinen museo.

Kulttuurihistorian seuran uuden Capsa Historiae -sarjan ensimmäisessä julkaisussa tutkin, miten erilaisia nämä kaksi kirjoittajaa olivat toisistaan. Heidät on usein kuvattu toisilleen vastakkaisina kirjoittajina, jotka erosivat toisistaan kuin yö ja päivä. Kun tarkastellaan paitsi heidän kirjoittamisensa ideaaleja – sitä mitä he sanovat tekevänsä – myös heidän ideaaliensa toteuttamista – sitä miten he kirjoittavat omat kertomuksensa – käy ilmi, että heillä on enemmän yhteistä kuin aina on haluttu myöntää.

LetheKennington
Thomas Benjamin Kennington (1856–1916): The Waters of Lethe

Kummallekin oli tärkeää paljastaa totuus tapahtumien taustalla. Thukydides kutsuu tätä totuutta nimellä aletheia. Sana lethe tarkoitti unohtamista ja kätkeytymistä, jotakin piilotettua. Se on tunnettu kreikkalaisen manalan, Haadeksen, läpi virtaavan Lethe-joen nimessä. Se joka joi tästä joesta, unohti kaiken. Etuliite –a on privaatio, joka tekee aletheiasta lethen vastakohdan. Kirjaimellisesti totuutta tarkoittava sana tarkoitti kätketyn tulemista esiin, ikään kuin pimeydestä valoon.

Herodotos käyttää tästä paljastamisesta sanaa apodeksis. Se tarkoittaa paljastumista ja aivan kuten aletheia, myös kohteensa tuomista valoon. Kumpikin kirjoittaja jakoi saman totuuskäsityksen ja koki velvollisuudekseen totuuden paljastamisen.

kansikuva
Juha Isotalo: Herodotoksen ja Thukydideen ideaalit ja historiankirjoitus. Capsa Historiae I. Kulttuurihistorian seura, Turku 2017.

Toki molempien historioitsijoiden ideaaleista löytyy myös eroja. Herodotos kertoi usein monta keskenään ristiriitaista syytä tapahtumalle ja halusi antaa yleisönsä päättää, mitä piti uskottavimpana. Thukydides taas teki tämän päätöksen itse ja halusi kertoa vain yhden version. Käsittelen kirjassani kuinka hyvin kumpikin noudatti omia sääntöjään ja kuinka myöhäisempi Thukydides lainasi kirjallisia keinoja myös Herodotokselta.

Heidän vertailunsa on mielenkiintoisinta silloin, kun he kirjoittavat samasta aiheesta. Kumpikin nimittäin käsitteli Ateenan tyrannian loppua 500-luvulla, jossa peisistradeina tunnettu hallitsijasuku syrjäytettiin. (Tarkkaavainen lukija huomaa jo tässä, että Thukydides kirjoitti myös muista kuin omista aikalaistapahtumistaan, rikkoen omaa ideaaliaan!)

Jos haluat lukea tarkemmin historiankirjoituksen perusteista ja kreikkalaisista käsityksistä historian peruskysymyksistä, Kulttuurihistorian seura myy kirjaani 10 euron hintaan. Käsittelen kreikkalaisten käsitystä totuudesta sekä myös ajasta, toisesta tärkeästä historiankirjoituksen ulottuvuudesta. Kommentoin lisäksi sitä, miten Herodotoksesta ja Thukydideestä on kirjoitettu ennen ja nyt.

Oppikirjoissa ja yleisteoksissa esiintyy edelleen värittyneitä arvioita molemmista kirjoittajista, joissa heidät nähdään paitsi vastakohtina toisilleen, myös toinen toista parempana kirjoittajana. Thukydidestä on pidetty omien ideaaliensa erehtymättömänä toteuttajana. Hänen varsinaisen työnsä tarkastelu näiden ideaalien noudattajana on jäänyt vähemmälle. Herodotoksen etnologisia ja maantieteellisiä kuvauksia on pidetty harhautumisesta pääaiheesta, vaikka ne ovat hänelle yhtä arvokkaita kuin itse sotatapahtumien kuvaus. Tässä näkyvät myöhempien aikakausien omat arvostukset heijastettuina menneisyyteen.

Käsityksemme näistä varhaisista historioitsijoista kehittyy koko ajan. Thukydides on edelleen hyödyllinen poliittisen historian esikuva ja heidän yhteistä käsitystään totuuden löytämisestä tutkimalla tapahtumien taustalla vaikuttavia syitä arvostetaan. Herodotos kertoo uskomattoman kuuloisia tarinoita eksoottisista olennoista, joita on pidetty osoituksena joko hänen hyväuskoisuudestaan tai jopa tietoisesta valehtelusta. Nykyään useille niistäkin on löytynyt yllättäviä selityksiä, jotka tekevät niistä uskottavampia.

Oman arvioni mukaan molemmilla oli omat ainutlaatuiset ansionsa nykyisten tieteenalojen, kuten kulttuurihistorian, poliittisen historian ja etnologian varhaisina edustajina. Kun opetamme historiankirjoituksen varhaisvaiheita, mielestäni kreikkalaisen proosan kehitys kohti eriytyviä tieteenaloja tulisi esittää sarjana tyyliltään limittäisiä, toisiltaan lainaavia teoksia, jotka pikku hiljaa alkavat edustaa eri aloja. Herodotoksen ja Thukydideen taustalla olivat monenlaiset esikuvat Homeroksen ja Hesiodoksen eepoksista kreikkalaisiin ja persialaisiin biografioihin. Nykyisten kirjallisuudenlajien muodostuminen on kaikkea muuta kuin selvälinjainen ja tietoinen kehityskulku mustavalkoisin vastakkainasetteluin, jossa yksittäinen kirjoittaja mullistaa koko kirjallisuudenalan.

Kirjoittaja Juha Isotalo.

Cultural historians go 50s and 60s! Nostalgiamatkailua

Turun yliopiston avaruustieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja totesi hiljattain Yle Uutisten haastattelussa, että sanonta ”Ennen kaikki oli paremmin” on pöljimpiä lausahduksia, joita on vastaan tullut. Valtaoja suhtautuu selkeästi hyvin kriittisesti nostalgiaan. Hänen mukaansa menneisyyttä arvostetaan aivan liikaa. On totta, että aika kultaa muistot. Ihmismieli tapaa unohtaa itsesuojelumekanismina ikävät asiat ja muistaa vain hyvät. Omiin muistikuviin vaikuttavat lisäksi myös ikä, sukupuoli, perhetausta ja monet muut asiat.  Jokaisen mennyt ja nykyisyys ovat hyvin yksilöllisiä.

Historiantutkijoina emme katso, että nostalgia olisi mitenkään huono asia. Menneisyydestä voi ottaa oppia, vaikka ihmiselle se onkin aina tuskastuttavan vaikeaa. Nostalgisointi voi olla myös aivan virkistävääkin vaihtelua. Yksi hengähdystauko nykyhetkestä on Somerolla vuosittain järjestettävä Nostalgiaviikko, jonka ajankohta tänä vuonna oli 22.–28.5.2017. Viikon ohjelmaan kuului mm. näyttelyitä, konsertteja, luentoja, tansseja sekä tietysti vintagehenkisten vaatteiden ja asusteiden myyntiä. Tämän vuoden ohjelmistossa muistettiin erityisesti Someron suuria poikia Unto Monosta ja Rauli Badding Somerjokea.

kuva1
Rauli Badding Somerjoen elämänviisauksia. Kuva Henna Karppinen-Kummunmäki.

Kirjoittajat tekivät ekskursion kyseiseen tapahtumaan helatorstaina 25.5.2017, jolloin ohjelmassa oli esimerkiksi vanhojen jenkkiautojen Nostalgia-Ajot. Aurinkoinen päivä oli houkutellut Someron keskusraitille paljon väkeä. Värikkäät kellohameet ja kynämekot vilahtelivat Cadillacien ja Plymouthien seasta runsain määrin. Vannoutuneimpien harrastajien tyyli oli viimeisen päälle meikkejä, koruja, kenkiä ja kampauksia myöten. Ihasteltavaa riitti.

kuva2
Vaalenpunainen Cadillac Muotiputiikki Helmen edustalla. Kuva Henna Karppinen-Kummunmäki.

Tapahtumien keskipisteenä oli ehdottomasti Someron kuuluisa Muotiputiikki Helmi, jonka edustalla esitettiin haitarimusiikkia, tangoja sekä rivitanssia. Pikkuruisessa liikkeessä kävi kova kuhina, kun asiakkaat ihastelivat seinät lattiasta kattoon täyttäviä fiftari-ihanuuksia. Hiostava ilma ja ahtaat tilat eivät sammuttaneet asiakkaiden hyvää tuulta. Sovitustiloissa annettiin reippaasti tilaa toisille, naurua riitti ja tuntemattomienkin asuvalintoja kehuttiin vuolaasti. Ja okei: aikaisemmista lupauksista huolimatta myös kirjoittajat sortuivat ihan vähän shoppailemaan… Ja saattaapa seuraavakin mekkoretki olla jo suunnitteilla.

kuva3
Kirjoittajat kellomekoissaan sekä Someron suuri poika Badding. Kuva Sami Kummunmäki.

Vanhoja autoja taas pääsi ihastelemaan lähemmin Rantatuvalla, jonne kirjoittajatkin suuntasivat päivän päätteeksi virkistäytymään. Terassilla tunnelmaa siivitti elävää rautalankamusiikkia esittävä Johnny B.D. & The Gasoline Guys. Johnny Cashin, Buddy Hollyn ja Elviksen musiikin tahdissa oli mahtavaa nauttia vain oleskelusta! Auringonkin pilkahdellessa kesä tuntui olevan jo ihan ulottuvilla.

kuva4
Johnny B.D. & The Gasoline guys esittää rautalankamusiikkia Rantatuvan terassilla. Kuva Henna Karppinen-Kummunmäki

Palataksemme kysymykseen, onko nostalgia turhaa, niin ehdottomasti ei! Tuskin kukaan oikeasti haluaisi muuttaa ajassa taaksepäin. Nykyhetki sisältää paljon mukavuuksia, joista harva meistä enää haluaa luopua. Mutta ei nostalgiassa mitään pahaakaan ole, päinvastoin! Ehkä parempi olisi, jos menneisyydestä ammentaisi juuri niitä hyviä asioita ja kultaisia muistoja osaksi nykyhetkeä miellyttämään: kiireettömyyttä, kauniita esineitä ja vaatteita, tai mitä hyvänsä itseä miellyttävää. Jos tykkää rassata vanhoja autoja ja veivata niitä käyntiin, vaikka sitten ruuvimeisselillä, niin siitä vaan!

Kirjoittajat Henna Karppinen-Kummunmäki ja Niina Siivikko ovat tutkijoita sekä Kulttuurihistorian seuran jäseniä, jotka rakastavat kellomekkoja.

Kuvia seuran avajaisista

Kulttuurihistorian seura vietti avajaisiaan viime viikon keskiviikkona 24.5. Turun Kirjakahvilassa, Brinkkalan sisäpihalla. Avajaiset olivat oikein onnistuneet, ja tunnelma oli erittäin hyvä koko illan ajan. Kesäillan lämpöä ei ollut vielä juurikaan ilmassa, mutta onneksi Kirjakahvilan viltit lämmittivät loppuillan juhlijoita.

Kuvat johdatelkoot tarkemmin viime viikon tunnelmiin:

IMG_0007Seuran puheenjohtaja, kulttuurihistorian professori Hannu Salmi piti avajaispuheen.

IMG_5882Heli Rantala julkisti seuran oman kirjasarjan ensimmäisen teoksen.

IMG_5860

IMG_5874

IMG_5868

IMG_5886

IMG_5885

IMG_5892Avajaisissa kuultiin myös keskustelua ja muistoja Kirjakahvilan historiasta.

IMG_0012Keskusteluun osallistuivat Kirjakahvilan entiset aktiivit Silja Laine (vas.), Tapio Onnela, Topi Ruotsalainen ja Tom Linkinen.

IMG_0014

IMG_5902

IMG_0016Niina Siivikko kertoi saamelaisten historiasta.

IMG_0020Ulpu M-K joikasi.

IMG_5935

Kuvat: Henna Karppinen-Kummunmäki ja Lassi Ruutiainen.

 

Kiitos oikein paljon järjestäjille ja kaikille mukanaolijoille!

 

 

Historian havinaa kotinurkilla

Kulttuurihistoria ei ole vain jokin pölyttynyt, yliopiston seinien sisällä elävä kummajaisuus, vaan osa jokaisen arkipäiväistä elämää. On vain osattava pitää silmänsä auki. Historia on koko ajan läsnä ympärillämme, usein huomaamatta ja hyvin tavanomaisissa asioissa. Oletko koskaan esimerkiksi ajatellut miksi vietämme vappua tai miksi ihmisillä on tapana pitää perhekuvia esillä olohuoneessa? Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, mitä tarinoita tutun lenkkipolkusi varrella olevat vanhat talot pitävät sisällään? Tämänkertainen blogitekstini tarttuu tuohon viimeiseen kysymykseen. Jokaisella rakennuksella on nimittäin oma tarinansa ja se, jos mikä, on hyvin konkreettinen merkki menneisyyden läsnäolosta.

kuva1
Rauhalinnan kartanon pihapiirin vehreyttä kesällä 2016. Kuvat Henna Karppinen-Kummunmäki.

Rauhalinnan empirekartano Kaarinassa nököttää Kuusiston salmen rannalla aivan omassa kotiympäristössäni. Kartanon vanhat maat on muutettu kaupunkilaisten virkistysalueeksi. Heti säiden niin salliessa asukkaat suuntaavat sen luontopoluille tammipuiden katveeseen. Olen itsekin käyskennellyt siellä lukuisia kertoja ja samalla ihastellut vanhan kartanon pihapiiriä. Erityisesti kesän vehreimpään aikaan se on tavattoman kaunis ja viihtyisä. Silti tajusin tietäväni rakennuksen historiasta hyvin vähän. Se nyt on vain siinä. Nätti rakennus, joskin vähän päässyt rapistumaan.

kuva3
Yksityiskohta empirekoristelusta.

Nopean googlettelun perusteella vaikuttaisi, ettei kartanon historiasta ole tehty kattavaa historiikkia. Jotain sentään tiedetään. Mielenkiinnokseni huomasin, että Rauhalinnan menneisyys pitää sisällään useita naisomistajia. Herraskartanon juuret ulottuvat 1800-luvulle, jolloin sen maat yhdistettiin useista talonpoikaistiloista. Päärakennuksen rakennuttajasta ja rakennusajankohdasta ei ole varmaa tietoa. Armfelt-suku omisti kartanon aina vuoteen 1952 asti, jolloin sen viimeinen omistaja kreivitär Auda Armfelt myi kartanon Piispanristin keinonsiemenyhdistykselle. Aseman toiminta loppui vuonna 2009 ja Kaarinan kaupunki osti kartanon ja sen maat vuonna 2011.

Talon ensimmäinen Armfelt-sukuinen omistajatar oli kreivitär Vava (Adelaide Gustava Aspasia) Armfelt (1801‒1881). Vava oli Gustaf Mauritz Armfeltin ja Kuurinmaan prinsessa Wilhelminen avioton tytär. Vava sai äidiltään runsaasti rahaa, jolla hän saattoi ostaa useita kartanoita, muun muassa Rauhalinnan. Vava avioutui serkkunsa kreivi Magnus Reinhold Armfeltin kanssa. Tämän kuollessa vuonna 1845 Vava asettui Rauhalinnaan asumaan. Kartano siirtyi myöhemmin hänen pojalleen ja pojanpojalleen. Erik Ivar ja tämän vaimo Eva omistivat kartanon lähes 50 vuotta, kunnes vuonna 1938 se siirtyi Evan sisarelle Audalle.

kuva4
Toukokuussa valkovuokot kukkivat kartanon mailla.

Nämä vähäisetkin tiedot kartanon menneisyydestä houkuttaisivat kyllä penkomaan asiaa lisää. Miltä esimerkiksi sen sisäpuolella näyttää tai on näyttänyt joskus aikoinaan. Nykyään rakennuksen sisälle ei ole pääsyä. Tekisi mieli tutustua näiden naisten elämänvaiheisiin vähän tarkemmin. Mutta sitten se ikuisuuskysymys iskee vastaan: mistä resurssit? Tai aikaa? Noh, ehkä sitten joskus.

Tutkijana minua tietysti harmittaa se, että tällainen arvorakennus on päässyt pahasti rempalleen. Tällä hetkellä se on tyhjänä ja suuren remontin tarpeessa. Kaarinan kaupunki on laittanut kartanon viime syksynä myyntiin, mutta toistaiseksi ostajaa ei ole löytynyt. Paikallinen asukasyhdistys on tosin ottanut asiakseen rakennuksen säilyttämisen, mutta aika näyttää, onko sellaiseen varoja.

kuva2
Kartanon ränsistynyt olemus kuvattuna 28.4.2017.

Kaikilla ei tietenkään ole kotinurkilla omaa kartanoa tai muuta arvorakennusta, mutta historian havinasta voi nauttia monin eri tavoin. On vain osattava katsoa. Ole utelias. Huomaa menneisyyden läsnäolo arjessasi.

Kirjoittaja Henna Karppinen-Kummunmäki on tutkija ja Kulttuurihistorian seuran jäsen.

P.S. Kulttuurihistorian läsnäoloa voi tulla aistimaan ensi viikon keskiviikkona 24.5. Turun Kirjakahvilaan, kun Kulttuurihistorian seura viettää avajaisiaan. Tilaisuus on avoin kaikille kiinnostuneille. Lisätietoja täältä.

Tervetuloa Kulttuurihistorian seuran avajaisiin!

Avajaistilaisuus1

Kulttuurihistorian seura juhlii avajaisiaan keskiviikkona 24.5.17 klo 19 alkaen Turun Kirjakahvilassa. Sään salliessa juhlinta tapahtuu pääosin Kirjakahvilan terassilla, Brinkkalan sisäpihan historiallisessa tunnelmassa.

Luvassa on juhlapuheita, musiikkia, mukavaa ja rentoa yhdessäoloa, kahvitarjoilua, kirjakirppistä, mietteitä kulttuurihistoriasta, Kirjakahvilan historian muistelua sen alkuaikojen jäsenten johdolla sekä lisäksi seuran oman kirjasarjan ensimmäisen kirjan julkistaminen.

Juhlinta jatkuu puoleen yöhön asti, ja juhlijoita tanssittaa funkin, soulin, housen ja muun tahdissa DJ Burckhardt ja Lauri. Kirjakahvilan tiskiltä saa ostettua purtavaa ja virvokkeita koko tapahtuman ajan.

Ohjelma:

klo 19 kahvitarjoilu ja tapahtuman avaus, Kulttuurihistorian seuran puheenjohtajan, kulttuurihistorian professori Hannu Salmen avajaispuhe

+ Kulttuurihistorian seuran Capsa Historiae -kirjasarjan ensimmäisen kirjan julkistaminen

klo 20 ”Viattomuutta jäljellä” -paneelikeskustelu Turun Kirjakahvilan historiasta. Keskustelussa mukana Kirjakahvilan perustajia ja aktiiveja: Tapio Onnela, Topi Ruotsalainen, Silja Laine ja Tom Linkinen

klo 21 Ulpu M-K joikaa, alustus Niina Siivikko

klo 21.30 eteenpäin DJ Burckhardt ja Lauri, illanviettoa

Tapahtuma on avoin kaikille kiinnostuneille, tervetuloa!

Aids! Katseita sairauden kulttuurihistoriaan

Mitä yhteistä on apinalla, sodomialla, kyynelillä ja hiljaisuudella? Ei, tämä ei ole huonon vitsin aloitus. Kaikkia edellä mainittuja aiheita ja paljon muita käsiteltiin viime viikolla kulttuurihistorian oppiaineen järjestämässä seminaarissa.

Heta Mulari
Tutkija, FT Heta Mulari aloitti seminaarin luennoimalla otsikolla ”’Muistin taistelua unohtamista vastaan’: Jonas Gardell, Torka aldrig tårar utan handskar ja Ruotsin AIDS-keskustelu 1980-luvulla”

Kulttuurihistorian oppiaineella on muodostunut perinteeksi järjestää keväällä seminaari, jossa aiheina ovat olleet vähemmän söpöt ja herttaiset asiat, eikä tämänvuotinen seminaari ollut poikkeus. Aids! Katseita sairauden kulttuurihistoriaan -seminaari järjestettiin viime perjantaina ja se kokosi Sirkkalan Janus-salin täyteen väkeä. Seminaari koostui mielenkiintoisista ja monipuolisista puheenvuoroista, jotka kaikki osaltaan valottivat hi-viruksen historiaa hysterian, aikalaiskokemusten, tilastojen ja kollektiivisen trauman kautta.

Tartunta. Diagnoosi. Tauti. Sanat tulevat helposti ensimmäisinä mieleen mainittaessa kirjainlyhenne AIDS, mutta kyseiseen sairauteen liittyy paljon muutakin. Aids tuli ihmisten tietoisuuteen 1980-luvun alussa. Taudilla ei ollut aluksi edes nimeä, vaan sille keksittiin erilaisia nimityksiä, kuten 4H disease, koska sen kantajiksi miellettiin homoseksuaalit, heroiininkäyttäjät, hemofiilit ja haitilaiset. Lehdistö alkoi kuitenkin pian käyttää nimitystä GRID (gay-related immune deficiency), mutta taudista käytettiin myös muita harhaanjohtavia nimityksiä, kuten homorutto, koska se miellettiin homoseksuaalien sairaudeksi. Tiedon lisääntyessä alettiin ymmärtää, että sairaus ei koskenutkaan vain homoväestöä. Vuonna 1982 taudista alettiin käyttää nimitystä aids (acquired immune deficiency syndrome).

Otto Latva
Tutkija, FM Otto Latva nosti esiin myös eläinten roolia aids-keskustelussa.

Aids-epidemian riehuessa 80-luvulla moni koki syrjintää, sillä sairauteen liitettiin hyvin vahva stigma. Aidsia pelättiin, mutta siihen liittyi taudin pelon lisäksi myös pelko häpeästä ja leimatuksi tulemisesta. Sairaus sai valtavasti mediahuomiota, mutta silti siihen liittyi julkisuuden lisäksi hiljaisuus. Tartunnan saaneet eivät halunneet puhua sairaudestaan, koska silloin joutui yhteisön ulkopuolella, leimautui, joutui kokemaan häpeää ja syrjintää. Diagnoosi oli yhtä kuin kuolemantuomio, eikä syyllisyys ja muiden ennakkoluulot tehneet asiaa helpommaksi. Aidsista puhuttiin Jumalan ruoskana, siihen liitettiin ajatukset huonosta moraalista ja epänormaaliudesta. Vähitellen ymmärrys sairautta kohtaan on kasvanut tietoisuuden lisääntymisen myötä. Muutos suhtautumisessa on tapahtunut varmasti myös lääkityksen kehittyessä. Tässä seminaarissa esille nostettu teema kollektiivisesta traumasta kokosi hyvin yhteen sen, miten vahvasti 80-luvun aids-epidemia on vaikuttanut (ja vaikuttaa edelleen?) eri maissa ja kulttuureissa.

Hysteria, ennakkoluulot, syyllisen etsiminen ja syrjiminen eivät ole koskaan johtaneet suuriin menestystarinoihin. Ne ovat kuitenkin synnyttäneet mielenkiintoisia kulttuurisia ilmiöitä ja tutkimuskohteita, joihin kulttuurihistoria tieteenalana tarttuukin rohkeasti.

Seminaaria edeltävänä iltana Kinokopla järjesti yhteistyössä kulttuurihistorian oppiaineen kanssa elokuvaesityksen Bar Ö:ssä. Elokuvana oli Oscar-palkittu Philadelphia (1993) ja esityksen alusti tutkija, FM Elina Karvo.

Kirjoittaja Susanna Lahtinen on Kulttuurihistorian seuran tapahtuma- ja tiedotustiimien jäsen