Salla on kunta Itä-Lapissa, joka markkinoi olevansa keskellä ei mitään. Jos ”ei mitään” tarkoittaa monipuolista luontoa erämaineen, tuntureineen, metsineen, jänkineen ja vesistöineen. Minulle Salla ja itäraja on lapsuuden kesäpaikka, johon liittyvät katkon peluu ukin kanssa, puhtaassa järvivedessä uiminen, Tähtien sota -elokuvien katsominen serkun kanssa, rajan taakse jääneen Sallatunturin ihasteleminen ja karkkien ostaminen kauppa-autosta.

Lapsuuteni Salla on muuttunut melko vähän näin aikuisiällä koettuna – toki silmälasini ovat erilaiset 30+ -ikäisenä kuin koululaisena. Se, mitä historiantutkijaminä rakastaa, on että näiden vuosien välillä on Sallaan ilmestynyt museo! Vuonna 2010 avattu Sallan sota- ja jälleenrakennusajan museo kertoo perusnäyttelyssään Sallan, aiemmin Kuolajärven nimellä olleen kunnan historiaa 1900-luvun alusta 1960-luvun loppupuolelle asti.

Museo itsessään sijaitsee kulttuurihistoriallisesti kiinnostavassa rakennuksessa: se tarjosi kodin neljälle perheelle. Talo oli VR:n rivitalo Sallan radalla työskennelleille asemamiehille ja ratavartijoille. Vaikka junaliikennettä Sallaan ei ole, on rataan kytkeytyviä rakennuksia vielä rutkasti jäljellä Sallan kirkonkylällä.

Salla oli siis alun perin Kuolajärvi; nimi muuttui vuonna 1936. Laajuudeltaan Kuolajärven kunta oli aikanaan Suomen toiseksi suurin. Alkuperäinen kirkonkylä, Sallansuu, sijaitsi nykyisen valtakunnanrajan itäpuolella. Nykyinen kirkonkylä oli alun perin nimeltään Märkäjärvi. Museolla on nähtävissä useita karttoja liittyen sekä kunnan historiaan että sota-ajan tapahtumiin. Lisäksi runsas kuva-aineisto antaa kattavan kuvan erityisesti ns. Vanhasta Sallasta, alueesta, joka luovutettiin Neuvostoliitolle vuoden 1940 välirauhassa.

Sallassa käytiin merkittäviä taisteluita niin talvi- kuin jatkosodassa. Talvisodan alla perustettu Erillinen pataljoona ErP17 eli Sallan pataljoona oli osallisena ratkaisevassa taistelussa Mäntyvaarassa Kemijärvellä 20.12.1939. Pataljoona oli komennettu lepoon Mäntyselkään, mutta asiasta ilmoittanut lähetti muisti nimen väärin ja pataljoona suuntasi Mäntyvaaraan. Siellä oli kuitenkin neuvostojoukkoja asemissa. Joukkojen välille syntyi oma-aloitteinen taistelu, kun he huomasivat toisensa. Päivän pimetessä tulittaminen vaikeutui, jolloin siirryttiin taistelemaan nyrkkien ja pistimien avulla. Suomalaisten maaston ja olosuhteiden tuntemus oli eduksi, ja neuvostoliittolaiset kärsivät taistelussa moninkertaisen tappion suomalaisiin nähden.

Talvisodan jälkeen sovitussa Moskovan välirauhassa jouduttiin alueluovutusten yhteydessä luovuttamaan 48 prosenttia kunnasta Neuvostoliitolle – kunnan pinta-ala väheni siis puoleen. Alue saatiin jatkosodassa saksalaisten avulla vallattua hetkeksi takaisin, mutta se menetettiin vuonna 1944 uudelleen ja lopullisesti. Rajan taakse jäi yhdeksän kylää ja evakkoon joutuneet sallalaiset asutettiin toisen maailmansodan päättymisen jälkeen jäljelle jääneen kunnan alueelle. Menetetystä alueesta puhuttiin kauneimpana osana Sallaa. Talvisodan alta evakkoon lähteneet eivät uskoneet, etteivätkö he pääsisi kotiin palaamaan. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Suomalaiset polttivat talvisodassa Vanhan Sallan puolen rakennuksia evakkojen lähdettyä, jotta rakennukset eivät jäisi neuvostoliittolaisten tuhottavaksi tai hyödynnettäväksi. Jatkosodan jälkeen saksalaisten vetäytyminen synnytti Lapin sodan ja kodit paloivat jälleen. Saksalaiset tuhosivat lähes kaikki rakennukset ja lisäksi miinoittivat alueen. Sallasta evakossa olleet yli 8000 ihmistä joutuivat odottamaan paikoin armeijan miinojen raivausta, jotta jälleenrakennus voitiin aloittaa. Asutustoiminta käynnistyi ja uusia kyläalueita raivattiin Sallan kunnan erämaihin – samalla tavoin kuin suomalaiset uudisasukkaat 1700-luvulla Kuolajärvelle saapuessaan raivasivat erämaita asutusta varten.

Koska kunnan koko oli puolittunut ja sodan jäljet olivat mittavat, pohdittiin kunnan jakamista naapurien Kemijärven ja Savukosken kesken. Tähän sallalaiset eivät suostuneet ja kunta säilyi omanaan. Sallan jälleenrakennuksesta on puhuttu ”Sallan ihmeenä” – valtava rakennus- ja asutustyö tehtiin hyvin nopeassa ajassa. Kun ajattelee suomalaista sisua, voi mieleen tulla vaikkapa sallalaisten työ jälleenrakennuksessa. Tällaista kuvaa luo myös vuonna 1956 ilmestynyt elokuva ”Raivaajien, rakentajien Salla” (elokuva Elonetissä), joka 20:ssa minuutissa kuvaa Sallan lyhyen historian 1950-luvun alkuun asti. Jälleenrakennusajan huippu tapahtuu oikeastaan vasta 60-luvun alkupuolella: silloin kunnan väkiluku on korkeimmillaan, yli 11 000 asukasta. 1960-luvun lopulla alkaa Ruotsiin muutto myös Sallasta ja väkiluku lähtee laskuun, tänä päivänä asukkaita on n. 3400. Vuosittain väkiluku hetkellisesti tuplaantuu, kun entiset ja nykyiset sallalaiset kokoontuvat keskellä kesää viettämään Salla-päivää (19.7.) kirkonkylälle.

Museon jälleenrakennusajasta kertovassa osiossa on ennallistettu keittiö ja olohuone. Ne tuovat monelle vierailijalle mieleen muistoja isovanhempien kodeista, ja monia tuttuja esineitä ja asusteita voikin huoneista ja kaapeista bongailla. Kuinka moni nykylapsi tunnistaa vaikkapa View-Masterin? Entä miksi keittiöistä löytyi linnunsulista tehty viuhka? Museon kokoelmat perustuvat lahjoituksiin etenkin paikallisilta asukkailta. Sota- ja jälleenrakennusajan sekä Kuolajärven historian lisäksi oman huomionsa saa myös alueen keskeiset elinkeinot ja erityisesti metsätalous savottakulttuurin kautta.

-Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri ja työskentelee kuluvana kesänä Sallan museolla projekti- ja museotyöntekijänä.

***

Kesälukuvinkkinä haluan lämpimästi suositella itälappilaisen Juhani Karilan teosta Pienen hauen pyydystys (2019). Vaikka teos ei sijoitu Sallaan, se tavoittaa itälappilaisen tunnelman äärettömän hyvin. Maagista realismia, dekkaria ja lappilaista mielenlaatua yhdistävää teosta lukiessa voi tuntea kesäisen kuumuuden iholla ja kuulla hyttysten ininän korvissa – tosin täällä Lapissa se todennäköisesti on hyttynen korvassa, niitä kun on ihan loputtomasti tänä kesänä… Ja pelaahan kirjassa päähenkilö Elina katkoa Näkin kanssa. Ukkini oli niin kaukana Näkistä kuin mahdollista, mutta katkopelimme olivat melkein yhtä merkittäviä kuin kirjan Elinalle.