Kesä ja loma-ajat ovat suomalaisilla tunnetusti dekkareiden suurkulutusten aikaan – perinteisten kirjojen rinnalle ovat viime vuosina nostaneet suosiotaan äänikirjat. Myös television puolella nähdään paljon erilaisia rikos- ja jännityssarjoja. Mutta mitä löytyy radion puolelta? Pohdin lyhyesti kahden 1960-luvulla tehdyn dekkarikuunnelmasarjan kautta, mitä populaarikulttuurista innostunut kulttuurihistorioitsija saa irti jännityskuunnelmista. Valitsemani kuunnelmat ovat Hyvää iltaa, nimeni on Cox: Tytöllä on sata nimeä (1966) ja Maigret ja Hotelli Majesticin murhat (1962).

 

Hyvää iltaa, nimeni on Cox!

Herrasmiesseikkailija ja uhkapeluri Paul Cox tuli suomalaisille tutuksi erityisesti kuunnelmien kautta. Rolf ja Alexandra Beckerin luoma brittiläinen hahmo seikkaili 1950- ja 60-luvuilla niin kirjoissa ja kuunnelmissa kuin tv-sarjassa ja elokuvassa. Paul Coxissa on hieman samaa kuin aikalaisessaan, agentti James Bondissa. Kauniit naiset, seikkailut ja laadukkaat alkoholijuomat siivittävät molempien miesten elämää, mutta siinä missä Bond toimii Hänen Majesteettinsa palveluksessa Englannin hyväksi, Paul Cox toimii pikemmin uhkapelin ja oman päänsä hyväksi.

Yleisradio esitti Coxista kertovia sarjoja ensimmäisen kerran 1956-57, joskin tallennetta näistä ei ole säilynyt. Jälkipolville kuunneltavaksi on jäänyt sen sijaan vuoden 1966 kuunnelma Tytöllä on sata nimeä, joka esitettiin viimeksi uusintana vuonna 2015 ja joka on julkaistu myös CD-formaatissa. Kuunnelmasarjasta tunnetaan kenties parhaiten sen vihellettävästä tunnussävelmästä, joka oli Siegfried Franzin käsialaa. Esimerkiksi muusikko Hector kirjoittaa muistelmissaan, kuinka hän osaa ”vieläkin viheltää Hyvää iltaa, nimeni on Cox -sarjan tunnarin, mutta en muista yhdestäkään jaksosta mitään, vaikka niitä kuunneltiin intensiivisesti iltatolkulla. Siis kaikki kuuntelivat.” (Heikki Harma: Hector – asfalttihippi, 2017).

Paul Coxina Yleisradion sarjassa esiintyi Joel Rinne sekä 50- että 60-luvulla. Rinne oli radion puolella tullut jännityskuunnelmien ystäville tutuksi esittäessään Francis Durbridgen luomaa Paul Templea. Radioteatterin ajanvieteosaston esimiehenä pitkään toimineen Antero Alpolan mielestä tämä ei ollut hyvä ratkaisu: vuonna 1988 ilmestyneissään muistelmissaan Viihdevuosien vilinässä Alpola kuvaa Coxia sivistynyttä ja naimisissa olevaa Templea ”kepeämmäksi” ja ”liukkaammaksi”, joskin toki herrasmieheksi. Rooliin olisi Alpolan mielestä sopinut paremmin Helge Herala – joka saikin tilaisuutensa Coxin roolissa vuonna 1969 Yleisradion viimeisessä Cox-sarjassa.

 

Maigret ja hotelli Majesticin murhat

Komisario Jules Maigret on belgialaisen Georges Simenonin luoma etsivä. Tuottelias kirjailija kirjoitti pitkän uransa aikana yli 80 romaania ja useita novelleja Maigret’n ja tämän apulaisten tutkimuksista. Maigret kuuluu dekkarikirjallisuuden tunnetuimpiin nimiin Sherlock Holmesin, Hercule Poirot’n, Sam Spaden ynnä muiden ohella. Useiden fiktiivisten kollegoidensa tavoin Maigret’n tutkimukset ovat siirtyneet myös muihin mediamuotoihin, kuten elokuviin, televisioon ja radioon.

Yle julkaisi kuusiosaisen kuunnelman Maigret ja hotelli Majesticin murhat Areenaan vuonna 2017, alkujaan kuunnelma ilmestyi vuonna 1962. Kuunnelman tunnussävelmänä on Ron Grainerin sävellys ”The Maigret theme”, jonka säveltäjä oli alun perin luonut BBC:n tuottamaa Maigret-sarjaa varten vuonna 1960. Postuumisti ilmestyneissä muistelmissaan Aamukahvilta Kankkulan kaivolle – Ylen ystävällistä 1960-lukua (2016) Antero Alpola kirjoitti ihmetelleensä kuinka Simenon hyväksyi Yleisradion muuhun maailmaan nähden todennäköisesti vaatimattoman tekijänpalkkiotarjouksen romaanisovituksesta, mutta arveli, että ”eipä [Simenon] ollut meikäläisten rahojen tarpeessa” ja kuunnelma oli Alpolan mielestä myös mainosta Simenonin teoksille laajemminkin. Maigret-romaaneja julkaistiin runsaasti suomeksi etenkin 50- ja 60-luvuilla.

Hotelli Majesticin murhat uusintaesitettiin vuonna 1982. Tuolloin Etelä-Suomen Sanomissa kirjoitettiin aiheesta näin: ”Rikoskirjallisuuden kentässä komisario Maigret poikkeaa edukseen myös laadullisesti. Tavanomaistakin tyypillisimpine elämäntapoineen hän on monin kerroin uskottavampi hahmo kuin joku Hercule Poirot tai Isä Brown. Alamaailman hämärimpiä kujia tallustaessaan Maigret onnistuu välttämään jännitysviihteen yleensä suosiman räikeän väkivallalla mässäilyn.” (Etelä-Suomen sanomat 19.1.1982)

 

Kuunnelmista kulttuurihistorioitsijan silmin

Yleisradion kuunnelmatuotannossa jännityskuunnelmat nousivat enemmän esiin 1940-luvun lopulta lähtien etenkin Outsiderin (Aarne Haapakoski) kirjoittamien Kalle-Kustaa Korkin seikkailujen myötä. Paavo Oinonen kirjoittaa väitöskirjassaan, että vaikka Yleisradion ohjelmajohto suhtautui nihkeästi jännityskuunnelmiin, esimerkiksi Kalle-Kustaa Korkkia esitettiin vuodesta 1945 vuoteen 1961. Suositun sarjan nähtiin vetoavan kansan makuun ja tuovan kuulijoita radioiden ääreen. Ennen Coxia ja Maigretia, ulkomaisten jännityskuunnelmien tietä Yleisradiossa avasivat Paul Temple -sarjat. Ari Honka-Hallila katsoo niiden myötä kuuntelevan yleisön päässeen myös ulkomaisen sarjaviihteen pariin, jolla olisi jatkossa televisio-ohjelmistossa tärkeä rooli.

Vaikka Cox-kuunnelmassakin on hitaammat hetkensä, on se kokonaisuudessa nopeammin etenevää kuin Maigret’n tutkimukset. Vaikka välillä Maigret kollegoineen joutuu nopean toiminnan pariin, on pääpaino enemmän pohdiskelulla, hahmojen välisillä keskusteluilla, ja vyyhdin hiljattaisella aukeamisella. Toisin kuin suoraan radiolle kirjoitetussa Cox-sarjassa, Maigret-radiotulkinnassa edetään Simenonin tarinoiden tyyliä mukaillen. Kuuntelija on myös erilaisessa asemassa tietojen osalta: Maigret-kuunnelma etenee komisarion mukana ensimmäisen murhan tapahduttua ja kuulija ratkaisee tapausta Maigret’n kanssa. Cox-kuunnelmassa taas päähenkilö on suurimmalta osin mukana kohtauksissa, mutta välissä on myös esimerkiksi poliisien kesken tapahtuvia kohtauksia, joista kuulija saa tietoa, jota Coxilla ei tarinan siinä vaiheessa ole; niinpä kuulijalla on etu ratkaista tapaus ennen Coxia.

Kuunnelmat, kuten herroista kertovat romaanitkin, ovat dekkarilajeissaan hyvin erilaisia. Cox-tarinat ovat Paul Temple -tarinoiden tapaan sekoitus jännitystä ja mysteeriä, yhdistäen klassiseen brittiläistyyliseen murhamysteeriin ripauksen kovaksikeitettyä dekkaria. Georges Simenonin Maigret-tarinat taas edustavat modernia poliisiromaanin genreä psykologisella otteella. Cox-tarinoissa fokus on seikkailussa ja nopeissa käänteissä, Maigret-tarinoissa pohditaan syvällisesti ihmisen moraalia ja sitä, mikä tekee ihmisestä hyvän tai pahan.

Molemmat kuunnelmat edustavat omaa tekoaikaansa, mutta ovat sisällöltään myös ajattomia: niissä ei tarkennetaan ajallisesti tapahtumien aikaa, vaan kuulija voi sijoittaa tapahtumat mielikuvituksessaan myös johonkin toiseen aikakauteen, kuin myös ne voitaisiin uudelleentulkita toisena vuosikymmenenä. Näiden 60-luvun kuunnelmien aikakaudesta saa kuitenkin vihjeitä esimerkiksi käytetystä kielestä: varsinkin Coxissa 60-luvun Bond-tarinoista tuttu seksismi, naisten tytöttely ja kutsuminen ”kullannupuiksi” särähtää ikävästi korvaan vuonna 2020. Paikallisesti kuunnelmat sijoittuvat paikkojen dialogissa mainitsemisen perusteella Lontoon seuduille (Cox) ja Pariisiin (Maigret). Kuunnelmien näyttelijät olivat aikanaan kuulijoille myös tunnettuja valkokankaalta ja teatterin lavalta: nimirooleissa kuullaan Joel Rinnettä ja Sasu Haapasta, ja sivuosissa esiintyvät mm. Jussi Jurkka, Heidi Krohn, Sakari Jurkka, Leo Riuttu ja Hillevi Lagerstam.

Itseäni kulttuurihistorioitsijana kiinnostaa näissä kuunnelmissa kaksi asiaa: niiden monimediaalisuus sekä niiden vähäiset jäljet tänä päivänä.

Monimediaalisuus näin kattavalla kentällä, kuin Cox ja Maigret esiintyvät, tarjoaa näiden dekkaritarinoiden kuluttajille monenlaisia tulkintoja ja näkemyksiä herrojen seikkailuista. Radiokuunnelma toimii visuaalisiin tv- ja elokuvatulkintoihin nähden eri tavoin, ja jännityksen rakentamisessa ei voida käyttää hiljaisuutta/puhumattomuutta samaan tapaan kuin valkokankaalla. Jännitys ja rikosten tutkinta luodaan äänimaiseman ja dialogin kautta, ja verisyyden määrä on oikeastaan kuulijan mielenkuvituksen varassa. Molemmista herroista löytyy myös eri mediavälineiden tulkintoja eri Euroopan maista. Cox-kuunnelmia versioitiin Suomen lisäksi ainakin Norjassa, ja Saksassa hahmo siirtyi myös valkokankaalle ja tv-ruudulle. Maigret-tarinoita on adaptoitu televisioon ja elokuviin Ranskan lisäksi myös erityisesti Iso-Britanniasta, viimeisimpänä vuosina 2016-2017 ITV:n tuottama sarja, jonka pääosassa nähtiin suomalaisillekin tuttu, komediahahmo Mr. Beanina parhaiten tunnettu Rowan Atkinson. Eri maiden tulkinnat eri vuosikymmeniltä luovat monipuolista näkemystä samasta hahmosta, ja olisi houkuttelevaa tehdä vertailua eri maiden tulkintojen kesken medioiden väliset erot huomioiden. Miten norjalainen Cox eroaa suomalaisesta, tai ranskalainen Maigret brittiläisestä?

Kuunnelmista jääneet jäljet ovat erityisen kiinnostavia siinä mielessä, että niitä on lopulta aika vähän. Kuten aiemmin mainitsin, Cox-sarjan vihellystunnariin liittyy paljon muistoja sen aikanaan radiosta kuulleilla, ja vuonna 2015, kun sarja uusintaesitettiin radiossa, noita muistelmia tuotiin jonkin verran myös esille – tai niihin törmää satunnaisissa yhteyksissä, kuten Hectorin muistelmissa. Maigret-kuunnelmasta taas en tietoja ole paljoa löytänyt, ja vaikka sarjoissa esiintyi useita tunnettuja ajan näyttelijöitä, ei esimerkiksi heidän muistelmissaan tai elämäkerroissaan viitata radiotöihin yhtä paljon kuin elokuva- tai teatteriuraan. Esimerkkinä toimii vaikkapa molemmissa kuunnelmissa esiintyvä Jussi Jurkka. Lauri Meren Jurkka-elämäkerran Tuntematon tähti (2015) lopussa on suht kattavat listaukset näyttelijän elokuva-, tv- ja radioesiintymisistä, mutta radiokuunnelmien listauksesta puuttuu Maigret-kuunnelma, kuten myös pari muuta Ylen viime vuosina Areenassa julkaisemaa kotimaista käsialaa olevaa jännityskuunnelmaa. Cox-kuunnelma mainitaan, mutta listauksen lopussa ”esiintymisenä”, vaikka Jurkan rooli tarinassa on juonen kannalta keskeinen yksityisetsivä Richardson eli Coxin paras ystävä.

Yritin myös löytää 60-luvun aikalaisarvioita näistä kahdesta kuunnelmasta digitoiduista sanoma- ja aikakauslehdistä, mutta sellaisia ei vastaani tullut, mikä on myös kiinnostavaa. Käsitettiinkö nämä jännityskuunnelmat lehdistössä sellaisena viihteenä, jota ei koettu tärkeäksi käsitellä millään tavoin? Vaikuttiko asiaan kenties television yleistyminen ja siten huomion kiinnittyminen lehdistössä television jännitysviihteeseen? Maigret-kuunnelmasta etenkin olisin odottanut jotain tulevan vastaan, sillä Maigret-kirjoistakin viitteitä löytyi. Olisi kiinnostavaa päästä tutkimaan Yleisradion arkistoa ja selvittää, mitä näistä kuunnelmista löytyisi esimerkiksi ohjelmapäätöksiä koskevissa aineistoissa. Kuunnelmia Yleisradiossa tuotti teatteriosaston kuunnelmapuoli kuin myös ajanvietepuoli – nämä 60-luvun kuunnelmat kuuluvat tietääkseni molemmat ajanvietepuolen tuotantoon, ja siten niitä tuotannon näkökulmasta voi tarkastella enemmän viihteenä kuin vakavana radiodraamana. Lukiessani eri tutkimuksia ja muistelmia jännityskuunnelmatuotantoihin liittyen, keskustelu viihteen roolista ja jännityskuunnelmien merkityksestä nousee paljon esille. Paavo Oinonen kirjoittaa, kuinka ohjelmajohto samaan aikaan torjuessaan ”matalaa” viihteellistä kulttuuria loi sille vakiintuvaa pohjaa ohjelmistossa. Tämä ei koskenut pelkästään jännityskuunnelmatuotantoa, mutta on mielestäni myös erikoista, kuinka jäljet kylmenevät 60-luvulle kuunnelmien osalta tullessa – pääpaino tutkimuksissa on 50-luvun jännityskuunnelmissa.

Ajattelin tämän blogitekstin syntyvän nopeasti, mutta mitä enemmän yritin etsiä tietoa sarjoista, sitä syvemmälle aiheeseen ajauduin, ja aivojeni vangiksi jäi silti runsaasti kysymyksiä. Populaarikulttuurin tutkijana minua erityisesti kiinnostaa se, miksi jokin teos jää marginaaliin, melkein unohduksiin, vaikka sillä olisi edellytyksiä nousta laajempaan tietoisuuteen. Dekkarifanina pohdituttaa myös lajityypin asema kuunnelmakentällä suhteessa muihin genreihin ja tyylilajeihin verrattuna. Coxin kaltaisen kevyen jännitys/rikosviihteen osalta ymmärrän sen hieman paremmin: kyse on massakulttuurista, kioskikirjallisuudesta, jota kulutetaan ja unohdetaan – tai se jää elämään suuren yleisön muistoihin ja puheisiin. Maigret taas edustaa kirjallisuutta, jota arvotetaan myös kirjallisuudenlajina, ei vain dekkarina. Sen luulisi jättävän jälkiä myös enemmän.

Niin, se kuuluisa Cox-sarjan vihellys – sen voi kuunnella esimerkiksi täältä (linkki avautuu uuteen ikkunaan ja Youtube-videoon).

Elina Karvo
Kirjoittaja on kulttuurihistorian tohtorikoulutettava, dekkari- ja Jussi Jurkka-fani ja jännityskuunnelmien ystävä.

 

Lähteitä:
Alpola, Antero: Aamukahvilta Kankkulan kaivolle. 2016.

Alpola, Antero: Viihdevuosien vilinässä. Karisto 1988.

Arvas, Paula ja Ruohonen, Voitto: Alussa oli murha. Johtolankoja rikoskirjallisuuteen. Gaudeamus 2016.

Honka-Hallila, Ari: Paul Temple, pehmeäksi keitetty radiodekkari. Lähikuva 2/2001.

Karvo, Elina: Herrasmiesseikkailija Paul Cox. Ruumiin kulttuuri – Suomen Dekkariseuran lehti. 2/2016

Oinonen, Paavo ja Mähkä, Rami: Fiktio kulttuurihistorian tutkimuksen lähteenä ja kohteena. Teoksessa Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Cultural History – Kulttuurihistoria 10, 2012.

Oinonen, Paavo: Pitkä matka on Tippavaaraan… Suomalaisuuden tulkinta ja Yleisradion toimintaperiaatteet radiosarjoissa Työmiehen perhe, Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja ja Kankkulan kaivolla 1945-1964. Suomen kirjallisuuden seura 2014.

Yle: Jos synnyit 1940-luvulla, muistat ehkä – Sinun tarinasi. URL: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/07/01/jos-synnyit-1940-luvulla-muistat-ehka-sinun-tarinasi