Nurinkurisia maailmoja ja sukupuolitettuja piloja – karkauspäivän viettoa 1900-luvun alun Suomessa.

Kerran neljässä vuodessa vietettävän, helmikuun loppuun sijoittuvan karkauspäivän aika on taas käsillä. Nykyihmiselle karkauspäivä on lähinnä vain tavallinen päivä muiden joukossa, mutta moni tuntee vielä perinteen, jossa karkauspäivä merkitsi naimattomille naisille oikeutta ottaa ohjat omiin käsiinsä ja kosia mielitiettyään. Mies puolestaan pystyi halutessaan lunastamaan itsensä vapaaksi hankkimalla kosijattarelleen hamekankaan tai muita lahjoja.

Suomalaista kansankulttuuria tutkinut kansa- ja kielitieteilijä sekä historiantutkija Kustaa Vilkuna kirjoitti Vuotuisessa ajantiedossa (1950), miten suuren yleisön parissa leikillisesti vanhojenpiikojen merkkipäiväksi muodostunut karkauspäivä tunnettiin kansanperinteessä päivänä, jolloin naimaiän ylittäneet naiset joutuivat Kyöpelinvuorelle tai – kuten Karjalassa ja Etelä-Savossa sanottiin – raatikkoon. Kutsuttiinpa paikkaa sitten Kyöpelinvuoreksi, Kööpeliksi taikka raatikoksi, kuvitteellista paikkaa yhdisti uskomus siitä, että vain siveänä pysyneet vanhatpiiat pääsivät sinne. Kyseessä ei siis ollut ollenkaan sellaisesta häpeällisestä asiasta, joksi se näyttää myöhemmin määrittyneen, vaan sitä pidettiin osoituksena ikäneidon kunniallisuudesta. Vilkunan mukaan siveän elämän turvaama tie neidon paratiisiin ei kuitenkaan yleensä houkutellut naisia avioliiton lailla, vaan he olivat valmiita valitsemaan raskaamman polun päästäkseen naimisiin. Vanhan keskieurooppalaisen, mutta Suomeen verrattain myöhään rantautuneen perinteen mukaan karkauspäivä antoi myös naisille kosintaoikeuden ja mahdollisuuden päästä tähän tavoiteltuun avioituneen naisen asemaan. Vilkunan osin yksinkertaistetut näkemykset muun muassa sukupuolten oletetusta tasa-arvosta kertovat toki paljon omasta ajastaan, mutta hänen kommenttinsa karkauspäivästä tavallisesta päiväjärjestyksestä poikkeavana ja  naisten kosintaoikeuteen kiihottavana toimintana on keskeistä mietittäessä karkauspäivään liittyvää puhetta ja etenkin komiikkaa 1900-luvun alun Suomessa.

Viime vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä karkauspäivää vietettiin kahdesti, vuosina 1904 ja 1908. Karkauspäivistä kirjoittelu ja uutisointi näkyivät myös sanoma- ja pilalehtien palstoilla muun muassa humoristisissa kirjeenvaihtoilmoituksissa, mainoksissa ja suoranaisissa pilakuvissa ja -jutuissa. Elettiin suomenkielisten pilalehtien kulta-aikaa, jolloin muun muassa nuorsuomalaisten äänenkannattaja Velikulta sekä suomettarelaisten Tuulispää kommentoivat satiirisesti ajankohtaisia tapahtumia. Karkauspäivä karnevalistisena ja vallitsevat säännöt nurinkuriseksi kääntävänä päivänä olikin herkullista ainesta pilailulle sekä etenkin luokka- ja sukupuolirooleilla vitsailulle. Karkauspäivä näkyi keveänä sukupuolileikittelynä muun muassa kirjeenvaihtoilmoituksissa, joissa ilman heilaa jääneet tytöt etsivät itselleen seuraa nuorista pojista. Vastaavasti myös miehet saattoivat vedota karkauspäivän läheisyyteen seuranhakuilmoituksissaan ja tarjota tuttavuuttaan “rikkaille leskille ja vanhoillepiioille”, joiden oletettiin heittäytyneen epätoivoon karkauspäivän jo mentyä ohitse. Nurinniskaisia sukupuolirooleja käytettiin karkauspäivän kirjeenvaihtoilmoittelussa kevyeen flirttiin ja vitsailuun, ja useimmat ilmoitukset olivat myös muuten humoristisia aina nimimerkkejä myöten. Kukapa tietää, mahtoivatko Bulevardin postitoimistoon kirjeitä odottaneet Ompelukone, Prässirauta, Sakset, Sormustin ja Neula saada lemmekkäitä viestejä Kuuselta, Männyltä, Pajulta, Tuomelta, Koivulta ja kumppaneilta, jotka toivoivat iloisten ja reippaiden tyttöjen yhteydenottoja Yrjönkadun kahvila Kanervaan? (Työmies 13.2.1908 ja 15.2.1908)

2. Työmies 13.2.1908 1. Työmies 15.2.1908

Työmies 13.2.1908 ja Työmies 15.2.1908 

Gregoriaanisessa ajanlaskussa 1500-luvun lopulta lähtien karkauspäivä on määrittynyt aina joka neljännen vuoden helmikuulle, kuitenkin siten, että tasoista vuosisadoista ainoastaan joka neljäntenä on karkausvuosi. Käytännössä tämä siis merkitsi sitä, että vuoden 1600 jälkeen seuraava tasalukuinen karkausvuosi osui vasta vuoteen 2000, ja niinpä 1900-luvun taitteessa elettiinkin peräti kahdeksan vuotta ilman karkauspäivää. Karkausvuosien pitkää taukoa kommentoitiin huhtikuussa 1903 pilalehti Tuulispään julkaisemassa jutussa, jossa nimimerkillä Anna Leena  kirjoittanut ikäneito ilmaisi tuohtumuksensa siitä, että lehti eräässä aikaisemmassa numerossaan oli ilmoittanut aprillipäivän sijoittuvan seuraavana vuonna torstaihin – jättäen siis kokonaan huomioimatta sen tosiseikan, että karkauspäivä siirtäisi päivää yhdellä eteenpäin. Karkauspäivää kuumeisesti odottaneiden vanhojenpiikojen sanansaattajana toiminut Anna Leena uhkasi jopa henkilökohtaisesti saapua lehden toimitukseen vaatimaan korjausta asiaan, mikäli toimituksessa ei oikaistaisi vääryyttä.

Heti Anna Leenan kirjeen jatkeeksi julkaistiin nimimerkillä Myrsky toimituksen vastine, jossa hieman moitiskeltiin kirjoittajaa ymmärtämättömyydestä aprillipilaa kohtaan. Kiinnostavinta on kuitenkin kirjoituksen päättävä lause, jossa Myrsky toteaa: “Sillä vaikka olemmekin suuria kauniin sukupuolen ihailijoita, on meillä kuitenkin tavaton kauhu kaikkia naimattomia, 9 karkausvuotta nähneitä saman sukupuolen edustajia kohtaan.” (Tuulispää Nro 8, 17.4.1903) Tässä lukijakirjeen muotoon puetussa kirjoittelussa lienee ennen kaikkea kyse lehden sisäisestä vitsailusta, jossa naurunalaiseksi tehdään kärsimättömäksi käynyt naimaton, jo varttuneeseen ikään ehtinyt nainen, jolle ainoastaan karkauspäivä tarjoaa mahdollisuuden päästä avioliittomarkkinoille. Sekä aprillipäivän että karkauspäivän yhdistäminen samaan vitsiin ikään kuin automaattisesti latistaa myös tämän naimattomien naisten kosintapäivän hassutteluksi, jolla ei sen kauaskantoisempia vaikutuksia normaaliin päiväjärjestykseen palatessa ole.

3. Tuulispää 17.4.1903 kuva

Tuulispää 17.4.1903 (ylhäällä)

4. Velikulta 29.2.1908

     

 

 

 

 

 

Velikulta 29.2.1908 (ylhäällä ja alhaalla) 

5. Velikulta kansi 29.2.1908

Pilalehti Velikulta julkaisi helmikuussa 1908 kokonaan karkauspäivälle omistetun teemanumeron, joka jo kansikuvassaan ilveili tälle nurinkuriselle päivälle ja naisten tilapäiselle vallalle, joka ei ainakaan pila-aineistossa perustunut kahdenkeskiseen sopimukseen, vaan siihen, että vanhatpiiat melkeinpä väkipakolla ottivat tai huijasivat miehet uhreikseen. Lehden esipuheessa päivää luonnehdittiin naisten juhlaksi, joka: “…on kaikkien onnettomien, kissan kanssa kehräämään jääneiden siveiden siskoisten juhla. Heillä on lupa jännittää kaikki voimansa pelastuakseen vanhanpiikuuden kirouksesta.” (Velikulta Nro 4, 29.2.1908) Velikulta toivotteli rauhaa ja myötätuntoa miespuolisille lukijoilleen tilapäisen epäjärjestyksen ja naisvallan sietämisessä, ja naisille puolestaan menestystä yrityksissään päästä nauttimaan avioliiton ”monimakuisesta hedelmästä”. Ironisella “Rakkautta”-otsikolla varustetussa kansikuvassa esiintyy viiksekäs, naisten huomiosta ilmeisen kärsivä herrasmies, jonka pää pilkistää ruusun terälehtien lomasta. Kukan piikikkäillä varsilla parveilee miestä tavoittelevia naisia kissoineen, ja vaatetuksesta päätellen asialla lienevät niin palvelusväen kuin sivistyneistönkin edustajat.

Lehden samaisessa numerossa julkaistiin myös nimimerkillä Teppo ja Viksari pitkä runo “Vanhanpojan vaiheet karkauspäivänä”, joka kuvaa koomisesti, miten karkauspäivänä maailmankirjat olivat miesnäkökulmasta todellakin täysin hullunkurisesti. Kertomuksen vanhapoika joutuu heti aamusta lähtemään pakosalle kotoaan, jossa Maija-piika on käynyt yllättäen perin tungettelevaksi. Runossa palvelijan epämiellyttävä, iän myötä lakastunut ulkomuoto on vahvassa ristiriidassa äkillisesti puhjenneeseen fyysiseen himokkuuteen ja yllättävään nuoruuden hehkuun. Ulkomaailmakaan ei järjestystä ylläpitävine tahoineen tarjoa miesparalle turvaa, sillä hulluttelun valtaan joutuneen naiset uhmaavat jopa poliisin auktoriteettia tämän ympärillä hyppien ja liehakoiden. Ei edes vetäytyminen parturiliikkeen suojiin pelasta vanhaapoikaa naisten kovakouraisilta otteilta, ja myös ravintolasalin miehinen maailma on joutunut naisten valtaamaksi. Koko kaupunkilainen elämänmuoto, jossa kaikki tavoitetut miehet naidaan miltei väkipakolla, saa aivan absurdeja ja kertojan näkökulmasta ilmeisen painajaismaisia muotoja.

Keskiajan ja renessanssin naurua tutkineen Mihail Bahtinin mukaan karnevaaleissa ruumiillistui ajatus naurun totaalisesti läpäisemästä maailmasta. Tällöin kaikki hierarkkiset suhteet, etuoikeudet, normit ja kiellot kumoutuivat, mutta ainoastaan hetkellisesti. (Bahtinista ja karnevalismista ks. esim. Hietalahti (2015) ja Kustaa H.J. Vilkuna (2000)) Karkauspäivän karnevalistinen luonne ilmenee Velikullan tarinassa kaikenlaisten sukupuoli- ja luokkanormien keikauttamisena ylösalaisin. Vuosisadan vaihteen herraskaisessa ja monin tavoin kaksinaismoralistisessakin kulttuurissa pidettiin vallan hupaisana ajatusta siitä, että ikääntynyt kotiapulainen olisi onnistunut naimaan yhteiskunnalliselta statukseltaan huomattavasti korkeammalla olevan isäntänsä. Kiinnostavalla tavalla tässä nurinpäin käännetyssä todellisuudessa naiset myös ottivat haltuunsa tiloja, jotka eivät lähtökohtaisesti heille kuuluneet, kuten parturiliikkeen ja ravintolan ruokasalin. Hetkellisen vapauden huumassa naisten käytös muuttuu täysin holtittomaksi ja kahlitsemattomaksi – mutta ainoastaan yhden päivän ajaksi, ja vain vahvistaakseen ajatusta, että naisten hallitsemassa maailmassa kaikki todellakin oli aivan sekaisin.

6. Velikulta 29.2.1908 runo 1    7. Velikulta 29.2.1908 runo 2

8. Velikulta 29.2.1908 runo 3        Velikulta 29.2.1908 

9. Velikulta 29.2.1908 runo 4

10.Velikulta 29.2.1908 runo 5

Viime vuosisadan alkupuolen karkauspäiväpilailut sijoittuvat kiehtovasti ajankohtaan, jossa yhteiskunta oli modernisoitumassa, luku- ja kirjoitustaitoisten kansalaisten määrä lisääntyi ja viestintämuodot laajenivat kasvavan lehdistön ja kehittyvän teknologian myötä. Vaikka avioliittoa pidettiin monilla tavoin tavoiteltuna asiana ja yhteiskunnan perustana, suhtauduttiin siihen myös ironisesti “monimakuisena hedelmänä”, joka ei aina suinkaan taannut auvoisaa eloa. Karkauspäiväkomiikassa naisten osallisuus ja vaikutusmahdollisuudet kohdistuivat avioliittoon, johon he usein kieroudella ja jopa väkipakolla onnistuivat poloiset miehet kahlitsemaan. Ehkä siksi, että kyse oli tietoisesti vain yhden päivän karnevalismista, saattoi mielikuvittelu ja pilailu yltyä varsin uskaliaaksikin.

 

Lähteet:

Alkuperäislähteet:

Tuulispää Nro 8, 17.4.1903

Työmies 13.2.1908

Työmies 15.2.1908

Velikulta Nro 4, 29.2.1908

Kirjallisuus:

Hietalahti, Jarmo: “Huumorin kahlittu vapaus.” Teoksessa Huumorin skaalat. Esitys, tyyli, tarkoitus. Toim. Seppo Knuuttila, Pekka Hakamies ja Elina Lampela. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2015.

Kivistö, Sari: “Uskonnollisen pilkan poetiikkaa 1900-luvun taitteen suomalaisissa pilalehdissä.” Teoksessa Huumorin skaalat. Esitys, tyyli, tarkoitus. Toim. Seppo Knuuttila, Pekka Hakamies ja Elina Lampela. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2015.

Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1994 [1950]

Vilkuna, Kustaa H. J.: “Herranperkeleet ja nakumannit. Säätyläistön ja rahvaan välinen ristiriita suomalaisessa kansanomaisessa huumorissa 1550-1850.” Teoksessa Naurava työläinen, naurettava työläinen. Näkökulmia työväen huumoriin. Toim. Joni Krekola, Kirsti Salmi-Niklander ja Johanna Valenius. Työväen Historian ja Perinteen Tutkimuksen Seura, 2000.

Kuukauden ilmiö

Takatalvi

Viikko sitten sosiaalisessa mediassa puhutti lähes jokakeväinen ilmiö, takatalvi. Esimerkiksi Turussa ja pääkaupunkiseudulla oli perjantainvastaisena yönä satanut lunta. Vaikka lumi suli nopeasti pois, ehti sen ilmaantuminen maaliskuiseen maisemaan herättää monessa ihmisessä tunteita. Havainto säätilan muutoksesta haluttiin myös jakaa: huomasin Facebookin uutisvirrassa tilannetta kuvaavia päivityksiä, kuvia ja meemejä. Takatalvea kuvaavia meemejä löytyy niitä etsivälle lukemattomia ja kuvapalvelu Instagramissakin on takatalvi-avainsanalla yli 11 000 kuvaa.

hashtag onsiiskevät
Nimimerkki vilitsan Instagramiin viime perjantaina laittama kuva avainsanalla #onsiiskevät. Kuva: vilitsa

Säätilasta puhuminen ja omien havaintojen jakaminen eivät ole uusia ilmiöitä. Kuten vuodenaikojen kulttuurihistoriaa tutkiva Silja Laine kertoo, ihmisten kirjeenvaihdon historiaa tarkasteltaessa voi löytää paljon mainintoja säätilasta. Kirjeissä on kerrottu oman voinnin lisäksi esimerkiksi säästä. Kertomalla siitä, millainen sää on ollut, kirjeen kirjoittaja on sijoittanut itsensä maailmaan. Säästä kirjoittaminen sitoo ihmisen aikaan ja paikkaan, mutta myös osaksi luontoa. Saman voi ajatella pätevän myös sosiaalisessa mediassa takatalvesta viestejä ja kuvia lähettävien ihmisten kohdalla.

Keväisen lumisateen kommentoiminen sosiaalisessa mediassa liittyy myös säästä puhumisen pitkään historiaan. Laine muistuttaa, että säästä puhuminen on edelleenkin osa tapakulttuuria ja yksi small talkin muodoista, helppo ja turvallinen keskustelun aloitus.

Takatalvesta puhutaan usein negatiiviseen sävyyn. Maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa termiselle keväälle ajoittuneet yöpakkaset ja lumisateet ovat ymmärrettävistä syistä olleet kamala asia: takatalvi on voinut myöhästyttää kevätkylvöjä, mikä taas on merkinnyt vaaraa. Mirkka Lappalaisen teos ”Jumalan vihan ruoska” (2012) käsittelee vuosien 1695–1697 suurta nälänhätää. Oikukkaat sääolosuhteet rajuista halloista kesiin, ”jota ei koskaan tullut”, johtivat nälänhätään, joka yhdessä kulkutautien kanssa tappoi kolmasosan väestöstä.

Takatalvi ei uhkaa nykyihmisen henkeä Suomessa, mutta herättää edelleenkin kielteisiä tunteita. Laine kertoo, että esimerkiksi matkustamisen yleistyminen on vaikuttanut siihen, kuinka koemme Suomen kevään. Ulkomaanmatkoilla Suomessa asuvien ihmisten on helppo havaita itse, kuinka esimerkiksi muualla Euroopassa kevät on maalis- ja huhtikuussa jo pitkällä. Ero korostuu valoa kohti matkanneille kotimaahan palatessa. Eron huomaaminen voi lisätä kärsimättömyyttä ja toivetta nopeammin etenevästä keväästä. Muistan itse erään kevään, jolloin huhtikuun aikana kävin keväisessä Amsterdamissa, palasin kevääseen vasta heräävään Turkuun ja muutin vielä talviselta tuntuvaan Kuhmoon. Amsterdamin, Turun ja Kuhmon eri vaiheissa olevien keväiden kokeminen peräjälkeen tuntui pidentäneen kevättä ehkä hiukan turhankin pitkäksi.

Funland meemi
Funland-nimisessä Facebook-yhteisössä viime vuoden keväällä jaettu meemi. Meemi: Mr Perkele/Funland

Pitkältä tuntuvat keväät ja takatalvet herättävätkin ihmisissä kärsimättömyyttä, mikä on voimistunut nykyisessä online-ajassa. Odotamme kevättä ja luonnon heräämistä, mutta Suomessa kevät yleensä antaa odottaa itseään ja sisältää takapakkeja. Kevät on suosittu aihe runoudessa ja musiikissa, mutta nimenomaan takatalvesta kertovia teoksia on vähemmän. Itselle tulee mieleen ainoastaan takatalven koittaessa monien metallimusiikista pitävien ystävieni sosiaaliseen mediaan linkkaama Mokoman Takatalvi-kappale, jossa takatalven saapuminen vie laulun minäkertojan viimeisetkin voimat jaksaa talven yli. Yhdysvalloissa ”blackberry winter”, myöhemmin keväällä ilmenevä kylmä jakso, taas on innoittanut useita kappaleita. Esimerkiksi samanniminen kappale esiintyy yhdysvaltalaisen Mitch Millerin vuonna 1955 listaykköseksi kivunneen The Yellow Rose of Texas -levyn b-puolella.

Ihmiset usein toivovat vuodenaikojen olevan tietynlaisia ja etenevän lineaarisesti. Laine korostaa, että takatalvi kuuluu luonnon kiertokulkuun. Vuodenajat eivät myöskään koskaan ole täysin samanlaisia. Ideaali keväästä tai muustakaan vuodenajasta ei voi toteutua myös siksi, koska vuodenajat eivät ikinä ole juuri sellaisia kuin haluaisimme niiden olevan.

Joillekin takatalvi on kuitenkin mukava asia. Innokkaille hiihtäjille se voi mahdollistaa pääsyn vielä kerran kirkkaille hangille. Keväthankien ihanuus näkyy esimerkiksi vuonna 1935 julkaistun Talvinen Suomi -teoksen kuvissa. Kirja sisältää Suomen talvea käsittelevän kuvakilpailun satoa. Kevään merkitys näkyy siinä, että iso osa kuvista esittää nimenomaan kevättalvea. Vuodenajan ihanuus on siinä, että se mahdollistaa hiihtämisen auringonpaisteessa: eräässäkin kuvassa hiihdetään uimapuvussa.

talvinenhiihtäjä
Kuva teoksesta Talvinen Suomi (WSOY, 1935).

Etelään suuntautuvan matkailun lisäksi onkin matkattu keväällä kohti talvea: nykyäänkin etelässä asuvat hiihtoharrastajat saattavat suunnata vielä huhtikuussa Pohjois-Suomeen päästäkseen kotiseudulta jo uupuville hangille. Laine ehdottaa, että keväinen hiihtomatkailu Lappiin voi olla eteläsuomalaisille tapa välttää kevään loppumattomalta tuntuva pituus.

Pidimme tai emme takatalvesta, on sen kommentoiminen selvästikin osa ihmisenä olemista.

 

Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran sihteeri ja tiedotustiimin jäsen.