Metsä oli niellyt lapsen varjoihinsa, eikä kukaan tiennyt, löytäisikö hän enää takaisin. Yön jo langetessa hätääntyneet vanhemmat lähtivät metsään lyhtyjä kantaen, sukulaistensa ja naapureidensa kanssa, etsimään kadonnutta poikaa, mutta turhaan. Kun lapsesta ei näkynyt jälkeäkään heidän sydämiinsä hiipi kauhistuttava ajatus: oliko susilauma tai jokin muu metsän peto raadellut hänet?

Tämä kertomus sisältyy 1100- ja 1200-lukujen taitteessa Gran Sasson vuoristossa, Rooman itäpuolella Apenniineilla, eläneen erakko Francuksen pyhimyselämäkertaan. Tarinan mukaan poika oli lähtenyt seuraamaan isäänsä, joka vei härkiä ja lampaita metsälaitumille, mutta oli eksynyt polulta ja harhautunut yhä syvemmälle metsän uumeniin. Hän harhaili koko päivän, kunnes epätoivoisena ja uupuneena nukahti. Vanhemmat ymmärsivät pojan kadonneen vasta illan suussa isän palatessa paimenesta kotiin.

Kun etsinnät osoittautuivat turhiksi, murheen murtamat vanhemmat suuntasivat pyhimyksenä pidetyn Francuksen haudalle ja rukoilivat hartaasti poikansa puolesta. Ja katso! Metsä luovutti saaliinsa takaisin. Aamun koittaessa poika löytyi vahingoittumattomana metsän laidalta. Kun häneltä kysyttiin, miten hän oli selvinnyt yksin yön pimeydessä, hän vastasi: ”Eräs munkki antoi minulle illalla leipää ja juustoa, viipyi luonani yön ja toi minut aamun sarastaessa tähän paikkaan. Hän sanoi: ’Katso, isäsi ja äitisi tulevat luoksesi, älä pelkää.’ Sitten hän poistui.”

Kaikki ymmärsivät: tuo munkki oli ollut Francus.

Tämä tarina on yksi esimerkki siitä, miten metsä on kautta historian näyttäytynyt sekä uhkana että pelastuksen paikkana. Metsän arvoituksellisuus ja siihen liittyvät symboliset merkitykset ovat toistuvia teemoja erityisesti keskiaikaisissa teksteissä. Juuri tällaisia metsäkäsityksiä tutkii Koneen säätiön rahoittama hanke ”Puhetta metsistä. Metsä epistemologisena välineenä sydänkeskiajan Etelä-Italiassa”. Sen keskiössä ovat kysymykset, miten keskiajan tekstit rakensivat metsän merkityksiä ja kuinka nämä merkitykset liittyvät aikakauden uskonnollisiin ja sosiaalisiin muutoksiin. Hanke kuuluu Koneen säätiön ”Metsän puolella” -ohjelmaan, jonka tavoitteena on lisätä ymmärrystä metsien monista merkityksistä sekä tuoda uusia ääniä ja lähestymiskulmia metsäkeskusteluun.

Miksi sydänkeskiaika ja juuri Etelä-Italia?

Sydänkeskiaika (n. 950- n. 1300) oli ratkaiseva ajanjakso sekä metsien kehityksen että niistä puhumisen tapojen kannalta. 900-luvun alkupuolelta lähtien ilmaston lämpeneminen vauhditti väestönkasvua ja lisäsi tarvetta uusille viljelymaille. Tämä johti laajamittaiseen metsien raivaamiseen, kun sekä muinaisia aarniometsiä että varhaiskeskiajalla uudelleen metsittyneitä alueita hakattiin pelloiksi ja laitumiksi. Metsänraivauksen myötä syntyi uusia kyliä, jotka Italiassa sijaitsivat usein kukkuloilla. Tämän muutoksen keskeisiä toimijoita olivat aatelisto ja hallitsijat, mutta ennen kaikkea suuret luostarit, joiden vaikutus ulottui sekä konkreettiseen maanmuokkaukseen että metsää koskevan ajattelun muovaamiseen.

Samaan aikaan, kun metsiä hävitettiin, niistä myös kirjoitettiin ja puhuttiin enemmän kuin koskaan aiemmin. Erityisesti Etelä-Italia oli tässä keskustelussa keskeinen alue, sillä se sijaitsi latinalaisen, kreikkalaisen ja islamilaisen kulttuurin risteyskohdassa, jossa taloudellinen elpyminen kulki käsi kädessä kulttuurisen kukoistuksen kanssa. Alueen luostarit olivat oppineisuuden keskuksia, joissa metsiin liittyvä keskustelu kiteytyi: niissä kirjoitettiin, käännettiin ja kopioitiin valtava määrä tekstejä, jotka käsittelivät metsää eri näkökulmista.

Tekstejä metsästä: hankkeen lähdeaineisto

”Puhetta metsistä” -hankkeen tutkimusaineisto kattaa laajan kirjon erilaisia lähteitä: maanomistusasiakirjoja, metsiä käsittelevää runoutta, pyhimyselämäkertoja, ritariromaaneja, liturgisia tekstejä ja tieteellisiä käsikirjoituksia. Näiden tekstien kirjoittajille metsä saattoi näyttäytyä taloudellisena resurssina ja omaisuutena, mutta yhtä lailla vaarallisena ja kaoottisena tilana – tai hengellisen kilvoittelun ja Jumalan kohtaamisen paikkana. Metsän merkitykset olivat moninaisia eivätkä rajoittuneet vain yhteen tulkintamalliin.

Monet näistä metsää koskevista käsityksistä juontuivat antiikin kirjallisuuteen, mutta sydänkeskiaika toimi ikään kuin pullonkaulana, joka valikoi, mitä antiikin perinnöstä siirtyi tuleville sukupolville ja millä tavoin tuohon perintöön suhtauduttiin. Luostareissa muovaillut ajatukset ja luostarien välittämät tekstit ovat vaikuttaneet merkittävästi siihen, millaiseksi länsieurooppalainen metsäkeskustelu on historian saatossa kehittynyt.

Keskiaikaiset kertomukset metsissä asuneista pyhistä miehistä ja heidän tarjoamastaan suojelusta, vaikka niiden taustalla olisi todellinen tapahtuma, sulautuivat usein osaksi laajempaa kertomaperinnettä. Ne vahvistivat ja muokkasivat vanhoja arkkityyppisiä tarinoita, jotka esiintyvät monissa eri kulttuureissa. Juuri tällainen on kertomus metsän keskelle joutuneesta lapsesta, joka saa ihmeellisen suojeluksen. Tämä topos kuuluu vanhimpien yleismaailmallisten kertomusteemojen joukkoon, ja sen voi löytää niin kansanperinteestä, kristillisestä traditiosta, myyteistä kuin kirjallisuudestakin. Kertomuksen miljöö kuitenkin vaihtelee kulttuurista toiseen: joissakin tarinoissa eksymisen näyttämönä on aarniometsä, toisissa erämaa, viidakko, vuoristo, joki tai meri – ympäristön mukaan muuttuva villi ja arvaamaton luonto.

Läntisessä kulttuurissa tämän kertomusaiheen juuria voidaan jäljittää esimerkiksi tarinaan Oidipus-lapsesta, joka hylätään Kithairon-vuorelle kuolemaan mutta jonka paimen löytää ja pelastaa. Suomalaiselle lukijalle läheisempi versio löytyy virren numero 971 alkusanoista: ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, vaan ihana enkeli kotihin vie.” Tässä yhteydessä korpi on symbolinen tila: maailma täynnä vaaroja ja eksymisen mahdollisuuksia, joiden keskellä ihminen tarvitsee johdatusta ja turvaa.

Vuosisatainen keskustelu

Vaikka metsäkeskustelu on vuosisatojen saatossa muuttunut, tietyt peruskysymykset ovat pysyneet samoina: onko metsä uhka vai suojapaikka? Kuinka paljon sitä voidaan hyödyntää? Ja kenen ehdoilla metsän tulevaisuus määräytyy? Keskiajan teksteissä metsä näyttäytyy monimerkityksisenä: se voi olla vaarojen ja petojen asuttama arvaamaton tila, mutta myös vetäytymisen ja hengellisen kilvoittelun näyttämö. Sama jännite on edelleen läsnä – metsän pelottavuus ei ole kadonnut, erityisesti silloin kun keskustellaan sen eläimistöstä. Susikeskustelut ovat tästä ajankohtainen esimerkki. Toisaalta metsä mielletään yhä hyvinvoinnin lähteeksi, rauhoittumisen ja mietiskelyn paikaksi, aivan kuten keskiajan luostariteksteissä.

Metsää on aina myös käytetty. Keskiajallakin sitä pidettiin taloudellisena resurssina, omaisuutena, jota saattoi omistaa, myydä ja hyödyntää. Samoin nykyään metsän arvoa mitataan usein taloudellisin mittarein, ja sen käyttöä ohjaavat pitkälti liiketoiminnalliset intressit. Toisaalta monet ajattelevat metsän merkityksen ulottuvan paljon laajemmalle. Se ei ole vain raaka-ainevarasto, vaan myös ekosysteemi, jonka hyvinvoinnista huolehtiminen on kestävän ihmistoiminnan edellytys.

Sydänkeskiajalla metsän raivaaminen johti paikallisiin ympäristöongelmiin, kuten tulviin, mutta ongelmat eivät vielä olleet eksistentiaalisia. Nykyisin luontokato ja ilmastonmuutos ovat tehneet metsästä globaalin kysymyksen. Keskustelu metsien merkityksestä on laajentunut, mutta samat teemat toistuvat: pelko ja suojelu, hyödyntäminen ja säilyttäminen. Metsään liittyvä kaksijakoisuus ei ole vain menneisyyden ilmiö – se on edelleen tapa, jolla ymmärrämme ympäröivää maailmaa.

”Puhetta metsistä” -hanketta johtaa dosentti Teemu Immonen Turun yliopistosta ja siinä työskentelevät hänen ohellaan tutkijat FT Anni Hella (Turun yliopisto), FT yliopisto-opettaja Outi Kaltio (Helsingin yliopisto) sekä tutkimusavustaja FM Jutta Laitila (Turun yliopisto). Lisäksi hankkeen kanssa läheistä yhteistyötä tekee professori Edward Schoolman (University of Nevada, Reno).

Kirjoittaja: Teemu Immonen

Suomen luonnon päivää vietetään 26. elokuuta. Suomen ympäristökeskus SYKE ja muut kampanjaan osallistuneet kannustavat kansalaisia tekemään luontohavaintoja ja ilmoittamaan niistä osoitteessa laji.fi. Kansalaishavainnot tuottavat tärkeää tietoa luonnosta ja sen muutoksista luonnontieteilijöiden käyttöön. Ihmiset ovat havainnoineet luontoa myös menneinä vuosikymmeninä, ja menneisyyden kansalaishavainnoilla on kerrottavaa aikansa lajistosta. Fauna et Flora Fennica -tutkimushankkeessa tutkitaan kulttuurin-, kielen- ja historiantutkimuksen keinoin historiallisia lajihavaintoja.

Kansalaishavainnot jäivät syrjään lajien levinneisyyden tutkimuksesta vielä 1900-luvun puolivälissä ja sitä ennen. Siihen aikaan lähinnä luonnontieteilijöiden käsityksiä ja havaintoja pidettiin tarpeeksi objektiivisina ja näin tutkimuksellisesti arvokkaina. Fauna et Flora Fennica -hankkeessa tarkastellaan 1800-luvulta 1970-luvulle sijoittuvia kansalaishavaintoja, joita ei ole aiemmin järjestelmällisesti tutkittu. Tavoitteena on uudistaa ja täydentää käsitystä Suomen alueen lajistosta ja siinä tapahtuneista muutoksista. Tämä blogiteksti kertoo käynnissä olevasta tutkimuksesta ja sen lähtökohdista.

Hankkeessa etsitään havaintoja eläin- ja kasvilajeista digitoiduista sanoma- ja aikakausilehdistä. Lehdistössä kerrottiin eläimistä esimerkiksi silloin, kun niiden elinpiiri kohtasi ihmisen elinpiirin kanssa. Liito-orava löysi tiensä naulassa riippuneisiin sarkahousuihin Sulkavan Kammolan kylässä, “kiikuskeli telefoonilangoissa” Lappeenrannassa ja “tulla tupsahti” Mustilanmäen pappilaan Raudussa. Lisäksi ihmiset toivat lehtien toimituksiin kevään merkkejä kuten kukkivia kangasvuokkoja.

Uutiskynnyksen rikkoivat monesti harvinaisuudet ja uudet tuttavuudet. Kaulushaikara yleistyi 1800-luvun lopulta alkaen Suomen alueella erityisesti idässä. Tuo ”pirunlintu” ja ”tynnyriinhuutaja” herätti lehdistön mukaan paikallisissa kummastusta ja pelkoa. Linnun kauas kantavaa matalaa ääntelyä pidettiin yliluonnollisen olennon aiheuttamana – tai vain järven takaa kantautuvana lehmien mölyämisenä.

Eläin- ja kasvihavaintoja etsitään laajasta aineistosta sanahakujen avulla. Työtä haastaa muun muassa lajien nimistön ajallinen ja alueellinen variaatio: esimerkiksi liito-orava tunnettiin “siipioravana” ja “lento-oravana” ja hömötiaisesta käytettiin nimityksiä “metsätiainen” ja “katajatiitinen”. Lisäksi aineisto on varsin moninaista. Joukossa on niin päivämäärän ja katuosoitteen tarkkuudella kirjattuja havaintoja kuin vuosikymmenten taakse ulottuvia ympäripyöreitä muisteloita. Kaikki eläin- ja kasviyksilöitä koskevat havainnot eivät ole tarkkoja tai todenpitäviä, mikä edellyttää jatkuvaa tarkkuutta aineiston tulkinnassa.

Sanahakujen tulokset käydään läpi yksitellen lähdekriittisesti arvioiden ja hankkeen kannalta käyttökelpoisiksi todetut lajihavainnot paikkatietoineen kerätään ylös. Joistain lajeista sanahaku antaa niin paljon tuloksia, että paikkatietoja seulotaan aineistosta tietokoneavusteisesti. Kerätyt lajihavainnot merkitään lajikohtaisiin karttoihin, joiden pohjalta toteutetaan Suomen lajien historiallinen kartasto.

Tutkimushanke tuottaa uutta tietoa, joka valottaa Suomen luonnon monimuotoisuutta ja sen muutoksia pitkällä aikavälillä. Biologit voivat hyödyntää tietoa esimerkiksi perinnebiotooppityössä ja elinympäristöjen ennallistamisen suunnittelussa ja toteutuksessa. Tavoitteena on tiivistää humanististen ja luonnontieteellisten alojen tutkimusyhteistyötä.

Hanke tuottaa tietoa myös laajan yleisön sekä luonnonsuojelujärjestöjen ja muiden organisaatioiden saataville. Se tuo uusia näkökulmia keskusteluun ympäristöongelmista kuten lajikadosta sekä kiistanalaisista lajeista, jotka ovat osa Suomen lajistoa. Sanomalehtiaineiston tarkastelu esimerkiksi osoittaa, että merimetso ei hävinnyt Suomesta täysin 1910-luvulla kuten yleisesti väitetään. Lintu pesi Suomen alueella läpi 1900-luvun. Lisäksi vieraslajiksi leimattu isosorsimo, jonka juurakoita laivattiin Ruotsista ja istutettiin Suomen alueen vesistöihin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, kasvoi samaan aikaan Laatokan rannoilla.

Fauna et Flora Fennica tuottaa uutta tietoa Suomen alueella eläneiden ihmisten ja muiden lajien yhteisestä menneisyydestä. Samalla se rakentaa uudenlaisia näkökulmia ja voi herätellä ajattelemaan uusin tavoin lajien yhteisestä nykyisyydestä.

Hanketta johtaa Otto Latva ja siinä työskentelee monitieteinen joukko tutkijoita, jotka ovat Aino Jämsä, Noora Kallioniemi, Jere Kyyrö, Silja Laine, Heta Lähdesmäki, Heli Rantala, Hannu Salmi, Kirsi Sonck-Rautio ja Harri Uusitalo.

Hanketta rahoittaa Alfred Kordelinin säätiön Suuret kulttuurihankkeet -ohjelma. Hankkeen sivut: https://sites.utu.fi/faffe/

Aino Jämsä on kulttuurihistoriasta vasta valmistunut filosofian maisteri, joka on kiinnostunut monilajisen historian tutkimuksesta.

Lähteet:

Hufvudstadsbladet 1.5.1897

Karjala 4.9.1934

Laatokka 11.6.1898

Lappeenranta 29.6.1907

Luonnon ystävä 1901–1920

Pellervo 8/1910

Perä-Pohjalainen 13.4.1916

Savonlinna 16.4.1881

Warkauden lehti 29.5.1920

Viipurin Sanomat 2.9.1910

Östra Nyland 15.9.1900.

Kun vierailin ensimmäisen kerran Sagalundissa, oli toukokuu ja kevät hurmaavimmillaan. Kukat kukkivat ja puut, pensaat, nurmet kaikki viheriöivät. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, ja tunnelma oli kepeä, sillä tavoin kuin kevätpäivänä voi vain olla: valo tuntui iholla asti, kuukausia poissa olleet tuoksut herättivät aistit ja ympärillä väriloisto sai kaiken tuntumaan hyvin elävältä. Mikä ihana paikka viettää kevätpäivää! Toki paikka tarjoaa kiehtovat puitteet vierailulle myös muina ajankohtina.

Kemiönsaaressa Kemiössä sijaitseva Sagalundin museoalue on Suomen ensimmäinen ulkoilmamuseo. Jo tästä syystä paikka on kulttuurihistoriallisesti tärkeä ja merkittävä. Sagalundin museoalueen perusti vuonna 1900 Nils Oskar Jansson (1862–1927). Alueen esikuvana toimi ennen kaikkea Tukholmassa sijaitseva, vuonna 1891 perustettu ulkoilmamuseo Skansen. Nykyisin Sagalundissa on runsaasti Kemiönsaaren historiaan liittyviä rakennuksia, puutarha merkittävine kasvikokoelmineen ja esimerkiksi lapsille erilaisia leikkiympäristöjä.

Nils Oskar Janssonin lisäksi yksi merkittävä henkilö niin Kemiössä kuin Sagalundissa sen alkuajoista lähtien oli Adèle Weman (1844–1936). He olivat kummatkin kansakoulunopettajia, ja he perustivat yhdessä myös esimerkiksi Kemiön nuorisoseuran alueelle vuonna 1888. Sivistystyö, kulttuuri ja monenlainen yhteiskunnallinen vaikuttaminen oli heille tärkeää.

Janssonin ja Wemanin elämät tuntuvat kiehtovilta, eroavaisuuksineen ja kohtaamisineen. Jansson oli keräilijä ja ehkä monella tavoin omiin oloihinsa ja monien omien projektiensa pariin vetäytyvä henkilö. Jansson oli kiinnostunut monenlaisista asioista, ja hänen museoidusta kodistaan löytyykin muun muassa kivi-, simpukka- ja muita kokoelmia, taidetta, nikkarointihuone, kirjoja ja kirjansidontavälineet. Niin ikään kasvit olivat hänelle tärkeitä, ja yksi Janssonin esikuvista oli 1700-luvulla elänyt ja vaikuttanut kasvitieteilijä Carl von Linné. Jansson luetteloi tarkasti alueelle tuomansa ja istuttamansa kasvit, ja Sagalundin yhtenä tärkeänä osana olikin kasvitieteellinen puutarha. Jansson oli lisäksi intohimoinen historiaharrastaja, ja hän kirjasi historiaa ja siitä tekemiään tulkintoja lukuisiin vihkoihin ja kirjoihin. Hän kirjoitti myös päiväkirjaa.

Weman oli puolestaan seuraneiti, joka piti usein yhteyttä muihin ihmisiin ja tykkäsi juhlia lähes päivittäin. Hänen museoidusta kodistaan välittyykin juhlien tuntu, on soittimia, nuotteja, värejä, taidetta, astioita pöydillä, kauniita vaatteita, hattuja ja laukkuja siellä täällä. Vuonna 1911 valmistuneessa, Wemanille ja Janssonille eläkeläiskodiksi rakennetussa Villa Sagalundissa Wemanin puolella – itäpäädyssä oli hänen asuntonsa, kun taas länsipäätyä asutti Jansson – oli runsaasti vieraspetejä, kävihän hänen luonaan vieraita lähes päivittäin, ja monesti vieraat jäivät yöksi kylään. Näistä vierailuista Weman piti päiväkirjaa. Weman oli niin ikään etenkin suomenruotsalaisissa piireissä arvostettu kirjailija, näytelmäkirjailija ja runoilija, joka kirjoitti Parus Ater -nimimerkillä. Weman oli tuottelias kirjoittaja, ja hänen Villa Sagalundissa oleva kirjoituspöytänsä on hurmaava mustepulloineen, kirjepapereineen ja vihkoineen. Muutenkin hänen asunnossaan on runsaasti kauniita huonekaluja ja muita esineitä.

Kaikkiaan Sagalundin museoalue on kiehtova, kulttuurihistoriallisesti arvokas ja laajalti arvostettu sen alkuperäisyyden ja museohistoriallisen merkityksen vuoksi. Tänä päivänä museo saa lisäarvoa erityisesti siitä, että se on pystynyt säilyttämään ja dokumentoimaan hyvin perusteellisesti perustajiensa elämää. Näin ollen on hedelmällistä ja tärkeää tehdä myös akateemista tutkimusta alueesta ja siellä vaikuttaneista henkilöistä.

Tarinoiden lehto -hankkeessa tutkimmekin Sagalundin museomiljöötä ja sen kulttuurihistoriaa erityisesti juuri sen perustajajäsenten Nils Oskar Janssonin ja Adèle Wemanin elettyjen elämien sekä ympäristöelämäkertametodologian avulla. Tarkastelemme, miten yksilön elämä rakentuu suhteessa ympäristöön ja miten tämä eletty elämä tallentuu myöhemmin museotoiminnan tuloksena osaksi kulttuurista muistia.

Tieteellistä tutkimusta ja taiteellista työskentelyä yhdistävän hankkeen keskiössä ja mikrohistoriallisen analyysin kohteena ovat Sagalundin museoalueella sijaitsevat kulttuuripersoonien Janssonin ja Wemanin museoidut kodit sekä niiden ympärille rakentunut luontomiljöö, kasvit ja puutarha. Hankkeen tavoitteena on tuottaa uutta tietoa Sagalundin kulttuuriympäristön ja laajemmin saaristokulttuurin historiasta sekä Nils Oskar Janssonin ja Adèle Wemanin eletyistä elämistä sekä rooleista kulttuurisen muistin ja museomiljöön tallentamis- ja muodostumisprosesseissa.

Lisätietoja Tarinoiden lehto -hankkeesta löytyy osoitteesta https://sites.utu.fi/tarinoidenlehto.

Ajatuksia hankkeen synnystä voi puolestaan lukea hankkeen johtajan Maarit Leskelä-Kärjen blogikirjoituksesta, joka löytyy osoitteesta https://sites.utu.fi/tarinoidenlehto/tarinan-lahtopiste-miten-kaikki-oikein-alkoi.

Suosittelen lämpimästi kaikille käyntiä Sagalundissa! Lisätietoja paikasta löytyy heidän sivuiltaan osoitteesta https://sagalund.fi.

Karoliina Sjö on kulttuurihistorioitsija ja Tarinoiden lehto -hankkeen tutkija

Kulttuurihistorian dosentti Marika Räsänen toimii akatemiatutkijana myöhäiskeskiaikaisia reliikkejä koskevassa, viime vuonna käynnistyneessä hankkeessa Rethinking the Late Medieval Relic (c. 1200–1550). Hänellä on pitkäaikainen tutkimussuhde keskiajalla pyhimykseksi julistettuun teologi Tuomas Akvinolaiseen (1225–1274), jonka suuret juhlavuodet ovat nyt käsillä.

Löysin Tuomas Akvinolaisen levottoman ruumiin sattumalta. Aloitin artikkelin työstämisen Tuomaan ruumiin kuolemanjälkeisistä käänteistä Suomen Rooman instituutin silloisen johtajan Christian Krötzlin työryhmässä vuonna 2003. Aluksi arvelin peseväni aiheesta käteni, kun artikkelini olisi valmis. Samaan aikaan olin aloittelemassa väitöskirjaprojektia, jonka aihe oli aivan toinen.

Levoton ruumis koukutti mutta en antanut sille koko kämmentä. Olin varma, että niin rehevästä aiheesta olisi tehty jo monta väitöskirjaa erilaisista näkökulmista eikä siihen siten olisi järkevää tarttua.

Ensimmäisen tieteellisen artikkelin kirjoittaminen oli vaativaa ja aikaa vievää, ja samalla havaitsin yllättävän ison aukon tutkimustraditiossa liittyen Tuomaan ruumiin historiaan. Huolellisesti harkiten päädyin vaihtamaan väitöskirja-aiheekseni Tuomas Akvinolaisen reliikkien ”elämän ja teot”.

Jäin uuden aiheeni kanssa Roomaan. Mylläsin Vatikaanin kirjaston kokoelmia; käsikirjoituksia, painettuja lähdeteoksia ja tutkimuskirjallisuutta jäljittääkseni Tuomaan ruumiin vaiheita sen hautaamisesta vuonna 1274 Fossanovan luostariin Etelä-Italiaan, ruumiin salaisia siirtoja ja sen jakamisia osiin sekä lopulta yhden aikakauden päättänyttä juhlallista ruumiin siirtämistä Italian niemimaalta Toulouseen, Etelä-Ranskaan.

Päivät kirjastossa venyivät, työ oli hidasta. Löysin vähin erin teemaan liittyvää kiinnostavaa tutkimuskirjallisuutta. Suoranainen ”artikkelisuma” paikantui vuosiin 1923-25. Tuolloin oli juhlittu Tuomas Akvinolaisen erinäisiä ”sadansia vuosia” syntymästä, kuolemasta ja kanonisaatiosta. Tuskastuneena omaan etenemiseeni vannoin käsi jonkun juhlakirjan päällä (kuvainnollisesti), että väitöskirjani valmistuisi siten, että seuraaviin vuosijuhliin saisin minäkin kutsun.

Muistin lähemmäs parikymmentä vuotta vanhan lupaukseni joitakin viikkoja sitten. Heinäkuussa tulee 700 vuotta Tuomas Akvinolaisen kanonisaatiosta, ensi maaliskuussa 750 vuotta Tuomaan kuolemasta ja vuonna 2025 vietetään hänen syntymänsä 800-vuotisjuhlaa. Omaan Tuomas-juhlakiertueeseeni kuuluvat esitelmät ainakin Torontossa, Toulousessa ja Fossanovassa. Esitelmät kootaan useiksi artikkelikokoelmiksi ja monia muitakin Tuomaaseen liittyviä tutkimuksia on valmisteilla.

Mikä tärkeintä, parin vuoden päästä Tuomas Akvinolais-tutkimuksen tila näyttää jälleen aivan erilaiselta kuin sata – tai parikymmentä – vuotta sitten. Silti juhlavuositutkimus tuskin tuottaa suuria määriä merkittäviä uusia avauksia Tuomaan jälkivaikutuksen tarkasteluun. Toivo onkin niissä nuorissa tutkijoissa, jotka löytävät juhlajulkaisut, paikantavat luutuneet rakenteet ja traditioiden välistä pilkistävät aukot. Aukot, joihin voi tarttua monitieteisellä otteella ja ravistella esille jotain uutta esimerkiksi vallan, vaikuttamisen ja pyhyyden välisistä suhteista.

Lisätietoja Marikan tutkimushankkeista: https://sites.utu.fi/ossagloriosa/

Työskentelen tutkijana Pyöriäismuistot-tutkimushankkeessa, jossa tutkitaan ihmisten ja itämerenpyöriäisten yhteistä menneisyyttä Suomessa. Tutkimuksen aineistona ovat sanomalehti- ja arkistoaineistot sekä pyöriäisiä Suomessa nähneiden ihmisten haastattelut. Tutkimus on vasta alussa, mutta esittelen seuraavassa lyhyesti käynnissä olevaa tutkimusta ja sen lähtökohtia.

Olen aloittanut hankkeessa postdoc-tutkijana tammikuussa 2023 ja ensimmäisenä olen käynyt läpi suomenkielisiä digitoituja sanomalehtiaineistoja Kansalliskirjaston digitaalisen palvelun kautta. Näistä aineistoista olen kerännyt havaintoja siitä, missä pyöriäisiä on nähty ja analysoinut, miten pyöriäisiin on sanomalehdissä suhtauduttu. Tällä hetkellä työskentelen 1930-luvun aineistojen parissa, joten tässä esiin tulevat havainnot eivät ulotu sitä pidemmälle.

Sanomalehtiaineistojen perusteella pyöriäisiä on havaittu Suomen rannikkoalueilla 1800-lopulta 1930-luvulle aina Haaparannan Seskaröstä Viipurin Kyrönniemelle asti. Suhtautuminen pyöriäisiin on vaihdellut eri aikoina ja eri alueiden lehdissä. Keskeisiä aineistosta nousevia puhetapoja ovat pyöriäisten käyttäminen eksoottisen luonnon merkitsijöinä esimerkiksi matkakirjallisuudessa, pyöriäishavaintojen leimaaminen ”mätäkuun jutuiksi” eli huijauksiksi sekä pyöriäisten esittäminen spektaakkelina. Myös käytännöllinen suhtautuminen pyöriäisiin yhtenä kalastajien saaliina näkyy aineistoissa.

Viihteen ja ajanvietteen tutkijana olen kiinnostunut erityisesti niistä uutisista, joissa pyöriäisistä kirjoitetaan spektaakkelina. Esimerkiksi 1920-luvulla Suomessa kiersi markkinanähtävyytenä täytetty pyöriäinen, joka lehtimainoksen mukaan ”ammuttiin konekiväärillä” edellisenä kesänä. Tämä ilmoitus on julkaistu muun muassa Tornion Lehdessä tiistaina 6.3.1923. Kyseessä on toinen kahdesta pyöriäisestä, jotka surmattiin Nauvossa kesäkuussa 1922. Täytetyn pyöriäisen kohtalon selvittäminen on yksi johtolanka, jota olen seurannut tutkimusartikkelia varten ja tarkempi kuvaus tapahtumista julkaistaan myöhemmin.

Täytettyjen eläinten ja erilaisten luonnontieteellisten eläinnäyttelyiden historiaa tutkimalla voi tarkastella ihmisten suhtautumista muunlajisiin eläimiin. Toinen tutkimushankkeessa työn alla oleva tutkimusartikkeli keskittyy pyöriäisten levinneisyyteen 1800-luvun lopulta 1900-luvun puoleenväliin. Havaintojen pitkän aikavälin tarkastelu auttaa ymmärtämään, millaisia muutoksia on tapahtunut suhtautumisessa eläimiin, miten puhetavat ovat muuttuneet ja toisaalta miten sanomalehdistössä tapahtuneet muutokset näkyvät esimerkiksi käytetyssä retoriikassa tai muuttuvissa juttutyypeissä.

Pyöriäismuistot-hanke on laajemman HumBio-hankkeen alahanke. Laajempi hanke tutkii ihmisten suhdetta meriympäristöjen kadonneisiin, uhanalaisiin, tulokas- ja vieraslajeihin Suomessa. Keskeistä molemmissa on tarkastella ihmisten suhdetta muuttuvaan biodiversiteettiin humanististen alojen näkökulmasta. Hankkeet tuottavat Itämeren biodiversiteettiä koskevaa uutta tietoa tutkijoiden, päätöksentekijöiden ja laajan yleisön käyttöön. Hankkeissa tehdään yhteistyötä luonnontieteilijöiden kanssa, ja Pyöriäismuistot-hanke toimii yhteistyössä ympäristöministeriön ja Turun ammattikorkeakoulun kanssa.

Ihmistieteellisiä lähestymistapoja ympäristökysymyksiin sekä ihmisen ja luonnon suhdetta käsittelevää tutkimusta voi lähestyä esimerkiksi humanistisen ympäristötutkimuksen, ympäristöhumanismin ja enviromental humanities -kattokäsitteiden avulla. Yhteistä lähestymistavoille on ajatus siitä, että ympäristöön liittyviä kysymyksiä ja luontoa koskevia keskusteluja tulee tarkastella historiallis-kulttuurisissa konteksteissa ja valtaan liittyvissä viitekehyksissä. Näin avautuvat ihmisen, kulttuurin, talouden ja luonnon monimutkaiset ajalliset kytkökset.

Ympäristöhistorian viitekehyksen lisäksi pyöriäishankkeessa on kysymys mediahistoriasta ja siitä, miten median representaatiot ja diskurssit paljastavat tai heijastavat kunkin aikakauden kulttuuria ja suhtautumista muunlajisiin eläimiin. Hankkeessa sovelletaan myös digitaalisten ihmistieteiden menetelmiä, sillä aineistot ovat sähköisiä ja niitä tarkastellaan tietokoneavusteisesti. Tämä työ jatkuu myös osin saman työryhmän Fauna et Flora Fennica -tutkimushankkeessa, jossa tarkastellaan Suomen alueen eläin- ja kasvilajistoa historian-, kulttuurin- ja kielentutkimuksen keinoin. Hanke on saanut rahoituksen keväällä 2023 Alfred Kordelinin säätiön Suuret kulttuurihankkeet -ohjelmasta.

Etsimme Pyöriäismuistot-hankkeeseen haastateltavaksi ihmisiä, jotka ovat nähneet pyöriäisen Suomen luonnossa tai kuulleet kerrottavan tarinoita kohtaamisista pyöriäisten kanssa. Jos sinulla on tällaisia havaintoja, ota yhteyttä nmmkal (a) utu.fi tai käy vastaamassa 31.10.2023 mennessä kyselyyn osoitteessa https://link.webropolsurveys.com/S/D1352E50D1E19A97.

Lue lisää hankkeista:

Pyöriäismuistot – ­Ihmisten ja pyöriäisten yhteinen menneisyys Suomen merialueella https://sites.utu.fi/pyoriaismuistot/

Kadonneet, uhanalaiset ja saapuneet lajit – Ihmisten suhde Itämeren muuttuvaan biodiversiteettiin (HumBio) https://sites.utu.fi/humbio/

Fauna et Flora Fennica – Suomen historiallinen eläin- ja kasvilajisto https://sites.utu.fi/faffe/

Noora Kallioniemi on kulttuurihistorian tutkijatohtori Turun yliopistosta. Hän on erikoistunut media-aineistoihin ja työskentelee postdoc-tutkijana Pyöriäismuistot-hankkeessa.

Mikael Agricolan kirjoittaman Abckirian (1543) jälkeen suomenkielinen lastenkirjallisuus käsitti pitkään etenkin katekismusaapisia, joissa aakkosten opettelu ja lukemaan oppiminen yhdistettiin kristinuskon perusteiden tuntemiseen. Esimerkiksi Johannes Gezelius vanhemman kirjasta Lasten paras tawara (Yxi paras lasten tawara) (1666) ilmestyi useita painoksia eri puolella Suomea myös 1800-luvun puolella. Suomenkieliselle rahvaalle suunnattu kirjallisuus oli ennen kaikkea uskonnollista kirjallisuutta. Lukemaan oppiminen merkitsi tulemista osaksi kristillistä yhteisöä, ja varsinkin luterilaisuus korosti lukutaitoa myös ripille pääsyn edellytyksenä.

1800-luvun alkupuolella painokulttuuri alkoi kehittyä ja kirjojen sekä muiden painotuotteiden määrä kasvoi Euroopassa. Ulkomaiset kirjat kiersivät etenkin oppineiden ja säätyläisten parissa. Varsinkin saksankielisellä alueella uusia kirjoja painettiin runsaasti, ja mukana oli myös erilaisia näytelmiä, romaaneja, tieteellisiä julkaisuja sekä lastenkirjoja. Myös Viipuri oli kytkeytynyt saksankieliseen kulttuuripiiriin, sillä se oli osa niin kutsuttua Vanhan Suomen aluetta, jonka Venäjä oli valloittanut Ruotsilta 1700-luvun sodissa. Muiden Venäjän Itämeren maakuntien tavoin saksasta tuli kulttuurielämän ja koulutuksen keskeinen kieli Vanhassa Suomessa. Saksankielisten vaikutteiden merkitys säilyi itäisessä Suomessa myös sen jälkeen, kun Vanhan Suomen alue liitettiin osaksi autonomista Suomen suuriruhtinaskuntaa vuonna 1812.

Jo ennen kansallista heräämistä ja niin kutsutun Viipurin fennomanian kukoistusta 1830-luvulta alkaen Viipurin saksankieliset oppineet olivat kiinnostuneita suomen kielestä ja Suomen menneisyydestä. Puhutaankin niin kutsutusta ”Viipurin romantiikasta”, joka nousi etenkin vuonna 1805 perustetun Viipurin lukion opettajien parissa. Esimerkiksi lukion opettajana ja piirikoulujen tarkastajana toiminut August Thieme (1780–1860), julkaisi vuonna 1808 saksaksi runoelman Finnland, jossa mainittiin myös Väinämöinen vuosikymmeniä ennen kuin Elias Lönnrotin kokoaman Kalevalan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1835.

Vain vähän myöhemmin vuonna 1813 Viipuriin asettunut Jaakko Juteini (Jacob Judén, 1781–1855) alkoi julkaista Cederwallerin kirjapainon kautta suomenkielisiä teoksiaan. Niin Juteini kuin myös kirjanpainaja Anders Cederwaller siirtyivät Viipuriin Turusta, jossa he molemmat olivat olleet kytköksissä Turun Akatemiaan. Juteini julkaisi ensimmäisen maallista ainesta sisältäneen aapisen Lasten kirjan vuonna 1816. Kirjasta otettiin myöhemmin lukuisia uusintapainoksia. Se myös huomioitiin Turussa. Reinhold von Becker kirjoitti Lasten kirjasta varhaisen kirja-arvion Turun Wiikko-Sanomiin vuonna 1821. Lasten kirjan ohella Juteini julkaisi myös vuonna 1816 oppaan Lyhyt Neuwo Lapsen Opettajalle sekä seuraavana vuonna kasvatusta käsittelevän kirjoituksen Puhe Lapsen Kaswatuksesta (1817).

Suomenkielinen lastenkirjallisuus alkoi näin nousta uudella tapaa Viipurissa 1810-luvulta alkaen, jolloin Cederwallerin kirjapaino aloitti toimintansa. Juteinin kirjojen lisäksi Cederwallerin kirjapaino painoi myös Herman Emanuel Hornborgin kirjan Wähän totuutta, kolmessa jako-luokassa: paljasta lupilupaisia satuja (1818), joka sisälsi kokoelman erilaisia luontoaiheisia kertomuksia, eläinsatuja ja faabeleita. Myöhemmin vuonna 1845 perustettu Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura edesauttoi voimakkaasti suomenkielisen kirjallisuuden levittämistä ja painotti alkuvaiheessa juuri oppikirjojen ja aapisten painamista suomen kielellä. Seuran kustantama Uusi Aapis-Kirja (1847), jonka pohjana toimi K.H.J. Ignatiuksen Tarpeellinen Lasten-kirja (1840), oli menestys ja siitä otettiin lukuisia painoksia.

Aapisten lisäksi Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura myös julkaisi ulkomaisten lastenkirjojen suomennoksia. Näin Viipurissa ilmestyi jo varhain muun muassa suomeksi käännettyjä satukokoelmia, kuten Th. Frimanin Lukemisia Suomen Rahwaalle, Wiipurista. Satuja (1849). Viipurissa ilmestyi myös Suomen ensimmäisenä nuortenkirjana pidetty Pietari Hannikaisen salanimellä ”Ulla-täti” julkaisema Serkukset (1848), joka hyödynsi saksalaisen kasvatusromaanin teemoja ja konventioita sovellettuna 1800-luvun alun Suomeen. Vain vähän myöhemmin Cederwallerin kirjapaino julkaisi saksalaisen Johann Christoph von Schmidtin kirjan Joulu Aatto, eli Onnen Poika (1853), jossa samaan tapaan kasvatusteemalla oli tärkeä merkitys. Kirjapainotoimintaa jatkoi Anders Cederwallerin leski Johanna Cederwaller poikansa kanssa aina 1860-luvun alkuun saakka.

Suomalaisuusliikkeessä toiminut Pietari Hannikainen toimitti myös 1857–59 ensimmäistä suomenkielistä lastenlehteä nimeltä Aamurusko. Lehti alkoi ilmestyä vain vähän sen jälkeen, kun muun muassa Zachris Topeliuksen toimittama Suomen ensimmäinen ruotsinkielinen lastenlehti Eos alkoi ilmestyä vuonna 1854. Viipurissa julkaistussa Aamuruskossa julkaistiin erilaisia kuvitettuja artikkeleita, eläinsatuja, jatkokertomuksia ja arvoituksia. Siinä näkyi vahva kiinnostus nykymaailman ilmiöihin, maantieteeseen ja luonnontieteisiin.

Lapsille suunnattu kirjallisuus oli tärkeässä roolissa siinä, miten suomen kieltä alettiin kehittää kirjakieleksi 1800-luvun alussa. Lapsille suunnatut kirjat ja lehdet sisälsivät monenlaisia kasvatuksellisia vaikutteita ja tavoitteita. Kuitenkin on arvioitu, että käytännössä lukutaito suomenkielisen väestön keskuudessa alkoi vahvistua kunnolla vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Viipurin 1800-luvun alun suomenkieliset lastenkirjat ovat kiinnostava esimerkki siitä, miten myös kansallinen herääminen oli kansainvälinen ja ylirajainen ilmiö, jossa erilaisten painotuotteiden leviämisillä oli merkittävä rooli.

Viipurissa 1800-luvun alussa julkaistuihin kirjoihin voi tutustua Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran ja Suomen Kansalliskirjaston digitoiman Bibliotheca Wiburgensis -kokoelman kautta, joka on kaikille avoimesti saatavilla.

Heidi Hakkarainen tarkastelee Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahaston tukemassa postdoc-hankkeessa 1800-luvun alun kansainvälisten kasvatusaatteiden vaikutteita Viipurin ja Vanhan Suomen alueen lapsille ja nuorille suunnatuissa kirjoissa.

Lähteet:

Bibliotheca Wiburgensis, Doria-julkaisuarkisto, Suomen Kansalliskirjasto. https://www.doria.fi/handle/10024/123483. Kokoelma sisältää Viipurissa Cederwallerin kirjapainossa ennen vuotta 1860 painettuja julkaisuja sekä vuonna 1845 perustetun Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran (VSKS) julkaisuja.

Thieme, August, Finnland. Toimitettu näköispainos vuoden 1808 julkaisusta. Toim. Robert Schweitzer. Aue-Stiftung, Helsinki 2012. Doria-julkaisuarkisto, Suomen Kansalliskirjasto. https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/171333/27_august_thieme_finnland_web.pdf?sequence=1

Kirjallisuus:

Ihonen, Markku, Suomalainen lastenkirjallisuus 1800-luvulla. Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Toim. Liisi Huhtala, Karl Grünn, Ismo Loivamaa ja Maria Laukka. Tammi, Helsinki 2003.

Koskivirta, Anu, Saksalainen sivistys, suomalainen kansa: kirjallisuus, kotiseutu ja kansankieli 1800-luvun alun Viipurin koulumaailmassa. Kuvaukset, mielikuvat, identiteetit. Viipurin kulttuurihistoriaa 1710–1840. Toim. Piia Einonen & Antti Räihä. Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, Helsinki 2018, 193– 242.

Koskivirta, Anu & Sanna Supponen: Valistus, tieto, tiede: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura aikojen tuulissa (1845–2021). Wiipuri.fi. 2021. https://wiipuri.fi/tarinat/valistus-tieto-tiede-viipurin-suomalainen-kirjallisuusseura-aikojen-tuulissa-1845-2021/

Kotkaheimo, Liisa, Lukemaan oppiminen – aapinen. Katsaus kehitystrendeihin ja funktioihin 1500-1950. ABC. Lukeminen esivallan palveluksessa. Toim. Esko M. Laine. Helsingin yliopiston kirjasto–Suomen Kansalliskirjasto, Helsinki 2002, 33–77.

Laine, Tuija, Kirjahistorian perusteet ja tutkimus. Kansalliskirjasto ja Suomen kirjahistoriallinen seura, Helsinki 2018.

Lehtonen, Ulla, Lastenkirjallisuus Suomessa 1543–1850: Kirjahistoriallinen tutkimus. Paino S. Tampere 1981.

Valtonen, Heli, Koulutus ja sosiaalinen liike. Suomen sodan jälkeen. 1800-luvun alun yhteiskuntahistoria. Toim. Piia Einonen & Miikka Voutilainen. Vastapaino, Tampere 2020, 349–374.

Länsi- ja Itä-Euroopan juutalaisten kärsimykset toisessa maailmansodassa, samoin kuin Suomesta keskitysleireille luovutettujen kohtalo, ovat tuttuja jokaiselle vähänkin historiaan perehtyneelle suomalaiselle. Kuitenkin myös miehitetyissä Pohjoismaissa vainottiin juutalaisia. Norjan ja Tanskan juutalaisten kokemukset Saksan miehitysaikana usein unohtuvat, kun puhutaan juutalaisvainoista.

Postdoc-projektissani Kirjoituksia miehitetystä Pohjolasta tutkin miehityksen kokemusta 1940-luvun Norjassa ja Tanskassa omaelämäkerrallisten lähteiden valossa. Aineistossani on myös juutalaisten kirjoittamia kirjeitä ja päiväkirjoja. Tässä blogitekstissä esittelen heistä yhden – Norjaan Itävallasta vuonna 1938 paenneen nuoren juutalaisnaisen Ruth Maierin.

Ruth Maier (1920–1942) on kenties tunnetuin Norjassa elänyt juutalaisten kansanmurhan uhri, sillä hänen päiväkirjamerkinnöistään ja kirjeistään julkaistiin kirja vuonna 2007. Ensimmäinen laitos oli norjaksi käännetty versio alun perin saksaksi kirjoitetusta aineistosta, mutta sittemmin Maierin tekstit on julkaistu myös alkuperäiskielellä ja esimerkiksi englanniksi ja ruotsiksi. Suomessa Maier kuitenkin tunnetaan huonommin, sillä suomeksi hänen päiväkirjaansa ja kirjeitä ei ole toistaiseksi julkaistu.

Niin Dittl, ja minä saavutan myös pian määränpääni. Norjassa! Minulla on jo viisumi passissa. Dita, olen todella rajattoman iloinen. Tällä viikolla matkustan siis Norjaan. Odotan vain matkalippuja, jotka herra Strøm aikoo lähettää minulle. […] Iloitsen todella … hölmöä tässä on se, etten osaa norjaa, saan olla todella ahkera ja opiskella siellä norjaa, voidakseni lukea enemmän muutaman kuukauden päästä.

(Ruth Maierin kirje Judith Maierille 21.1.1939, suom. Anna-Leena Perämäki)

Näin 18-vuotias Ruth Maier kirjoitti pikkusiskolleen Judithille tammikuussa 1939 asuessaan vielä Wienissä äitinsä kanssa. Itävallan pakkoliitos kansallissosialistiseen Saksaan oli tapahtunut vajaata vuotta aiemmin. Sen myötä juutalaisiin kohdistuneet vainotoimet olivat jo alkaneet myös Itävallassa, ja monet päättivät paeta turvattomaksi käyneestä kotimaastaan. Myös Maierit etsivät turvaa ulkomailta – Judith oli kirjeen päiväyksen aikaan jo Englannissa, ja Ruth onnistunut edesmenneen isänsä suhteiden avulla saamaan turvapaikan norjalaisesta Strømin perheestä. Seuraavan kirjeen Judithille helmikuun alussa 1939 hän kirjoittikin jo Norjan Lillestrømissä.

Kirjeet ja päiväkirja osoittavat, että nuori Ruth sopeutui hyvin uuteen elämäänsä Norjassa. Lyhyessä ajassa hän oppi norjaa niin hyvin, että suoritti seuraavana vuonna Suomen ylioppilastutkintoa vastaavan tutkinnon ja alkoi suunnitella yliopisto-opintoja. Keväällä 1940 kaikki kuitenkin jälleen muuttui:

Ja päivää myöhemmin se [miehitys] alkaa. En halua tietää, mitä tapahtuu. En halua uskoa, että siitä voi tulla kamalampaa kuin jos olisin ollut Itävallassa. Ei! … Minä toivon. En tiedä, mitä. Jälkeenpäin katsottuna se kaikki tulee jälleen tietoisuuteeni. Aivan yhtäkkiä.

(Ruth Maierin päiväkirja 10.4.1940, suom. Anna-Leena Perämäki)

Toisen maailmansodan sytyttyä syksyllä 1939 Norja julistautui puolueettomaksi. Huhtikuussa 1940 Saksa teki kuitenkin maahan yllätyshyökkäyksen ja onnistui valtaamaan sen parissa kuukaudessa. Norjan kuningas ja hallitus pakenivat Iso-Britanniaan ja perustivat pakolaishallituksen, Norjassa astui valtaan Vidkun Quislingin nukkehallitus. Niin myös Ruth Maier joutui jälleen kohtaamaan sen, mitä oli paennut hieman yli vuotta aiemmin.

Vielä muutaman vuoden Maier sai kuitenkin elää nuoruuttaan Norjassa. Kesällä 1940 hän tapasi vapaaehtoistyössä tulevan runoilijan Gunvor Hofmon, naiset ystävystyivät ja heistä tuli pariskunta. Seuraavat vuodet he asuivat ja kävivät töissä yhdessä eri puolilla Norjaa.

Marraskuussa 1942 Ruth pidätettiin vuokra-asunnostaan Oslossa. Yhdessä yli 500 muun tässä miehitysajan siihen asti suurimmassa poliisioperaatiossa vangitun juutalaisen kanssa hänet pakkosiirrettiin Norjasta laivalla. Joulukuussa 1942 hän päätyi Auschwitzin keskitysleirille Puolaan ja sai heti tulopäivänä surmansa kaasukammiossa.

Norjassa eli toisen maailmansodan alkaessa noin 2 200 juutalaista. Monet heistä onnistuivat pakenemaan Ruotsiin, mutta 772 kuljetettiin Maierin tavoin keskitysleireille. Tästä joukosta selviytyi hengissä vain 34.

Ruth Maier piti päiväkirjaa vuodesta 1933 aina pidätykseensä asti. Kirjeenvaihto Judith-siskon kanssa jatkui myös läpi Norjan-vuosien. Säilyneet päiväkirjat olivat Gunvor Hofmon hallussa vuoteen 1995 asti, jolloin ne päätyivät Jan Erik Voldille. Vuonna 2007 Vold käänsi ja toimitti Maierin päiväkirjat ja kirjeet. Ruth Maierin alkuperäisiä tekstejä, kahdeksaa päiväkirjaa ja 69:ää kirjettä, säilytetään Oslon holokaustitutkimuskeskuksen arkistossa. Materiaali on digitoitu ja vapaasti luettavissa.

Ruth Maierin päiväkirja ja kirjeet ovat arvokas dokumentti Anschlussin seurauksista juutalaisille Itävallassa, uudesta elämästä vieraassa maassa ja siitä, millaista oli olla juutalainen natsi-Saksan miehittämässä Norjassa. Tutkimusprojektini tarkoitus on valottaa Maierin ja monien muiden Norjassa ja Tanskassa sota-aikana eläneiden miehityskokemuksia sellaisina kuin ne heidän päiväkirjojensa ja kirjeidensä sivuille piirtyvät. Maierin tekstit tuovat pohjoismaista näkökulmaa kuvaamme holokaustista.

Teksti: Anna-Leena Perämäki