When did you receive your docentship at the University of Turku and where are you working now?

I received my docentship in the Cultural History of Ancient Persia in April 2024. I am currently a University Researcher at the University of Helsinki, and will start as Professor in Ancient Near Eastern history and culture in January.

What have you been researching and why?

In my doctoral research I explored the heavily debated issue of Persian influence on Jewish apocalyptic literature from the turn of the eras (c. 200 BCE-200 CE). Since a number of big ideas can be found in both Jewish and early Christian apocalypses and in Zoroastrian texts, historians and theologians have long suspected a cultural dependency of some kind. Using tools from the sociology of religion I argued that a close look at the historical context of the Achaemenid Persian Empire (c 550- 330 BCE) was necessary for an understanding of the relevant social and cultural phenomena.

My work since then has looked more closely at a variety of specific cultural issues, all with reference to social contexts of the Persian Empire. For example, I have looked at how understandings of Judean kingship were impacted by Persian kingship, how mythologies of creation related to Persian royal ideologies, and the ways local elites dealt with regime change. I have also been interested in issues of orality and literacy, and how understanding various types of media are important for how we reconstruct evolutions in culture in ancient history. The latter has also involved an interest in the ways the Ancient Near East has been portrayed in modern media, in particular film.

What are you researching now?

I am currently in the early stages of my ERC Advanced Grant “Work without End: Informal Taxation and Forced Labor within Persian Southern Levantine Temple Economy and Society.” This project investigates, among other things, how ancient cultural understandings of labor shaped the structure of ancient economies, primarily in relation to ancient temples and the issues of forced labor and informal taxation (social structures enabling state demands). It also asks how modern assumptions have impacted and hampered our understanding of the ancient economy.

What current debates does your research relate to?

My current research deals with fundamental assumptions concerning ancient societies, particularly with one question at the core of many contemporary debates: do economies determine society, or does society determine the economy? How much do cultural assumptions shape the tasks (labor) deemed possible and desirable? Are modern human systems (culture, society, economy) fundamentally different from ancient, pre-industrial ones?

What led you to cultural history in the first place?

My career path has been atypical, moving from Communications and Film Studies to the exploration of Judaeans and their literature in the Persian Empire, though an interest in human communication with a historical and sociological bent has permeated all my research. If we want to understand how humans communicate, we need to understand the cultures that give it its meanings as well as how it has changed through time.

What does the docentship in cultural history at the University of Turku mean to you?

The study of the Ancient Near East has a long tradition in Finland, but it has largely been based only in Helsinki. I hope with this docentship I will be able to help expose Turku historians and students to the field, and expand the contributions of Finland to its study.

Milloin sait dosentin arvonimen ja missä työskentelet nyt?

Sain kulttuurihistorian dosentin arvonimen helmikuussa 2024. Työskentelin tuolloin kulttuuridata-analytiikkalaboratorio CUDAN:issa Tallinnan yliopistossa. Siirryn tämän syksyn aikana takaisin ’kotiin’ Turun yliopistoon työskentelemään hankkeessa jossa tehdään tiivistä yhteistyötä Tallinnan yliopiston kanssa. Pääsen siis toimimaan ikään kuin siltana kahden minulle tärkeän yliopiston välillä, mikä tuntuu tosi hauskalta! Uudessa DIGHT -hankkeessa tuetaan digitaalisen kulttuuriperintöaineistohubin perustamista Tallinnan yliopistoon. Turun yliopisto tuo yhteistyössä Amsterdamin ja Bolognan yliopistojen kanssa toteutettavaan projektiin ennen kaikkea digitaalisten aineistojen tietokoneavusteisen tutkimuksen osaamista.

Mitä olet tutkinut ja miksi?

Näin jälkikäteen olen huomannut, että tutkimuksiini ovat aina liittyneet erilaiset maailmankuvat, niiden muutokset ja yhteentörmäykset. Olen erikoistunut Venäjän ja Puolan historiaan, mutta tutkimukseni ovat käsitelleet myös muita maita ja usein kansakuntien rajat ylittävä toimintaa, kuten tiedon, käsitysten, uutisten tai muodin liikkumista paikasta toiseen. Myös digitaalisuus ja tietokoneavusteiset tutkimusmenetelmät ovat olleet vahvasti mukana tutkimuksissani.

Tein väitöskirjani puolalaisen muodin markkinoinnin synnystä Neuvostoliiton markkinoilla 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa. Minua kiinnosti tutkia miten puolalaiset vaatekauppiaat kokivat muutoksen stalinismin ajasta suojasäähän ja kuinka heidän näkemyksensä omista mahdollisuuksissaan vaikuttaa kaupankäyntiin Neuvostoliitossa muuttui. Olin siis kiinnostunut kuinka ihmisten käsitykset omista toimintamahdollisuuksistaan muuttuvat poliittisten olojen ja kulttuurillisen ilmapiirin muuttuessa. Sysäyksen tutkimukseeni antoi havainto siitä, että yhtäkkiä 1950-luvun lopulla puolalaiset ulkomaankauppiaat alkoivat käyttää sanoja ’mainonta’ (’reklama’) ja ’markkinointi’ (’marketing’) kuvatessaan sisäisissä muistioissaan toimintaansa Neuvostoliiton markkinoilla. Tämä oli kiinnostava muutos, sillä tuohon aikaan sekä Puolassa että Neuvostoliitossa vallitsi suunnitelmatalous, johon on harvemmin liitetty markkinatalouden käsitteitä tai toimintatapoja.

Väitöskirjan jälkeen olen kehittänyt digitaalista historiantutkimusta Suomen yliopistoissa Digihist –hankkeessa Aalto-yliopistossa, tutkinut uutisten kansainvälistä leviämistä 1800-luvun sanomalehdistössä kansainvälisessä OceanicExchanges –hankkeessa ja venäjänkielisessä internetissä leviävien Venäjän keskiaikaan liittyvien pseudohistoriallisiten tarinoiden muotoutumista ja leviämistä Pseudohistoria -hankkeessa.

Parin viime vuoden aikana olen siirtynyt tutkimaan audiovisuaalisia aineistoja neuvostoliittolaisten uutiselokuvien muodossa. Uutiselokuvat olivat lyhyitä ajankohtaisista aiheista kertovia elokuvia, joita näytettiin 1900-luvulla elokuvateattereissa ennen illan varsinaista elokuvaa. Suomessa ja monessa muussa länsimaassa niiden tuotanto loppui 1960-luvulla televisiouutisten yleistyttyä, mutta Neuvostoliitossa, ja monessa muussa sosialistisessa maassa, niitä näytettiin aina 1990-luvulle asti. Koska Neuvostoliitossa uutiselokuvien tuotanto oli tarkasti vallanpitäjien ohjailemaa, on kiinnostavaa tarkastella millaisen kuvan ajankohtaisesti tärkeästä ympäröivästä maailmasta ne esittivät yleisölle. Uutiselokuvat ovat myös kiinnostava tutkimusaineisto siksi, että audiovisuaalisten aineistojen tietokoneavusteinen tutkimus ei ole vielä yhtä pitkälle kehittinytty kuin esimerkiksi tekstiaineistojen, johtuen siitä että usein tekijänoikeudet rajoittavat niiden saatavuutta tutkimuskäyttöön. Olen kuitenkin onnistunut saamaan luvan käyttää laajaa, 1930-luvulta 1990-luvulle ulottuvaa uutiselokuvakokoelmaa. Tämä mahdollistaa big data –tutkimusmenetelmien kehittämisen audiovisuaalisten aineistojen tutkimukseen. Olen yhdessä kollegojeni kanssa kirjoittanut menetelmällisen artikkelin, jossa esittelimme uuden tavan tutkia historiallisia uutiselokuva-aineistoja yhdistäen laadullista ja määrällistä analyysia. Tämän lisäksi olemme käyttäneet moniulotteista vektorimallinnusta uutiselokuvien visuaalisten diskurssien tutkimiseen. Löysimme näitä menetelmiä käyttämällä sekä tarkennuksia jo aikaisempien tutkimusten identifioimiin visuaalisiin tendesseihin, mutta myös uusia kiinnostavia näkökulmia neuvostoliittolaiseen visuaaliseen kulttuuriin ja sen muutoksiin. 

Mitä tutkit nyt?

Nykyisessä DIGHT –hankkeessamme kehitämme digitaalista kulttuuriperinnön osaamiskeskusta Tallinnan yliopistoon, ja pääsen perehtymään tarkemmin siihen miten aineistojen digitointi ja digitaalinen arkistointi vaikuttavat tutkimukseen ja ylipäätään menneisyyskäsitykseemme. Useinhan kulttuuriperintöaineistoja digitoidessa joudutaan tekemään poisvalintoja, ja osa aineiston moninaisuudesta jää pois, samalla kun saavutetaan uusia mahdollisuuksia käsitellä ja tutkia aineistoja. Siksi kulttuuriperintöaineistoja digitoidessa ja tutkiessa on olennaista pureutua siihen mitä jää pois ja miten se heijastaa esimerkiksi vallitsevia ennakkoluuloja ja arvoasetelmia.

Samalla viimeistelen Tallinnassa aloittamiani uutiselokuvatutkimuksia. Tutkimme yhdessä kollegojeni kanssa esimerkiksi neuvostoliittolaisten uutiselokuvien tuotantoryhmien sukupuolijakaumaa verkostoanalyysia hyödyntäen. Olemme huomanneet että erityisesti 1960-luvulla tekijöiden joukossa oli erittäin paljon naisohjaajia. Lisäksi tutkimme samoissa uutiselokuvissa mainittujen paikannimien maantieteellisiä painotuksia ja kehitämme tapaa kvantifioida aineistossa esiintyvä kulttuurillista puolueellisuutta. Aineistossa Moskova näyttäytyy luonnollisesti maailman keskuksena, mutta aineistosta piirtyy esiin myös Neuvostoliiton Euroopan puoleisten alueiden suurempi ’tärkeys’ verrattuna esimerkiksi Keski-Aasiassa sijaitseviin paikkoihin. Kolmannessa työn alla olevassa artikkelissa testaamme kuinka laajoja kielimalleja voidaan hyödyntää tunnistamaan historiallisia henkilöitä audiovisuaalisesta kulttuuriperintöaineistosta. Myös tässä tutkimuksessa käytämme neuvostoliittolaista uutiselokuva-aineistoa, ja luontevana henkilönä tässä toimii Lenin, joka seikkaili uutiselokuvissa aivan Neuvostoliiton alkuajoista aina perestroikan aikaan asti. Meitä kiinostaa tarkastella milloin Lenin esiintyi uutiselokuvissa eniten, ja pohtia kuinka pitkälle on mahdollista yrittää tunnistaa kulttuurillisia ilmiöitä, kuten leninismiä, laskennallisilla menetelmillä, ja jääkö jotain saavuttamatta näin.

Mihin ajankohtaisiin keskusteluihin tutkimuksesi kytkeytyy?

Tutkimukseni liittyy kysymykseen siitä miten maailmankuvat ja tietomme maailmasta muotoutuvat. Keskustelu valeuutisista, identiteeteistä, ja mitä pidetään uskottavana käsityksenä maailmasta ja mitä ei, ei koske vain nykyhetkeä, vaan se on historiallisesti muodostunut. 1800-luvun sanomalehtiuutisten maailmanlaajuista kiertoa tutkiessamme huomasimme että jo 1800-luvulla – ja varmasti myös sitä ennen! – kiersi valeuutisia. Maailmanlaajuisesti kiertävät uutiset kehystettiin paikallisesti niin, että ne sopivat paikalliseen poliittiseen ilmapiiriin, ja näin sama perusuutinen sai erilaisia merkityksiä eri paikoissa.

Venäjänkielistä pseudohistoriallista internetaineistoa tutkiessani huomasin miten tiiviisti historiakäsitykset liittyvät identiteetteihin ja toiveisiin kuulumisesta johonkin ’hienoon’ ja historiallisesti merkittävään ryhmään. Kun toiveena on nähdä oman ryhmän ’suuruus’ kaikki siihen viittaava hyväksytään helposti kritiikittä niin Suomessa kuin Venäjälläkin. Teimme tutkimuksemme ennen Venäjän täysmittaista hyökkäystä Ukrainaan, mutta jo tuolloin käsittelemässämme aineistossa oli huomattavissa esimerkiksi joidenkin kirjoittajien pyrkimys kiistää Ukrainan oma historia. Kun lähdimme tutkimaan alkuperäisen ymmärryksemme mukaisesti marginaalista ilmiötä, päädyimme kaivamaan nykyisen maailmanpolitiikan polttopisteen juurisyitä. Ymmärsin, että juuri tämän takia kaikkea kannattaa tutkia, eikä koskaan tiedä millaisia löydöksiä tutkimuksista syntyy.

Uutiselokuvia tutkimalla pureudun Neuvostoliiton harjoittaman audiovisuaalisen propagandan maailmaan, ja tarkastelen nykyisen Venäjän television harjoittaman tiedonvälityksen historiallisia juuria. Niissä muodostuu tietyssä kuplassa toimiva, uskottava ja koherentti käsitys maailmasta. On kiinnostavaa tarkastella esimerkiksi kuinka Tšekkoslovakia miehitys vuonna 1968 näytettiin neuvostoyleisölle, ja pohtia kuinka tarina Ukrainan miehityksestä rakennetaan nykyään.

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Alunperin puhdas sattuma johdatti minut opiskelemaan kulttuurihistoriaa. Pyrin opiskelemaan historia-aineita Turun yliopistoon, koska vuotta vanhempi ystäväni opiskeli Turussa ja Turku vaikutti mukavalta opiskelukaupungilta. Vaakakupissa painoi myös se, että tuolloin Turun yliopistolla oli vaihtoyhteys Pietarin valtionyliopiston kanssa, ja haaveeni oli mennä sinne vaihto-opiskelijaksi. Ensimmäisen opiskeluvuoden aikana kulttuurihistoria valikoitui asteittain pääaineeksi. Vähitellen kävi niin kuin usein käy: mitä tarkemmin tutustuu johonkin aiheeseen, sitä mielenkiintoisemmaksi se muuttuu!

Mitä kulttuurihistorian dosentuuri Turun yliopistossa tarkoittaa sinulle?

Koen kulttuurihistorian tavan tarkastella maailmaa ajallisesti ja kulttuurillisesti muovautuneena omakseni. Vaikka olen toiminut paljon monitieteisissä työyhteisöissä, koen aina edustavani ennen kaikkea kulttuurihistoriallista katsetta ja tutkimusotetta. Ihailen kulttuurihistorian kollegojen avaraa kiinnostusta ja pyrkimystä ymmärtää kaikenlaisia kulttuurillisia ilmiöitä korkeasta matalaan ja yleisestä marginaaliseen, mitään tai ketään ylenkatsomatta. Se, että myös nykyajan näkökulmasta moraalisesti tuomittavaa tai omituista pitää voida tarkastella niin, että yritetään ymmärtää ilmiötä tai ajassa toimivaa ihmistä hänen omista ajallisista ja paikallisista lähtökohdistaan on minusta upeaa, ja pyrin sitä kohti myös omassa työssäni. Kulttuurihistorian dosentuuri Turun yliopistossa tarkoittaa minulle sitä, että minne ikinä tieni minut tulevaisuudessa viekin, minulla on aina paikka akateemisessa kodissani Turun yliopistossa.

Milloin sait dosentin arvonimen ja missä työskentelet nyt?
Sain tieteiden ja aatteiden historian dosentin arvon aika vasta, kesäkuussa 2023. Työskentelen tällä hetkellä Oulun yliopistossa tieteiden ja aatteiden historian oppiaineessa.

Mitä olet tutkinut ja miksi?
Olen tehnyt tutkimusta aikajärjestyksessä maisterinopintojeni loppuvaiheesta tähän päivään melko monenlaisilla aihealueilla. Ensimmäinen palkallinen tutkimukseni koski tietojenkäsittelytieteellisen tutkimuksen historiaa. Tämän jälkeen tein väitöskirjan itsemurhan lääketieteellistymisestä Suomessa vuosivälillä 1860-1986. Heti väitökseni jälkeen vuonna 2014 työskentelin muutaman vuoden sosiaalipsykiatrian historian parissa, minkä jälkeen olen tutkinut psykiatrisen epidemiologian, stressin sekä ylipainon historiaa. Pääsääntöisesti tutkimukseni on ollut ns. ”sosiaalihistoriallisesti inspiroitunutta tieteenhistoriaa”.

Mitä tutkit nyt?
Olen viimeistelemässä ylipainon historiaan liittyvää tutkimusta, jota tein parin viime vuoden ajan.

Mihin ajankohtaisiin keskusteluihin tutkimuksesi kytkeytyy?
Sekä itsemurha että ylipaino ovat olleet suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa varsin pinnalla vuosikymmeniä, joten nuo ovat ehkä ne selkeimmät kosketuspinnat.

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
(ks. seuraavan kysymyksen vastaus)

Mitä kulttuurihistorian dosentuuri Turun yliopistossa tarkoittaa sinulle?
Dosentuuri kulttuurihistorian oppiaineessa tuntui kiinnostavalta ja luontevalta vaihtoehdolta kun pohdin mahdollisia oppiaineita, joista hakea dosentuuria. Vaikka olen pääsääntöisesti keskittynyt tieteenhistoriallisiin aiheisiin, olen omassa tutkimuksessani pyrkinyt rikastamaan analyysiäni ottamalla huomioon erilaisia sosiaalisia ja kulttuurisia virtauksia ja näiden vuorovaikutuksia tieteellisten keskusteluiden kanssa.

Milloin sait dosentin arvonimen ja missä työskentelet nyt?

Sain dosentin arvonimen kesäkuussa 2023. Työskentelen vierailevana tutkijana Aleksanteri-instituutissa Helsingin yliopistossa sekä tuntiopettajana Tampereen yliopistossa.

Mitä olet tutkinut ja miksi?

Olen tutkinut Venäjän ja Neuvostoliiton kulttuuri- ja aatehistoriaa musiikin ja humanististen tieteiden näkökulmista. Tein väitöskirjani musiikkitieteilijä Boris Asafjevin (1884–1949) hegemoniseen asemaan nousseen intonaatioteorian kehityksestä aatehistoriallisessa ja Neuvostoliiton kulttuuripoliittisessa kontekstissa. Väitöskirjan jälkeen olen tutkinut Stalinin ajan aatehistoriaa yleisesti ja Neuvostoliiton perintöä nyky-Venäjällä. Olen seurannut yli kymmenen vuotta Putinin kulttuuripolitiikkaa ja sitä, miten hän käyttää kulttuuria yhtenä hallintakeinonaan. Kulttuurinen valtiotaito on suhteellisen tuore käsite kansainvälisen politiikan tutkimuksessa ja mielestäni käyttökelpoinen kuvaamaan sitä, miten myös Neuvostoliitossa valtiovalta valjasti kulttuurin politiikan palvelukseen. 

Neuvostoliiton aatehistorian pariin minut johdatti aikanaan oma muusikkotaustani. Opiskelin pianonsoittoa neuvostoliittolaisen musiikkikoulutuksen saaneen Azerbaidžanista kotoisin olleen juutalaisen pianistin johdolla kymmenen vuotta Turun musiikkiopistolla. Kiinnostukseni Neuvostoliiton musiikin filosofiaan heräsi lähinnä siksi, että musiikin opetus oli niin erilaista kuin Suomessa. Luulin sitä ”venäläiseksi” koulukunnaksi, mutta olin väärässä. Musiikinopetus, jota sain Bakun musiikkiakatemian suodattamana, oli yhtä lailla neuvostoliittolaisen kulttuurin ja politiikan tulosta kuin myös yksilöllistä eri opettajien ja taiteilijoiden kautta kulkeutunutta tulkintaa pianonsoiton traditioista. Olen jäänyt kiinni tähän monimuotoiseen kiinnostavaan teemaan nimeltä ”neuvostoliittolainen kulttuuri”. Se on kai elämäntyöni.

Toiseksi, suurin osa venäläisistä muusikoista, joita kuulin Turun konserttisalissa lapsuudessani, soittivat Šostakovitšia lukuun ottamatta lähinnä romantiikan ja klassismin ohjelmistoa. Venäläiset pianistit olivat nimenomaan suurten romanttisten konserttojen tulkkeja. Tämä ohjelmisto puhutteli minua itsessäni tunnistamani romanttisuuden vuoksi. Neuvostoliitto esiintyi minulle lapsena sodassa olleen taiteita harrastaneen isoisäni kautta Venäjänä – klassisen taidekulttuurin dostojevskilaisena supervaltana. Kuvaavaa on, että lukion opitkaan eivät merkittävästi murentaneet tätä kuvaa. Neuvostoliitto oli romahtanut jo 90-luvulla, mutta meillä ei edelleenkään puhuttu Neuvostoliitosta lukion historian tunneilla. Tilanne ei ole kauheasti parantunut sittemmin ja syy ei ole ollut suomettuminen, kuten on nykyisin trendikästä väittää, vaan se, että Suomessa on todella vähän Venäjän ja Neuvostoliiton historian ja kulttuurin tuntijoita suhteutettuna siihen, että olemme naapurimaa.  Tiedon puute näkyy käynnissä olevan sodan kontekstissa mm. pelkona ja antipatiana sitä kohtaan, mikä mielletään venäläisenä.

Paljon myöhemmin kirjoitin siitä, miten ”venäläisen” klassisen taiteen, filosofian tradition ja yleiseurooppalaisen modernismin kävi Neuvostoliitossa. Väitöskirjani alaotsikoksi tuli ”modernin ja tradition ongelma”. Sitä edelsi pitkä tutkimustyö, jonka aikana asuin Venäjällä. Opiskelin Venäjän valtion yliopistossa, työskentelin pietarilaisessa lastenkodissa, asuin georgialaisen ruhtinaan taloudessa ja kolusin neuvostoliittolaista musiikkitieteellistä kirjallisuutta erään neuvostoliittolaisen musiikkitieteilijän kotikirjastossa, jossa myös asuin erään kevään ollessani tutkijavaihdossa Pietarin eurooppalaisessa yliopistossa. Tutkin väitöskirjassani muusikoiden roolia poliittisina toimijoina oman kulttuuritraditionsa neuvostoliittolaistajina 1920–1930-luvulla ja sitä, miten Stalinin hallinto käytti tätä poliittisiin tarkoituksiinsa. Väitöskirjani kirjoittaminen oli pitkä prosessi, jonka lomassa perehdyin laajemminkin venäläisen ja eurooppalaisen filosofian, tieteen, taiteen, ideologian ja politiikan dialogiin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Mitä tutkit nyt?

Tutkin tällä hetkellä humanistisia tieteitä myöhäisstalinismin aikana, toisen maailman sodan jälkeen. Minua kiinnostaa yleisesti kysymys tieteen autonomiasta. Neuvostoliitto ei ollut mikään poikkeus siinä, ettei tieteellä ollut autonomiaa. Mutta kuinka paljon väkivallan kontekstissa löytyi sijaa autonomismille – uskolle siihen, että tiedettä voi ylipäätään tehdä kriittisenä ja vapaana ajatuksellisena toimintana stalinistisessa yhteiskunnassa? Tämä on aika keskeistä tieteen tekemiselle. Minua kiinnostaa mm. se, miten väkivalta näkyy Stalinin ajan teksteissä, joissa käsitellään taiteen ”realistisia” sisältöjä. Tämän lisäksi minua on koko urani kiehtonut kysymys siitä, miten ihmiset selviytyvät vaikeissa olosuhteissa. Arjen rutiinit ovat viime kädessä ne, jotka kantavat vaikeiden aikojen yli, mutta luovuus ja mielikuvitus tuovat arkeen mahdollisuuksien ikkunan. Mielikuvitus on yksi humanistisen tutkijan paras valtti ja suurin kirous. Siinä missä se johdattaa mielenkiintoisten kysymysten äärelle tutkimusaineistojen parissa, sille ei saa antaa liikaa valtaa niiden tulkinnassa. Neuvostoliitossa kehittyi jonkinlainen idealistinen todellisuus. Se ei ollut pelkästään kovan politiikan tulosta, vaan myös kulttuuritoimijoiden taistelua vapaudesta autoritäärisessä yhteiskunnassa. Vaikka monet neuvostoliittolaiset tekstit elävät omassa rakennetussa todellisuudessaan, idealismia tukivat tietyt kulttuuriset käytänteet. Kulttuuri- ja aatehistorioitsijana minua kiinnostaa tämä kuvitellun ja rakennetun ja arjen välinen vuoropuhelu, jonka näen neuvostoliitolaisen kulttuurin ytimessä. Eräs venäläinen kirjallisuuden lehtori ei koskaan halunnut mennä Louvreen Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen, koska pelkäsi sen olevan pettymys omalle kuvitelmalleen, jonka hän oli luonut eri lähteistä neuvostoaikana. Oli olemassa neuvostoliittolainen Louvre, ja se oli täydellinen. Mutta mitä tällainen kuviteltu kulttuuri tarkoittaa koko yhteiskunnan kannalta ja miten sitä tulisi tutkia?

Mihin ajankohtaisiin keskusteluihin tutkimuksesi kytkeytyy?

Monia neuvostoliittolaisia ajatusrakenteita ja kulttuurisia käytänteitä ei ole koskaan kriittisesti purettu, vaan ne ovat vain muuttaneet muotoaan uudessa poliittisessa tilanteessa. Teen kulttuurihistorian tutkimusta ymmärtääkseni ylipäätään sitä, mitä tällainen kriittinen purkaminen tarkoittaa ja kenen näkökulmia se palvelee. Neuvostoliiton perustaminen osoitti, että kulttuuri muuttuu hitaasti vallankumouksellisesta politiikasta huolimatta – näin myös silloin kuin Neuvostoliitto kaatui. Jos emme ymmärrä tätä dynamiikkaa, emme voi ymmärtää Putinin politiikan ja propagandan voittokulkua ja sitä, miten vaikeassa tilanteessa tavalliset venäläiset sen suhteen elävät.

Tutkimukseni kytkeytyy monitasoisesti Venäjän nykytilanteeseen, autoritääriseen yhteiskuntaan Putinin alaisuudessa ja siihen miten kulttuuri- ja tiedeyhteisöt reagoivat nykyiseen kiristyneeseen poliittisen kontrollin ilmapiiriin Venäjällä. Monet tutkijat ja taiteilijat ovat lähteneet Venäjältä viime vuosina. Vain harvalla on kuitenkaan työmahdollisuuksia ja riittäviä verkostoja Venäjältä poistumiseen. Väkivallan uhka on Venäjällä todellinen niille, jotka onnistuvat tuomaan julkisuuteen sellaisen sotaa vastustavan eleen, jolla on aidosti merkitystä. Kollektiivisen vastuun käsitettä sodan aikana on vaikeaa tarkastella tasapainoisesti ellemme huomioi väkivallan uhkaa ja tunne Venäjän kulttuurihistoriaa ja pitkäaikaista propagandan perinnettä nyky-Venäjällä. En myöskään missään nimessä rinnasta Stalinin aikaa ja Putinin aikaa, vaan tutkin niiden monimutkaista historiallista suhdetta ja historian läsnäoloa nykypäivässäkin. Asuessani Venäjällä se näkyi mm. siinä, ettei valtiota edustavaa virkavaltaa edelleenkään koettu luotettavaksi. Tein kerran 2000-luvun alussa Venäjällä rikosilmoituksen, koska vakuutukseni vaati sen. Pohdin myöhemmin, olivatko miliisit ensisijaisesti ihmeissään siitä, että kuvittelin heidän löytävän rikollisen, vai siitä, että joku ylipäätään lähestyi heitä vapaaehtoisesti. Kulttuurihistoriallisella tutkimuksella on mahdollista pureutua myös tällaisiin pitkäaikaisiin kulttuurisiin valtarakenteisiin ja uskomuksiin.

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Olen pohjakoulutukseltani musiikkitieteilijä, vaikka olen työskennellyt yli viisitoista vuotta Aleksanteri-instituutin monitieteisessä tutkijayhteisössä. Olin onnekas, kun sain opiskella musiikkitiedettä Helsingissä 2000-luvun alussa: monipuolinen opetustarjonta ulottui semiotiikasta etnomusikologiaan, musiikin sosiologiaan, historiaan ja teknologiaan sekä musiikin teorian historiaan. Ajattelen, että kiinnostukseeni musiikkiin historiana, yksilöllisenä olemisena ja kulttuurin muotona on vaikuttanut keskeisesti musiikkitieteen opetuksen laaja-alaisuus näinä vuosina. Nykypäivän resurssipulassa tällaisesta laaja-alaisesta humanistisesta koulutuksesta voi enää vain unelmoida. Toiseksi, minusta tuli kulttuurihistorioitsija, koska laitoksellamme oli vahva semiotiikan tutkimussuuntaus. Kandivaiheessa toimin semiotiikan opiskelijaseuran sihteerinä ja purin hämmennystäni kirjoittamalla runoja siitä, miten vähän ymmärsin taiteen semioottisia teorioita. Opin ymmärtämään semiotiikkaa vasta väitöskirjatyöskentelyn myötä. Väitöskirjani pureutui osittain semiotiikan aate- ja kulttuurihistoriaa Venäjällä, sillä tutkimani Asafjevin teoria oli proto-semioottinen, käyttääkseni Eero Tarastin osuvaa määritelmää. Semiotiikan maailma avautui vasta, kun perehdyin perinpohjaisesti siihen miten tällainen filosofinen ja kulttuurinen tapa tarkastella elämää sen laajassa merkityksessä muodostui aate- ja kulttuurihistoriallisesti ja mihin yhteiskunnallisiin tarpeisiin se aikanaan vastasi. Kulttuurihistoria on myös tapa tehdä teorioita eläviksi.

Mitä kulttuurihistorian dosentuuri Turun yliopistossa tarkoittaa sinulle?

Olen vasta saanut dosentuurin ja olen siitä erityisen mielissäni siksi, että Turku on lapsuuden kotikaupunkini. Muutin takaisin Turkuun korona-aikana vietettyäni koko aikuisikäni Helsingissä ja ulkomailla eri tutkijavaihdoissa. Haluaisin integroitua paremmin Turkuun omalla tieteellisellä panoksellani ja ajattelen, että dosentuuri voisi tarjota siihen yhden portin. Olen vuosien varrella tutustunut kiinnostaviin turkulaisiin kulttuurihistorian tutkijoihin, jotka tulevat hyvin erilaisista tutkimustraditioista kuin minä. Olen erittäin kiinnostunut kehittämään yhteisprojekteja heidän kanssaan, ja haluaisin tietenkin myös opettaa ja ohjata uusia opiskelijoita ja siten tuoda oman panokseni turkulaiseen kulttuurihistoriaan.

Omia haasteitaan toki asettavat koventunut kilpailu tutkimusrahoituksesta sekä yliopistojen opetukseen ja perustutkimukseen suunnattujen määrärahojen niukkuus. Isoisovanhempani myivät nahkatavaraa Turun torilla, ja toiset isoisovanhempani perustivat Turkuun alusvaateliikkeitä, joten epäilemättä minussakin elää tietty määrä kauppiasta. En näe kuitenkaan Venäjän aate- ja kulttuurihistorian dosentuuria asiana, joka vertautuu kauppiaana oloon. Asiantuntemukseni paketoiminen kulloisenkin kysynnän ja suhdanteiden mukaiseksi olisi jonkinlaista tiedepopulismia. Tieteen popularisointi on toinen asia – se on tärkeää. Kulttuurihistorian dosentit voisivat osallistua aktiivisemmin yhteiskunnalliseen keskusteluun ja väitellä keskenään julkisesti oman alansa kysymyksistä. Esimerkiksi Venäjään ja Neuvostoliittoon liittyvät patsaskiistat ovat kiinnostavia tapauksia siitä, etteivät historian tutkijat ole yksimielisiä patsaiden tulkinnoista ja kohtaloista. Myös patsaiden poistaminen on osa elävää kulttuurihistoriaamme. Minulle Leninin patsaan poistaminen Turusta kertoo mm. monimutkaisesta suhteestamme Venäjään, historiatietoisuudestamme tai sen puutteesta sekä tämän hetken yleisestä mielipiteestä koskien sitä, mikä on oikein ja väärin.

Milloin sait dosentin arvonimen ja missä työskentelet nyt?

Sain dosentin arvon syksyllä 2023. Työskentelen Muinaisen Lähi-idän imperiumit -nimisessä Suomen akatemian huippuyksikössä, sosiaalitieteitä ja historiantutkimusta yhdistelevässä työryhmässä.

Mitä olet tutkinut ja miksi?

Olen tutkinut muinaisen Lähi-idän historiaa, kulttuuriperintöä ja kirjallisuutta keskittyen erityisesti myöhäiseen pronssikauteen, jolloin itäisellä Välimerellä vallitsi useiden pitkälle kehittyneiden sivilisaatioiden muodostama kansainvälinen kauppa- ja yhteistyöverkosto. Tämä aikakausi on mielenkiintoinen siksi, että siltä on jäänyt runsaasti kirjallista ja materiaalista todistusaineistoa ja erityisesti siksi, että se edelsi tämän yhteistoiminnasta riippuvaisen maailmanjärjestyksen lähes täydellistä romahdusta pronssi- ja rautakausien taitteessa. Meidän tuntemamme muinainen maailma on pitkälti muotoutunut rautakaudella mutta niin Vanhassa testamentissa, kreikkalaisten kertomusrunoudessa kuin roomalaisten kirjoituksissa etsivät kansat omaa alkuperäänsä näistä sekasorron ajoista.

Väittelin teologian tohtoriksi Helsingin yliopistossa vuonna 2016 pääaineenani Vanhan testamentin eksegetiikka ja sivuaineina seemiläiset kielet ja kulttuurit, jonka lisäksi tutkintooni kuului myös assyriologiaa ja egyptologiaa. Oma erityisalani on ugaritin kieli ja kulttuuri. Nykyisen Syyrian rannikolla sijainnut Ugarit oli merkittävä kauppakaupunki myöhäisellä pronssikaudella ja se koki täydellisen tuhon maailmanjärjestelmän romahtaessa kadoten täysin maailman kartalta. Kaupungin raunioista on löydetty runsaasti kirjallisuutta (kirjeitä, sopimuksia, tarinoita, loitsuja, lääketiedettä yms.) mutta niitä osaa lukea vain kourallinen ihmisiä maailmassa. Tutkimuskohde on mielestäni tärkeä siksi, että näillä romahduksen kynnyksellä eläneillä ihmisillä saattaa olla paljonkin sanottavaa nykyihmiselle.

Mitä tutkit nyt?

Tutkimusryhmäni on kehittänyt keinoja yhdistää sosiaalitieteellisiä lähestymistapoja historiantutkimukseen. Olemme mm. käyttäneet ranskalaisen sosiologin Pierre Bourdieu’n kenttäteoriaa sosiaalisten biografioiden tai henkilöhistorioiden kirjoittamiseen. Itse olen työskennellyt muinaisen egyptiläisen Ahatabu-nimisen naisen ja hänen perheensä henkilöhistorian parissa, ja muutenkin tutkinut maahanmuuttajataustaisten naisten elämää ja arkea persialaisen imperiumin miehittämässä Egyptissä.

Oma projektini kuitenkin sijoittuu aiemmin mainittuun Ugaritin kaupunkiin. Tutkin ilmastonmuutoksen näkymistä muinaisten ihmisten arjessa tarkastellen Ugaritista löytyneitä tekstejä, kuva-aineistoa ja materiaalista kulttuuria, jonka avulla yritän havainnoida näissä esiintynyttä vaihtelua ja sen suhdetta ympäristössä tapahtuneisiin muutoksiin. Yksi niistä (monista) syistä, joita pronssikauden romahdukselle on ehdotettu, koskee nimenomaan ilmastonmuutosta.

Mihin ajankohtaisiin keskusteluihin tutkimuksesi kytkeytyy?

Ilmastonmuutos on eittämättä eräs aikakautemme kuumista puheenaiheista ja ilmastonmuutoksen kieltäminen eli ilmastodenialismi on yksi sosiaalitieteiden nykyään tarkastelemista ilmiöistä. Ilmiön alkuperää on paikannettu yhteiskunnallis-taloudellisiin tekijöihin ja erityisesti järjestäytyneeseen fossiilienergiateollisuuteen, jonka uskotaan omista tarkoitusperistään masinoivan näitä asenteita ja mielipideilmastoa. Pronssikauden ihmisten asenteiden, reaktioiden ja mielipiteiden tutkiminen antaa meille mahdollisuuden tarkastella ihmisten suhtautumista muuttuvaan ympäristöön, ilmastonmuutokseen ja äärimmäisten sääilmiöiden lisääntymiseen ilman tätä painolastia.

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Historia ja kulttuuriset ilmiöt ovat kiinnostaneet minua lapsesta saakka. Näin ihmisenä yksi keskeisimmistä eksistentiaalisista kysymyksistä liittyy ihmisyyteen, johon mielestäni pääsee parhaiten käsiksi tarkastelemalla menneiden ihmisten elämää ja ajattelua. Ahmin lapsena kansojen historioista kertovia kirjoja, joka johti minut jo peruskoulussa latina-luokalle ja minulle on oikeastaan aina ollut itsestään selvää, että tulen tavalla tai toisella työskentelemään historian parissa. Kulttuurihistorian pariin puolestaan ajauduin siksi, että teen mielelläni ns. longue durée -tutkimusta eli tarkastelen historian suuria kaaria ja pidempiä kehityskulkuja. Kulttuurihistoria antaa tilaa sellaisille isoille kysymyksille, joita nykyiset spesifeihin kysymyksiin ja yhä syvempään erikoistumiseen perustuvat tutkimuksen rahoitusmallit karsastavat.

Mitä kulttuurihistorian dosentuuri Turun yliopistossa tarkoittaa sinulle?

Arvostan Turun yliopiston kulttuurihistorian dosentuuria juuri siksi, että se heijastaa laaja-alaista asiantuntemustani. Minulle on aiemmin myönnetty muinaisen Lähi-idän tutkimuksen dosentuuri Helsingin yliopistossa mutta tämän oppiaineen parissa ei juurikaan tehdä sellaista suurella pensselillä maalailevaa, eri kulttuureja ja ilmiöitä pitkällä aikavälillä tarkastelevaa tutkimusta, joka on omaa sydäntäni lähellä. Kulttuurihistorian tutkimusyksiköitä ei maailmanlaajuisestikaan ole liikaa, joten on erityisen tärkeä taata oppiaineen säilyminen suomalaisessa kontekstissa.