Juhlat saaristossa

Elokuussa 1989 kirjailija, kuvittaja, taidemaalari Tove Jansson vietti 75-vuotispäiviään. Hän oli ansioitunut, juhlittu ja suuresti arvostettu taiteilija, mutta syntymäpäiväänsä hän ei viettänyt juhlavissa peilisaleissa. Juhlat vietettiin Itäisen Suomenlahden saaristoalueella Porvoon edustalla, Pellingissä, lapsuudenystävän, tuolloin jo edesmenneen Albert Gustafssonin veneverstaassa Ednäsin alueella, Gustafssonien perheen pihapiirissä. Juhliin, joita oli ”salaa” järjestänyt Albertin eli Abben puoliso Greta Gustafsson, oli kutsuttu Janssonien lähisukua ja pellinkiläisiä ystäviä. Juhlinnan kohde saapui paikalle yli pihapiirin mustikkavarvikon värikkääseen kukkamekkoon ja kukkaseppeleeseen pukeutuneena puolisonsa Tuulikki Pietilä mukanaan. Iloiset, puheen ja musiikin täyttämät juhlat kestivät myöhään elokuiseen yöhön. Niiden aikana Tove piti puheen, jossa tiivistyy olennainen hänen suhteestaan pellinkiläiseen saaristomiljööseen ja juuri tähän Gustafssonien pihapiiriin:

Tiedän tuskin toista paikkaa maanpäällä, joka on antanut minulle sellaista rauhaa kuin tämä talo, veneverstas Edisvikenissä. [–] Lähes koko lapsuuteni kesät olen kokenut teidän saarienne keskellä ja se on totisesti ollut onnellisinta aikaa mitä minulla on ollut. Ja olen aika varma, että ilman sitä en olisi löytänyt kirjoittamista – ja ylipäätään halua kirjoittamiseen.

Gustafssonien pihapiiriin ja tähän veneverstaaseen kytkeytyi keskeisesti Toven merellinen historia jo lähes seitsemänkymmenen vuoden ajalta. Toven vanhemmat, Signe Hammarsten ja Viktor Jansson, olivat saapuneet näille rannoille 1920-luvun alussa ja viimeistään loppukesästä 1921 lähtien he viettivät kesiään täällä ja läheisillä saarilla. Ednäsin alueesta merenrantoineen ja saarineen muodostui Janssonin perheen kesäparatiisi. Pienen venematkan päässä sijaitsi Toven ja Tuulikin rakas Klovharun luoto, jonne he rakennuttivat taiteilijamökkinsä 1960-luvun puolivälissä ja viettivät siellä yhteiset kesänsä syksyyn 1991 asti.

Miten tutkia Tovea?

Toisinaan tutkimuksen kohteet tuntuvat lähes liian suurilta ja kulttuurisesti ikonisilta, jotta niistä saisi otetta tai niihin uskaltaisi edes tarttua. En ollut koskaan ajatellut kirjoittavani Tove Janssonista – vaikka olen tutkinut kirjoittavia naisia ja kirjoittamisen kulttuurihistoriaa sen eri muodoissa opiskeluajoista lähtien, ja paneutunut elämäkerralliseen tutkimukseen niin kirjoittamalla kuin tutkimalla elämäkertoja. Olen viettänyt suuren osan lapsuuttani ja nuoruuttani Porvoossa, vain noin neljänkymmenen kilometrin päässä Pellingistä, mutta suomenruotsalainen, vahvasti ruotsinkielinen saaristo jäi itselleni pitkälti vieraaksi. Perheeni juuret olivat hämäläisessä järvimaisemassa. Lapsuuden kirjallisista elämyksistäkin tärkeimpiä olivat Astrid Lindgren, Marjatta Kurenniemi ja Aili Somersalo.

Syvällisemmän kosketuksen Pellinkiin sain vasta 2000-luvun alussa, kun anoppini avioitui pellinkiläisen merikapteenin ja luotsin kanssa ja ryhtyi viettämään elämäänsä Suur-Pellingissä. Kesällä 2002 pääsin käymään ensimmäisen kerran Klovharulla. Sittemmin tutuiksi ovat tulleet niin syksyt, talvet kuin kesätkin Suomenlahden rannoilla. Pikkuhiljaa aloin hahmottaa Janssonien kulttuurihistoriallisen merkityksen juuri tällä Pellingin alueella. Niinpä kun kollegani, merelliseen kulttuurihistoriaan erikoistunut Otto Latva ehdotti minulle keväällä 2017 yhteisen kirjan tekemistä Tovesta, merestä ja saaristosta, ei ajatus tuntunut enää niin kaukaiselta – pelottavalta ja vaikealta kylläkin.

Tovesta on kirjoitettu paljon ja häntä on kuviteltu niin näytelmissä, elokuvissa, romaaneissa kuin kuvataiteessa. Mutta historioitsijat eivät olleet hänestä aiemmin kirjoittaneet eikä Toven vaiheita Pellingissä oltu systemaattisesti tutkittu tai kirjoitettu auki. Mikä olisi juuri meidän, Oton ja minun rakentama kulttuurihistoriallinen näkökulma Toveen?

Alusta lähtien oli selvää, että halusimme kiintopisteen juuri mereen. Tove Janssonin (1914–2001) kautta kun avautuu lähes vuosisatainen näkymä suomalaiseen saaristomiljööseen ja merelliseen elämäntapaan, myös siihen liittyviin muutoksiin. Janssonien perheen kesäelämä avaa paikallisen saaristokulttuurin ja helsinkiläisen boheemin taiteilijaperheen vuorovaikutusta ainutlaatuisella tavalla. Mitä pidemmälle kirjaprojekti eteni, sitä enemmän itse kiinnostuin Pellingin kulttuurihistoriasta, johon kuuluvat myös monet muut taiteilijat ja kulttuuripersoonat kuin vain Janssonit. Erityisen kiehtovaksi muodostui Gustafssonien ja Janssonien perheiden välinen suhde, jossa yhteinen saaristomiljöö jaettiin monen vuosikymmenen ajan.

Tove Janssonin ja hänen lähipiirinsä kautta meille kirjan kirjoittajille avautui historiallisesti pitkä kaari tarkastella yksilön suhdetta merelliseen luontoon, ja sekä sitä, miten monin tavoin tämä merkittävä taiteilija on tuotannollaan vaikuttanut siihen, miten me meren nykyään ymmärrämme. Ympäristöelämäkerran näkökulmasta muodostui keskiö, josta käsin tarkastella meren, saariston, luonnon ja taiteilijuuden vuorovaikutusta. Yhtä tärkeää oli niin merellinen luonto kuin yksilön kokemuskin siitä. Ympäristöelämäkerta tarkoittaa kirjassamme koko saaristolaisen miljöön, kulttuurin ja sosiaalisen vuorovaikutuksen huomioimista. Ympäristö ei ole vain luontoa, vaan myös rakennuksia, muokattua ympäristöä sekä ihmisten välisiä suhteita, arkielämää.

Lokkeja, oravia ja muita saariston luontokappaleita

Lapsuuden ja nuoruuden Ednäsin jälkeen Tove suuntasi yhä enemmän kohti avomerta ja saaria. Hänen unelmansa omasta saaresta toteutui ensin yhdessä veljen kanssa, mutta Klovharusta muodostui vihdoin se kaivattu etäämpänä oleva saariparatiisi, jossa Tove pystyi Tuulikin kanssa keskittymään ennen muuta työntekoon – sekä kalastamiseen. Klovharulainen luonto on piirtynyt monin erityisesti Toven novellituotantoon, mutta myös Tuulikki Pietilän grafiikkaan.

Kirjassamme keskeiseksi nouseekin Janssonin proosatuotanto, pienoisromaanit ja novellit, joissa hän käsitteli hyvin moninaisesti ihmisen ja luonnon välistä suhdetta, eläinten ja kasvien maailmaa. Monet hänen novelleistaan sijoittuvat merelliseen ympäristöön, joko kaupunkimiljöössä tai sitten kesämökeillä, saaristossa, rannoilla. Jansson oli oivaltava oma/elämäkerrallisen fiktion kirjoittaja – monissa hänen novelleistaan on esillä saariston ihmisiä, paikkoja ja tapahtumia, joita luonnostellaan mitä absurdeimmin vedoin. Lukija ei voi tietää – eikä hänen tarvitsekaan tietää – missä asioissa on totuuspohjaa, missä ei. Hän luo nerokkaita persoonia, joiden pohjana voi olla hänelle läheinen ihminen, mutta fiktiivinen luomus irtoaa taitavasti historiallisesta faktasta.

Yksi Janssonin kiehtovista novelleista on ”Orava”, joka on kenties saanut inspiraationsa siitä kummallisesta hetkestä, kun Klovharun luodolle saapui orava kesällä 1968. Oravan ja syksyä saaressa viettävän naisen kohtaaminen kertoo Janssonin omaperäisestä tavasta käsitellä luonnon ja ihmisen suhdetta. Kirjoitusinspiraatiota odottava nainen kohtaa oravassa kenties oman muuttuvan minänsä:

Syksy meren rannalla ei ollut sellainen kuin hän oli kuvitellut. Myrskyjä ei ollut koskaan. Saari lakastui kaikessa rauhassa, ruoho mätäni sateessa, kalliot tulivat liukkaiksi ja saivat tumman leväpeitteen joka ulottui kauas yli vesirajan, marraskuussa harmaus jatkui. Mitään ei ollut tapahtunut, ennen kuin orava tuli maihin. Hän meni lipaston peilin eteen ja katsoi kuvaansa, ylähuulessa oli hieno verkko pieniä pystysuoria ryppyjä joita hän ei ollut huomannut ennen. Kasvot olivat epämääräisen harmaanruskeat, vähän niin kuin marraskuinen maa, oravatkin tulevat talven alta harmaanruskeiksi mutta eivät ne kadota väriään, ne vain hankkivat itselleen uuden. (Tove Jansson: Orava. Teoksessa Kuuntelija. Suom. Kristiina Kivivuori. WSOY 1972, s. 187)

Yhtä yllättäen kuin orava on saapunut saarelle, se myös lähtee sieltä pois.

Saariston merkityksestä Tove Janssonille kertoo, että joutuessaan ikääntymisen vuoksi luopumaan rakkaasta Klovharustaan kesän 1991 päätteeksi, Tove ja Tuulikki eivät koskaan enää palanneet Pellinkiin. Se olisi ollut liian raskasta. He luovuttivat mökkinsä Pellingin kotiseutuyhdistykselle, joka huolehtii mökistä ja mahdollistaa sinne tehtävät vierailut ja taiteilijaresidenssit tänäkin päivänä.

Maarit Leskelä-Kärki

Teksti pohjana on Otto Latvan ja Maarit Leskelä-Kärjen ympäristöelämäkerrallinen tietokirja Meri ja Tove. Elämää saaristossa. John Nurmisen säätiö 2022.

Linkkejä

Lisätietoa Meri ja Tove -kirjasta: https://johnnurmisensaatio.fi/meri-ja-tove-ymparistoelamakerta-avaa-uuden-nakokulman-rakastetun-taiteilijan-elamaan/

Kotiseutuyhdistyksen Klovharun-sivut, joilta löytyy mm. sisäkuvia mökistä: https://www.pellingehembygdsforening.fi/fi/klovharun/

Runon ja suven päivää vietetään 6. heinäkuuta 2023 jo 25. kerran. Ajatuksen kirjailija Eino Leinon syntymäpäivän viettämisestä runon ja suven päivänä esitti näyttelijä Veikko Sinisalo, joka teki ehdotuksen kulttuuriministeri Tytti Isohookana-Asunmaalle jo vuonna 1991. Tuota pikaa tavoitteeksi tuli virallinen liputuspäivä, ja hanketta tukivat Suomen kirjailijaliitto, Suomalaisuuden liitto ja Suomen maakuntien liitto. Viralliseksi liputuspäiväksi 6. heinäkuuta tuli vuonna 1998.

Mikäpä sopisi suomalaiseen suveen paremmin kuin Eino Leino. Voi väittää, että Leinon runous on vaikuttanut siihen tapaan, jolla kuvittelemme suomalaista kesää. Kokoelmaan Sata ja yksi laulua (1898) sisältynyt ”Juhannus” on piirtynyt muistoihin, samoin kokoelmassa Kangastuksia (1902) julkaistu ”Lapin kesä”, joka oli ennen Vesa-Matti Loirin tulkintaa lukemattomien runoesitysten avainteos. Vuonna 1897 julkaistu kokoelma Yökehrääjä päättyi runosikermään ”Kesämuistoja”. Siinä suomalainen kesä näyttäytyy vain häivähtävänä hetkenä, tuokiona, joka muuttuu muistoksi nopeammin kuin arvaammekaan. Runo ”Soita somer, helkä hiekka!” päättyy kuuluisaan säkeeseen: ”Lyhyt Suomen suvi on.”

Vähemmän tunnettua on tosiasia, että Eino Leino osallistui suomalaisen kesän kuvittamiseen myös elokuva-alalla. Kun kotimainen tuotanto otti ensiaskeleitaan 1910-luvulla, pioneereihin lukeutui teatteriohjaaja Kaarle Halme, joka oli Leinon vanha tuttu. He olivat vuonna 1912 yhdessä perustamassa kalevalaisille draamoille pyhitettyä Helkanäyttämöä Helsingin Seurasaareen. Leino eli noina vuosina kroonisessa rahapulassa, ja vuonna 1913 hän tuli pyytämään apua Halmeelta. Silloin Halmeen päähän pälkähti ajatus, että tunnettu kirjailija voisi tehdä tekstin eläviä kuvia varten. Hän totesi: ”Sellainenhan luontuu Sinulta, vanhalta runonrustaajalta, kuin itsestään.”

Tosin helppoa käsikirjoituksen tekeminen ei ollut, sillä Leinolla ei ollut käsitystä siitä, millaisia elävät kuvat olivat. L. Onerva on todennut Leino-biografiassaan, ettei kirjailija ”milloinkaan elämässään käynyt elokuvissa”. Arvoitukseksi jää, kertoiko Halme, millaisia käsikirjoitusten tuli olla. Luultavasti Leino sepitti vain tarinan synopsiksen, jonka pohjalta Halme teki tarvittavat välitekstit. Joka tapauksessa lopputuloksena oli elokuva Kesä, joka kuvattiin Helsingissä ja Oulunkylässä kesällä 1913. Ensi-iltansa teos sai vasta tammikuussa 1915.

Elokuvakäsikirjoitusta sommitellessaan Eino Leino palasi syksyllä 1912 Tähtitarha-kokoelmassa julkaistuun runoonsa ”Vanteenheittäjät”. Leino-biografiassaan Onerva kutsuu runoa ”luonnokseksi filmiin”, mutta tuskin kirjailija vielä runoa rustatessaan ajatteli sen myöhempää hyödyntämistä elokuvassa.

”Vanteenheittäjät” on seitsemästä säkeistöstä koostuva loppusoinnullinen runo, jonka tuokiokuvista avautuu kokonainen draama. Esitän sen tässä kokonaisuudessaan, sillä runo rakentaa mieleenpainuvan kuvaelman suomalaisesta kesäillasta. Ensimmäinen säkeistö kertoo lähtökohtatilanteen. Pappilassa ollaan leikkimässä vanteenheittoa, ja ilonpito kaikuu kylälle asti:

Lentävi vanteet ristin ja rastin,
ilmassa leikki ja laulu soi,
kuuluvi pajatus kylihin asti,
ihmiset kylissä aprikoi:
rovastilla on vieraita varmaan.

Jos ensimmäinen säkeistö katsoi pappilan seuraelämää etäältä, kaukaisena kumuna, toinen säkeistö tuo lukijan lähelle ihmisiä, talon väkeä ja heidän vieraitaan. Hameet hulmuavat ja nilkat vilkkuvat, kun vanteet lentävät. Toisen ja kolmannen säkeistön päähenkilö on ”talon rouva”, rovastin vaimo, joka on vielä ”nuori ja notkee”. Hän on seurueen keskus, joka heittää kauneimmat kaaret ja lausuu sorjimmat lauseet:

Notkuvi varret, vilkkuvi nilkat,
neitojen helmat hulmuelee,
herrojen otsilta tippuvi tilkat,
kenpä se ylinnä keikahtelee?
Talon rouva nuori ja notkee.

Hänpä se kaartehen kauneimman heittää,
lausehen sorjimman suustansa suo,
ripsillä pitkillä silmänsä peittää,
oravansilmänsä ruskeat nuo.

Neljäs säkeistö sisältää draaman siemenen. Leikkijöiden joukossa on maisteri, joka ei saa silmiään irti nuoresta rouvasta. Vaikka rouva heittääkin ”kauneimmat kaartehet”, hän osuu vahingossa maisteriin:

Kas, miten hänehen maisteri vilkkuu,
sihtaa silmä kuin tulijous.
Vantehen kaulaansa sai, että kilkkuu,
siitäkös nauru ja kikatus nous –
talon rouvan vetreän vanteen.

Samaan aikaan vanhempi väki – herrat – istuvat kuistilla maljojaan nauttimassa. Ilta alkaa olla jo myöhä, ja rovastin silmät painuvat vähitellen kiinni. Hän on autuaan tietämätön siitä draamasta, jota vanteenheittäjät paraikaa käyvät:

Istuvat kuistilla vanhemmat herrat,
maistavat maljoa höyryävää.
Unhottuu puhe useat kerrat,
nyykähtää ukko rovastin pää –
kun vanteet niin kauniisti lentää.

Kuudennessa säkeistössä runon puhuttelumuoto muuttuu. Ehkä on kyse runoilijan kommentista tai maisterin sisäisestä äänestä, varoituksesta. Nuori neito on ottanut vanhan miehen. Kesäyön tulisissa katseissa on vaaransa:

Ah, älä katsele vartta sa tuota
liioin, maisteri liekkisyön!
Karkkoa kaunihin naurajan luota,
pelkää keijuja kesäisen yön! –
On nuori vanhalle mennyt.

Viimeinen säkeistö ei tuo ratkaisua draamaan, ja tuntuu kuin varoituksen äänet kaikuisivat turhaan. Leikkivät nuoret sulautuvat kesäyön hämärään, tuoksuvan luonnon helmaan:

Vilkkuvi nilkat ja punaiset sukat,
aurinko painuvi metsän taa,
hehkuvi puut sekä poskien kukat,
tuoksuvi kasteinen nurmi ja maa.
Ja nuorten riemu se raikuu.

Tästä kesäyön hämyisestä tuokiokuvasta kirposi idea Kesä-elokuvan käsikirjoitukseen. Runon rakenne muistuttaa elokuvakohtausta. Jakso alkaa kuvalla kesäisessä maisemassa lepäävästä pappilasta, jonka pihamaalla seurue ilkamoi. Seuraavassa säkeistössä näemme nuoren rouvan, joka nilkat vilkkuen heittää vanteitaan. Välillä maisteri katselee neitoa, ensin ehkä arasti, lopulta tulisemmin. Samaan aikaan vanhat herrat istuvat pappilan kuistilla keskustelemassa, ja rovasti nuokkuu. Eino Leinon runo on kuin kuvien sarja: se olisi ollut helppo siirtää eläviksi kuviksi. Koska käsikirjoitusta ei ole säilynyt, on tosin mahdoton arvioida, missä määrin Leino lopulta hyödynsi säkeitään.

*

Ensi-iltaan valmistuneesta elokuvasta on säilynyt juonitiivistelmä, jonka alkupuolen voi tulkita ”Vanteenheittäjien” inspiroimana. Draama on kuitenkin muuttunut sikäli, ettei maisterin flirttailun kohde ole pappilan nuori rouva vaan rovastin tytär. Runon perusidea – ”on nuori vanhalle mennyt” – puuttuu, samoin ajatus nuoren maisterin edustamasta luonnonvoimasta, kesäyön seksuaalisesta huumasta, joka ei tavoita kuistilla istuvaa vanhaa rovastia, mutta yhdistää nuoria vanteenheittäjiä. Runo rakentaa pienoiskoossa kolmiodraaman, kun taas elokuva alkaa maisterin ja rovastin tyttären rakkaussuhteesta.

Elokuvan päähenkilö on – kuten säilynyt käsiohjelma toteaa – ”elegantti helsinkiläisnuorukainen” Aarne Holm (Konrad Tallroth), joka viettää kesää maalaispappilassa ja liehittelee ”ajankulukseen” nuorta Sylviä (Mandi Terho). Suhde johtaa kihlaukseen, eikä Sylvi voi olla ylpeilemättä ”pääkaupunkilaissulhasestaan” ystävilleen. Aarne saa kuitenkin kirjeen vanhalta ystävättäreltään Dagmarilta (Hilma Rantanen), joka pyytää Aarnea seurakseen matkalle Helsinkiin, eikä Aarne tahdo kieltäytyä. Helsingin rautatieasemalla ovat vastassa Dagmarin ihailijat Arvi (John Precht) ja Bernard (Theodor Weissman). Arvi ja Bernard järkyttyvät Aarnen ja Dagmarin nähdessään siinä määrin, että päästävät parin livahtamaan. Lopulta autoilevat kaverukset tavoittavat ihanteensa hotelli Apollosta, ja kaikki neljä istuutuvat yhdessä aamiaiselle. Dagmar tapaa kaikki kosijansa kahden kesken ja leikkii nuorukaisten tunteilla. Erityisesti häntä ärsyttää uutinen Aarnen kesäkihlauksesta, minkä jälkeen hän keimailee yhä enemmän Arville ja Bernardille.  Aarne ei enää kestä vaan kirjoittaa Sylville ja purkaa kihlauksen.

Kuten jo tarinan tässä vaiheessa on ilmeistä, Kesä oli ”Vanteenheittäjiä” huomattavasti laajempi kertomus, ja on mahdollista, että Kaarle Halme maustoi Leinon kirjoittamaa synopsista piirteillä, jotka saivat teoksen muistuttamaan aikakauden muita elokuvamelodraamoja.

Kesä-elokuva huipentui kohtaukseen, joka oli kuvattu Kaivopuistossa. Tässä jaksossa Dagmar tapaa jälleen kosijansa vuorotellen. Arvi ei kestä kohtaamista vaan tarttuu pistooliin pakottaakseen viettelijän tekemään ratkaisunsa. Samalla hetkellä Aarne astuu huoneeseen, ja Arvi ampuu hänet ”hetkellisen mielettömyyden puuskassa”. Dagmar heittäytyy katuvaisena kuolleen Aarnen vierelle samalla, kun Arvi lähtee poliisilaitokselle ilmiantamaan itsensä. Käsiohjelman viimeinen virke viittaa siihen, että elokuva päättyi kuviin kesäisestä maaseudusta, joka on kaukana kaupungin kiihkeydestä: ”Mutta kaukana maalaispappilassa suree nuori tyttö menetettyä onneaan.”

Käsiohjelma ei paljasta, sisälsikö Kesä vanteenheittokohtausta. Koska Leino itse oli kertonut – ilmeisesti sekä Halmeelle että L. Onervalle – elokuvan perustuvan runoon, on kuitenkin mahdollista, että pelikohtaus nähtiin alussa, pappilan pihalla. Nuoren rouvan tilalla oli tytär Sylvi, jolle Aarne Holm heitti tulisia katseitaan. Lopullisella filmillä oli mittaa 738 metriä ja kestoa noin 40 minuuttia (kuvanopeudella 16 fps), ja teos oli kolmella kelalla. Luultavaa on, että maalaispappilaan sijoitettu jakso on kattanut elokuvan ensimmäisen osan, kun taas kaksi viimeistä tapahtui kesäisessä Helsingissä.

*

Kun Kesä tuli ensi-iltaan tammikuussa 1915, lehti-ilmoituksissa lueteltiin näyttelijät ja heidän roolinsa. Ensimmäisenä kerrotaan Dagmarin esittäjä Hilma Rantanen ja hänen jälkeensä Sylvinä näytellyt Mandi Terho. Välissä ovat rovasti vaimoineen sekä täti Bernard. Dagmarin kosijat Aarne, Arvi ja Bernard ovat listassa viimeisinä, heistä Aarnen esittäjä Konrad Tallroth ensimmäisenä. Epäilemättä Dagmarin ja Sylvin hahmot ovat olleet tarinan keskiössä. Kaarle Halmeen tytär Tyyne Jauri on muistellut, että Sylvin kokemus painui erityisesti mieleen ja että teos loppui ”lähikuvaukseen pappilan tyttärestä”.

Syklinen, sulkeutuva rakenne, jossa palataan maalaispappilaan, on antanut elokuvalle elegisen luonteen. Aloituskohtauksessa vallitsee odotus ja kiihko, lopussa muisto ja karvas pettymys. Ehkä juuri tässä on ripaus Eino Leinon runoutta. Silmiinpistävää on myös elokuvan nimi Kesä, joka poikkeaa aikakauden muista nimistä tiiviydellään ja abstraktisuudellaan. Ehkäpä tekijät, ohjaaja Kaarle Halme ja tuottaja Hjalmar V. Pohjanheimo, halusivat korostaa runoilija-Leinon panosta. Leinon ”kesä” on odotuksen ja muiston katkeransuloinen sekoitus.

On epäselvää, näkikö Eino Leino koskaan tekstiinsä perustuvaa filmiä. Jaurin muistelman mukaan ennen esitystä elokuvateatterin ulkopuolella oli ”vilskettä kuin parhaimmillakin markkinoilla” ja saliin saapui ”hyvinvoivaa rahvasta katetuissa vaunuissaan, santarmeja ja kaartin sotapoikia tytöntylleröineen, hienohelmaisia, parfyymille tuoksuvia herrasneitejä, työmiehiä, taiteilijoita, kirjailijoita ja näyttelijöitä”. Itse esityksessä yleisö eli mukaan, tömisytteli jalkojaan, rapisutteli karamellipapereitaan ja keskusteli – ajan tavan mukaan – äänekkäästi ”pysyäkseen juonessa mukana”.

Siihen, että elokuva sai ensi-iltansa varsin pitkän odottelun jälkeen, oli syynsä. Jokin tekninen ongelma oli sattunut kuvauksissa kesällä 1913, ja ilmeisesti filmin valotus oli epäonnistunut. Tyyne Jauri muisteli: ”Kuvaus on myöskin ollut hieman hämärää, mutta valkopukuisten, aavemaisten hahmojen liikkuminen mustanharmaassa ympäristössä on vain lisännyt filmin jännittävyyttä.” Suomalaisessa kesäyössä liikkui ”aavemaisia hahmoja”, ja ehkäpä yleisöllä oli vaikeuksia tunnistaa näyttelijöitä. Vaikka Jauri kuvaakin tämän jännittävänä ilmestyksenä, teoksen on täytynyt jäädä yleisölleen etäiseksi. Tähän viittaa se, että Kesä katosi kevään 1915 jälkeen kokonaan yleisön nähtäviltä. Helsingin jälkeen elokuva esitettiin Tammisaaressa ja Hangossa, mutta sitä ei nähty lainkaan muualla Suomessa. Arvoitukseksi jää, mitä elokuvan filmikopiolle lopulta tapahtui. Kesästä jäi vain muisto.

Hannu Salmi

Teksti perustuu kirjoittajan teokseen Kadonnut perintö. Näytelmäelokuvan synty Suomessa 1907–1916 (2002), jossa on käsitelty laajemmin Kaarle Halmeen elokuvatuotantoa ja myös Kesä-elokuvaa.

Joskus ei tarvitse lähteä naapurikuntaa edemmäs löytääkseen uusia museokohteita. Ystäväni vei minut maaliskuussa vierailulle Vilkkimäen kahvimuseoon. Molemmilla oli sen verran vapaata, että saatoimme tehdä ex tempore-retken sadepäivän iloksi. Museo sijaitsee Liedon vanhassa meijerissä Hakulan kylässä. Olin kyllä ajanut siitä joskus ohi, mutta en ollut pysähtynyt.

Meijeritoimintaa

Valkoinen meijerirakennus on vuodelta 1927 ja siinä toimi aluksi Liedon Osuusmeijeri, joka kuitenkin siirtyi nopeasti Valiolle. Liedossa on valmistettu mm. meille kaikille tuttua Aurajuustoa. Meijeritoiminta loppui jo 1939, jonka jälkeen rakennus on ollut niin juhlapaikkana kuin ammusvarastonakin. Kiinteistön nykyiset omistajat ostivat sen vuonna 2010 ja kunnostivat pahoin rapistuneen rakennuksen yrityskäyttöön. Museon lisäksi paikassa toimii kahvila Namia, jossa voi helpottaa oman kahvihampaan kolotusta.

Rakennus on erittäin näyttävä pienine yksityiskohtineen, mutta koska vierailupäivänä satoi niin rankasti, en ehtinyt ottaa ulkoa kuvaa. Nopea siirtymä autosta sisätiloihin oli ainoa keino pysyä edes melkein kuivana.

”Muistinvirkistysmuseo”

Museo on hyvin pieni, oikeastaan vain yksi sivuhuone, mutta tunnelma on sitäkin hienompi. Seinät ovat lattiasta kattoon asti täynnä erilaisia kahvipakkauksia ja kahvintekoon liittyviä tarve-esineitä aina 1900-luvun alkuvuosilta asti. Mukana on myös kahvipakkausten mukana olleita keräilykortteja sekä kuvakokoelma Paula-tytöistä. Kokoelman on pitkälti edesmenneen keräilijän Simo Juvalan kokoama.

Paikalla on usein Vilkkimäen Kahvimuseo ry:n puheenjohtaja Seppo Louhivuori, joka kertoilee mielellään museosta ja vastailee kävijöiden kysymyksiin. Hän kutsuu paikkaa ”muistinvirkistysmuseoksi”, sillä monet esineet ja pakkaukset kirvoittavat kävijöissään muistoja lapsuudesta.

Itse olen sen verran nuori, ettei moniin esineisiin liity henkilökohtaisia muistoja, mutta  bongasin sentään hyllystä näyttävän peltirasian, jossa mummoni säilyttää yhä valokuvia. Alunperin siinä on ollut Kutsu-kahvia.

Historiantutkijan näkökulmasta on ilahduttavaa, että tällaisia museoita on olemassa. Keräilijöillä ja harrastajilla on valtavasti tietoa, jota ei oikeastaan ole missään ylhäällä. Se on vuosien varrella kertynyttä tietotaitoa. Jokaisen esineen taustatarinan mukanaan tuomaa.

Vilkkimäen Kahvimuseo on ilmainen käyntikohde. Museo ottaa myös vastaan lahjoituksia, kuten pienpaahtimoiden kahvipakkauksia eri puolelta Suomea.

FT Henna Karppinen-Kummunmäki on kulttuurihistorioitsija ja tietokirjailija sekä Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen.