Istu mukavasti lempilepotuoliisi ja varmista, että kuva ja ääni toistuvat selkeästi. Sitten vain virittäytymään menneiden vuosikymmenten suomalaisiin jouluhetkiin television äärellä. Tämän vuoden Adventtikalenterimme on teemaltaan Joulu tv-ruudussa ja tämä blogikirjoitus käsittelee suomalaisen tv-joulun musiikkiparodiaa, -satiiria ja leikkimielisyyttä.
Kuva: Kansan Arkisto. Radioita ja televisioita näyteikkunassa 1967. CC BY-NC-ND 4.0
Televisiolähetykset alkoivat Suomessa 1950-luvun lopulla. Musiikkitutkija Janne Mäkelän mukaan musiikki oli televisiossa vahvasti mukana heti alusta lähtien, vaikkakin televisiossa oli radioon verrattuna musiikkiohjelmia huomattavasti vähemmän. Viritysmusiikki oli eniten esitysaikaa saanut musiikkimuoto, mutta myös heti alusta alkaen televisiossa voitiin nähdä monia erilaisia musiikkiesityksiä ja -ohjelmia.
Alkuaikoina television jouluinen musiikkitarjonta painottui klassiseen musiikkiin ja esimerkiksi Cantores Minores -kuoron konsertteja voitiin seurata kuvaruuduista useana eri vuotena. Kuitenkin myös kevyempi musiikki kuului ohjelmistoon, vaikka Mäkelän mukaan niin radiossa kuin televisiossakin kulki kuitenkin selkeä raja klassisen musiikin ja kevyen eli populaarimusiikin välillä vielä 1960-luvulla.
Televisiota katsottiin 1960-luvun lopussa jouluisin jo varsin paljon. Vuonna 1969 arvioitiin, että jouluaattona kello 19 televisiota seurasi noin 700 000 katsojaa, ja pari tuntia myöhemmin määrä oli noussut jo 1,4 miljoonaan. Myös molempina joulupäivinä katsojamäärän arveltiin ylittäneen miljoonan. Kaikki eivät silti avanneet “töllötintä” jouluna. Varsinkin aatto oli – ja monille on yhä – päivä, joka omistettiin läheisten kanssa olemiselle. Joulupäivänä tai viimeistään tapaninpäivänä televisio palasi kuitenkin olohuoneiden keskipisteeksi. Monelle yksinäiselle televisio oli tärkeä, usein ainoa seuranpitäjä.
Kevyen musiikin ohjelmat painottuivat 1980-luvulle asti joulun aluspäiviin ja molemmille joulupäiville. Jouluaatto oli pyhitetty vakavahenkisemmille ohjelmille ja musiikille. Esimerkiksi joulupäivän ohjelmistoon vuonna 1970 kuului Pertti Reposen ja Erkki Pohjanheimon ”jouluhassuttelu”, joka oli koottu ”musiikista, iloisista ihmisistä, vitseistä ja sketseistä” ja jossa esiintyivät Viktor Klimenko, Ragni Malmsten, lauluduo Vesa Nuotio ja Pertti Reponen, Leo Jokela, Topi Reinikka ja Ritva Vepsä. Tapaninpäivänä ohjelman mainostettiin olevan ”kauttaaltaan viihteellinen”. Mainostv:n puolella esitettiin Tapaninpäivätanssit, jossa esiintyivät Katri Helena ja Kullervo Linnan Humppa-Veikot.
TV 1- kanavan Jatkoaika-keskusteluohjelmassa intouduttiin 1968 tanssimaan kuusen ympärillä kappaletta ”Porsaita äidin oomme kaikki”. https://yle.fi/a/20-105908
Vuosina 1967–69 esitetyn ohjelman sisältö koostui paitsi ajankohtaisista keskusteluaiheista myös sketseistä ja se näytettiin televisiossa suorana lähetyksenä.
Kuva: Jatkoaika 1968. Yle Elävä arkisto.
Mitäs täällä lymyillään ja hilpeästi hymyillään?
1970-luvulta lähtien joulun harrasta tunnelmaa uskallettiin jo selkeästi haastaa ja siitä saatettiin tehdä leikkiä. M.A. Nummisen Joulupukki puree ja lyö -kappale julkaistiin vuonna 1971 albumilla Joulupukin Juhannusyö. Nopeasti klassikoksi yltänyt kappale esitettiin television puolella tapaninpäivänä 1980.
Kuva: Huonokäytöksinen pukki M. A. Numminen yhtyeineen. Yle Areena.Kuva: Pukki on kähveltänyt ruoat ja hajottanut tuvan. Yle Areena.
Toinen huumoriklassikko, Sika, levytettiin vuonna 1980 Juice Leskisen toimesta. Kuusessa ollaan -albumilta löytyvä kappale kertoo kinkkua himoitsevasta lapsesta. Rock-musiikkiohjelma Tuubin juontaja, Heikki Harma eli tutummin Hector sai kunnian esitellä tämän uunituoreen kappaleen:
Kuva: Hector juontamassa Tuubi-ohjelmaa jouluna 1980. Yle Areena.
Sika nousi nopeasti erityisesti nuorison suosikiksi. Esimerkiksi sanomalehti Länsi-Savo tiesi kertoa 1984, että mikkeliläisissä kouluissa se oli toinen joululaulusuosikki ”En etsi valtaa loistoa” -kappaleen rinnalla. Kaikki eivät sävelmästä pitäneet. Eräs yläkoulun opettajan sijaisena toiminut henkilö kirjoitti Länsi-Savossa tammikuussa 1981 koululaisten huonosta käyttäytymisestä ja paheksui samalla myös kollegoidensa musiikkimakua:
Opettajat purnaavat, mutta eivät kuitenkaan tuntuvasti rankaise sopimattomasta käytöksestä. On näet pysyttävä ajan hengessä mukana, ettei vain vaikuttaisi fossiililta. On ymmärrettävä puberteetti-ikäisiä, on ohjattava lempeällä kädellä eikä kovilla otteilla, on hyväksyttävä tämä nykyaika, jossa moukkamaisuus on muotia. Niinpä mm. kuulin muutamien opettajien kehuvan yhden nykyidolin Juice Leskisen ”Sika ”-levyä. Sikailu siis sallitaan, sitä jopa ylistetään. (Länsi-Savo 8.1.1981.)
Sika pääsi kuvaruutuun myös TV 2:n Kummelin jouluspesiaalissa vuonna 1994. Äänessä olivat Juicen lisäksi Heikki Kahilainen ja Heikki Silvennoinen.
Tasapainoilua ohjelmasuunnittelussa
Joulun ajan televisio-ohjelmien suunnittelijoiden työ ei ollut helppoa. Ohjelmiston piti olla runsas ja täysipainoinen, mutta ketään ei haluttu suututtaa, eikä tarkoitus ollut tunkeutua perhekeskeiseen jouluun. Yksinäisiä piti silti muistaa. Kuten Ilta-Sanomien toimittaja Ullamaija Kivikuru 1977 totesi, ”rämäpäisinkään” ohjelmistosuunnittelija ei uskaltanut muuttaa sovinnaista ja odotusten mukaista linjaa.
Yleisradion ohjelmapäällikkö Markku Soikkanen kertoi 1986, että musiikkiohjelmia oli kyseisenä jouluna poikkeuksellisen paljon, jopa siinä määrin, että niiden sovittaminen ohjelmistoon oli ollut haastavaa. Televisiokanavat saattoivat itse päättää ohjelmistostaan, mutta yhteisymmärryksessä, jottei musiikkiohjelmaa tullut molemmilta kanavilta yhtä aikaa. Joiltain katsojilta oli tullut palautetta joulun ajan ylen palttisesta juhlavuudesta, mutta suurin osa katsojista vaikutti olevan tyytyväisiä tarjontaan – ainakin jos tarkasteltiin ohjelmapäivystykseen tulleita soittoja.
TV 1:n ohjelmapäällikkö Lars-Peter Ringbom vakuutteli vuotta myöhemmin Uuden Suomen lehtijutussa, että musiikkiohjelmiin panostetaan jouluna erityisen paljon. Hänen mukaansa niitä oli yritetty rajoittaa kymmenisen vuotta sitten, mutta nyt suuren kysynnän ja vapaamman suhtautumisen vuoksi niiden osuutta oli kasvatettu. Toisaalta hän huomautti, että ohjelmapakettia oli vaikeaa koota niin, että se olisi miellyttänyt kaikkia. Ei saanut olla liian synkkää ja harrasta, mutta toisaalta piti muistaa myös joulun erityinen pyhyys. Televisio ei saanut häiritä ihmisten joulunviettoa, totesi Ringbom.
Kuin vastineena tälle, tunnettu säveltäjä ja kapellimestari George de Godzinsky totesi samaisen Uuden Suomen haastattelussa, että joulunajan television tarjoamasta musiikista yli puolet oli ”silkkaa täytettä” ja loppu oli tavanomaista: ”Aina soitetaan samaa – ja sekaisin”. Hän peräänkuulutti, että lasten ja aikuisten musiikki sekä klassinen ja kevyt musiikki tuli erottaa toisistaan. Jälkimmäisessä jako ”fifty-fifty” oli Godzinskyn mielestä hyvä. Lisäksi hän toivoi televisioon lisää kotimaista musiikkia ja kotimaisia esiintyjiä.
Kritiikkiä huumorin varjolla sketsisarjojen kultakaudella
Juice ilahdutti 1980-luvun puolivälissä television katsojia Aikuisten joulukalenterilla, jossa hän oli uudelleen sanoittanut tunnettuja joululauluja. Esiintymässä hänen kanssaan oli kosketinsoittaja Eero ”Safka” Pekkonen. Sanoituksissa käsiteltiin muun muassa joulun kerskakulutusta sekä Yhdysvaltain presidentin Ronald Reaganin ja Neuvostoliiton presidentin Mihail Gorbatšovin tapaamista Reykjavíkissä. Vuonna 1986 esitetyn musiikkisarjan voi katsoa kokonaisuudessaan Yle Areenasta. Tässä alkupään jaksoja:
Moniin suomalaisiin 1980–90-lukujen sketsiohjelmiin kuuluivat kiinteästi myös musiikkiosuudet, ja osasta tehtiin jopa omia joulun erikoisjaksoja.
Vuosina 1981–83 esitetyssä Ylen satiirisarja Hukkaputkessa pohdittiin 1981, pitäisikö maatalousyhteiskuntaan liittyviä joululauluja muuttaa, koska ne eivät enää vastanneet pakaste-elintarvikkeita hyödyntävien suomalaisten todellisuutta. Lisäksi ne olivat kaunaisia ja katkeria – oikeastaan lietsoivat luokkavihaa. Lopuksi esitettiin uuden sukupolven joululaulu, joka ei loukannut ketään. https://areena.yle.fi/1-50168362
Kuva: Kristiina Halkola ja Leena Uotila Hukkaputkessa. Yle Areena.
Pitkän linjan viihdyttäjän, Pertti ”Spede” Pasasen sketsiohjelmaa Spede Show’ta esitettiin vuoteen 1987 saakka. Viimeisessä, 14.12.1987 esitetyssä joulujaksossa Vesa-Matti Loirin esittämät hahmot laulaja Jean-Pierre Kusela, lastenohjelman juontaja Nasse-setä, juontaja Auvo sekä tv-kuuluttaja Tyyne astuivat lavalle esittämään kappaleen Tonttujen jouluyö.
Muutama vuosi myöhemmin Loirilla oli oma sketsishow, jossa hän esitti tuoreen, Kassu Halosen säveltämän ja Vexi Salmen sanoittaman ikivihreäksi muodostuneen kappaleensa ”Sydämeeni joulun teen”. Samanniminen 1988 julkaistu albumi on eniten Suomessa koskaan myynyt joululevytys. Vaikka kyseessä ei ole erityisen hupaisa kappale, se on oivallinen päätös tälle tekstille.
Helsingin Sanomat 24.12.1959, 24.12.1960, 24.12.1969, 24.12.1970
Ilta-Sanomat 19.12.1963, 27.12.1977
Länsi-Savo 8.1.1981, 21.12.1984
Uusi Suomi 24.12.1981, 24.12.1986, 24.12.1987, 22.12.1989
Tutkimuskirjallisuus
Mäkelä, Janne: Konserttitalo ja hittitehdas: kokeilun kulttuuri television musiikkiohjelmissa. Teoksessa Koivunen, Anu, Maiju Kannisto, Heidi Keinonen, ja Janne Mäkelä (toim.) Kulttuurin Vuosisata: Luova Ohjelmatyö Yleisradiossa 1926–2025. Helsinki: SKS Kirjat, 2025.
Joku heitti, että tunnelma on kuin luokkaretkellä. Toinen vertasi sitä yliopiston kahvihuoneeseen. Eikä ihme, kun minullekin osui täyteen buukatussa lentokoneessa sattumalta ympärille tuttuja kasvoja, jopa entinen väitöskirjaohjaajani. Joku ehti jo vitsailla, että olisi pitänyt järjestää suomalaishistorioitsijoille yhteisbussi odottamaan Keflavikin kentälle. Lopulta moni meistä kylläkin pakkautui samaan lentokenttäbussiin, joka matkasi vajaan tunnin Reykjavikiin.
Olimme matkalla 13.–14.8.2025 pidettävään, rajat-teemaiseen (Boundaries) pohjoismaiseen historiantutkijoiden kongressiin Islannin yliopistoon. Kyseessä oli järjestyksessään 31. vastaava tapahtuma, jossa osallistujajoukko koostui viidestäsadasta islantilaisesta, tanskalaisesta, norjalaisesta, ruotsalaisesta ja suomalaisesta historiantutkijasta. Luvassa oli kolme pitkää päivää täynnä teoriaa, metodologiaa ja empiriaa, ajatustenvaihtoa, kiivasta väittelyäkin.
Kun olimme rekisteröityneet seuraavana aamuna ja saaneet oranssia hehkuvat NHM 2025 -nauhat kaulaamme, pääsimmekin heti sukeltamaan ensimmäisiin sessioihin.
Yksi narratiivi, monta narratiivia vai näiden yhteenveto?
Osallistuin ensimmäiseksi kaiken kattavalta kuulostavaan sessioon nimeltä “Methods and Concepts in Historical Research”, jonka aloittivat Johanna Ilmakunnas Åbo Akademista ja Petri Karonen Jyväskylän yliopistosta. He esittelivät alustavia havaintojaan ja ajatuksiaan uudesta aatelisperheitä koskevasta, pitkän aikavälin (1718–1918) tutkimuksestaan. Hankkeessa yhdistellään eri muodossa olevia lähteitä ja tarkastellaan tutkimuskohteita mikro-, meso- ja makrotasoilla. Mesotasolla tarkoitetaan tässä yhteydessä aatelisperheitä. Tutkimuksessa oli hyödynnetty digitaalisia menetelmiä ja testattu tekoälyäkin, mutta toistaiseksi kuulemma tuloksetta.
Toisena oli vuorossa Louise Karlskov Skyggebjerg Kööpenhaminan kauppakorkeakoulusta. Hän oli tutkinut pankkikriisiä vuosina 1991–2008 ja nosti esiin kysymyksen narratiiveista – miten historiaa kirjoitetaan tai tulisi kirjoittaa, kun erilaisia narratiiveja on useita, esimerkiksi ”sankarien” tai ”konnien” näkökulmasta. Karlskov Skyggebjerg totesi, ettei hänellä ollut tähän vastausta, mutta halusi herätellä keskustelua aiheesta. Tässä hän onnistuikin, koska tällainen yhden narratiivin valinta tuntui hämmentävän osaa yleisöstä. Monet yhtyivät ajatukseen, että erilaiset yhtäaikaiset narratiivit ovat mahdollisia ja voivat näkyä tutkimuksessa, mutta lopuksi tutkijan tulisi tehdä oma yhteenveto ja tulkinta niistä. ”Niinhän me kaikki historioitsijat tehdään”, kuului toteamus yleisöstä.
Louise Karlskov Skyggebjerg.
Viimeisenä oli vuorossa Janne Holmén Uppsalan yliopistosta, joka esitteli sanomalehtiaineistoon nojaavaa tutkimustaan, jossa on tavoitteena selvittää vasemmisto- ja oikeisto -käsitteiden ja -vastaparien vakiintumista pohjoismaiseen poliittiseen puheeseen hyödyntäen tilan (space) käsitettä ja kognitiivisen historian näkökulmaa.
Pohjoismaiden uusi kulta
Kahvitauon jälkeen osallistuin ”Nordic Big Health data” -sessioon, jonka puheenjohtaja Teemu Ryymin Bergenin yliopistosta teki osuvan vertauksen isoista datamassoista: ”it’s the new Nordic gold – or oil”. Viime vuosina big dataa, erityisesti rekisterimuotoista, on tullut yhä enemmän saataville ja sitä tulisi myös hyödyntää tutkimuksessa nykyistä laajemmin. Vaikka kyseessä oli hyvin ajankohtainen teema, sessioon saapui valitettavan vähän yleisöä.
Heini Hakosalo Oulun yliopistosta esitteli työn alla olevaa, sodanjälkeiseen tuberkuloosirokotuskampanjaan liittyvää tutkimusta, jossa hyödynnetään Tilastokeskuksen tarjoamia kohorttitietoja. Erilaista dataa, kuten rokotuskortteja (sis. 859 000 henkilön tiedot) verrataan mm. dataan kuolleista.
Magnus Vollset Bergenin yliopistosta puolestaan kertoi norjalaisesta spitaalitautirekisteristä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista tutkimukselle. Vollset korosti alkuperäisen muistiinpanokirjan asemaa tärkeänä artefaktina – näistä kirjoista koostettiin tautirekisteri, joka toimi paitsi hallinnollisena työkaluna myös etiologisena tietopankkina. Rekisteri tarjoaa tutkimukseen myös jatkuvuutta, koska tiedot koostettiin ennen väestölaskennan aikaa. Bergenin spitaalitietokanta on tunnustettu Unescon maailmanperintökohteeksi; se on maailman ensimmäinen kansallinen potilasrekisteri ja sisältää tiedot 8 200 henkilöstä.
Ida Al Fakir (Swedish School of Sports and Health Sciences) esitteli erilaisia rekisteriaineistoja Ruotsin tilastokeskukselta sekä sosiaali- ja terveysviranomaisilta, kuten kuolleisuutta ja syöpätauteja koskevia rekisterejä. Hän korosti, että “iso terveysdata” (big health data) on osa globaalia biotaloutta ja siten arvokasta: kyse ei ole vain suurista datamassoista, vaan myös ison ja pienen datan yhdistelmästä. Esitelmää kevensi, että diat oli kuvitettu tekoälyn tuottamilla kuvilla. Miniatyyriset kaivosmiehet valtavien, kultaa tulvivien rekisterikirjojen keskellä herättivät yleisössä huvitusta.
Ida Al Fakir.
Kulttuurihistorian heikkoudet vai heikko tutkimus?
Lounaan jälkeen lähdin suurin odotuksin seuraamaan ”Power Analyses in 2025: Constructive Approaches for Culture History”-pyöreää pöytää, jossa ruodittiin kulttuurihistoriallisen tutkimuksen nykytilaa. Onko olemassa pohjoismaista kulttuurihistoriaa, oli yksi kantavista kysymyksistä sessiossa.
Puheenjohtaja Lisa Hellman (Lundin yliopisto) johdatteli sessioon palaamalla kulttuurihistoriaan kohdistettuun kritiikkiin: sen on katsottu kärsivän kriittisen analyysin puutteesta sekä sivuuttaneen valtasuhteet, hierarkiat ja suuret kertomukset (great narratives). Hän esitti provosoivan kysymyksen: onko kulttuurihistoria kadonnut? Hellman kertoi myös selailleensa ennen kongressia pohjoismaisten historiantutkijoiden esittelyjä yliopistojen verkkosivuilla ja panneensa merkille, ettei kukaan nimittänyt itseään kulttuurihistorioitsijaksi. Hän pohti, oliko kyse rohkeuden puutteesta.
Panelisteihin kuuluivat yliopiston lehtorit Dorotheé Goetze (Keski-Ruotsin yliopisto), Charlotta Forss (Södertörnin yliopisto, Ruotsi), Birgit Tremml-Werner (Tukholman yliopisto) sekä professori Christa Wirth (Agderin yliopisto, Norja). Kolme ensiksi mainittua ovat erikoistuneet uuden ajan kulttuurihistoriaan ja viimeksi mainittu modernin ajan (1750-) historiaan.
Panelistit pitivät kulttuurihistoriaa vaikeasti määriteltävänä, joka ehkä vaikuttaa siihen, ettei kulttuurihistoriaa uskalleta tuoda esiin vahvemmin. Eräs heistä katsoi, että kulttuurihistoria vastaa kysymykseen siitä, millaisia merkityksiä ihmiset antoivat elämälleen (”how did people make sense in their lives”). Panelistien mukaan kulttuurihistoria voisi huomioida valtasuhteet paremmin laajentamalla näkökulmia ja lähdeaineistoja (ei esimerkiksi tukeutumalla vain viranomaislähteisiin) sekä tekemällä yhteistyötä eritaustaisista tutkijoista koostuvissa ryhmissä. Paneeli korosti, että menneisyyden ymmärrys lisää ymmärrystä nykypäivästä.
Yleisön saadessa kommentoida, esitettiin vastakysymys, miksi pitäisi olla pohjoismaista kulttuurihistoriaa. Tähän ei tullut vastausta. Sen sijaan yleisökeskustelussa tultiin jonkinlaiseen konsensukseen siitä, että kulttuurihistoriallinen perspektiivi näkyy oikeastaan joka puolella historiantutkimusta, se on integroitunut kaikkialle. Leikkisästi ehdotettiin, että ongelma ei ehkä olekaan kulttuurihistoriallisen näkökulman heikkoudet, vaan yksinkertaisesti huonosti tehty kulttuurihistoriallinen tutkimus.
Key note: Eläinnäkökulman anti
Alkuillasta pidettiin avajaisseremonia, jossa ääneen pääsivät ensin tapahtuman järjestäjät Islannin yliopistosta, ja heidän jälkeensä vuorossa oli keynote-luento. Järjestäjät kertoivat, että kun kongressia ryhdyttiin suunnittelemaan pari vuotta sitten, tulevaisuus näytti epävarmalta: yliopistot myöntävät yhä harvemmin matka-apurahoja ja Islanti on kallis maa. Siksi viidensadan osallistujan määrä oli heille erittäin iloinen yllätys. NHM on järjestetty Islannissa kahdesti aiemminkin, edellisen kerran kaksikymmentä vuotta sitten.
Key noten piti professori Mary Hilson Aarhusin yliopistosta. Hän esitteli sikoja koskevaa tutkimustaan kolmen esimerkkipossun kautta. Esityksen kantava teema oli, mitä eläinnäkökulma lisää ymmärrykseemme pohjoismaisesta modernisaatiosta ja pohjoismaisista hyvinvointivaltioista. Saimme kuulla muun muassa, että 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa teuraaksi kasvatettaville sioille saatettiin antaa muun muassa ihmisten nimiä, etu- ja sukunimineen. Hilson toi esiin työväen-, eläin- ja ympäristöhistorian tiiviit yhteydet toisiinsa. Luennon mieleenpainuvin hetki sijoittui loppuun, kun Hilson soitti 1930-luvun äänitallennetta tanskalaiselta farmilta. Samalla, kun sikafarmaria haastateltiin radioon, taustalla kuului teurastettavien ja kuolevien sikojen voimistuvaa röhkinää ja vinkunaa. Ylpeä tanskalainen tuolloinen lausahdus kuului: “Kaikki [sian osat] käytetään paitsi vinkuna.”
Luennon jälkeen Islannin yliopiston professori Guðmundur Hálfdanarson haastatteli lyhyesti Hilsonia. Hilson kertoi kiinnostuneensa sikateemasta pyöräillessään Tanskan maaseudulla: ”siat haistaa, mutta niitä ei koskaan näe”. Haastatteluhetken jälkeen jaettiin pohjoismainen kirjapalkinto, jonka sai 28 ehdokkaan joukosta Helsingin yliopiston tutkijoiden teos Forced Migrants in Nordic Histories. https://hup.fi/books/e/10.33134/HUP-32
Tilaisuuden päätti islantilaisen koomikon stand-up show aiheella, kuinka tulla islantilaiseksi 20 minuutissa. Suomalaisen korvaan meillä on paljonkin yhteistä islantilaisten kanssa.
Seremonian jälkeen osallistujille tarjottiin pieniä coctail-paloja ja juotavaa pohjoismaisten suurlähetystöjen mahdollistamana.
Vain seitsemänkymppiset voivat kirjoittaa (hyvää) historiaa?
Toisena konferenssipäivänä osallistuin mikrohistoria-aiheisiin sessioihin. Aiheeseen, mikrohistoriaan, oli sopivaa, että sessiot oli sijoitettu pikkuruiseen luokkahuoneeseen, joka pullisteli osallistujia aivan ääriään myöten ja ylikin.
Esitelmissä käytiin lyhyesti läpi mikrohistorian klassikoita ja kysyttiin, onko olemassa pohjoismaista mikrohistoriaa. Kiinnostavin osuus oli kuitenkin väittelyt siitä, miten mikrohistoriaa tulisi tehdä.
Sigurður Gylfi Magnússonin (Islannin yliopisto) mukaan italialainen ja ranskalainen mikrohistoria dominoivat edelleen tutkimusta ja kritisoi sitä, miten mikrohistoriaa on tehty tähän saakka. Hän kehotti mikrohistorioitsijoita etsimään yhteyksiä, katsomaan tekstien sisään ja käymään läpi kaikki yksityiskohdat. Hänen esitelmänsä jälkeen käytiin hetki kiivasta keskustelua siitä, onko saksalainen, arkielämän historiaan keskittyvä alltagsgeschichte -suuntaus mikrohistoriaa vai ei.
Rebecka Lennartson (Uppsalan yliopisto ja Tukholman kaupunginmuseo) esitteli mikrohistoriallista tutkimusta, jota oli toteutettu muun muassa poliisin hallussa olleiden valokuva-albumien avulla. Albumien kuviin oli tallennettu 1800-luvun loppupuolen prostituoituja – osasta tiedettiin nimet, osasta ei. Hankkeessa hyödynnettiin tekoälyä naisten kasvojen tunnistamiseen, ja näin saatiin selville osa naisten identiteeteistä. Näiden naisten tarinoita oli ollut esillä City Faces -museonäyttelyssä. Lennartson kysyi, mistä kontekstointi alkaa ja mihin se loppuu. Hänen mukaansa mikrohistoria ei yksinkertaisesti vahvista suurta kertomusta (grand narrative), vaan kontekstointia käytetään analysointityökaluna. Mielenkiintoista oli, ettei kukaan nostanut esiin tekoälyn käytön eettisiä kysymyksiä, vaikka aiheen voi tulkita arkaluonteiseksi.
Tyge Krogh (Tanskan kansallisarkisto) kertasi, miten mikrohistoriaa tehtiin 90-luvulla huomioiden uudet kulttuurihistoriat, lingvistinen käänne jne. Hän kertoi joutuneensa tutkimuksen sivuraiteille huomatessaan, ettei menneisyyden rangaistuskäytännöistä ollut tietoa, joten hän ryhtyi tekemään niistä itse tutkimusta. Tuloksena syntyi tanskankielinen kirja, joka on sittemmin julkaistu myös englanniksi (The Great Nightmen Conspiracy. A Tale of the Eighteenth Century Dishonourable Underworld, 2020). Krogh kävi esityksessään läpi, mitä ajatuksia kirjoittamisprosessi herättää hänessä nyt. Hän kertoi tekstinsä lähentelevän kaunokirjallisuutta ja korosti tarinankerronnan tärkeyttä. Draaman kaari on pidettävä yllä.
Session keskusteluosuudessa heräsi kysymyksiä siitä, eikö pitäisi ottaa huomioon historiallinen muutos, eikä vain toimijuutta. Magnússon halusi haastaa mikrohistoriallisen tutkimuksen sovittamisen suureen kertomukseen, mutta useimmat muut keskustelijat olivat tästä eri mieltä. Krogh toi esiin ajatuksen siitä, että kirjoittaakseen hyvää mikrohistoriaa, on oltava tarpeeksi tietoa – ja sen keräämiseen menee aikaa. Joku vitsailikin, että pitää ilmeisesti olla seitsemänkymppinen voidakseen kirjoittaa kunnollista historiaa. ”History comes from below” -toteamus päätti kiivaan keskustelun. Ja tästä olivat ilmeisesti kaikki samaa mieltä.
Seuraavassa sessiossa saimme kuulla Lapin yliopiston tutkijaa Pilvikki Lantelaa, joka esitti feministisen tulkinnan mikrohistoriasta. Lantela tutkii väitöskirjassaan Martta Kaukomaata, herätysliikkeen aktiivista naistoimijaa. (Ks. Lantelan esittely täältä: https://kulttuurihistoria.net/2021/06/23/kulttuurihistorian-jatko-opiskelijan-esittely-pilvikki-lantela/ ) Hän aloitti esitelmän anekdootilla, kuinka jotkut olivat todenneet mikrohistorian olevan kuollut. Kaikki kuitenkin osoittaa, ettei näin ole. (Tästähän todisti jo näiden mikrohistoriasessioiden väenpaljous!) Lantela haastoi yleisöä esittämällä kysymyksen siitä, mikä tekee mikrohistoriasta relevantin. Hänen mukaansa relevanttius tulee muun muassa siitä, että vähemmistöjen kokemukset ja näkemykset pääsevät kuuluviin suurten miesten isojen tarinoiden rinnalle. Feministinen näkökulma mikrohistoriaan tukee juuri tätä. Lantela ehdotti, että feministinen tulkinta mikrohistoriasta voisi olla yksi osa pohjoismaista mikrohistoriaa, jos sellaista on olemassa.
Annika Sanden Tukholman kaupunginmuseosta jatkoi pohdintaa siitä, onko olemassa pohjoismaista tapaa tehdä mikrohistoriaa. Hän kertoi Ruotsin runsaista, oikeuslaitoksen, kirkon ja valtionhallinnon tuottamista uuden ajan lähdeaineistoista ja totesi, että ne antavat hyvät lähtökohdat pohjoismaiseen mikrohistoriaan, mutta myös italialais- ja saksalaisvaikutteiseen mikrohistoriaan. Hän kertoi olevansa kiinnostunut elämäkerroista ja kokemuksista. Ihmisten väliset sosiaaliset yhteydet ovat hänen tutkimuksensa keskiössä.
Liv Egholm (Kööpenhaminan Business School) puolestaan kertoi kartoittavansa mikrohistoriallisessa tutkimuksessaan konsepteja ja tapahtumia ja lukevansa lähteitä vastakarvaan (against the grain). Tällä hän tarkoittaa, että lähteistä etsitään tahattomia todisteita ja ristiriitaisuuksia, mutta myös seesteisyyttä. Tämä lähestymistapa mikrohistoriaan sisältää empatiaa, mutta toisaalta myös kriittistä etäisyyttä tutkimuskohteeseen.
Vilkkaassa keskustelussa nousi jälleen esiin ajatus siitä, että nuorten tutkijoiden ei pitäisi aloittaa mikrohistoriasta, koska konteksti ensin pitää tuntea. Vaarana kun on ”tuhansien detaljien polku”. Keskustelussa nostettiin myös esiin mikrohistorian relevanttius sekä edustavuuden ja yleistämisen ongelmat. Niihin ehdotettiin ratkaisuksi muun muassa sitä, että tutkija on avoin siitä, miten tutkimus on toteutettu. Viimeisenä yleisöstä nousi esiin todennäköisesti puolivakavissaan esitetty väite, että sitä parempi historioitsija, mitä enemmän elämänkokemusta.
Näiden intensiivisten keskustelujen jälkeen oli vuorossa lounas, jonka jälkeen lähdin omin luvin tutkiskelemaan Reykjavikia loppupäiväksi. Illalla olisi ollut konferenssi-illallinen, jonka jätin väliin. Onneksemme seuran hallituksen jäsen, Susanna Lahtinen, oli paikalla ja otti muutaman kuvan. Illallismaljan nosti Islannin entinen presidentti ja historian professori Guðni Th. Jóhannesson.
Sananvapauden historiaa, kansalaisyhteiskunnan syntytuskia ja saksalaiset ystävinä
Oma sessioni koitti perjantaina aamupäivällä. Meillä oli ilmeisesti erittäin kovia kilpailijasessioita (yhtä aikaa oli käynnissä jopa 14 eri sessiota!) tai ehkäpä Reykjavikin nähtävyydet karkottivat osan yleisöstä. Vilkuilimme hämmentyneinä toisiamme, kun kello oli tapissa ja salissa ei ollut yhtään yleisöä. Olimme jo melkein laittamassa pillit pussiin, kun saliin asteli yksi kuuntelija. Hän paljastui Islannin yliopiston historian emeritusprofessoriksi. Päätimme sittenkin esitelmöidä, sillä olihan meillä nyt yleisöä. Se oli hyvä ratkaisu, koska saimme nelistäänkin hyvää keskustelua aikaiseksi.
Minä esittelin ensin 1800-luvun lopun suomalaislehdistöön liittyvää tutkimustani sananvapauden ympäriltä, joka perustuu paitsi väitöskirjaani myös tulevaan artikkeliini. Tämän jälkeen oli vuorossa post doc -tutkija Hrafnkell Lárusson Islannin yliopistosta, joka kertoi Islannin kansalaisyhteiskunnan syntyä ja demokratian kehittymistä (1874–1915) koskevasta tutkimuksestaan. Viimeisenä oli vuorossa Tony Pyykkö Turun yliopistosta, joka kertoi poliittisen historian väitöstutkimukseensa liittyen Suomen ja Saksan välisistä ystävyysseuroista 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa.
Session jälkeen minun piti poistua lentokenttää kohden ja loppupäivän anti jäi siten väliin.
Summausta
Kongressi näyttäytyi ensikertalaiselle hyvin järjestetyltä ja onnistuneelta monin eri puolin. Se mikä yllätti, oli keskustelun runsaus ja intohimoisuus. Historiantutkimus nostaa tunteita pintaan! Jos pieniä kehityskohteita haluaa mainita, niin tilat eivät aina olleet kunnolla mitoitettuja, jos miettii esimerkiksi mikrohistorian sessioita. Voi toki olla vaikeaa arvioida, kuinka moni tulee seuraamaan kutakin sessiota, mutta ehkäpä kaikkein pienimmät tilat voisi jättää pois kokonaan, jos vain mahdollista. Lisäksi jäin kaipaamaan puheenjohtajia, jotka olisivat esitelleet luennoitsijat, pitäneet huolta aikataulusta sekä moderoineet keskustelua. Osassa sessioita nämä puuttuivat. Heidän läsnäolonsa olisi voinut tuoda jämäkkyyttä sessioon.
Parasta olivat inspiroivat esitelmät, kohtaamiset ja keskustelut uusien ja tuttujen ihmisten kanssa sekä tietysti iki-ihana Islanti, jossa olisi voinut viettää pitemmänkin aikaa. Kiitän samalla lämpimästi Turun yliopistosäätiötä apurahasta, joka mahdollisti konferenssimatkani.
Turun yliopiston tohtoripromootio 15.-16.5.2025 oli kaksipäiväinen spektaakkeli, joka yhdisti vuosisataiset akateemiset perinteet ja symboliikan nykyaikaiseen juhlakulttuuriin. Keskiajalta periytyvä tohtoripromootio on akateemisista juhlista ylin. Tällä kertaa promovoitiin kymmenen kunniatohtoria ja 190 tohtoria eri tiedekunnista.
Hattuja ja miekkoja promootioaktin harjoituksissa. Kuvaaja Satu Sorvali.
Promootioiden pitkä historia lyhyesti
Promootion juuret juontuvat 1200-luvun Pariisin ja Bolognan yliopistoihin. Seremonia saapui lopulta Uppsalan yliopiston kautta Suomeen ja ensimmäinen promootio järjestettiin vuonna 1643 Turun akatemiassa. Alkujaan promootiot olivat pääosin maisterivihkimisiä, mutta 1700-luvun lopulla Turussa ryhdyttiin promovoimaan myös tohtoreita. Historioitsija Topi Artukan mukaan Turun akatemia järjesti vuoteen 1827 mennessä 70 promootiota, joista 18 oli tohtoripromootioita. Turun palon jälkeen promootioperinne siirtyi Helsinkiin silloiseen Aleksanterin yliopistoon ja Turku jäi ilman promootioita sadan vuoden ajaksi. Turun yliopisto perustettiin vuonna 1920, mutta avajaisjuhlia ja ensimmäistä promootiota saatiin odottaa vuoteen 1927 saakka, jolloin järjestettiin yhdistetty maisteri- ja tohtoripromootio. Toisen maailmansodan jälkeen tohtoripromootiot jatkuivat Turussa vuonna 1955. Promootioita järjestettiin seuraavina vuosikymmeninä 3–5 vuoden välein. Kun opiskelijamäärät alkoivat vähitellen kasvaa, maisteripromootiot jätettiin 1970-luvulta lähtien pois, ja ainoastaan tohtoreita promovoitiin.
Juttu Turun yliopiston avajais- ja promootiojuhlasta 1927. Turun Sanomat 13.5.1927, nro 128, 1. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. (Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan lehteä.)Turun yliopiston vihkiäiset ja ensimmäinen promootio 12.5.1927. Juhlakulkue Aurakadulla. Kuva julkaistu Turun Sanomissa. Turun kaupunginmuseo.Turun yliopiston vihkiäiset ja ensimmäinen promootio 12.5.1927. Kulkue Aurakadulla Kaupungintalon kohdalla. Etummaisena kansleri E. N. Setälä ja hänen takanaan rehtori V. A. Koskenniemi. Kuva julkaistu Turun Sanomissa. Turun kaupunginmuseo.Tuoreita tohtoreita yliopiston päärakennuksen Phoenixin pääsisäänkäynnin edustalla vuonna 1927. Kuva: Turun yliopisto.Turun yliopiston promootioakti 3.6.1955 Konserttitalossa. Liisi Oterma vihitään tohtoriksi. Kuva: Turun yliopisto.
Promootioita järjestetään nykyisin yhä useammin, koska tohtoreiden määrä on kasvanut. Esimerkiksi Turun yliopistossa niitä järjestetään 2–3 vuoden välein, mutta osallistujamäärää pyritään rajoittamaan hallittavuuden vuoksi. Ohjelmaperinteitä on myös muokattu, muun muassa aiemmin ohjelmistoon kuuluneet seppeleensitomiset ja purjehdukset ovat jääneet vuosien saatossa pois, mutta uusiakin on tullut mukaan, kuten miekanhiojaiset.
Esivalmisteluita
Promootioon osallistuminen vaatii valmistautumista. Ensimmäinen tehtävä on hankkia (tai lainata) tohtorinhattu ja -miekka – ilman niitä ei seremoniaan ole asiaa. Toisin kuin ylioppilaslakki, jollaiseksi on erään modistin mukaan lähestulkoon aina valittu liian pieni, tohtorinhattu tehdään käsityönä tarkasti kantajansa pään mittojen mukaisesti. Turun yliopiston kaikissa tiedekunnassa hattu on musta, paitsi oikeustieteellisessä, jossa hattu on viininpunainen. Hatun etuosaan kiinnitetään lyyra, joka malli vaihtelee tutkinnosta riippuen.
Tohtorinhattuja. Kuvaaja Hanna Oksanen, 2020. Turun yliopisto.
Saksalaista tekoa olevan, Akseli Gallen-Kallelan vuonna 1918 Suomen viralliseksi siviilimiekaksi suunnitteleman siron tohtorinmiekan voi ostaa muutamasta eri liikkeestä. Miekkaa on myynnissä kahta eri pituutta kantajastaan riippuen ja sitä pidetään vasemmalla puolella. Jos ei ole saatavilla sopivaa vyötä, on myös mahdollista ostaa erillinen miekkavyö. Tiettävästi vain Suomessa tohtorit saavat miekat. Promoottori Jarkko Kari arvelikin promootioaktipuheessaan, että se saattaa olla jopa valttia kilpaillessa kansainvälisistä tulevista huippututkijoista. (Huom! Miekkaa voi käyttää myös nakkien pilkkomiseen, ks. Helsingin yliopiston promootiojuhla 1960: Finlandia-katsaus 471, Allan Pyykkö. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti.)
Koska promootioakti on kaikkein tärkein ja muodollisin akateeminen juhla, siihen pätee erittäin tarkka pukukoodi. Turun yliopiston mukaan promovoitavan tuleekin etsiä ajoissa itselleen:
Pitkä musta, pitkähihainen puku (ei avokaulainen), mustat käsineet, mustat kengät (ei avokantaisia, umpinaiset), ei käsilaukkua, ihonväriset sukkahousut tai vaihtoehtoisesti
Frakki, mustat liivit, valkoinen solmuke, valkoiset käsineet, mustat nahkakengät, ei valkoista taskuliinaa
Promootioillallisella ja varsinkin miekanhiojaisissa pukuohje on sallivampi.
Tohtoripromootioon saa osallistua vain kerran, mutta tohtoriksi valmistumisajalla ei ole väliä. Tälläkin kertaa oli mukana henkilöitä, joilla oli vierähtänyt väittelystä jo esimerkiksi viisi tai seitsemänkin vuotta.
Hattu ja miekka piti toimittaa yliopistolle hyvissä ajoin ennen seremoniaa, joten niistä ei tarvinnut kantaa huolta ennen promootioaktia.
Aktiharjoituksista miekanhiojaisiin
Promootio käynnistyi torstaina 15.5. harjoituksilla, joissa kaikki seremoniaan osallistuvat – tohtorit, kunniatohtorit ja promoottorit – perehtyivät tarkasti aktin kulkuun. Juhlamenojen ohjaajana toimi tällä kertaa kulttuurihistorian professori (ja Kulttuurihistorian seuran puheenjohtaja) Hannu Salmi. Lisäksi siihen kuuluivat yliairut, professori Anna Axelin lääketieteellisestä tiedekunnasta, viestintäjohtaja Anne Paasi yliopiston viestinnästä sekä tohtorijäsenet Suvi Jokila, Einari Kurvinen ja Saana Myllyntausta.
Tapahtumapaikaksi valikoidulla Logomolla oli täydet juhlavalmistelut päällä, trukkeja ajoi sinne tänne, kattovaloja säädettiin ja väkeä lappoi sisään, mutta promovendin eli promovoitavan henkilön näkökulmasta kaikki sujui erinomaisen hyvin organisoidusti. Kun olimme löytäneet omasta tiedekunnasta koostuvan joukon luokse, järjestäydyimme seuraavaksi nimijärjestyksessä kahteen eri jonoon. Sitten lähdimme kävelemään juhlasaliin pitäen huolen siitä, että kuljimme linjakkaasti ja sopivalla vauhdilla parimme kanssa. Salissa istuttiin ennalta määritellylle omalle paikalle ja sen jälkeen käytiin läpi proseduuri, jossa kunniatohtoreille ja uusille tohtoreille annetaan hattu, miekka ja diplomi. Suurinta jännitystä tässä vaiheessa aiheutti se, miten riviltä edetään yksitellen sutjakkaasti ja tyylikkäästi lavan eteen. Sitten piti vielä muistaa oikea järjestys: lavan eteen asettautunut promoottori painaa ensin hatun promovendin päähän, sitten promovendi ottaa promoottorilta molemmilla käsillä vastaan miekan, siirtää sen vasempaan käteen. Sitten otetaan diplomi oikeaan käteen ja kumarretaan promoottorille. Tämän jälkeen ollaan tarkkana: pitää pyörähtää vasemmalta (ei oikealta!) yleisöön päin ja kumartaa heille. Sen jälkeen kävellään rauhallisesti omalle istuinriville, jäädään seisomaan ja liikutaan vasemmalle sitä mukaa kun muut rivillä istujat saapuvat edestä, kunnes viimeinenkin promovendi on saanut omat tohtorin tunnusmerkkinsä ja palannut istuinrivilleen.
Näin mallikkaasti otettiin miekka vastaan Turun yliopiston promootioaktiharjoituksissa vuonna 1955. Filosofisten tiedekuntien promoottori Einar W. Juva ojentaa miekan promovendille Eero Matinollille. Turun yliopisto.
Muutaman tunnin harjoitusten jälkeen saattoi levätä hetken ja vaihtaa kenties vaatteensa, kunnes alkoivat miekanhiojaiset yliopiston päärakennuksen aulassa. Aulaan sijoitetulla pöydällä meitä tervehtivät tarkkaan järjestykseen asetellut miekat. Topi Artukan mukaan miekat tulivat aikoinaan ylioppilaiden sotisopiin saksalaisen mallin mukaan ja jo vuoden 1927 promootiossa ojennettiin promovoitaville miekat. Itse miekanhiojaisperinne sai alkunsa kuitenkin vasta 1960-luvulla. Sen kautta haluttiin saavuttaa uusi yhteys menneisiin Turun akatemian aikoihin.
Vieraita saapumassa miekanhiojaisiin 2025. Kuvaaja: Satu Sorvali.
Miekanhiojaisissa nostettiin malja, pidettiin puheita ja tarjottiin kevyttä buffet-ruokaa. Saimme todistaa upean miekalle omistetun paritanssiesityksen ja kuulimme puheen miekalle. Oli jotenkin epätodellinen olo, kun esille nostettiin viisi kappaletta tahkoja. Jäi epäselväksi, olivatko ne alkuperäiset sieltä kuudenkymmenen vuoden takaa, mutta ulkonäkönsä perusteella olisivat voineet olla. Selvisi sitten sekin, ettei ollut tarkoitus oikeasti terävöittää miekkaa kuohuviinillä kostutetulla tahkolla, vaan kyseessä oli symbolinen teko. ”Hiominen” tapahtui aakkosjärjestyksessä yhtä aikaa kullakin tahkolla. Yksi promootiotoimikunnan jäsen ojensi miekan promovendille, toinen kostutti tahkoa viinillä ja jos ei ollut seuralaista pyörittämässä tahkoa, kolmas promootiotoimikunnan tohtorijäsen hoiti tehtävän. Kun riitti oli suoritettu, miekka sujautettiin tuppeen ja se otettiin jälleen promootiotoimikunnan huostaan.
Tanssi miekalle. Kuvaaja: Satu Sorvali.Tahkot on otettu esiin. Kuvaaja: Satu Sorvali.Hiomista odottavat miekat. Kuvaaja: Satu Sorvali.
Ylin ja tärkein juhla
Varsinainen promootiopäivä, perjantai 16.5., alkoi monilla aamuvarhain kampaajalla ja meikkaajalla – niin minullakin. Tämän jälkeen piti siirtyä Logomoon promootioaktia varten. Järjestäydyimme tiedekunnittain ja pareittain akateemista kulkuetta varten, kärjessä yliopiston johto ja professorit sekä promoottorit, ja astelimme juhlallisesti ja rauhallisesti saliin, jossa olivat vieraat jo istumassa katsomossa. Ensin rehtori Marjo Kaartinen ja promoottori, professori Jarkko Kari pitivät omat puheensa ja sitten promovoitiin kunniatohtorit.
Kunniatohtorin arvonimi myönnetään tiedekunnittain sellaisille henkilöille, jotka ovat meritoituneet yhteiskunnallisesti tai tieteellisesti. Heitä olivat tänä vuonna muun muassa moninkertainen Finlandia-palkittu kirjailija Pajtim Statovci (humanistinen tiedekunta) ja tiedettä popularisoinut kirjailija, tutkija Tiina Raevaara (lääketieteellinen tiedekunta ja humanistinen tiedekunta). Triviana mainittakoon, että ensimmäisen kunniatohtorin tittelin ansaitsi vuonna 1927 Turun yliopiston kansleri J. R. Danielsson-Kalmari. Trivia #2: Urho Kekkonen promovoitiin urallaan 19 kertaa kunniatohtoriksi vuosien 1953 ja 1979 välillä.
Filosofisten tiedekuntien (humanistinen ja matemaattis-luonnontieteellinen) vuoro tuli ensimmäisenä. Promoottorina toimi professori Jarkko Kari. Tässä vaiheessa moni meistä todennäköisesti kertasi päässään mantraa: taivuta päätä promoottoria kohti, ota miekka kaksin käsin, vie se vasempaan käteen, ota diplomi, kumarra, pyörähdä vasemmalta toiselle puolelle, kumarra yleisölle, astele rauhallisesti pois omalle riville. Ja toivoi, ettei kompastuisi tai pudottaisi tohtorin merkkejään matkalla. (Kaikki suoriutuivat tehtävästä loppujen lopuksi hyvin!)
Latinankieliset tekstit toistuivat ja erityisesti sanat gladius, pileus, diploma jäivät kaikumaan mieleen. Miekka, hattu, diplomi. Tohtorinhattu edustaa vapautta ja akateemista riippumattomuutta, miekka taas hengen terävyyttä ja tohtorin oikeutta puolustaa totuutta. Diplomi taasen on asiakirja, joka todistaa tohtorinarvon myöntämisen.
Kun lopulta noin kolmen tunnin kuluttua kaikki tiedekunnat oli käyty läpi ja jokaisella tohtorilla oli omat tohtorin symbolinsa hallussa, saimme nauttia yliopiston piirissä toimivan sinfoniaorkesterin Collegium Musicumin tulkinnoista Armas Järnefeltin ja Jean Sibeliuksen sävellyksistä. Lopuksi laulettiin Maamme-laulu ja tämän jälkeen marssimme juhlallisesti ulos salista. Salin ulkopuolella oli hetki aikaa tavata vieraita ja hengähtää. Promovendit saivat pientä välipalaa ja juotavaa ja sitten olikin jo aika siirtyä tilausbusseihin, jotka ajoivat meidät kauppatorille. Siellä järjestäydyimme oman tiedekunnan sekä sen mukaan, menikö Turun tuomiokirkkoon jumalanpalvelukseen vai tunnuksettomaan tilaisuuteen Turun Taidehalliin. Lähdimme marssimaan ja ainakin itselleni tämä oli ehkä kohokohta koko promootiotapahtumassa, joka sai tuntemaan akateemista yhteisöllisyyttä. Kaduilla oli hauskaa havaita tuttuja kasvoja ja toisaalta myös sattumalta paikalle eksyneitä ja hämmästyneitä turisteja.
Promootiokulkue. Kuva: Satu Sorvali.
Kuten 1800-luvun alun promootioissa, myös vuonna 2025 olivat kirkkoon tervetulleita kutsuvieraiden lisäksi kaikki halukkaat. Saarnoissa toistuivat jo aiemmissa puheissa tutuksi käynyt teema, tieteen ja totuuden puolustaminen myrskyisessä nykymaailmassa, jossa tutkitulla ja luotettavalla tiedolla on äärimmäisen suuri tarve. Jumalanpalveluksen jälkeen oli aikaa viettää läheisten parissa, ottaa kuvia ja vetää henkeä ennen seuraavaa koitosta.
Spektaakkelin loppuhuipennus
Päivä huipentui promootioillallisiin Logomossa, jossa nautittiin kolmen ruokalajin ateria puheiden ja laulu- ja tanssiesitysten höystämänä. Illallisten puheissa toistui tieteen arvostaminen ja puolustaminen, mutta myös kulttuurihistoria hauskalla tavalla: ensin sen toi esille kulttuurihistorian professorina toiminut rehtori Marjo Kaartinen omassa puheessaan, ja myöhemmin kulttuurihistoriasta väitellyt promovendi Janne Palkisto, joka muun muassa esitteli niitä moninaisia aiheita, joista viime vuosina on syntynyt kulttuurihistorian väitöskirjoja. Tällä kertaa promovoitiin viisi vuosina 2022–24 kulttuurihistoriasta valmistunutta tohtoria, itseni mukaan lukien. Vielä kun muistaa, että Hannu Salmi oli juhlamenojen ohjaaja, niin kulttuurihistoria tosiaan loisti kirkkaasti läsnäolollaan seremoniassa.
Juhlahumua Logomolla. Kuvaaja: Satu Sorvali.Promootioillallisen kattaus. Kuvaaja: Satu Sorvali.Juhlahumua 1927. Promootiopäivälliset Palokunnantalossa. Turun Yliopisto.Promootiopäivälliset vuonna 1955 Ylioppilastalossa. Turun yliopisto.Promootiopäivälliset vuonna 1960 Ylioppilastalossa. Turun yliopisto.
Mitä jäi käteen, paitsi miekka ja diplomi?
Vaikka osallistuminen kaksipäiväisen tilaisuuden kaikkiin tapahtumiin vaati suhteellisen muhkeaa setelinippua, oli hienoa päästä osalliseksi vuosisataisia perinteitä. Miekanhiojaisista, aktista, kirkosta ja illallisista jäivät hienot muistot, ja ne nostivat akateemisen yhteisöllisyyden tuntoa. Kuten menneinä vuosisatoina, myös nykyajan tohtoripromootiossa korostuvat yliopiston yhtenäisyys ja tieteen arvostus. Olemme kaikki valmiina puolustamaan tiedettä (symbolisesti) terävillä miekoillamme!
Lähteet
Artukka, Topi: Promootioiden historiaa Turussa. Auraica. Scripta a Societate Porthan edita. Vol. 13, 2022: 35–41.
Jouluaattoaamu vuonna 1974 oli hämärän pehmustama, ja Helsingin Herttoniemessä, kerrostalon toisessa kerroksessa, istui tumma hahmo keittiön pöydän ääressä. Taustalla kuului radiouutisten tunnusmelodia, kello oli tasan seitsemän.
Pihamaa ulkona oli yhtä musta kuin Elvi Saarisen mieli.
Arkkitehti Osmo Siparin suunnitteleman Hiihtäjäntie 8:n julkisivu Länsi-Herttoniemessä. Kuvaaja Eeva Rista 1970. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Elvi oli ollut eläkkeellä jo muutaman vuoden koulun keittäjän toimesta, ja hänen päivänsä täyttyivät pienistä rutiineista. Vaikka hänen eläkkeensä ei ollut suuri, hän osasi elää niukasti mutta mukavasti – olihan hän oppinut säästäväisyyden taidon jo lapsuudessaan.
Aamu alkoi, kuten tavallisesti, parilla kupilla Saludoa ja painomusteen tuoksuisella Helsingin Sanomilla. Elvi selasi lehteä puolihuolimattomasti, joka raportoi muun muassa runsaiden sateiden aiheuttamasta tulvasta Porvoossa ja juopuneiden suomalaisturistien poistamisesta lentokoneesta Kanarian saarilla. Talouden laskusuhdanne tulisi lehden haastattelemien asiantuntijoiden mukaan jatkumaan ainakin vuoteen 1976 saakka. Pian hänen huomionsa kiinnittyi ilmoitusosastoon ja hän tuhahti – niin moni oli hakenut itselleen seuraa näin joulun alla. Aaton lehdessä ei tällaisia ilmoituksia enää ollut, kuinkahan moni liennyt lopulta seuraa saanut.
Raitis vap. 36/180 virkam. hal. tutust. naish. jolle tulee yksinäinen joulu. Vast. Hels. San. Hämeenlinnan k. nim. ”Tavataan jouluna”.
Yksin, nti tai rva kutsutko joul. puur. virka el. ol. 51/170 miehen. HS pk nim. ”Yksin – 6300”
Raitis 34 v. m. etsii jouluseur. vap. n.henkilöstä. V. HS pk nim. ”En tanssi/611”
Yksinäisyyteen kyll, terv. elämänt. kunnioitt. leskir. 48 v. hak. seuraa raitt. ja ystäväll. kunnon miehistä. Vast. Hyrylän pt. nim. ”Ikävä yksin”.
60 v. yksinäinen mies etsii sopivaa joulunviettopaikkaa. Vast. maanantaihin menn. HS pääk. nim. ”Ei tupakoi/595”
(Henkilökohtaista. Helsingin Sanomat 12.12.1974)
Elvi tiesi, ettei jaksaisi enää tässä iässä aloittaa uutta ihmissuhdetta. ”Ei se ole minua varten,” hän sanoi kuin vakuudeksi itselleen, mutta silti jäi miettimään hetkeksi, millaista olisikaan, jos olisi ollut toinen ihminen hänen kanssaan joulua viettämässä. Siitä oli nyt viisi vuotta, kun Pentin sydän pettänyt kesken työpäivän ja Elvi oli jäänyt yksin. Suurimman osan ajasta yksinäisyys oli siedettävää, joskus jopa mieluisaa, mutta erityisesti juhlapyhinä se kuristi kurkkua ja puristi rintaa, kuten tällä hetkellä. Joulu, perhejuhla, oli pahin.
Nyt radiosta alkoi virrata joulumusiikkia, joka kantoi hänet hetkiseksi lapsuuden jouluihin Hauholla. Hän muisteli, miten äiti oli aina laulanut tehdessään joulusiivousta, eikä kovin hyvin, mutta täydellä sydämellä.
Riisipuuro oli valmista.
Radion yleisohjelma 24.12.1974 (aamusta keskipäivään)
5.30 Sävelradio. 6.00 Sää, uutiset ja aamun peili. 6.20 Aamuvartio. 6.25 Varhaiskonsertti. 7.00 Sää, uutiset ja aamun peili. 7.15 Säveltuokio. 7.30 Aamuvihje. 7.35 Hartaita säveliä. 7.50 Aamuhartaus. 8.00 Uutiset ja aamun peili. 8.15 Säätiedotus ja päivän ohjelma. 8.30 Kotona tehty työ ja sen arvo. (Uusinta). 9.00 Lasten radio. Samuli Satusen jouluaatto. 9.10 Lasten sävelradio. 9.30 Sävelradio. 10.00 Uutiset. 10.05 Valojen väikettä. Venny Kontturi pakinoi. 10.15 Jouluaaton säveliä. 11.00 Varjo. (Uusinta). 11.30 Uutiset. 11.40 Lasten Radio. Jouluaaton kuvakirja. 11.55 Suomen Turku julistaa joulurauhan. 12.10 ”Taas kaikki kauniit muistot mun tulee mielehen”.
(Radio ja TV aattona, joulupäivänä ja Tapaninpäivänä. Helsingin Sanomat 24.12.1974)
Hämärä alkoi vähitellen laskeutua harmaan tieltä. Elvi oli pukenut päälleen arkivaatteet, vähän siivoillut ja seisoi nyt keittiön ikkunan edessä katselemassa pihamaalle, jossa kiireisen näköiset ihmiset riensivät kuka mihinkin suuntaan. Elvillä ei ollut tänään asiaa kuin yhteen paikkaan. Muutama tunti myöhemmin hän puki ylleen parikymmentä vuotta vanhan, mutta edelleen hyväkuntoisen villakangastakkinsa ja suuntasi ulos tihkusateeseen. Helsingin liikennelaitoksen linja-auto kuljetti hänet Malmin hautausmaalle, jossa hän vei Pentille pienen havuasetelman ja kynttilän. Moni muu näytti olevan samoissa puuhissa ja hautausmaa näytti yllättävän kauniilta kaiken mustan ja harmaan keskellä.
Hietaniemen sankarihautausmaa jouluna 1962. Kuvaaja Pekka Kyytinen. Museovirasto CC BY 4.0.
Näyttää siltä, että ystävien määrä vähenee iän mukana. Magdalena Jaakkolan ja Antti Kariston ystävyysverkostoja Pohjoismaissa käsittelevässä tutkimuksessa 35 prosenttia suomalaisista 60–64-vuotiaista ilmoitti olevansa ilman yhtään ystävää. Voisi kuvitella, että vanhemmiten kanssakäyminen sukulaisten kanssa lisääntyisi tai kävisi kiinteämmäksi, mutta näin ei tutkimuksen mukaan ole. Suomessa vanhemmat ihmiset tapaavat sukulaisiaan jopa vähemmän kuin nuoret.
(Kristiina Alapuro: Yksilön ja yhteiskunnan ongelma, yksinäisyys. Suomen Kuvalehti 20.5.1977.)
Paluumatkalla Elvi pysähtyi hetkeksi miettimään, ostaisiko Eränkävijäntorin ostarilta pienen kuusen. Kauppias näkyi olevan vielä paikalla, mutta oli juuri pakkailemassa tavaroitaan pois. Viimeiset kuuset olisivat ehkä irronneet huokeammalla hinnalla, ja puu olisi tuonut kotiin joulun tuoksun, mutta jääköön sikseen. Kuusi tuntui tarpeettomalta rahanmenolta, kun kukaan muu ei tulisi sitä katsomaan.
Eränkävijäntorin ostoskeskus Herttoniemessä. Kuvaaja István Rácz 1960. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, István Ráczin kokoelma. CC BY 4.0.
Kotiin tultuaan Elvi alkoi valmistelemaan pientä aattoateriaansa, vaikka jouluruokien syönti tuntuikin turhalta yksin ollessa. Miksei samantien voinut syödä vaikka silakkapihvejä – mitä varten nähdä vaivaa vain itsensä takia. Toisaalta eipä tuossa ruoanlaitossa paljon työtä ollut, kun oli ostanut kaiken valmiina Eränkävijäntorin Elannosta. Oli punajuurisäilykettä ja Vestan silliä, Saarioisen valmislaatikot lämpenivät uunissa. Keittokinkku oli saanut jäädä kauppaan hintansa vuoksi, tilalla oli pieni pala goutermakkaraa. Toista oli silloin ennen, kun Elvi oli yötä myöten laittanut itse laatikoita alusta alkaen, kalaa monenlaista, leiponut joulutorttuja ja piparkakkuja… Mutta silloin oli ollut rahaakin käytössä enemmän. Nyt oli tyytyminen näihin yksinkertaisiin, toisten valmistamiin eineksiin. Palan painikkeena oli kraanavettä ja jälkiruoaksi oli varattu punaposkinen ja kiiltävä jouluomena.
Ollapa joulusauna. Pentti ja Tapani olivat käyneet joskus taloyhtiön lenkkisaunassa, mutta Elvi ei ollut koskaan lämmennyt ajatukselle. Minähän en lähde samoille lauteille minkään kälättävien juoruakkojen kanssa, hän oli sanonut. Hauhon kodissa oli ollut oma pieni pihasauna, vaatimaton, mutta asiansa ajava. Mielikuvissaan Elvi näki itsensä tarpomassa sinne pieni Tapani sylissään lumikinosten reunustaman pihan poikki tähtien tuikkiessa taivaalla.
Tunteiden historiaan perehtyneiden tutkijoiden mukaan yksinäisyys rakentuu eletyistä kokemuksista ja sillä on oma historiansa. (Barclay, Chalus & Simonton 2023, 2. Ks. myös Bound Albert 2018, 251). Tämä tarkoittaa, että tunteiden katsotaan muuttuvan ajassa ja kulttuurissa. Jotkut historioitsijat pitävät tunteita itse asiassa tunneklustereina, eli ne muodostuvat monista erilaisista tunteista ja kokemuksista (Bound Albert 2018, 243-251). Esimerkiksi tutkija Fay Bound Albert on esittänyt, että yksinäisyys voi olla samaan aikaan muun muassa melankoliaa, nostalgiaa, menetyksen tunnetta, rakkautta, surua ja koti-ikävää. (Bound Albert 2018.)
Muistot menneestä saivat Elvin kaivamaan kirjahyllystään vanhan valokuva-albumin. Sen lehdet olivat jo hieman kellastuneet, ja kuvat toivat mieleen vuosikymmenien takaiset hetket. Äidin ja isän vihkikuva. Lapsuuden perhepotretti, jossa oli vanhemmat, Elvi ja jatkosodassa kaatuneet isoveljet Eino ja Väinö. Pentti nuorena nojailemassa Mosseen, heidän ensimmäiseen autoonsa. Kuva yhteisen iltatähden Tapanin hymyilevistä ja pulleista kasvoista parivuotiaana nassikkana. Tapani oli muuttanut monta vuotta sitten Ruotsiin, eikä pitänyt juuri yhteyttä. Elvi tiesi hänen asuvan Göteborgissa ja työskentelevän Volvolla, mutta mitään tarkempaa hän ei tiennyt. Asunnot ja puhelinnumerot vaihtelivat.
Syyllisyys ja katkeruus riivasivat hänen mieltään. ”Miksi juuri minä jäin yksin?” hän ajatteli. Vaikka Pentti oli ollut Elviä kuusi vuotta nuorempi, oli hän silti mennyt manan majoille ennen Elviä. Jäi yhteiset eläkevuodet kokematta – tuli yksinäisyys ja merkityksettömyys. Oli ollut Pentin ajatus muuttaa Helsinkiin töiden perässä. Elvi ei ollut koskaan täysin kotiutunut uudelle paikkakunnalle ja vähäiset vanhat ystävyyssuhteet olivat kuihtuneet jo ajat sitten etäisyyteen ja arjen kiireisiin. Uusia ystäviä hän ei ollut onnistunut saamaan Helsingissä, toisin kuin Pentti, jolla oli ollut mukavat ja läheiset työkaverit sekä täydellisesti helsinkiläistynyt Tapani, jolla tuntui riittävän kavereita joka sormelle. Äiti, isä ja veljet olivat kuolleet ja muut sukulaiset olivat Elville melko samantekeviä. Oma poikakaan ei pitänyt yhteyttä. Mikä häpeä.
Katkeraa oli sekin, että vaikka Elvi lähetti joulukortteja kaiken maailman puolitutuille ja sukulaisille, Pentinkin sukulaisille, ja myös vastaanotti heiltä kortteja, niin kukaan heistä ei vaivautunut hänelle soittamaan. Olisi kai vaatinut liikaa vaivaa ja aikaa. Ylpeys ei antanut periksi soitella itse näin monen hiljaisen vuoden jälkeen. Elvi meni eteisen vaatekaapeille, etsi käsiinsä vanhan pahvilaatikon ja otti sieltä joukon joulukortteja menneiltä vuosilta. Korttien rivit toivat välähdyksiä eri elämänvaiheista – joulukellokortti Amerikan tädiltä 1920-luvulla, mummon lähettämä tonttukortti 1930-luvulla, kun Elvi oli töissä Hämeenlinnassa, Pentin hassutteleva ja vanhanaikainen uudenvuoden kortti 1940-luvun lopusta, äidin lähettämä kortti vuonna 1958 – ensimmäinen joulu Herttoniemessä.
Joulukelloaiheinen postikortti. Tekijä P. Sander 1906. Lähetetty Suomeen Yhdysvalloista. Museovirasto. CC BY 4.0.Joulukortti, valmistaja Åberg & Mattsson Oy, suunnittelija Greta-Lisa Jäderholm-Snellman 1922. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.Postikortti 1900-luvun alusta. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma. CC BY 4.0.Postikortti, taiteilija Martta Wendelin. Kortti lähetetty jouluna 1953. Postimuseo. CC BY-NC-SA 4.0.
Hiljaisuuden ja hartaan muisteluhetken rikkoi siinä samassa voimakasääninen ovikellon rämpytys. Elvin sydän sai lisäkierroksia, mutta rauhoittui pian ymmärtäessä, että melu kuuluikin naapurista. Ovisilmästä tirkistäessään hän näki tilauspukin ja naapuriperheen pienet lapset, jotka kurkkivat jännittyneinä isänsä takaa. Muisto Pentistä joulupukkina Hauholla täytti hetkeksi mielen. Se oli ollut aikaa, jolloin kaikki oli ollut vielä yksinkertaista. Herttoniemessäkin kävi kerran tilauspukki 1960-luvun alkuvuosina, mutta Tapani oli silloin jo kymmenvuotias, eikä uskonut pukkiin, jolla oli kammottava naamari.
Elvi vaelsi olohuoneeseen ja napsautti Salora Bostonin päälle. Pentti oli viime töikseen ehtinyt ostaa uuden television ennen kuin hänestä aika jätti. Osamaksut jäivätkin sitten puolisolle. Toosasta oli toisaalta tullut vuosien saatossa Elville hyvä kumppani ja seuranpitäjä radion ohella. Nyt sieltä tuli taltiointi jonkin kansakoulun joulujuhlasta, joka sai ajatukset kääntymään taas menneeseen, lapsuuden jouluihin. Koulun kuusijuhlassa loisti hopealangoilla ja kynttilöillä koristeltu kuusi ja sinne tuli joulupukki, jolta sai paperipussissa omenan, piparin ja joulutortun. Kotona Elvi kertoi mummolle tohkeissaan pukin käynnistä, ja selän takana seisseet isoveljet alkoivat kummalla tavalla hohottaa, ikään kuin hän olisi sanonut jotain tosi hassua. Eino ja Väinö… He viettivät joulua Hauhon sankarihautausmaalla. Samalla maassa lepäsivät myös isä ja äiti. Elvi tunsi pistoksen sydämessään – oliko kukaan vienyt heille kynttilää, eipä varmaan. Juuri kun kyyneleet alkoivat kihota silmään, rappukäytävästä kuului taas melua.
Lukija kysyy Anna-lehdessä:
Olen pian eläkkeelle pääsevä valtion virkanainen, leski, yksinäinen. Kukapa välittäisi vanhenevasta naisesta, joka ei ole kuten muut tänä aikana. Olen kasvanut kristillisessä kodissa, omaksunut vanhempieni ajatukset ja opetukset. En meikkaa (et ole huolitellun näköinen, sanovat muut), en tanssi, en polta enkä ryyppää. Pukeudun kyllä mielestäni hyvin. Yritän auttaa muita, keskustella heitä kiinnostavista asioista, mutta mieheni kuoltua ovat ystävät minut hyljänneet. Odottaessani, että edes joku soittaisi, eikä kukaan sitä tee, joudun aivan paniikin valtaan. Olen yrittänyt joskus soittaa tuttavilleni ja pyytänyt lenkille. […] torjumisten jälkeen vetäydyn kuoreeni, menen sänkyyn ja itken. […] Kuinka maailma onkin tullut näin kovaksi ja kylmäksi. […] Huomenna pääsen taas työhön, jossa voi edes jutella muiden ihmisten kanssa. Viikonloput ja illat ovat vaikeimmat.
Pekka Vihma vastaa:
[…] Älä jää odottamaan, että jos joku ehkä soittaisi. Soita itse. […] Kansalais- ja työväenopistot tulevat mieleeni aivan etsimättä. Niitten ryhmissä on sinunkin kaupungissasi paljon valinnanvaraa. Kaupunkisi seurakunnat ovat myös monitahoisia ja vilkkaasti toimivia. Seurakunnan työntekijät varmasti ilahtuisivat soitostasi ja järjestäisivät sinut johonkin sopivaan seuraan, esittelisivät sinut uutena jäsenenä ja siten poistaisivat tieltäsi sopeutumisen esteitä. Mutta haluaisin rohkaista myös niitä, joiden ystävä- tai tuttavapiirissä on joku yksinjäänyt. Ei aina suinkaan tärkeintä ole se, että osaa sanoa taitavasti. Pääasia on, että osoittaa lämpöä ja rakkautta. Jos tämä oli liian juhlallisesti sanottu, niin sopisimmeko siitä, että jo välittäminenkin riittää. Lähimmäinen ei ole yhdentekevä. Otetaan siis yhteyttä, kutsutaan ja käydään katsomassa. Torjutaan yhdessä ikävää, joka voi yllättää kenet tahansa meistä.
(Lukijoiden uskottu mies. Lähimmäinen ei ole yhden tekevä. Anna 25.4.1978.)
Elvi ryntäsi eteiseen katsomaan ovisilmästä. Pukki oli lähdössä naapurista. Ujoudestaan ylipäässeet tyttö ja poika vilkuttivat ovenraossa äitinsä ja isänsä edessä, ja pukki toivotti vielä hyvää joulua ennen kuin lähti astumaan portaita alas ja ovi paukautettiin kiinni. Elvi säntäsi makuuhuoneen ikkunaan, josta oli suora näkymä rapun eteen. Pukki astui pihalle ja kaivoi taskustaan tupakointivälineet. Siinä samassa hän katsahti ikkunoihin ja Elvistä tuntui, että hänet huomattiin, vaikka hän seisoi puolittain verhon takana. Savuke ja tikkuaski menivät takaisin pukin taskuun, ja pukki lähti kiireesti harppomaan parkkipaikalle päin.
70-vuotias leskimies, yksi kehitysvammainen lapsi, asuu muualla:
Monet sanovat että mene sinne ja sinne… Mutta niissäkin yhdistyksissä, joissa ennen viihtyi, ei viihdy nyt. Olen jotenkin kypsynyt siihen pisteeseen, että pelkkä jokapäiväinen keskustelu ei tunnu riittävän… Tällä en tarkoita sitä etteikö olisi mukava tavata ihmisiä ja keskustella ihan kaikenlaisista asioista… Mutta sitä kaipaa syvällisempääkin keskustelua, keskustelua elämästä ja kuolemasta, elämän eri ilmiöistä. Psyykkinen yksinäisyys on hyvin jäytävä asia. 45 vuotta oltiin naimisissa ja siinä oli tottunut toisen ihmisen läheisyyteen. Oli tottunut neuvottelemaan asioista, ottamaan toisen huomioon. Nyt tulee äkkiä hiljaisuus.
(Kristiina Alapuro: Yksilön ja yhteiskunnan ongelma, yksinäisyys. Suomen Kuvalehti 20.5.1977)
Elvi palasi olohuoneeseen, jossa tv:n mustavalkoruudulla oli ehtinyt ohjelma vaihtua kuvaelmaksi Jeesuksen syntymästä.
TV-OHJELMA 1 24.12.1974
09.00-11.00 Filmipaketti lapsille 14.50 Kuusi (Granen). Kuvakertomus. (Uusinta, väri). 15.10 Jaakko Jyrinäparta II (Jakob Dunderskägg). (Uusinta, väri). 15.35 Matinea itse aattona (Matiné på själva aftonen). Poikkeavia tunnelmia kolmelle näyttelijälle ja yhdelle laulajattarelle. (Väri.) 16.05 Turlin seikkailut. Nukke-elokuva lapsille. (Väri.) 17.15 Kasper ja satukirja Nukkeiloittelu. (Väri.) 17.45 Joulukalenteri. Perillä. (Väri.) 17.55 Sähkeuutiset 18.05 Från dag till dag 18.15 Me käymme joulun viettohon. Jousenkaaren kansakoulun joulujuhla. 18.45 Herodes ja pyhä yö. Kuvaelma ensimmäisen jouluyön tapahtumasta 2000 vuotta sitten. (Väri.) 19.10 Joulutervehdys Talluskylältä, Saarenkylältä, Someronkylältä, Käännänkylältä, Jukulaiselta, Kähtävältä ja Kirkolta. (Väri.) 19.50 Hirvosen Tapsa. 11-vuotiaan ajatuksia kuunteli Mirja Pyykkö. 20.25 Opri. Kotimainen elokuva vuodelta 1954. Ohjaus: Edvin Laine. Med svensk text. 21.40 Mies joka peri kirkonkellot. Tshekkoslovakialainen tv-elokuva. (Väri.) 22.30 Amadeus-kvartetti. Kaksikymmentäviisi vuotta täyttäneen jousikvartetin jäsenet kertovat taustastaan ja työstään sekä soittavat Mozartin Jousikvarteton g-molli. (Väri.) 23.10-23.25 Maa on niin kaunis. Alavieskan nuorisokuoro toivottaa rauhallista joulua. (Väri.)
TV-OHJELMA 2 24.12.1974
14.30 Nyt kerrotaan joulusta, jota isä ja äiti viettivät pikkuisina. (Väri.) 14.50 Naavahapsen salaisuus. Koko perheen musiikkiohjelma. (Väri.) 15.10 Lumihanhen lento. Dokumenttikuva hanhien muutosta. Hudsonin lahdelta Meksikon lahdelle. (Uusinta, väri). 16.05 Vintiöt (Les Mistons). Francois Truffaut’n vuonna 1957 ohjaama elokuvanovelli. (Väri.) 16.35 1100-vuotias Islanti. Tutustumme Islannin maahan ja kansaan. (Väri.) 17.05 Kauneimmat joululaulut. Aulikki Eerola, laulu ja Pertti Eerola piano. (Väri.) 17.40 Joulun sana. Joululaulun säveltäjän, Eino Partasen muotokuva. 17.55 Sähkeuutiset 18.05 Från dag till dag 18.15 Konrad Lorenz, eläintentutkija Nobel-palkitun, eläinten käyttäytymistä tutkineen tiedemiehen henkilökuva. (Väri.) 19.10 Hyvää joulua, toivottaa Arvo Turtiainen Mikko Majanlahti ja Birgitta Ulfsson esittävät Arvo Turtiaisen jouluaiheisia runoja, (väri) 19.25 Tom Brownin kouluvuodet (Mtv, väri) 20.10 MTV:n kevät -75 esittely 20.25 Myrsky. William Shakespearen samannimiseen näytelmään perustuva ruotsalainen lyhytelokuva. (Uusinta, väri) 21.00—21.40 Joulumusiikkia Roskilden tuomiokirkossa Tuotanto Tanskan televisio, (väri)
(Radio ja TV aattona, joulupäivänä ja Tapaninpäivänä. Helsingin Sanomat 24.12.1974.)
Koska Elvi ei ollut erityisen uskonnollinen ihminen, hän vaihtoi kanavan kakkoselle, josta tuli ohjelma eläimiä tutkineesta tiedemiehestä. Elvi nappasi kutimet käteen ja jatkoi kesken jäänyttä sukkaprojektiaan. TV:ssä ohjelma vaihtui joulurunoihin. Hän katsoi sivusilmällä ohjelmaa, mutta ajatukset harhailivat edelleen menneisyydessä. Mietteet keskeytti äkillinen puhelimen pirinä. Elvi aivan pomppasi nojatuolissa ja sydän alkoi taas jyskyttää. ”Tapani soittaa! Sittenkin!”
”Rantasella!” sai Elvi henkäistyä innostukseltaan puhelimeen. Linjan toisessa päässä oli pitkään hiljaista, kuului vain pientä rahinaa. ”Tapani, ootko se sinä siellä?”, Elvi jatkoi. ”Tota… Mihin mä oikeen soitin…” kuului luurista. Sammaltava miesääni jatkoi: ”Nyt tais tulla väärä numero… Ante… Anteeks ihan kauheesti.” Tuut-tuut-tuut, kuului tämän jälkeen linjalta. Elvi laski luurin pettyneenä. Olisihan se pitänyt arvata.
Hän kävi sulkemassa television ja laahusti keittiöön keittämään iltakahvit. Aika tuntui matelevan. ”Olispa kello jo enemmän ja nukuttais, että pääsisi tästä päivästä eroon”, ajatteli Elvi ja nappasi sivupöydältä muutaman päivän vanhan Ilta-Sanomien ristikon. ”Vaivattomia, kuusi kirjainta. Helpot… Aito, neljä kirjainta. Olisikohan se ehta. Vai sittenkin tosi”. Kuin huomaamatta ristikon ja kahvimukin ääressä vierähti tunti. Elvi nousi ylös ja oikaisi itsensä. Ei tehnyt hyvää vanhoille jäsenille istua niin pitkään aloillaan ja sen kyllä tunsi. Ehkäpä nyt olisi jo tarpeeksi väsynyt menemään nukkumaan ja jättääkseen taakseen tämän turhan päivän muiden samanlaisten joukossa. Arkena olisi varmasti helpompi hengittää.
Psykologian professori vastaa yksinäisyydestä kärsivälle Suomen Kuvalehden lukijalle: Yksinäisyyden ongelma – sisäisesti yksinäisiä ihmisiä on paljon enemmän kuin ulkonaisesti yksinäisiä – on muuan inhimillisistä ongelmista suurimpia. Jännittyneisyys ja kontaktivaikeudet, epävarmuus, tuskaisuus ja masentuneisuus voivat aiheuttaa yksinäisyyttä olemalla syynä vaikeuksiin lähestyä toista ihmistä. Yksinäisyyden vastustaminen on muuan mielenterveystyön keskeisimpiä tehtäviä. Yksinäisyyttä vastaan yritetään taistella eri tavoin. Monet kansalaisjärjestöt, harrastuspiirit, kerhot, kirkko tekevät työtä yksinäisyyden vastustamiseksi. Tällä kaikella on tietenkin merkitystä, mutta yksinäisyyden tunne seurannee monia ulkonaisesti vähemmän yksinäiseltä vaikuttavia ihmisiä. Yksinäisen ihmisen voi olla vaikeata lähestyä toisia, koska hän odottaa toisten lähestyvän häntä. Hänen on vaikeaa tehdä aloite. Pohjalla tässä on usein masennukseen taipuvaisen henkilön oman arvottomuuden tunne ja sisäänpäin kääntynyt elämänasenne.
Depressio. Suomen Kuvalehti 29.8.1969
Hampaiden ja kasvojen pesu, vaatteet pois, yöpaita päälle, sänkyyn. Yläkerran naapurista kuului kovaäänistä naurua ja huonekalujen siirtelyä. Elvi käänsi ärtyneenä kylkeään. Juuri kun tuntui, että uni alkoi viimein päästä voitolle, puhelin soi jälleen. Elvi pomppasi sängystä kuin vieteri ja vastasi äkäisesti ”RANTASELLA!”, odottaen taas väärää numeroa. Eivät kai kunnon ihmiset tähän aikaan soitelleet. Linjalta kuului etäinen mutta tuttu ääni, joka virkkoi naurahdellen: ”Hyvää joulua vaan sullekin, mutsi”. Elvin polvet valahtivat ja hän puristi puhelinta kädessään tiukasti. Tapani jatkoi: ”Mä vähän funtsin, et voisin muuttaa takas Suomeen”. Elvi ei voinut uskoa kuulemaansa, voiko tämä todella olla totta.
Kun yö ja hiljaisuus laskeutui Herttoniemen ylle, Elvi sammutti jälleen valot ja kapusi sänkyyn. Jouluaatto oli tullut ja mennyt, mutta toisin kuin normaali-iltana, tällä kertaa Elvi tunsi olonsa rauhalliseksi ja nukahti nopeasti tuntematta itseään enää yksinäiseksi.
Yöllinen näkymä Helsingin Pihlajamäen lähiöön. Kuvaaja Ilkka Pöyhönen 1978. Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0.
Tarina on fiktiivinen, mutta perustuu sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistuihin juttuihin 1960-luvun lopulta 1980-luvun alkuun. Lainaukset ovat alkuperäislähteistä.
Lähteet
Sanomalehdet
Depressio. Suomen Kuvalehti 29.8.1969. Mikä on television hinta – käteishinta vaihtelee. Länsi-Savo 30.10.1969. Niukan rahan lauantai: Päivän ruoka irtoaa kympillä, kun enempään ei ole varaa. Helsingin Sanomat, 9.2.1974. Henkilökohtaista. Helsingin Sanomat 12.12.1974. Pidä silmäsi auki laatikko-ostoissa. Ilta-Sanomat 17.12.1974. Ristikko. Ilta-Sanomat 21.12.1974. Helsingin Sanomat 24.12.1974. Kristiina Alapuro: Yksilön ja yhteiskunnan ongelma, yksinäisyys. Suomen Kuvalehti 20.5.1977. Lukijoiden uskottu mies. Lähimmäinen ei ole yhden tekevä. Anna 25.4.1978. Joulumieli lähtee sisältä. Yksinäistä joulua ei pidä pelätä. Länsi-Savo 24.12.1982.
Barclay, Katie, Elaine Chalus ja Deborah Simonton. An Introduction. Teoksessa A History of Loneliness, toim. Katie Barclay, Elaine Chalus ja Deborah Simonton. Routledge, Lontoo ja New York 2023, 1–14.
Bound Alberti, Fay. This “Modern Epidemic”: Loneliness as an Emotion Cluster and a Neglected Subject in the History of Emotions. Emotion Review 10, no. 3 (2018): 242–54.
Jaakkola, Kaisu: Muuttuva joulu: Kansatieteellinen tutkimus. Suomen muinaismuistoyhdistys, 1977.
Kylli, Ritva. Suomen ruokahistoria. Suolalihasta sushiin. Gaudeamus, 2021.
”Joulupukkibisnes oli sen puoleen kovaa että ajoit ympäri kaupunkia aikataulun mukaan ja sisällä tuli kuuma ja sitten pakkaseen ja kylmään autoon.” (SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma (SKS KRA). Joulupukki, vanha tuttu, puuhkalakki, karvanuttu. Muistoja ja mielikuvia joulupukista. Kilpakeruu 2020–2021.)
Tämän vuoden adventtikalenterimme kertoo ihmisistä jouluna – ei jouluihmisistä eli henkilöistä, jotka elävät ja hengittävät joulua, vaan joulunpyhien uutterista ahertajista sekä niistä, joita ei kukaan muista.
Tämä ensimmäinen, sanomalehti- ja SKS:n muistikeruuaineistoja hyödyntävä kirjoitus kertoo aaton odotetuimmista, mutta maksullisista vieraista, tilausjoulupukeista.
Autoileva joulupukki tonttuineen. Kuvaaja Erkki Voutilainen 1963. Museovirasto, JOKA Journalistinen kuva-arkisto. CC BY 4.0.
Suomalainen, kodeissa vieraileva joulupukki on tunnustettu niin merkittäväksi kulttuuri-instituutioksi, että se on otettu osaksi aineetonta kulttuuriperintöä. Kodeissa kiertelevää joulupukkia edelsivät pelottavat ja ilkikuriset, sarviin ja turkkeihin pukeutuneet nuutti- ja köyripukit, joille tarjottiin taloissa ryyppyjä. Nykymuotoa muistuttava joulupukki oli sen sijaan tuttu jo kaikille vuonna 1990 joulupukkiaiheiseen Suomalaisen Kirjallisuuden seuran muistikeruuseen osallistuneille henkilöille jo varhaisesta lapsuudesta. Kansakoulujen kuusijuhlia on kiittäminen monesta meille niin tutusta jouluasiasta, kuten myös joulupukin esittelystä. Moni 1900-luvun alun lapsi näkikin koulussa ensimmäistä kertaa joulupukin, muuta viimeistään 1930-luvulta eteenpäin joulupukki alkoi tehdä kotikäyntejä kaikkialla Suomessa niin varakkaissa kuin vaatimattomimmissakin kodeissa.
Monissa perheissä joulupukin rooli oli perinteisesti isän, isoisän tai muun, yleensä miespuolisen sukulaisen tai naapurin vastuulla, mutta eivät naisetkaan aivan tavattomia olleet pukkeina. Matala ääni ja vanttera vartalo riittivät lasten sumuttamiseen. Varusteina pukilla oli nurinpäin oleva, vyöllä kiinnitetty lammasnahkaturkki, huopatossut tai lapikkaat, pellavasta tehty pitkä paita, karvahattu ja keppi. Lisäksi joillain oli turkiskintaat, joita ei otettu pois käsistä sisälläkään, jotteivat lapset olisi tunnistaneet pukkia käsistä. Paketit kaivettiin esiin tuohikontista tai pärekorista.
1900-luvun jälkipuoliskolla kaupunkilaistumisen myötä syntyi kuitenkin uudenlainen, erityisesti kaupunkialueille keskittynyt pukkibisnes, joka näkyi muun muassa 1950-luvun alussa alkaneena lehti-ilmoitteluna. Pukit lähettivät ilmoituksiaan paikallislehtien Sekalaista-osastoille ja liimasivat mainoksiaan puhelinpylväisiin sekä kauppojen ja kerrostalojen ilmoitustauluille. Maalta muuttaneet perheet saattoivat kaivata ulkopuolista apua, sillä heillä ei välttämättä ollut uudessa asuinympäristössä läheisiä tai tuttuja pukiksi, ellei isä halunnut tehtävää suorittaa. Ulkopuolisen pukin palkkaaminen tarjosi mahdollisuuden siihen, että koko perhe isä mukaan lukien, saattoi keskittyä nauttimaan tuosta aattoillan kohokohdasta. Ei ollut myöskään vaaraa siitä, että lapset olisivat tunnistaneet tutun henkilön äänestä, olemuksesta tai vaikkapa kengistä.
Samoihin aikoihin pukin ulkoasu koki muutoksen. Asukokonaisuuden väriksi alkoi kansainvälisestä esimerkistä muotoutua punainen. Modernit ”punanuttuiset” ja -lakkiset joulupukit olivatkin erityisen kysyttyjä – yksityiskohta, joka mainittiin usein 1950-luvun lehti-ilmoituksissa. 1950- ja 1960-luvulla pukilla saattoi olla naamari, mutta lehtijuttujen ja muisteluksien mukaan se pelotti lapsia eikä myöskään antanut kovin luotettavaa kuvaa pukista. 1950-luvun alun pukki-ilmoituksissa näkikin paljon ”maskeerattuja pukkeja”, jotka olivat kovaa valuuttaa ilmeettömien naamaripäiden rinnalla. Varusteet, kuten irtoparta ja -viikset, peruukki, lakki ja lapikkaat tai huopikkaat, piti hankkia hyvissä ajoin. Oli tärkeää varmistaa, että parta pysyi tiukasti paikoillaan, vaikka sitä vähän kiskottaisiinkin – pukin sotisopaan oli panostettava!
Pahamaineinen pukinnaamari 1950-luvulta. Materiaali pahvia, parta puuvillavanua. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.Lapset vastaanottavat kuuliaisesti naamaripäiseltä pukilta lahjat. Kuvaaja Jussi Kangas 1950. Vapriikin kuva-arkisto. CC BY 4.0.
Autot korvasivat porot – ja konjakin joulumieli
Jo 1940- ja 1950-lukujen taitteen pukkipalvelumainoksissa korostettiin autoilevia ja raittiita pukkeja, mikä heijasti aikakauden yhteiskunnallisia muutoksia. Ensinnäkin autojen yleistyminen 1950-luvulta lähtien mahdollisti pukkien liikkumisen laajemmalle alueelle, mutta nähtiinpä pyöräileviäkin pukkeja erityisesti kaupunkien lähiöissä.
Modernissa, sotienjälkeisessä Suomessa humalaiset pukit herättivät paheksuntaa, sillä lasten pelästyttäminen ja epäasiallinen käytös eivät sopineet uudistuvaan joulutraditioon. Puhumattakaan siitä, että hoippuva ja rähinöivä pukki saattoi joutua putkaan, mikä ei ollut täysin tavatonta. 1950-luvulla pukin odotettiin olevan raitis ja luotettava hahmo, vaikka monissa kodeissa pukeille yhä ristiriitaisesti tarjottiin alkoholijuomia käyntien yhteydessä. 1970-luvun alussa juopuneet pukit olivat jo käyneet onneksi harvinaisemmiksi. Poliisi kuvasi muutosta Helsingin Sanomissa:
Takavuosina oli useitakin tapauksia, jolloin joulupukin polvet menivät linkulle jo kahdeksannen perheen jälkeen. Kun jokaisessa tarjottiin pukillekin joulujuomaa, eivät jalat ennenpitkää kannattaneet vaan pukki oli korjattava pahimmassa tapauksessa pahnoille kesken matkanteon. […] Mutta nyt alkaa juovuksissa heiluva pukki olla melko harvinainen. (Raitis pukki noin kahdellakympillä Helsingin Sanomat 22.12.1971.)
Poliisin mukaan pukin siirtyminen poroista autoihin ehkäisi enimmät ja räikeimmät tapaukset. Raittius alkoi olla kunnia-asia, taskumatit jäivät kotiin ja perheenisien tuputtamista hörpyistä kieltäydyttiin ponnekkaasti. Esimerkiksi espoolaisten Otaniemen teekkarien ”Kalle-pukki” totesi ykskantaan vuonna 1971: ”Meidän pukit eivät hyväksy konjakkia.” Ja tarkensi vielä: ”Ellei nyt sitten sitä lahjoiteta noin pullokaupalla jälkeenpäin nautittavaksi.”
Raitis ja moderni punanuttu on astunut sisään huoneistoon. Kuvaaja Erkki Voutilainen 1959. Museovirasto, JOKA Journalistinen kuva-arkisto. CC BY 4.0.
Punanuttuun hyppäsivät niin teekkarit kuin poliisitkin
Pukkikeikkaa tekivät hyvin monenlaisista taustoista tulleet ihmiset, mutta joukossa korostuivat opiskelijanuorukaiset ja iäkkäämmät perheettömät miehet. Vaikka pukin alaikärajana mainittiin vain 18 vuotta, pukkeja välittävissä firmoissa ja kodeissa suosittiin kuitenkin ikämiehiä. Kuten eräs pukkirekrytoija totesi Ilta-Sanomissa 1960, ”keltanokat” osasivat vain harvoin puhua lapsille hartaasti ja vakavasti, matalalla, mutta ei missään nimessä möreällä äänellä. Yläikärajaa pukilla ei ollut, kunhan suoriutui tehtävistään. Useimmiten 1950–70-luvun lehti-ilmoituksissa pukit tekivät keikkaa yksin, mutta joillakin saattoi ekstrahinnasta olla seuranaan tonttu tai pari, ehkä joulumuorikin.
Keikkaa tehtiin etupäässä lisätienestien toivossa, mutta myös omasta ilosta. Ilta-Sanomien kyselyn mukaan suurin osa pukeista vuonna 1960 olivat opiskelijoita ja poliiseja, mutta sekaan mahtui myös vahtimestari, näyttelijä, nuoriso-ohjaaja, mekaanikko, maisteri ja tuomari. Pukkihommat olivat lisäksi hyvää varainhankintaa erilaisille raittius-, harrastus- ja urheiluseuroille ja muille yhdistyksille.
Lehti-ilmoituksissa ei tavanomaisesti kerrottu pukkikeikkojen hintoja, vaan ne selvisivät soittamalla. Joulupukkikäyntien hinnat puhuttivat ennen aivan kuten nykyäänkin, josta kertoo se, että 1950–1980-luvuilla julkaistiin usea lehtijuttu, joita varten toimittajat olivat selvittäneet hintakirjoa. Jos pyysi pukkikeikasta enemmän kuin kollegat keskimäärin, piti olla valttikortteja, kuten kielitaitoa tai vaikkapa mukana kulkeva valokuvaaja.
Hyvistä syistä pukin saattoi joskus saada jopa maksutta. Vuonna 1960 eräs pukkirekrytoija kertoi llta-Sanomien jutussa, ettei perinyt maksua juuri leskeksi jääneeltä äidiltä, joka oli taloudellisissa vaikeuksissa, ja joka sattui asumaan sopivasti erään joulupukin matkareitin varrella. Maksua ei myöskään peritty 16-vuotiaalta nuorelta mieheltä, joka halusi tilata omilla taskurahoillaan pikkusisarelleen joulupukin. Häntä kehotettiin sen sijaan ostamaan rahoillaan pieni lahja ja joulupukki tulisi sitten maksutta tuomaan tuon lahjan siskolle.
Roolina myyjä, logistiikka-alan ammattilainen, haastattelija, valistaja, laulaja, tanssija, avustustyöntekijä…
Moni pukki kommentoi lehtijutuissa ja muistelmissa, että työssä oli hienointa nähdä lasten ilo ja muiden joulunviettoa. Erään 1950-luvun lopulla keikkailleen pukin mukaan yksi työn parhaita puolia oli, että pukin henkilöllisyys pysyi salassa. Pukki tunnisti asiakkaat, mutta he eivät häntä. Hän muisteli erästä Helsingin Hakaniemessä tapahtunutta vierailua:
Ojensin lahjoja Pikku-Matille, Pikku-Marjalle jne. Ja sitten sain käteeni käärön, jonka päällä luki: Pikku-Murre. Kun kuulutin nimen, nousi viehättävä nainen keinutuolista, kasvoi ja kasvoi ja oli lopulta täyteen pituuteensa ojennuttuaan pitempi kuin pukki. Jälkeen päin olen nähnyt tämän Pikku-Murren monta kertaa ja minua on aina huvittanut hänen nimensä. En voi olla pidättämättä hymyäni kun hän tulee vastaan ja mieleni tekee kysyä: No, mitäs Pikku-Murre?, mutta naisen ihmettelevä katse saa aina sanat pysähtymään kielelleni. (Puhelinnumeroni on… Kansan Uutiset 22.12.1957.)
Pukilla oli joitain tehtäviä jo ennen aattoiltaa, kuten tilausten vastaanotto, reitin selvittäminen ja ohjelmanumeroiden harjoittelu. Joululaulut, piiri- ja seuraleikit oli hallittava ja opetella ulkoa porojen ja tonttujen nimet. Monet pukit kävivät ajamassa edellispäivänä reitin läpi, jottei juhlapäivänä tullut mitään yllätyksiä matkaan. Täsmällisyys oli yksi merkittävimmistä kilpailuvalteista pukkibisneksessä.
Lisäksi piti sopia etukäteen vanhempien kanssa, minne lahjat jätettiin odottamaan. Helsingin Sanomien vuonna 1971 julkaistussa jutussa eräs kokenut pukki vinkkasi, että paras keino oli viedä lahjat säilytykseen joko naapurille tai pihalle pysäköityyn autoon, josta esimerkiksi perheenisä käy ne noutamassa pukille. Suurin erhe oli jättää lahjasäkki rappu- tai kellarikäytävään, sillä monet kerrat olivat lahjat lähteneet sieltä toisten matkaan. Olipa käynyt niinkin, että pukin lähdettyä oli huomattu, että pienemmät lahjarasiat puuttuivat – olisivatko jääneet kiinni pukin nuttuun, lehtijutussa arveltiin. Poliisi korostikin luotettavan pukin merkitystä eli sellaisen, jonka saisi tarvittaessa kiinni vielä keikan jälkeen.
Luotettavuus oli siinäkin mielessä tärkeää, että toisinaan tilauspukki ei syystä tai toisesta saapunut paikalle. Lehtijutuissa kerrottiin epätoivoisista vanhemmista, jotka syöksyivät ulos kadulle nähdessään ulkona joulupukin ja anelivat tätä paikkaamaan epäammattimaista kollegaansa.
Aattopäivänä työt alkoivat yleensä klo 15 ja viimeinen käynti tehtiin klo 20 mennessä. Käyntejä pystyttiin sopimaan 1970–80-luvuilla jopa parikymmentä per ilta. Jokaisessa kodissa oltiin kymmenestä parikymmeneen minuuttia riippuen ohjelmasta ja lahjojen määrästä.
Kun pukki tulla kolisteli sisään, hän kysyi ovensuussa ikiaikaisen kysymyksen, onko täällä kilttejä lapsia. (Näin pukki tiedusteli taloissa jo 1900-luvun alussa SKS:aan muistojaan lähettäneiden mukaan.) Saatuaan myöntävän vastauksen lapsilta tai vanhemmilta, pukki ohjattiin istumaan olohuoneeseen.
Tyttö on uskaltautunut pukin syliin. Kuvaaja Risto Reinikainen 1969-70. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Kunnon pukki oli lehtijuttujen ja muistelmien mukaan luonteeltaan ja ulosanniltaan uskottava, tyyni, tasainen ja iloinen, ei kuitenkaan riehakas. Ei saanut olla tuppisuu, eikä suupaltti, eikä varsinkaan mikään möläyttelijä. Nopeasta oivalluskyvystä ja sanavalmiudesta oli suurta hyötyä. Pukki kuulutti tavanomaisesti ensin hyvän joulun toivotukset, ja kertoi sitten pitkästä ja rasittavasta matkasta Korvatunturilta ja kovasta kiireestä. Puheenparsi sopi hyvin suomalaiseen lähiöelämään, jossa aikuisilla oli jatkuva kiire ja stressi, ja jossa työ näytteli suurinta osaa elämässä. Seuraavaksi pukki halusi jutella lapsille, joista vanhemmat olivat välittäneet hänelle perustiedot, kuten nimet, iät, harrastukset ja koulutodistusten tärkeimmät arviot. Joskus lapset vastasivat, joskus puhumisen hoitivat vanhemmat lasten ujostellessa tai pelätessä. Pukki halusi omasta tai vanhempien toiveista valistaa lapsia joistain asioista, kuten esimerkiksi hampaidenpesun tärkeydestä. Sitten vaihdettiin vapaammalle, ja pukki ryhtyi laulamaan tai vaihtoehtoisesti laulattamaan lapsia. Piirileikkejäkin harrastettiin. Esiintymistaidosta oli pukin työssä paljon hyötyä.
Viimeisenä pukki jakoi lahjat, joita oli, kuten kaikki tietävät, entisvuosina paljon vähemmän kuin tätä nykyä. Siinä missä ennen oli riittänyt kaikille sokerikorput, tytöille räsynuket ja pojille puuhevoset, 1970-luvulta alkaen säkit pursuilivat muovia ja tekniikkaa ynnä muita kaupasta hankittuja lahjoja, useampi kullekin lapselle ja aikuiselle. Pukki tihrusteli ”huonoilla silmillään” hien valuessa kasvoilla, kenelle lahja oli tarkoitettu ja ojensi sen sitten saajalleen. Kun lahjat oli jaettu (tai jako aloitettu, riippuen kuinka myöhässä pukki aikataulustaan oli), pukki heitti hyvästit perheelle, poistui talosta, ja hyppäsi autoonsa suhatakseen seuraavaan paikkaan. Lapset ryntäsivät ikkunaan katsomaan, millaiseen kulkuneuvoon pukki turvautui tällä kertaa ja minnepäin hän lähti. Elleivät sitten olleet lahjojensa lumoissa.
Jälleen yksi työvuoro paketissa. Ensi vuonna uudestaan!
Mitähän tästä löytyy? Aattoillan jännitystä 1982. Nurmijärven museo. CC BY-NC-ND 4.0.
Lähteet
Arkistot
SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma (SKS KRA). Joulupukki, vanha tuttu, puuhkalakki, karvanuttu. Muistoja ja mielikuvia joulupukista. Kilpakeruu 2020–2021.
SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma (SKS KRA). Tanttu-Porkka, Irmeli. Joulupukkikysely 1990. Kilpakeruu 1990.
Sanomalehdet
Vapaa Sana 24.12.1950.
Aamulehti 28.12.1951.
Länsi-Savo 28.12.1952.
Kansan Uutiset 22.12.1957.
Helsingin Sanomat 19.12.1956.
Ilta-Sanomat 24.12.1960.
Helsingin Sanomat 23.12.1961.
Helsingin Sanomat 12.12.1965
Helsingin Sanomat 24.12.1966
Suomen Sosialidemokraatti 24.12.1966.
Helsingin Sanomat 24.12.1969.
Uusi Suomi 23.12.1970.
Helsingin Sanomat 22.12.1971.
Länsi-Savo 24.12.1971.
Etelä-Suomen Sanomat 23.12.1974.
Helsingin Sanomat 24.12.1976.
Helsingin Sanomat 15.12.1977.
Länsi-Savo 21.12.1986.
Uusi Suomi 21.12.1988.
Uusi Suomi 22.12.1989.
Etelä-Suomen Sanomat 23.12.1989.
Länsi-Savo 24.12.1989.
Tutkimuskirjallisuus
Jaakkola, Kaisu: Muuttuva joulu: Kansatieteellinen tutkimus. Suomen muinaismuistoyhdistys, 1977.
Kansainvälisen kulttuurihistorian seuran (the International Society for Cultural History) 16. vuosikonferenssi järjestettiin tänä vuonna Potsdamin viehättävässä kaupungissa Saksassa, Brandenburgin osavaltiossa, joka sijaitsee noin 30 kilometrin päässä Berliinistä. Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluvasta Sanssoucin linnasta ja sen upeasta puistosta tunnettu, eri ajankerrostumia kuhiseva Potsdam oli oiva valinta konferenssille.
Kuva: Kyltti kampuksella. Kuvaaja: Satu Sorvali.
4.–6.9.2024 pidetty konferenssi kokosi tänäkin vuonna tutkijoita eri puolilta maailmaa, suurimmaksi osaksi kuitenkin Euroopasta. Konferenssin teemana oli ”Embodied Histories: Cultural History of, in, and through the Human Body” (Ruumiillistetut historiat: Kulttuurihistoria ihmiskehosta, -kehossa ja -kehon kautta), ja se tarjosi laajan kirjon key note -luentoja ja sessioita, jotka käsittelivät kehon ja kehollisuuden historiaa eri näkökulmista. Potsdamin yliopisto (Universität Potsdam) on suhteellisen nuori, sillä se on perustettu vuonna 1991, mutta se on nopeasti kehittynyt yhdeksi Saksan arvostetuimmista korkeakouluista. Yliopiston kolmesta kampuksesta konferenssi pidettiin Am Neuen Palais’n kampuksella, joka sijaitsee Sanssoucin puiston ja kuten nimestä voi päätellä, Neues Palais -palatsin vieressä. Konferenssivieraat saivat nauttia historiallisesta ja mahtipontisesta ympäristöstä sekä sessioista vanhoissa rakennuksissa, joita kampuksella riitti. Esimerkiksi yksi konferenssissa käytetyistä rakennuksista oli toiminut Neues Palais’n keittiö- ja vierastiloina.
Preussin kuningas Fredrik II Suuri rakennutti 1700-luvun puolivälissä Neues Palais’n edustamaan Preussin valtaa ja varakkuutta ja se on huomattavasti Sanssoucin linnaa suurempi.
Kuva: Ilmakuva Neues Palais -kampukselta. Oikealla palatsi, vasemmalla yliopistorakennuksia. Kuvaaja: Angel Miklashevsky. Wikimedia Commons CC BY-SA 4.0.Kuva: Näkymä kampusalueelta Neues Palais’ille. Kuvaaja: Satu Sorvali.
Pienempi ja yksityisempi rokokootyyliä edustava Sanssoucin linna rakennettiin Fredrik II:n kesäresidenssiksi. Nimi ”Sanssouci” tulee ranskan kielen sanoista sanssouci ja tarkoittaa ”ilman huolia”, mikä heijastaa linnan alkuperäistä funktiota paikkana, jossa kuningas saattoi rentoutua ja vetäytyä kauas hovielämän hälinästä ja politiikasta. Linnaa ympäröi terassipuutarha, joka on osa Sanssoucin puistoa.
Kuva: Sanssoucin linna. Wikimedia Commons CC BY-SA 4.0.
Puistossa löytyy monia kiinnostavia rakennelmia, kuten rokokoopaviljonki Kiinalainen teehuone.
Kuva: Kiinalainen teehuone. Kuvaaja: Satu Sorvali.Kuva: Kiinalainen teehuone. Kuvaaja: Satu Sorvali.
Kolmenkymmenenkolmen asteen paahteesta nauttineen (vai kärsineen?) konferenssin avasi Potsdamin yliopiston vanhojen aikojen professori Filippo Carlà-Uhink. Juhlalliseen Audiomax-auditorioon oli saapunut koolle kymmenien innokkaiden kulttuurihistoriasta kiinnostuneiden tutkijoiden joukko.
Kuva: Konferenssin avaaminen. Kuvaaja: Satu Sorvali.
Tämän jälkeen oli ensimmäisen key note -luennon The ‘Women’s Question’: Gendered Experiences and Women’s Thinking on the Body in the Renaissance vuoro, jonka piti varhaismodernin ajan tutkija Montserrat Cabré i Pairet espanjalaisesta Kantabrian yliopistosta. Hän kertoi kolmesta kirjailijanaisesta 1400-luvun Italiassa, jotka olivat käsitelleet teksteissään naisten koristautumista ja kaunistautumista. Aikakauden papisto vetosi sosiaaliseen järjestykseen ja naissukupuolen heikkouteen säädellessään hyvin tarkkaan sitä, millaisina naiset saivat esiintyä julkisesti. Cabrén esittelemät naiset esittivät kuitenkin omia näkökulmiaan asiaan ja muun muassa eräs heistä, Nicolosa Sanuti, vaati että naisten tulisi olla itse vastuussa omista kehoistaan. Toinen, Christine de Piza esitti hyvinkin nykyaikaisia näkemyksiä käytännönläheisessä kirjassaan Le Livre de la Cité des Dames (Kirja naisten kaupungista): kaikki naiset eivät suinkaan kaunistautuneet miesten takia eli toisin sanoen syntisesti, vaan kauneuden itsensä vuoksi.
Kuva: Montserrat Cabré i Pairet. Kuvaaja: Satu Sorvali.
Lapin yliopiston yliopisto-opettajalla ja Kulttuurihistorian seuran hallitukseen kuuluvalla dosentti Pälvi Rantalalla oli konferenssissa kaksi luovaa kirjoittamista esittelevää kirjoitustyöpajaa. Ensimmäiseen työpajaan oli kokoontunut yhdeksän hyvin monenlaisten tutkimusalojen edustajia, jotka tulivat Suomen lisäksi muun muassa Etelä-Afrikasta, Saksasta ja Iso-Britanniasta. Rantala antoi osallistujille lyhytkestoisia, 2–10 minuutin kirjoitustehtäviä, joissa tarkoituksena oli käyttää mielikuvitusta, kuvitella itsensä toiseen paikkaan tai asettua toisen ihmisen asemaan ja eläytyä hänen tunteisiinsa. Osallistujien piti esimerkiksi listata sanoja, lauseita, paikkoja ja ihmisiä tai olentoja, jotka liittyivät omaan kirjoitusprojektiin. Harjoitusten lomassa sai myös liikkua huoneessa, mutta tällä kertaa kukaan osallistujista ei tarttunut tähän mahdollisuuteen, vaan käytti ajan kirjoittamiseen. Harjoitusten jälkeen kirjoittamista reflektoitiin kolmen henkilön pienryhmissä ja lopuksi jaettiin yhteisesti tärkeimmät havainnot. Osa oli saanut hyviä oivalluksia kirjoitusprojektiinsa, toiset taas ennemminkin kirjoitusprosessiinsa. Rantalan esittelemiin menetelmiin suhtauduttiin hyvin positiivisesti ja osallistujat kertoivat kokeilevansa niitä uudelleen.
Kuva: Pälvi Rantala. Kuvaaja: Satu Sorvali.
Oma paneelini ”Fatness and its Representations” koitti iltapäivällä. Minua jännitti, koska olin puhumassa itselleni uudesta tutkimusaiheesta, jota olin alkanut tutkia kollegani kanssa vastikään. Olimme saaneet session puheenjohtajaksi tutkimusaiheen johtavan asiantuntijan, Kansasin yliopiston professorin Christopher E. Forthin, joka on meritoitunut lihavuuden historian tutkimuksessa kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Paneelissamme piti olla alun perin viisi osallistujaa, mutta kaksi oli joutunut peruuttamaan osallistumisensa. (Tämä paneelin kutistuminen muuten kohtasi konferenssia myöhemminkin, kun erääseen sessioon saapui viiden esitelmöijän sijasta lopulta vain yksi! Eksyivätköhän he Sanssoucin puistoon?)
Taidehistorioitsija Lisa Hecht Marburgin yliopistosta Saksasta esitelmöi varhaismodernin ajan maalauksista, joissa oli ajankohdalle tyypillistä, erikoisiksi katsottujen kehojen, kuten lihavien ihmisten tirkistelyä. Hecht esitteli kaksi tapausesimerkkiä, pienen tytön ja nuoren pojan, joiden kehoja kuvattiin toiseuttaen ja seksualisoiden. Hecht toi esiin kuinka eri sukupuolten kehojen kokoihin suhtauduttiin eri tavoin; siinä missä miehillä lihavuus katsottiin osoitukseksi vallasta, kuten esimerkiksi Englannin kuninkaan Henrik VIII:n tapauksessa, naisista lihavuus saattoi tehdä ”hirviöitä”. 1600-luvulla Espanjan hovin viihdykkeeksi otetun, geneettisestä häiriöstä kärsineen pikkutytön, Eugenia Martínez Vallejon lempinimi oli tosiaan La monstrua.
Kuva: Lisa Hecht. Kuvaaja: Satu Sorvali.
Espanjalaisen Lleidan yliopiston väitöskirjatutkija Irene Santoron esitelmäaihe koski lihavan naisen kehon tutkimuksen teoriaa ja metodologiaa ableismin, seksismin ja rasismin näkövinkkelistä. Aiemmin sukupuolentutkimuksen alalle, nykyisin kulttuuriperintöalalle kouluttautuvan Santoron esityksessä oli paljon eväitä myös historiantutkimuksessa pohdittavaksi erityisesti intersektionaalisuuden kannalta.
Kuva: Irene Santoro. Kuvaaja: Satu Sorvali.
Itse esitelmöin mediakeskusteluista, joita 1960–70-lukujen suomalaislehdistössä käytiin lihaville naisille suunnatusta niin kutsutusta madamemuodista. Tavoitteeni oli demonstroida case-esimerkillä yhtä kiinnostavaa tutkimuskohdetta modernin ajan Suomen lehdistössä, kun tarkasteluun otetaan mediakeskustelu naisten lihavuudesta. Madamevaatteet olivat ensimmäisiä isokokoisille naisille (koot 42:sta ylöspäin) tarkoitettuja valmisvaatteita, jotka tulivat Suomen markkinoille 1950-luvun lopusta lähtien. Niihin suhtauduttiin kahtiajakoisesti – toisaalta oli hyvä, että isokokoisillekin saatiin valmisvaatteita, kun aiemmin ne oli pitänyt valmistaa itse, mutta toisaalta vaatemalleja oli vain vähän ja niiden koettiin poikkeavan huomattavasti valtavirran muodista. Madamevaatteita kritisoitiin värittömiksi, ankeiksi ja vanhentaviksi, mutta toisaalta – mitään muutakaan ei ollut saatavilla.
Keskiviikkoiltana järjestettiin konferenssi-illallinen lounaalta tutuksi tulleessa opiskelijaravintola Mensassa. Varjoisalla sisäpihalla oli mukava istua auringon laskiessa ja pahimman helteen väistyessä. Ilta oli oikein mukava ja päättyi noin tunnin patikointiin pimeän ja jännittävän Sanssoucin puiston ja Potsdamin katujen läpi hotellihuoneelle.
Kuva: Illallisporukkaa. Kuvaaja: Satu Sorvali.
Torstaina aamupäivällä olin kuuntelemassa romanialaisen Babeș-Bolyai -yliopiston tutkijan Voica Pușcașiun esitelmää siitä, miten taidehistoriassa on tulkittu feministiseksi katsottua taidetta. Hän pohti, miksi teokset kuten neulegraffitit kaupunkitiloissa, nähdään ensisijaisesti feminiinisenä, eikä niiden poistamiseen ole nähty tarvetta, toisin kuin isojen, seiniä peittävien, maskuliinisiksi nähtyjen maaligraffitien poisto.
Kuva: Voica Pușcașiun esitelmä ja yleisöä. Kuvaaja: Satu Sorvali.
Torstain key note -luennon piti taidehistorioitsija, professori Änne Söll saksalaisesta Ruhr-Universität Bochumista. Hän esitteli etnografisesta näkökulmasta itävaltalaistaiteilija Rudolf Wackerin 1910- ja 1920-luvuilla keräämää kokoelmaa seksuaalissävytteisistä seinäpiirroksista. Wacker kopioi luonnoslehtiöönsä kymmeniä piirroksia, joita hän oli nähnyt julkisissa miesten wc-tiloissa Wienissä, mutta myös Itävallan ulkopuolella, kuten Romaniassa. Wacker ei koskaan selittänyt miksi keräsi kokoelman, mutta Söllin mukaan sitä saattoi motivoida hänen oma taiteilijataustansa, kiinnostuksensa ”primitiiviseen” sekä biseksuaalinen suuntautumisensa. Käytännössä Wackerin kopioimat piirrokset koostuivat erilaisista pikaisesti ja yksinkertaisesti hahmotelluista sukuelimistä sekä homo- ja heteroseksuaalisista akteista. Joidenkin piirrosten kohdalla Wacker oli tehnyt vertailua piirroksen ja klassisen arkkitehtuurin välillä – huumorin varjolla vai tosissaan? Jää arvoitukseksi. Söllin mukaan kokoelma on tällä hetkellä erään yhdeksänkymmentä käyvän, omasta toiveestaan nimettömäksi jäävän rouvan yksityisomistuksessa, mutta jossain vaiheessa se siirtynee museon omistukseen ja halukkaiden tutkittavaksi.
Kuva: Änne Söll luennoimassa. Kuvaaja: Satu Sorvali.
Jouduin valitettavasti lähtemään kotiin torstai-iltana, joten minulla jäi konferenssin viimeinen päivä sessioineen ja Christopher E. Forthin key note -luentoineen väliin. Kaiken kaikkiaan konferenssi oli mielestäni oikein onnistunut. Se sisälsi inspiroivia esitelmiä ja luentoja, nautin historiaa henkivästä ympäristöstä (näkyyn Neues Palais’ille ei vain tottunut) ja minulla oli kiinnostavia tapaamisia muiden tutkijoiden kanssa.
Kuva: Neues Palais. Kuvaaja: Satu Sorvali.
Suomalaisia tutkijoita osallistui konferenssiin siinä määrin (vajaa parikymmentä?), että kahteen eri otteeseen eri seurueissa hämmästeltiin, miten kyseisessä konferenssissa on aina niin paljon suomalaisia. Ensi vuonna ihmettelyyn ei liene aihetta, sillä voin ilokseni ilmoittaa, että seuraava vuosikonferenssi 16.–19.6.2025 pidetään Lapin yliopistossa Rovaniemellä. Teemana on Human/Nature – Entanglements in Cultural History ja tapahtuman call for papers julkaistaan lokakuussa. Kannattaa siis pysyä kuulolla!
Tänään 3.5. vietetään kansainvälistä lehdistönvapauden päivää. Suomessa on oltu perinteisesti ylpeitä oman sananvapauden tilasta, ja esimerkiksi kun Vladimir Putin ja Donald Trump tapasivat Helsingissä 2018, Helsingin Sanomat järjesti suurieleisen sananvapautta edistävän kampanjan, jossa muun muassa Sanomatalon valtavankokoisessa bannerissa luki ”Mr. President, welcome to the land of free press” (Herra Presidentti, tervetuloa vapaan lehdistön maahan). Tänä vuonna Suomi sijoittui viidenneksi Toimittajat ilman rajoja -järjestön vuosittaisessa kansainvälisessä lehdistönvapausindeksissä.
Aina tilanne ei ole ollut sama. Varsinkin 1800-luvun loppu tunnetaan suomalaisen lehdistön ja sananvapauden historiassa tiukan sensuurin aikana, jolloin venäläisviranomaiset karsivat lavealla kädellä pois ne lehtikirjoitukset, jotka käsittelivät esimerkiksi keisaria, hänen perhettään tai Venäjän harjoittamaa ulkopolitiikkaa. Tekstien tarkistaminen ja poisjättö aiheuttivat ongelmia, jotka ilmenivät esimerkiksi julkaisujen myöhästymisinä, sakkoina tai jopa kokonaisten lehtien lakkautuksina.
Piirros: Louis Sparre. Julkaistu teoksessa Finland i 19de seklet. Framstäldt i ord och bild af finska skriftställare och konstnärer. (Toim. Leo Mechelin, Carl Gustaf Estlander, L. Lindelöf, Thiodolf Rein, Zacharias Topelius, Gunnar Berndtson, Albert Edelfelt ja Eero Järnefelt). 2. genomsedda uppl. Helsingfors: G. W. Edlund. 1898.
1800- ja 1900-lukujen vaihteessa yli 15-vuotiaista suomalaisista jo noin 40 prosenttia osasi lukea ja kirjoittaa, ja sanomalehtien määrä ja levinneisyys olivat suuressa kasvussa. Suomenkielisten lehtien määrä oli ylittänyt ruotsinkielisten lehtien määrän ja lukijakunta oli vähitellen monipuolistumassa myös alempiin sosiaaliluokkiin. Lehdistö oli tärkeässä roolissa Suomen kansallisen itsetietoisuuden ja sivistyksen edistämisessä, ja se toimi keskeisenä foorumina kansallisille keskusteluille ja mielipiteenvaihdolle, huolimatta keisarivallan asettamista rajoituksista. 1800-luvun loppu oli merkittävä ajanjakso Suomen lehdistölle, jossa vapauden ja rajoitusten välinen jännite heijasteli laajempia poliittisia ja sosiaalisia muutoksia niin autonomisessa Suomessa kuin Venäjän keisarikunnassakin.
Sananvapaudessa oli viranomaisten suorittaman sensuurin lisäksi toinen puoli: lehtien itsensä määrittelemä ja harjoittama valta lukijoihin nähden, sillä lehdissä julkaistiin myös lukijoiden lähettämiä tekstejä, kuten mielipidekirjoituksia. Lukijakirjeiden julkaisemisella sanomalehdissä on pitkä historia niin Suomessa kuin ulkomailla, ja yleisönosastot ovat olleet jo varhain yksi suosituin osa sanomalehteä. Suomessa modernit yleisönosastot alkoivat muotoutua 1860-luvun lopulla ensin ruotsinkielisissä lehdissä ja 1880-luvulta lähtien suomenkielisessä lehdistössä. 1890-luvulla yleisönosastot, sellaisena kuin ne nykypäivässä tunnetaan, löytyivät jo suurimmasta osasta sanomalehtiä.
Yleisönosastokirjoituksiin päti samat sensuurisäännöt kuin muihin artikkeleihin, mutta niihin sovellettiin myös toimitusten parhaaksi näkemiä valinta- ja muokkauskriteerejä. Eniten kirjoituksia hylättiin tilanpuutteen vuoksi, mutta niitä jätettiin julkaisematta myös siksi, että aiheen ei katsottu olevan relevantti, kiinnostava tai uusi tai koska kirjoitus tai sen tyyli oli jollain tapaa epäsopiva, esimerkiksi liian salamyhkäinen tai henkilöön hyökkäävä. Toimittajan työ oli 1800-luvun lopussa vähitellen ammatillistumassa. Oululainen Louhi-sanomalehti kuvasi toimittajien valtaa seuraavasti:
Sanomalehden toimittajan työ ja toimi ei ole kokonaan turvattomana, sillä laki hänenkin vapautta suojelee nimittäin sitä vapautta, että hänen vallassaan on kulloinkin päättäminen mitä kirjoituksia lehteen ottaa ja mitä ottamatta jättää. Jo se vastuunalaisuus, joka on sanomalehden toimittajalla kaiken sen suhteen mitä hän sanomalehteen panee, edellyttää että hänellä on valta valikoida yleisöltä tulleita kirjoituksia eli valta hyväksyä toiset ja hylätä toiset, mitenkä milloinkin hyväksi näkee. Siitä tavasta millä sanomalehden toimittaja käyttää valikoimisvaltaansa myös isossa määrässä riippuu sanomalehden kunto ja kelvollisuus sekä yleisön luottamus. […] Suuri lukiakunta on varmaankin sanomalehden toimittajalle kiitollinen kun hän tyyräilee kaikki alaarvoiset nerotuotteet paperikoriin, huolimatta siitä huudosta, minkä nuo kynäniekat itse nostavat sanomalehden toimittajan ”itsevaltiudesta” muka, ”tiranniudesta,” ”sorrosta” y. m. Kuta tarkemmasti, huolellisemmasti ja taitavammasti sanomalehden toimittaja osaa käyttää lehteen pantavien kirjoitusten valikoimisvaltaa, sitä varmemmasti hän saavuttaa ajan oloon jospa ei kaikkien lukiain, niin kuitenkin ajattelevain ja puolueettomain kansalaisten kannatuksen.
Yhtä viisas kuin vanhakin. Louhi 8.4.1891, 4.
Vaikka 1800- ja 1900-lukujen vaihteen suomalaislehdistön sananvapauden rajat on aiemmassa tutkimuksessa katsottu tiukan viranomaissensuurin vuoksi varsin kapeiksi, tulkitsen oman 1890-luvun lehdistön mielipideaineistoa tarkastelevan tutkimukseni perusteella, että lukijoiden sananvapauden rajat olivat varsin korkeat ja heillä oli suurta valtaa sanomalehtiin nähden. Osoitin viime vuonna julkaistussa kulttuurihistorian väitöskirjassani, että lukijoiden mielipidekirjoituksiin perustuvat kunnianloukkaussyytökset ja -oikeudenkäynnit eli niin sanotut painojutut olivat iso osa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun toimitustyötä ja mediamaailmaa. Lukijat olivat lainsäädännön tukemina erikoislaatuisessa asemassa, joka salli heidän julkaista loukkaavia ja henkilökohtaisuuksiin meneviä vastineita, jos he kokivat, että heidän kunniaansa oli loukattu sanomalehdessä. Nämä vastineet eivät aina vastanneet toimittajien kriteerejä laadukkaista lukijakirjeistä, mutta he olivat pakotettuja luopumaan portinvartiointioikeudestaan ja julkaisemaan ne.
Toimittajat kokivat suurta voimattomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ilmiön edessä ja vetosivat lain muuttamiseksi. Yksityishenkilöiden välisiä sanomalehtijulkisuuteen liittyviä kunnianloukkausoikeudenkäyntejä oli 1800-luvun lopussa satoja ja niihin vedettiin usein myös toimittajat mukaan.
Sanomalehdet joutuivat olemaan varovaisia julkaisemansa sisällön suhteen, sillä virheellinen uutinen tai väite yleisönosastokirjoituksessa saattoi johtaa oikeudenkäyntiin. Lain mukaan henkilö, jota oli loukattu lehdessä, oli oikeutettu julkaisemaan samassa lehdessä vastine tai korjaus. Näin ollen lehti oli velvoitettu sisällyttämään tällaiset kirjoitukset yleisönosastoonsa. Tämä lisäsi paineita toimituksille, joiden vastuulla oli lehden sisältö, varsinkin kun suuri osa sisällöstä tuli toimituksen ulkopuolisilta tahoilta.
Sanomalehdissä julkaistiin 1880-luvulta lähtien huolestuneita kannanottoja sekä toimittajilta että lukijoilta siitä, kuinka keskustelukulttuuri oli muuttunut riitaisemmaksi. Toimittajat kokivat työnsä tukalaksi paitsi sensuurin asettamien esteiden myös toisilta sanomalehdiltä ja lukijoilta päin tulevien paineiden vuoksi. Kuten eräässä Wiipurin Sanomien pääkirjoituksessa todettiin, ”syytöksiä, parjauksia, moitteita ja nuhteita” tuli ”oikealta ja vasemmalta” ja kuitenkin kaikesta huolimatta toimittajien oletettiin pysyvän rauhallisina ja kärsivällisinä. Lukijat suivaantuivat ja syyttivät lehtiä puolueellisuudesta ja hännystelemisestä, jos toimittajat julkesivat muokata tai jättää julkaisematta heidän aggressiivisia, henkilöitä kohtaan hyökkääviä ”riitakirjoituksiaan”. Hämeen Sanomien pääkirjoituksessa tuskasteltiin, että lukijoilla vaikutti olevan sanomalehtiin nähden vain oikeuksia, ei mitään velvollisuuksia. Vaikka lehdet paheksuivat tällaisia ad hominem -tyyppisiä hyökkäyksiä, se ei kuitenkaan tuntunut koskevan toimittajien välistä kommunikaatiota. Erilaisia poliittisia näkemyksiä edustaneet tai paikallisista tilaajista kilpailleet lehdet saattoivat hyökätä hyvinkin voimallisesti toisiaan kohti pääkirjoituksissaan ja pakinoissaan.
1890-luvun sanomalehtiä. Kansalliskirjaston Digitaaliset aineistot. Kuvan muokkaus: Satu Sorvali.
Riitely voitiin nähdä myös innostavana ja yhteiskunnallisia, tärkeitä asioita edistävänä tekona. Riidalla ja ärtymyksellä sekä edistyksellä ja innostuksella oli aikakauden vastavoimina erityisen suuri rooli Suomen modernisaatioprosessissa ja 1900-luvun alun luokkayhteenotoissa.
Lukijoiden välisiin sanomalehtikiistoihin esitettiin omalla nimellä kirjoittamista, lähdekriittisyyden lisäämistä, useamman eri sanomalehden lukemista ja turhan kunnian tunteen pois kitkemistä eli vähemmän henkilökohtaista loukkaantumista asioista. Ehdotetut ratkaisut eivät kuulosta kovin erilaisilta nykykeskusteluun nähden.
1800-luvun lopun sanomalehtimedian sananvapautta kahlehti sensuurin lisäksi hyökkäävät vastineet salliva laki ja toimittajien julkinen arvostelu. Toisaalta toimitukset kuitenkin harjoittivat omaa lukijakirjeiden valinta- ja muokkausvaltaansa ja liittivät vapaasti omat subjektiiviset kommenttinsa kaikkeen lehden sisältöön uutisista yleisönosastokirjoituksiin eli antoivat lukijoille ikään kuin luku- ja tulkintaohjeita lehtiartikkeleihin.
Nykyisen mediajulkisuuden riitaisa ja polarisoitunut keskustelukulttuuri sekä siinä ilmennetyt tunnereaktiot ovat ajankohtainen aihe, joka puhuttaa jatkuvasti niin Suomessa kuin muissakin länsimaissa. Useat eri kyselyt ja tutkimukset kertovat karua kieltään siitä, että keskustelukulttuuri on mennyt huonompaan suuntaan. Suomen perustuslain mukaan sananvapaus kattaa oikeuden ilmaista mielipiteitä kenenkään sitä ennakolta estämättä, mutta puhe ei saa olla kuitenkaan syrjivää tai loukata kenenkään kunniaa. Rajanveto voi olla hankalaa: joku kysyy ”saako mitään saa enää sanoa” ja toinen harkitsee keskustelun ulkopuolelle jättäytymistä, koska pelkää asiattomia kommentteja. Taustalla voi piillä myös tarkoituksella riitaa haastavaa ja syrjivää puhetta, jolla voi olla informaatiosodankäynnin motiiveja. Näen ilmiössä yhtäläisyyksiä autonomian ajan lopun suomalaislehdistön jännitteiseen ja riitaisaan keskustelukulttuuriin, jossa sananvapauden rajoja koeteltiin monella eri tapaa.
Satu Sorvali
Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran blogitoimittaja ja väitteli joulukuussa 2023 Turun yliopistossa kulttuurihistorian oppiaineessa.
Lähteet
Kokkonen, Yrjö. Suomi yhä viides kansainvälisessä lehdistönvapausindeksissä – asiantuntija näkee Itä-Euroopassa merkkejä ”Putinin myrkystä”. Yle Uutiset 3.5.2024. https://yle.fi/a/74-20086821 [Luettu 3.5.2024.]
Satu Sorvali. Kynäsotien aikakausi – 1890-luvun suomalaislehdistön valta ja vastuu riitakirjoitusilmiössä. Media ja viestintä 1/2023: 23–43. http://dx.doi.org/10.23983/mv.128224
Satu Sorvali. Sapenpurkua ja sanasotia. 1800-luvun lopun suomalaislehdistön ärtynyt tunne- ja keskustelukulttuuri. Kulttuurihistorian väitöskirja. Turun yliopiston julkaisuja. Annales Universitatis Turkuensis. Sarja B, Humaniora. Turku 2023. https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-9497-7
Adventtikalenterimme viimeisessä osassa perehdymme siihen, miltä kissojen joulu on näyttänyt jouluisissa kertomuksissa ja kuvissa 1900-luvun alkupuoliskolla. Kissat ovat olleet ihmisten seuralaisina tuhansia vuosia, ja arkeologisten tutkimusten mukaan niillä on lähes tuhatvuotinen historia työtovereina ja lemmikkeinä myös täälläpäin maailmankolkkaa. Kaikenlaiset eläimet ovat olleet ihmisille tärkeitä jo varhain, ja niitä on haluttu muistaa myös juhlapyhinä, varsinkin jouluisin. Lemmikkien katsottiin kuuluvan osaksi taloutta ja perhettä, josta kertovat muun muassa lukuisat yhteispotretit.
Joulu Mutasen pappilassa Korpilahdella. Vasemmalla edessä istuvan naisen sylissä kissa. Kuvaaja Alvar Cawén 1906–1907. Keski-Suomen museo. CC BY-ND 4.0.Mies lukee postillaa jouluaattona. Kissa makaa mukavasti tyynyllä. Kuvaaja Antero Hämäläinen 1920. Museovirasto, JOKA Journalistinen kuva-arkisto. CC BY 4.0.
Tontun seuralainen
Sanoma- ja aikakauslehtitekstien ja joulukorttien perusteella kissa oli koiraa useammin tontun kumppani, ehkäpä sen vuoksi, että kissa on mielikuvissa salaperäinen tarkkailija ja hiljainen otus, kuten tonttukin. Molemmat viihtyvät itsekseen, ovat usein yöllä liikkeellä ja näkevät hyvin pimeässä.
Taiteilija Arnold Tilgmannin joulukortti 1930–1940. Keski-Suomen museo. CC BY 4.0.
Tontut olivat joulutarinoissa hyvää pataa kaikkien eläinten kanssa ja niin myös maatalon lemmikki- tai hiirikissan kanssa. Näillä kahdella eli navetta- ja tupakissoilla oli eronsa suomalaiskissojen historiasta kirjoittaneiden Minna Keinäsen ja Harri Nymanin mukaan. Siinä missä uuninpankolla majailevaa tupakissaa hemmoteltiin ja helliteltiin sisätiloissa, navettakissa oli nimensä mukaan töissä eli poistamassa jyrsijäongelmaa navetasta tai riihestä. Lemmikkikissat yleistyivät myös kaupunkien säätyläiskodeissa 1800-luvulta lähtien viktoriaanisen ja venäläisen hovimuodin sekä talonpoikaisen mallin mukaisesti. Tontuilla oli erikoisosaamista eläinten kanssa kommunikointiin. Kissat ymmärsivät tonttujen puhetta ja välillä ne osasivat puhua itsekin, siten että tonttu ymmärsi niitä.
Tontuilla saattoi olla myös omia kissoja, kuten kuuluisalla Sakari Topeliuksen Turun linnan tontulla. Murri-kissa oli musta ja sillä oli vihreänä hehkuvat silmät, jotka tuottivat valoa tontun kamariin ja aarrekammioon syvällä linnan muurien kätköissä. Kerran viidessäkymmenessä vuodessa aterioivasta Murrista teki erikoisen pitkäikäisyyden lisäksi se, että se oli ollut alun perin ihminen, tontun mukaan ”juoruileva ja ahne akka”. Hän oli jäänyt vangiksi tontun aarrekammioon yrittäessään varastaa tämän kalleudet, ja kun ihmisikä tuli hänellä täyteen, muuttui hän kissaksi. Yli viisisataa vuotta Murri oli uskollisesti palvellut tonttua asumuksen vartijana, valonlähteenä ja ainoana seuralaisena linnan onkaloissa.
Vihreäsilmäinen ja musta kissa oli myös ”Pikku Ragnarin joulu-yö” -nimisessä tarinassa esiintyvällä tontulla. Köyhä ja yksinäinen viulunsoittajapoika hakeutui suojaan kylmää talvisäätä kirkon torniin ja kohtasi siellä tapulitontun ja tämän Kalle-kissan. Poika ryhtyi soittamaan viuluaan ja Kalle tanssahteli innoissaan pojan soiton tahdissa. Tonttu selvitti pojan luonnetta ja todettuaan tämän nöyräksi ja hyväsydämiseksi antoi tälle lahjaksi ilmiömäisen soittotaidon ”viulu soi melkein itsestään”.
Ja vaikka pikku Ragnarista tulikin ylhäinen ja kuuluisa viuluniekka, ei hän milloinkaan unohtanut viedä jouluna kellotapulin tontulle ja kissalle suurta makeata joulutorttua. (Pikku Ragnarin joulu-yö. Joulupukki 1928, nro 3.)
Pikku Ragnarin joulu-yö, kirjoittanut E.Jokipaltio. Kuvitus Martta Wendelin. Joulupukki, 1928, nro 3.
”Furubergin tontun kummilapsi” -nimisessä tarinassa vuodelta 1924 kerrottiin tontusta, jonka ystävä oli musta ja vihreäsilmäinen kissa, joka tiesi kaiken, mitä talossa tapahtui. Kissa uskoutui tontulle tämän kummilapsen kaltoinkohtelusta, josta tonttu kiukkuuntui ja kosti pahalle äitipuolelle eksyttämällä tämän syvälle talviseen metsään. Kiltti tyttölapsi halusi kuitenkin auttaa äitipuolta ja tonttu suostui vastentahtoisesti pelastamaan naisen pulasta. Tarinan lopussa vanha musta kissa istui takan ääressä nuolemassa mietteliäänä tassujaan, kun äitipuoli ehdotti tytölle, että tämä veisi kulhollisen puuroa tontulle, joka kuulemma ansaitsi sen. ”Miau”, sanoi kissa.
Mustat ja vihreäsilmäiset kissat kytkeytyivät vanhaan kirkolliseen uskomukseen siitä, että tällaiset kissat olivat pakanallisia ja paholaisen tai noidan apureita. Koska tontut olivat pakanallista ja yliluonnollista alkuperää nekin, niiden kumppaneiksi sopivat hyvin tällaiset maagisina nähdyt kissat.
Rauha maassa
Yleinen teema eläimistä kertovissa joulusaduissa ja -lauluissa tuntuu olevan, että jouluna toistensa perivihollisetkin voivat olla sovussa. Kaikille tutussa Nisse-polkassa mustit, mirrit ja hiiret ovat sulassa sovussa tonttujen keittämällä joulupuurolla. Ehkä hyvä ateria tosiaan esti saaliiksi joutumisen, kuten ”On joulu nyt jokaisella” -runossa vihjattiin:
Niin ääneti hissuksissa päällä pahnojen pehmoisten, vain hiljaa hyrrää kissa, ja joulu on joulullen. Ja heilläkin joulupuuro se herkkuisa edessä on. Mikä piipitti? — Kissa on kuuro, kun joulu nyt hiirtenkin on. (On joulu nyt jokaisella. Koitto: Opettajayhdistyksen terveys ja raittius julkaisema, 1931, nro 7–8)
Helga Nuorpuun sota-aikana 1942 julkaistussa tarinassa hiiri luotti täysin rinnoin joulurauhan lupaukseen, kun korttiruoan varassa eläneen talon kissa tuli vierailulle varakkaamman naapurin kellariin. Herkullista juustoa nakertamassa ollut hiiri kutsui kissimirrin kanssaan aterioimaan, mutta kissa epäröi ja luimisteli outoa, kissaa pelkäämätöntä hiirtä: ”Kyllä tuo hiiri varmasti oli jollakin tavoin sekapäinen. Ei taitaisi olla terveellistäkään järkevän kissan tappaa tuollaista hupsua hiirtä ja syödä se sitten. Täytyi ensin hieman katsastella tuota hiirosta ennenkuin iski siihen kyntensä”, ajatteli kissa. Kun hiiri nauraa tirskui ja usutti edelleen maistamaan harvinaista herkkupalaa, kissaa alkoi suututtaa hiiren pöyhkeys ja sen teki mieli tappaa hiiri. Ennen sitä se halusi kuitenkin tietää, mikä hiirtä niin kovasti huvitti:
Vihdoin ja viimein hiiri lopetti naurunsa mutta katseli Mirriä edelleenkin nauruvälkkeisin silmin sanoessaan: ”Nythän on jouluaatto, jouluilta, ja silloin ei kukaan tee pahaa toiselle. Ei edes kissa hiirelle.” Jouluilta! Nyt Mirrikin muisti, että oli jouluilta, hyvän tahdon ilta. Silloin ei tosiaankaan kukaan halua pahaa toiselle. Mirri alkoi terävine hampaineen nakertaa juustonkuorta, nuoleskella sitä ja virkkoi hiirelle pitkät viikset innosta vavisten: ”Hyvää joulua sitten vaan!” ”Hyvää joulua”, sanoi hiiri ja karrutti iloissaan juustonkuorta. (Hiiri vain nauroi. Länsi-Savo 22.12.1942, nro 146.)
Jos ateria puuttui, saattoi käydä kuten ”Mirrin jouluaamukertomuksessa”, jossa talon kissa oli ihaillut ihmisten tapaa juhlia joulua, käydä kirkossa, availla lahjoja ja syödä hyvin. Mäkelän Mirri ehdottikin muille kulmakunnan kissoille, että otettaisiin ihmisistä mallia ja järjestettäisiin oma laulujuhla kanalassa, josta ensin ajettaisiin kanat pois tieltä. Tuumasta ryhdyttiin toimeen ja kissat saapuivat kanalaan laulukirjojen kanssa. Suunnitelma meni kuitenkin pieleen heti alkumetreillä, kun Mirri ei malttanut itselleen mitään ja päätyi tappamaan rotan. Kuorokirjat lensivät, kun kaikki kissat halusivat päästä osallisiksi saaliista. Itseensä pettynyt Mirri totesi:
– Parasta on, että jokainen menee kotiinsa. Me emme osaa pitää joulua niinkuin ihmiset pitävät. Eikä meistä ikinä ihmisiä tulekkaan. Olkaamme siis kissoja ja tyytykäämme siihen mitä Jumala on meille suonut. Minä tunnen heikkouteni, kun en voinut kanoille ja rotallekaan antaa edes joulurauhaa. Ei meistä ole hartaushetken pitäjiksi. — Nau nau, ei ei, säestivät toiset. — Saatte mennä. Hauskaa joulua! sanoi Mirri ja poistui kiiveten uunille häpeämään turhaa puuhaansa. (Lasten ystävä 1909, nro 12)
Entäpä kissan veriviholliset koirat sitten? Anni Swanin kirjoittamassa tarinassa ”Jurrin ja Mirrin joulu” kerrottiin kissaperheen idyllisestä jouluaatosta, jota saapui häiritsemään kutsumaton vieras. Musta Raiku-koira kopisteli taloon vilpittömin mielin ja rauhaa hieroen tarjoten mukanaan ollutta lihaa ja maitoa. Hän kaipasi muiden eläinten seuraa, koska olihan ihminen ”sentään eri maata kuin me eläimet”. Kissavanhemmat eivät suhtautuneet yllätysvieraaseen ilolla, mutta punnitsivat asian eri puolia ja totesivat, että toihan Raiku syötävää ja olihan nyt kuitenkin jouluaatto, jolloin ei sopinut riidellä. Äitikissa Jurri virkkoi:
— Ka kun tulit, paina puuta ja ole kuin kotonasi. Raiku heittäytyi mielissään takan ääreen. Mirri tarjosi tupakkaa ja sanoi: — Mitäpäs niistä vanhoista vihoista. Ollaan ystävät ainakin tänä iltana. Ja niin vietettiin se jouluaatto sulassa sovinnossa koiran ja kissojen kesken. (Jurrin ja Mirrin joulu. Sirkka: nuorten toveri 1930, nro Sirkan Joulu.)
Makkaraa, kumipalloja ja leikkihiiriä
Kissoja, kuten muitakin eläimiä on muistettu jouluisin herkuilla, mutta joululahjojen antaminen on ollut harvinaisempaa ennen viime vuosikymmeniä. Einari Vuorisen kirjoittamassa pikkutarinassa 1935 Mirriä hemmotellaan harvinaislaatuisesti, kun se saa paistin lapsilta ja oman lahjan joulupukilta:
Mirri kuusen luona loikoo, eivät sitä huolet paina; jäseniään verkkaan oikoo, niinkuin kissan tapa aina. Nytpä Mirri alkaa pestä, taitaa tulla vieras tieltä; jo kuuluu kolinaa eteisestä, ovi aukee… kuka sieltä…? Pukkihan vain valkoparta pussiansa sisään kantaa. Pikku Liisa, älä karta, pukki sulle lahjat antaa! Mirrikin saa lahjan oman, vuoteen, missä levätä saa jälkeen leikin vallattoman. Lapsilla on hauskaa, hauskaa. Mirri pukkia ei pelkää, vallaton, vain peuhaa vähän pukki silittävi selkää. Valmistautuu lähtemähän. Esko Mirrin sänkyyn laittaa, ruokaa tarjotahan vielä, ”Mirri kulta, kaipa maittaa: älä, pikku kissi, kiellä…” (Mirrin joulu. Sirkka: nuorten toveri 1935, nro 2.)
Vuonna 1938 Kansan Joulu -lehdessä ”Kerttu-Liisan” kerrottiin pyytäneen pukilta lahjaa erityisesti Mirrille. Ohjeet olivat tarkat:
Se ei tahdo kaulaan rusettia. Minä koitin kerran laittaa rusetin, mutta se repi sen pois. Niin älä tuo Mirrille rusettia. Tuo minulle itselle toinen rusetti punanen ja toinen rusetti sininen. Mutta Mirrille tuo makkaraa. Se ei saa olla sipuli-makkaraa. Jota Mirri ei syö. Mutta tavallista makkaraa syö. Kirjoita päälle vaan että ”Mirrille”, minä kyllä sille luen ja aukasen paketin, Jos muuta vielä tahdot tuoda. Niin tuo Mirrille lankakerä, että Mirri saa riepottaa. Mirri tykkää paremmin harmaasta kerästä. Äiti on vihanen, jos ottaa kerän hänen koristaan. Minä laitan sinulle tässä Mirrin kuvan, että tunnet sitten Mirrin. Sisko otti Mirristä kuvan, Mirri on minun oma kissani. (Älä unohda mirriäkään, pukki! Kansan joulu 1938)
Perheen lemmikit, koira ja kissa ovat saaneet omat joulupakettinsa ja ovat avaamassa niitä 1955-60 otetussa kuvassa. Kuvaaja Lauri Laine. Pohjois-Karjalan museo. CC BY-ND 4.0.
Muutama vuosikymmen myöhemmin Helsingin Sanomiin kirjoitti lapsi, joka kertoi kauniisti edesmenneestä mustavalkoisesta Mikki-kissastaan, joka sai joululahjaksi ”kumipallon, leikkihiiren, -koiran ja -linnun”, joita kissa sitten osasi käännellä eri asentoihin. Lemmikeille oli jo olemassa omia lelujaan, mutta vasta 1970-luvulta lähtien sanomalehdissä alkoi näkyä joulun alla enemmän mainoksia lemmikkieläimille ostettavista lahjoista.
Pojan joululahja on myös kissan mieleen. Kuvaaja Juha Jernvall 1960-luvulla. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Satu Sorvali
Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran blogitoimittaja
Lähteet
Painettu kirjallisuus:
Keinänen Minna & Nyman Harri. Kissojen Suomi. Katit historian poluilla. SKS 2012.
Luitko jo päivän uutiset? Vaikuttiko jokin liian paksulta ollakseen totta? Olet ehkä ahmaissut rasvaisen aprilliankan, vaikka myönnettäköön, että joskus totuus on tarua ihmeellisempää. Sanomalehtien aprilliuutiset on vanha keksintö ja suomalaislehdistössäkin niitä on vilahdellut huhtikuun ensimmäisinä jo kauan sitten. Tehdäänpä seuraavaksi pieni pyrähdys 1800- ja 1900-luvun vaihteen aprillipiloihin.
Kansalliskirjaston Digipalvelusta löytyy ensimmäiset maininnat suomenkielisen lehdistön aprillipiloista 1890-luvulta. Hämeenlinnassa julkaistu maakuntalehti Hämäläinen tunnusti nöyränä, että he olivat langenneet peräti kolmeen aprillijuttuun, jotka he olivat kopioineet lehteensä muualta.
Aprillijuttuja pääsi viime lauvantai-lehteemme kokonaista kolme kappaletta. Perätön ankka oli se Uudesta Suomettaresta lainattu juttu, että Humlebergin huvilassa joku akka olisi suistunut kaivoon. Samoin oli se Päivälehdestä lainattu ”uutinen”, että Pielisjärvellä kaksi ihmistä oli tavattu nälkään kuolleena, valhe. Ja että Barcelonan satamassa koko joukko laivoja oli palanut, se myös oli ulkomaan sanomalehtien lentoon panema Aprilli-juttu. (Hämäläinen 6.4.1892)
1800-luvulla oli tavanomaista, että uutisia ja muuta sivuntäytettä otettiin muista lehdistä ja kopioitiin sanatarkasti tai vähän muunneltuna omaan lehteen. Hämäläisen toimitus oli rohkea tunnustaessaan kömmähdyksensä, mutta toisaalta tapaus kuvasti hyvin lehtien toimittamisen hankaluutta. Toimittajien oli vaikeaa tietää, mikä oli totta ja mikä ei, kun juttuja otettiin vastaan lukijoilta ja kun niitä lainailtiin muista lehdistä. Oli pakko tunnustaa, jos oli tehnyt virheen, koska sen oli todennäköisesti myös joku kilpailijalehti vahingonilolla huomannut ja siitä huomauttanut, ja piti kuitenkin pitää kasvonsa ja lukijansa. 1800-luvun loppupuoliskon kasvavalle lehdistölle oli ominaista kova kilpailu lukijoista. Kaikille aviiseille ei riittänyt lukijoita.
1800-luvun lopun vahvasti politisoitunut ja lukijoista keskenään kilpaileva lehdistö näkyi myös ilkeämielisissä ”aprillipila”-jutuissa, kuten tässä, jossa Vasa Tidning oli kommentoinut kilpailijalehtensä ”suunnanvaihdosta”:
Aprillipilana kertoo V. T. eilen että Vasa Nyheter samasta päivästä tulee esiintymään järkevästi ja puolueettomasti. Tokkohan kukaan lie antanut narrata itseään! (Pohjalainen 2.4.1896)
1890-luvun puolivälissä ainakin jotkut lukijat osasivat odottaa aprillipiloja, koska esimerkiksi uutista jäänmurtajan saapumisesta Helsinkiin luultiin aprillipilaksi.
Tämän mahtavan jäänsärkijän tulo muutoin on helsinkiläisten hauskimpia kevätpäiviä. Miehissä sitä silloin riennetään vastaanottamaan kauas meren ulapalle. Siellä juostaan kilpaa sen kanssa ja pyritään niin lähelle kuin mahdollista sen avonaista väylää. Kaikeksi onnettomuudeksi pääsi Murtaja kuitenkin viime kevännä satamaan ilman tällaista juhlallista vastaanottoa; se veitikka kun tuli aprillipäivänä ja sen tuloa koskeva uutinen sanomalehdissä yleensä luultiin aprillipilaksi, siten jäi näkemättä koko lysti, vaikka olisi ollut niin hyvää aikaakin, kun sattui olemaan sunnuntaipäivä! Nyt sen tulosta tänne ei vielä ole toivoakaan pitkiin aikoihin. (Savo-Karjala 10.4.1895)
Murtaja oli vuonna 1890 valmistunut Suomen ensimmäinen jäänmurtaja. Tässä videossa jäänmurtaja Tarmo otetaan iloisesti ja uhkarohkeasti vastaan vuonna 1928:
1800- ja 1900-luvun vaihteessa aprillia laskettiin myös huhtikuun viimeisenä päivänä. Tammerfors-sanomalehti raportoi 30.4.1895, että Pohjoisnavalle yrittäneen tutkimusmatkailija Peder Nansenin lähettämä, viestiä kantava ilmapallo oli löydetty Tampereen läheltä Teiskosta ja sitä saattoi tulla katsomaan torille ennen kuin se palautettaisiin Tanskaan. Tutkimusmatkailija Fridtjof Nansen oli kylläkin yrittämässä Pohjoisnavalle, mutta Peder Nansen saattoi olla viittaus tanskalaiseen kirjailija-toimittaja Peter Nanseniin, joka oli kääntänyt muun muassa suomalaista kirjallisuutta tanskaksi. Tampereen Uutiset raportoi, että väki oli langennut kaikista vihjeistä huolimatta ansaan:
Herkkäuskoista väkeä näyttää Tampereella löytyvän enemmin kuin kyllin. […] Todeksi sen miltei kaikki kuitenkin uskoivat ja lukematon joukko väkeä tulvasi illan suussa hevostorille kuuluisaa palloa katsomaan. Palatessaan kukin kyllä jo ymmärsi tulleensa ”aprillatuksi”, mutta mennessä ei tämmöistä lainkaan aavistettu. (Tampereen Uutiset 1.5.1895)
Tammerfors oli mahdollisesti saanut innoituksen tähän juksaukseen Saksasta. Berliner Tageblatt oli nimittäin uutisoinut 1.4.1895, että Fridtjof Nansen oli päässyt viimein Pohjoisnavalle (hän ei koskaan päässyt sinne) ja tähän syöttiin olivat tarttuneet monet italialaiset ja ranskalaiset lehdet, muun muassa kuuluisa Figaro.
Eikä tässä vielä kaikki: Tammerforsin pilan otti todesta myös ruotsalaislehdistö. Lehden ilmestymisen jälkeen Uudestakaupungista oli Tampereen Uutisten mukaan sähkötetty Ruotsin kuninkaalle ja Aftonbladetille Nansenin pallon löytämisestä: ”Nansenin pallo pudonnut Teiskon kappeliin Tampereen lähellä. Pohjoisnapa saavutettu heinäkuun 14 p. 1894. Kaikki hyvin, mutta pyytää apumatkuetta Huippuvuorten kautta.” Kun Aftonbladetin toimitus kysyi pikasähkeellä lisätietoja, vastattiin, että uutinen olikin väärä ja että tarkempi selitys tulisi postissa.
Ilmapallo oli keskiössä myös Wiipuri-lehden vuoden 1908 aprillipilassa. Kaksi ruotsalaisupseeria oli kuulemma laskeutuneet sen avulla viipurilaiseen Papulan metsään. Eräs pietarilainen lehti kopioi tämän uutisen palstoilleen, joka johti siihen, että Ruotsin konsulaatista tehtiin virallinen tiedustelu miesten kohtalosta.
1800- ja 1900-luvun vaihteen ihmiset sai ilmeisesti hyvin liikkeelle lupaamalla heille nähtäväksi eksoottisia eläimiä tai luonnonilmiöitä. Tampereen Uutiset laski liikkeelle aprillijutun, että kuuluisa Barnumin eläinnäyttely oli saapunut Kalevankankaalle:
[…]toivomme, etteivät ne arvoisat lukijat, jotka mainitun aprillipilan vuoksi saivat asiaa Kalevankankaalle, siitä ole kovasti suutuksissaan, sillä vaikka he eivät saaneetkaan nähdä Barnumin eläinnäyttelyn ihmeitä, niin saivathan siihen sijaan hetkisen hengittää terveellistä kevätilmaa ja nauttia keväisestä säästä. (Tampereen Uutiset 5.4.1899)
Wiipurin Sanomat taas huijasi lukijoitaan aprillipäivänä 1903, että kaupunkiin oli saapunut Wienistä saakka mursu ja jääkarhu kylpylämatkalle, ja että ne majoittuivat Neitsytniemen kentällä. Pilan oli uskonut jopa lehden oma pakinoitsija ”Jäkkäniska”, joka oli rynnännyt kentälle huomatakseen tulleensa jymäytetyksi. (Eipä siinä, ovathan Itä-Suomessa lomailevat mursut vetäneet ihmisiä töllistelemään myöhemminkin.) Mutta hän sai kuitenkin lievitettyä häpeäänsä sillä, että helsinkiläislehdet olivat menneet Laatokka-lehden aprillipilaan, joka oli eläimeen liittyvä sekin. Laatokassa oli kerrottu, että metsästyskoirat olivat ajaneet erään metsäkauriin Sortavalaan, jossa se oli saatu kiinni ja se oli samalla synnyttänyt kolme poikasta. Tämä oli ihmeellinen tapaus, koska normaalisti metsäkauris saa vain yhden poikasen ja senkin kevätkesällä. Äiti- ja lapsikauriit olikin viety ”juhlasaatossa” kaupungin seurahuoneelle ja sieltä ne oli tarkoitus kuljettaa eteenpäin Korkeasaaren eläintarhaan. Yksi helsinkiläislehti olikin jo ehtinyt käydä Korkeasaaressa katsomassa, olivatko kuuluisat elikot saapuneet, mutta joutui lähtemään tyhjin toimin ja nolona pois.
Luonnonilmiöt taas juoksuttivat herkkäuskoisia lukijoita katsomaan valtavia meteoriitteja, jotka paiskaantuivat huhtikuun ensimmäisinä Viipuriin vuonna 1896 ja Raumalle vuonna 1909.
Sanomalehtien aprillipiloissa korostuvat luonnollisesti ajankohtaiset asiat. Esimerkiksi 1905 uutisoitiin, että Haminan sairaalaan oli tuotu 53 sotilasta ”Mandshurian sotanäyttämöltä” ja kaksi japanilaista sotavankia. Venäjän ja Japanin välinen sota käytiin vuosina 1904–05 ja sitä on luonnehdittu ensimmäiseksi nykyaikaiseksi sodaksi. Keväällä 1905 Mantšuriassa käytiin suuri taistelu, joka päättyi japanilaisten voittoon. Kerrottakoon, että Venäjän itäisimmästä nurkasta Haminaan on tuhansia kilometrejä matkaa, joten pitkän matkan taittoivat potilaat ja vangit.
Karjala-lehti uutisoi huhtikuun ensimmäisenä 1914, että pitkään etsitty Mikael Agricolan hauta oli viimein onnistuttu löytämään Viipurin vanhasta tuomiokirkosta. Jutussa valitettiin, ettei kuvia ehditty vielä ottamaan – niitä olisi seuraavan päivän lehdessä – mutta lukijat ja lehtien toimittajat olisivat tervetulleita seuraamaan arkun avaamista klo 12. Onnistuneessa aprillijutussa on sopivasti totta ja tarua. Tässäkin tapauksessa Agricolan haudan oli arveltu olevan jossain päin Viipuria ja mahdollisesti juuri tässä kirkossa, mutta sitä ei ollut onnistuttu löytämään. Uutinen kopioitiin totena ainakin kahteen muuhun lehteen. Jälkihuomautuksena mainittakoon, ettei Agricolan hautaa ole löydetty tähän päivään mennessä.
Kuva: Karjala 1.4.1914. Kansalliskirjaston Digitaaliset palvelut.
Paitsi että aprillipilat olivat hauskaa ja melko viatonta viihdettä, niillä oli erään pakinoitsijan mukaan myös yleisöä kasvattava tehtävä: ne ohjasivat heitä lähdekriittisiksi – vähintään kerranpari vuodessa, aprillina ja mätäkuuna. Tämän Rauman lehdessä 1909 julkaistun pakinan mukaan osa lukijoista uskoi vieläkin kaiken mikä sanomalehdessä luki osaamatta käyttää omaa arvostelukykyään, joten tällaiset pilajutut saivat heidätkin tarkastelemaan lehtien sisältöä jatkossa kriittisesti.
Hyvä esimerkki onnistuneesta aprillipilasta ja yleisön arvostelukyvyn testaamisesta tuli Karjalan Sanomilta, joka pyysi lukijoitaan arvaamaan, mitkä uutiset huhtikuun ensimmäisessä numerossa olivat pötyä. Oikein arvanneet palkittiin. Lehti vastaanotti paljon hyviä vastauksia perusteluineen, mutta vain neljä lukijaa arvasi oikein. Aprillijutuksi epäiltiin muun muassa seuraavaa uutista:
Härkä syönyt 400 mkn aterian. Kun joku aika sitten Hollolassa eräässä kartanossa eläinlääkäri piti karjantarkastusta, niin laski hän päällystakkinsa pilarissa olevaan naulaan, jonka vieressä myös kartanon suuri härkä lepäili. Tämä pudottikin palton alas ja alkoi tutkia taskuja. Löysi sieltä lompakon, joka sisälsi yli 400 mk. ja söi sen rahoineen päivineen. Ensin syntyi tästä hälinää. Luultiin, että lompakko on ihmiskäden kautta kadonnut, mutta vihdoin alettiin epäillä härkää. Lääkärimme nukutti härän ja teki leikkauksen, joka todistikin, että härkä oli syönyt tuon kalliin aterian. (Karjalan Sanomat 1.4.1915.)
Tämä oli Karjalan Sanomien mukaan kuitenkin aivan tosijuttu. Aprillipila olikin se, ettei lehdessä ollut aprillipilaa!
Joulukuusien historia on varmasti monille tuttu, kerrataanhan sitä joka joulu eri medioissa ja myös jouluperinteitä käsittelevissä kirjoissa on lähes aina oma lukunsa joulupuille ja niiden historialle. (Joulukuusiperinteen katsotaan alkaneen Saksassa, josta se tuli ensin Suomen säätyläiskoteihin 1800-luvun alkupuolella ja myöhemmin koulujen kuusijuhlien kautta myös muiden yhteiskuntaluokkien tavaksi.) Tekojoulukuusien historia on sen sijaan jäänyt pois medioista ja joulukirjoista, vaikka ne ovat olleet jo vuosikymmeniä monille varteenotettava vaihtoehto. Ehkä ne on jätetty vähemmälle huomiolle, koska tekokuusien on katsottu edustavan liian uutta jouluperinnettä tai koska niihin on suhtauduttu ristiriitaisesti. Oli miten oli, selvitetäänpä hiukan niiden menneisyyttä lehtiaineiston avulla.
Käsin koottava muovinen joulukuusi, valmistaja Weiste 1990–1993. Lusto – Suomen Metsämuseo. CC BY 4.0
Selvennetään ensin: tekojoulukuusia valmistettiin jo 1800-luvun Saksassa, jolloin oksiin käytettiin linnunsulkia ja 1930-luvulta lähtien markkinoille tuli alumiinista valmistettuja joulukuusia. Suomessa ei tällaisia kuitenkaan nähty yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. Tässä jutussa keskitytäänkin tekokuusien sarjatuotantoon ja laajamittaiseen käyttöönottoon Suomessa, ja tutkitaan sen vuoksi erityisesti muovista tehtyjä kuusia.
Saksalainen 1940-luvun lopun pöydällä pidettävä tekokuusi, jossa rautalangasta ja vihreiksi värjätyistä linnunsulista tehdyt oksat. Kansatieteelliset kokoelmat, Suomen kansallismuseo. CC BY 4.0.
Muovikuuset esiintyivät suomalaislehdistössä ensimmäisen kerran 1959 ja 1960 yhdysvaltalais- ja neuvostoliittolaiskuusista kertovissa jutuissa. Amerikkalaiskuusissa oli valinnanvaraa, oli polystyreeniä, vinyyliä ja tulenkestävää muovia, eri korkeuksilla ja eri oksamäärillä. Neuvostoliiton kuusivalikoimasta todettiin, että ne olivat yleensä vain metrin korkuisia ja polyeteenistä valmistettuja. Niiden toivottiin vähentävän hakkuita metsistä, jotka olivat kärsineet suurista tuhoista sodan aikana ja myös sen jälkeen. Itä- ja länsikuusia yhdisti, että ne olivat pestävissä ja säilytettävissä ”ties miten kauan”.
Muovit olivat vähitellen soluttautuneet suomalaistalouksiin 1950-luvulla ja puhuttiinpa jopa muovi- eli plastik-aikakaudesta. Suomessa myytiin tiettävästi jouluna 1960 ensimmäistä kertaa muovikuusia, kun Stockmann kauppasi niitä 45 ja 90 senttimetrin korkuisina hopean, kullan ja vihreän väreissä. Hinnaksi kerrottiin 1690 markkaa, joka nykyrahanarvossa vastaa noin 42 euroa – oliko se lyhyemmän vai korkeamman kuusen hinta, sitä ei lehtijutussa kerrottu.
Joulu Stockmannin tavaratalossa. Kuvaaja: Fred Runeberg, 1959. Helsingin kaupunginmuseo.
Etelä-Suomen Sanomien pakinoitsija tarttui heti jouluna 1960 ajankohtaiseen aiheeseen ja pohti muovikuusten etuja: ”Ei enää metsän haaskausta, ei irronneita neulaisia lattian rakosissa ja mattojen alla, ei joka jouluviikko uuden kuusen hankintaa. Muovikuusi voittaa alaa. Massatuotannosta johtuen lienee hintakin kohtuullinen.” Toisaalta muovikuusen hankkiminen vei ilon kuusen löytämisestä metsästä, eikä tekokuusi edes tuoksunut joululle. Vuonna 1962 uutisoitiin tähän ratkaisu; ainakin Neuvostoliitossa oli mahdollista ostaa tekokuusiin sopivaa hajuvettä, jota suihkauttelemalla saatiin oksiin loihdittua jouluista havuntuoksua.
Muovikuusia ryhdyttiin valmistamaan Suomessa jo varhain; todennäköisesti 1960-luvun alussa. Joulukoristeita valmistavan K. A. Weiste Oy:n toimitusjohtaja Aarre Weiste kertoi 1967 Ilta-Sanomissa, että yritys oli valmistanut jo kymmenisen vuotta muovikuusia, mutta tässä on pieni ristiriita, koska yrityksen jatkajat, Aarre Weisteen lapset Kaisu Salmi ja Matti Weiste muistelivat sen sijaan eräässä lehtijutussa 1990, että ensimmäinen, käsintehty ja hopeanvärinen muovikuusi valmistettiin vasta 1960 tai 1961. Oli miten oli, Aarre Weiste jatkoi, että heidän vihreinä, sinisinä, hopeisina ja valmiiksi koristeltuina saatavat joulukuusensa olivat 50–80 cm korkuisia, mutta tilauksesta he pystyivät valmistamaan myös huonemittaisia, 2–3 metrin kuusia. Syy suomalaismuovikuusien vähäisille maininnoille lehdissä voi johtua muun muassa siitä, että Weisteen kuuset menivät suurimmaksi osaksi kauppojen somisteiksi ja tavallisille kuluttajille oli myyty kuusia huomattavasti vähemmän – jutun mukaan tosin enenevässä määrin viime vuosina. Weiste kertoi pöytäkuusien hinnaksi 20–30 markkaa, joka tekee nykyrahanarvossa 35–52 euroa.
Lastenkirjailija Aili Konttisen vuonna 1966 julkaistussa tarinassa nousi esiin muoviajan uutuudet ja sukupolvia jakava linja. Siinä missä vanha isäntä puhisi, pärskähteli ja totesi suurella ylenkatseella muovikuusesta ”kaikkea joutavaa”, nuori emäntä kommentoi, että onhan se kuitenkin siisti ja ”[t]ehdäänpähän muovista, sellaista olen kuullut, verisuoniakin ja läppiä sairaaseen sydämeen. Mitäs nyt on joulukuusi sen rinnalla.” Vaikka muovi oli jo arkipäiväistä ja tunki kaikkialle, jopa ihmisten sisälle, peruskuluttajalle muovikuuset vaikuttivat olleen vielä 1960–1970-lukujen vaihteessa vieraita, ainakin oman kodin seinien sisällä. Monet eivät olleet edes nähneet koskaan sellaista. Esimerkiksi Uusi Suomi -lehti kertoi jouluna 1968 Helsingin keskustassa kaupan edustalle pystytetystä italialaisesta parimetrisestä muovikuusesta, joka veti niin paljon ohikulkijoita puoleensa tunnustelemaan oksiaan, että se piti viedä sisälle. Ilta-Sanomat puolestaan kyseli joulun alla 1970 katugallupissaan ”kelpaisiko muovinen joulukuusi”, johon sai hyvin varauksellisia vastauksia ja ihmettelivätpä jotkut:
Ai, onko sellaisia olemassa. Kaikkea ne pojat keksivätkin.
* * *
Hui kauhistus. Ei sellaisia ole olemassakaan. Ai että on??? Kai se täytyy uskoa, mutta en minä sellaista ainakaan omaan kotiini ottaisi. Mieheni kyllä hakee ihan oikean havupuun aattona. Vai vielä muovikuusia.
Vaikutelmaa vahvistaa se, että suomalaisia jouluperinteitä kartoittavassa kansatieteellisessä väitöstutkimuksessa vain yhdellä perheellä 280:stä oli jouluna 1969 tekokuusi.
Muovikuuset ovat kuuluneet kauppojen ja ostoskeskusten joulusomisteisiin vuosikymmeniä. Kuvassa kauppakeskus Itäkeskus jouluna 2001. Kuvaaja: Rinna Härkönen. Työväen Arkisto.
Muovikuusia massoille
Hypätään seuraavaksi 1980-luvun puoliväliin, jolloin muovikuuset vaikuttivat saaneen ensimmäistä kertaa (kuusen)jalansijaa suomalaistalouksissa. Ne olivat edullisempia kuin aiemmin, esimerkiksi vuonna 1987 180-senttisen kuusen sai 140 markalla, joka vastaa nykyrahanarvossa 45 euroa. Kuusia tuotiin ulkomailta, mutta myös K. A. Weiste Oy valmisti edelleen eri kokoisia tekokuusia.
Muovikuusen käyttöön oli löydetty uusi argumentti: se helpotti allergiatalouksia, jotka kärsivät luonnonkuusista irtoavista homeitiöistä ja siitepölystä, mutta jotka halusivat kotiinsa joulun tuntua. Ne sopivat erinomaisesti myös ”siivoushulluille”, kuten Uusi Suomi uutisoi 1989, mutta huomautti samassa yhteydessä, etteivät muovikuuset olleet kovin ympäristöystävällisiä, koska niiden valmistukseen käytettiin uusiutumattomia luonnonvaroja. 1980-luvulla muovien ympäristövaikutus nousikin yleiseksi puheenaiheeksi ja myös muovikuusia alettiin arvottaa sen perusteella. Keskustelu on jatkunut näihin päiviin saakka ja on arvioitu, että muovikuusta tulisi käyttää jopa parikymmentä vuotta, jotta se maksaisi ympäristökuormituksensa takaisin.
Muovikuuset jatkavat elämää kierrätyskeskuksen kautta. Kuva: Satu Sorvali.
Vaikka tekokuuset olivat saavuttaneet suurta suosiota helppoutensa ja kestävyytensä vuoksi, niiden katsottiin kuitenkin sotivan vanhoja suomalaisia jouluperinteitä vastaan, ne olivat vääränlaisia, modernin joulun ilmentymiä ”kaupasta raahattujen laatikoiden ja ikkunassa säihkyvän hongkongilaisen sähkökynttiläsarjan” kanssa, kuten toimittaja Leena Huima kuvaili Uuden Suomen haastattelussa 1985. Hän halusi kuitenkin antaa ihmisille synninpäästön tähän kaikkeen kaupunkilaiseksi katsomaansa moderniin joulunvalmisteluun ja -viettoon ja kommentoi, että suurimmat muovikuusien ynnä muun ”ihanan joulukrääsän” paheksujat olivat maaseudulta kaupunkiin muuttaneita ihmisiä, jotka elivät edelleen henkisesti maaseudulla, eivätkä siten ymmärtäneet urbaania uutta joulua.
Muotoilija ja yrittäjä Anu Pentikin haastattelukuva vuodelta 1990, taustalla muhkea punaisin rusetein koristeltu muovikuusi. Kuvaaja: Seppo Konstig, 1990. JOKA Journalistinen kuva-arkisto. Seppo Konstigin kokoelma, Museovirasto. CC BY 4.0.Ketjuin ja havukimpuin koristeltu muovikuusi somisti lastenvaatemainosta 1990. Kuvaaja: Kari Rainer Pulkkinen. JOKA Journalistinen kuva-arkisto. Kari Pulkkisen kokoelma, Museovirasto. CC BY-ND 4.0.
Viimeistään 1990-luvulla muovikuusimarkkinat lähtivät huimaan nousuun ja yhä useampaan suomalaiskotiin hankittiin tekokuusi. Vuonna 1990 K. A. Weiste Oy:n kerrottiin valmistavan Saksasta ja Italiasta hankittujen koneiden avulla kymmeniä tuhansia eri kokoisia ja värisiä kuusia ja se toimitti niitä myös ulkomaille, suurimman osan Skandinaviaan, Englantiin, Saksaan ja muihin Keski-Euroopan maihin. Itä-aasialaiset muovikuuset pyrkivät kuitenkin enenevässä määrin markkinoille ja Weiste joutuikin kannattamattomuussyistä luopumaan isojen huonekuusien tuotannosta vuoteen 1998 mennessä.
Vuonna 1995 kaikki 8000 kiinalaismuovikuusta olivat loppuneet Anttiloista jo viikkoa ennen joulua, vaikka niiden myyntimäärää oli tuplattu edellisvuodesta. Muovikuusien arvo oli pysynyt kutakuinkin samana 80-luvusta, yli parimetrisen kuusen sai 200 markalla, joka tekee nykyrahaksi muunnettuna noin 48 euroa. 1990-luvun puolivälissä arvioitiin, että kuusikaupasta kymmenesosa meni muovikuusiin ja joka viidennessä taloudessa oli muovikuusi. Vuonna 1998 esitettiin arvio, että jo 150 000 taloudessa oli muovikuusi ja ne olivat suurimmaksi osaksi kiinalaista, thaimaalaista tai taiwanilaista alkuperää. Suomalaista metsäkuusikauppaa uhkasi myös ulkomailta tuodut viljelykuuset, joita myytiin esimerkiksi jouluna 1995 noin 40 000.
Muovikuusi 1990-luvun puolivälissä. Kuva: yksityiskokoelma.
Tekokuusien hyödyt ja haitat
Muovikuusen ”kuvatuksia” vastustavat argumentit toistuivat vuosikymmenistä toisiin samanlaisina: niiden valmistus ja kuljetus oli ympäristölle haitallista, niissä ei ollut oikeaa joulutunnelmaa, ne olivat tyylittömiä ja tuoksuttomia – toisaalta tämä saattoi olla etukin! Eräässä lehtijutussa 1995 nimittäin uutisoitiin, että monet olivat reklamoineet lannanhajuisista kuusista, joita kuusikauppiaat olivat ilmeisesti sulattaneet navetassa ennen myyntiin tuontia.
Muoviset kuuset nähtiin käytännöllisinä ja helppoina, kuten eräs myyjä totesi: ”se vain aukaistaan ja suljetaan kuin sateenvarjo, aina tilanteen mukaan” ja kevyinä kantaa ne sopivat esimerkiksi vanhuksille. Ne pysyivät tuoreina ympäri vuoden, eivät kellastuneet, varisseet tai aiheuttaneet nuhaa, vuotavia silmiä tai hengenahdistusta. Vaikka niissä oli oma ympäristörasitteensa, pitkässä käytössä ne maksoivat itsensä takaisin; metsää säästyi, eikä tullut joka vuotista jäteongelmaa. Muovikuusia oli mahdollista muotoilla itse, harventaa oksia tai tihentää niitä. Ehdottipa joku, että joulukuusivarkaudetkin saataisiin vähenemään muovikuusien hankinnoilla.
Reilut kaksi vuosikymmentä myöhemmin muovikuusia löytyy edelleen kauppojen somisteina ja suomalaiskotien iloina, mutta ne eivät ole syrjäyttäneet luonnonkuusia ja tuskin tulevatkaan koskaan. Mieltymykset ja markkinansa kullakin.
Kierrätyskeskuskuusi odottaa poimijaansa. Kuva: Satu Sorvali.
Kulttuurihistorian seura 