When did you receive your docentship at the University of Turku and where are you working now?
I received my docentship in the Cultural History of Ancient Persia in April 2024. I am currently a University Researcher at the University of Helsinki, and will start as Professor in Ancient Near Eastern history and culture in January.
Jason Silverman. Photographer: Lauri Laine.
What have you been researching and why?
In my doctoral research I explored the heavily debated issue of Persian influence on Jewish apocalyptic literature from the turn of the eras (c. 200 BCE-200 CE). Since a number of big ideas can be found in both Jewish and early Christian apocalypses and in Zoroastrian texts, historians and theologians have long suspected a cultural dependency of some kind. Using tools from the sociology of religion I argued that a close look at the historical context of the Achaemenid Persian Empire (c 550- 330 BCE) was necessary for an understanding of the relevant social and cultural phenomena.
My work since then has looked more closely at a variety of specific cultural issues, all with reference to social contexts of the Persian Empire. For example, I have looked at how understandings of Judean kingship were impacted by Persian kingship, how mythologies of creation related to Persian royal ideologies, and the ways local elites dealt with regime change. I have also been interested in issues of orality and literacy, and how understanding various types of media are important for how we reconstruct evolutions in culture in ancient history. The latter has also involved an interest in the ways the Ancient Near East has been portrayed in modern media, in particular film.
What are you researching now?
I am currently in the early stages of my ERC Advanced Grant “Work without End: Informal Taxation and Forced Labor within Persian Southern Levantine Temple Economy and Society.” This project investigates, among other things, how ancient cultural understandings of labor shaped the structure of ancient economies, primarily in relation to ancient temples and the issues of forced labor and informal taxation (social structures enabling state demands). It also asks how modern assumptions have impacted and hampered our understanding of the ancient economy.
Image: Jason Silverman / Google Earth.
What current debates does your research relate to?
My current research deals with fundamental assumptions concerning ancient societies, particularly with one question at the core of many contemporary debates: do economies determine society, or does society determine the economy? How much do cultural assumptions shape the tasks (labor) deemed possible and desirable? Are modern human systems (culture, society, economy) fundamentally different from ancient, pre-industrial ones?
What led you to cultural history in the first place?
My career path has been atypical, moving from Communications and Film Studies to the exploration of Judaeans and their literature in the Persian Empire, though an interest in human communication with a historical and sociological bent has permeated all my research. If we want to understand how humans communicate, we need to understand the cultures that give it its meanings as well as how it has changed through time.
What does the docentship in cultural history at the University of Turku mean to you?
The study of the Ancient Near East has a long tradition in Finland, but it has largely been based only in Helsinki. I hope with this docentship I will be able to help expose Turku historians and students to the field, and expand the contributions of Finland to its study.
Tämä kirjoitus käsittelee naimattomia naisia ja heistä luotuja mielikuvia 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. 1800- ja 1900-lukujen taitteessa myös naimattomien maailma muuttui. Säätyläisnaisille avautui entistä enemmän mahdollisuuksia elättää itsensä omalla työllään, mikä lisäsi naimattomien lukumäärää. Ensimmäisen aallon naisasialiike toi samaan aikaan naisille uusia vapauksia, kuten äänioikeuden joissain maissa ja vähintään tietoisuuden siitä, että asiat voivat muuttua. Toisaalta viimeistään ensimmäinen maailmansota mursi vanhan sääty-yhteiskunnan ja uusi luokkayhteiskunta vakiintui. Tämä tarkoitti myös sitä, että kumppania etsivät ihmiset saivat entistä enemmän vapauksia tehdä omia valintojaan puolison suhteen.
Uuden naisen arkkityyppi
”Uusi nainen” oli 1800- ja 1900-lukujen alussa luotu hahmo, arkkityyppi, joka kuvasti naisten muuttunutta asemaa. Uusi nainen oli itsenäinen, työssäkäyvä ja aikaisempia sukupolvia vapaampi toimimaan tahtomallaan tavalla. Tätä naistyyppiä edusti muun muassa yhdysvaltalaisen graafikon Charles Dana Gibsonin luoma naishamo Gibson-tyttö (The Gibson Girl), joka seikkaili 1900-luvun alun aikakauslehdissä. Gibson-tyttö saattoi pyöräillä nilkat vilkkuen, pelata tennistä tai käydä uimassa. Asioita, mitkä olivat vielä puoli vuosisataa aiemmin mahdottomuuksia.
Gibson-tyttö vuodelta 1902. Wikimedia Commons. Public Domain.
1920-luvun jazz-aikakauden symboliksi nousi puolestaan Flapper-tyttö, joka edustaa samaa jatkumoa. Moderni nainen oli seksuaalisesti vapaamielisempi ja saattoi jopa tupakoida, ajaa autoa ja meikata. Ja vaikka nainen olisi naimaton, hän ei ollut enää hyödytön ylijäämä tai perheensä elätti, vaan hän saattoi olla hyödyllinen ja tuottava yhteiskunnan jäsen. Naimaton nainen eli myös menevää elämää. Avioliitosta oli tullut hänelle vaihtoehto, mutta ei välttämättömyys.
Moderni nainen Judge-lehden kannessa 11.10.1924. Wikimedia Commons. Public Domain.
Vapaata elämää vai oliko sittenkään?
Asenteet naimattomia naisia kohtaan vaihtelivat hyvinkin merkittävästi. Vuonna 1892 julkaistussa kirjassa The Unmarried Woman naimatonta naista pidettiin onnettomana olentona, varsinkin ikääntyessään. Tämä tarkoitti siis kolmekymmentä ikävuottaan ohittanutta. Joidenkin lääkäreiden mukaan naimaton ja lapseton nainen oli anomalia, sillä naisilla oli heidän näkemyksensä mukaan ”luonnollinen” tarve avioliittoon ja äitiyteen. Vuoden 1929 yli Euroopan ja Yhdysvaltojen pyyhkäisseen laman seurauksena naimattomia naisia syytettiin miesten työpaikkojen viemisestä.
Ruth Ashmore puolestaan kuvailee vuonna 1898 poikamiestyttöä sellaiseksi, joka on päättänyt elää elämäänsä onnellisena. Hän oppii vanhenemaan tyylillä. Lilian Eichler kirjoitti vuonna 1924, että poikamiestyttö on vapaa ja liikkuu sujuvasti miesten seurassa, työelämässä ja sosiaalisissa tilaisuuksissa. Myös Eichler peräänkuulutti ulkonäöstään huolehtimista. Naimattoman naisen tuli olla aina huoliteltu!
Myös suomalainen lehdistö väitteli kiivaasti naimattomien naisten asemasta ja merkityksestä. Varsinkin 1920-luvulla kritisoitiin ankarasti nuoria jazz-tyttöjä, jotka seurasivat aikakauden muotia, joivat alkoholia ja tupakoivat ja lankesivat ties mihin seksuaalisiin paheisiin. Toisaalta naimattoman naisen elämästä luotiin hyviin vapaa kuva. Hän saattoi käyttää tienaamansa rahat miten tahtoi, eikä hänen tarvinnut välittää miehen valituksista ja vaatimuksista. Mutta tämä koski vain nuoria naimattomia naisia. Ikääntyessä naimattoman elämä kävi ankeaksi, kuten Suomen nainen -lehti maalaili vuonna 1923:
He istuvat yksinäisinä, usein katkerina siitä, mitä eivät ole elämältä saaneet. Eihän kukaan heistä oikeastaan välitä. Ainoastaan kohteliaisuudesta, kenties perinnön toivosta, heitä kysytään. Heidän elämänsä on kaikesta huolimatta yksitoikkoista ja kylmää. He eivät ole tottuneet antamaan rakkautta ja siksi eivät sitä saakaan.
Henna Karppinen-Kummunmäki
Kirjoittaja on FT, kulttuurihistorioitsija ja tietokirjailija, joka on juuri julkaissut teoksensa Sinkkuus kautta aikojen (Docendo 2024).
Tarkastelen naisten valtaa ja naiseutta kahden Teijon rautaruukin 1700-luvun omistajan toiminnan kautta. He olivat kreivitär Hedvig Eleonora Stenbock (1664–1729) ja porvari ja rouva Catharina Elisabeth Kijk (1721–1788). 1700-luvulla käsitys ja lainsäädäntö sukupuolittuneesta omistajuudesta ja määräysvallasta olivat muutoksessa, mutta ei ollut vielä siirrytty 1800-luvun osin kasvottomaan osakeomistajuuteen. Mielenkiintoa lisää näiden kahden naisen yhteiskunnallisen aseman ja säätytaustan vertailu.
Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Perinteinen käsitys Suomen varhaisesta teollisuudesta on ollut, että se oli miespuolisten, lähes myyttisten patruunoiden valtakautta. Varsinkin metalliteollisuus on nähty miesten alueena. Vaikka tämä mielikuva ei uusimman tutkimuksen mukaan täysin pidä paikkansa, se vaikuttaa edelleen taustalla, kun keskustellaan esimerkiksi mies- ja naisjohtajista nykypäivän teollisuusyrityksissä. Haastamalla mielikuva tehtaanherroista ja patruunoista on toivottavasti mahdollista purkaa sukupuolittuneita mielikuvia siitä, ketkä voivat toimia johtajina.
Teijon (ruots. Tykö) rautaruukki. Johan Knutsonin litografia, julkaistu 1845-1852. Wikimedia Commons.
Mikä johdatti sinut kulttuurihistorian pariin?
Kiinnostus historiaan ylipäätään johdatti minut Turun yliopistoon. Kiinnostuin täällä kulttuurihistorian esittämien kysymysten laaja-alaisuudesta ja siitä, että pyritään koko ajan kysymään uusia, pidemmälle meneviä kysymyksiä ajassa olemisesta ja elämisestä. Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa on aina ollut inspiroivia opettajia ja tutkijoita, joilta on voinut oppia paljon.
Niina Lehmusjärvi.
Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Minulle kulttuurihistoria merkitsee monipuolista ja moniäänistä tapaa pyrkiä ymmärtämään tapahtumista ja olemista ajassa.
Kerro hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
Ensimmäisen kerran ”tutkin” historiaa, kun olin 11–12-vuotias. Koulussani oli historiaprojekti ja haastattelin koulun vanhoja oppilaita. Olin kiinnostunut historiasta jo silloin.
Tutkin väitöskirjassani ihmisen ja käärmeen suhdetta Suomen alueella 1800-luvulta 1900-luvun alkuun. Olen kiinnostunut tarkastelemaan luonnonvaraisten käärmeiden ja ihmisten kohtaamisia sekä pohtimaan käärmeen toimijuutta ja läsnäoloa. Ihmiset kuvasivat käärmeiden toimintaa ja kuvittelivat käärmeille, niin eläville kuin kuolleille, erilaisia kykyjä ja ominaisuuksia. Esimerkiksi hirren väliin piilotetun kuolleen käärmeen uskottiin pitävän syöpäläiset poissa talosta. Lisäksi menneisyyden käärmeet vaikuttivat omalla toiminnallaan ympäristöönsä ja suhteeseensa ihmiseen.
Tarkastelen tutkimuksessani käärmesuhteen ristiriitoja ja jännitteitä. Pyrin tuomaan esiin myös menneisyyden monisävyisyyttä. Käärmeitä pelättiin, vihattiin ja vainottiin, mutta ihmiset elivät yhdessäkin käärmeiden kanssa. Elättikäärmetarinoiden mukaan käärmeitä pidettiin taloissa, ruokittiin ja suojeltiin vielä 1800-luvun Suomessa. Olen löytänyt aineistoista erilaisia kuvauksia, jotka voi tulkita tavoiksi elää rinnakkain käärmeiden kanssa, kuten keinoja suojata ihmisiä ja kotieläimiä käärmeenpuremilta. Tutkimukseni keskeisiä aineistoja ovat SKS:n arkiston perinneaineistot sekä Kansalliskirjaston digitoimat sanoma- ja aikakauslehdet.
Aino Jämsä. Kuvaaja: Sanni Vatanen.
Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Käärmeistä puhuttaessa aihe kääntyy usein käärmepelkoon. Hämmästelemme vastenmielisyyden ja inhon tunteita, jota käärmeet meissä herättävät. Niin arkisissa kuin tieteellisissä keskusteluissa pohditaan, onko taipumuksemme käärmepelkoon esi-isiltämme peritty geneettinen eli ikuisenkaltainen ominaisuus.
Asenteemme ja tunteemme muita lajeja kohtaan vaikuttavat luonnon monimuotoisuuteen. Pelätyt, inhotut ja välinpitämättömästi kohdellut elolliset jäävät herkästi lajikadon ja muiden ihmisten aiheuttamien ekologisten kriisien jalkoihin. Elonkirjon köyhtyminen vaikuttaa myös meihin ihmisiin, sillä olemme muiden eläinten tavoin riippuvaisia luonnon monimuotoisuudesta.
Haluan tutkimuksellani tuoda esiin ihmisen ja käärmeen jaettua menneisyyttä sekä sen monisävyisyyttä ja mutkikkuutta. Tämä voi auttaa meitä näkemään käärmeen muunakin kuin vihattuna eläimenä. Toivon, että voin tutkimuksellani pitää käärmeitä esillä ja ehkä vaikuttaa asenteidemme kautta luonnon monimuotoisuuden turvaamiseen.
Rantakäärme polun varrella Paimiossa. Kuvaaja: Aino Jämsä.
Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Ihastuin yläasteella Granada TV:n tuottamaan Sherlock Holmesin seikkailut -tv-sarjaan, mikä inspiroi minua lukemaan paitsi sir Arthur Conan Doylen tuotantoa myös muita historiallisia kirjoja kuten L. M. Montgomeryn teoksia. Näistä haltioituneena istuin innoissani historiantunneilla yläasteella ja lukiossa, ja hakeuduin lukion jälkeen opiskelemaan historiaa Turun yliopistoon. Valitsin pääaineekseni kulttuurihistorian, koska minua kiehtoi sen moninaisuus. Kulttuurihistoria tuntui tarjoavan laajasti maantieteellisiä sekä temaattisia mahdollisuuksia opiskelijalle, joka ei osannut päättää, mikä kiinnosti eniten. Opintojen varrella kotiuduin kulttuurihistoriaan niin hyvin, etten jatko-opintoihin hakeutuessani harkinnut hetkeäkään mitään muuta.
Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Kulttuurihistoria merkitsee minulle uteliaisuutta menneisyyden elämää ja sen ilmiöitä kohtaan. Se on tapa tutkia ja pyrkiä ymmärtämään menneisyyttä ja siellä tapahtuneita muutoksia ja jatkuvuuksia, joiden vaikutukset yltävät nykypäivään asti. Uteliaisuus pitää sisällään rohkeutta sekä kiinnostusta tarkastella menneisyyttä monipuolisesti. Moninaisuus eli se piirre, joka kulttuurihistoriassa veti minua alun perin puoleensa, vetoaa minuun siis yhä tänä päivänä.
Kulttuurihistoria on aineistolähtöistä, ja moninaisuus merkitsee minulle mahdollisuutta käyttää monenlaisia lähdeaineistoja. Voin inspiroitua tutkimusperinteistä ja -keskusteluista sekä ihmetellä ja etsiä erilaisia näkökulmia, joista käsin menneisyys voi avautua tutkijalle. Moninaisuus on myös menneisyyden monisävyisyyden ja mutkikkuuden tunnistamista. Se tarkoittaa minulle tällä hetkellä sitä, että pyrin ymmärtämään aineistoista löytämiäni rinnakkaisia ja ristiriitaisiakin tunteita ja asenteita käärmeitä kohtaan. Kulttuurihistoria antaa minulle mahdollisuuden paitsi erilaisten ihmisryhmien antamien kulttuuristen merkitysten myös käärmeiden läsnäolon ja toimijuuden tulkitsemiseen.
Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
On ollut innostavaa huomata jo tutkimukseni alkuvaiheessa, että tutkimusaiheeni resonoi ihmisissä ja herättää muistoja omakohtaisista kokemuksista. On mahtavaa, että ihmiset myös jakavat näitä tarinoita. Olen saanut kuulla niin suomalaisessa saunassa asustavista rantakäärmeistä kuin käärmeestä, joka lekotteli intialaisessa kaupungissa moottoripyörän alla. Suunnitelmissani on kerätä ylös nämä erilaiset tarinat käärmekohtaamisista. Ne muodostavat mielenkiintoisen kokonaisuuden muistoja väitöstutkimukseni varrelta.
Milloin sait dosentin arvonimen ja missä työskentelet nyt?
Sain kulttuurihistorian dosentin arvonimen helmikuussa 2024. Työskentelin tuolloin kulttuuridata-analytiikkalaboratorio CUDAN:issa Tallinnan yliopistossa. Siirryn tämän syksyn aikana takaisin ’kotiin’ Turun yliopistoon työskentelemään hankkeessa jossa tehdään tiivistä yhteistyötä Tallinnan yliopiston kanssa. Pääsen siis toimimaan ikään kuin siltana kahden minulle tärkeän yliopiston välillä, mikä tuntuu tosi hauskalta! Uudessa DIGHT -hankkeessa tuetaan digitaalisen kulttuuriperintöaineistohubin perustamista Tallinnan yliopistoon. Turun yliopisto tuo yhteistyössä Amsterdamin ja Bolognan yliopistojen kanssa toteutettavaan projektiin ennen kaikkea digitaalisten aineistojen tietokoneavusteisen tutkimuksen osaamista.
Mila Oiva.
Mitä olet tutkinut ja miksi?
Näin jälkikäteen olen huomannut, että tutkimuksiini ovat aina liittyneet erilaiset maailmankuvat, niiden muutokset ja yhteentörmäykset. Olen erikoistunut Venäjän ja Puolan historiaan, mutta tutkimukseni ovat käsitelleet myös muita maita ja usein kansakuntien rajat ylittävä toimintaa, kuten tiedon, käsitysten, uutisten tai muodin liikkumista paikasta toiseen. Myös digitaalisuus ja tietokoneavusteiset tutkimusmenetelmät ovat olleet vahvasti mukana tutkimuksissani.
Tein väitöskirjani puolalaisen muodin markkinoinnin synnystä Neuvostoliiton markkinoilla 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa. Minua kiinnosti tutkia miten puolalaiset vaatekauppiaat kokivat muutoksen stalinismin ajasta suojasäähän ja kuinka heidän näkemyksensä omista mahdollisuuksissaan vaikuttaa kaupankäyntiin Neuvostoliitossa muuttui. Olin siis kiinnostunut kuinka ihmisten käsitykset omista toimintamahdollisuuksistaan muuttuvat poliittisten olojen ja kulttuurillisen ilmapiirin muuttuessa. Sysäyksen tutkimukseeni antoi havainto siitä, että yhtäkkiä 1950-luvun lopulla puolalaiset ulkomaankauppiaat alkoivat käyttää sanoja ’mainonta’ (’reklama’) ja ’markkinointi’ (’marketing’) kuvatessaan sisäisissä muistioissaan toimintaansa Neuvostoliiton markkinoilla. Tämä oli kiinnostava muutos, sillä tuohon aikaan sekä Puolassa että Neuvostoliitossa vallitsi suunnitelmatalous, johon on harvemmin liitetty markkinatalouden käsitteitä tai toimintatapoja.
Puolalaisen muodin muotinäytös Moskovassa keväällä 1958. Lähde RGALI.
Väitöskirjan jälkeen olen kehittänyt digitaalista historiantutkimusta Suomen yliopistoissa Digihist –hankkeessa Aalto-yliopistossa, tutkinut uutisten kansainvälistä leviämistä 1800-luvun sanomalehdistössä kansainvälisessä OceanicExchanges –hankkeessa ja venäjänkielisessä internetissä leviävien Venäjän keskiaikaan liittyvien pseudohistoriallisiten tarinoiden muotoutumista ja leviämistä Pseudohistoria -hankkeessa.
Parin viime vuoden aikana olen siirtynyt tutkimaan audiovisuaalisia aineistoja neuvostoliittolaisten uutiselokuvien muodossa. Uutiselokuvat olivat lyhyitä ajankohtaisista aiheista kertovia elokuvia, joita näytettiin 1900-luvulla elokuvateattereissa ennen illan varsinaista elokuvaa. Suomessa ja monessa muussa länsimaassa niiden tuotanto loppui 1960-luvulla televisiouutisten yleistyttyä, mutta Neuvostoliitossa, ja monessa muussa sosialistisessa maassa, niitä näytettiin aina 1990-luvulle asti. Koska Neuvostoliitossa uutiselokuvien tuotanto oli tarkasti vallanpitäjien ohjailemaa, on kiinnostavaa tarkastella millaisen kuvan ajankohtaisesti tärkeästä ympäröivästä maailmasta ne esittivät yleisölle. Uutiselokuvat ovat myös kiinnostava tutkimusaineisto siksi, että audiovisuaalisten aineistojen tietokoneavusteinen tutkimus ei ole vielä yhtä pitkälle kehittinytty kuin esimerkiksi tekstiaineistojen, johtuen siitä että usein tekijänoikeudet rajoittavat niiden saatavuutta tutkimuskäyttöön. Olen kuitenkin onnistunut saamaan luvan käyttää laajaa, 1930-luvulta 1990-luvulle ulottuvaa uutiselokuvakokoelmaa. Tämä mahdollistaa big data –tutkimusmenetelmien kehittämisen audiovisuaalisten aineistojen tutkimukseen. Olen yhdessä kollegojeni kanssa kirjoittanut menetelmällisen artikkelin, jossa esittelimme uuden tavan tutkia historiallisia uutiselokuva-aineistoja yhdistäen laadullista ja määrällistä analyysia. Tämän lisäksi olemme käyttäneet moniulotteista vektorimallinnusta uutiselokuvien visuaalisten diskurssien tutkimiseen. Löysimme näitä menetelmiä käyttämällä sekä tarkennuksia jo aikaisempien tutkimusten identifioimiin visuaalisiin tendesseihin, mutta myös uusia kiinnostavia näkökulmia neuvostoliittolaiseen visuaaliseen kulttuuriin ja sen muutoksiin.
Perestroikan ajan kuvia.
Mitä tutkit nyt?
Nykyisessä DIGHT –hankkeessamme kehitämme digitaalista kulttuuriperinnön osaamiskeskusta Tallinnan yliopistoon, ja pääsen perehtymään tarkemmin siihen miten aineistojen digitointi ja digitaalinen arkistointi vaikuttavat tutkimukseen ja ylipäätään menneisyyskäsitykseemme. Useinhan kulttuuriperintöaineistoja digitoidessa joudutaan tekemään poisvalintoja, ja osa aineiston moninaisuudesta jää pois, samalla kun saavutetaan uusia mahdollisuuksia käsitellä ja tutkia aineistoja. Siksi kulttuuriperintöaineistoja digitoidessa ja tutkiessa on olennaista pureutua siihen mitä jää pois ja miten se heijastaa esimerkiksi vallitsevia ennakkoluuloja ja arvoasetelmia.
Samalla viimeistelen Tallinnassa aloittamiani uutiselokuvatutkimuksia. Tutkimme yhdessä kollegojeni kanssa esimerkiksi neuvostoliittolaisten uutiselokuvien tuotantoryhmien sukupuolijakaumaa verkostoanalyysia hyödyntäen. Olemme huomanneet että erityisesti 1960-luvulla tekijöiden joukossa oli erittäin paljon naisohjaajia. Lisäksi tutkimme samoissa uutiselokuvissa mainittujen paikannimien maantieteellisiä painotuksia ja kehitämme tapaa kvantifioida aineistossa esiintyvä kulttuurillista puolueellisuutta. Aineistossa Moskova näyttäytyy luonnollisesti maailman keskuksena, mutta aineistosta piirtyy esiin myös Neuvostoliiton Euroopan puoleisten alueiden suurempi ’tärkeys’ verrattuna esimerkiksi Keski-Aasiassa sijaitseviin paikkoihin. Kolmannessa työn alla olevassa artikkelissa testaamme kuinka laajoja kielimalleja voidaan hyödyntää tunnistamaan historiallisia henkilöitä audiovisuaalisesta kulttuuriperintöaineistosta. Myös tässä tutkimuksessa käytämme neuvostoliittolaista uutiselokuva-aineistoa, ja luontevana henkilönä tässä toimii Lenin, joka seikkaili uutiselokuvissa aivan Neuvostoliiton alkuajoista aina perestroikan aikaan asti. Meitä kiinostaa tarkastella milloin Lenin esiintyi uutiselokuvissa eniten, ja pohtia kuinka pitkälle on mahdollista yrittää tunnistaa kulttuurillisia ilmiöitä, kuten leninismiä, laskennallisilla menetelmillä, ja jääkö jotain saavuttamatta näin.
Kuvaaja Maja Popova kuvattuna ”Päivän uutiset” (”Novosti dnia”) uutiselokuvasarjan naistenpäivän erikoisnumerossa nro 14 1955.
Mihin ajankohtaisiin keskusteluihin tutkimuksesi kytkeytyy?
Tutkimukseni liittyy kysymykseen siitä miten maailmankuvat ja tietomme maailmasta muotoutuvat. Keskustelu valeuutisista, identiteeteistä, ja mitä pidetään uskottavana käsityksenä maailmasta ja mitä ei, ei koske vain nykyhetkeä, vaan se on historiallisesti muodostunut. 1800-luvun sanomalehtiuutisten maailmanlaajuista kiertoa tutkiessamme huomasimme että jo 1800-luvulla – ja varmasti myös sitä ennen! – kiersi valeuutisia. Maailmanlaajuisesti kiertävät uutiset kehystettiin paikallisesti niin, että ne sopivat paikalliseen poliittiseen ilmapiiriin, ja näin sama perusuutinen sai erilaisia merkityksiä eri paikoissa.
Venäjänkielistä pseudohistoriallista internetaineistoa tutkiessani huomasin miten tiiviisti historiakäsitykset liittyvät identiteetteihin ja toiveisiin kuulumisesta johonkin ’hienoon’ ja historiallisesti merkittävään ryhmään. Kun toiveena on nähdä oman ryhmän ’suuruus’ kaikki siihen viittaava hyväksytään helposti kritiikittä niin Suomessa kuin Venäjälläkin. Teimme tutkimuksemme ennen Venäjän täysmittaista hyökkäystä Ukrainaan, mutta jo tuolloin käsittelemässämme aineistossa oli huomattavissa esimerkiksi joidenkin kirjoittajien pyrkimys kiistää Ukrainan oma historia. Kun lähdimme tutkimaan alkuperäisen ymmärryksemme mukaisesti marginaalista ilmiötä, päädyimme kaivamaan nykyisen maailmanpolitiikan polttopisteen juurisyitä. Ymmärsin, että juuri tämän takia kaikkea kannattaa tutkia, eikä koskaan tiedä millaisia löydöksiä tutkimuksista syntyy.
Uutiselokuvia tutkimalla pureudun Neuvostoliiton harjoittaman audiovisuaalisen propagandan maailmaan, ja tarkastelen nykyisen Venäjän television harjoittaman tiedonvälityksen historiallisia juuria. Niissä muodostuu tietyssä kuplassa toimiva, uskottava ja koherentti käsitys maailmasta. On kiinnostavaa tarkastella esimerkiksi kuinka Tšekkoslovakia miehitys vuonna 1968 näytettiin neuvostoyleisölle, ja pohtia kuinka tarina Ukrainan miehityksestä rakennetaan nykyään.
Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?
Alunperin puhdas sattuma johdatti minut opiskelemaan kulttuurihistoriaa. Pyrin opiskelemaan historia-aineita Turun yliopistoon, koska vuotta vanhempi ystäväni opiskeli Turussa ja Turku vaikutti mukavalta opiskelukaupungilta. Vaakakupissa painoi myös se, että tuolloin Turun yliopistolla oli vaihtoyhteys Pietarin valtionyliopiston kanssa, ja haaveeni oli mennä sinne vaihto-opiskelijaksi. Ensimmäisen opiskeluvuoden aikana kulttuurihistoria valikoitui asteittain pääaineeksi. Vähitellen kävi niin kuin usein käy: mitä tarkemmin tutustuu johonkin aiheeseen, sitä mielenkiintoisemmaksi se muuttuu!
Mitä kulttuurihistorian dosentuuri Turun yliopistossa tarkoittaa sinulle?
Koen kulttuurihistorian tavan tarkastella maailmaa ajallisesti ja kulttuurillisesti muovautuneena omakseni. Vaikka olen toiminut paljon monitieteisissä työyhteisöissä, koen aina edustavani ennen kaikkea kulttuurihistoriallista katsetta ja tutkimusotetta. Ihailen kulttuurihistorian kollegojen avaraa kiinnostusta ja pyrkimystä ymmärtää kaikenlaisia kulttuurillisia ilmiöitä korkeasta matalaan ja yleisestä marginaaliseen, mitään tai ketään ylenkatsomatta. Se, että myös nykyajan näkökulmasta moraalisesti tuomittavaa tai omituista pitää voida tarkastella niin, että yritetään ymmärtää ilmiötä tai ajassa toimivaa ihmistä hänen omista ajallisista ja paikallisista lähtökohdistaan on minusta upeaa, ja pyrin sitä kohti myös omassa työssäni. Kulttuurihistorian dosentuuri Turun yliopistossa tarkoittaa minulle sitä, että minne ikinä tieni minut tulevaisuudessa viekin, minulla on aina paikka akateemisessa kodissani Turun yliopistossa.
Vuosittain 21. syyskuuta vietettävä Maailman Alzheimer-päivä on omistettu Alzheimerin taudille ja muille muistisairauksille. Päivän tarkoituksena on lisätä ymmärrystä näistä sairauksista, edistää tutkimusta ja tukea sairastuneita sekä heidän läheisiään. Maailman Alzheimer-päivää vietetään eri puolilla maailmaa erilaisin tapahtumin ja kampanjoin, joiden avulla pyritään lisäämään tietoisuutta ja vähentämään sairauksiin liittyvää stigmaa.
Alzheimerin tauti on nykyään yleisesti tunnettu ja tunnustettu vanhusten muistisairaus, mutta näin ei ole aina ollut. Sairaus on saanut nimensä saksalaisen neurologin, Alois Alzheimerin, mukaan, joka ensimmäisenä kuvasi taudin vuonna 1906. Alzheimer tutki potilaansa, Auguste Deterin, aivoja ja havaitsi poikkeamia, jotka hän yhdisti potilaan kärsimiin muistihäiriöihin, kielellisiin ongelmiin ja sekavuuteen. Nämä löydökset loivat perustan sille, mitä myöhemmin alettiin kutsua Alzheimerin taudiksi.
Alois Alzheimerin aikalaiset eivät kuitenkaan yhdistäneet tätä sairautta vanhenemiseen. Muistin haurastumisen katsottiin tuolloin olevan osa normaalia ikääntymistä. 1900-luvun alkupuolella muistisairauksia pidettiin pikemminkin nuorten ihmisten sairautena. Ikääntymistä ei pidetty merkittävänä tekijänä, vaan sairauden ajateltiin johtuvan psyykkisistä häiriöistä tai synnynnäisistä vioista. Sairastuneita hoidettiin psykiatrisen laitoshoidon piirissä. Vuosisadan edetessä kuitenkin havahduttiin ”vanhuuden invaasiosta mielisairaaloihin”. Edelleen 1970-luvulla Suomessa todettiin, että mielisairaaloiden potilaista 29 % oli yli 65-vuotiaita. Joka toisen vanhuksen mielisairaanhoidon syynä oli vanhuuden tylsistyminen.
1970-luvun loppu merkitsi merkittävää käännekohtaa. Tällöin Alzheimerin taudin oireiden määriteltiin olevan myös ikääntyvillä esiintyvän sairauden oireita. Tämä muutti perustavanlaatuisesti tapaa, jolla tauti ymmärrettiin ja miten sitä lähestyttiin niin tutkimuksessa kuin hoidossakin. Tutkimukset alkoivat keskittyä enemmän ikääntymisen vaikutuksiin ja siihen, miten ne liittyvät Alzheimerin taudin kehittymiseen. Sairaudesta tuli vanhusten tauti.
Nykyisin Alzheimerin tautia pidetään yhtenä suurimmista haasteista ikääntyvässä yhteiskunnassa. Käsityksen muutos on vaikuttanut merkittävästi myös hoitokäytäntöihin. Koska tauti ymmärretään nyt erityisesti vanhojen ihmisten sairautena, hoitoon on kehitetty menetelmiä, jotka huomioivat vanhusten erityistarpeet. Samanaikaisesti nuorten muistisairaiden hoidon kehittäminen on jäänyt taka-alalle ja heidän mahdollisuutensa saada tukea ja hoitoa ovat nykyajassa monelta osin heikot.
Suomessa muistisairaiden hoito on 1980-luvulta alkaen keskitetty vanhustenhuollon piiriin. Hoitojen painopiste on siirtynyt yhä enemmän sairastuneen elämänlaadun parantamiseen, sillä vaikka sairautta ei voida parantaa, sen etenemistä voidaan hidastaa ja oireita lievittää. Hoito on keskittynyt parantamaan sairastuneiden ja heidän omaistensa elämänlaatua kokonaisvaltaisella lähestymistavalla. Tämä vaatii hoitohenkilökunnalta erityistä asiantuntemusta ja ymmärrystä ikääntymiseen liittyvistä haasteista.
Vaikka Alzheimerin tauti ymmärretään nykyisin ensisijaisesti vanhusten sairautena, tuoreimpien Itä-Suomen yliopistossa tehtyjen tutkimusten mukaan työikäisten Alzheimerin tauti vaikuttaa yleistyvän. Tämä nostaa esiin tarpeen monipuolisille tutkimus- ja hoitomuodoille, jotka voivat vastata muistisairauden erilaisiin ilmenemismuotoihin eri ikäryhmissä.
Teksti: Annikka Immonen
Kuvat: depositphotos
Kirjoittaja väitteli 8.6.2024 aiheesta Muistisairaan vierellä. Muistisairaan ajallisuus ja toimijuus suomalaisten sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten määrittelemänä 1980-luvulta 2020-luvulle.
Väitöskirjani on työnimeltään Avajaisnäytöksistä kohti kilpailuja, Keskustelu sukupuolten yhdenvertaisuudesta kilpaurheilussa Suomessa vuosina 1950─2000. Viime vuosisadan alkupuolella Suomi oli urheilun suurvalta, mutta menestys oli miesten tuomaa. Naisille kilpaurheilu oli rajattua ja muutos alkoi vasta sotien jälkeen. Kuinka aihetta käsiteltiin suomalaisessa lehdistössä? Kuka oli puolesta, kuka vastaan ja miksi? Suhtautuminen mahdollisuuksiin harrastaa urheilua oli sukupuolittunutta ja keskustelu aiheesta sai monia muotoja. Urheilulääketiede testeineen, tasa-arvokehitykseen vaikuttavat tekijät ja kilpalajien sukupuolittunut jakautuminen ovat teemoja, joihin perehdyn työssäni. Digitoitu lehtiaineisto antaa mahdollisuuden käyttää uusia tutkimusmenetelmiä, joista innostuin maisterivaiheen opinnoissani.
Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?
Tasa-arvon käsite ja yhdenvertaisuuden teemat nousevat esiin säännöllisesti yhteiskunnallisessa keskustelussa. Urheilun yhteydessä kyse voi olla epätasaisesta resurssien jaosta, syrjinnästä, häirinnästä tai kohtelusta mediassa. Ei olekaan syytä tyytyä nykytilanteeseen, vaikka naiset ovatkin ottaneet näkyvän ja tuloksekkaan roolin monilla urheilun alueilla. Tämä on tapahtunut lajeissa, joissa naisten mahdollisuuksia rajattiin pisimpään; esimerkkeinä yleisurheilu ja jalkapallo.
Nina Holmén juoksemassa 1500 metrin kisaa Kalevan kisoissa Jyväskylässä vuonna 1974. Tuo vuosi oli yksi käännekohta suomalaisessa urheilussa. Saman kesän yleisurheilun EM-kisoissa Roomassa naiset toivat enemmän mitaleita kuin miehet. Holmén oli yksi voittajista. Kuva Helge Heinonen, Museoviraston Journalistinen kuva-arkisto JOKA.
Mikä johdatti sinut kulttuurihistorian pariin?
Aloitin historian opintoni avoimessa yliopistossa taidehistorian parissa. Pian kuitenkin kulttuurihistorian laaja ja humaani tarjonta vei mennessään. Ensimmäisillä kursseilla, tehtävillä ja palautteilla oli iso merkitys: voitkin itse valita missä haluat kehittyä ja mistä haluat lisää tietoa. Kandityössäni pohdin urheilun merkitystä suomalaisten kansallistunnolle, ja graduni käsitteli tuon työn aikana esiin noussutta kysymystä: miksi naiset eivät olleet juurikaan mukana kilpaurheilussa ennen sotia? Väitöstyössäni jatkan saman aiheen parissa lähestymällä nykyaikaa.
Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?
Kulttuurihistoriaa on kutsuttu näkökulmien tieteeksi. Itselleni tämä on tullut todeksi, kun työni edetessä ongelmaan todellakin avautuu uusia tulokulmia. Tutkimustyöni alussa historiallisten tapahtuminen kuvaaminen ja niiden merkitys yhteiskunnan kehittymiseen oli keskiössä. Nyt huomaan, että urheilu-, media- ja sukupuolihistorian näkökulmat nousevat aina suurempaan rooliin. Kaikki ne sopivat kulttuurihistorian laajan sateenvarjon alle.
Seppo Heikkinen. Kuva: Tuomas Heikkinen.
Kerro hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.
Olen taustaltani rakennusinsinööri ja minulla on pitkä kokemus pääkaupunkiseudun talonrakentamisesta. Monipuolinen projektityö antoi osaltaan valmiuksia myös tutkimustyöhön. Samalla tavalla iso hanke on jaettava pienempiin, tehtävissä oleviin osiin. Myös työn aikataulutus ja tekijän lepoajat ovat tärkeitä!
Olen pureutunut kulttuurihistorian opinnoissani synnittömän ja hengellisessä kasvussaan kilvoittelevan helluntailaisen uskovaisen standardeihin 1970-luvun helluntailiikkeessä sen oman viikkolehden Ristin Voiton artikkeleiden pohjalta. Standardeja ei kerrota lehdessä mitenkään listanomaisesti, vaan ne nousevat esiin erilaisista opetuskirjoituksista, todistuskertomuksista ja ajankohtaisia uutisia kommentoivista teksteistä.
Helluntailaisuus ja sen edustama konservatiivikristillisyys vaikuttavat yhteiskunnassa ja siksi aihetta on hyödyllistä tutkia. Suomessa toimii helluntailaisia merkittävillä paikoilla politiikassa hallituspuolueissa niin kristillisdemokraattien kuin perussuomalaisten riveissä. Konservatiivisen uskovan maailmankuvaan kuuluu toive siitä, että kaikkien tulisi elää kuten Raamattu opettaa. He vastustavat muutoksia, jotka heidän tulkintansa mukaan näyttävät murtavan yhteiskunnan ja kulttuurin perinteitä. (Rova 2022, 36.) Nämä seikat vaikuttavat kristillisten päättäjien ajatteluun ja toimintaan päätöksenteon taustalla.
Olen analysoinut aineistoa aatehistoriallisella tutkimusotteella pyrkien selvittämään suomalaisen helluntailaisuuden ajatusmaailmaa ja maailmankuvaa. On mielenkiintoista etsiä syitä, miksi konservatiivisuus vetää ihmisiä puoleensa samaan aikaan kun liberaaliuskonnot, kuten evankelisluterilainen kirkko, menettää jäseniään. Tiukat raamit tuovat varmasti turvallisuutta ihmisille muuttuvan maailman keskellä, mutta miksi silti niin moni on valmis rajoittamaan omaa elämäänsä hyvin jyrkillä säännöillä? Samaan aikaan kuitenkin moni kokee ahdistusta ja hengellistä väkivaltaa helluntaiherätyksen kuin muidenkin fundamentalististen uskontojen sisällä.
Olen valinnut tutkimusajankohdaksi 1970-luvun, koska oman kokemukseni mukaan helluntailaisuudessa usein haikaillaan takaisin tuolle vuosikymmenelle ”vanhoihin hyviin aikoihin”.
Ajallisen kontekstin määrittely, eli tässä tapauksessa 1970-luvun suomalaisen kulttuuriin perehtyminen, auttaa ymmärtämään, millaisessa kulttuurisessa ympäristössä Ristin Voiton kirjoittajat ovat artikkelinsa kirjoittaneet. Kirjoitetut säännöt ja opit ovat saaneet helluntailaiset toimimaan tietyllä tavalla: he ovat toteuttaneet uskoaan melko omaleimaisesti. (Saarelainen 2022, 180–181.) Täytyy tietysti muistaa, ettei kirjoitettu opetus aina tarkoita sitä, että sitä olisi toteutettu käytännössä aina ja kaikkialla kirjaimellisesti.
Tutkimuskirjallisuudessa 1970-lukua on kutsuttu pimeäksi ja vaaran vuosikymmeneksi maailmanpoliittisten jännitteiden vuoksi (Hauvonen 2022, 9). Minulle vuosikymmen näyttäytyy muutoksen ja tasa-arvon kasvun vuosikymmenenä. Yksilön ja erityisesti naisten oikeudet ottivat harppauksia eteenpäin seksuaalikasvatuksen, aborttilainmuutosten ja uusien ehkäisymenetelmien myötä. Peruskoulun syntyminen ja yhtenäinen opetussuunnitelma takasivat tasa-arvoisen koulutuksen kaikille (Pakkanen & Raevuori 1987, 2). Jälkeenpäin katsottuna muutos näyttää suuntautuneen monessa kohdassa hyvään ja toivottavaan, mutta aikalaiset ovat varmasti kokeneet ristiriitaisia tuntemuksia totuttujen asioiden murtuessa ympäriltä.
Helluntaiherätyksen teologiaan 1970-luvulla vaikuttivat ympäröivän maailman mullistukset. Moraalin muutos ja maallistuminen niin ihmisten käyttäytymisessä kuin lakienkin tasolla sai uskovaiset tekemään selkeämpiä rajanvetoja maailmallisen ja hengellisen ajattelun välille. Esimerkiksi Ristin Voiton päätoimittaja Valtter Luoto kirjoitti vuonna 1979, että seurakunnissa olisi pidettävä kiinni Jumalan sanan antamasta elämisen mallista, koska juuri se voisi Luodon mukaan vapauttaa ihmisen ja antaa voiman uuteen elämään. Uudella elämällä Luoto tarkoittaa avoliiton, avioeron, vapaitten sukupuolisuhteiden, abortin, päihdyttävien aineiden ja vanhempien kunnioittamisen puutteen hylkäämistä. (Luoto 1979.)
Helluntailaisia abortinvastaisessa mielenosoituksessa, ”arkkumarsilla” 1971. Ristin Voitto 39/1975.
1970-luvun moraaliopetus suomalaisissa helluntaiseurakunnissa on osin linjassa oman aikansa vanhoillisesti ajattelevien kanssa. Liberaalimpi ajattelu haki vasta jalansijaa Suomessa ja vastustuksesta huolimatta asenteet, lait ja käytännöt alkoivat vähitellen muuttua. Muutoksen pelko on ajanut helluntailaisen kristillisyyden säilyttämään vanhoja perinteisiä tapoja ja arvoja sekä vastustamaan kaikenlaista uutta ja vierasta. Ohjeet ja säännöt 1970-luvun Ristin Voitoissa eivät aina perustu Raamattuun, vaan ennemminkin perinteeseen. Raamatun ohjeita voidaan tulkita usealla eri tavalla ja näyttää siltä, että tulkintalinjaksi on valittu se, joka eniten tukee omaa ajattelua.
Helluntailiikkeen piirissä on näytetty pelkäävän, että kaikki uusi on Raamatun vastaista ja merkkinä Jeesuksen toisesta tulemisesta. Sääntöjä on siksi pyritty pitämään selkeinä, varsinkin sen osalta, mikä on ihmiselle väärin ja syntiä. Ohjeet hyvästä uskonelämästä ovat merkinneet helluntailaisille turvaa ja varmuutta yhteiskunnallisten mullistusten keskellä. Muutoksen pelko vaikuttaa edelleen olevan syy, miksi ihmiset hakeutuvat konservatiivisen kristillisyyden piiriin tai vaikkapa konservatiivisesti ajattelevan ja toimivan poliittisen puolueen kannattajiksi. Esimerkiksi Yhdysvalloissa helluntailaisten vaikutus politiikassa on vähitellen noussut 2000-luvun aikana. Uusi kristillinen oikeisto on nostanut voimakkaasti suosiotaan Yhdysvalloissa ja sillä on järisyttäviä vaikutuksia. Helluntailaiset näyttävät asettuvan sellaisen politiikan taakse, joka vastustaa esimerkiksi aborttia, maahanmuuttoa ja homoseksuaalien oikeuksia. (Hunt 2010, 187.) Sillä ei tunnu olevan väliä, elääkö poliitikko itse kristillisen arvojen mukaan, kunhan hän vastustaa samoja asioita uskovaisten kanssa.
Ruumiillisten eli seksuaalisten syntien tekeminen oli aineiston mukaan suurinta pahuutta, mitä ihminen voi tehdä. Seksuaalisuuden varjeleminen oli nuoren tärkein tehtävä ja erityinen vastuu tästä oli tytöillä. Synnillisiksi teoiksi luettiin esiaviolliset suhteet, avoliitto, avioero, abortti ja homoseksuaalisuus. Ruumiillisten syntien välttäminen tuki konservatiivista perhemallin ihannointia, jossa lapset syntyivät miehen ja naisen väliseen, eliniäksi solmittuun avioliittoon. Seksuaalisuuden kahlitseminen ja sen tiukka vartioiminen täytti voimakkaasti hengellisen väkivallan kriteerit.
Hengellisiä syntejä olivat puolestaan asiat, jotka erottivat uskovaisen palavasta Jumalan yhteydestä. Ne harhauttivat ihmisen keskittymään itseensä tai muihin ulkonaisen hyvinvoinnin seikkoihin, jotka estivät uskovan hengellisen kasvun. Näitä olivat esimerkiksi television katsominen, seurakunnan ulkopuoliset harrastukset, ei-hengellinen kirjallisuus, rock-musiikki ja päihteet.
Uskovaisen piti valita tekemisensä, seuransa ja ajatuksensa sen mukaan, mitä uskoi Jumalan häneltä odottavan. Hengelliset synnit vaikuttivat uskovien asennoitumiseen muihin ihmisiin, mutta myös siihen, miten uskovainen hahmotti oman paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Keskittyminen vain helluntaiseurakunnan sisäisiin asioihin ja vain hengellisiin tietolähteisiin kavensivat yksilöiden mahdollisuuksia muodostaa omia mielipiteitä ja objektiivista maailmankuvaa.
Sielullisissa synneissä oli kyse Raamatullisista arvoista ja yhteisöllisistä valinnoista. Niiden noudattamatta jättäminen olisi paljastanut helluntailaisen, joka ei koko sydämestään ja sielustaan palvele Jumalaa, eikä näin voi ansaita kirkkainta kruunua päästessään lopulta kuoleman jälkeen taivaaseen. Hyvä helluntailainen otti aktiivisesti osaa seurakunnan toimintaan, evankelioi ahkerasti, antoi rahavarojaan seurakunnan käyttöön ja muisti, ettei nainen voi toimia johtavassa asemassa seurakunnan keskellä. Ihminen uskoon tultuaan kuului siis niin ruumiillisesti kuin hengellisesti ja sielullisesti yksin Jeesukselle. Ihmisessä vaikuttava synti pyrki taistelemaan tätä vastaan ja se oli sielunvihollisen työtä. Aktiivinen osallistuminen seurakunnan toimintaan mahdollisti seurakuntakurin ja toisten uskovien elämän tarkkailun lähietäisyydeltä.
Hengellistä väkivaltaa tai elämän rajoittamista voi olla hankalaa havaita liikkeen sisältä päin. Tämä johtuu siitä, että suhteita liikkeen ulkopuolisiin ihmisiin helluntailaisuudessa haluttiin rajoittaa. 1970-luvun helluntailaisuudessa ulkomaailma jäi tuntemattomaksi sen vuoksi, etteivät uskovaiset saaneet kuluttaa maallista viihdettä. Tiivis uskonyhteisö on voinut vaikuttaa siten, että kun ihminen tuli uskoon, hän koki voimakasta halua samaistua uuteen yhteisöönsä ja alkoi siksi toteuttaa yhteisön sääntöjä, kirjoitettuja ja kirjoittamattomia, pilkun tarkasti – ihan kuten vasta rakastuneetkin toimivat. Tällöin on voinut olla vaikea havaita uskonyhteisön toiminnassa olevia hajottavia tekijöitä. Kritiikitön suhtautuminen liikkeen opetuksiin ja johtajien arvostelemisen kieltäminen mahdollistivat jäsenten manipuloinnin.
Helluntailaisuuden opit 1970-luvulla eivät näyttäneet pohjautuvan loogisiin päättelykulkuihin, vaan taustalla vaikutti monenlaisia ajatuksia ja pelkoja. Ohjeiden ja sääntöjen argumentoinnissa vaikutti niin sanottu kaltevan pinnan argumentti: jokin asia täytyi kieltää tai tuomita synniksi, jos se saattoi johtaa huonoon toimintaan tai hyvin epätoivottuun lopputulokseen (Ylikoski 2000, 169). Tästä toimii esimerkkinä viime vuosina käyty keskustelu samaa sukupuolta olevien mahdollisuudesta avioitua. Konservatiivikristitty vastustaa tätä, sillä se voi heidän mukaansa johtaa vaatimuksiin myös avioliitoista ihmisten ja eläinten välillä tai vaikkapa pedofilian laillistamiseen. Pelko moraalittomuudesta saa uskovaiset varpailleen ja puolustamaan omia kantojaan voimakkaasti.
Tiukat normit ja ihmisten yksityiselämään puuttuminen täytti hengellisen väkivallan kriteerit. Vaikka säännöt toivat helluntailaisuuteen turvallisuutta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, liika rajoittaminen ja ihmisen oman ajattelun estäminen tekivät väistämättä tuhojaan. Ihminen ei pystynyt tällöin hallita elämäänsä, mutta hallinnassa ei ollut myöskään Jumala, vaikka uskovainen näin hartaasti uskoi ja toivoi. Lestadiolaisuutta tutkineen professori Aini Linjakummun mukaan hengellistä väkivaltaa pitäisi arvioida sen vaikutusten perusteella. Tulevalla tuomiolla pelottelu ja syyllistäminen ovat hengellistä väkivaltaa, joka jättää syvät jäljet kokijaansa, mutta vaikuttaa myös laajemmin yhteiskuntaan uskovien muita ihmisiä kohtaan tuntemien asenteiden kautta. (Linjakumpu 2012, 219.)
Kuvallisia ohjeita vuodelta 1979 uskovaisen nuoren harrastuksista, joissa kaikissa on selkeä päämäärä: palvella Jumalaa joka hetki. Ristin Voitto 25/1979.
Ristin Voiton ohjeet hyvän uskovaisen elämään näyttävät olleen hyvää tarkoittavina myös tuhoisia ja yksilön oikeuksia haavoittavia. Oikeanlaisen uskonelämän eläminen ei ollut ohjeiden perusteella helppoa ja se merkitsi yksilölle melkoisia uhrauksia sosiaalisessa elämässä tai jopa puolisonvalinnassa. Tiukat säännöt ja muusta maailmasta vetäytyminen saavat helluntailaisuuden näyttämään lahkolta, jolla oli hyvin fundamentalistinen toiminta- ja ajattelutapa. Kuten jo aiemmin totesin, säännöissä ja niiden toteutumissa oli eroja eri paikallisseurakuntien ja erilaisten uskovien välillä, mutta Ristin Voitto liikkeen yhteisenä julkaisuna on vaikuttanut siihen, että uskovaisuuden kriteerit olivat lähes kaikilla tiedossa. Oman uskonelämän valvomisen lisäksi kriteeristö sai uskovaiset valvomaan myös toistensa vaellusta.
Ristin Voiton artikkeleiden perusteella vaikuttaa siltä, että 1970-luvun helluntailaisuudessa kyllä tavoiteltiin aitoa ja onnellista uskoa, mutta uskon vakuudeksi vaadittiin jotakin sellaista, joka murensi yksilön tunteen hyvinvoinnista. Kristinuskon tärkeä sanoma armosta tuntui hautautuneen pelon, pahuuden välttelyn ja suorituskeskeisyyden alle.
Jatkuva hätä väärin tekemisestä ja synnin vältteleminen estävät ihmisiä elämästä omaa elämäänsä. Jos ihminen koko ajan pelkää tekevänsä virheen, hän ei myöskään uskalla ajatella itsenäisesti ja samalla tulee kaventaneeksi oman elämän mahdollisuudet pieniin raameihin. Armollisuuden kadottaminen suorituksiin ja täydellisyyden tavoitteleminen hävittävät samalla uskon mahdollisuudet luoda toivoa muutoksen, ahdistuksen ja epävarmuuden keskelle. Jäljelle jää vain elämätön elämä, hukkaan heitetty ainutlaatuinen mahdollisuus.
Kirjoittaja Maria Nivasalo on Lapin yliopistosta valmistunut kasvatustieteiden maisteri ja historian opettaja. Kulttuurihistorian opinnoissaan hän on syventynyt tutkimaan helluntailaisuutta 1970-luvun Suomessa.
Arkistolähde:
Luoto, Valtter, Jumalan sanan ohjeet ovat muuttumattomat. Ristin Voitto 7/1979, s. 3.
Kirjallisuus:
Hauvonen, Risto (2022), Kekkosen ja Sorsan kriisivuosikymmen. 1970-luku tutkimusten ja aikalaisten silmin. Lector kustannus Oy: Helsinki.
Pakkanen, Outi & Raevuori, Antero (1987). Elämäni vuodet. Vuosikerta 1957, Ajankuvia vuosilta 1957-1977. WSOY: Helsinki.
Hunt, Stephen (2010). Sociology of Religion. Teoksessa Anderson, Allan Heaton, Bergunder, Michael, Droogers, Andre F. & van der Laan Cornelis. To the Ends of the Earth: Pentecostalism and the Transformation of World Christianity, Oxford University Press, Incorporated, 2013.
Rova, Maija-Leena (2022). Eroon hengellisestä väkivallasta. Demokratiavajetta ja ihmisoikeusloukkauksiako uskonyhteisöissä? Books on Demand: Helsinki.
Saarelainen, Juhana (2022). Aatteet ja opit kulttuurihistoriallisina toimijoina: Elias Lönnrotin Kalevala aikakauden oppineen keskustelun tulkintana. Teoksessa Rami Mähkä, Marika Ahonen, Niko Heikkilä, Sakari Ollitervo & Marika Räsänen (toim.). Kulttuurihistorian tutkimus. Lähteistä menetelmiin ja tulkintaan. Kulttuurihistorian seura: Turku.
Ylikoski, Pentti (2000). Kuinka argumentti voi epäonnistua? Teoksessa Marja-Liisa Kakkuri-Knuutila (toim.). Lukemisen, keskustelun ja vakuuttamisen taidot. Gaudeamus: Helsinki.
Tallinnan yliopisto, kesäkuu 2019. Pidämme kollegani Sandra Wallenius-Korkalon kanssa kirjoitustyöpajaa kulttuurihistorian kansainvälisessä konferenssissa. Aluksi vedän muutaman lämmittelykirjoitusharjoituksen, sen jälkeen Sandra ottaa ohjat. Jokainen keskittyy omaan tutkimusaiheeseensa. Minun aiheenani on unettomuus, asia, jonka kanssa olen työskennellyt viimeiset pari vuotta.
Unettomuus ei kuitenkaan ole minulle vain historiallisista lähteistä löytyvä ilmiö. Se on mukana elämässäni jos nyt ei ihan joka yö niin usein kuitenkin.
Vanha kirkkopuisto. Valokuvaaja: Simo Rista 1970. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.
Sandra ohjeistaa tekemään liikettä. Sen voi kuvitella mielessään, tai tehdä konkreettisesti. Kaikki työpajan osallistuvat istuvat hiljaa paikoillaan, kukaan ei näytä liikkuvan. Suljen silmät ja liikutan vasenta kättä. Se tärisee vähän. Kirjoitan punaiseen vihkooni sanan: ”resonanssi”. Liikutan taas kättä.
Sandra antaa ohjeita kirjoittamiseen, sitten liikkeeseen, taas kirjoittamiseen. Kirjoitan: ”Vasen puoli kehosta tärisee, resonoi rankasti. Yhteys menneeseen on huono, linjalla on häiriöitä.”
Ajatus huvittaa.
Matkalla konferenssista kotiin kirjoitan pohdintoja siitä, mistä käden tärinä kertoi. Yhteys menneisyyteen on heikko, se tietysti pitää paikkansa. Kirjoittaessa ja vasemman käden täristessä minulle tuli vahva fyysinen tunne siitä, että linja on huono, en kuule kunnolla enkä osaa tulkita tuttujakaan sanoja.
Historiantutkimuksen metodologinen peruskysymys siitä, että menneisyys on vieras maa, jossa puhuu vierasta kieltä, konkretisoitui ruumiilliseksi oivallukseksi. Yhteys on aina välittynyt, ei koskaan suora ja mutkaton.
Työpajassa kokemani ruumiillinen reaktio kuitenkin kertoi muutakin: lihallisuus tuli iholle ja ihon alle. Samalla oivalsin jotain omasta tutkimisen tavastani ja siitä läheisyyden ja etäisyyden ristiriidasta, joka aiheeseen liittyi: jos oma uneton kehoni kohtaisi toisen unettoman kehon, en ehkä pystyisi hallitsemaan prosessia. En ollut alkuunkaan varma, pystyisinkö kohtaamaan muiden, elävien ihmisten tuskaa, kipua ja ahdistusta suoraan, ilman ajallisen etäisyyden tuomaa suojaa.
Jälkeenpäin ajatellen tämä on tutkimusprosessissani kohta, jossa päätin keskittyä kirjallisiin kuvauksiin, populaarikulttuurin tuotteisiin, jo käsiteltyyn materiaaliin. Tunne siitä, että olisin auki toisen lihalliselle kokemukselle, oli raju. Tein valinnan katsoa ilmiötä tekstien kautta, etäännyttäen.
Alusta asti oli kuitenkin selvää, että omia kokemuksiani ja ruumiillisia tuntemuksiani en voi etäännyttää tutkimustekstistäni.
Tutkijakin on ruumiillinen olento
Ensimmäinen unettomuutta käsittelevä tietokirjani Valvojat – tutkimusmatka unettomuuden historiaan (Avain 2022) avasi paitsi historiallisten henkilöiden kokemuksia, myös omiani. Kirjan kirjoittamisen jälkeen oli kuitenkin olo, että kaikkea ei vielä ole sanottu. Niinpä jatkoin kirjoittamista. Toinen unettomuuden ja valvomisen kulttuurihistoriaa käsittelevä tietokirjani Unettomuudesta – lukukirja valvomisen kulttuurihistoriaan ilmestyi loppuvuodesta Kulttuurihistorian Seuran Capsa Historiae -sarjassa.
Tässä kirjassa saatoin tarkastella myös sitä, mitä luovan kirjoittamisen menetelmät voivat antaa tietotekstille. Erityisesti minua pohditutti kysymys siitä, miten kirjoittaa sellaisesta, mille ei ole sanoja. Koska ruumiillinen kokemus on nimenomaan ruumiillinen, sen tavoittaminen ja pelkistäminen sanoihin on väistämättä aina typistettyä ja vaillinaista.
Artikkelissaan ”Miten tanssia tutkimuskirjoittamista” Sandra Wallenius-Korkalo kysyy mitä tapahtuu, kun kehollinen työskentely otetaan osaksi tutkimuskirjoittamista. Hänen ohjaamassaan liikkeellisen kirjoittamisen projektissa pohdittiin kirjoittamalla ja tanssimalla, miten tutkija ruumiillisuuteen ja kehollisuudesta tietoiseen kirjoitusprosessiin voi päästä käsiksi. Akateemisia ”toisin kirjoittamisen” kokeiluja on tehty monilla aloilla, muun muassa yhteiskuntatieteissä ja taidealoilla, ja niille on tyypillistä tieteiden- ja taiteidenvälisyys sekä erilaisten tutkimusperinteiden yhdistely, kirjoittaa Wallenius-Korkalo. Kulttuurihistoriallisessa tutkimuksessa ja kirjoittamisessa tutkijan oman ruumiillisen kokemuksen käyttäminen on kuitenkin vielä toistaiseksi ollut harvinaista.
Historiantutkimuksessa ruumiillista kokemusta lähestytään useimmiten lähteiden lukemisen ja tulkitsemisen kautta. Ihmisten toiminnassa syntyneet kuvalliset ja kirjalliset lähteet – taideteokset, populaarikulttuurin tuotteet, kirjeet, elämäkerrat – kertovat jotain ruumiillisesta kokemuksesta. Unettomuuden kokemuksen kuvauksiakin löytyy niin kaunokirjallisuudesta, elokuvista, elämäkerroista kuin runoista tai tutkimuksistakin.
Ajattelen kuitenkin, että jos, ja kun, tutkijalla eli tässä tapauksessa minulla on omaa kokemusta unettomuudesta, olisi omituista eristää ne kirjoittamisen ja tutkimuksen ulkopuolelle. Myös tutkija on ruumiillinen olento, ja kirjoittaminen on monella tavalla ruumiillista työtä. Kuisma Korhonen pohtii ”lihan tunkeutumista kirjoitukseen” esseen kirjoittamista käsittelevässä tekstissään ”Ketuista, tähdistä ja kannibaaleista”. Esseen pohjalla on hänen mukaansa aina paitsi ajatuksia myös tunnetta, eikä esseetä voi kirjoittaa ilman ruumista.
Jaettuja kokemuksia
Unettomuudesta-kirjassa olen hakenut tapoja sanallistaa kokemuksia, aistillisia ja ruumiillisia tunteita ja kokemuksia. Samalla olen tutkaillut luovan kirjoittamisen ja tietokirjoittamisen rajapintaa. Teoksen teksteistä osa on perinteisempiä historialliseen tutkimukseen ja erilaisiin lähteisiin perustuvia esseitä, osassa taas olen käyttänyt vapaampaa muotoa: päiväkirjaa, kirjettä, spekulatiivista dialogia kuvitellun henkilön kanssa. Tunnistan omissa kirjoittamiskokeiluissani ja ”sekuvain-kirjoittamisen” menetelmässä paljon samaa kuin surrealistisen etnografian menetelmässä, josta Emilia Karjula kirjoittaa luovaa kirjoittamista rituaalin ja leikin näkökulmista tarkastelevassa väitöskirjassaan Sommitellut muusat. Karjula kuvaa, että hänelle menetelmä on tarkoittanut esimerkiksi kirjoittamalla kysymistä ja vastaamista, fiktiivisten henkilöiden ja rakennusten haastattelemista, aktiivista kuvittelua ja mielikuvaharjoituksia. Tunnistan tämäntyyppisessä työskentelyssä paljon tuttua: kirjoitan ilman tavoitetta, pakkoa tai päämäärää, kysellen, antaen tekstin rönsytä ja lähteä välillä omille teilleen. Käytän myös paljon kaunokirjoittamisen keinoja. Unettomuudesta-teoksen kirjoittaminen on antanut mahdollisuuden irrotella, leikitellä, pohtia, ihmetellä ja katsoa asioita täysin eri kulmasta kuin ennen.
Pälvi Rantala kirjan julkistustilaisuudessa maaliskuussa Rovaniemen pääkirjastossa. Kuvaaja: Elina Karvo.
Unettomuuden kokemus on hyvin yksityinen, mutta palautteesta päätelle olen tavoittanut myös jotain yhteistä, jaettua. Moni kirjojani lukenut on kertonut saaneensa vertaistukea, ehkä jopa oivaltaneensa ensimmäistä kertaa, että joku muukin voi ajatella näin, kokea tällä tavalla, tuntea tällaista. Unettomuus on yhtäältä sanoilla tulkittua, ruumiillista kokemusta, toisaalta se on historiallinen, kulttuurinen ja sosiaalinen ilmiö, johon liittyy paljon muutakin kuin yksilön, minän, tuntemukset.
Ajattelenkin, että kirjoitan myös sen vuoksi, että tekstieni kautta voi ymmärtää myös jotain sellaista, mikä ei ole lukijan omassa kokemuspiirissä. Kirjallisuuden, oli se sitten tieto- tai kaunokirjallisuutta, yhtenä tarkoituksena on paitsi tarjota samastumisen kokemuksia, myös antaa mahdollisuuksia kohdata vieraita ja vaikeita asioita. Asioita, joihin muuten ei koskaan tulisi tutustuneeksi. Tietokirjallisuus voi tarjota elämyksiä ja yllätyksellisiä kokemuksia.
Omasta ruumiillisesta kokemuksesta kirjoittaminen ei tietenkään voi tutkimuskirjoittamisessa olla itsetarkoituksellista, eikä tietokirjoittaminen ole vain omaan kokemukseen rajoittuvaa musta tuntuu -tyyppistä napanöyhtän kaivelua. Kulttuurihistoriallisen tutkimustyön yhdistäminen erilaisiin kirjoittamisen tapoihin ja omien kokemusten reflektointiin vaatii sekä kokemusta ja osaamista, perusasioiden hallintaa, että uskallusta. Toisten sanojen ja tutkimusten taakse ei voi mennä piiloon. Omien kokemusten avaaminen on alttiiksi asettumista, mutta parhaimmillaan se antaa paljon myös kirjoittajalle itselleen.
Kirjoittaja Pälvi Rantala on Kulttuurihistorian Seuran hallituksen jäsen, tietokirjailija ja Lapin yliopiston kulttuurihistorian yliopistonlehtori.
Wallenius-Korkalo, Sandra: Miten tanssia tutkimuskirjoittamista. Dialogista vaikuttamista – yhteisöllistä taidekasvatusta pohjoisessa. Toim. Maria Huhmarniemi, Sandra Wallenius-Korkalo & Timo Jokela. Lapin yliopisto 2021, 129–137.
Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä lienee hyvä hetki pohtia, miten suomalaista kulttuuria on rakennettu. Benedict Andersonin kuuluisan argumentin mukaan kansankunnat ovat kuviteltuja yhteisöjä. Mitä tarkoittaa jonkin asian kuvittelu? Onko kuviteltu sama kuin epätodellinen asia? Ehkä kansakunnan kuvittelu ei oikeastaan ole eri asia, kuin sanoa, että se on valmistettu. Se ei ole luonnonolio vaan kulttuurin tuote. Samalla tapaa keinotekoisia, mutta olemassa olevia asioita ovat vaikkapa rakennukset tai romaanit.
Siksi puhummekin kansakunnan rakentamisesta sen kuvittelun ohella. Hannah Arendtin kirjoittaa, että paras esimerkki valmistamisesta on kenties taideteos, koska se kestää kaikista esineistä pisimpään. Hän kirjoittaa, että taideteokset ovat ajateltuja eli kuviteltuja asioita. Ajattelun prosessi valmistaa aineellisia asioita kuten kirjoja, maalauksia tai sävellyksiä. Kansakunnan aineellisuutta on etsitty muun muassa sanomalehdistä, urheilukilpailuista ja kansallispuvuista, mutta kenties ennen kaikkea taiteesta.
Myös suomalaista kansakuntaa rakennettiin taiteen avulla. Elias Lönnrotin Kalevala oli tietoinen yritys todentaa eepoksen avulla suomalaisten kulttuurista olemassaoloa. Kalevalan useiden tavoitteiden joukossa yksi tärkeä oli yleiskielen synnyn edistäminen, jota seuraisi kansan yhdistyminen ja modernit kielelliset instituutiot. Suomen kielellä pitäisi tehdä tiedettä, julkaista kirjallisuutta, harjoittaa journalismia ja hoitaa yhteiskunnan eri tasojen hallintoa. Asianlaitahan oli, että 1800-luvun alussa suomen kielellä ei mikään näistä luonnistunut erityisen hyvin.
Bernhard Reinholdin maalaus Elias Lönnrotista 1872. Museovirasto, Historian kuvakokoelma. CC BY 4.0.
Suomenkielinen modernisaatio ei ollut kuitenkaan ainoa tavoite. Kielen, runouden ja kulttuurin tutkimus ei ollut vain instrumentaalista toivotun päämäärän tavoittelua. Jo varhain, esimerkiksi kirjeessään C. A. Gottlundille 1829 tai Kantele –vihkojen esipuheessa samana vuonna, Lönnrot korosti kansanrunojulkaisujen merkitystä kielen kehitykselle, mutta myös toivoi niiden sekä lisäävän tietoa historiasta että tuovan arvostusta runoille itselleen sellaisena kuin ne ovat:
Aikomukseni näiden Suomalaisten Runoin julistamisella on kohtalainen: ensiksi soisin, että yhteinen kansa, nähtyänsä heidän runonsa olevan suuremmasta arvosta, kuin he ite niitä ovat tottuneet pitämään … toiseksi toivoisin niistä ei ainoastansa jotain voittoa ja etua Suomen kielelle, vaan myöskin jonkunlaista tiedonlisäntöä esivanhempainme menneistä ajoista …
Näissä Lönnrotin pyrkimyksissä yhdistyy romantiikan ja historismin ajatuksia. Kansanrunous kertoisi suomalaisten omasta historiasta, omasta kansallisesta kielestä ja kulttuurista, joka oli kehittynyt aikojen saatossa omalakisekseen. Kalevalan ei tarvinnut noudattaa antiikin klassisista poetiikkaa, koska suomalaisilla oli oma poetiikkansa, joka oli syntynyt kauan sitten, ja oli nyt Kalevalan myötä kehittymässä suullisesta kulttuurista suomalaiseksi kirjallisuudeksi.
Onko kansakunnilla oma alkuperäinen poetiikka, kulttuuri ja niiden myötä myös alkuperäinen identiteetti, joka löydetään, vai rakennetaanko identiteetti erilaisista aineksista? Ranskalainen aatehistorioitsija ja filosofi Rémi Brague on esittänyt, että eurooppalainen identiteetti rakentui Roomassa aineksista, jotka eivät olleet peräisin maanosan keskuksista, vaan sen ulkopuolelta: Jerusalemin uskonnosta ja Ateenan filosofiasta, kaupungista, joka oli jäänyt Rooman valtakunnan jakaantuessa sen ulkopuolelle. Näistä lainoista sekoittui Roomassa eurooppalaisen kulttuurin ja identiteetin alku.
Kulttuuriset lainat Ateenasta ja Jerusalemista tekivät eurooppalaisesta identiteetistä ainutlaatuisen, mutta roomalaiset kärsivät Braguen mukaan alemmuuskompleksista – erityisesti kreikkalaisia kohtaan. Rooma ei ollutkaan sivilisaation alkupiste, vaan sen lainaaja. Vaikka Rooman armeija päihitti kreikkalaiset ja liitti heidän alueensa valtakuntaansa, roomalainen eliitti määritti sivistyksen kreikkalaisuuden kautta. Kreikkalaiset olivat parempia arkkitehtuurissa, taiteessa, tieteessä, filosofiassa. Yhtä lailla juutalaisten parissa syntynyt kristillinen usko ja moraali syrjäyttivät roomalaisten omat uskomukset ja tavat. Näin Rooma lainasi identiteettinsä kaksinkertaisesti itsensä ulkopuolelta ja antoi sen perinnöksi Euroopalle.
Roomalaiset eivät ole olleet historiassa yksin. Oman alkuperän puute vaivasi myös saksalaisia 1700-luvulta eteenpäin. Ranskalaisen kielen ja kulttuurin ylivalta Euroopassa aiheutti alemmuuden tunnetta. Kirjallisuudentutkija Eric Blackall kertoo jo Gottfried Leibnizin olleen harmistunut, kun hän ei voinut ilmaista tieteellisiä ajatuksiaan ja tuloksiaan äidinkielellään saksaksi, vaan oli pakotettu käyttämään ranskaa tai latinaa. Ranskalaiset filosofit Philippe Lacoue-Labarthe ja Jan-Luc Nancy ovatkin argumentoineet, että saksalainen kulttuuri oli 1700- ja 1800-luvuilla yhtä lailla vailla identiteettiä kuin myös keinoja identifioitumiseen.
Ei ole uusi tieto, että myös suomalaisia on askarruttanut kysymys suomalaisen kulttuurin mahdollisuudesta. Turun romantikoista J. J. Tengström suhtautui asiaan epäilevämmin, J. G. Linsén oli positiivisempi. Yhtä mieltä he olivat siitä, että tuon mahdollisuuden ehtona oli tiedon hankkiminen suomalaisesta muinaisesta mytologiasta ja kansanrunoudesta sekä kansanrunouden riittävä määrä ja laatu.
Lönnrotin Kalevala tuntui vastaavan tähän tarpeeseen ja antavan suomalaisille oman runouden, mytologian ja alkuperän. Lönnrotin mukaan parhaiten kansanrunous oli kuitenkin säilynyt periferiassa kaukana modernista sivilisaatiosta. Hän todisteli kansanrunouden aitoutta sillä, että sen laulajat eivät osanneet lukea, eikä heillä ollut edes mahdollisuutta saada käsiinsä painettua kirjallisuutta. Näin he eivät olleet voineet saada ulkopuolisia vaikutteita. Toisaalta tämä kuitenkin tarkoitti, että, hiukan Braguen argumentin tapaan, suomalaisuuden rakennusaineet löytyivät sen omien rajojen ulkopuolelta.
Kalewala taikka wanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinosista ajoista. 1 osa / koonnut Elias Lönnrot, 1835. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2010-00000145
Myös Zacharias Topelius nuorempi pani merkille esseessään ”Äger Finska folket en historie?” (1845), että muinaisen kansanrunouden alkuperä oli suuriruhtinaskunnan rajojen ulkopuolella. Sen lisäksi hän korosti sivilisaation ja modernin yhteiskunnan rakenteiden välittyneen suomalaisille Ruotsista lainaten ja kääntäen. Näin Topelius kuvaa suomalaisen kulttuurin rakennusaineet kaksinkertaisesti itsensä ulkopuolelle, Venäjän puoleiseen Karjalaan ja skandinaaviseen Ruotsiin.
Brague on haastattelussa verrannut 1800-luvun venäläisiä slavofiileja roomalaisiin ja heidän kreikkasuhteeseensa. Edelliset tunsivat kulttuurista alemmuutta läntiseen Eurooppaan ja reagoivat tähän kertomuksella omasta moraalisesta ylemmyydestään: he katsoivat säilyttäneensä kristillisen perinteen puhtaana, kun läntinen maailma oli puolestaan korruptoitunut. Tätä diskurssia muuten tunnutaan hyödynnettävän edelleen. Braguen mukaan roomalaisten vastaus alemmuuskompleksiin oli erilainen, heidän eliittinsä alkoi imitoida kreikkalaisia. He opettelivat kreikan kielen ja kulttuurin ja omaksuivat sen osaksi omaa identiteettiään.
Kulttuurihistorioitsija Peter Burke on kutsunut kaikkia kulttuureja hybridisiksi. Siten identiteetit ovat transkulttuurisia, ne ovat syntyneet sekoittumalla ja lainaamalla, eikä millään kulttuurilla tai identiteetillä ei ole puhdasta alkuperää. Ei edes kreikkalaisilla. Myös he oppivat muilta, Pythagoras ei keksinyt kuuluisaa lausettaan, vaan se tunnettiin jo Mesopotamiassa ja kirjoitustaidon alkuperän Platon paikansi Egyptiin.
Väitetty eurooppalaisten, slavofiilien, saksalaisten tai suomalainen paremmuus suhteessa johonkin vieraaseen kulttuuriin voidaan jäljittää alemmuuden tunteeseen. Alemmuuden tunne voi ikävä kyllä johtaa epätoivottaviin tapoihin tulla toimeen sen kanssa. Kansallissosialistinen Saksa samoin kuin tämän päivän hallinto Venäjällä ovat kertoneet tarinaa oman kulttuurinsa alkuperäisyydestä ja ylivertaisuudesta. Hannah Arendtin analyysissa totalitaristinen ideologia on täysin itseriittoinen, se ei usko tarvitsevansa mitään itsensä ulkopuolista. Braguen sanoin ei ole aina helppoa myöntää, että oma identiteetti on velkaa jollekin muulle, että on pitänyt saada oppia muilta ja olla seuraaja tai perijä. Ilman oppimista tai tiedon välittymistä ei kuitenkaan ole sivistystä.
Tämä ajatus ei ollut Lönnrotillekaan vieras. Yhtä lailla kuin hän oli kiinnostunut kansanrunoudesta ja suullisesta kulttuurista, hän halusi myös oppia muilta. Yhdessä Snellmanin kanssa hän suunnitteli kirjallisuushanketta, jossa käännettäisiin suomeksi ja julkaistaisiin eurooppalaisen nykykirjallisuuden parhaita teoksia. Projekti jäi toteutumatta, mutta Lönnrot kuitenkin käänsi muista kielistä paljon tietokirjallisuutta suomeksi – muun muassa historiankirjoitusta, lakitietoa ja lääkärin oppia kotitalouksille.
Kaikkea ei Lönnrotin mielestä ei voinut kuitenkaan lainata. Hän halusi käännöksiinsä suomen kieleen perustuvan käsitteistön, siis juuri käsitteistön esimerkiksi terminologian sijaan. Käsite on Lönnrotin luoma uudissana. Helppoa uusien sanojen keksiminen ei kuitenkaan aina ollut, hän kirjoitti opiskelutoverilleen F. J. Rabbelle: ”Ett satans arbete har sjelfva läkare boken gifvit mig med sin terminologi”.
Lönnrot argumentoi uusien oppisanojen, kuten Lönnrot tieteellisiä käsitteitä nimitti, johtamista suomen kielen omasta sanastosta sillä, että myös kreikkalaiset perustivat sivistyksensä omaan kieleensä eivätkä lainasanoihin. Asia oli Lönnrotille tärkeä erityisesti sen takia, että näin uusi modernin yhteiskunnan kieli olisi paremmin ymmärrettävissä kaikille suomalaisille. Vain näin koko kansan sivistyminen olisi mahdollista. Hänen pyrkimyksissään tuntui korostuvan yhtä lailla omaksuminen kuin myös oman kulttuurin vahvuuksien käyttö. Tärkeintä oli kulttuurin kehittyminen, sen liike ei saanut pysähtyä tai kääntyä taaksepäin.
Myös Porthanin patsaan paljastusjuhlassa 9.9.1864 hän puolsi sivistyksen ja kulttuurisen kehityksen merkitystä kansakunnalle viitaten jälleen kreikkalaisiin:
Vanhan ajan kansoista en nyt huolikkaan puhua, esimerk. Kreikalaisista, jotka kaikkein kärsimistensä ja kovan onnen vaihetten alla vuosituhansien halki ovat nimensä ja melkeinpä kielensäki säilyttäneet, kun sitä vastoin monet muut vähemmin sivistyneet, ehkä paljon voimallisemmat kansat ovat nimikatoon hävinneet, niinkuin koko maanpiirin muinaiset herrat, Romalaisetki, joiden ehkei juuri alhainen sivistys, ei kuitenkaan vertoja vetänyt kreikkalaiselle.
Ei ole merkityksetöntä, että Lönnrot perusteli suomenkielisen oppisanaston ja sivistyksen kehittämistä antiikin Kreikan esimerkillä. Braguen tavoin Lönnrot vetoaa voiman sijasta sivistykseen kansan identiteetin lähteenä. Kansakunnan voi kuvitella ja rakentaa monin tavoin. Sen voi nähdä täysin itseriittoisena tai sitten voi hyväksyä sen, ettei ilman lainaamista, oppimista ja välittymistä olisi kulttuuria ja sivistystä ollenkaan.
Juhana Saarelainen
Kirjoittaja on tutkija kulttuurihistorian oppinaineessa Turun yliopistossa. Parhaillaan hän työskentelee Suomalaisen kirjallisuuden atlas 1870–1940 -hankkeessa. Hanke on julkaissut verkkosovelluksen, jolla voi etsiä ja sijoittaa kartalle suomenkielisessä kaunokirjallisuudessa mainittuja maantieteellisiä paikannimiä: https://atlas-data.utu.fi/
Lähteet
Arendt, Hannah: The Human Condition. – The University of Chicago Press 1958.
Blackell, Eric: The Emergence of German as a Literary Language 1700–1775. Cambridge University Press 1959.
Bragué, Rémi: Eccentric Culture: A Theory of Western Civilization. St. Augustine’s Press 1992.
Burke, Peter: Cultural Hybridity. Polity Press 2009.
Lönnrot, Elias: Kantele. – Valitut Teokset 5. Muinaisrunoutta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1993 (1829).
Lönnrot, Elias Rabbelle 4.12.1835. Elias Lönnrotin kirjeenvaihto -verkkojulkaisu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017– http://lonnrot.finlit.fi/omeka/items/show/555 (luettu 25.2.2024).
Lönnrot, Elias: Suomalaisia kielen-oppisanoja. – Valitut teokset 3. Kirjoitelmia ja lausumia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1991 (1857).
Lönnrot, Elias: H.G. Porthanin muistopatsaan paljastajaisissa. – Valitut teokset 3. Kirjoitelmia ja lausumia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1991 (1864).
Linsén, Johan Gabriel: Om Finsk Nationalitet. – Mnemosyne 61/1819.
Nancy, Jean-Luc & Lacoue-Labarthe, Philippe: The Nazi Myth. – Critical Inquiry 16 (2/1990).
Tengström, Johan Jakob: Om några hinder för Finlands litteratur och cultur. – Aura. Första häftet, 1817, Andra häftet, 1818.
Kulttuurihistorian seura 