Aisakello kilkattaa heleästi, kun rekeä vetävä hevonen kiitää eteenpäin halki lumisen maiseman. Valjakon ehtiessä kuvaruudun alalaitaan taustalla alkaa soida viheltävä melodia, jonka moni nykykatsojakin tunnistaa, vaikka ei olisi brittiläisen lauluntekijä Roger Whittakerin tai hänen esittämänsä Finnish Whistler -kappaleen nimeä koskaan kuullutkaan. Vinhaa vauhtia maalaistalon pihaan viilettävän reen kyydissä on kaksi miestä, jotka paljastuvat pian tv-ohjelma Patakakkosen kokeiksi Jaakko Kolmoseksi ja Veijo Vanamoksi.

Vanhan rakennuksen seinähirret huokuvat menneiden vuosikymmenien henkeä ja taustalle jäävä peltoaukea sulkee tulijat maaseudun rauhaan. Talvitamineisiin sonnustautuneet miehet astuvat sisään hämyisään pirttiin, joka elää menneen maailman arkea kaappikellon nakutuksen tahtiin. Rauhaisaa tunnelmaa ihasteleva Vanamo huokaa painokkaasti: ”Sinne jäivät liikennevalot ja stressikiireet.”, johon Kolmonen vielä lisää: ”Ja liikennevalot”. Näissä tunnelmissa alkaa Patakakkosen perinteistä joulunviettoa ja jouluruokia esittelevä ohjelma Se on sitten joulu vuodelta 1976.

Kulttuurihistorian seuran adventtikalenteri on edennyt jo kolmanteen luukkuun, ja tällä kertaa kurkistamme, millaisena suomalainen joulunvietto näyttäytyy television jouluruokaohjelmien kautta 1970-luvun alusta 1990-luvun alkuun. Kotimaisten kokkiohjelmien ehdottomana pioneerina ja suomalaisen ruokakulttuurin muovaajana voidaan pitää edellä mainittua Patakakkosta, joka ilmestyi 1970-luvun alusta 1990-luvun puoliväliin. Ohjelmaa julkaistiin aluksi nimellä Maukasta mutkattomasti, Asia on pihvi ja Kesäkeittiö, kunnes nimi vuonna 1977 vakiintui Patakakkoseksi. Ohjelman kokit Jaakko Kolmonen (1941–2016) ja Veijo Vanamo (1927–2018) tulivat katsojille tutuiksi kotimaisen ruokakulttuurin ja -perinteiden puolestapuhujina, joiden keskinäiseen dynamiikkaan kuului lämminhenkinen sanailu, terveysvalistusta unohtamatta. Vanamon siirryttyä toisiin tehtäviin Jaakko Kolmosen aisaparina nähtiin Sirkka Gustafsson.

Tarkastelen tässä tekstissä niitä Patakakkosen (myös nimellä Asia on pihvi julkaistut ohjelmat; 1971, 1972, 1976 ja 1990) jouluaiheisia jaksoja, jotka ovat katsottavissa Ylen Areena -palvelussa. Patakakkonen on ollut jo vuosien ajan joulun kestoklassikko, joiden uusintoja on toivottu televisioon, ja jotka Ylen Elävän arkiston ja Yle Areenan myötä on saatu myös pysyviksi verkkojulkaisuiksi. Patakakkosen jaksoja on Areenassa runsaasti, joskaan ei toki tuotantomäärään nähden kattavasti: jouluna 1985 juhlittiin ohjelman neljättäsadatta jaksoa (Jouluista nostalgiaa. Uusi Suomi No 343, 21.12.1985), joten ohjelmia oli jo viidentoista ensimmäisen vuoden aikana tuotettu paljon. Television värilähetykset alkoivat Suomessa vuonna 1969, mutta siirtymä mustavalkoisista lähetyksistä värillisiin tapahtui asteittain. Väritelevisio yleistyi suomalaiskodeissa 1970- ja 80-luvuilla niin, että 1980-luvun alkuun mennessä jo yli puolella talouksista oli väritelevisio. (Saarenmaa 2025, 19.) Asia on pihvin varhaisimmat jaksot ovat mustavalkoisia, mutta jo vuoden 1971 Perinteelliset jouluruoat ja vuoden 1974 neliosainenJouluruokaa -sarja tarjoilee kinkut, laatikot ja rosollit värikylläisinä visuaalisina elämyksinä.

Porsaanpakaraa kevyesti ja kaloreita vältellen

Etelä-Suomen Sanomat julkaisi joulukuussa 1971 näyttävän mainoksen, joka kertoi uutisen Citymarketin elintarvikeosastolta: ” Vauhdikkaat tv-kokit tänään Citymarketissa … Onko perheenne kyllästynyt vanhoihin konsteihin? Pussillisen uusia tarjoavat Teille tänään mestarilliset TV-kokit Veijo Vanamo ja Jaakko Kolmonen, opastamalla ruoanlaittopulmissa ja vastaamalla esittämiinne kysymyksiin. Tässä teille ainutlaatuinen tilaisuus arvoiset perheenemännät. Tervetuloa katsomaan TV-kokkeja vauhdissa!” (Etelä-Suomen Sanomat No 339, 16.12.1971.) Edellä siteeratusta mainoksesta voi päätellä, että jo vuonna 1971 Kolmonen ja Vanamo olivat tv:stä tuttuja vetonauloja, joilla Lahteen vastikään perustettu Citymarket – Suomen ensimmäinen automarket – houkutteli etenkin perheenäitejä tutustumaan ruokaosaston valikoimiin ja sen antimien käyttömahdollisuuksiin. Joulumyyntiä ja kinkkukauppaa ajatellen ajankohta oli mitä otollisin. Äitien tuskaillessa joulupöydän kattausta ja juhla-ateriaa arkikiireiden keskellä pelastaviksi enkeleiksi tarjoutuvat lihatiskien asiantuntevat kauppiaat ja mestarikokit, jotka loihtivat moninaisia herkkuja sisäelimiäkään kaihtamatta ja jakoivat auliisti oppejaan myös kotikeittiöihin.

Jouluruokaa-ohjelman ensimmäinen osa (1972) alkaa lähikuvaotoksella rasvaiseen sianlihaan, josta Vanamo irrottaa luuta. Miehet vitsailevat joulupukin tulosta ja Vanamo virnuilee narulla pakettiin kääritystä kinkusta: ”Katohan siitä tulee siisti paketti kuin Jaska kapalossa.” (Jouluruokaa osa 1, 1972) Kolmonen muistuttaa, että: ”Jouluaterioita tulee valmistella hyvissä ajoin, ettei sitten jouluaattona emännälle tule turhaa kiirettä.” ja lisää kinkun kastikkeeseen käytetystä luusta, että: ”Näitähän lihamestari mielellään paloittelee siellä myymälässä.” (Jouluruokaa osa 1, 1972.) Patakakkosen 1970-luvun jouluruokaohjelmissa ruoanlaiton sukupuolijako näyttäytyi selvänä: fyysistäkin voimaa vaativat työ lihatiskillä ja kokkien ammattilaisuus kuului miehiseen asiantuntijuuteen, kun taas käytännön työ kotien keittiöissä jäi usein naisten harteille. Asennemuutosta vahvasti sukupuolittuneeseen ruoanlaittoon kuitenkin toivottiin. Tämä edellytti Vanamon mukaan ruoanlaittokasvatuksen aloittamista jo lapsuudessa: ”Pienet nassikat pitäisi saada myös ruuanlaittoon, myös pojat. Suomalainen mies kun on luonnostaan niin jäyhä, että harva vetää esiliinan eteensä.” (Grillaten ruokatietoutta. Helsingin Sanomat No 149, 4.6.1976.)

Suomalainen elintarviketeollisuus ja suomalaisten ruokailutottumukset olivat murroksen keskellä 1970-luvun taitteessa. Lihankulutuksen nousua ja lihaan liittyviä mielikuvia K-kaupan Väiskin mainosten kautta tutkinut Laura Saarenmaa toteaa, että 1970-luvun alussa lihankulutus nousi jyrkästi toisaalta kuluttajien ansiotason nousun vuoksi, toisaalta lihatuotannon ja lihajalosteiden saatavuuden kasvun myötä (Saarenmaa 2025, 14). Vaikka ylenpalttinen lihankulutus on Suomessa verrattain nuori, sotien jälkeisen ajan ilmiö, pyrittiin mielikuvilla vahvistamaan liharuokien pitkiä kulttuurisia perinteitä myös kaupan alan tv-mainoksissa (Saarenmaa 2025, 8). Patakakkosenkin jouluohjelmien ruoat ovat varsin lihavoittoisia, ja lihan erinomaisuutta nostettiin esiin paitsi maun myös terveellisyyden näkökulmasta. Asia on pihvin Perinteelliset jouluruoat -ohjelmassa (1971) kokkikaksikko valmistaa vasikan sydämestä ja munuaisista tahvanaspaistia, jota Vanamo äityy kehumaan vuolaasti suoranaisena terveysruokana: ”Kyllä mä sanon että tämmösen tahvanaspaistin keksijä on ollut fiksu kaveri kun sitä on jouluaattona ja joulupäivänä vetänyt rasvaista kinkkua ja kaikkia muita laatikoita, niin tämä kun on tollaista valkuaista ilman suurempia rasvoja, joskin me nyt vähän panemme tota porsaanlapaa, mutta sekin on semmoista lihaista osaa, niin tämä kyllä elimistölle tekee eetvarttia – saadaan rasvat lähtemään liikkeelle.” (Perinteelliset jouluruoat 1971.)

Patakakkosen joulu ei olisi ollut joulu ilman kinkkua, ja sen valmistuksen eri vaiheita ja tapoja esitettiinkin sekä perinnejaksoissa että nykykeittiössä. Kinkkua voitiin suolata, keittää sekä paistaa folioon tai ruistaikinakuoreen käärittynä – pääasia että sika oli juhlapöydän korein kruunu, ja mitä terveellisemmin kypsennetty, sen parempi. Se on sitten joulu -perinneohjelmassa (1976) parivaljakko istuutuu joulupöydän antimien ääreen, ja ensimmäinen maistiainen otetaan Kolmosen aloitteesta: ”Eiköhän me kinkulla aloiteta… ei joulua ilman kinkkua. … Tässä se on kuule tuo silavakin vähän erilaista kun se on keitetty tuo kinkku ensin.” Tähän Vanamo lisää: ”Ja varmasti on myös parempi meidän terveydelle näin pyhäisenä aikana kun sitä tulee kuitenkin oltua paikallaan niin kuin tietysti pitäiskin.” (Se on sitten joulu 1976.)

Kansanvalistuksen vuosikymmen

1960- ja 1970-luvut olivat Yleisradiossa kansanvalistuksen kulta-aikaa. Yhtiön päämääränä oli valistaa ihmisiä yhteiskunnallisesti valveutuneiksi kansalaisiksi ja tarjota mahdollisimman monipuolista ja tutkimusperusteista ohjelmaa tämän päämäärän saavuttamiseksi. Ruokavalistuksessa kansanterveydellinen ajattelu ja ravitsemuskasvatus korostuivat 1970-luvulla, jolloin suolan, sokerin ja rasvan käytön vähentämiseen alettiin kiinnittää uudenlaista huomiota. Lääkäri Pekka Puskan luotsaamaa Pohjois-Karjala-projekti, joka tähtäsi alueen asukkaiden ruokavalion ja terveyden parantamiseen, onnistuikin vähentämään alueen sydänkuolemia valistuksen keinoin. (Kortti & Hänninen 2025, 224; 228.) Hivenaineiden, valkuaisten ja vitamiinien väsymättömiä puolestapuhujia olivat taas Vanamo ja Kolmonen, joiden rasvaa ja kaloreita kartteleva valistus ulottui jopa pikkulintuihin. Kolmosen laittaessa talia lintulaudalle alkaa Vanamo kasata kauralyhdettä ja toteaa: ”Se on pidettävä lintujenkin ravitsemuksellinen tasapaino kunnossa joulun aikana kun tuo Jaakko syöttelee niille rasvaa, niin pitää saada vähän kokojyväviljaa ja kuitua…muuten ei niillä terveys kestä.” (Se on sitten joulu 1976.) Jouluruokia kuvattiin nautintona, joiden syömisen tuli kuitenkin olla tarkkaan harkittua. Kinkunsulatusjumppien aikakaudella kukaan ei ollut kuullutkaan ruoka- ja kehorauhasta. Lanttulaatikkoonkin piti lisätä voisulaa maltillisesti. Jaakko Kolmosen sanoin: ”Jouluna niitä kaloreita tahtoo tulla niin että täytyy käydä lenkillä riittävän usein. … Älä pane liikaa, ettei tuu niitä kaloreita liikaa.” (Jouluruokaa osa 2, 1972.) Myös vuonna 1974 Asia on pihvin jouluteema oli terveellinen, kun parivaljakko tv:n ohjelmatietojen mukaan valmisti sokerittoman ja vähärasvaisen joulun Tuomaan joulukalasta, kevytsuolatusta siiasta, Kaarinan joulupuurosta, tomaattikastikkeesta ja joulusinapista (Länsi-Savo No 334, 22.12.1974).

Vaikka kansanvalistuksen näkyvin puoli osuikin Patakakkosessa ruoan terveellisyyden lisäämiseen, pyrittiin ohjelmassa myös muutoin vaikuttamaan kulutustottumuksiin. Hintatietoinen ajattelu oli osa onnistunutta ruoanlaittoa, ja niinpä esimerkiksi jouluna 1973 Asia on pihvissä valmistettiin tv-ohjelmatietojen mukaan taloudellisia ruokia. (Maaseudun tulevaisuus No 145, 13.12.1973.) Silakasta ja ”siansivusta” koostuva suutarin joulukala oli Vanamon mukaan sekä herkullinen että edullinen jouluruoka (Asia on pihvi, Perinteelliset jouluruoat 1971), kun puolestaan smetanan kanssa nautittu mateenmäti kipusi kilohinnaltaan miltei sataan markkaan, vaikka: ”… jos itse pyytää, niin eihän se silloin tietysti maksa.” (Jouluruokaa osa 4, 1972). Vanamon valistava kritiikki koskikin lähinnä sitä, ettei kallista raaka-ainetta tulisi heittää pois, vaan mateetkin tuli hyödyntää kaikkineen mätiä myöden.

Laura Saarenmaan mukaan Keskon ruokamainosten taustalla oli huoli kotiruoan arvostuksen ja keittotaidon laskusta. Maaseudulla varttuneet mutta kaupungistuneet suuret ikäluokat eivät välttämättä enää hallinneet perinteisiä kotiruokataitoja. Kiireisten kaupunkilaisten turvautumista esimerkiksi nakkikioskeihin herättikin harmia Keskon Pirkka-lehdessä vuonna 1972. (Saarenmaa 2025, 10.) Samaan huoleen yhtyy Se on sitten joulu -perinneohjelma (1976). Jakso päättyy jouluiseen ruokapöytään, jonka äärellä Vanamo ja Kolmonen antavat toisilleen joululahjaksi puiset lusikat. Symbolisen eleen on tarkoitus muistuttaa sekä terveyden vaalimisesta että kotiruoan arvokkuudesta. Kolmonen toivookin puulusikan tuovan ystävälleen: ”…. sellaisen vuoden että ajattelet enemmän terveyttäsi ja sydäntäsi, että mitä tuonne suuhun laitat.” Vanamo kiittää lisäten: ” Niin sinun askeleet kuin monen muun tarpeettoman usein johtaa pöytiin vieraisiin… toivoisin että useammin atrioitsisit siellä perheen parissa.” (Se on sitten joulu 1976.)

Perinteitä ja nykyaikaa

Patakakkosen Yle Areenan joulujaksot ovat kiehtova yhdistelmä 70-lukulaista nykypäivää ja maalaispirttien ”perinteistä” joulua, jollaisiin ainakaan nuoremmilla kaupungistuneilla katsojilla tuskin oli enää konkreettista kosketuspintaa. Uusien elämäntapojen katsottiin erkaantuttavan nuoria kaupunkilaisikäpolvia perinteisistä ruokalajeista, ja olipa Pirkka-lehdessä havaittu jopa suoranaista suomalaisten perinneruokien vähättelyä. Lehti ryhtyikin edistämään perinneruokatietoisuutta lihapainotteisin reseptein ja ruokalistaehdotuksin. (Saarenmaa 2025, 12.) Patakakkosen katsojiin menneen ajan traditioita esittelevät jouluohjelmat kuitenkin vetosivat, ja niitä toivottiin vuodesta toiseen uudelleen. Vuonna 1985 tehdyssä haastattelussa Jaakko Kolmonen kertoo yksinäisestä rouvasta, joka oli kädestä pitäen tullut kiittämään häntä jouluohjelmasta sanoin: ”Kiitoksia, minullakin oli joulu!” Vastikään Kordelinin säätiön tunnustuspalkinnon vanhan ruokaperinteen vaalimisesta saanut Kolmonen toteaa vaatimattomasti – mutta kauniisti menneiden polvien työtä kunnioittaen – palkinnon merkitsevän sitä, että vihdoin myös isoäitien työ myönnetään kulttuuriksi. Perinteinen jouluohjelma ruokineen ja perinnetaitoja esittelevine osioineen oli Kolmosen oman näkemyksen mukaan eräänlainen joulun unelmatyyppi. (Jouluista nostalgiaa. Uusi Suomi No 343, 21.12.1985.)

Perinneohjelmat vastasivat katsojien nostalgian, hidastamisen ja hiljentymisen tarpeeseen hektisen kaupunkilaiselämän lomassa. Perinteellisissä jouluruoissa (1971) Kolmonen ja Vanamo kisailevat leikkimielisesti keskenään saappaanheitossa, suutarin sohimisessa ja kukonkengityksessä, sekä ryydittävät vuoropuheluaan jouluperinteisiin liittyvillä uskomuksilla. Jakson mieleenpainuvimmassa kohtauksessa miehet leipovat ruistaikinaisia tahvanaskakkaroita perinteisin menetelmin paljasta reittä varten.

(Asia on pihvi, Perinteelliset jouluruoat 1971.) Joulujaksot ovat nykykatsojasta hidastempoisia, osin toki ihan käytännön syistä, sillä katsojien oli ehdittävä kirjoittamaan mieleisensä reseptit ylös television ruudulta. Maakellarista haettujen juuresten peseminen varpuharjalla pesusoikossa, savusaunan lämmittäminen, hevosen ruokkiminen kauroilla ja taikinankuorella sekä lumilyhtyjen tekeminen pihamaalla näyttävät, miten entisaikojen joulut eivät olleet kiireistä säntäilyä kaupasta toiseen, vaan ne syntyivät – ainakin kullattuina nostalgian kohteina – leppoisasti tekemällä (Perinteelliset jouluruoat 1971). Neliosainen Jouluruokaa -sarja (1972) esittelee lyhyissä kymmenen minuutin pätkissä joulukalenterimaiseen tapaan jouluruokien valmistusta aaton kynnyksellä. Keittiö on varusteltu nykyaikaisesti sähköuuneineen ja -liesineen, ja hehkuvat värit tekevät oikeutta niin ruoille kuin niiden valmistukseen ja tarjoiluun varatuille astioille. Kuvaruutu vilisee suomalaisia design-klassikoita Kaj Franckin Kilta-astioista Timo Sarpanevan punaiseen valurautapataan ja Esteri Tomulan Vegeta-kattilaan.

Aikalaisille keittiön ajanmukainen sisustus on saattanut toimia jopa eräänlaisena näyteikkunana paitsi ruoka-aineisiin myös astioiden kaltaisiin kulutushyödykkeisiin. Nykykatsojaa tosin hirvittää sinänsä tunnelmallinen mutta hyvin vaaralliselta näyttävä elävien kynttilöiden polttaminen keittiön ahtaissa hyllyväleissä. Patakakkosesta julkaistiin vuonna 1990 peräti kymmenosainen Jouluruokakalenteri, jonka tarkoituksena oli auttaa ruoanlaittajia – sekä emäntiä että isäntiä – loihtimaan perinteinen jouluruokapöytä arjen kiireiden keskellä. Jaakko Kolmosen aisaparina ohjelmassa nähdään kokki Sirkka Gustafsson sekä apulaisena riihimäkeläinen isoäiti Irja Ojala, jolle sota-ajan joulujen puute oli vielä tuoreessa muistissa.

Sanomalehti Uusi Suomi kertoo ohjelmasta seuraavasti: ” Valmisteilla on perinteinen joulu, jollaista voi viettää niin kerrostalossa, omakotitalossa, rivitalossa kuin vanhassa pirtissäkin. Aikatauluissa on huomioitu nykytalouksien mahdollisuudet pakastaa joitakin valmiita ja puolivalmiita ruokia, ja reseptit pyritään pitämään niin kauan ruudussa, että ne ehtii rauhassa kirjoittaa muistiin.” (Patakakkonen kokkaa joulutunnelmissa. Uusi Suomi No 333, 11.12.1990.) Yle Areenassa joulukalenterin jaksoja on katsottavissa kolme, tosin jaksot eivät ole kokonaisia. Siinä missä 1970-luvulla erityisruokavalioista ei vielä puhuttu sanaakaan, vuonna 1990 ehdotetaan keliaakikoille jo tattarijauhoja vehnäjauhojen korvaajiksi ja hylamaitoa laktoosi-intolerantikoille.  Vaikka ohjelmassa esitellyt jouluruoat ovat edelleen hyvinkin perinteisiä kinkkuineen ja laatikoineen, tilaa henkilökohtaisille mieltymyksille suodaan aiempaa enemmän. Ruokien lisääntyessä lukumäärällisesti kaivattiin myös ohjeistusta pöydän kattamiseen ja ruokalajien oikeaoppiseen syömiseen. Pöydässä ei enää suinpäin käyty ensimmäisenä porsaan kimppuun vaan aloitettiin Kolmosen ohjeistuksen mukaan silliruoista ja muista kylmistä kalaruoista. Raskasta kokonaisuutta kevennettiin vihersalaatilla. (Patakakkosen joulukalenteri 24.12.1990.)

Patakakkosen perintö?

Patakakkonen muovasi television välityksellä suomalaista ruokakulttuuria yhdistämällä ruokaperinteitä nykyelämän vaatimuksiin yli parinkymmenen vuoden ajan. Ylen Elävä arkisto ja Areena tarjoavan kurkistusluukun menneiden vuosien televisiojouluihin ja kutsuvat ruutujen ääreen myös uusia sukupolvia. Vaikka sisäelimet ja lipeäkala eivät kuulostaisikaan omaan joulupöytään sopivilta herkuilta, on itse ohjelmien tunnelmassa nostalgista lämpöä, joka saa palaamaan niiden pariin joulusta toiseen. Tonttulakkipäisten kokkien hassuttelu viidenkymmenen vuoden takaa on jo itsessään muuttunut perinteeksi – yhdeksi niistä elementeistä, jotka tekevät joulusta joulun.

Asta Sutinen

Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen

Lähteet:

Yle Areena

Asia on pihvi: Jouluruokaa (1972); osat 1, 2 ja 4

https://areena.yle.fi/1-1359968

https://areena.yle.fi/1-1359969

https://areena.yle.fi/1-1359971

Asia on pihvi: Perinteelliset jouluruoat (1971)

https://areena.yle.fi/1-903650

Patakakkosen joulukalenteri 22.12.1990

https://areena.yle.fi/1-50128961

Patakakkosen joulukalenteri 23.12.1990

https://areena.yle.fi/1-50207218

Patakakkosen joulukalenteri 24.12.1990

https://areena.yle.fi/1-50146751

Se on sitten joulu (1976)

https://areena.yle.fi/1-903651

Sanomalehtiaineisto:

Etelä-Suomen Sanomat 1971

Helsingin Sanomat 1976

Länsi-Savo 1974

Maaseudun tulevaisuus 1973

Uusi Suomi 1985, 1990

Kirjallisuus:

Kortti, Jukka ja Reetta Hänninen, toim. 2025. Kansan ääni ja kuva. Yle, Suomi ja suomalaiset 1926–2026. Helsinki: SKS Kirjat.

Saarenmaa, Laura. 2025. Hyvät lihat tarjouksessa. K-kaupan Väiski ja suomalaisen lihankulutuksen nousukausi. Lähikuva 2/2025, 7–25.  https://doi.org/10.23994/lk.162555.

Joulu tulee! Lähestyy taasen tehdasproletaarin juhlista suurin, joulu. […] keskeyttää harmaan ja yksitoikkoisen raadannan useammaksi kuin yhdeksi päiwäksi kerrallaan, sallii tomuisten tehdaskomeroitten eläjän useamman kuin yhden päiwän hengittää raitista ulkoilmaa ja wapauttaa tämän höyrywiheltimen orjan sekunnin tarkasta säännöllisyydestä useammaksi kuin yhdeksi päiwäksi. Tuleehan se syystalwiseen synkkyyteen wapahtajan tawoin katkasemaan ijänikuisen raadannan ja päästää koneen orjan wapaaksi — edes hetkiseksi. Pääseehän silloin maalta tullut raataja koti- tai sukulaismökin joulupahnoille ikiwanhaan, totuttuun tapaan joulua wiettämään. Sinne, maalle, on mieli jokaisen sieltä tulleen tehdasorjan. (Joulu tehdaskaupungissa. Työmies no 295 B, 20.12.1913)

Tamperelaisen tehdastyöläisen vuonna 1913 kirjoittama kuvaus lähestyvästä joulusta kertoo muutoksesta, jonka teollistuminen oli tuonut mukanaan agraariyhteisöistä ponnistaneiden työläisten joulunviettoon. Moni oli muuttanut kotiseuduiltaan kaupunkiin ansaitsemaan elantoaan tehtaissa, joissa työskentely oli usein raskasta, kuluttavaa ja vaarallistakin. Siinä missä maaseudun joulua edelsi työntäyteinen syksy, joulunpyhät ennen tapaninpäivän karkeloita toivat kaivatun hengähdystauon ja hiljentymisen arjen kiireiden keskelle. Teollistuminen ja kaupungistuminen muuttivat väistämättä totuttua joulun rytmiä, jota edellä olevan tekstin kirjoittajakin haikeudella muistelee. Kirjoittajalla oli onni nauttia – jouluaaton sattuessa keskelle viikkoa – peräti viidestä vapaapäivästä. Vaikka vapaapäivät haukkasivatkin ison loven kukkarosta, työn uuvuttama tunsi silti hartaasti kaivatun levon tekevän joulusta juhlan:

Palkkaan tekee joulu kyllä suuren lowen. Warsinkaan jos ei aattona mennä työhön ollenkaan. … Kauwan sitä saa ahertaa, ennenkuin saa taasen taloutensa tasapainoon, waikka eukolla onkin kerrassaan hämmästyttäwä kyky laittaa ruokaa melkein tyhjistä kämmenistään. Ja kun joulu, niin waatimattomasti kun se wietetäänkin, sittenkin ylimääräisiä menoja tuopi, on siinä perheen isällä ja äidillä pitkäksi aikaa raatamista ja kitsailemista, ennenkuin on ”tasoille” päästy….  Mutta sittenkin se on odotettu ja toiwottu. Ne owat juuri ne ylimääräiset lepohetket, jotka sen juhlaksi tekewät. (Joulu tehdaskaupungissa. Työmies no 295 B, 20.12.1913)

Tehtaan piiput eivät jouluna sauhunneet, ja lainsäädännön avulla pyrittiin varmistamaan, että säädettyä työaikaa myös noudatettiin. Kun tehdastyöläiset ripustivat haalarit naulaan, konttoristien kirjoituskoneet vaikenivat ja kauppiaat sulkivat puotiensa ovet joulurauhan julistuksen hengessä viimeistään aattona alkuiltapäivästä, toiset työläiset astuivat näyttämölle. Tässä tekstissä tarkastelen niitä ammattiryhmiä, joiden oli välttämätöntä työskennellä myös joulunpyhinä Suomessa vuosien 1910 ja 1940 välisenä aikana. Kansalliskirjaston digitoitujen sanomalehtiaineistojen kautta avautuu kurkistusluukku menneiden vuosikymmenten joulunpyhiin, joissa eri ammattikuntien edustajat omalla työllään varmistivat, että mahdollisimman moni sai viettää rauhallisen joulun läheistensä kanssa.

Puhelinneidit joulumieltä välittämässä

Suomen Kuvalehden vuoden 1933 joulunumerossa nähtiin joulutervehdys ammattiryhmältä, joka tarttui toimeen muiden jo vetäytyessä aattoillan viettoon koteihinsa. Viipurilainen Lyyli Hulkko toivotti kaikkien ”Karjalan pääkaupungin puhelinvälittäjien puolesta” rauhallista joulua ja vakuutteli vilpittömästi, että työhön meno jouluaattoiltana tuntui aivan luonnolliselta.

Tavalliset illat ovat vain työssä oloa, mutta tämäniltainen työ on rakkauden palvelusta. Ihmiset eivät tiedä, eivät tietysti ole tulleet ajatelleeksi sitä. että kun he tänä suurena rakkauden ehtoona tahtovat toivottaa siunausrikasta joulua omaisilleen, tulevat meidän välityksellämme myöskin omat jouluterveisemme heidän rakkailleen. Miksi me olisimme katkeria, siksikö, että me saamme yhdistää niin monta kaunista sanottavaa aivan eri puolille Suomea. Ja eihän se kestä kuin klo 23, jonka jälkeen me kyllä kaikkoamme, jokainen omiemme luokse. (Iloitsemme saadessamme välittää kauniita sanomia. Suomen Kuvalehti no 51–52, 16.12.1933)

Suomessa puhelut välitettiin ennen sotia ja vielä pitkään senkin jälkeen satojen valtiollisten ja yksityisten puhelinkeskusten kautta.

Vaikka automaattisiakin puhelinkeskuksia oli perustettu 1920-luvulta alkaen, kulkivat suurin osa kotimaan puheluista käsikäyttöisesti ”sentraalisantrojen” kautta, ja niinpä keskuksissa työskenneltiin joulunpyhinäkin. Pohjolan Sanomat haastatteli jouluna 1934 kahta Kemin seudulla työskentelevää ”puhelinneitosta”, joiden työvuorot osuivat jouluyölle. Kokeneempi nuorista naisista uumoili työvuoron sujuvan samaan tapaan ”pöydän ääressä istua kökötellen” kuin pari vuotta aiemminkin, kun taas ensikertalainen koki tulevan yövuoron ikävänä, joskin rikastuttava ja opettavaisena kokemuksena. (Jouluyökin on monelle vain tavallista arkea. Pohjolan Sanomat no 295, 23.12.1934) Suhtautuminen joulun puheluihin oli kaksijakoista. Vaikka asiakkaita kannustettiin välttämään turhia puheluita ja säästämään puhelinkeskusten voimavarat välttämättömyyksiin, halusivat ihmiset kuulla kauempana asuvien läheistensä äänen. Vuoden 1937 jouluna uutisoitiinkin puheluiden ja sähkösanomien kivunneen ennätyslukemiin. Aattoiltana keskuksissa oli erityisen kiireistä, kun jouluntoivotukset kantautuivat puhelinlinjoja pitkin ympäri maan. (Jouluennätyksiä saavutettiin kaukopuheluissa ja sähkösanomissa. Lieksan Sanomat no 1, 4.1.1938)

Postinkantajien joulukiireet

Postikonttoreihin eivät joulunpyhätkään tuoneet kaivattua lepotaukoa. Vaikka postinkantajat eivät joulupäivänä kuljettaneet kirjeitä tavanomaiseen tapaan ihmisten koteihin, olivat he kuitenkin velvoitettuja lajittelemaan aattona saapuneen postin ja jakamaan sitä asiakkaille paikan päällä postikonttoreissa. Tämä epäreiluna koettu käytäntö puhutti postialan ammattilaisten Postimies-lehden lukijoita 1910-luvun puolivälissä. Laki oli löyhä ja antoi postinhoitajille suuren vapauden määrätä postinkantajiensa työtehtävät joulupäiväksi, kuten seuraavassa yleisölle osoitetussa vastauskirjeessä todetaan:

Voimassa olevissa asetuksissa ei löydy mitään kohtaa, jonka nojalla voitaisiin saada sentapaisia määräyksiä Joulupäivän työstä kun kyseenalaiset ovat, poistetuksi. Postikirjan 735 § 1 mom. nimittäin määrätään, että »Joulupäivänä saapi postikonttorien aukioloaikaa muuttaa sopivalla tavalla, paikallisia olosuhteita silmällä pitäen.» Tämä, ynnä muita postilj. yleensä koskevat määräykset antavat postinhoitajille vallan määrätä Joulupäivän työt kuinka parhaaksi näkevät. (Postimies no 2, 16.1.1913)

Postinkantajien päivystys- ja lajitteluvelvollisuus postikonttoreissa joulupäivänä koettiin kuormittavana ja turhana, sillä hyvin moni asiakkaista jätti kirjeensä hakematta, jolloin niiden toimittaminen siirtyi postinkantajille seuraavaksi päiväksi. Postityöläiset itse toivoivat joulupäivää vapaaksi vedoten siihen inhimilliseen seikkaan, ettei postinkantajilla ollut kesälomaa lukuun ottamatta ainoatakaan vapaapäivää vuodessa. (Postimies no 2, 16.1.1913) Seuraavana vuonna Rauman osaston kirjeenkantajat laativatkin vuosikokoukselle ehdotuksen joulupäivän lähetysten ulosjaon lopettamiseksi. (Postimies no 9, 1.5.1914) Postin joulukiireet eivät suinkaan helpottaneet 1930-luvulle tultaessa.

Joulun alla vuonna 1934 tiedusteli Uuden Suomen toimittaja joulukiireistä Helsingin postikonttorin postinhoitajalta, kamarineuvos Th. Gestriniltä. Vaikka kamarineuvos oli jo painunut yöpuulle, kertoi hän ystävällisesti puhelimessa toimittajalle, että kortti- että pakettiosastolle oli hankittu lisätyövoimia, ja että joulun aikaan myös postin oma väki sai uurastaa tavanomaista pidempiä työvuoroja. Lajittelijat huhkivat kolmessa vuorossa saadakseen paketit, kortit ja kirjeet ajoissa vastaanottajilleen. Sen lisäksi postimerkkien myyntipisteitä oli lisätty, jotta yleisön ei tarvitsisi yhdellä luukulla jonottaa ”uskomattomia määriä” tarvitsemiaan merkkejä. (”Postimerkkien myynti – postin joulukiireiden luotettava mittari.” Uusi Suomi no 341, 18.12.1934) Kovin kiireistä oli seuraavana vuonna myös Tampereen postilla:

Joulun edellä oli myöskin postilaitoksella tavattomasti työtä, sillä kymmeniätuhansia postikortteja tuotiin Tampereelle. Vaikka postilaitoksen henkilökunta teki ahkerasti työtä kaikki joulun edelliset päivät, jäi vielä jouluaatoksikin lajittelutyötä; niin suuria olivat joulupostikorttien vuoret, joita kaupunkiin saapui. Paketteja saapui ja lähti tavattomasti joulun edellä ja oli pakettien lukumäärä suurempi kuin viime vuonna. (Työn Suunta no 87, 28.12.1935)

Helsingin ydinkeskustaan valmistui kesällä 1938 kauan suunnitteluilla ollut uusi pääpostikonttori. Uudenaikainen, saman vuoden marraskuussa käyttöön vihitty rakennus lähellä rautatieaseman suomia parempi kulkuyhteyksiä oli tervetullut yhdenmukaistamaan pääkaupungin hajanaisia postitoimintoja, mutta henkilökunnalta tottuminen uusiin tiloihin vei aikaa. Helsingin Sanomat uutisoikin postilaitoksen olleen jouluna ”helteessä” – ei ainoastaan lisääntyneen joulupostin vuoksi, vaan siksi, että uusiin tiloihin oli vasta hiljattain päästy muuttamaan.

Postissa jos missään, oli joulupäivinä kiirettä. Niinpä vielä eilen illalla osa jouluaattona Helsingissä postiin pannuista joulukorteista oli postitalon lajitteluosastossa, Ensi sijassa oli koetettu saada liikkeelle kirjeet ja vasta sitten kortit, mutta viimeksimainittuja oli niin tavaton määrä, että lisähenkilöstön ottaminenkaan ei auttanut asiaa. Mainittakoon, että koko lajitteluhenkilökunta oli töissä koko ensimmäisen joulupäivän ja suuren osan toistakin joulupäivää. … Lajittelumenetelmä on henkilökunnalle vielä liian vieras, vaatii nim. vielä pitkän ajan, ennen kuin lajittelijat tuntevat jokaisen lokeron niin hyvin, ettei heidän tarvitse jokaista erikseen etsiä. Niinpä väitettiinkin lähtevän postin osastolla, että vanhoissa postikonttoreissa olisi korttitulvasta jo selviydytty. Lähtevät parketit oli saatu hyvin matkalle, mutta sanoma- ja aikakauslehtien lähettäminen oli sitä vastoin tuottanut jonkin verran hankaluuksia. (Joulu oli rauhallinen. Helsingin Sanomat no 348, 27.12.1938)

Aikalaisilta postityöläisten ponnistukset eivät jääneet etenkään joulunaikaan huomiotta. Postinkantajat olivat unohdettuja arjen uurastajia, jotka tuulta ja tuiskua uhmaten kuljettivat vastaanottajilleen kirjeet, kortit ja sanomalehdet aamuvarhaisesta lähtien.  Uudenkaupungin Sanomien lukija peräänkuuluttaakin lehden lukijoita muistamaan uutteria postinkantajiaan pienellä lahjalla: ”Tässäkin olisi eräs tilaisuus rakkauden ja hyvän tahdon ilmaisuun, josta osallistuvat varmaan tuntisivat suurta iloa ja syvää kiitollisuutta.” (Uudenkaupungin Sanomat no 145, 22.12.1936) Postinkantajien muistamista kannattaa myös Kalajokilaakson lukija:

Joulu on taas ovella. […] Kesken kiireitten on muistettava lähettää jouluonnittelut ja lahjat sukulaisille ja ystäville, lähellä ja kaukana, postin välityksellä. Tästä kauniista tavasta ja huomaavaisuudesta lisääntyy postinkantajien työ aivan tavattomasti joulun edellisinä päivinä ja varsinkin juuri jouluaattona täyttyvät postinkantajien laukut jopa niin, ettei kaikki jaettava posti mahdukkaan niihin. Hän, postinkantaja, palvelee meitä joka päivä pyrystä ja pakkasesta huolimatta, silloin kuin me itse istumme lämpimässä ja odottelemme hänen saapumistaan. […] Antakaamme jouluaattona vuorostamme hänellekin lahjapaketti tai kirje, johon panemme kukin varojemme mukaisen rahalahjan ja muutaman rivin, toivottakaaksemme hänellekin hauskaa Joulua. (”Postinkantajien joulu.” Kalajokilaakso no 143, 21.12.1937)

Yhteiskunnan pyörät pyörivät joulunakin

Sanomalehdet julkaisivat etenkin 1930-luvulla laajoja joulun jälkeisiä katsauksia, joissa raportoitiin yksityiskohtaisesti pyhien vietosta eri puolen Suomea. Eri alojen työntekijöitä saatettiin haastatella myös ennen joulua. Viranomaisraporteista ja toimittajien tekemistä haastatteluista näkyy, miten yhteiskunnan perustoiminnot taattiin pyhinäkin. Mahdolliset järjestyshäiriöt ja tulipalot pitivät niin poliisivoimat, yövahdit kuin palokunnankin valppaina, ja voimalaitoksilla puolestaan varmistettiin, että sähkönjakelu toimi moitteetta. Kun viimeisetkin linja-autovuorot oli ajettu, odottelivat ”pirssimiehet” vielä kyytiläisiä miltei puolille öin. (”Jouluyökin on monelle vain tavallista arkea.” Pohjolan Sanomat no 295, 23.12.1934) Sairaaloissa ja vankiloissa elettiin kuten muinakin päivinä pappien pitämiä hartaustilaisuuksia lukuun ottamatta – ja kävipä eräässä Punaisen Ristin sairaalan jouluaaton juhlassa vierailulla myös sotamarsalkka Mannerheim. (”Joulu oli rauhallinen.” Helsingin Sanomat no 348, 27.12.1938) Vanginvartijasta työ jouluna tuntui kuitenkin erityisen raskaalta ja ilottomalta:

Ulkonaisen rauhaan juhlana eivät kaikki voi viettää joulua siitä syystä, että heidän toimensa ei salli heille joulurauhaa. Monen täytyy olla työssä joulunakin. Vartijalle ei esim. joulu tunnu rauhan juhlailta silloin, kun täytyy olla, molemmat joulupäivät työssä vankilan kolkkojen muurien sisällä. Vartija ei ole tottunut näkemään hoidokkiensa kasvoista ilon ja tyytyväisyyden ilmeitä, mutta, jouluna vankien silmistä näkee vielä ikävämmän ja katkeroituneemman ilmeen. […] Vartija, ei voi viettää rauhallista joulua katsellessaan noita ilottomia ja synkkiä kasvoja. (Nimim. J.E.S. Vankeinhoito: Suomen vankeinhoitotyöntekijäin äänenkannattaja no 12, 1.1.1921)

Joulun meno- ja paluuliikenne kiinnostivat työssä käyviä kaupunkilaisia jo 1900-luvun alussa.

Moni kaupunkilainen halusi viettää joulunpyhät sukulaistensa luona maalla, joten linja-auto- ja junavuorot olivat usein tupaten täynnä – henkilöautoa hyvin harva omisti vielä 1930-luvullakaan. Ylimääräisiä kulkuneuvoja lisättiin ajoon, ja matkustajia ohjeistettiin ostamaan junaliput hyvissä ajoin. ”Odotamme mielihyvin suurta joululiikennettä”, vastattiin junanlähettäjien konttorista Helsingin rautatieasemalla joulun alla 1934 ja kerrottiin, että ylimääräisiä junavuoroja on lähdössä niin pohjoiseen kuin itäänkin. Kaikkien halukkaiden matkustajien vakuuteltiin mahtuvan mukaan, vaikkakaan makuuvaunujen riittävyyttä ei voitu taata. (Uusi Suomi no 341, 18.12.1934) Sotatalvena 1939 useissa suurissa tamperelaisissa tehtaissa palattiin työhön jo tapaninpäivänä. Tehdastyöntekijät esittivätkin Aamulehdessä liikennöitsijöille vetoomuksen linja-autovuorojen järjestämisestä, jotta työhön pääsy olisi mahdollista niin kaupungista kuin kauempaa maaseudultakin. (Aamulehti no 345, 21.12.1939) Monille oli tärkeää päästä perheen luokse maalle edes yhdeksi päiväksi.

”Törkeätä ja ennen kuulumatonta”, pakkopullaa vaiko rakkauden palvelusta? Joulutyön monet kasvot

Tarkastelemallani ajanjaksolla 1910-luvun alusta ja 1930-luvun loppuun suhtautuminen joulun ajan työntekoon koki suuriakin muutoksia. Työaikaa ja työoloja koskeva lainsäädäntö oli itsenäistymistä edeltävinä ja sen jälkeisinä vuosina muutoksen tilassa, ja työläiset muidenkin kuin postinkantajien osalta olivat valmiita puolustamaan oikeuksiaan. Vaikka tiettyjen alojen ammattilaisten työpanosta joulunpyhinä arvostettiin, ”tarpeeton” työ jouluna oli suuresti paheksuttua, kuten seuraavista uutisista käy ilmi:

Töölöönkatu n:o 8 uudisrakennuksella on eräs rappari ollut joulupäiwänä työssä. Tämä näin outo ilmiö synnytti siweellisen suuttumuksen kuohun rakennuksen muussa työwäestössä t. k. 28 pnä kun asia tuli ilmi. (”Ennen kuulumatonta.” Työmies n 301, 29.12.1910)

Törkeätä. Sikäli kuin meille on kerrottu, owat muutamat Järwenpäässä työskentelewät Collinin metsätyöläiset olleet työssä molempina joulupäiwinä. Wieläpä kuuluwat muille kehuneen että hywinpä se työ joulu päiwänä sujuikin. (Keski-Savo no 147, 29.12.1910)

Etenkin lähempänä vuosisadan alkua joulupäivänä työskentely näyttäytyi aikaisille outona ja vääränä, pitkiä perinteitä, uskontoa ja isänmaallisuutta rikkovana tekona. Monet kielteiset kommentit liittyvät myös uutisoitiin bolsevismista ja vieraan kulttuuriaineksen vaaroista, kuten nimimerkki Korwenpoika Tohmajärveltä tuohtuneena kirjoittaa:   

Sosialistinen kiihoitus on täällä täydessä woimassaan, sillä akitaattoreitakin on tullut parittain, jotka täällä Wepsän kulmalla owat jo kuukauden päiwät panneet parastaan. […] Esim. Joulupäiwänä nämä mainitut akutaattorit owat olleet kaiken päiwää halkometsässä töissä. […] Woi teitä, tällä tawoinko te olette lähteneet johdattamaan Suomen suomalaista kansaa, tällä tawoinko tahdotte polkea uskontomme jalkojenne alle? Häwetkää toki, että tulette tänne tuollaista oppianne lewittämään ja eksyttämään uskonnostaan kiinnipitäwää maalaiskansaa. Minä en tiedä, kun en ole mikään lakimies, mitä tällaisesta sabbatin rikkomisesta laki sanoo. Suotawaa olisi, että tällaisista esimerkeistä kansa ottaisi oppiakseen, eikä enää antaisi tuollaisten wiettelijäin wetää itseään nenästä. (Tohmajärwen järwentakaa. Karjalatar no 2, 8.1.1910)

Etenkin 1930-luvulle tultaessa jouluna työskentelevät eri alojen ammattilaiset alkoivat saada lehdissä palstatilaa aiempaa myönteisemmällä tavalla. Joulun työläisistä tuli arjen sankareina, jotka antoivat vakuutensa siitä, että yhteiskunnalle tärkeät toiminnot olivat hyvissä käsissä silloinkin, kun enemmistö vietti rauhallisia pyhiä. Vaikka jouluna työskentely saattoi herkistää yksinäisyyden, surun ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksille, monissa teksteissä korostuu joulutyön merkityksellisyys. Antaminen ja hyvän levittäminen on parhaimmillaan vastavuoroista, ja niinpä myös työntekijöitä haluttiin muistaa ja ilahduttaa eri tavoin, kuten Rautatieläisten Kristillisen Yhdistyksen rouvien järjestämä kahvitarjoilu osoittaa:

Kahtena viime vuonna olemme jouluaatoksi järjestäneet kahvitarjoilun asemalla junamiesten huoneessa työssä oleville oman aseman sekä päivystyshuoneissa yötä oleville rautatieläisille. […] Iloisia ovat olleet kahvinjuojat, mutta ehkä vielä iloisempia ja tyytyväisempiä sen antajat nähdessään, miten pienellä voi aikaansaada iloa ja hyvää mieltä lähimmäisilleen. (R.K.Y. Toijalan Sanomat no 7, 20.2.1937)

Joulua elettiin niin maaseudun pirteissä kuin kaupungeissa kiviseinien sisällä. Tavalla tai toisella joulu saavutti miltei jokaisen sitä viettävän tai silloin töissä ahertavan. Lukuisat lehtikirjoitukset antamisesta ja muistamisesta viestivät ihmisten vilpittömästä pyrkimyksestä siihen, että maassa olisi rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

Kirjoittaja: Asta Sutinen

Lähteet

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot https://digi.kansalliskirjasto.fi/

Aamulehti no 345, 21.12.1939

Helsingin Sanomat no 348, 27.12.1938

Kalajokilaakso no 143, 21.12.1937

Karjalatar no 2, 8.1.1910

Keski-Savo no 147, 29.12.1910

Lieksan Sanomat no 1, 4.1.1938

Pohjolan Sanomat no 295, 23.12.1934

Postimies no 2, 16.1.1913

Postimies no 9, 1.5.1914

Suomen Kuvalehti no 51–52, 16.12.1933

Toijalan Sanomat no 7, 20.2.1937

Työmies n 301, 29.12.1910

Työmies no 295 B, 20.12.1913

Työn Suunta no 87, 28.12.1935

Uudenkaupungin Sanomat no 145, 22.12.1936

Uusi Suomi no 341, 18.12.1934

Vankeinhoito: Suomen vankeinhoitotyöntekijäin äänenkannattaja no 12, 1.1.1921

Digitaaliset lähteet

Helsingin Pääpostitalo https://www.postimuseo.fi/helsingin-paapostitalo/ [luettu 7.12.2024.]

Joulukortit https://www.postimuseo.fi/virtual_exhibitions/joulukortit/ [luettu 7.12.2024.]

”Sentraalisantroista kännykkäkansaan – televiestinnän historia Suomessa tilastojen valossa” https://stat.fi/tup/suomi90/syyskuu.html [luettu  6.12.2014.]

Tutkimuskirjallisuus

Kettunen, Pauli 1999: ”Työsuojelun tieto ja valta.” Teoksessa Parikka, Raimo (Toim.) Suomalaisen työn historiaa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lähteenmäki, Maria 1995: Mahdollisuuksien aika: työläisnaiset ja yhteiskunnan muutos 1910–1930 -luvun Suomessa. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Vuolio, Kaisu 1977: Muuttuva joulu: kansatieteellinen tutkimus. Suomen muinaismuistoyhdistys.