Adventtikalenterimme viimeisessä osassa perehdymme siihen, miltä kissojen joulu on näyttänyt jouluisissa kertomuksissa ja kuvissa 1900-luvun alkupuoliskolla. Kissat ovat olleet ihmisten seuralaisina tuhansia vuosia, ja arkeologisten tutkimusten mukaan niillä on lähes tuhatvuotinen historia työtovereina ja lemmikkeinä myös täälläpäin maailmankolkkaa. Kaikenlaiset eläimet ovat olleet ihmisille tärkeitä jo varhain, ja niitä on haluttu muistaa myös juhlapyhinä, varsinkin jouluisin. Lemmikkien katsottiin kuuluvan osaksi taloutta ja perhettä, josta kertovat muun muassa lukuisat yhteispotretit.

Tontun seuralainen

Sanoma- ja aikakauslehtitekstien ja joulukorttien perusteella kissa oli koiraa useammin tontun kumppani, ehkäpä sen vuoksi, että kissa on mielikuvissa salaperäinen tarkkailija ja hiljainen otus, kuten tonttukin. Molemmat viihtyvät itsekseen, ovat usein yöllä liikkeellä ja näkevät hyvin pimeässä.

Tontut olivat joulutarinoissa hyvää pataa kaikkien eläinten kanssa ja niin myös maatalon lemmikki- tai hiirikissan kanssa. Näillä kahdella eli navetta- ja tupakissoilla oli eronsa suomalaiskissojen historiasta kirjoittaneiden Minna Keinäsen ja Harri Nymanin mukaan. Siinä missä uuninpankolla majailevaa tupakissaa hemmoteltiin ja helliteltiin sisätiloissa, navettakissa oli nimensä mukaan töissä eli poistamassa jyrsijäongelmaa navetasta tai riihestä. Lemmikkikissat yleistyivät myös kaupunkien säätyläiskodeissa 1800-luvulta lähtien viktoriaanisen ja venäläisen hovimuodin sekä talonpoikaisen mallin mukaisesti. Tontuilla oli erikoisosaamista eläinten kanssa kommunikointiin. Kissat ymmärsivät tonttujen puhetta ja välillä ne osasivat puhua itsekin, siten että tonttu ymmärsi niitä.

Tontuilla saattoi olla myös omia kissoja, kuten kuuluisalla Sakari Topeliuksen Turun linnan tontulla. Murri-kissa oli musta ja sillä oli vihreänä hehkuvat silmät, jotka tuottivat valoa tontun kamariin ja aarrekammioon syvällä linnan muurien kätköissä. Kerran viidessäkymmenessä vuodessa aterioivasta Murrista teki erikoisen pitkäikäisyyden lisäksi se, että se oli ollut alun perin ihminen, tontun mukaan ”juoruileva ja ahne akka”. Hän oli jäänyt vangiksi tontun aarrekammioon yrittäessään varastaa tämän kalleudet, ja kun ihmisikä tuli hänellä täyteen, muuttui hän kissaksi. Yli viisisataa vuotta Murri oli uskollisesti palvellut tonttua asumuksen vartijana, valonlähteenä ja ainoana seuralaisena linnan onkaloissa.

Vihreäsilmäinen ja musta kissa oli myös ”Pikku Ragnarin joulu-yö” -nimisessä tarinassa esiintyvällä tontulla. Köyhä ja yksinäinen viulunsoittajapoika hakeutui suojaan kylmää talvisäätä kirkon torniin ja kohtasi siellä tapulitontun ja tämän Kalle-kissan. Poika ryhtyi soittamaan viuluaan ja Kalle tanssahteli innoissaan pojan soiton tahdissa. Tonttu selvitti pojan luonnetta ja todettuaan tämän nöyräksi ja hyväsydämiseksi antoi tälle lahjaksi ilmiömäisen soittotaidon ”viulu soi melkein itsestään”.

Ja vaikka pikku Ragnarista tulikin ylhäinen ja kuuluisa viuluniekka, ei hän milloinkaan unohtanut viedä jouluna kellotapulin tontulle ja kissalle suurta makeata joulutorttua. (Pikku Ragnarin joulu-yö. Joulupukki 1928, nro 3.)

”Furubergin tontun kummilapsi” -nimisessä tarinassa vuodelta 1924 kerrottiin tontusta, jonka ystävä oli musta ja vihreäsilmäinen kissa, joka tiesi kaiken, mitä talossa tapahtui. Kissa uskoutui tontulle tämän kummilapsen kaltoinkohtelusta, josta tonttu kiukkuuntui ja kosti pahalle äitipuolelle eksyttämällä tämän syvälle talviseen metsään. Kiltti tyttölapsi halusi kuitenkin auttaa äitipuolta ja tonttu suostui vastentahtoisesti pelastamaan naisen pulasta. Tarinan lopussa vanha musta kissa istui takan ääressä nuolemassa mietteliäänä tassujaan, kun äitipuoli ehdotti tytölle, että tämä veisi kulhollisen puuroa tontulle, joka kuulemma ansaitsi sen. ”Miau”, sanoi kissa.

Mustat ja vihreäsilmäiset kissat kytkeytyivät vanhaan kirkolliseen uskomukseen siitä, että tällaiset kissat olivat pakanallisia ja paholaisen tai noidan apureita. Koska tontut olivat pakanallista ja yliluonnollista alkuperää nekin, niiden kumppaneiksi sopivat hyvin tällaiset maagisina nähdyt kissat.

Rauha maassa

Yleinen teema eläimistä kertovissa joulusaduissa ja -lauluissa tuntuu olevan, että jouluna toistensa perivihollisetkin voivat olla sovussa. Kaikille tutussa Nisse-polkassa mustit, mirrit ja hiiret ovat sulassa sovussa tonttujen keittämällä joulupuurolla. Ehkä hyvä ateria tosiaan esti saaliiksi joutumisen, kuten ”On joulu nyt jokaisella” -runossa vihjattiin:

Niin ääneti hissuksissa
päällä pahnojen pehmoisten, vain hiljaa hyrrää kissa, ja joulu on joulullen.
Ja heilläkin joulupuuro se herkkuisa edessä on.
Mikä piipitti? — Kissa on kuuro, kun joulu nyt hiirtenkin on.
(On joulu nyt jokaisella. Koitto: Opettajayhdistyksen terveys ja raittius julkaisema, 1931, nro 7–8)

Helga Nuorpuun sota-aikana 1942 julkaistussa tarinassa hiiri luotti täysin rinnoin joulurauhan lupaukseen, kun korttiruoan varassa eläneen talon kissa tuli vierailulle varakkaamman naapurin kellariin. Herkullista juustoa nakertamassa ollut hiiri kutsui kissimirrin kanssaan aterioimaan, mutta kissa epäröi ja luimisteli outoa, kissaa pelkäämätöntä hiirtä: ”Kyllä tuo hiiri varmasti oli jollakin tavoin sekapäinen. Ei taitaisi olla terveellistäkään järkevän kissan tappaa tuollaista hupsua hiirtä ja syödä se sitten. Täytyi ensin hieman katsastella tuota hiirosta ennenkuin iski siihen kyntensä”, ajatteli kissa. Kun hiiri nauraa tirskui ja usutti edelleen maistamaan harvinaista herkkupalaa, kissaa alkoi suututtaa hiiren pöyhkeys ja sen teki mieli tappaa hiiri. Ennen sitä se halusi kuitenkin tietää, mikä hiirtä niin kovasti huvitti:

Vihdoin ja viimein hiiri lopetti naurunsa mutta katseli Mirriä edelleenkin nauruvälkkeisin silmin sanoessaan: ”Nythän on jouluaatto, jouluilta, ja silloin ei kukaan tee pahaa toiselle. Ei edes kissa hiirelle.” Jouluilta! Nyt Mirrikin muisti, että oli jouluilta, hyvän tahdon ilta. Silloin ei tosiaankaan kukaan halua pahaa toiselle. Mirri alkoi terävine hampaineen nakertaa juustonkuorta, nuoleskella sitä ja virkkoi hiirelle pitkät viikset innosta vavisten: ”Hyvää joulua sitten vaan!” ”Hyvää joulua”, sanoi hiiri ja karrutti iloissaan juustonkuorta. (Hiiri vain nauroi. Länsi-Savo 22.12.1942, nro 146.)

Jos ateria puuttui, saattoi käydä kuten ”Mirrin jouluaamukertomuksessa”, jossa talon kissa oli ihaillut ihmisten tapaa juhlia joulua, käydä kirkossa, availla lahjoja ja syödä hyvin. Mäkelän Mirri ehdottikin muille kulmakunnan kissoille, että otettaisiin ihmisistä mallia ja järjestettäisiin oma laulujuhla kanalassa, josta ensin ajettaisiin kanat pois tieltä. Tuumasta ryhdyttiin toimeen ja kissat saapuivat kanalaan laulukirjojen kanssa. Suunnitelma meni kuitenkin pieleen heti alkumetreillä, kun Mirri ei malttanut itselleen mitään ja päätyi tappamaan rotan. Kuorokirjat lensivät, kun kaikki kissat halusivat päästä osallisiksi saaliista. Itseensä pettynyt Mirri totesi: 

– Parasta on, että jokainen menee kotiinsa. Me emme osaa pitää joulua niinkuin ihmiset pitävät. Eikä meistä ikinä ihmisiä tulekkaan. Olkaamme siis kissoja ja tyytykäämme siihen mitä Jumala on meille suonut. Minä tunnen heikkouteni, kun en voinut kanoille ja rotallekaan antaa edes joulurauhaa. Ei meistä ole hartaushetken pitäjiksi.
— Nau nau, ei ei, säestivät toiset.
— Saatte mennä. Hauskaa joulua! sanoi Mirri ja poistui kiiveten uunille häpeämään turhaa puuhaansa. (Lasten ystävä 1909, nro 12)

Entäpä kissan veriviholliset koirat sitten? Anni Swanin kirjoittamassa tarinassa ”Jurrin ja Mirrin joulu” kerrottiin kissaperheen idyllisestä jouluaatosta, jota saapui häiritsemään kutsumaton vieras. Musta Raiku-koira kopisteli taloon vilpittömin mielin ja rauhaa hieroen tarjoten mukanaan ollutta lihaa ja maitoa. Hän kaipasi muiden eläinten seuraa, koska olihan ihminen ”sentään eri maata kuin me eläimet”. Kissavanhemmat eivät suhtautuneet yllätysvieraaseen ilolla, mutta punnitsivat asian eri puolia ja totesivat, että toihan Raiku syötävää ja olihan nyt kuitenkin jouluaatto, jolloin ei sopinut riidellä. Äitikissa Jurri virkkoi:

— Ka kun tulit, paina puuta ja ole kuin kotonasi.
Raiku heittäytyi mielissään takan ääreen. Mirri tarjosi tupakkaa ja sanoi:
— Mitäpäs niistä vanhoista vihoista. Ollaan ystävät ainakin tänä iltana.
Ja niin vietettiin se jouluaatto sulassa sovinnossa koiran ja kissojen kesken.
(Jurrin ja Mirrin joulu. Sirkka: nuorten toveri 1930, nro Sirkan Joulu.)

Makkaraa, kumipalloja ja leikkihiiriä

Kissoja, kuten muitakin eläimiä on muistettu jouluisin herkuilla, mutta joululahjojen antaminen on ollut harvinaisempaa ennen viime vuosikymmeniä. Einari Vuorisen kirjoittamassa pikkutarinassa 1935 Mirriä hemmotellaan harvinaislaatuisesti, kun se saa paistin lapsilta ja oman lahjan joulupukilta:

Mirri kuusen luona loikoo, eivät sitä huolet paina; jäseniään verkkaan oikoo, niinkuin kissan tapa aina. Nytpä Mirri alkaa pestä, taitaa tulla vieras tieltä; jo kuuluu kolinaa eteisestä, ovi aukee… kuka sieltä…? Pukkihan vain valkoparta pussiansa sisään kantaa. Pikku Liisa, älä karta, pukki sulle lahjat antaa! Mirrikin saa lahjan oman, vuoteen, missä levätä saa jälkeen leikin vallattoman. Lapsilla on hauskaa, hauskaa. Mirri pukkia ei pelkää, vallaton, vain peuhaa vähän pukki silittävi selkää. Valmistautuu lähtemähän.
Esko Mirrin sänkyyn laittaa, ruokaa tarjotahan vielä, ”Mirri kulta, kaipa maittaa: älä, pikku kissi, kiellä…” (Mirrin joulu. Sirkka: nuorten toveri 1935, nro 2.)

Vuonna 1938 Kansan Joulu -lehdessä ”Kerttu-Liisan” kerrottiin pyytäneen pukilta lahjaa erityisesti Mirrille. Ohjeet olivat tarkat:

Se ei tahdo kaulaan rusettia. Minä koitin kerran laittaa rusetin, mutta se repi sen pois. Niin älä tuo Mirrille rusettia. Tuo minulle itselle toinen rusetti punanen ja toinen rusetti sininen. Mutta Mirrille tuo makkaraa. Se ei saa olla sipuli-makkaraa. Jota Mirri ei syö. Mutta tavallista makkaraa syö. Kirjoita päälle vaan että ”Mirrille”, minä kyllä sille luen ja aukasen paketin, Jos muuta vielä tahdot tuoda. Niin tuo Mirrille lankakerä, että Mirri saa riepottaa. Mirri tykkää paremmin harmaasta kerästä. Äiti on vihanen, jos ottaa kerän hänen koristaan. Minä laitan sinulle tässä Mirrin kuvan, että tunnet sitten Mirrin. Sisko otti Mirristä kuvan, Mirri on minun oma kissani. (Älä unohda mirriäkään, pukki! Kansan joulu 1938)

Muutama vuosikymmen myöhemmin Helsingin Sanomiin kirjoitti lapsi, joka kertoi kauniisti edesmenneestä mustavalkoisesta Mikki-kissastaan, joka sai joululahjaksi ”kumipallon, leikkihiiren, -koiran ja -linnun”, joita kissa sitten osasi käännellä eri asentoihin. Lemmikeille oli jo olemassa omia lelujaan, mutta vasta 1970-luvulta lähtien sanomalehdissä alkoi näkyä joulun alla enemmän mainoksia lemmikkieläimille ostettavista lahjoista.

Satu Sorvali

Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran blogitoimittaja

Lähteet

Painettu kirjallisuus:

Keinänen Minna & Nyman Harri. Kissojen Suomi. Katit historian poluilla. SKS 2012.

Topelius, Sakari. Topeliuksen kauneimmat sadut. Kokoelma. Suom. Sirkka Rapola. Otava 1977.

Kansalliskirjaston Digitaaliset sanoma- ja aikakauslehdet

Mirrin jouluaamu. Lasten ystävä 1909, nro 12. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/950923?page=6

Furubergatomtens gudbarn. Glad jul 1924. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1355388?page=11

Pikku Ragnarin joulu-yö. Joulupukki 1928, nro 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1354618?page=24

Jurrin ja Mirrin joulu. Sirkka: nuorten toveri 1930, nro Sirkan Joulu. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/941316?page=11

On joulu nyt jokaisella. Koitto: Opettajayhdistyksen terveys ja raittius julkaisema 1931, nro 7–8. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/885980?page=16

Mirrin joulu. Sirkka: nuorten toveri 1935, nro 2. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/971186?page=11

Hiiri vain nauroi. Länsi-Savo 22.12.1942, nro 146.

Olen kissahullu. Helsingin Sanomat 10.11.1962, nro 304.

Älä unohda mirriäkään, pukki! Kansan joulu 1938. https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1415925?page=37

Kuvat

Finna.fi-palvelu

Lapset! Nouskaapas ylös, sillä joulu on jo kauan ollut valveilla!
Vanhimmat veljet valjastavat kiireellä hevoset; kirkkoreet ahdetaan täyteen väkeä. Lumi narisee reen jalasten alla, kun hevonen nykäisee reen liikkeelle; selän taa jää koti loistavine lamppuineen; maantieltä kuuluu aisakellojen ja kulkusten helinä ja raskaiden lumitönkköjen painamilla lepänoksilla hypähtelevät tiaiset ja varpuset. Kuu paistaa tähtikirkkaalla taivaalla: sen keltainen valo vilahtelee lumimetsän lumoporttien läpi, loihtien metsän täyteen ihmeellisiä olentoja, joilla jokaisella on yllään valkea vaippa, tuhansia timanttia tämän laskoksissa sekä joulukynttilä kädessä.
Mennään joulukirkkoon. Hevoset nousevat kukkuloille ja laskeutuvat taas myötä-mäkeä. Silmissä vilahtelevat valot, joita on asetettu talojen tienpuolisiin ikkunoihin. (Valo: Kansakouluväen juhlakirja No 1. 1.12.1918)

Aamuöinen rekimatka joulukirkkoon lämpimien vällyjen alla aisakellojen helkätessä on piirtynyt niin joululaulujen, postikorttien kuin joululehtienkin (kuvat 1 ja 2) kuvastoon menneiden aikojen joulusta. Yllä olevassa Joulu-nimisen tekstin sitaatissa kirjoittaja muistelee kaiholla lapsuutensa joulua ja sitä juhlan tuntua, jonka lapset saivat jouluyönä kokea, kun äiti oli jo keittänyt kahvin ja isä patisteli lapsia laittautumaan valmiiksi kirkkoon lähtöä varten. Kirjoituksesta välittyy kuva kirkkomatkasta monia aisteja herättelevänä, myöhemmin muistoina palautuvana voimakkaana kokemuksena, jossa kellojen kilinä yhdistyy narisevaan pakkaslumeen ja kuunvalossa timantteina välkkyvä hanki valaisee tienoota talojen ikkunoista loistavien valojen kanssa.

Adventtikalenterin kolmannessa eläinteemaisessa luukussa kurkistamme, miltä näytti hevosten joulu Kansalliskirjaston digitoitujen sanomalehtiaineistojen valossa noin sata vuotta sitten, tarkemmin rajattuna 1910- ja 1920-luvuilla. Monissa aikakauden mielipideteksteissä, muistelmissa, novelleissa ja kansanperinnettä esittelevissä teksteissä hevonen miellettiin kiinteäksi osaksi perinteistä menneen ajan joulua. Vastaavasti hevosen rooli joulunvietossa koettiin katoavaksi kansanperinteeksi, joka oli vähitellen hiipumassa autoistumisen ja modernin elämäntavan myötä. Toki vielä sata vuotta sitten hevonen oli etenkin maaseudulla osa arkipäiväistä elämää ja työntekoa, ja se myös kirjaimellisesti toi joulun kotiin kuusenhakureissuilla tai kyyditessä talonväkeä kirkkoon varhain jouluaamuna. Ahkeraa työjuhtaa ja perheenjäsentä tuli myös muistaa vuoden suurimpana juhlana.

Hevonen – perheenjäsen ja jouluntuoja  

Entisaikojen jouluihin valmistauduttiin huolella ja pitkään, ja työtä riitti kaikille kynnelle kykeneville. Lumiseen aikaan hevonen ja reki tarjosivat oivallisen kulkupelin pidemmillekin taipaleille, ja hevosella kuljetettiin kuormia, jotka olisivat käyneet ihmisvoimille liian raskaiksi. Joulun aikaan hevonen saatettiin valjastaa ostosmatkalle (kuva 3), ja useissa muisteluteksteissä toistuu myös, miten etenkin lapsille hevosen kanssa tehty kuusenhakureissu oli jännittävä osa juhlaan valmistautumista. Usean viikon odottelun jälkeen hetki vihdoin koitti, kuten nimimerkki T-la:n laatimassa Joulumuistossa, jossa Pekka-poika pääsee odotetulle kuusenhakureissulle isän ja Virma-hevosen kanssa pienempien sisarusten jäädessä kotiin auttamaan äitiä jouluvalmisteluissa.

Mutta kuluipa viimein nuo kolme odotuksen viikkoakin. Yhtä riemuisan yllätettyjä kuin ensimmäisenä lumiaamunakin olivat sisarukset jouluaaton aamuna, kun isän ääni heidät herätti. »No, Pekka, ylös ja saappaat jalkaan! Virma jo portilla odottelee joulukuusen hakuun valmiina.» Ja iloisena pyrähti sängyistä pörrötukkaiset pienokaiset. Olihan toki nähtävä isän ja Pekan juhlallinen lähtö. Isä näyttikin aina jouluaattona — muuten niin harvasanainen ja jörö — ikäänkuin hellemmältä ja läheisemmältä. Oikein pikku sydämissä kiersi, kun hän veti Pekan polvelleen, tiukensi Virman ohjaksia ja naurussa suin viittoili hyvästiksi. (Nuorten toveri, No 12. 1.1.1922)

Vastaavasti Ensio Aavan kirjoittamassa tekstissä Hoivalan Joosun joulukirkkomatka kuvataan seikkaperäisesti hurjaksi kilpa-ajoksi äitynyttä kotimatkaa joulukirkosta, jossa mittaa toisistaan ottivat Hoivalan Helmin isän Poju-hevonen ja naapurin Alatalon Ruuna. Nopeimman hevosen kunniatehtävänä oli tuoda joulu kotiin kirkkomatkalta, ja naapureiden ja kyläläisten kesken käytiin usein ankaraa mittelöä voitosta. Vaikka Hoivalan isäntää kuvattiinkin tarkaksi ja hevostaan kohtaan myötätuntoiseksi mieheksi, antoi joulu erityisluvan kilpailulle, jossa ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut. Matkan aikana kilpaan yhtyivät myös tienoon muu kotiin palaava kirkkokansa rekineen ja hevosineen. Ankaran kisan tuoksinassa joukkoon mukaan liittyneen Törmälän isännän reki kaatui nurin, heittäen rotkoon Törmälän emännän peitteineen ja heinineen. Läkähdyttävän matkan päätteeksi kotiin päästiin sentään suuremmitta vahingoitta:

Saavuttuamme kotiin tuli äiti portailla meitä vastaan ja kysyi, oliko tullut kylmä. Isä vastasi naurussa suin; »Vai vielä tässä kylmä joutaa tulemaan, kun joulu on!»
»Ahaa», nauroi äitini, »nytpä ymmärrän. Te olette taasen koetelleet hevosianne. Voi, voi kun sinuakin, Joosu vielä lapsettaa, vanhaa miestä», nuhteli äiti lempeästi. Isä hymyili vain taputtaen Pojuaan lanteille. »Olet sinä oiva menijä, Pojuseni; taas toit joulun kotiin, nyt saisit tulla vaikka samaan pöytään syömään.» (Joulupukki No 2, 1.12.1917)

Kahdessa yllä olevassa, nuorelle lukijakunnalle suunnatussa kirjoituksessa joulu näyttäytyy muistelun ja fiktion valossa erityisenä juhlapyhänä, jolloin muutoin kiireen ja työn rasittamat vanhemmatkin muuttuivat ainakin hetken ajaksi lempeämmiksi. Myös hevoset saivat osansa hellyydestä ja hyväntahtoisuudesta ruoan ja kauniiden sanojen muodossa, kuten tässä aattoillan tunnelmallisessa kuvauksessa:

Isännän on kuitenkin huolehdittava siitä, että hevosille riittää pureskelemista jouluyöksi. Hän siis pistäytyy talliin, taputtelee ruunaa, sivelee tamman harjaa, sanoo jonkun kauniin sanan nuorelle, levottomasti liikehtelevälle varsalle ja nousee luhtiin pudottamaan heinää jokaisen eteen… (”Jouluviikko maalaiskylässä.”, Karjala No 354, 23.12.1925)

Jouluna hyvin söivät ja joivat kaikki, niin ihmiset kuin eläimetkin. Hevosille annettiin jouluolutta ja jopa viinalla terästettyä kauraa, jotta ne sitten jouluaamun kilpa-ajossa olisivat parhaassa mahdollisessa terässä. (E. Vihervaara: ”Joulunvietosta Länsi-Suomessa.” Kotiseutu: Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja. No 12. 15.12.1914) Hämäläisistä vanhoista joulunviettotavoista kerrottiin, että jouluaaton ruokapöydässä nuoret kisailivat siitä, kuka ennättäisi ensimmäisenä antamaan eläimille ruokaa – miehet lehmille ja naiset hevosille – samalla lausuen: ”Nyt on joulu lehmäseni, tee lehmistä vasikoita.” Hevosilta toivottiin orivarsaa.  Tulevaa joulukirkkomatkaa varten hevosia ruokittiin kauroilla, mutta myös väkevällä sahdilla ja viinallakin, jotta juoksu kulkisi kirkonmenojen jälkeen lujaa ja voitokkaaksi – jokainenhan tahtoi kiiruhtaa perille ensimmäisenä tuodakseen joulun kotiin. (”Entisajan joulunviettotavoista Hämeessä.” Ruovedeltä Aamulehdelle kerännyt V.S. Aamulehti N0 299, 24.12.1922) Kansatieteilijä ja historiantutkija Kustaa Vilkunan mukaan tässä vanhoilta ajoilta periytyvässä jouluaamun kilpa-ajossa ei niinkään näyttänyt olleen motiivina voittajan kunnia ja hevosen maine, vaan ennen kaikkea uskomus siitä, että joulukirkosta ensimmäisenä kyläänsä ehtinyt mies olisi myös ensimmäinen heinäniityillä, viljapellolla ja kaikissa muissakin töissään. (Kustaa Vilkuna: Vanhojen suomalaisten kolmiviikkoinen joulu. Suomen Sosialidemokraatti No 1. 1.1.1929) Tulevan vuoden hyvinvointiin ja tilan vaurauteen liittyvä uskomus eli sanomalehtiaineistojen mukaan vielä pitkälle 1900-luvulle tultaessa, vaikka sitä alettiinkin vähitellen tarkastella myös kriittisin silmin.

Tapaninpäivän riemua ja perinteitä – Jouluvalko ilosanan tuojana

Menneen ajan jouluun kuului kiireen ja työnteon keskeyttävä hiljentyminen juhlan kristillisen sanoman äärelle. Joulupäivää vietettiin vain oman väen kesken, mutta Tapaninpäivänä oli soveliasta lähteä taas ihmisten ilmoille. Kirkossa käymisen jälkeen niin vanhat kuin nuoretkin saattoivat lähteä kylälle rekiajelulle aisakellojen kilkatuksen lisätessä tunnelmaa. (”Entisajan joulunviettotavoista Hämeessä.” Ruovedeltä Aamulehdelle kerännyt V.S. Aamulehti N0 299, 24.12.1922)

Hevosella oli oma roolinsa myös eräässä Tapaninpäivän kiertelyperinteeseen kuuluneessa, Jouluvalkon nimellä kutsutussa ohjelmanumerossa, joka tunnettiin suppealla alueella Lounais-Hämeessä. Kansankulttuuria tutkinut sosiologi ja historioitsija Esko Aaltonen esitteli kirjoituksessaan ”Vanhoja tammelalaisia joululeikkejä” kansantietouden kerääjien matkaa Tammelaan, jossa yhdessä vanhemman sukupolven kanssa järjestettiin näytös entisajan joululeikeistä. Tilaisuutta varten sisustettiin Luukaan Säterin tyhjillään oleva pirtti joulupirtiksi tuomalla lattialle olkia, peittämällä osa seinästä ja katosta päreillä ja täyttämään joulupöytä asiaankuuluvasti. Sisällä pirtissä ja osaksi sen pihapiirissä esitettiin vanhoja joululeikkejä, joita suuri yleisö oli tullut katsomaan.  Tilaisuudesta otettiin valokuvia. (Forssan lehden joululehti, 1.12.1928)

Jouluvalko oli puusta ja valkoisesta kankaasta rakennettu hevoshahmo, jonka ratsastajan omat jalat toimivat hevosen jalkoina ja päässä oleva naamari petti usein ratsastajan henkilöllisyyden. Valko kierteli joulu- tai tapaninpäivän iltana lounaishämäläisissä kylissä kertomassa sanomaa vapahtajan syntymästä, ja palkaksi tästä hevoselle tuli tarjota viinaryyppy. Varsin pienelle alueelle Suomessa sijoittuvalla jouluvalkoperinteelle löytyy vastineensa ainakin Euroopasta, Puolan ja Pommerin alueelta. Vaikka perinteen alkuperää ei tunneta, hevoshahmon on uskottu esikristilliseen tapaan tuottavan hyvää onnea. (https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Jouluvalko) Aaltosen kirjoituksen ilmestymisen aikoihin 1920-luvun lopulla jouluvalkosta ja muista esitellyistä joululeikeistä puhutaan katoavana kansanperinteenä, joihin nuoremmalla sukupolvella ei välttämättä ole enää kosketusta. Näytösluonteisella tapahtumalla ja sen taltioimisella kuvina oli pedagoginen, tietoa eteenpäin välittävä tehtävä, jota Aaltonen kuvaa seuraavasti: ”Valkon ja pukin ilmaantuminen yhtäkkiä esim. koululaisten joulujuhlaan, pikkujoulun viettävien keskuuteen tai joulun jäikeispäivinä mihin tahansa, missä väkeä on koolla, tuottaa sellaista iloa, ettei sitä hevin voi millään muulla korvata. Siten nuori polvi säilyttäisi näitä ’ kansanomaisia joulunviettotapoja tulevillekin sukupolville.”

Kuvat itsessään ovat kiehtovia jo siksi, että niissä tarkoituksellisesti esitetään jouluperinnettä. Ne ovat tietoisen lavastettuja, kesällä otettuja kuvia, joissa kevyisiin mekkoihin, polvihousuihin ja vuodenaikaan sopiviin ohuisiin pukuihin sonnustautunut yleisö ei niinkään poseeraa kameralle, vaan ilmehtii eläytyessään ohjelmanumeroon. Kuvissa valko karauttaa ensin ulos pirtistä pihamaalle (kuva 4), sitten seisoo nurmella yleisön hämmästeltävänä (kuvat 5 ja 6). Valkon ”ratsastajan” erikoisesti taipuva vartalo selittyy oljilla täytetyistä housuista, jotka roikkuvat hevosen rungon päällä.

”Wanhurskas armahtaa juhtaansa, mutta jumalattoman sydän on armoton” – hevoset ja eläinsuojeluaate

Kuvista ja kertomuksista välittyvä idyllinen kuva jouluisista kirkkomatkoista ja tapaninajeluista vällyjen alla lumisten peltojen keskellä ei aikalaisnäkemysten mukaan ollut kiiltokuvamaisen puhtoinen. Railakkaat joulukirkko- ja tapaninajelut, joissa miestä väkevämpää nauttineet isännät ja nuorukaiset kiisivät pitkin tienoita niin ikään terästetyillä oljilla piristettyjen hevosten vetäminä, nostattivat yhä enenevässä määrin kriittisiä äänenpainoja.

Savon Sanomien yleisönosastokirjoituksessa suonenjokelainen ”Eläintenystävä” paheksuu kilpa-ajoa, josta: ”… on ollut useasti ikäwät seuraukset jalkamiesten yliajamisen y. m. muodossa. Ei sillä hywä että hywää kyytiä mennään, waan pitää eläinparkaa piiskan lyönneillä kannustaa yhä hurjempaan laukkaan.” (Savon Sanomat No 4, 12.1.1912) ”Eläintenystävä” ei ollut kannassaan ainoa, vaan samanlaisia äänenpainoja alettiin kuulla ympäri Suomea. Maaseutukirjeessä nimimerkki Tuitui kirjoittaa miten: ”… Ihminen, luomakunman herra, hewosten herra on aina saanut tänä „rauhan juhlana” walloillensa säälimättömyyttä todistamat halut. Ne halut owat: kowasti ajaminen kirkkotiellä ja siitä johtuwa hewosten rääkkäys. Pitkät, usein kymmeniä kilometriä kuljettawat matkat on kirkolle mennessä woitettawa; ja sillä matkalla on myös woitettawa naapurin hewonen, tai toisen kylän isännän hewonen. Ihmiset tahtowat olla hewosinensa aina toinen toisensa edellä, puhumattakaan joulu-aamusta, jolloin kilpailu kuuluu hurjistuneisiin ikiwanhoihin tapoihin. Kilpa-ajoradalla ajetaan mahdollisimman terweillä hewosilla lyhyitä matkoja, sekä mahdollisimman kewyeillä ajopeleillä. Kirkkotiellä sitäwastoin ajetaan wälittämättä hewosten kykenewäisyydestä, reen mukawuudesta sekä siitä, jos reessä olisi waikka puolisen tusinaa miehiä tai naisia. Kaikki tämä tapahtuu joulun huumauksessa, suuren juhlan „kunniaksi”.  (Työ No 1, 2.1.1913) Kilpa-ajelua vastustettiin osittain sen aiheuttaman yleisen vaaran ja onnettomuusriskien vuoksi, mutta yhä enemmän myös hevosille aiheutuneen, ihmisten itsekeskeisyydestä johtuneen tarpeettoman kärsimyksen takia. Ylenmääräinen ryypiskely ja rehvastelu ei monenkaan kriitikon mielestä kuulunut kristillisen arvokkaan juhlan henkeen. Vaikka paheksuntaa herätti ylipäätään joulun maallistuminen ja nuorisoa houkuttavat epäilyttävät viihteelliset ohjelmanumerot, haluttiin myös muistuttaa hevosten kokemasta vääryydestä:

”… Mutta jo ensimmäisen joulupäivän iltana, puhumattakaan sitten Tapanin päivästä, alkaa yhä selvemmin jakaantua joukot eri harrastusten ympärille joulu-iloa etsimään. Suurin osa nuorisoa, mutta paljon vanhempaakin väkeä ohjaa polkunsa kevytmielisiin iloihin ja julkijumalattomiin seuroihin, missä usein korttipeli ja juomingit, sekä tanssit, naamiaiset ja elävienkuvien ala-arvoiset kummitukset, tahi yksityisten kotien pikku-piirissä rietas riemu ja ilveily on vallalla. … Tuhannet hevoset maaseudulla ovat joulun pyhinä ajossa kevytmielisten matkojen vuoksi nuorilla pojilla, jotka ajavat kylästä kylään tanssipaikkoja hakemaan ja iltamia etsimään. Näistä toiset ajattelemattomuudessa, toiset taas päihtyneinä kohtelevat armottomasti hevosiaan, ja sitten kuumaksi ajettuna saavat hevoset seista tanssitalojen edustalla yökaudet, vilusta väristen, ja saavat tämän johdosta vakavia sisäisiä vammoja, joiden seurauksista kärsivät koko loppuikänsä.” (”Miten aijot viettää joulujuhlasi?” Nimim. A. H:nen, Nuorten toivo No 11–12, 1.11.1928)

Nostalginen muistelu vuosisadan alun kirkkomatkoista oli tavanomaista 1920-luvun loppupuolen teksteissä, joissa jo hieman haikeana tuumailtiin, mahtoiko hevosen hylkääminen ja kehnonlainen kohtelu olla ”pentsiiniaikauden” tulosta. (”Jouluaattoilta ja joulukirkkomatkoilta vanhaan hyvään aikaan.” Vaasa No 299, 24.12.1928) Menneisyyteen suuntautuva katse oli usein täynnä ajan kultaamia muistoja ja haikeaa toivetta lapsuuden joulujen paluusta. Perinteitä kuitenkin myös kyseenalaistettiin nostamalla esiin epäkohtia eläinten kärsimyksistä – ja etenkin perinteen varjolla tapahtuvia ylilyöntejä, joilla oikeutettiin tavanomaiset käytösnormit rikkovaa käytöstä. Yhä vahvemmat äänenpainot vetosivat ihmisen sääliin ja velvollisuuteen suojella heikommassa asemassa olevia eläimiä:

”Jouluna kannetaan ruokakoreja nälkäisille, vaatekääröjä viluisille, lohdun sanoja suodaan murheisena värjöttävälle, ja ilo, joka siten tulee toisten osaksi, valaisee ja lämmittää samalla antajan sydäntä. Eläinkunta ei voi valittaa vaivaansa, se ei saavu avun pyynnöllä luoksesi, se vain odottaa. Se toivoo, että ”luomakunnan herralla” on selvillä velvollisuutensa «alamaisiaan” kohtaan.” (Eläinten ystävä: Suomen eläinsuojeluyhdistyksen äänenkannattaja No 12, 1.12.1913)

Vaikka keskusteluissa usein vedottiin kristilliseen moraaliin ja myötätuntoon, eläinten oikeuksien puolesta alettiin puhua myös järjestäytyneemmin. Suomen eläinsuojeluyhdistys SEY perustettiin vuonna 1901 vastustamaan vivisektiota eli eläinten elävältä leikkaamista tieteen nimissä, parantamaan kotieläinten asemaa ja suojelemaan pikkulintuja. Suomen ensimmäinen eläinsuojelulaki säädettiin vuonna 1934, mutta jo varhaisina vuosinaan yhdistys tarjosi valistusta, neuvontaa ja eläinsuojeluvalvontaa. (https://sey.fi) Sen äänenkannattajaksi perustettiin vuonna 1907 Eläinten ystävä -lehti, jonka sivuilta myös yllä oleva lainaus on. Konkreettiseksi parannusehdotukseksi hevosten olojen helpottamiseen väläytettiin hevostallien rakennuttamista kirkkojen yhteyteen niin Eläinten ystävässä (No 1, 1.1.1916) kuin muissakin julkaisuissa: ”On warmaa, että niiden enemmistö mykällä kielellään on soimannut armottomia isäntiään, jotka jättiwät ne seisomaan lähes neljänkymmenen asteen pakkaseen ilman tuulen tai pakkasen suojaa, antautuakseen itse juhlatunnelmaan. Kuitenkin woitaisiin hewosten kohtaloa liewittää hywin paljon ja wähäisillä kustannuksilla, jos seurakuntalaiset kirkkojensa läheisyyteen rakennuttaisiwat kirkkotalleja, joihin hewoset wiedään siksi aikaa kuin wäki on kirkossa.” (Uusimaa No 13, 2.2.1916) Hevosten hädästä oli tullut yksilöllisen tunnontuskan sijaan yhteinen ja yhteisöllinen asia.

Lopuksi

Harvalla nykypäivän ihmisellä on omakohtaista kokemusta rekiajeluista tai jo kauan ennen päivän sarastusta alkavasta matkasta joulukirkkoon. Kuvaukset joulukirkkomatkoista kuitenkin kutkuttavat nykylukijankin aisteja kilisevine kelloineen, ratisevine pakkaslumineen ja pimeyden keskellä loistavine kynttilöineen. Kokijoilleen kirkkomatkat ovat olleet mieleenpainuvia, ja niitä on jälkikäteen muisteltu kauniisti – etenkin lapsuusmuistoissa korostuu kokemus vanhempien läheisyydestä ja siitä, miten raavaat miehetkin heltyivät puhelemaan kauniisti hevosille ja perheen muille eläimille. Kuusenhaku hevosella ja tapaninajelut kohottivat myös kokijansa arjen yläpuolelle: joulu ylipäänsä toi odotetun katkon raskaan työnteon ja pimeän vuodenajan keskelle, ja monet kokemukset kietoutuvat hevosen läsnäoloon. Hevoset, joulukuuset ja reet toistuvat joululaulujen ikisuosikeissa ja välittyvät joulukorttien kuvastossa vuosikymmenestä toiseen.

Idyllisen kuvaston kääntöpuolella nähtiin joulupyhien kilpa-ajojen lieveilmiöitä, jotka saivat kyseenalaistamaan vanhoja perinteitä ja uskomuksia eläinten ja yleisen järjestyksen hyväksi. Kaikilla ei toki hevosta muutenkaan ollut. Lyhyemmät kirkkomatkat taitettiin jalan, ja ilman hevosta olevat pitkämatkalaiset saivat ihmetellä joulukirkkoon viilettävää rekiletkaa vain torppiensa ikkunaruuduista. Oma hevonen – vaikkakin puinen sellainen – oli silti monen lapsen mielessä hartaana joululahjatoiveena. Pukin konttiin päätyikin monenlaisia saajansa ylpeäksi tehneitä, kauppapuodista hankittuja tai oman pirtin hämärissä nikkaroituja ratsuja, jotka toivat saajalleen iloa pitkäksi aikaa (kuva 7). Pyrkimys hyväntahtoisuuteen ja myötätuntoon niin kanssakulkijoita kuin eläinystäviäkin kohtaan oli ja on monelle se suurin lahja, jonka jouluna voi antaa ja saada.

Asta Sutinen

Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen ja Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija

Lähteet:

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot https://digi.kansalliskirjasto.fi/

Aamulehti No 299, 24.12.1922

Eläinten ystävä: Suomen eläinsuojeluyhdistyksen äänenkannattaja No 12, 1.12.1913; No 1, 1.1.1916

Forssan lehden joululehti, 1.12.1928

Karjala No 354, 23.12.1925

Kotiseutu: Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja. No 12. 15.12.1914

Nuorten toivo No 11–12, 1.11.1928

Nuorten toveri, No 12. 1.1.1922

Savon Sanomat No 4, 12.1.1912

Suomen Sosialidemokraatti No 1. 1.1.1929

Työ No 1, 2.1.1913

Vaasa No 299, 24.12.1928

Valo: Kansakouluväen juhlakirja No 1. 1.12.1918

Uusimaa No 13, 2.2.1916

Muut lähteet:

Nirkko, Juha ja Vento, Urpo (toim.): Joulu joutui. Juhlatietoa, kuvia ja kertomuksia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki, 1994.

https://sey.fi/sey/tarinamme/
https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Jouluvalko

Vuonna 1853 Zacharias Topeliuksen perhe vietti joulua kotona Helsingissä. Esikoistytär Aina oli 7-vuotias, ja Emilie Topelius odotti perheen kolmatta lasta. Ainan pikkuveli Michael oli kuollut vuonna 1850 vain 2-vuotiaana. Topeliuksen perheen luona asui lisäksi Emilien kaksi nuorempaa veljeä, Ludvig ja Julius. Toisena joulupäivänä Zacharias Topelius istui kirjoittamaan kirjettä äidilleen Uuteenkaarlepyyhyn.

Kirjeessään Topelius kertoo perheen joulunvietosta. Emilien raskaus aiheutti huolta, sillä hän oli joulun aikaan huonovointinen ja synnytyksen pelättiin alkavan ennenaikaisesti. Näistä aikuisten murheista huolimatta lasten ilo on kuitenkin muuttumaton, kirjoittaa Topelius. Aina sai lahjoja eniten, peräti 24 pakettia. Perhe oli hankkinut myös joulukuusen – 1800-luvun puolivälissä sellainen koristi useimmiten juuri suomalaisia säätyläiskoteja. Kirjeensä mukana Topelius lähetti Uuteenkaarlepyyhyn maistiaisina “Helsingin konvehteja”.

Kaksi päivää ennen joulukirjeen kirjoittamista Topelius oli julkaissut toimittamassaan Helsingfors Tidningar -lehdessä ensimmäisen osan niin kutsutuista Sylvian lauluista, jotka ovat linnun perspektiivistä kirjoitettuja runoja. Vuosina 1853–1860 julkaistut Sylvian laulut muodostavat 15 runon sarjan. Jouluaattona 1853 ilmestynyt laulujen ensimmäinen osa “Sylvian tervehdys Sisiliasta” on se, joka tunnetaan “Sylvian joululauluna”. Suomenkielisille laulu on tuttu Martti Korpilahden suomennoksena.

Suomen suosituimpiin joululauluihin lukeutuvan Sylvian tarinasta on vuosikymmenten varrella esitetty monenlaisia tulkintoja. Tarinan sijoittaminen eteläiseen Italiaan on toisinaan selitetty sillä, että Topelius olisi kirjoittanut runon Sisiliassa (Topelius ei ollut vuoteen 1853 mennessä koskaan matkustanut Italiaan). Lukuisissa eri yhteyksissä toistuvan tulkinnan mukaan runon laululintu Sylvia on Sisiliassa häkkiin suljettu paikallisen metsästyskulttuurin uhri, joka laulaa kaipauksestaan Suomeen. Tämä mielikuva saattaakin syntyä laulun suomenkielisestä versiosta:

Mutt’ ylhäällä orressa vielä on vain,
se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain,
ja vaiennut vaikerrus on vankilan;
oi, murheita muistaa ken vois laulajan?

Suomennos on kuitenkin jo itsessään tulkinta, eikä se täysin välitä Topeliuksen runon sisältöä. Alkukielisessä runossa mainitaan toki häkkilintu, mutta mikään ei viittaa siihen, että runon kertoja “Sylvia” itse olisi vangittu. Ruotsinkielisessä versiossa yllä mainitut säkeet kuuluvat seuraavasti:

Der borta i taket, der hänger han än,
Den bur som har fångat min trognaste vän.
Och sången har tystnat
I fängelseborg;
O hvem har ett hjerta för sångarens sorg?

Etelässä sypressien ja appelsiinipuiden tuoksun ympäröimänä elävä Sylvia näyttäisi runossa kaipaavan häkkiin vangittua ystäväänsä. Runo kertoo siis kahdesta linnusta. Sylvian laulun kontekstia ei tarvitse hakea eteläisessä Euroopassa harjoitetusta lintujen metsästyksestä sillä myös Suomessa vangittiin pikkulintuja häkkiin.

1800-luvun sanomalehtien lukuisista osto- ja myynti-ilmoituksista voi päätellä, että Topeliuksen aikalaisten kodeissa asusti alunperin ulkomailta tuotuja lintuja kuten kanarianlintuja sekä monia suomalaisen luonnon lintuja, muun muassa hemppoja, tiklejä, peippoja ja vihervarpusia. Topelius kritisoi pikkulintujen vangitsemista sekä esimerkiksi linnunmunien keräämistä ja pikkulintujen ampumista täytettäviksi. Hänen mukaansa oppia kannatti hakea elävästä luonnosta, eikä ammutuista linnuista ja kerätyistä linnunmunista. Topelius perusti vuonna 1870 Helsinkiin Maj Förening -nimisen yhdistyksen, jonka nimi suomennettiin Kevätyhtiöksi. Vastaavia kevätyhdistyksiä perustettiin pian muihinkin kaupunkeihin.  Niiden tavoitteena oli kannustaa lapsia ja nuoria eläinten, erityisesti pikkulintujen, suojeluun. Pikkulintuja tarvitsi suojella, koska ne olivat “niin turwattomat, niin wiattomat, niin iloiset, niin siewät, niin hyödylliset ihmisille”. Lisäksi ne “muistuttivat hywyydestä ja rakkaudesta kaikkia eläwiä olentoja kohtaan”. Näin kirjoitti Topelius Ensimmäisessä kevätkirjassa Suomen kevätyhtiöille vuonna 1874.

Mielenkiintoinen kandidaatti runon vangitun linnun esikuvaksi on vihervarpunen, joka esiintyy Topeliuksen teksteissä läpi vuosikymmenten. Kun Topelius oli seitsemänvuotias, kuoli perheen häkkilintu vihervarpunen. Topelius suri pientä siivekästä, hautasi linnun lehden päällä ja kirjoitti sille runon. Vuosikymmeniä myöhemmin iäkäs Topelius kertoi lapsuusmuistosta Sländan -lastenlehdessä. Runon päätteeksi hän painotti, ettei vapaita lintuja tule koskaan pitää häkissä. Vihervarpunen esiintyy myös Topeliuksen lapsille kirjoittamassa oppikirjassa Naturens bok vuodelta 1856. Lintuja käsittelevässä luvussa kertoja on vanginnut vihervarpusen häkkiin. Kertoja kuitenkin lupaa vapauttaa vihervarpusen, jos tämä tuo muut linnut hänen luokseen, jotta kertoja voi katsoa lintuja ja nähdä niissä Jumalan kädenjäljen. Luvun lopuksi vihervarpunen saa vapautensa.

Topelius kirjoitti vihervarpusesta myös vuonna 1870, samana vuonna, kun hän perusti ensimmäisen Kevätyhdistyksen. Topelius kirjoitti lastenlehteen Trollsändan otsikolla “Barnens frågor om majförening” tarinan, jossa isä vastaa kärsivällisesti poikansa Axelin mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Axelin ystävä Josefson ei ole mukana kevätyhdistyksessä. Hän vain nauraa mukana oleville lapsille ja suunnittelee vangitsevansa vihervarpusia ja repivänsä alas lintujen pesiä. Topeliuksen teksti sisältää selkeän opetuksen suojattomien elävien kuten pienten lintujen suojelemisesta. Topelius tuki 1800-luvun jälkipuoliskolla useita lastenlehtiä, joissa tärkeitä teemoja olivat kristinuskon perusteiden, isänmaanrakkauden ja vanhempien kunnioituksen ohella luonto ja eläinsuojelu.

Vihervarpusten vangitseminen ja Kevätyhdistyksen sanoma yhdistettiin toisiinsa myös Oulun lehdessä vuonna 1882. Nimimerkki “Esa” kirjoitti vihervarpusesta, joka oli suljettu visertämään häkissä ja houkuttelemaan lajitoverinsa verkkoon. Kirjoittaja tuomitsi lintujen vangitsemisen ja viittasi Topeliuksen “tulisella innolla” perustaman Kevätyhdistyksen sanomaan, joka ei kuitenkaan ollut kiirinyt pohjoiseen Ouluun asti. Kaupungin nuoriso varmasti lähtisi yhdistykseen mukaan, jos vain sellainen saataisiin alulle.

Kyseinen kirjoitus kuuluu niiden noin viidensadan hakuosuman joukkoon, joita vihervarpusesta löytyy Kansalliskirjaston digitoimasta 1800-luvun sanoma- ja aikakausilehtiaineistosta hakusanoilla “grönsiska” ja “viheriä varpunen”. Kauppaa vihervarpusilla käytiin ahkerasti, mistä kertovat lukuisat myynti- ja ostoilmoitukset. Lisäksi pienet vihreänkeltaiset linnut karkasivat omistajiltaan. Lehdissä ilmoitettiin nimittäin karanneista ja karkumatkalta löytyneistä vihervarpusista. Esimerkiksi Åbo Underrättelserissä ilmoittaja kaipaili “pienen karkulaisen” perään ja pyysi palauttamaan linnun hyvää korvausta vastaan. Vihervarpunen esiintyy myös sanomalehtien jatkokertomuksissa usein häkkilintuna, kuten Björneborgs Tidningissa Hans Christian Andersenin kertomuksessa “Buttelhalsen”. Hakuosumien joukossa on myös fenologisia havaintoja, joissa kuvataan lajin paluuta keväiseen luontoon. Esimerkiksi kirjeenvaihtaja Turusta kirjoitti Morgonbladetille Ruissalossa havaituista vihervarpusista vuonna 1854.

Jos Suomessa häkkiin vangitun linnun esikuva olisi vihervarpunen tai muu yleinen häkkilintu, kuka on Sisilian lämmössä ystäväänsä kaipaava Sylvia? Runon lintulaulajaksi on esitetty mustapääkerttua, koska se talvehtii Välimeren rannikolla. Toisaalta myös muita kerttuja tai kerttujen sukuun (Sylvia) kuuluneita lintuja on nostettu esiin. 1800-luvulla kerttujen sukuun määriteltiin nimittäin enemmän lajeja kuin nykyään. Esimerkiksi Magnus ja Wilhelm von Wrightin lintukirjassa vuodelta 1828 nimetään yhteensä kolmetoista Sylvia-sukuun kuulunutta lajia, joista monet kuten punarinta ja pajulintu on myöhemmin jaoteltu eri sukuihin. Runon Sylvian esikuvaksi voi siis ajatella olevan useita mahdollisia vaihtoehtoja, jos Sylvialla edes oli vain yhtä esikuvaa. Sylvia-sukuun kuului 1800-luvulla muun muassa leppälintu, josta Topelius kirjoitti Ensimmäinen kevätkirja Suomen kevätyhtiöille -lintusuojeluoppaassa latinankielisellä nimellä Sylvia phoenicurus seuraavasti:

Warhain hän tulee, warhain hän myös lähtee pois. Jo Elokuun loppupuolella, kun yöt synkistyvät  ja kylmä sade tipahtelee hänen köyhään mökkiinsä, muuttaa hän wieraille maille, Wälimeren rannikoille, siellä hiljaisuudessa uutta kewättä odottaaksensa. Siellä laulaa hän harwoin, siellä hän ei koskaan tee pesää; hän ajattelee armasta Pohjanmaata ja halajaa hartaasti takaisin sen suhiseviin koivuihin.

Teksti: Aino Jämsä ja Heli Rantala

Kirjoittajat työskentelevät Alfred Kordelinin säätiön rahoittamassa Fauna et Flora Fennica -hankkeessa, jossa tutkitaan suomalaisen lajiston historiallista levinneisyyttä digitoidun sanoma- ja aikakausilehtiaineiston avulla.

Lähteet:

Andersen, Hans Christian: Buttelhalsen. Björneborgs Tidning 13.3.1875.

Esa: Kirje Oulusta. Oulun lehti 3.5.1882.

Förloradt. Åbo Underrättelser 4.10.1883.

Grönberg, Håkan: Grönsiskor i bur. Maj 2019 Månadsbild. Brinkens Museum. https://museum.malax.fi/BRI052019.pdf

Herberts, Carola & Clas Zilliacus: “Inledning”, Zacharias Topelius, Ljungblommor, Carola Herberts (utg.), ZTS I, SSLS 742, Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland 2010, https://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-8067-1609135319

Landsorten, Åbo. Morgonbladet 6.3.1854.

Leino-Kaukinen, Pirkko: Lastenlehdistön avartuva maailma. Suomen lehdistön historia 9, erikoisaikakauslehdet, Päiviö Tommila (toim.), Kuopio: Kustannuskiila 1991, 125–155.

Leppälintu. Ensimmäinen Kewätkirja Suomen kewätyhtiöille. Helsinki, 1874. Näköispainos Gummerus, Jyväskylä 2009, 10–11.

Lähdesmäki, Heta & Petri Paju: Ihmisten ja pikkulintujen teknologisia yhteenkietoutumia – pohdintoja linnunpöntön ja sen käyttäjien historiasta, Turun Romantikko: Esseitä Hannu Salmelle, Juhana Saarelainen, Heli Rantala, Petri Paju ja Mila Oiva (toim.), Turku: Turun yliopisto 2021, 111–122.

Sylvian joululaulun lintu on ehkä määritelty väärin. Suomen Luonto 24.12.2015, https://suomenluonto.fi/uutiset/sylvian-joululaulun-lintu-on-ehka-maaritetty-vaarin/.

Sylvias visor. Sylvias helsning från Sicilien. Helsingfors Tidningar 24.12.1853.

Tiihonen, Pihla: Sylvian joululauluun liittyy kumma myytti – mikä vangittu lintu sirkuttaa suosikkikappaleessa? Kirkko ja kaupunki, 14.12.2022, https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/sylvian-joululauluun-liittyy-kumma-myytti-mika-vangittu-lintu-sirkuttaa-suosikkikappaleessa-

Topelius, Zacharias: Korrespondens med föräldrarna, Eliel Kilpelä (utg.), ZTS XX:2, Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland 2018, https://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-6782-1525327473

Topelius, Zacharias [nimimerkillä Z.T]: “Barnens frågor om majförening”, Trollsändan, 18/1870, 137–140.

Topelius, Zacharias: Naturens bok. Läsebok för de lägsta lärowerken i Finland. Första kursen. Helsingfors: Förf:s förlag 1856, https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022060142003. 

Topelius, Zacharias [nimimerkillä Z.T]: “Suomen kevätyhtiöille”, Ensimmäinen Kewätkirja Suomen kewätyhtiöille. Helsinki, 1874. Näköispainos Gummerus, Jyväskylä 2009, 3–9.

Topelius, Zacharias [nimimerkillä Z.T]: “Till Bertil Malmberg i Hernösand”, Sländan 8/1897, 64.

Uino, Ari: Lastenlehtien kehitys 1854–1880. Suomen lehdistön historia 9, erikoisaikakauslehdet, Päiviö Tommila (toim.), Kuopio: Kustannuskiila 1991, 106–124.

Wright, Wilhelm von & Magnus von Wright: Svenska fåglar efter naturen och på sten ritade af M. och W. von Wright. Stockholm: C. von Scheele 1828, https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe200901151058.