Tämä on ensimmäinen osa 50-vuotiasta kulttuurihistorian oppiainetta juhlistavaa ”Tila”-kirjoitussarjaa, jossa muistellaan ja pohditaan oppiaineeseen liittyviä tiloja. Ensimmäisenä muistellaan oppiaineen tiloja Turun yliopistossa 1970-luvulta 1990-luvun alkuun.
Kari Immonen kertoo:
Vanhalla kasarmialueella, lähellä Arcanumin klassismista ponnistavaa pylväikköä oli ennen vanhaan pitkä, yksikerroksinen tiilirakennus, 1883 2. Turun Tarkk’ampujapataljoonalle valmistunut rättivarasto. Yleinen historia oli muuttanut taloon 1960-luvun lopussa ja siitä tuli syksyllä 1972 myös kulttuurihistorian ensimmäinen tyyssija. Omaa huonetta kulttuurihistorialla ei ollut; se oli yleisen historian apulaisprofessorin Matti Lauerman hyyryläisenä. Lauerma työskenteli paljon kotona. Lauri Huovinen, teologian ja filosofian tohtori ja kulttuurihistorian professuurin ensimmäinen hoitaja puolestaan oli pääviraltaan tuomiorovasti, eikä hän päivällä yliopistolta tilaa tarvinnut. Vuorottelu oli siis luontevaa. Kasarmilla oli myös yleisen historian harjoitushuone, jonka kapasiteetti hyvin riitti kahdelle oppiaineelle. Siellä Huovinen piti alkuvuosien legendaariset renessanssi- ja barokkiluentonsakin.
Syksyksi 1975 humanistinen tiedekunta sai Henrinkinkadun varteen uuden, Arne Ehojoen suunnitteleman laitosrakennuksen. Kilpailussa se sai nimen Juslenia intohimoisen fennofiilin Daniel Jusleniuksen mukaan. Tästä yleisempään historiaan kiinnittynyt väki, kulttuurihistorioitsijat mukaan lukien, kohotteli kulmakarvojaan, mutta ei pahemmin protestoinut – olihan Juslenius kuitenkin myös heprean ja kreikan professori.
Juslenia asettui luontevasti Yliopistonmäen erviläiseen maisemaan, mutta ongelmaton sen rakennusprosessi ei ollut. Kun taloa suunniteltiin, yliopisto oli vielä yksityinen. Käytännössä se tarkoitti rahapulaa. Olin tiedekunnassa opiskelijajäsenenä, kun vaivalloinen ja hankala leikkaustyö toteutettiin: ”yksi kerros pois (sen takia Jusleniassa oli komeat portaat neljänteen kerrokseen, jota ei ollut), kahvila pois, ilmanvaihto heikommaksi”. Mutta rakas talo siitä tuli, kohtaamisten ja keskustelujen paikka, uusi tyyssija myös kulttuurihistorialle.
Surullisesti ja nostalgisestikin Juslenia on nyt siirtynyt Turun purettujen talojen historiaan. Paikan ovat vallanneet luonnontieteilijät. Piia Viitasen suunnittelema Aurum on arkkitehtuuriltaan hieno, mutta mittakaavaltaan se istuu huonosti Ervin ja Ehojoen synteesiin.
Historia-aineet olivat Juslenian kolmosessa, yleinen historia kadun varressa ja Suomen historia kirjaston puolella. Kulttuurihistoria ei ollut missään. Se oli tullut mukaan kesken suunnittelun eikä löytänyt paikkaansa Juslenian tilaohjelmasta; vanhat oppiaineet pitivät sitä käenpoikana, joka pyrki niille varattuihin pesiin. Ensimmäisessä ehdotuksessa kulttuurihistoria oli sijoitettu kellarin ikkunattomaan, huonosti ilmastoituun arkistohuoneeseen. Professuuria hoitaneelle Lauermalle ja sivutoimiselle assistentille Merja Isotalolle tämä ei käynyt ollenkaan. Pitkän väännön jälkeen Suomen historia suostui – aika kiukkuisena – luovuttamaan käytävänsä varrelta pienen huoneen ja siinä kulttuurihistoria sitten pari seuraavaa vuotta sijaitsi, Lauerma ja Isotalo vähäisiä neliöitä kollegiaalisesti jakaen.
Ensimmäisen oman tilan kulttuurihistoria sai tunnelmallisesta puutalosta Jusleniaa vastapäätä. Huoneita oli kaksi, isompi professorille – tehtävässä vuorottelivat Marja Vasala, Matti Männikkö ja Veikko Litzen – pienempi, keittiö assistentille. Sitä hallitsivat Lars Saari, Merja Isotalo, Kyllikki Männikkö ja Taru Sundstén, kukin vuorollaan.
Jukka Sarjala jatkaa muistelua:
Aloittaessani kulttuurihistorian opinnot lukuvuonna 1979–1980 oppiaine toimi nyttemmin purettua Juslenian laitosrakennusta vastapäätä sijainneessa puutalossa Henrikinkadulla. Siellä kulttuurihistorialla oli käytössä vaatimaton 2-h huoneisto, toinen oli professorin huone, toinen taas assistentin toimisto. Työskentelin kesän 1981 oppiaineen harjoittelijana siellä toimiston puolella assistentti Taru Sundsténin kanssa.
Totti Tuhkanen Henrikinkadun tiloista:
Henrikinkadun huoneissa häivähti 1979 kahvin, teen ja tupakan tuoksu. Keittiön ilmapiiriin kuului myös Tarun sarkasmiin taipuva huumori. Ison kokouspöydän ympärys riitti vielä seuraavina vuosina Veikko Litzénin opinnäyteseminaarin ja Olavi Lähteenmäen esseeseminaarin osallistujille. Kulttuurihistorian opiskelijamäärä oli kuitenkin kasvamassa nopeasti, ja Veikon opetusta kuunneltiin täysissä luentosaleissa myös portailla istuen ja ovensuussa seisten.
Roudan liikuttaessa vanhoja rakenteita talon ulko-ovi jumitti vuoroin ylä-, ja alalaidastaan. Erään seminaari-istunnon päätteeksi professori tuhtasi ovea lukkoon. Jäin seuraksi. Samalla kun minä työnsin kantista ja Veikko väänsi avainta, hän verkkaan, kuin aforismia lausuen muotoili kirkkaan tutkimuskysymyksen, jota minun tulisi opinnäytteessäni tarkastella. KLIK! ”… kuulehan: MENE NYT JA TUTKI SE!”
Sellainen oli Veikon mielenlaatu: nopeasti reagoiva, analyyttinen ja ennen katsomattomiin näkökulmiin ohjaava. Haasteen saaneena otin fillarin ja lähdin ajelemaan tuomiokirkolle päin.
Kari Immonen kulttuurihistorian kasvusta, tilojen etsimisestä ja Jusleniaan siirtymisestä:
Näihin 70-luvun puolivälin vuosiin ajoittui taistelu kulttuurihistorian olemassaolosta. Suomalaista historiantutkimusta hallitsi koko 1900-luvun alun, ainakin 1960-luvulle saakka, poliittinen ja valtiollinen historia. Ne, jotka olivat muusta kiinnostuneita, olivat pettyneinä siirtyneet taiteiden tutkimukseen ja yhteiskuntatieteisiin, jotkut teologiaankin. Siksi kulttuurihistorian professuurin täyttäminen oli hankalaa. Ensimmäisellä kierroksella kaikki hakijat julistettiin epäpäteviksi. Sitten yritettiin kutsumismenettelyä, mutta sekään ei onnistunut, kun linnojen ja kartanoiden tutkija, Turun maakuntamuseon entinen johtaja C.J. Cardberg valitsi arkkitehtuurihistorian professuurin Teknillisestä korkeakoulusta. Hänen johdollaan turkulainen kulttuurihistoria olisi varmaan ollut aika erinäköinen kuin se, jonka me tunnemme.
Kun virantäyttö ei onnistunut, oli aika odotettavaa, että öljykriisiä seuranneen lama-ajan resurssinmetsästäjät ilmestyivät paikalle; opetusministeriö esitti viran siirtämistä muualle ja halukkaita vastaanottajia oli tietenkin helppo löytää. Kulttuurihistorian väki – ja kyllä koko historian laitos – käynnisti tiukan vastaoperaation; puutalon kiihkeät puolustuskokoukset nostattivat tunnelmaa ja loivat opettajien ja opiskelijoiden yhteistä kulttuurihistoriahenkeä. Riemu olikin suuri, kun lupa professuurin julistamiseen uudelleen haettavaksi saatiin.
Nyt täyttöprosessi onnistui, ja epävarmuuden aika päättyi syksyyn 1978, kun keskiajan tutkija Veikko Litzen astui kulttuurihistorian professorin vakinaiseen virkaan. Litzen lähti kehittämään oppiainetta kokonaan uuteen suuntaan ja keräsi nopeasti ympärilleen innokkaiden opiskelijoiden joukon. Siksi myös tilaa ja toimijoita tarvittiin lisää.
Uudet tilat löytyivät – jälleen aikamoisen väännön jälkeen – Juslenian kolmannesta kerroksesta. Poliittinen historia oli siirtynyt Hämeenkadulle, ja sen kirjastosta muokattiin tilat kulttuurihistorialle. Huoneita oli kolme, yksi iso professorille ja kaksi pienempää muille. Professorin huoneeseen asettui ensin Litzen, sitten, hänen virkavapauksiensa ajaksi, Keijo Virtanen ja Raimo Salokangas. Pienemmistä huoneista toisessa oli assistentti Sundstén ja toisessa vuodesta 1986 uusi lehtori, ensin Virtanen ja sitten minä. Näissä tiloissa oppiaine oli vuoteen 1993 saakka, jolloin se muutti Arwidssoninkadun idylliin.
Jukka Sarjala Jusleniasta:
Sinne oli rakennettu puu- ja pintamateriaaleilla kolme toimistohuonetta, harjoitushuone ja myöhemmin (1986?) käytävätiloihin saatiin kirjahyllyt kulttuurihistorian kirjastoa varten. Äänieristys oli huono. Näissä tiloissa olin toisen kerran oppiaineen harjoittelijana kesällä 1983. Aluksi oppiaineen seminaarikirjasto sijaitsi historia-aineiden yhteisessä, kolme huonetta käsittäneessä Juslenian seminaarikirjastossa samassa kerroksessa. Harjoitushuoneesta remontoitiin professorin huone vuonna 1986(?), jolloin opetukset siirtyivät yleisen ja Suomen historian harjoitushuoneisiin samassa kerroksessa. Luennot pidettiin pääsääntöisesti luentosaleissa. Opetin kulttuurihistorian harjoitus- ja metodikursseja siinä pienessä harjoitushuoneessa ainakin kevätlukukaudella 1986.
Vielä on mainittava Juslenian maanalaiset tilat eli bunkkerinkaltaiset varastohuoneet, jotka olivat yleisen historian ja Suomen historian käytössä erilaisten aineistojen säilytystä varten. Sieltä useat opiskelijat ja jatko-opiskelijat, myös kulttuurihistoriaan kuuluneet, saivat noiden oppiaineiden ystävällisellä avustuksella ympärivuorokautiset työ- ja lukutilat. Itse aloitin siellä vuonna 1983. Ikkunattomassa haudanhiljaisuudessa pystyi keskittymään. Yleisen historian varastoista siirryin hieman ylemmäs Suomen historian varastoon joskus 80-luvun jälkipuoliskolla, mutta toisaalta sain käyttööni oman toimiston oppiaineesta vuodeksi 1986 ja lukuvuodeksi 1988–1989, kun hoidin opetusvirkoja.
Totti Tuhkanen jatkaa:
80-luvulla Juslenia kuhisi elämää ja tarjosi niin rajoitetut tilat, että osa opetuksesta ja muusta toiminnasta oli vietävä toisaalle. Sitä tärkeämpi kotipesä se oli meille. Päivät laitoksella venyivät iltaan ja joskus aamuun. Humanistien verkostot toimivat Jusleniassa horisontaalisti ja vertikaalisti. Kellarissa valmisteli digitalisaation läpimurtoa Laskentakeskus.
Vuonna 1987 perin Sarjalan Jukan Olivetti-PC:n ja tuntiopettajan tehtävät. Opiskelijan roolista oli helppo siirtyä opettajaksi, sillä kulttuurihistorian käytävä oli niin lyhyt, ettei sen varrelle mahtunut hierarkioita. Tuntiopettajuuden jälkeen sijaistin Immosen Karia lehtorina.
Assistentin ovenpieli oli se paikka, jossa jonotimme ”kaiken tiedon lähteille”. Taru Sundsténia seurasi kaikkitietäjänä Hannu Laaksonen. Eikä elämästä puuttunut ruokaa, latinaa, runoutta ja huumoria siellä, missä Hannu vaikutti. Hän auttoi sisäistämään sen idean, että sosiaalista arvoa ja henkistä hyvinvointia tuottava kulttuurihistorioitsija on Homo Ludens.
Juslenian aika syvensi vuorovaikutusta historia- ja kieliaineiden sekä taiteentutkimuksen aineiden kesken. Itse opetin myös joitain taidehistorian kursseja. Paineisia arjen käänteitä tiivisti draamaksi Italian kielen ja kulttuurin oppiaineesta tuttu Luigi de Anna. Häneltä valmistui myös kulttuurihistorian ensimmäinen väitöskirja. Hengenvahvistukseksi meille ja itselleen Luigi kirjoitti useita lukunäytelmiä, joista esimerkkinä tässä 53-sivunen The Mistery of the Brown Letter. Siinä yksi arvorakennus räjäytetään.
Menetelmäkehityksen kannalta oli eduksi, että 1980-luvulla oppiaineen tutkijoita ja opettajia sijoitettiin myös Suomen ja yleisen historian työtiloihin. Naapuriaineiden kahvipöydissä meitä haastettiin, kun tutkimusalueet laajenivat perinteisten menetelmien ulottumattomiin. Legitimiteettiä koetteli myös ikärakenne: professoria lukuun ottamatta olimme vasta ensimmäisellä askelmalla ammattitaidon hankinnassa.
Marjo Kaartinen jatkaa Juslenian ajasta:
Aloitin päätoimisena tuntiopettajana uutenavuotena 1991. Sain oman työhuoneen Juslenian kolmannesta kerroksesta, yleisen historian käytävältä, Juslenian sisäpihan puolelta. Ikkunasta aukeni maisema Suomen historian siipeen ja luonnontieteen taloon. Täällä viihdyin monta vuotta, kunnes kulttuurihistoria muutti Arwidssoninkadulle.
Juslenian huoneet olivat tiilenpäälukuhuoneita. En tiedä, olivatko tiiliseinät elementtejä vai oikeasti muurattuja (epäilen), mutta äänieritys toimi täällä kyllä hyvin. Seinät olivat valkoiseksi maalattuja ja niitä peitti tyypillisesti epämääräinen kokoelma kirjahyllyjä. Minun olivat valkoisia. Kirjoituspöytä oli suuri, sillä minulla oli muistaakseni myös sivupöytä, jolla oli kirjoituskone. Sitäkin tarvittiin aina silloin tällöin, etenkin ilmoitustaululappujen tekemiseen. Tuolloin opettajat ilmoittivat opetuksensa edelleen ilmoitustauluilla ja ne oli hyvä saada mahdollisimman pieniksi, sillä kulttuurihistorian ilmoitustaulu toimistoa vastapäätä oli mallia pieni.
Kirjoituspöydälläni oli myös muhkea tietokone – aivan oikein! – sain tuliterän koneen, sellaisen, joita valtio sai Neuvostoliiton kauppaviennin ylijäämän kattamiseksi. Liekö ollut viimeinen erä. Se oli oikein hyvä kone ja palveli kutakuinkin moitteetta. Sillä tuli kirjoitettua jokikinen luentoni Juslenian-vuosinani.
Ikimuistoista Jusleniassa oli työskennellä nimenomaan naapurin käytävällä. Sain kyllä tuta, etten ollut tervetullut. Jos professori sattui olemaan liikkeellä samaan aikaan kun olin onnettomuudekseni unohtanut oveni käytävälle auki, sain kuulla siitä, miten hankalaa tuollainen oli – oveenhan voisi vaikka törmätä. Koska Juslenian ilmanvaihto oli onnetonta, ovea oli kuitenkin koetettava uskaltaa pitää edes pienellä raollaan. En huomannut, että kenenkäään muun oveen tuolla käytävällä oli törmäysvaaraa, koska ne olivat taajaan selällään. Päättelinkin, että minut oli määritelty heti ensimmäisenä päivänä suuresti potentiaaliseksi turvallisuusuhaksi, siis vakoojaksi. Ei auttanut kuin suhtautua ymmärryksellä ja ymmärsinkin toki, ja huumorilla. Ja kävellä aina nopeasti käytävän läpi kulttuurihistorian puolelle, ettei minun epäiltäisi harjoittavan vakoilutoimintaa.
Juslenian päiviin kuuluivat tiukasti päivittäiset aamu- ja iltapäiväkahvihetket. Koska kahvihuonetta ei ollut, kokoonnuttiin professorin, Keijo Virtasen työhuoneessa olleen pyöreän pöydän ääressä. Päivät venyivät pitkiksi, kun viimeistään kahville piti ehtiä aamusella ja kun illat tyypillisesti päättyivät vasta kahdeksalta viimeisten opetustuntien päätyttyä. Mutta hauskaa oli!
Totti Tuhkanen Jusleniasta:
Post scriptum: Palasin Jusleniaan 21 vuotta myöhemmin. Opetustoiminta jatkui, mutta osa talosta oli varattu väistötilaksi mm. Feeniks-kirjaston henkilökunnalle. Majailin kirjastoväen seassa 2011–14 nimimerkillä Kerttu Saarenheimo, kun nimikyltti oli ovessa valmiina. Oh my Juslenia -liike viritteli perinteenkeruuta ja mielenilmaisuja keväällä 2013 suunnitellulle purkamiselle. Paljon nostalgiaa oli ilmassa.
Rehtorin tilatyöryhmän tehtävissä jouduin tuolloin taas pohtimaan Jusleniaa opetus- ja työtilana. Lähtöpisteanalyysilla mallinsin Kielikeskuksen tilat ja kartoitin henkilökunnan odotukset uusien tilojen toimintoihin, yksityisyyteen, tietoturvaan, studiotekniikkaan, akustiikkaan, esteettömyyteen ja palautumistiloihin liittyen. Laajahko selvitys oli tukena, kun suunniteltiin KieVin tulevaisuus Arcanumiin. Se kuului teknisesti haastavimpiin muuttoihin. Jusleniasta jäi arvostava muisto.
Kari Immonen lopuksi vielä avoimen yliopiston tiloista:
Kulttuurihistorian toiminta laajeni 80-luvulla myös avoimeen yliopistoon ja sitä kautta ympäri maan. Turussa toiminnasta vastasi suunnittelija, aluksi Vuokko Aromaa, sitten Mekke Isotalo ja Katriina Mäkinen. Työhuone heillä oli täydennyskoulutuksessa, ensin Hämeenkatu 1:ssä, sitten Pispalantiellä yliopistosäätiön vuokralaisena, sen jälkeen vähän aikaa kasarmialueen kehnonlaisessa puutalossa, sitten Kuurojenkoulun sivurakennuksessa, nykyisessä Rosettassa. DataCityyn täydennyskoulutuskeskus suunnittelijoineen muutti 1992. Vaikka avoimen yliopiston suunnittelijoiden työtilat olivatkin täydennyskoulutuskeskuksessa, he olivat välitön osa oppiainetta ja kuuluivat myös – epävirallisesti – oppiaineen henkilökuntaan.
Tila-blogikirjoitussarjan toinen osa julkaistaan maaliskuussa ja se käsittelee kulttuurihistorian tiloja Turun yliopiston kasarmialueella, Arwidssoninkadulla, jossa oppiaine majaili vuosien 1993 ja 2006 välillä.
Kulttuurihistorian seura 