Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Tarkastelen naisten valtaa ja naiseutta kahden Teijon rautaruukin 1700-luvun omistajan toiminnan kautta. He olivat kreivitär Hedvig Eleonora Stenbock (1664–1729) ja porvari ja rouva Catharina Elisabeth Kijk (1721–1788). 1700-luvulla käsitys ja lainsäädäntö sukupuolittuneesta omistajuudesta ja määräysvallasta olivat muutoksessa, mutta ei ollut vielä siirrytty 1800-luvun osin kasvottomaan osakeomistajuuteen. Mielenkiintoa lisää näiden kahden naisen yhteiskunnallisen aseman ja säätytaustan vertailu.

Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Perinteinen käsitys Suomen varhaisesta teollisuudesta on ollut, että se oli miespuolisten, lähes myyttisten patruunoiden valtakautta. Varsinkin metalliteollisuus on nähty miesten alueena. Vaikka tämä mielikuva ei uusimman tutkimuksen mukaan täysin pidä paikkansa, se vaikuttaa edelleen taustalla, kun keskustellaan esimerkiksi mies- ja naisjohtajista nykypäivän teollisuusyrityksissä. Haastamalla mielikuva tehtaanherroista ja patruunoista on toivottavasti mahdollista purkaa sukupuolittuneita mielikuvia siitä, ketkä voivat toimia johtajina.

Mikä johdatti sinut kulttuurihistorian pariin?

Kiinnostus historiaan ylipäätään johdatti minut Turun yliopistoon. Kiinnostuin täällä kulttuurihistorian esittämien kysymysten laaja-alaisuudesta ja siitä, että pyritään koko ajan kysymään uusia, pidemmälle meneviä kysymyksiä ajassa olemisesta ja elämisestä. Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa on aina ollut inspiroivia opettajia ja tutkijoita, joilta on voinut oppia paljon.

Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Minulle kulttuurihistoria merkitsee monipuolista ja moniäänistä tapaa pyrkiä ymmärtämään tapahtumista ja olemista ajassa.

Kerro hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Ensimmäisen kerran ”tutkin” historiaa, kun olin 11–12-vuotias. Koulussani oli historiaprojekti ja haastattelin koulun vanhoja oppilaita. Olin kiinnostunut historiasta jo silloin.

Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Tutkin väitöskirjassani ihmisen ja käärmeen suhdetta Suomen alueella 1800-luvulta 1900-luvun alkuun. Olen kiinnostunut tarkastelemaan luonnonvaraisten käärmeiden ja ihmisten kohtaamisia sekä pohtimaan käärmeen toimijuutta ja läsnäoloa. Ihmiset kuvasivat käärmeiden toimintaa ja kuvittelivat käärmeille, niin eläville kuin kuolleille, erilaisia kykyjä ja ominaisuuksia. Esimerkiksi hirren väliin piilotetun kuolleen käärmeen uskottiin pitävän syöpäläiset poissa talosta. Lisäksi menneisyyden käärmeet vaikuttivat omalla toiminnallaan ympäristöönsä ja suhteeseensa ihmiseen.

Tarkastelen tutkimuksessani käärmesuhteen ristiriitoja ja jännitteitä. Pyrin tuomaan esiin myös menneisyyden monisävyisyyttä. Käärmeitä pelättiin, vihattiin ja vainottiin, mutta ihmiset elivät yhdessäkin käärmeiden kanssa. Elättikäärmetarinoiden mukaan käärmeitä pidettiin taloissa, ruokittiin ja suojeltiin vielä 1800-luvun Suomessa. Olen löytänyt aineistoista erilaisia kuvauksia, jotka voi tulkita tavoiksi elää rinnakkain käärmeiden kanssa, kuten keinoja suojata ihmisiä ja kotieläimiä käärmeenpuremilta. Tutkimukseni keskeisiä aineistoja ovat SKS:n arkiston perinneaineistot sekä Kansalliskirjaston digitoimat sanoma- ja aikakauslehdet.

Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Käärmeistä puhuttaessa aihe kääntyy usein käärmepelkoon. Hämmästelemme vastenmielisyyden ja inhon tunteita, jota käärmeet meissä herättävät. Niin arkisissa kuin tieteellisissä keskusteluissa pohditaan, onko taipumuksemme käärmepelkoon esi-isiltämme peritty geneettinen eli ikuisenkaltainen ominaisuus.

Asenteemme ja tunteemme muita lajeja kohtaan vaikuttavat luonnon monimuotoisuuteen. Pelätyt, inhotut ja välinpitämättömästi kohdellut elolliset jäävät herkästi lajikadon ja muiden ihmisten aiheuttamien ekologisten kriisien jalkoihin. Elonkirjon köyhtyminen vaikuttaa myös meihin ihmisiin, sillä olemme muiden eläinten tavoin riippuvaisia luonnon monimuotoisuudesta.

Haluan tutkimuksellani tuoda esiin ihmisen ja käärmeen jaettua menneisyyttä sekä sen monisävyisyyttä ja mutkikkuutta. Tämä voi auttaa meitä näkemään käärmeen muunakin kuin vihattuna eläimenä. Toivon, että voin tutkimuksellani pitää käärmeitä esillä ja ehkä vaikuttaa asenteidemme kautta luonnon monimuotoisuuden turvaamiseen.

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Ihastuin yläasteella Granada TV:n tuottamaan Sherlock Holmesin seikkailut -tv-sarjaan, mikä inspiroi minua lukemaan paitsi sir Arthur Conan Doylen tuotantoa myös muita historiallisia kirjoja kuten L. M. Montgomeryn teoksia. Näistä haltioituneena istuin innoissani historiantunneilla yläasteella ja lukiossa, ja hakeuduin lukion jälkeen opiskelemaan historiaa Turun yliopistoon. Valitsin pääaineekseni kulttuurihistorian, koska minua kiehtoi sen moninaisuus. Kulttuurihistoria tuntui tarjoavan laajasti maantieteellisiä sekä temaattisia mahdollisuuksia opiskelijalle, joka ei osannut päättää, mikä kiinnosti eniten. Opintojen varrella kotiuduin kulttuurihistoriaan niin hyvin, etten jatko-opintoihin hakeutuessani harkinnut hetkeäkään mitään muuta.

Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Kulttuurihistoria merkitsee minulle uteliaisuutta menneisyyden elämää ja sen ilmiöitä kohtaan. Se on tapa tutkia ja pyrkiä ymmärtämään menneisyyttä ja siellä tapahtuneita muutoksia ja jatkuvuuksia, joiden vaikutukset yltävät nykypäivään asti. Uteliaisuus pitää sisällään rohkeutta sekä kiinnostusta tarkastella menneisyyttä monipuolisesti. Moninaisuus eli se piirre, joka kulttuurihistoriassa veti minua alun perin puoleensa, vetoaa minuun siis yhä tänä päivänä.

Kulttuurihistoria on aineistolähtöistä, ja moninaisuus merkitsee minulle mahdollisuutta käyttää monenlaisia lähdeaineistoja. Voin inspiroitua tutkimusperinteistä ja -keskusteluista sekä ihmetellä ja etsiä erilaisia näkökulmia, joista käsin menneisyys voi avautua tutkijalle. Moninaisuus on myös menneisyyden monisävyisyyden ja mutkikkuuden tunnistamista. Se tarkoittaa minulle tällä hetkellä sitä, että pyrin ymmärtämään aineistoista löytämiäni rinnakkaisia ja ristiriitaisiakin tunteita ja asenteita käärmeitä kohtaan. Kulttuurihistoria antaa minulle mahdollisuuden paitsi erilaisten ihmisryhmien antamien kulttuuristen merkitysten myös käärmeiden läsnäolon ja toimijuuden tulkitsemiseen.

Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

On ollut innostavaa huomata jo tutkimukseni alkuvaiheessa, että tutkimusaiheeni resonoi ihmisissä ja herättää muistoja omakohtaisista kokemuksista. On mahtavaa, että ihmiset myös jakavat näitä tarinoita. Olen saanut kuulla niin suomalaisessa saunassa asustavista rantakäärmeistä kuin käärmeestä, joka lekotteli intialaisessa kaupungissa moottoripyörän alla. Suunnitelmissani on kerätä ylös nämä erilaiset tarinat käärmekohtaamisista. Ne muodostavat mielenkiintoisen kokonaisuuden muistoja väitöstutkimukseni varrelta.

Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Väitöskirjani on työnimeltään Avajaisnäytöksistä kohti kilpailuja, Keskustelu sukupuolten yhdenvertaisuudesta kilpaurheilussa Suomessa vuosina 1950─2000. Viime vuosisadan alkupuolella Suomi oli urheilun suurvalta, mutta menestys oli miesten tuomaa. Naisille kilpaurheilu oli rajattua ja muutos alkoi vasta sotien jälkeen. Kuinka aihetta käsiteltiin suomalaisessa lehdistössä? Kuka oli puolesta, kuka vastaan ja miksi? Suhtautuminen mahdollisuuksiin harrastaa urheilua oli sukupuolittunutta ja keskustelu aiheesta sai monia muotoja. Urheilulääketiede testeineen, tasa-arvokehitykseen vaikuttavat tekijät ja kilpalajien sukupuolittunut jakautuminen ovat teemoja, joihin perehdyn työssäni. Digitoitu lehtiaineisto antaa mahdollisuuden käyttää uusia tutkimusmenetelmiä, joista innostuin maisterivaiheen opinnoissani.

Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Tasa-arvon käsite ja yhdenvertaisuuden teemat nousevat esiin säännöllisesti yhteiskunnallisessa keskustelussa. Urheilun yhteydessä kyse voi olla epätasaisesta resurssien jaosta, syrjinnästä, häirinnästä tai kohtelusta mediassa. Ei olekaan syytä tyytyä nykytilanteeseen, vaikka naiset ovatkin ottaneet näkyvän ja tuloksekkaan roolin monilla urheilun alueilla. Tämä on tapahtunut lajeissa, joissa naisten mahdollisuuksia rajattiin pisimpään; esimerkkeinä yleisurheilu ja jalkapallo.

Mikä johdatti sinut kulttuurihistorian pariin?

Aloitin historian opintoni avoimessa yliopistossa taidehistorian parissa. Pian kuitenkin kulttuurihistorian laaja ja humaani tarjonta vei mennessään. Ensimmäisillä kursseilla, tehtävillä ja palautteilla oli iso merkitys: voitkin itse valita missä haluat kehittyä ja mistä haluat lisää tietoa. Kandityössäni pohdin urheilun merkitystä suomalaisten kansallistunnolle, ja graduni käsitteli tuon työn aikana esiin noussutta kysymystä: miksi naiset eivät olleet juurikaan mukana kilpaurheilussa ennen sotia? Väitöstyössäni jatkan saman aiheen parissa lähestymällä nykyaikaa.

Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Kulttuurihistoriaa on kutsuttu näkökulmien tieteeksi. Itselleni tämä on tullut todeksi, kun työni edetessä ongelmaan todellakin avautuu uusia tulokulmia. Tutkimustyöni alussa historiallisten tapahtuminen kuvaaminen ja niiden merkitys yhteiskunnan kehittymiseen oli keskiössä. Nyt huomaan, että urheilu-, media- ja sukupuolihistorian näkökulmat nousevat aina suurempaan rooliin. Kaikki ne sopivat kulttuurihistorian laajan sateenvarjon alle.

Kerro hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Olen taustaltani rakennusinsinööri ja minulla on pitkä kokemus pääkaupunkiseudun talonrakentamisesta. Monipuolinen projektityö antoi osaltaan valmiuksia myös tutkimustyöhön. Samalla tavalla iso hanke on jaettava pienempiin, tehtävissä oleviin osiin. Myös työn aikataulutus ja tekijän lepoajat ovat tärkeitä!

Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Tutkimukseni tarkastelee kirjailija Volter Kilven asemaa suomalaisen kulttuurielämän jännitteisessä kentässä. Olen antanut työlleni pääotsikoksi ”Keskeinen sivullinen”, joka mielestäni kuvaa osuvasti Kilven kiinnostavaa roolia sekä omassa ajassaan että myöhemmässäkin keskustelussa. Kilpeä voi pitää omana aikanaan etuoikeutettuna esimerkiksi siten, että hän oli hyväosaisen perheen esikoispoika ja pääsi opiskelemaan yliopistoon ilman suurempia taloudellisia huolia. Toisaalta hän jäi (tai monin osin itse jättäytyi) välittömästi sivulliseksi monista keskusteluista ja ammattirooleistakin, muun muassa koska hän oli jo nuoruudestaan saakka huonokuuloinen. Kiinnostavaa on myös tarkastella Kilven roolia kirjallisuushistorioissa. Kilpi on tunnustettu keskeiseksi toimijaksi, mutta suuren yleisön on usein vähintään oletettu vierastavan hänen teoksiaan, hänet on jopa nostettu esimerkiksi erityisestä tutkijoiden kulttikohteesta. Itse toivoisin voivani käsitellä mielenkiintoista kirjailijaa ja ihmistä ilman tarvetta erityiseen kohteen mystifiointiin.

Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Ajattelen, että Volter Kilven kautta on mahdollista tarkastella ja tehdä näkyväksi erilaisia tapoja, joilla (voimakkaasti ilmaistuna) yhteiskunnassamme on historiassa hyväksytysti syrjitty henkilöä tai vähintään synnytetty kokemus sivullisuudesta. Kilven kohdalla tällaisia sivullisia identiteettejä ovat mahdollisesti jo mainitsemani huonokuuloisuus, toisaalta esimerkiksi Kilven teosten vastaanottoa tarkastelemalla voi pohtia, minkälaista kaunokirjallista ilmaisua on pidetty sopivana ja minkälaisien sanallisten keinojen avulla (esimerkiksi länsisuomalaisen murteen, moraalittomaksi koetun arvopohjan tai epäkansallisen sisällön) kirjallisuutta on pyritty ohjaamaan.

Toivoisin, että tarkempi käsitys menneistä keskusteluista, niiden näkyväksi tekeminen ja pyrkimys niiden ymmärtämiseen auttaa meitä ymmärtämään sekä menneisyydessä että myös nykyisyydessä vallitsevia asenteita entistä paremmin.

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Voisin vastata, että Volter Kilpi. Opiskelin alun perin Turun yliopistossa pääaineenani filosofia. Graduvaiheessa aloin kuitenkin olla hyvin työllistetty Volter Kilven elämäkerrallisessa tutkimustyössä. Kilpi oli hiipinyt elämääni monien vaiheiden kautta. Toimin vuosina 2010–2013 Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikon taiteellisena johtajana ja vuonna 2013 ilmestyi toimittamani kirja, joka sisälsi Volter Kilven ja hänen ensimmäisen vaimonsa Hilja Vanhakartanon seurusteluaikaista kirjeenvaihtoa (Kirjapaja). Etsin tukea Kilpeen liittyvään työhöni kulttuurihistoriasta ja sainkin sitä niin paljon ja innostavassa muodossa, että päätin vaihtaa pääaineekseni kulttuurihistorian. Vuonna 2018 valmistui graduni, joka käsitteli Kilven pitkää kaunokirjallisen vaikenemisen kautta, vuosia 1903–1933. Kirjoitin myös Volter Kilven elämäkerran, joka ilmestyi SKS:n julkaisemana vuonna 2022.

Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Se on kriittinen ja moninäkökulmainen tapa tarkastella menneisyyttä niin, että menneisyys ymmärretään elävänä ja nykyisyyden ja tulevaisuuden kannalta jatkuvasti validina.

Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Itselleni tämä ei ole yllättävä asia, mutta ehkä on ainakin hauskaa jakaa se tosiasia, että olen ammatiltani viulisti. Olen toiminut Sinfonia Lahdessa viulistina jo vuodesta 2005 saakka. Vakinaisen orkesterityöni ulkopuolella olen lisäksi soittanut innokkaasti kamari- ja barokkimusiikkia ja suunnitellut eri taidemuotoja yhdistäviä kokonaisuuksia.

Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Aloitan kesäkuun alussa väitöskirjatyöni ”Moninaistuva sukupuoli: Mediavälitteinen sukupuoliaktivismi Suomessa 1960–2007” päätoimisen tekemisen kulttuurihistorian oppiaineessa, sillä sain tutkimukselle vuoden rahoituksen Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahastolta. Olen tehnyt tutkimusta vuoden 2023 alusta lähtien sivutoimisesti ja odotan innolla, että pääsen syventymään aiheeseeni entistä paremmin.

Väitöskirjani käsittelee suomalaisissa medioissa vuosina 1960–2007 esillä olleita sukupuolivähemmistöön kuuluvia aktivisteja. Olen tutkimuksessani kiinnostunut siitä, miten tutkimani aktivistit ovat tehneet sukupuolen moninaisuutta näkyväksi kertomusten avulla. Tarkastelen erityisesti lehdissä ja televisioissa esitettyjä henkilöhaastatteluita ja niissä muodostunutta kuvaa sukupuolista sekä sukupuolivähemmistöistä. Tutkimuksessani minua kiinnostaa myös se, miten suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet sukupuolesta ja sen moninaisuudesta tuotettuihin kuvauksiin. Tutkimanani aikakautena aktivistien ja toimittajien mediatyötä on rajoittanut esimerkiksi vuoteen 1999 asti voimassa ollut homoseksuaalisten tekojen kehotuskielto, jonka nojalla sensuroitiin myös sukupuolivähemmistöjä käsitteleviä artikkeleita ja ohjelmia. Lisäksi yhteiskunnan asenteissa ja suomalaisessa kulttuurissa tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet siihen, miten sukupuolen moninaisuutta on käsitetty ja tehty näkyväksi mediassa eri aikoina.

Käytän aineistonani sekä suomalaisten LHBTIQ+-järjestöjen julkisia järjestölehtiä että muita julkisissa medioissa julkaistuja artikkeleita ja ohjelmia sukupuolivähemmistöistä. Haastattelen myös medioissa esillä olleita aktivisteja sekä juttuja tehneitä toimittajia saadakseni näkökulmia juttujen tuottamien kuvausten muodostumiseen. Tutkimukseni ote on siten monitieteinen ja soveltava – teen tutkimusta yhteistyössä tutkimani yhteisön kanssa ja hyödynnän analyysissäni niin kulttuurihistorian, mediatutkimuksen kuin sukupuolentutkimuksenkin näkökulmia. Uskon näin tuottavani mahdollisimman monipuolisen kuvauksen sukupuolen moninaisuuden historiasta Suomessa ja suomalaisissa medioissa.

Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Tutkimukseni aihe on varsin ajankohtainen, sillä sukupuolesta ja sen (itse)määrittelystä on keskusteltu aktiivisesti viime vuosien aikana etenkin vuonna 2023 uudistuneen translain yhteydessä. Vastikään voimaan tullut laki antaa yksilölle mahdollisuuden määrittää oman juridisen sukupuolensa kahdesta binäärisestä vaihtoehdosta (mies ja nainen) hakemuksen täyttämisen ja odotusajan jälkeen. Lain voimaantulo on suomalaisten LHBTIQ+-järjestöjen ja sukupuolivähemmistöön kuuluvien aktivistien vuosikymmenten työn tulos. Lain ja sukupuolen moninaisuuden ympärillä käydyn yhteiskunnallisen keskustelun ymmärtämiseksi tarvitaan myös historiaa ja sen pitkissä linjoissa muuttuneiden sukupuolikäsitysten tarkastelua.

Tutkimukseni tarkoituksena onkin murtaa myyttiä siitä, että sukupuolen moninaisuus olisi vain 2020-luvun ilmiö, jolla ei ole historiaa. Esitän tutkimuksessani, että käsityksemme sukupuolista eivät ole historiassakaan olleet kaksijakoisia, ja medioissa omia elämäntarinoitaan jakaneilla aktivisteilla on ollut vaikutus siihen, miten sukupuolia ympäröivät lait ja käsitykset ovat muuttuneet vuosikymmenten kuluessa.

Sukupuolivähemmistöjen historian tutkimus on myös erityisen tärkeää ja ajankohtaista siksi, että Suomesta puuttuu kokonaan perustavanlaatuinen tutkimus sukupuolivähemmistöjen historiasta, ja tutkimusalana kenttä on historia-aineissa lähes olematon. Tutkimukseni yrittää siten vastata myös viime vuosina nuorten ja opiskelijoiden keskuudessa nousseeseen kiinnostukseen sukupuolen moninaisuuden historiaa kohtaan paikkaamalla perustutkimuksessa olevia suuria aukkoja.

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Hain opiskelemaan Turkuun, sillä kulttuurihistoria kiinnosti minua oppiaineena alusta alkaen paljon. Hetken omaa suuntaa haettuani päädyin kulttuurihistoriassa mediahistoriaa sekä sukupuolihistoriaa käsitteleville kursseille – ja olin myyty. Tein molemmat opinnäytetyöni liittyen mediahistoriaan sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaan, joten samoja teemoja jatkava väitöskirja on näin ollen minulle oikein luonteva jatkumo.

Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Kulttuurihistoria merkitsee minulle tutkimuksen vapautta ja menetelmää katsoa menneisyyttä monesta eri näkökulmasta. Kulttuurihistorian rikas, moninainen ja monitieteinen kenttä yllättää ja herättää ajattelemaan miten erilaisista palasista historiallista kertomusta voi oikein rakentaakaan. Olen kulttuurihistoriassa erityisen kiinnostunut ihmisistä, kertomuksista sekä kokemuksista. Minua inspiroi se, miten tavallisista ja arkipäiväisistä kertomuksista sekä kokemuksista voi löytää erikoisiakin vivahteita. Nautin myös siitä, että muiden tutkimuksia seuraamalla voi oppia aina jotain ihan uutta.

Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Olen monesti kuullut lentävän lauseen, että aikuisviihdelehtiä luetaan vain ”artikkeleiden takia”. Oman tutkimukseni kohdalla tämä lentävä lause on kuitenkin varsin totta – olen kahlannut yliopiston kirjastossa läpi aikuisviihdelehtien vuosikertoja etsiessäni sukupuolen moninaisuutta koskevia lehtihaastatteluita. Tämä johtuu siitä, että aikuisviihdelehdet ja yleisestikin juoru- ja sensaatiolehdet kirjoittivat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä tutkimanani aikakautena enemmän kuin muut valtavirtamediat, joiden toimittajat saattoivat karttaa aihepiiristä kirjoittamista juttujen sensuroinnin pelossa. Kyseisten lehtien selaaminen on yllättänyt minut oikeastaan monipuolisuudellaan: esimerkiksi 1960- ja 1970-luvun lehtien välistä voi löytää artikkeleita vaikkapa uistinkalastuksesta, marginaaliryhmistä tai työttömyydestä.

Jean Lukkarinen Menneisyyden jäljillä -podcastissa: https://lottavuorio.com/2023/05/30/81-transhistoriaa-ja-moninaista-sukupuolihistoriaa/

Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Sain viime joulukuussa ilouutisen Koneen säätiöltä, että naistaikataiteilijoita tarkasteleva väitöskirjahankkeeni ”Celebrated but Forgotten, Female Magicians in Northern Europe 1880s-1890s” hyväksyttiin kolmivuotisen rahoituksen piiriin. Tammikuusta lähtien aloitin kokopäiväisen väitöskirjatyöskentelyn kulttuurihistorian oppiaineessa Turun yliopistossa. Tutkimusalaani ovat erityisesti naispuoliset esiintyjät sirkus- ja varieteealalla vuosisadan vaihteen tuntumassa. Tutkimustyötäni tukee aikaisempi urani kansainvälisenä sirkustaiteilijana, taikaharrastajana ja kulttuurialan yrittäjänä. Kuulun myös kansainväliseen Women on the Move COST -verkostoon, missä tutkitaan naisten työperäistä siirtolaisuutta Euroopassa. Hankkeeseen liittyen olen etsinyt myös sirkus- ja varieeteetaiteilijoiden muistomerkkejä ja karttapisteitä, joiden kautta naisesiintyjien työ visualisoituu Euroopan kartalla.

Naistaikuri Adelaide Herrmannia siteeraten: ”There is no good reason why every home should not have an entertaining amateur magician on its own.” Käytän tutkimustyössäni myös uusia metodeja, kuten taikatemppujen opettelemista vanhoista kirjoista ja esitysten ja esitysluentojen rakentamista pohjautuen naistaikurien repertuaareihin. Olen havainnut, että naiset nauttivat taikuudesta muutoinkin kuin sahattuna kahtia.

Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Mielestäni naisten tutkiminen miesvaltaiseksi mielletyillä aloilla on erityisen tärkeää sukupuolten välisen tasa-arvon saavuttamiseksi. Stereotyyppiset mielikuvat muovaavat edelleen käsitystämme maailmasta, arvoista ja etiikasta. Monia upeita ja taitavia naistaikureita on esiintynyt ja esiintyy edelleen, mutta heiltä puuttuu sosiaalinen arvostus. Esittävää taidetta voidaan ikäänkuin ajatella yhteiskuntaa heijastavana peilinä. Katvealueet historiantutkimuksessa aiheuttavat menneisyyteen mustia aukkoja, joista tiedon ammentaminen käy yhä vaikeammaksi. Toisaalta jo muovautuneet ajatusmallit etäyttävät tutkijaa tiedon havaitsemisessa. Koen erityisen tärkeäksi tuoda esiin uutta historiallista tietoa, missä naisten toimijuus esittävän taiteen kentällä nostetaan esiin.

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Trapetsitaiteilijan työssäni kehon harjoittamisella on suuri rooli, mutta koin että halusin syventää osaamistani myös esittävän taiteen historian tuntemuksessa. Aloitin kulttuurihistorian opinnot avoimessa yliopistossa verkko-opintojen muodossa, koska vietin suuren osan vuodesta erilaisilla sirkuskiertueilla mm. Espanjassa, Saksassa, Kanadassa ja Japanissa. Lopulta historialliset henkilöt ja ilmiöt kiinnostivat minua yhä enemmän, ja jopa ”keskustelivat minulle menneisyydestä” lähteiden kautta. Jatko-opinnot antavat mahdollisuuden syventyä näihin unohdettuihin kertomuksiin.

Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Kulttuurihistoria on loputtoman uteliaisuuteni tyrehdyttämistä. Kulttuurihistorian kautta koen, että pystyn analysoimaan ja havainnoimaan omaa elämääni, kulttuuriamme ja ympäristöämme paremmin. Erityisen merkitykselliseksi koen nimenomaan naisten historiasta kirjoittamisen ja naisten näkyväksi tekemisen historiallisen tutkimuksen kautta.

Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Kun opiskelin aikoinani Kanadassa Montrealin sirkuskoulussa, keikkailin taikurin assistenttina The Amazing Todsky nimiselle taikurille. Häneltä opin yhtä sun toista taikatemppua ja illuusioita. Naistaikurien historiantutkimus on houkuttanut minut jälleen taikatemppujen maailmaan, ja taikakolikot kulkevat nykyään aina taskussani. Niitä pyörittelen useita kertoja päivässä, ja erityisesti silloin kun aivoni ”jäätyvät” tietokoneen äärellä.

Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Väitöskirjatutkimuksessani on kyse Pohjoisesta kulttuurihistoriasta, elämäkertatutkimuksesta ja muistitietotarinoiden elvyttämisestä. Tutkin poropaimenena eli raitiona toimineen Anna Henriksdotter Riimin (1772–1851) eli Riimin Annan ja hänen perheensä elämää. Keskityn pääasiassa 1800-luvun alkupuolelle Annan aikuisikään, mutta kokonaisuudessaan perhehistoria kurkottelee vuosisadan vaihteen molemmille puolille, kolmen sukupolven yli. Annan vanhemmat Henrik Olofsson Riimi ja Carin Olofsdotter olivat poropaimentolaisia ja kotoisin Jukkasjärven Rautus­vuomasta, josta he muuttivat Kittilään 1760-luvulla. Tuosta lähtien Riimin perhe eli ja vaikutti laajalla alueella Kittilän, Sodankylän, Rovaniemen sekä Kemijärven maisemia. Anna avioitui ja perusti perheen kemijärveläisen erämaatalon pojan Olof Suopangin kanssa. He saivat toimeentulonsa porojen hoidosta, mutta muutaman vuoden he ehtivät toimia uudistilallisinakin, ennen kuin Anna jäi leskeksi. Riimin perhehistoria avaa mielenkiintoisen kulttuurihistoriallisen näköalan niin kutsutulle Lapin ja lannan rajamaalle 1700-luvun lopusta 1800-luvun loppupuolelle.

Riimin perheestä on säilynyt jonkin verran muistitietoa ja tarinoita, joita on kerrottu suullisena perimätietona aina meidän päiviimme asti. Riimin perhettä koskevaa muistitietoa, on myös tallennettu viime vuosikymmeninä useisiin kylähistoriikkeihin ja muisteluksiin. Tarkastelen näitä tarinoita muistitietohistorian lähteinä kartoittaessani Riimin perheen elämää mutta pohdin myös niiden kerrontaa selvittääkseni, millaisia merkityksiä ne kantavat ja miksi ne on muistettu kahdeksan sukupolven yli. Muistitietoaineiston lisäksi käytän tutkimuksessani arkistolähteitä, kuten kirkon historia- ja rippikirjoja, maa- ja henkikirjoja, perukirjoja sekä käräjäpöytäkirjoja.

Tutkimukseni tavoitteena on lisätä tietoa menneisyyden ihmisten arjesta ja elämästä, siitä miten kulttuuriset ja elinkeinolliset muutokset näkyivät yksilöiden ja yhteisöjen toiminnassa ja heidän väli­sissään suhteissa aikana, jolloin pohjoisiin elinpiireihin ja perinteisiin elinkeinoihin alkoivat liit­tyä niin karja- ja maatalous kuin suurporonhoitokin. Perhehistorian kautta tutkimus käsittelee myös saamelaissuomalaisen sekaväestön historiaa, jota ei juurikaan ole historiatutkimuksissa aikaisemmin käsitelty. Tämän myötä tutkimuksessani on kyse myös ihmisten kuulumisen kokemuksista ja identifikaatioista niin menneessä kuin nykyisyydessä.

Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Tutkimukseni pyrkii tuomaan esiin Pohjoisen monikulttuurista menneisyyttä ja siten uutta näkökulmaa Lappia koskevaan historiatutkimukseen. Tutkimuksessa käsitellään alueen väestön kulttuuri-identiteettien juuria, millä on merkitystä myös ajankohtai­sessa ja vahvoja tunteita herättävässä keskustelussa Lapin ihmisten identiteeteistä ja identifikaati­oista. Tutkimukseni luo edellytyksiä ymmärtää eri näkökulmia ja vahvistaa samalla ihmisten historiatietoisuutta.

Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Olen aina ollut kiinnostunut kaikenlaisista tarinoista, joten ei ollut oikeastaan ihme, että historia oli lempiaineeni koulussa. Toinen intohimoni on ollut käsitöiden tekeminen, joten kouluttauduin taideteolliseksi muotoilijaksi. Koko käsityöläisen ”urani” ajan menneisyyden jäljet kulkivat mukana suunnittelutyössä, sillä ammensin ideoita tuotteisiini historiasta ja arkeologiasta. Jossain vaiheessa päätin perehtyä ideoiden lähteisiin kunnolla ja aloitin arkeologian opinnot Oulun yliopistossa. Samaan aikaan löysin kulttuurihistorian sivuaineen Lapin yliopistosta ja hain siihen opinto-oikeutta. Marja Tuomisen johdattelemana aloitin kulttuurihistorian perusopinnot joskus 2000-luvun alussa ja tunsin tulleeni kotiin!

Arkeologian opinnot vaihtuivat soveltavan kuvataiteen opinnoiksi, mutta kulttuurihistoria säilyi rinnallani koko ajan. Valmistuttuani taiteen maisteriksi halusin yhdistää visuaalisen alan osaamistani kulttuurihistoriaan ja tehdä tutkimusta visuaalisesta historiasta ja historiaesityksistä, joten hain jatko-opiskelijaksi Lapin yliopistoon. Valitsin tutkimukseni lähtökohdaksi pienen, haurastuneen muistitietotarinan, jota halusin elvyttää ja vahvistaa biografisen tutkimuksen ja erilaisten visuaalisten esitysten avulla. Tällä hetkellä tarinaan liittyvä biografinen tutkimus on osoittautunut niin kiehtovaksi, että visuaalisen historian tutkimusosio saattaa hyvinkin siirtyä ihan erilliseksi ja omaksi tutkimuksekseen. Siihen liittyvästä projektista taiteilija ja graafikko Tytti Muurisen kanssa voi kuitenkin lukea Lapin yliopiston kulttuurihistorian blogista: https://menneisyyselaameissa.wordpress.com/2019/04/26/kohtaaminen-kuvassa-riimin-annan-henkilokuvan-piirtyminen-menneisyyden-jaljista/

Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Minulle kulttuurihistoria merkitsee näkökulmaa menneisyyteen ja tapaa käsitellä menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden suhteita elettyjen elämien ja niistä kertovien tarinoiden avulla.

Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Kiinnostukseni tutkimusaiheeseen kumpuaa Riimin Annaan liittyvästä muistitiedosta ja tarinoista, joita kuulin lapsuudessani. Käytännössä tutkin siis samalla oman perheeni ja sukuni historiaa.

1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Tutkin suomalaisten elokuvien ja televisiosarjojen poliisirepresentaatioita. Aikajanani, 1940-luvun lopulta 1990-luvun loppuun, on haastava teosten runsaan lukumäärän vuoksi, mutta samalla myös hedelmällinen poliisirepresentaatioiden kokonaiskuvan rakentumisen kannalta. Ensimmäinen suuri muutos suomalaisten elokuvien poliisirepresentaatioissa paikantuu 1940-luvulle, jolloin poliisihahmoista tuli näkyvämpiä ja sankarillisempia. Poliisit siirtyivät taustalta etualalle ja vuorovaikutus muiden hahmojen kanssa yleistyi. Elokuvat kertovat myös oman aikakautensa poliisin erilaisista työkuvista. Esimerkiksi Pikajuna pohjoiseen (1947) tuo esille junapoliisin, joka selvittelee tarkasti lakia noudattavaan tyyliin junassa tapahtunutta rikosta. Vuonna 1953 valmistuneessa Lentävässä kalakukossa nähdään myös junapoliiseja ratkaisemassa rikosta, mutta elokuvan rillumarei -tyyli vaikuttaa poliisihahmojen rennompaan esittämiseen. Junapoliiseja ei enää suomalaisissa junissa näy, eikä edes junapartiointia, joka kiellettiin vuonna 2011. Junapartioinnissa ei tosin ollut kyse poliisin työtehtävästä vaan virkapukuisen poliisin vapaa-ajalle osuvasta ilmaisesta junamatkasta. Hyötynä nähtiin virkapukuisen poliisin paikallaolon rauhoittava vaikutus yleiseen järjestykseen. Poliisin virkapuku on tärkeä myös fiktiivisen poliisin esittämisessä, vaikka siviilipukuisiakin poliiseja nähdään eri aikakausien elokuvissa ja televisiosarjoissa. Komisario Palmua (1960-luku) voidaan pitää näkyvimpänä suomalaisen elokuvan siviilipukuisena poliisina, kun taas näkyvimmän virkapukuisen poliisihahmon titteliä pitää kieltämättä hallussaan konstaapeli Reinikainen (1970-luvun loppu ja 1980-luvun alku).

Väitöstutkimuksessani kulttuurihistoriallinen ote antaa mahdollisuuden hahmottaa niin suomalaista kulttuurista kuin historiallistakin kontekstia. Poliisirepresentaatioita analysoidessa teosten kontekstien ymmärtäminen avaa mahdollisuuden tarkastella poliisimielikuvien kehitystä ja muutoskohtia syvällisemmin. Tarkempaan tulkintaan ohjaa lisäksi tutkimuksessani soveltama kriminologian tutkimuksen metodityökalu. Yhdistän audiovisuaalisten teosten lähiluvun ja temaattisen sisällönanalyysin poliisin ominaispiirteiden taulukkoon. Poliisin ominaispiirteet kuten legalistisuus, epäileväisyys ja hierarkkisuus ovat usein selkeästi nähtävissä myös fiktiivisissä poliisihahmoissa. Hankalammin tunnistettavia piirteitä kuten sitoutuneisuus, solidaarisuus ja pragmaattisuus voidaan havaita fiktiivisissä poliisihahmoissa kriminologisen tutkimuksen määritelmän avulla. Esimerkiksi poliisin sitoutuneisuus näkyy vapaa-ajalla olevan poliisin toiminnasta ja käyttäytymisestä eli onko poliisi myös vapaa-aikanaan sitoutunut poliisin ammattiinsa ja sen vaatimaan moraaliseen elämäntyyliin. Poliisirepresentaatioita ja niistä syntyviä mielikuvia tarkastellessa on huomioitava niin teosten ajallinen ja kulttuurinen konteksti, eri genret, puvustus ja tekniset yksityiskohdat kuin myös poliisin ominaispiirteiden stereotypiat.

2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Suomessa on pidetty itsestään selvänä, että länsimainen hyvinvointiyhteiskunta määrittelee myös poliisi-instituution aseman ja roolin demokraattisessa järjestelmässä. Viime aikoina valtavirtamediassa on noussut kuitenkin huolestuttavan paljon esille poliisin kohdistuvan arvovallan ja luottamuksen heikkenemistä. Varsinkin nuorison suhtautuminen poliisiin on muuttunut negatiivisemmaksi. Uutismedian myllyttämä uutisointi järjestyksenvalvojien ja vartijoiden väärinkäytöksistä saattaa vaikuttaa heikentävästi myös kansalaisten ja poliisin vuorovaikutussuhteisiin. Toisaalta yksityisen sektorin järjestyksenvalvonnan liiallisen voimankäytön uhrit ovat huutaneet väärinkäytöstilanteissa poliisia apuun. On siis ilmiselvää, että poliisin rooli yhteiskunnassa on murrosvaiheessa ja kaikki siihen liittyvä tutkimus on erittäin tärkeää tällä hetkellä. Media on ylivoimainen vaikuttaja yhteiskunnassamme ja mielikuvat asioista, tapahtumista ja ilmiöistä rakentuvatkin pitkälti median luomien mielikuvien varaan. Koen, että fiktiivisten, suomalaisten poliisien representaatioiden tutkiminen on ajankohtaista ja hedelmällistä juuri nyt. Varsinkin pidemmän aikajanan tarkastelu hahmottaa sitä, miten tähän hetkeen on tultu ja minkälaiset traditiot poliisirepresentaatioissa on nähtävissä.  Käytän tutkimuksessani demokratian teoriaa, jonka läpi poliisirepresentaatioita tarkastelen. Niin ikään tällä hetkellä vaikuttava demokratian heikkeneminen ja uusliberalismin vahvistuminen vaikuttavat ihmisten mielikuviin valtiovallan toimeenpanoelimestä, poliisista ja sen toiminnasta.

3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Alun perin opiskelin maisematutkimusta, mutta vaihdoin pian kulttuurihistoriaan, joka tuntui enemmän omalta alalta. Olin tutustunut kulttuurihistoriaan jo aiemmin avoimen yliopiston opintojen kautta ja tein esimerkiksi esseen isoisoisäni vuonna 1957 isoäidilleni lähettämästä kirjeestä. Ajatus siitä, että tavallisen ihmisen elämääkin voidaan tutkia ja löytää sieltä erilaisia merkityksiä, kiehtoi tutkimusmielessä. Ilmeisesti jo silloin kulttuurihistoria onnistui koukuttamaan minut mukaansa.

4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Kulttuurihistoria merkitsee minulle mahdollisuutta löytää historian syövereistä arkisia, hienoja asioita, jotka kaikessa hiljaisuudessa odottavat löytäjäänsä, kulttuurihistorioitsijaa. Kulttuurihistoria tutkimusalana on kuin valtava palapeli, jota pala palalta kokoamalla saadaan näkyviin tarkempi kuva menneisyydestä. Ja vaikka kaikkia paloja ei tulla koskaan löytämään, kulttuurihistoriallisen palapelin kokoaminen on erittäin mielenkiintoista puuhaa.

5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

”Varkaita! Mona Lisa varastettu! Poliisi!” Nämä huudahdukset ovat peräisin Pekka ja Pätkä mestarimaalareina -elokuvan (1959) otoksesta, jossa Helsingin Taidehallin yleisö huomaa yllättäen tauluvarkauden. Äitini Anna Kallio ja kummitätini Ilona Parkkinen pääsivät pieneksi hetkeksi otoksen keskiöön, kun kamera kuvasi heitä viittoilemassa poliisia paikalle. Lieneekö siis itselleni tullut perintönä kiinnostus elokuviin? Tosin oma intressini elokuviin keskittyy ruudun tälle puolen, mielikuviin, joita teokset katsojilleen välittävät. Ei äitinikään näyttelijäksi ryhtynyt vaan toimi avustajana ja pääsi sitä kautta seuraamaan useita 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun elokuvaprojekteja aitiopaikalta. Itselläni onkin tulevaisuuden haaveena päästä jonkin rikoselokuvan kuvauspaikalle seuraamaan sitä, millä tavoin poliisihahmoja rakennetaan ja esitetään.

1. Mistä tutkimuksessasi on kyse?

Tutkin Suomen lottien ja sotainvalidien palkinto- ja virkistysmatkoja Kolmanteen valtakuntaan vuosina 1942—1944. Matkoista sovittiin Suomen puolustusvoimain ylilääkäri Eino Suolahden sekä SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmlerin kesken, Himmlerin vieraillessa Suomessa elokuussa 1942. SS-järjestön ja Suomen puolustusvoimien lisäksi matkojen järjestämiseen osallistuivat Lotta Svärd -järjestö ja Sotainvalidien Veljesliitto. Sotainvalideja vieraili Saksassa Himmlerin ja Waffen-SS:n kutsusta jo vuonna 1942. Lotat osallistuivat matkoille tammikuusta 1943 alkaen. Vuosien 1943—1944 aikana matkoja järjestettiin viisi, ja kukin matka kesti noin kaksi kuukautta. Palkinto- ja virkistysmatkoilla Saksassa vieraili yhteensä 75 lottaa ja satoja suomalaisia sotainvalideja, joiden joukossa oli upseeristoa.

Väitöskirjassani tutkin lottien ja sotainvalidien teksteissä, kuten kirjeissä ja matkapäiväkirjoissa, ilmeneviä kokemuksia. Palkinto- ja virkistysmatkoille osallistuneiden suomalaisten kokemusten kautta etsin vastauksia siihen, mitä kyseiset matkat heille merkitsivät. Väitöskirjassani kysyn, miksi suomalaiset matkustivat Kolmanteen valtakuntaan ja miksi Kolmannen valtakunnan korkein sodanjohto kutsui suomalaisseurueita vieraakseen. Lottien ja sotainvalidien matkoja koskevien kokemusten kautta tutkin siis myös Suomen ja kansallissosialistisen Saksan välisiä suhteita vuosina 1942—1944.

2. Miten tutkimuksesi suhteutuu nykypäivän yhteiskuntaan?

Toista maailman sotaa ja Kolmatta valtakuntaa on tutkittu paljon niin kansainvälisesti kuin Suomessa kansallisestikin. Toisen maailmansodan tutkiminen onkin osa sodan aiheuttamien kollektiivisten ja ylisukupolvisten traumojen käsittelyä. Suomen ja kansallissosialistisen Saksan yhteistyö jatkosodan aikana on kuitenkin ollut suomalaisessa historian tutkimuksessa pitkään arka ja vaiettukin aihealue, mutta viime vuosina maiden suhteita on alettu tutkia uusista, kriittisemmistä, näkökulmista. Näissä tutkimuksissa on tuotu kuuluviin myös naisten ääniä, jotka ovat aiemmin jääneet tutkimuskentällä hiljaisiksi. Tutkimukseni on siis osa menneisyytemme vaikeaksi koetun ja vaietun ajanjakson käsittelyä, jonka tarkoituksena on ymmärtää paremmin mennyttä ja siten myös itseämme ja nykypäivää.

3. Mikä johdatti sinut alun perin kulttuurihistorian pariin?

Minulle ei ole koskaan ollut unelma-ammattia, mutta olen lapsesta pitäen ollut kiinnostunut historiasta. Viikonloppuisin muistankin odottaneeni lastenohjelmien sijaan innoissani Ylen esittämiä dokumentteja Egyptin historiasta. Kiinnostus menneeseen heräsi siis jo varhain. Ensikosketukseni kulttuurihistoriaan sain Lapin yliopistossa, jonne pääsin lukion jälkeen opiskelemaan matkailututkimusta. Sivuaine valintani oli helppo, sillä suuntasin suoraan kulttuurihistorian luennoille, jotka avasivat minulle aivan uuden näkökulman menneeseen ja sen tutkimiseen. Erityisen vahvan vaikutuksen minuun teki mikrohistoriallinen lähestymistapa, jonka keskiössä ovat tavalliset ihmiset ja heidän tarinansa. Mitä enemmän kulttuurihistorian oppiaineesta opin, sitä vahvemmin minulle tuli tunne, että halusin opiskella sitä pääaineenani, joten hain Turun yliopistoon.

4. Mitä kulttuurihistoria merkitsee sinulle?

Kulttuurihistoria merkitsee minulle ennen kaikkea näkökulmien laajuutta ja menneisyyden moniäänisyyttä. Samalla oppiaine merkitsee minulle myös ymmärrystä ja sen hyväksymistä, ettemme voi nykyisyydestä käsin saada selville täyttä totuutta menneisyydestä.

5. Kerro jokin hauska tai yllättävä fakta itsestäsi tai tutkimuksestasi.

Olen suuri salapoliisiromaanien ja dekkareiden kuluttuja. Onkin ollut huvittavaa huomata, kuinka etsiessäni ja analysoidessani lähdeaineistoa olo ollut useammin kuin oman elämänsä yksityisetsivällä yhdistellessäni aineistoissa mainittuja ihmisiä ja paikkoja toisiinsa. Enää puuttuu suurennuslasi, kerä punaista lankaa ja Tweed-hattu.