Juice ja paluu 70-luvulle

Viime joulun tienoilla teattereihin tuli Teppo Airaksisen ohjaama elokuva Juice, jonka kävin katsomassa tammikuun puolella (päärooleissa Riku Nieminen, Iida-Maria Heinonen, Antti Tuomas Heikkinen ja Pekka Strang). Tavanomainen elämäkertaelokuva se ei ole, vaikka se perustuu käsittääkseni Antti Heikkisen vuonna 2014 ilmestyneeseen biografiaan Risainen elämä. Juice Leskinen 1950–2006. Sen kuvaamat tapahtumat ajoittuvat muutamia päähenkilön lapsuutta valottavia kohtauksia lukuun ottamatta 1970-luvulle ja osin vielä seuraavalle vuosikymmenelle. Oli helppoa aavistella etukäteen, että tulossa on nostalgiatrippi, enkä pettynyt odotuksissani.

Juice-elokuvan ensi-ilta oli tapaninpäivänä 2018.

Minulle tutuin ja läheisin Juice sijoittuu 70-luvulle, Marilynin, Jyrki boyn ja Napoleonin mopon tekijän nuoruuteen ja omaan nuoruuteeni. Tuolloin Juicen ja Coitus Intin biisit, eritoten albumilta Per Vers, runoilija (1974), sekoittuivat korvissani Dave Lindholmin, Led Zeppelinin, Yesin, Pink Floydin, Hectorin, Deep Purplen, Hurriganesin, CCR:n ja Abban Euroviisu-voiton luomaan musiikkivirtaan. Elokuva kertoo nuoren Juice Leskisen epävarmuudesta, ihmissuhteista, rakastumisesta, alkavista bändiharrastuksista ja nopeasta noususta valtakunnan julkisuuteen, jolloin lahjakkaan lauluntekijän nokkelat sanoitukset ja tarttuvat melodiat syöpyivät heti suuren yleisön mieleen. Lyriikkaa kirjojen muodossa julkaissut Juice jää kuvauksesta sivuun. Yhdellä-kahdella kohtauksella elokuva luovii myös legendaarisen Tuuliajolla-kiertueen sivuitse, mutta ratkaisu on ymmärrettävä, sillä kiertueesta on olemassa oma dokumenttinsa, Kaurismäen veljesten ohjaama Saimaa-ilmiö (1981).

Koska lähtökohta omalle katsomiskokemukselleni oli vahvasti nostalgisoiva, elokuvan kiinnostavuuden mittapuuksi nousi ajankuvan luominen, missä se mielestäni onnistuu, paljolti myös hyvän näyttelijätyön ansiosta. Se onnistuu siinä senkin takia, että kertomuksessa vain miehet tekevät jotakin merkittävää ja luovat historiaa, kuten 70-luvun rockskenessä oli tavallista. Musiikille annetaan tilaa, ja toimiva ratkaisu on, että Riku Nieminen laulaa biisit mallikkaasti itse.

Juice ei ollut suomirockin alkuvaiheiden ainoa näkyvä tekijä, mutta hän kohosi sittemmin sellaiseen kansansuosioon, että häntä ryhdyttiin pitämään sen perustajahahmona. Monet ovat kehuneet elokuvaa siitä, että se näyttää Juicesta myös vähemmän mairittelevia puolia, perhettään laiminlyövän alkoholisti-isän tai ajoittain riitaisan puolison ja bändijäsenen. Coitus Intissä soittanut Harri Rinne kiirehti tosin jo ennen ensi-iltaa kiistämään elokuvan antaman kuvan hänen ja Juicen tulehtuneista väleistä. Rinteellä on oikeus näkemyksiinsä, ja hän piti elokuvasta, mutta itseäni, kuten varmaan monia muitakaan katsojia, tuollaisten yksityiskohtien mahdollinen paikkansapitämättömyys ei haittaa. Saman voi todeta senkin osalta, että joitakin Juicen elämänolosuhteita on elokuvassa hieman oiottu. Tarinaa seuratessani en osannut kiinnittää huomiota historialliseen epätarkkuuteen vaan myötäelin 70-lukua ja sitä rentoa innostusta, jolla Coitus Int kokosi rivinsä esiintyäkseen pienillä tanssilavoilla ja seuraintaloilla.

Juice-elokuva, Riku Nieminen
Suomi-kitaran varressa elokuvassa pääroolia esittävä Riku Nieminen.

Elokuvan myötä mieleeni nousi välähdyksiä Juicen ja myös Mikko Alatalon keikoilta 80-luvun alun Turussa. Edellinen eli silloin voimiensa päiviä, Juice Leskinen Grand Slam ‑yhtyeen perustamisaikoja. Muistan hyvin senkin, kun Juice tituleerasi itseään ”kielityöläiseksi” Suomen Kuvalehden mielipidepalstalla joskus 70-luvun jälkipuolella. Lehti oli haastatellut ministerinä toiminutta Paavo Väyrystä, jonka puheista se oli nostanut kansilehdelle sitaatin ”Työttömyys on tahdon puutetta”. Lyhyenä kommenttina Väyrysen ajatuksiin ja asenteisiin Juice riimitteli sen muotoon ”Työttömyys on. Tahdon puutetta”. 70-luvun Fingerporia?

Myös Turussa huhuttiin 80-luvun lopulla, että Juice on kuollut, ja sen myötä tulin pohdiskelleeksi, oliko sitä ihan tosissaan ryhdyttävä odottelemaan muistokirjoituksia. Huomattavasti laihtunut artisti palasi kuitenkin julkisuuteen Neil Hardwickin tv-ohjelmassa, jossa hän kertoi kärsineensä maksakirroosista. Terveys- ja alkoholiongelmista huolimatta hänellä oli tuolloin vielä paljon edessä, mutta niitä vaiheita Juice-elokuva ei enää kuvita vaan päättyy tyylikkäästi comebackin jälkeisiin tunnelmiin.

Mainokset