”Joulupukkibisnes oli sen puoleen kovaa että ajoit ympäri kaupunkia aikataulun mukaan ja sisällä tuli kuuma ja sitten pakkaseen ja kylmään autoon.” (SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma (SKS KRA). Joulupukki, vanha tuttu, puuhkalakki, karvanuttu. Muistoja ja mielikuvia joulupukista. Kilpakeruu 2020–2021.)

Tämän vuoden adventtikalenterimme kertoo ihmisistä jouluna – ei jouluihmisistä eli henkilöistä, jotka elävät ja hengittävät joulua, vaan joulunpyhien uutterista ahertajista sekä niistä, joita ei kukaan muista.

Tämä ensimmäinen, sanomalehti- ja SKS:n muistikeruuaineistoja hyödyntävä kirjoitus kertoo aaton odotetuimmista, mutta maksullisista vieraista, tilausjoulupukeista.

Risupartaisista naamaripäistä maskeerattuihin punanuttuihin

Suomalainen, kodeissa vieraileva joulupukki on tunnustettu niin merkittäväksi kulttuuri-instituutioksi, että se on otettu osaksi aineetonta kulttuuriperintöä. Kodeissa kiertelevää joulupukkia edelsivät pelottavat ja ilkikuriset, sarviin ja turkkeihin pukeutuneet nuutti- ja köyripukit, joille tarjottiin taloissa ryyppyjä. Nykymuotoa muistuttava joulupukki oli sen sijaan tuttu jo kaikille vuonna 1990 joulupukkiaiheiseen Suomalaisen Kirjallisuuden seuran muistikeruuseen osallistuneille henkilöille jo varhaisesta lapsuudesta. Kansakoulujen kuusijuhlia on kiittäminen monesta meille niin tutusta jouluasiasta, kuten myös joulupukin esittelystä. Moni 1900-luvun alun lapsi näkikin koulussa ensimmäistä kertaa joulupukin, muuta viimeistään 1930-luvulta eteenpäin joulupukki alkoi tehdä kotikäyntejä kaikkialla Suomessa niin varakkaissa kuin vaatimattomimmissakin kodeissa.

Monissa perheissä joulupukin rooli oli perinteisesti isän, isoisän tai muun, yleensä miespuolisen sukulaisen tai naapurin vastuulla, mutta eivät naisetkaan aivan tavattomia olleet pukkeina. Matala ääni ja vanttera vartalo riittivät lasten sumuttamiseen. Varusteina pukilla oli nurinpäin oleva, vyöllä kiinnitetty lammasnahkaturkki, huopatossut tai lapikkaat, pellavasta tehty pitkä paita, karvahattu ja keppi. Lisäksi joillain oli turkiskintaat, joita ei otettu pois käsistä sisälläkään, jotteivat lapset olisi tunnistaneet pukkia käsistä. Paketit kaivettiin esiin tuohikontista tai pärekorista.

1900-luvun jälkipuoliskolla kaupunkilaistumisen myötä syntyi kuitenkin uudenlainen, erityisesti kaupunkialueille keskittynyt pukkibisnes, joka näkyi muun muassa 1950-luvun alussa alkaneena lehti-ilmoitteluna. Pukit lähettivät ilmoituksiaan paikallislehtien Sekalaista-osastoille ja liimasivat mainoksiaan puhelinpylväisiin sekä kauppojen ja kerrostalojen ilmoitustauluille. Maalta muuttaneet perheet saattoivat kaivata ulkopuolista apua, sillä heillä ei välttämättä ollut uudessa asuinympäristössä läheisiä tai tuttuja pukiksi, ellei isä halunnut tehtävää suorittaa. Ulkopuolisen pukin palkkaaminen tarjosi mahdollisuuden siihen, että koko perhe isä mukaan lukien, saattoi keskittyä nauttimaan tuosta aattoillan kohokohdasta. Ei ollut myöskään vaaraa siitä, että lapset olisivat tunnistaneet tutun henkilön äänestä, olemuksesta tai vaikkapa kengistä.

Samoihin aikoihin pukin ulkoasu koki muutoksen. Asukokonaisuuden väriksi alkoi kansainvälisestä esimerkistä muotoutua punainen. Modernit ”punanuttuiset” ja -lakkiset joulupukit olivatkin erityisen kysyttyjä – yksityiskohta, joka mainittiin usein 1950-luvun lehti-ilmoituksissa. 1950- ja 1960-luvulla pukilla saattoi olla naamari, mutta lehtijuttujen ja muisteluksien mukaan se pelotti lapsia eikä myöskään antanut kovin luotettavaa kuvaa pukista. 1950-luvun alun pukki-ilmoituksissa näkikin paljon ”maskeerattuja pukkeja”, jotka olivat kovaa valuuttaa ilmeettömien naamaripäiden rinnalla. Varusteet, kuten irtoparta ja -viikset, peruukki, lakki ja lapikkaat tai huopikkaat, piti hankkia hyvissä ajoin. Oli tärkeää varmistaa, että parta pysyi tiukasti paikoillaan, vaikka sitä vähän kiskottaisiinkin – pukin sotisopaan oli panostettava!

Autot korvasivat porot – ja konjakin joulumieli

Jo 1940- ja 1950-lukujen taitteen pukkipalvelumainoksissa korostettiin autoilevia ja raittiita pukkeja, mikä heijasti aikakauden yhteiskunnallisia muutoksia. Ensinnäkin autojen yleistyminen 1950-luvulta lähtien mahdollisti pukkien liikkumisen laajemmalle alueelle, mutta nähtiinpä pyöräileviäkin pukkeja erityisesti kaupunkien lähiöissä.

Modernissa, sotienjälkeisessä Suomessa humalaiset pukit herättivät paheksuntaa, sillä lasten pelästyttäminen ja epäasiallinen käytös eivät sopineet uudistuvaan joulutraditioon. Puhumattakaan siitä, että hoippuva ja rähinöivä pukki saattoi joutua putkaan, mikä ei ollut täysin tavatonta. 1950-luvulla pukin odotettiin olevan raitis ja luotettava hahmo, vaikka monissa kodeissa pukeille yhä ristiriitaisesti tarjottiin alkoholijuomia käyntien yhteydessä. 1970-luvun alussa juopuneet pukit olivat jo käyneet onneksi harvinaisemmiksi. Poliisi kuvasi muutosta Helsingin Sanomissa:

Takavuosina oli useitakin tapauksia, jolloin joulupukin polvet menivät linkulle jo kahdeksannen perheen jälkeen. Kun jokaisessa tarjottiin pukillekin joulujuomaa, eivät jalat ennenpitkää kannattaneet vaan pukki oli korjattava pahimmassa tapauksessa pahnoille kesken matkanteon. […] Mutta nyt alkaa juovuksissa heiluva pukki olla melko harvinainen. (Raitis pukki noin kahdellakympillä Helsingin Sanomat 22.12.1971.)

Poliisin mukaan pukin siirtyminen poroista autoihin ehkäisi enimmät ja räikeimmät tapaukset. Raittius alkoi olla kunnia-asia, taskumatit jäivät kotiin ja perheenisien tuputtamista hörpyistä kieltäydyttiin ponnekkaasti. Esimerkiksi espoolaisten Otaniemen teekkarien ”Kalle-pukki” totesi ykskantaan vuonna 1971: ”Meidän pukit eivät hyväksy konjakkia.” Ja tarkensi vielä: ”Ellei nyt sitten sitä lahjoiteta noin pullokaupalla jälkeenpäin nautittavaksi.”

Punanuttuun hyppäsivät niin teekkarit kuin poliisitkin

Pukkikeikkaa tekivät hyvin monenlaisista taustoista tulleet ihmiset, mutta joukossa korostuivat opiskelijanuorukaiset ja iäkkäämmät perheettömät miehet. Vaikka pukin alaikärajana mainittiin vain 18 vuotta, pukkeja välittävissä firmoissa ja kodeissa suosittiin kuitenkin ikämiehiä. Kuten eräs pukkirekrytoija totesi Ilta-Sanomissa 1960, ”keltanokat” osasivat vain harvoin puhua lapsille hartaasti ja vakavasti, matalalla, mutta ei missään nimessä möreällä äänellä. Yläikärajaa pukilla ei ollut, kunhan suoriutui tehtävistään. Useimmiten 1950–70-luvun lehti-ilmoituksissa pukit tekivät keikkaa yksin, mutta joillakin saattoi ekstrahinnasta olla seuranaan tonttu tai pari, ehkä joulumuorikin.

Keikkaa tehtiin etupäässä lisätienestien toivossa, mutta myös omasta ilosta. Ilta-Sanomien kyselyn mukaan suurin osa pukeista vuonna 1960 olivat opiskelijoita ja poliiseja, mutta sekaan mahtui myös vahtimestari, näyttelijä, nuoriso-ohjaaja, mekaanikko, maisteri ja tuomari. Pukkihommat olivat lisäksi hyvää varainhankintaa erilaisille raittius-, harrastus- ja urheiluseuroille ja muille yhdistyksille.

Lehti-ilmoituksissa ei tavanomaisesti kerrottu pukkikeikkojen hintoja, vaan ne selvisivät soittamalla. Joulupukkikäyntien hinnat puhuttivat ennen aivan kuten nykyäänkin, josta kertoo se, että 1950–1980-luvuilla julkaistiin usea lehtijuttu, joita varten toimittajat olivat selvittäneet hintakirjoa. Jos pyysi pukkikeikasta enemmän kuin kollegat keskimäärin, piti olla valttikortteja, kuten kielitaitoa tai vaikkapa mukana kulkeva valokuvaaja.

Hyvistä syistä pukin saattoi joskus saada jopa maksutta. Vuonna 1960 eräs pukkirekrytoija kertoi llta-Sanomien jutussa, ettei perinyt maksua juuri leskeksi jääneeltä äidiltä, joka oli taloudellisissa vaikeuksissa, ja joka sattui asumaan sopivasti erään joulupukin matkareitin varrella. Maksua ei myöskään peritty 16-vuotiaalta nuorelta mieheltä, joka halusi tilata omilla taskurahoillaan pikkusisarelleen joulupukin. Häntä kehotettiin sen sijaan ostamaan rahoillaan pieni lahja ja joulupukki tulisi sitten maksutta tuomaan tuon lahjan siskolle.

Roolina myyjä, logistiikka-alan ammattilainen, haastattelija, valistaja, laulaja, tanssija, avustustyöntekijä…

Moni pukki kommentoi lehtijutuissa ja muistelmissa, että työssä oli hienointa nähdä lasten ilo ja muiden joulunviettoa. Erään 1950-luvun lopulla keikkailleen pukin mukaan yksi työn parhaita puolia oli, että pukin henkilöllisyys pysyi salassa. Pukki tunnisti asiakkaat, mutta he eivät häntä. Hän muisteli erästä Helsingin Hakaniemessä tapahtunutta vierailua:

Ojensin lahjoja Pikku-Matille, Pikku-Marjalle jne. Ja sitten sain käteeni käärön, jonka päällä luki: Pikku-Murre. Kun kuulutin nimen, nousi viehättävä nainen keinutuolista, kasvoi ja kasvoi ja oli lopulta täyteen pituuteensa ojennuttuaan pitempi kuin pukki. Jälkeen päin olen nähnyt tämän Pikku-Murren monta kertaa ja minua on aina huvittanut hänen nimensä. En voi olla pidättämättä hymyäni kun hän tulee vastaan ja mieleni tekee kysyä: No, mitäs Pikku-Murre?, mutta naisen ihmettelevä katse saa aina sanat pysähtymään kielelleni. (Puhelinnumeroni on… Kansan Uutiset 22.12.1957.)

Pukilla oli joitain tehtäviä jo ennen aattoiltaa, kuten tilausten vastaanotto, reitin selvittäminen ja ohjelmanumeroiden harjoittelu. Joululaulut, piiri- ja seuraleikit oli hallittava ja opetella ulkoa porojen ja tonttujen nimet. Monet pukit kävivät ajamassa edellispäivänä reitin läpi, jottei juhlapäivänä tullut mitään yllätyksiä matkaan. Täsmällisyys oli yksi merkittävimmistä kilpailuvalteista pukkibisneksessä.

Lisäksi piti sopia etukäteen vanhempien kanssa, minne lahjat jätettiin odottamaan. Helsingin Sanomien vuonna 1971 julkaistussa jutussa eräs kokenut pukki vinkkasi, että paras keino oli viedä lahjat säilytykseen joko naapurille tai pihalle pysäköityyn autoon, josta esimerkiksi perheenisä käy ne noutamassa pukille. Suurin erhe oli jättää lahjasäkki rappu- tai kellarikäytävään, sillä monet kerrat olivat lahjat lähteneet sieltä toisten matkaan. Olipa käynyt niinkin, että pukin lähdettyä oli huomattu, että pienemmät lahjarasiat puuttuivat – olisivatko jääneet kiinni pukin nuttuun, lehtijutussa arveltiin. Poliisi korostikin luotettavan pukin merkitystä eli sellaisen, jonka saisi tarvittaessa kiinni vielä keikan jälkeen.

Luotettavuus oli siinäkin mielessä tärkeää, että toisinaan tilauspukki ei syystä tai toisesta saapunut paikalle. Lehtijutuissa kerrottiin epätoivoisista vanhemmista, jotka syöksyivät ulos kadulle nähdessään ulkona joulupukin ja anelivat tätä paikkaamaan epäammattimaista kollegaansa.

Aattopäivänä työt alkoivat yleensä klo 15 ja viimeinen käynti tehtiin klo 20 mennessä. Käyntejä pystyttiin sopimaan 1970–80-luvuilla jopa parikymmentä per ilta. Jokaisessa kodissa oltiin kymmenestä parikymmeneen minuuttia riippuen ohjelmasta ja lahjojen määrästä.

Kun pukki tulla kolisteli sisään, hän kysyi ovensuussa ikiaikaisen kysymyksen, onko täällä kilttejä lapsia. (Näin pukki tiedusteli taloissa jo 1900-luvun alussa SKS:aan muistojaan lähettäneiden mukaan.) Saatuaan myöntävän vastauksen lapsilta tai vanhemmilta, pukki ohjattiin istumaan olohuoneeseen.

Kunnon pukki oli lehtijuttujen ja muistelmien mukaan luonteeltaan ja ulosanniltaan uskottava, tyyni, tasainen ja iloinen, ei kuitenkaan riehakas. Ei saanut olla tuppisuu, eikä suupaltti, eikä varsinkaan mikään möläyttelijä. Nopeasta oivalluskyvystä ja sanavalmiudesta oli suurta hyötyä. Pukki kuulutti tavanomaisesti ensin hyvän joulun toivotukset, ja kertoi sitten pitkästä ja rasittavasta matkasta Korvatunturilta ja kovasta kiireestä. Puheenparsi sopi hyvin suomalaiseen lähiöelämään, jossa aikuisilla oli jatkuva kiire ja stressi, ja jossa työ näytteli suurinta osaa elämässä. Seuraavaksi pukki halusi jutella lapsille, joista vanhemmat olivat välittäneet hänelle perustiedot, kuten nimet, iät, harrastukset ja koulutodistusten tärkeimmät arviot. Joskus lapset vastasivat, joskus puhumisen hoitivat vanhemmat lasten ujostellessa tai pelätessä. Pukki halusi omasta tai vanhempien toiveista valistaa lapsia joistain asioista, kuten esimerkiksi hampaidenpesun tärkeydestä. Sitten vaihdettiin vapaammalle, ja pukki ryhtyi laulamaan tai vaihtoehtoisesti laulattamaan lapsia. Piirileikkejäkin harrastettiin. Esiintymistaidosta oli pukin työssä paljon hyötyä.

Viimeisenä pukki jakoi lahjat, joita oli, kuten kaikki tietävät, entisvuosina paljon vähemmän kuin tätä nykyä. Siinä missä ennen oli riittänyt kaikille sokerikorput, tytöille räsynuket ja pojille puuhevoset, 1970-luvulta alkaen säkit pursuilivat muovia ja tekniikkaa ynnä muita kaupasta hankittuja lahjoja, useampi kullekin lapselle ja aikuiselle. Pukki tihrusteli ”huonoilla silmillään” hien valuessa kasvoilla, kenelle lahja oli tarkoitettu ja ojensi sen sitten saajalleen. Kun lahjat oli jaettu (tai jako aloitettu, riippuen kuinka myöhässä pukki aikataulustaan oli), pukki heitti hyvästit perheelle, poistui talosta, ja hyppäsi autoonsa suhatakseen seuraavaan paikkaan. Lapset ryntäsivät ikkunaan katsomaan, millaiseen kulkuneuvoon pukki turvautui tällä kertaa ja minnepäin hän lähti. Elleivät sitten olleet lahjojensa lumoissa.

Jälleen yksi työvuoro paketissa. Ensi vuonna uudestaan!

Lähteet

Arkistot

SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma (SKS KRA). Joulupukki, vanha tuttu, puuhkalakki, karvanuttu. Muistoja ja mielikuvia joulupukista. Kilpakeruu 2020–2021.

SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma (SKS KRA). Tanttu-Porkka, Irmeli. Joulupukkikysely 1990. Kilpakeruu 1990.

Sanomalehdet

Vapaa Sana 24.12.1950.

Aamulehti 28.12.1951.

Länsi-Savo 28.12.1952.

Kansan Uutiset 22.12.1957.

Helsingin Sanomat 19.12.1956.

Ilta-Sanomat 24.12.1960.

Helsingin Sanomat 23.12.1961.

Helsingin Sanomat 12.12.1965

Helsingin Sanomat 24.12.1966

Suomen Sosialidemokraatti 24.12.1966.

Helsingin Sanomat 24.12.1969.

Uusi Suomi 23.12.1970.

Helsingin Sanomat 22.12.1971.

Länsi-Savo 24.12.1971.

Etelä-Suomen Sanomat 23.12.1974.

Helsingin Sanomat 24.12.1976.

Helsingin Sanomat 15.12.1977.

Länsi-Savo 21.12.1986.

Uusi Suomi 21.12.1988.

Uusi Suomi 22.12.1989.

Etelä-Suomen Sanomat 23.12.1989.

Länsi-Savo 24.12.1989.

Tutkimuskirjallisuus

Jaakkola, Kaisu: Muuttuva joulu: Kansatieteellinen tutkimus. Suomen muinaismuistoyhdistys, 1977.

Verkkosivustot

Joulupukki. Suomalaisen kirjallisuuden seuran juhlakalenteri. https://juhlakalenteri.finlit.fi/node/277

Suomalainen joulupukkiperinne. Elävän perinnön wikiluettelo. https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Suomalainen_joulupukkiperinne