Viime aikoina on mieleni kulkeutunut paljon sota-ajan elämän pariin. Museotyössäni, joka kytkeytyy Lapin historiaan, ovat tietysti sota-asiat keskeisessä roolissa. Uusia museotyöntekijöitä perehdyttäessä museon näyttelyihin keskustelimme monista toisen maailmansodan ajan tapahtumista ja ilmiöistä. Lisälukuvinkkejä heille antaessani muistutin, kuinka tärkeää on tuntea myös omat rajansa; sotaan liittyvän kirjallisuuden lukeminen voi käydä mielelle raskaaksi, etenkin jos seuraa myös uutisvirtaa ja Ukrainan tapahtumia. Ja nousevathan Ukrainan tapahtumat esiin, vaikkei aktiivisesti tietoa niistä hakisi. Museo-oppaana joudun myös miettimään, miten kertoa sodasta eri yleisöille ‒ keskittyäkö kylmiin faktoihin vai nostaa esiin sodan inhimillisiä puolia.

Myös kulttuuriharrastuksen puolella on sota ollut läsnä. Lapin kamariorkesterin syksyn avauksessa 24.8. – Ukrainan kansallispäivänä – kuultiin niin klassisia kuin moderneja ukrainalaisia säveltäjiä, joiden teokset veivät ajatukset sodan arkeen ja ihmisiin taisteluiden keskellä, mutta herättivät myös toivoa paremmasta. Lukulistalla puolestaan on ollut Kjell Westön uusin teos Molly & Henry, joka sijoittuu talvi- ja jatkosodan väliseen aikaan. Teos keskittyy kahden ihmisen väliseen rakkaussuhteeseen, joka joutuu koetukseen raadollisen murrosajan keskellä. Näkökulma on yksilössä ja ihmisen kyvyssä navigoida sodan aikana, jälkeen ja sen uhatessa. Niin konsertissa kuin romaanissa oli vahva inhimillisyyden korostus.

Sota-ajan pohtimiseni lähti kuitenkin alkujaan liikkeelle siitä, kun aloin käydä läpi edesmenneen isotätini valokuvia ja papereita. Isotätini oli minulle lapsuudessa erittäin rakas henkilö, mutta tiesin lopulta hyvin vähän hänen nuoruudestaan ja elämästään. Valokuvat ja paperit ovat olleet jo toistakymmentä vuotta laatikoissa sekaisin, melkein unohdettuina, ja vaikka en sukututkimuksesta ole ollenkaan kiinnostunut, halusin selvitellä hieman isotätini elämänvaiheita, joista emme hänen eläessään ehtineet puhua. Mitään kattavaa kuvaa tässä tekstissä ei ole tarkoitukseni luoda, vaan nostaa esiin huomioita, joita kulttuurihistorioitsijana olen kuvia ja papereita tutkiessa pohtinut.

Isotätini teki työuransa rautateillä, ja kuvia ja papereita selatessa kävi ilmi, että hänen lempinimensä ainakin työympyröissä oli ilmeisesti Tossu. Niinpä viittaan häneen tässäkin tekstissä tällä lempinimellä.

Tossun kuva-aineisto on melko suuri, kattaen kuvia aina 30-luvun lopulta 90-luvulle. Kaikki eivät ole hänen ottamiaan, ja kuvia löytyy niin Rovaniemen seudulta kuin lukuisilta matkoilta, joita Tossu elämänsä aikana ehti tehdä. Kuvia oli sekä irrallaan että albumeissa. Albumeista etenkin kaksi toimivat tämänkin tekstin inspiraationa – niiden kuvat keskittyvät sotavuosiin ja niissä on kuvien ohella Tossun kirjoittamia kuvatekstejä.

Sitä, milloin kuvat on albumeihin liimattu ja tekstit kirjoitettu, ei ole tiedossa, mutta aikamuodoista ja sanakäänteistä päätellen selvästi sodan jälkeen. Ainakin toisen albumeista Tossu on saanut vuonna 1943 lahjana siskoltaan. Kuvissa esiintyvät henkilöt ovat Tossun lähipiiriä, hänen perheenjäseniään ja sukulaisiaan, naapureita ja työtovereita. Kuvissa esiintyy myös jonkin verran sotilaspukuisia henkilöitä. Tossu on itse useimmissa kuvissa mukana, joten kuka kuvat on ottanut, ei ole myöskään tiedossa.

Hyvin nopeasti albumeita selatessani mieleeni tuli kulttuurihistorian emeritaprofessori Marja Tuomisen artikkeli ”Sairaanhoitajattaren näkemyksiä ja kokemuksia” Hilkka Kurttilan talvisodan muistojen kirja (Faravid 41/2016, s. 93-113), jossa hän käsittelee oman äitinsä talvisodan aikaa käsittelevää leikekirjaa. Tuominen pohtii artikkelissa äitinsä ”muistojen kirjan” kautta tämän kokemustodellisuutta poikkeusoloissa, nostaen esiin myös eettiset kysymykset joita kyseiseen aineistoon liittyy. ”Millainen oikeus meillä on tehdä tulkintoja toisen ihmisen elämästä, lähteistä jotka ehkä on tarkoitettu luettavaksi (Hilkka selvästi on tarkoittanut) mutta ei välttämättä julkisuuteen saatettavaksi?” (s. 95) Aloin pohtia samaa asiaa alkaessani kirjoittaa tätä tekstiä. Onko minulla oikeutta nostaa esiin Tossun muistoja, etenkään tietämättä millaisessa tilanteessa tai minkä ikäisenä hän on tekstit kirjoittanut (jätän tästä johtuen esim. tarkempia paikkoja mainitsematta). Toisin kuin Tuominen, joka toteaa äitinsä todennäköisimmin tarkoittaneen kirjan luettavaksi, en itse vastaavaan päätelmään Tossun teksteistä pääse. Osa kuvateksteistä tuntuu henkilökohtaisilta muistoilta. Toisaalta: isotätini kuvat ja työtodistukset antavat tärkeän kuvan sota-ajan arkeen, elämään kotirintamalla ja työelämässä, nuoren aikuisen toimiin järisyttävinä aikoina. Sama inhimillinen elementti, jota pohdin museotyössäni, jota pohdin kamariorkesterin konsertin tai Kjell Westön romaanin kohdalla, on vahvasti läsnä myös näissä kuvissa. Elämä ei pysähtynyt, vaikka maailma järkkyi.  

Kun olimme sisarusteni kanssa lapsia, Tossu katsoi meidän peräämme usein, esimerkiksi kun vanhempamme olivat matkoilla. Kun hän tuli meille kotiin meitä kaitsemaan, päädyimme lähes aina katsomaan Korsuorkesteri-VHS:ää. Etenkin Elämää juoksuhaudoissa -kappale on muistoissani kytkeytynyt vahvasti Tossuun. Sota-ajasta emme kuitenkaan puhuneet, olinhan vielä lapsi, alakoululainen. Mutta näin, kuinka merkityksellinen asia sota oli Tossulle vielä vuosikymmenien jälkeenkin.

Jatkosodan aikana Tossu, ollen tuolloin reilu parikymppinen, työskenteli rautateillä asemamiehenä Rovaniemen seudulla. Syyskuussa 1944 hän oli mukana viimeisissä lähteneissä evakkojunissa. Hänen työtodistustensa joukosta löytyi myös todistus asemamiehenä työskentelystä reilun kuukauden ajan Pohjois-Pohjanmaalla kylässä, jossa hän oli evakossa. Tuosta tehtävästä hänet kuitenkin vapautettiin ”kun välirauhan tultua otettiin vain mieshenkilöitä palvelukseen”, näillä sanoin todistukseen kirjattuna. Tiedän Tossun lähteneen loppusyksystä 1944 sisarensa kanssa takaisin kohti Rovaniemeä. Kotitilaltaan he löysivät säilyneinä rakennuksina vain ladon ja savusaunan, joista jälkimmäinen tarjosi yösijaa niin perheen sisaruksille kuin myös muutamille muille kulkijoille talven aikana. Tässä huomioimieni albumeiden kuvat ja tekstit päättyvät kuitenkin kevääseen -44, eli evakko ja paluu eivät ole dokumentoituna.

Toisessa albumissa ison roolin saavat Tossun ystävät. Tossu viittaakin kuvateksteissä usein ”kultaisiin ystäviin”, joiden luokse pääsee vierailulle tai jotka tulevat juhlistamaan hänen keväistä syntymäpäiväänsä: ”xx/3 -44 oli päivä jota en tahdo unohtaa ikinä.” Kyseisen syntymäpäivän osalta Tossu on kirjannut tarkkaan, missä järjestyksessä vieraat ovat saapuneet tai hiihtäneet Tossun kotitilalle juhlia varten. Juhliin saapuivat myös Tossun työkaverit E ja K, jotka esiintyvät useissa kuvissa, ja kolmikko vaikuttaakin muodostaneen hyvin läheisen ja iloisen työporukan. Maaliskuussa heidän tiensä ilmeisesti eroavat, kenties uusien työkomennusten vuoksi. Eräällä asemalla otetussa kuvassa Tossu on ystäviensä ja työtovereidensa kanssa, ja kuvaa säestää Olavi Virran kappaleen Kun ilta ehtii sanat: ”kalleinta mulla on muisto susta ja kaipuu luokses on pohjaton.”

Suorimmat viittaukset sotaan löytyvät toisesta albumista, jossa osa kuvista on repeytynyt pois, mutta säilyneissä on kuvattuna Tossu sotilaspukuisen miehen kanssa, sekä kuva viidestä nuoresta miehestä sotilaspuvuissaan tankin päällä istumassa. Mistä tai keneltä Tossu on kyseisen rintamakuvan saanut ei selviä albumista. Kuvien vieressä on teksti: ”Maanpuolustajain rintamaa. Kaunis näky, enpä unohtaa tahtois. – 1943.” Teksti on valkoisella paperipohjalla, ikään kuin alkuperäinen teksti olisi peitetty/korjattu. Kuvateksteissä toistuukin eri kuvien kohdalla toive, ettei Tossu unohtaisi aikoja. Niihin liittyy siis taustalla riehuvasta sodasta huolimatta varmasti isoja, nuoruuteen ja aikuistumiseen kytkeytyviä kokemuksia. Muutama harva viittaus menetyksiin löytyy, mutta pääasiallinen pohjavire albumeissa on positiivinen.

Viittauksia sota-ajan arkeen löytyy myös kuvan alta, jossa kaksi henkilöä juovat ’kahvia’: ”Joka välissä se korvike maistuu.” Arkea sotavuosien keskellä edustaa myös heinänteko, ja toisesta albumista löytyykin kuvia vuoden 1943 heinätöistä. Kuvissa esiintyy myös sen asemapäällikön perhe, jonka asemalla Tossu jatkosodan vuosina palveli, sekä useita lapsia, niin sukulaisia kuin naapurin jälkikasvua. Heidän kauttaan välittyy tietty toivo; ehkä tulevaisuus ei olekaan niin epävarma, kuin miltä se taatusti on tuntunut. Eläminen arjen hetkissä lienee ollut keskeistä, olihan Tossu jatkosodan päättyessä ja Lapin sodan alkaessa vain 23-vuotias, työuransa ja aikuisen elämänsä alussa.

Albumeita tutkiessani ja muistojani Tossusta miettien koin tietyllä tapaa iloa, että ymmärrän nyt kenties paremmin, mikä merkitys Korsuorkesteri-VHS:n katselemisella Tossulle oli. Toisaalta tunnen haikeutta siitä, että emme ehtineet hänen kanssaan puhua hänen kokemistaan asioista – olin noin viidentoista, kun Tossu kuoli. Kulttuurihistorioitsija minussa haluaisi kuulla ja ymmärtää, millaisia hänen kokemuksensa sota-ajan työskentelystä rautateillä olivat. Mistä Tossu ammensi elämänvoimansa noina hetkinä? Kaikin tavoin iloisessa, kolmea naista hiihtotamineissa kuvaavassa otoksessa teksti kysyy: ”Eikö peloita tytöt? Synkkä yksinäisyyskö? Ei toki! Sille me elämme ja siitä me uutta voimaa saamme! -44” Tossun kauniilla käsialalla kirjoitetut sanat korostavat nuoren ihmisen paloa ja halua elää raskaista ajoista huolimatta.

Teksti ja kuvat: Elina Karvo
Kirjoittaja on seuran sihteeri ja työskentelee opasvalvojana Lapin maakuntamuseolla.