Kulttuurihistorian alalla halikarnassolaisen Herodotoksen (485–420) Historiateosta on pidetty pitkään esikuvana historiankirjoitukselle. Historiankirjoitus ei ollut hänen aikanaan vielä vakiintunut kirjallisuuden laji ja hän olisi voinut mennä persialaissotien historiaa ja antiikin kreikkalaista maailmaa kuvaavan teoksensa kanssa moniin eri suuntiin.

Hänen jälkeensä peloponnesolaisodasta kirjoittanut toinen kreikkalainen, ateenalainen Thukydides (455–395), halusi tehdä eroa Herodotokseen ja muihin edeltäjiinsä. Hän halusi kirjoittaa häntä itseään koskettaneista aikalaistapahtumista. Hänen kreikkalaisen sisällissodan kuvauksensa tekikin hänestä esikuvan poliittisen historian historiankirjoituksen perinteelle.

Herodotoksen ja Thukydideen kaksoisrintakuva. Napolin arkeologinen museo.

Kulttuurihistorian seuran uuden Capsa Historiae -sarjan ensimmäisessä julkaisussa tutkin, miten erilaisia nämä kaksi kirjoittajaa olivat toisistaan. Heidät on usein kuvattu toisilleen vastakkaisina kirjoittajina, jotka erosivat toisistaan kuin yö ja päivä. Kun tarkastellaan paitsi heidän kirjoittamisensa ideaaleja – sitä mitä he sanovat tekevänsä – myös heidän ideaaliensa toteuttamista – sitä miten he kirjoittavat omat kertomuksensa – käy ilmi, että heillä on enemmän yhteistä kuin aina on haluttu myöntää.

Thomas Benjamin Kennington (1856–1916): The Waters of Lethe

Kummallekin oli tärkeää paljastaa totuus tapahtumien taustalla. Thukydides kutsuu tätä totuutta nimellä aletheia. Sana lethe tarkoitti unohtamista ja kätkeytymistä, jotakin piilotettua. Se on tunnettu kreikkalaisen manalan, Haadeksen, läpi virtaavan Lethe-joen nimessä. Se joka joi tästä joesta, unohti kaiken. Etuliite –a on privaatio, joka tekee aletheiasta lethen vastakohdan. Kirjaimellisesti totuutta tarkoittava sana tarkoitti kätketyn tulemista esiin, ikään kuin pimeydestä valoon.

Herodotos käyttää tästä paljastamisesta sanaa apodeksis. Se tarkoittaa paljastumista ja aivan kuten aletheia, myös kohteensa tuomista valoon. Kumpikin kirjoittaja jakoi saman totuuskäsityksen ja koki velvollisuudekseen totuuden paljastamisen.

Juha Isotalo: Herodotoksen ja Thukydideen ideaalit ja historiankirjoitus. Capsa Historiae I. Kulttuurihistorian seura, Turku 2017.

Toki molempien historioitsijoiden ideaaleista löytyy myös eroja. Herodotos kertoi usein monta keskenään ristiriitaista syytä tapahtumalle ja halusi antaa yleisönsä päättää, mitä piti uskottavimpana. Thukydides taas teki tämän päätöksen itse ja halusi kertoa vain yhden version. Käsittelen kirjassani kuinka hyvin kumpikin noudatti omia sääntöjään ja kuinka myöhäisempi Thukydides lainasi kirjallisia keinoja myös Herodotokselta.

Heidän vertailunsa on mielenkiintoisinta silloin, kun he kirjoittavat samasta aiheesta. Kumpikin nimittäin käsitteli Ateenan tyrannian loppua 500-luvulla, jossa peisistradeina tunnettu hallitsijasuku syrjäytettiin. (Tarkkaavainen lukija huomaa jo tässä, että Thukydides kirjoitti myös muista kuin omista aikalaistapahtumistaan, rikkoen omaa ideaaliaan!)

Jos haluat lukea tarkemmin historiankirjoituksen perusteista ja kreikkalaisista käsityksistä historian peruskysymyksistä, Kulttuurihistorian seura myy kirjaani 10 euron hintaan. Käsittelen kreikkalaisten käsitystä totuudesta sekä myös ajasta, toisesta tärkeästä historiankirjoituksen ulottuvuudesta. Kommentoin lisäksi sitä, miten Herodotoksesta ja Thukydideestä on kirjoitettu ennen ja nyt.

Oppikirjoissa ja yleisteoksissa esiintyy edelleen värittyneitä arvioita molemmista kirjoittajista, joissa heidät nähdään paitsi vastakohtina toisilleen, myös toinen toista parempana kirjoittajana. Thukydidestä on pidetty omien ideaaliensa erehtymättömänä toteuttajana. Hänen varsinaisen työnsä tarkastelu näiden ideaalien noudattajana on jäänyt vähemmälle. Herodotoksen etnologisia ja maantieteellisiä kuvauksia on pidetty harhautumisesta pääaiheesta, vaikka ne ovat hänelle yhtä arvokkaita kuin itse sotatapahtumien kuvaus. Tässä näkyvät myöhempien aikakausien omat arvostukset heijastettuina menneisyyteen.

Käsityksemme näistä varhaisista historioitsijoista kehittyy koko ajan. Thukydides on edelleen hyödyllinen poliittisen historian esikuva ja heidän yhteistä käsitystään totuuden löytämisestä tutkimalla tapahtumien taustalla vaikuttavia syitä arvostetaan. Herodotos kertoo uskomattoman kuuloisia tarinoita eksoottisista olennoista, joita on pidetty osoituksena joko hänen hyväuskoisuudestaan tai jopa tietoisesta valehtelusta. Nykyään useille niistäkin on löytynyt yllättäviä selityksiä, jotka tekevät niistä uskottavampia.

Oman arvioni mukaan molemmilla oli omat ainutlaatuiset ansionsa nykyisten tieteenalojen, kuten kulttuurihistorian, poliittisen historian ja etnologian varhaisina edustajina. Kun opetamme historiankirjoituksen varhaisvaiheita, mielestäni kreikkalaisen proosan kehitys kohti eriytyviä tieteenaloja tulisi esittää sarjana tyyliltään limittäisiä, toisiltaan lainaavia teoksia, jotka pikku hiljaa alkavat edustaa eri aloja. Herodotoksen ja Thukydideen taustalla olivat monenlaiset esikuvat Homeroksen ja Hesiodoksen eepoksista kreikkalaisiin ja persialaisiin biografioihin. Nykyisten kirjallisuudenlajien muodostuminen on kaikkea muuta kuin selvälinjainen ja tietoinen kehityskulku mustavalkoisin vastakkainasetteluin, jossa yksittäinen kirjoittaja mullistaa koko kirjallisuudenalan.

Kirjoittaja Juha Isotalo.