Mitä yhteistä on apinalla, sodomialla, kyynelillä ja hiljaisuudella? Ei, tämä ei ole huonon vitsin aloitus. Kaikkia edellä mainittuja aiheita ja paljon muita käsiteltiin viime viikolla kulttuurihistorian oppiaineen järjestämässä seminaarissa.
Tutkija, FT Heta Mulari aloitti seminaarin luennoimalla otsikolla ”’Muistin taistelua unohtamista vastaan’: Jonas Gardell, Torka aldrig tårar utan handskar ja Ruotsin AIDS-keskustelu 1980-luvulla”
Kulttuurihistorian oppiaineella on muodostunut perinteeksi järjestää keväällä seminaari, jossa aiheina ovat olleet vähemmän söpöt ja herttaiset asiat, eikä tämänvuotinen seminaari ollut poikkeus. Aids! Katseita sairauden kulttuurihistoriaan -seminaari järjestettiin viime perjantaina ja se kokosi Sirkkalan Janus-salin täyteen väkeä. Seminaari koostui mielenkiintoisista ja monipuolisista puheenvuoroista, jotka kaikki osaltaan valottivat hi-viruksen historiaa hysterian, aikalaiskokemusten, tilastojen ja kollektiivisen trauman kautta.
Tartunta. Diagnoosi. Tauti. Sanat tulevat helposti ensimmäisinä mieleen mainittaessa kirjainlyhenne AIDS, mutta kyseiseen sairauteen liittyy paljon muutakin. Aids tuli ihmisten tietoisuuteen 1980-luvun alussa. Taudilla ei ollut aluksi edes nimeä, vaan sille keksittiin erilaisia nimityksiä, kuten 4H disease, koska sen kantajiksi miellettiin homoseksuaalit, heroiininkäyttäjät, hemofiilit ja haitilaiset. Lehdistö alkoi kuitenkin pian käyttää nimitystä GRID (gay-related immune deficiency), mutta taudista käytettiin myös muita harhaanjohtavia nimityksiä, kuten homorutto, koska se miellettiin homoseksuaalien sairaudeksi. Tiedon lisääntyessä alettiin ymmärtää, että sairaus ei koskenutkaan vain homoväestöä. Vuonna 1982 taudista alettiin käyttää nimitystä aids (acquired immune deficiency syndrome).
Tutkija, FM Otto Latva nosti esiin myös eläinten roolia aids-keskustelussa.
Aids-epidemian riehuessa 80-luvulla moni koki syrjintää, sillä sairauteen liitettiin hyvin vahva stigma. Aidsia pelättiin, mutta siihen liittyi taudin pelon lisäksi myös pelko häpeästä ja leimatuksi tulemisesta. Sairaus sai valtavasti mediahuomiota, mutta silti siihen liittyi julkisuuden lisäksi hiljaisuus. Tartunnan saaneet eivät halunneet puhua sairaudestaan, koska silloin joutui yhteisön ulkopuolella, leimautui, joutui kokemaan häpeää ja syrjintää. Diagnoosi oli yhtä kuin kuolemantuomio, eikä syyllisyys ja muiden ennakkoluulot tehneet asiaa helpommaksi. Aidsista puhuttiin Jumalan ruoskana, siihen liitettiin ajatukset huonosta moraalista ja epänormaaliudesta. Vähitellen ymmärrys sairautta kohtaan on kasvanut tietoisuuden lisääntymisen myötä. Muutos suhtautumisessa on tapahtunut varmasti myös lääkityksen kehittyessä. Tässä seminaarissa esille nostettu teema kollektiivisesta traumasta kokosi hyvin yhteen sen, miten vahvasti 80-luvun aids-epidemia on vaikuttanut (ja vaikuttaa edelleen?) eri maissa ja kulttuureissa.
Hysteria, ennakkoluulot, syyllisen etsiminen ja syrjiminen eivät ole koskaan johtaneet suuriin menestystarinoihin. Ne ovat kuitenkin synnyttäneet mielenkiintoisia kulttuurisia ilmiöitä ja tutkimuskohteita, joihin kulttuurihistoria tieteenalana tarttuukin rohkeasti.
Seminaaria edeltävänä iltana Kinokopla järjesti yhteistyössä kulttuurihistorian oppiaineen kanssa elokuvaesityksen Bar Ö:ssä. Elokuvana oli Oscar-palkittu Philadelphia (1993) ja esityksen alusti tutkija, FM Elina Karvo.
Kirjoittaja Susanna Lahtinen on Kulttuurihistorian seuran tapahtuma- ja tiedotustiimien jäsen
Kulttuurihistorian seura 