Makumuistoja

Mitä sinulle tulee mieleen sanasta ”kouluruokailu”?

Minä siirryn sanan kuullessani ajatuksissani 1980-luvun alkuun, helsinkiläisen Oulunkylän ala-asteen ruokalaan. Siellä on punaiset pöydät, ja tarjolla on vuoroin tillilihaa, ”kumiperunoita”, kanaviillokkia ja pinaattikeittoa. Parhaita ovat perjantait, jolloin ruokailu on jo kymmeneltä ja ruokana on kalapuikkoja ja perunamuussia tartar-kastikkeella. Kun siirryn yläasteelle muutaman sadan metrin päähän, ruokien joukkoon tulee kauheista kauhein: maksaporkkanakastike. Ruokajono on niin pitkä, että jonottamisen jälkeen aikaa syömiseen jää usein vain muutama minuutti. Toisaalta jonossa ehtii vaihtaa kuulumiset ja tutkailla, onko kasiluokan söpöin poika jo syömässä.

Kouluruokailun muistelu tuo mieleen makuja, tapahtumia, ihmisiä, paikkoja ja tietysti tuoksuja. Koulussa tapahtuva ruokailu on nykyään keskeinen osa koulupäivää, mutta ei ole itsestään selvää, että koulussa saa ruokaa. Ruoka ei myöskään ole vain ravintoa, vaan kouluruokailu on sosiaalinen tapahtuma, jossa opiskellaan tapoja ja joka kiinnittyy vahvasti oman aikansa kulttuuriin.

Kouluruokailu sai alkunsa Suomessa 1900-luvun alkupuolella, ja se on osa suomalaisen hyvinvointivaltion tarinaa. Aluksi kouluissa tarjottiin yksinkertaisia aterioita, jotka olivat maksuttomia vain vähävaraisille oppilaille. Toisen maailmansodan aika herätti huolen lasten hyvinvoinnista, ja kriisin seurauksena kaikille koululaisille alettiin tarjota lakisääteinen, maksuton ateria.

Kouluruokailun historiaa

Suomalaisen kouluruuan historiaan voi perehtyä esimerkiksi Suomalaisen Kirjalllisuuden Seuran Minun koulumuistoni -keruuaineiston (2013) avulla. Maatalousmuseo Sarkan ja Hotelli- ja ravintolamuseon yhteisnäyttely Ohrapuuroa ja näkkäriä. Suomalaisen kouluruokailun tarina sekä Opetushallituksen julkaisu Kouluruokailu Suomessa 60 vuotta (2008) ovat myös oivallisia lähteitä kouluruuan ja siihen liittyvien muistojen tarkasteluun.

Yhdessä nautittu, ilmainen kouluruoka on muutaman vuosikymmenen ikäinen, mutta koululaiset ovat ruokailleet koulupäivän aikana tietysti jo aiemmin. Teinit kiersivät keskiajalta aina 1800-luvulle asti keräämässä avustuksia elantoonsa sekä koulujen ylläpitoon. Lukukinkerien kansanopetuksen yhteydessä osallistujien ruokailusta pitivät huolta ne talot, joissa kinkerit pidettiin. Porvoossa perustettiin tyttöjen köyhäinkoulu vuonna 1837, ja siellä oppilaat saivat maksutta ruuan, koulutarpeet ja vaatteet.

Ensimmäiset kouluateriat tarjoiltiin tiettävästi Hausjärvellä, Erkylän koululla vuonna 1856. Kansakoulujen perustamisen yhteydessä perustettiin myös oppilasasuntoloita, joissa oppilaat saivat joka päivä lämpimän keittoruuan. 1800-luvun viime vuosina alettiin suunnitella koulukeittiötoiminnan aloittamista, siihen asti ruokaa oli kouluille valmistettu esimerkiksi lähitaloissa. Valtakunnallinen koulukeittiöyhdistys perustettiin vuonna 1905. Sen tavoitteet olivat sekä kasvatuksellisia, kuten pöytätavat, että ravitsemuksellisia ja aineellisia, tarkoituksena taata ravinto kaikille. Valtakunnallinen Koulukeittiöyhdistys perustettiin vuonna 1905. Yhdistyksen tavoitteena oli parantaa lasten ravitsemusta maanlaajuisesti sekä antaa tapakasvatusta oppilaille.

Aluksi ateriat olivat köyhille maksuttomia, kun varakkaammille ateria maksoi 5–10 penniä. Helsingin kansakouluissa vähävaraiset oppilaat saivat lämpimän aterian jo 1910-luvulla. Maksuton koulussa syötä ateria kannusti vähävaraisia perheitä lähettämään lapset kouluun.

Sodan aikana, vuonna 1943, asetettiin laki maksuttomasta kouluruokailusta, ensimmäisenä koko maailmassa. Kriisiajan ja elintarvikepulan keskellä kouluruokailu nähtiin tärkeänä osana kansakunnan terveyden ylläpitoa.

Siirtymäajaksi tuli viisi vuotta, joten lopullinen alkamisaika oli vuonna 1948. Maksuton ateria ei ollut täysin vastikkeeton, vaan kansakoulun oppilas velvoitettiin ”koulun työajan ukopuolella tekemään kohtuulliseksi katsottavan määrän työtä ruokatarvikkeiden kasvattamiseksi ja keräämiseksi koulukeittolaa varten.” Aluksi kouluruokailu koski vain kansakoulua, ja vuonna 1957 kansakoululaki määräsi riittävän aterian jokaisena päivänä kansakoulussa, kansalaiskoulussa ja kunnallisessa keskikoulussa.

Kouluruokailu tuli  erityisen ajankohtaiseksi vuonna 1921 yleisen oppivelvolisuuden myötä. Oppilaat, jotka asuivat koulun lähellä, saattoivat käydä syömässä kotona tai koulukortteeripaikassa. Pidemmän matkan päästä tulevat toivat eväät mukanaan. Monissa kouluissa tarjottiin keittoa, joka oli varattomien perheiden lapsille ilmaista. On hätkähdyttävä tieto, että 1930-luvulla koululaisista noin 13 prosenttia oli aliravittuja.

Keittoa ja puuroa ämpärillä

1930-luvulla vasta noin kolmasosassa kansakouluista oli käytössään keittola. Muissa kouluissa ruoka valmistettiin usein opettajan asunnon yhteydessä olevassa keittiössä tai sen saunassa. Oppilaat osallistuivat ruuan valmistukseen esimerkiksi kuorimalla perunoita. Ruoka syötiin usein luokkahuoneessa, ja ruokailun ajaksi pulpetille laitettiin vohvelikankainen ruokaliina, joka tuotiin kotoa lukuvuoden alussa. Ruokaliinoja myös tehtiin itse käsitöissä kanavatöinä.

Joissain kouluissa keittäjä kantoi ruuan luokkaan ämpärissä, josta se jaettiin lautasille. Oppilaista valitut järjestäjät saattoivat olla keittäjän apuna. Ennen ruokailua luettiin opettajan johdolla ruokarukous, vasta sitten päästiin syömään.

Ruokalistalla saattoi olla esimerkiksi hernekeittoa, marjapuuroa, makaronivelliä tai ruispuuroa. Keiton tai puuron kaveriksi tuotiin kotoa leipää sekä lasipullossa maitoa, ainakin silloin, jos kotona oli lehmä tai lehmiä. Laskiaistiistaina saatiin laskiaispulla ja kuumaa maitoa.

Koulussa 1950-luvun alkuvuosina ollut laihialainen oppilas kertoo, että joskus saatiin perunoita ja ruskeaa kastiketta, joka maistui oppilaille – toisin kuin paleltuneet perunat, joita talvella saattoi lautaselta löytyä. Kerran opettaja oli nostanut kertojan lautaselle lihakeittokauhallisen mukana suuren läskinpalan, jossa oli vielä mukana eläimen karvoja. Läskinpalaa ei onneksi pakotettu syömään.

Oppilaat velvoitettiin osallistumaan pienessä määrin ruokatarvikkeiden keräämiseen kouluruokaa varten. Joka syksy kouluun vietiin puolukoita, ja joissain kouluissa käytiin yhdessä marja- tai sienimetsässä. Joissain kouluissa oli oma perunamaa ja lehmä, jonka ruokinnassa koululaiset avustivat tuomalla sille lehtikerppuja syötäväksi.

Muurlan koululla vuonna 1948 työnsä aloittanut keittäjä muistelee, että alkusyksystä keitettiin esimerkiksi kesäkeittoa. Opettajalla oli keittoon tarvittavia aineksia kuten kukkakaalia, porkkanaa ja persiljaa, joita sai käyttää vapaasti. ”Kun käytti mielikuvitustaan niin aina sitä jotain vaihteluakin keksi”, keittäjä kertoo. Talvella kovien pakkasten aikaan perunat saattoivat paleltua ja muuttua makeiksi. ”Silloin keitin klimppisoppaa. Kun vein ”laskit” naapurin emännän karjalle, hän antoi kananmunia muutaman vastikkeeksi ja ne oli tärkeitä siinä klimppien teossa.”

Kuinka moni nykyään osaa tehdä klimppisoppaa? Kesäkeitto sentään löytyy silloin tällöin nykyisistäkin ruokaohjeista.

Yksitoista lautasellista maitokaalia

Kouluruokailu helpotti kotien taakkaa ja edesauttoi lasten hyvinvointia, mutta siihen liittyvät muistot eivät läheskään aina ole kovin ihania. Ruokailutilanteessa saattoi olla kova kuri ja lautanen oli pakko syödä loppuun, vaikka ruoka ei olisi maistunut. Oululainen kertoja muistelee ankeaksi kuvailemaansa maitokaalia, jonka syömisestä järjestettiin kisa. Sulo-niminen poika sai alas yksitoista lautasellista.

Yksi kertoja muistaa koulun keittäjän, joka köpötteli luokkaan molemmissa käsissään harmaa, valkopilkullinen emaliämpäri.

Sekalaisia mielikuvia herättävä epämääräinen tuoksu lehahtaa ympärillämme, sairaalloisen värinen harmahtava kaurapuuro odottaa syöjäänsä. Puukauha tököttää tanakasti keskellä puuroa. Jos kauhasta nostaisi, nousisi koko hoito … Hilja on ammattilainen, sementtiä lapataan jokikisen lautaselle, maitoa myös. Kaikki on syötävä. Sama toistuu maanantaista maanantaihin, vuodesta vuoteen. Ei armoa. Päätin, ettei koskaan aikuisena kaurapuuroa.

Kertomukseen on helppo samastua, vaikka kuinka tietäisi, miten terveellistä kaurapuuro on!

Kalapuikkoja, porkkanaraastetta ja tuoremehua

Kun elintaso vähitellen nousi, myös kouluruoka monipuolistui. Vellien, puurojen ja keittojen rinnalle tulivat 1960-luvulla laatikko- ja pataruoat, ja lusikan kaveriksi veitset ja haarukat. Ravinteisiin ja ruuan monipuolisuuteen alettiin kiinnittää enemmän huomiota, ja makaronit, valkoiset jauhot ja mannasuurimot jäivät hetkeksi pois käytöstä. 1970-luvulta lähtien listoille ilmestyivät broileri, raasteet, salaatit, tuoremehu ja hedelmät. Silakkalaatikon tilalle tulivat kalapuikot ja kirjolohikiusaus. Myös erilaiset allergiat alettiin ottaa huomioon kouluruokailussa.

1980-luvulla kouluruoka valmistettiin usein koulun omassa keittiössä. Pastaruuat vakiintuivat osaksi ruokalistaa, ja rasvan määrää pyrittiin vähentämään. Maksuton kouluruokailu selvisi 1990-luvun lamasta, ja uudet tuulet toivat oppilaat mukaan suunnitteluun ja ideointiin. Nykyisin kouluruokailussa otetaan huomioon sesonginmukaiset tuotteet, kasvispainotteisuus, lähiruuan merkitys sekä ruokahävikin vähentäminen. Ensimmäisinä vuosikymmeninä maksuttoman kouluruuan merkitys oli etenkin se, että kaikille lapsille turvattiin ravinnon saanti, nykyään ruokailun merkitys nähdään oppimisen ja yleisen hyvinvoinnin lisäämisen näkökulmasta.

Teksti: Pälvi Rantala, Kulttuurihistorian seuran puheenjohtaja

Lähteet

Minun koulumuistoni -keruu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013.

Kouluruokailu Suomessa 60 vuotta. Tarinoita ja muistoja kouluruokailusta vuonna 2008. Asiantuntijana Marjaana Manninen. Opetushallitus.

Ohrapuuroa ja näkkäriä. Suomalaisen kouluruokailun tarina. Maatalousmuseo Sarka ja Hotelli- ja ravintolamuseo.