Jänispuvun alla hiki virtasi studiovalojen kuumuudessa sinitaustaisessa kuvaustilassa. Myös tonttujen villavaatteet ja villalankaiset parrat tirisyttivät otsalle ja kainaloihin valuvat hikinorot. Naamioitsijat Guy Hellström ja Zoe Burtsow pohtivat, mikä voisi pelastaa näyttelijät gelatiinipalojen valumiselta kasvoille. Näyttelijöillä oli silmien ja kulmakarvojen päällä gelatiinipalat, joilla koko pään kangasmaskeihin saatiin kuperuus silmien ja maskin silmäaukkojen yhtymäkohtaan. Ratkaisuksi valumaongelmaan he keksivät liimata maskeihin hikeä imevät tiskirätit, joita vaihdettiin tasaiseen tahtiin.

Nämä hikiset jänikset ja tontut seikkailivat Yleisradion FST:n Den vita haren -joulukalenterissa joulukuussa 1998. Joulukalenteri oli yksi FST:n suurimmista lastenohjelmapanostuksista kautta aikojen. Tuottaja Monica Vikström-Jokelan mukaan tuotantotapa ja tekninen toteutus olivat suuri kokeilu koko Yleisradiossa – koskaan aiemmin ei oltu tehty kokonaista draamasarjaa, jossa näyttelijät oli kuvattu pelkästään sinisessä studiossa ja liitetty ”lavastukseen” jälkituotannossa. Taustat koostuivat Bettina Björnbergin maalaamista akvarelleista.

Seikkailua sinisellä taustalla

Sinisen taustan edessä näyttelemisessä oli kyse chroma key -tekniikasta. Se on erikoistehostemenetelmä, jossa filmikuvaustuotannossa yhdistetään kaksi eri kuvaa tai kahden eri kuvan osia päällekkäin värierotteluun perustuvalla menetelmällä. Alkujaan kuvasta poistettiin sininen väri – myöhemmin vihreä – ja kuvaan liitettiin eri taustakuva. Chroma key -tekniikkaa oli jo kokeiltu Timo Torikan ohjaamassa Hobitit -tv-sarjassa (1993), mutta siinä käytettiin osin myös lavasteita mukana. Chroma keytä ajateltiin 1990-luvulla pelastavana teknisenä toimintatapana, jonka avulla saataisiin säästöjä sillä, että tausta ja tapahtuma istutetaan yhteen jälkituotannossa. Jälkituotannon työ kuitenkin lisääntyi huomattavasti ja synnytti kokonaan uuden siihen erikoistuneen ammattikunnan.

Chroma key mahdollisti Den vita harenin jänisten satumaisen seikkailun. Gunilla Hemmingin käsikirjoittamassa joulukalenterissa joulupukki valitsee jänisisän julistamaan joulurauhan kaikille maailman eläimille. Jänisisä saa taikavoimaisen tonttulakin, jonka kaksi tonttua hukkaavat. Isäjäniskin katoaa, kun suuri musta lintu kaappaa hänet. Lintu kuuluu anarkistiryhmään, jota eläimet yhdessä koittavat kukistaa.

Muu jänisperhe loikkii läpi Euroopan, Sisiliasta Suomeen, saadakseen apua tarunhohtoiselta valkoiselta jänikseltä. Tämän sanotaan asuvan joulupukin maassa. Matkansa aikana jänikset tapaavat erilaisia hahmoja, muun muassa tontut Skrufin ja Mutterin. Joulukalenterin ideana oli antaa lapsille kaunis ja visuaalisesti omaperäinen esittely eurooppalaisista kulttuurimaisemista jänisten hyppelehtiessä halki Euroopan. Akvarellien avulla Eurooppa ja luminen Pohjola maalattiin esiin satumaisina.

Lavastajia ei sinisen kankaan edessä tarvittu lainkaan, mutta kahden ja puolen vuoden aikana tuotannossa oli mukana teknistä tai taiteellista työtä tekemässä 54 henkilöä. Näyttelijäkaartiin satsattiin paljon. Den vita haren -sarjassa esiintyi monia tunnettuja nimiä, kuten Robert Enckell, Sue Lemström, Mitja Siren, Sixten Lundberg ja Paul Olin. Näyttelijät pukeutuivat kokovartaloasuihin, joiden suunnittelusta vastasi Bettina Björnberg. Henkilöohjauksesta vastasi Ville Sandqvist ja kuvaohjauksesta Mikael Rundman.

Naamiot käsityönä

Sinisen kankaan edessä näytelty tuotanto oli haaste näyttelijöiden lisäksi ohjaajille, kuvaajille, pukusuunnittelijoille ja naamioitsijoille. Satumainen ympäristö piti kuvitella toiminnan taustalle. Jänishahmot piti puvustaa ja maskeerata maalauksiin sopiviksi hahmoiksi, joista ihmismäisyys ei näkyisi. Maskeerauksen suunnitellut Guy Hellström oli opiskellut ihon myötäistä materiaalia gelatiinia, jota oli helppoa ja halpaa työstää. Mutta Den vita harenissa saatiin innovoida gelatiinin käyttöön uusia keinoja ja Hellströn ja Burtsow olivat tyytyväisiä tiskirättitekniikkaan, jolla visuaalinen haaste saatiin ratkaistua.

Maskien tekeminen oli vaativaa käsityötä. Jänis- ja tonttunaamioita varten tehtiin kipsivalos kaikista näyttelijöistä. Jotkut kokivat sen epämiellyttäväksi, mutta kun tehtiin kokonaamioita, se oli ainoa tapa saada ne istumaan. Naamiot olivat käytössä pitkään, niiden oli todella istuttava hyvin. Valosta varten levitettiin ensin alginaattia, voidetta, jota käytetään myös hammasjäljennöksissä. Se kovettui viidessä minuutissa ja yhdistettiin sitten kipsisidokseen, jotta muoto pysyi koossa. Sitten näyttelijä irvisti, mikä yleensä riitti irrottamaan naamion, jota käytettiin muottina kipsimallin valmistuksessa. Sen pohjalta rakennettiin varsinainen naamion muotti, ja lopuksi muottien väliin kaadettiin kumivaahtoa. Naamio paistettiin uunissa muutaman tunnin ajan sadassa asteessa.

Den vita haren -joulukalenterissa tunnelmaa loi myös Peter Hägerstrandin suggestiivinen musiikki. Hägerstrandin mukaan akvarellimaailma asetti tiettyjä vaatimuksia tunnelmalle, mutta joulu oli silti joulu. Säveltäjä suunnitteli musiikin sisältävän kellopeliä ja joulutunnelmaa. Tietokonemusiikkia Hägerstrand halusi vielä välttää sekä periaatteesta että käytännön syistä: hänellä ei ollut tietokonetta, mutta hän myös uskoi, että on olemassa riski laiskistua, jos lakkaa soittamasta oikeita instrumentteja. Säveltäjästä orgaaninen ääni oli aina parempi, sillä pieni epätarkkuus, joka on läsnä kaikessa elävässä musiikissa, antaa juuri sen pienen lisän tunnelmaan.

Joulun taikaa materialisoimassa

Tv-ruudun takana monien tekijöiden taiteellinen työ ja teknologiat jäävät usein näkymättömäksi katsojille. Kun ottaa tutkimuksen kohteeksi inhimillisen työn, siihen käytetyt materiaalit ja teknologiat, avautuu näkyviin se, kuinka jokaisen tv-ohjelman takana on sadoittain työtunteja, ihmisiä, lavasteita, pukuja ja tavaroita. Mediatutkimuksen materialistisen käänteen myötä onkin kiinnitetty huomiota medioiden materiaaliseen toimijuuteen, ei pelkästään sisällön analysointiin.

Yleisradion luovaa työtä sadan vuoden ajalla tarkastelevassa Kulttuurin vuosisata -teoksessa (2025) tutkin tv-ohjelmien visuaalista ilmaisua ja sen murroksia. Tarkastelin tv-ilmaisua eri ammattiryhmien luovana ohjelmatyönä: kuvaajien, lavastussuunnittelijoiden, valaisijoiden, pukusuunnittelijoiden, puvustajien ja naamioitsijoiden yhteistyötä tuotannoissa. 1990-luvulla Yleisradiossa oli vahva tekemisen kulttuuri elokuvissa, draamassa ja musiikkiohjelmissa. Silloin tehtiin monia isoja panostuksia vaatineita suurtuotantoja ja niiden vastapainona laatua laskettiin monissa sarjatuotannoissa.

1990-luvulla Yleisradiossa otettiin askeleita digitaalista ilmaisua kohti chroma key -tuotantoja kehittämällä Den vita haren yhtenä edelläkävijöistä. Uusilla luovan työn innovaatioilla haluttiin luoda satumainen joulun maailma, jonka lumoon lapset voivat tempautua. Joulun taika vaatii paljon työtä – ja vähän hikeä.

Maiju Kannisto
Kirjoittaja on mediahistorian tutkija

Lähteet

Fellman, Ida. Den vita haren var en stjärnspäckad julkalender med blue screen-teknik. Yle, www-sivu 1.12.2018, päivitetty 3.12.2018, https://yle.fi/a/7-1344213.

Koivunen, Anu, Maiju Kannisto, Heidi Keinonen, Janne Mäkelä. Kulttuurin vuosisata: luova ohjelmatyö Yleisradiossa 1926-2025. Helsinki: SKS Kirjat, 2025.

Zoe Burtsow, haastattelu 11.4.2024, haastattelija Maiju Kannisto. Haastattelu tekijän hallussa.

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot:

Hangötidningen, 29.10.1998, nro 126, s. 13.

Hufvudstadsbladet, 20.02.1998, nro 49, s. 24.

Hufvudstadsbladet, 27.03.1998, nro 84, s. 24.

Jakobstads Tidning, 05.11.1998, nro 254, s. 6.

Vasabladet, 13.08.1998, nro 183, s. 5.