Metsä oli niellyt lapsen varjoihinsa, eikä kukaan tiennyt, löytäisikö hän enää takaisin. Yön jo langetessa hätääntyneet vanhemmat lähtivät metsään lyhtyjä kantaen, sukulaistensa ja naapureidensa kanssa, etsimään kadonnutta poikaa, mutta turhaan. Kun lapsesta ei näkynyt jälkeäkään heidän sydämiinsä hiipi kauhistuttava ajatus: oliko susilauma tai jokin muu metsän peto raadellut hänet?

Tämä kertomus sisältyy 1100- ja 1200-lukujen taitteessa Gran Sasson vuoristossa, Rooman itäpuolella Apenniineilla, eläneen erakko Francuksen pyhimyselämäkertaan. Tarinan mukaan poika oli lähtenyt seuraamaan isäänsä, joka vei härkiä ja lampaita metsälaitumille, mutta oli eksynyt polulta ja harhautunut yhä syvemmälle metsän uumeniin. Hän harhaili koko päivän, kunnes epätoivoisena ja uupuneena nukahti. Vanhemmat ymmärsivät pojan kadonneen vasta illan suussa isän palatessa paimenesta kotiin.

Kun etsinnät osoittautuivat turhiksi, murheen murtamat vanhemmat suuntasivat pyhimyksenä pidetyn Francuksen haudalle ja rukoilivat hartaasti poikansa puolesta. Ja katso! Metsä luovutti saaliinsa takaisin. Aamun koittaessa poika löytyi vahingoittumattomana metsän laidalta. Kun häneltä kysyttiin, miten hän oli selvinnyt yksin yön pimeydessä, hän vastasi: ”Eräs munkki antoi minulle illalla leipää ja juustoa, viipyi luonani yön ja toi minut aamun sarastaessa tähän paikkaan. Hän sanoi: ’Katso, isäsi ja äitisi tulevat luoksesi, älä pelkää.’ Sitten hän poistui.”

Kaikki ymmärsivät: tuo munkki oli ollut Francus.

Tämä tarina on yksi esimerkki siitä, miten metsä on kautta historian näyttäytynyt sekä uhkana että pelastuksen paikkana. Metsän arvoituksellisuus ja siihen liittyvät symboliset merkitykset ovat toistuvia teemoja erityisesti keskiaikaisissa teksteissä. Juuri tällaisia metsäkäsityksiä tutkii Koneen säätiön rahoittama hanke ”Puhetta metsistä. Metsä epistemologisena välineenä sydänkeskiajan Etelä-Italiassa”. Sen keskiössä ovat kysymykset, miten keskiajan tekstit rakensivat metsän merkityksiä ja kuinka nämä merkitykset liittyvät aikakauden uskonnollisiin ja sosiaalisiin muutoksiin. Hanke kuuluu Koneen säätiön ”Metsän puolella” -ohjelmaan, jonka tavoitteena on lisätä ymmärrystä metsien monista merkityksistä sekä tuoda uusia ääniä ja lähestymiskulmia metsäkeskusteluun.

Miksi sydänkeskiaika ja juuri Etelä-Italia?

Sydänkeskiaika (n. 950- n. 1300) oli ratkaiseva ajanjakso sekä metsien kehityksen että niistä puhumisen tapojen kannalta. 900-luvun alkupuolelta lähtien ilmaston lämpeneminen vauhditti väestönkasvua ja lisäsi tarvetta uusille viljelymaille. Tämä johti laajamittaiseen metsien raivaamiseen, kun sekä muinaisia aarniometsiä että varhaiskeskiajalla uudelleen metsittyneitä alueita hakattiin pelloiksi ja laitumiksi. Metsänraivauksen myötä syntyi uusia kyliä, jotka Italiassa sijaitsivat usein kukkuloilla. Tämän muutoksen keskeisiä toimijoita olivat aatelisto ja hallitsijat, mutta ennen kaikkea suuret luostarit, joiden vaikutus ulottui sekä konkreettiseen maanmuokkaukseen että metsää koskevan ajattelun muovaamiseen.

Samaan aikaan, kun metsiä hävitettiin, niistä myös kirjoitettiin ja puhuttiin enemmän kuin koskaan aiemmin. Erityisesti Etelä-Italia oli tässä keskustelussa keskeinen alue, sillä se sijaitsi latinalaisen, kreikkalaisen ja islamilaisen kulttuurin risteyskohdassa, jossa taloudellinen elpyminen kulki käsi kädessä kulttuurisen kukoistuksen kanssa. Alueen luostarit olivat oppineisuuden keskuksia, joissa metsiin liittyvä keskustelu kiteytyi: niissä kirjoitettiin, käännettiin ja kopioitiin valtava määrä tekstejä, jotka käsittelivät metsää eri näkökulmista.

Tekstejä metsästä: hankkeen lähdeaineisto

”Puhetta metsistä” -hankkeen tutkimusaineisto kattaa laajan kirjon erilaisia lähteitä: maanomistusasiakirjoja, metsiä käsittelevää runoutta, pyhimyselämäkertoja, ritariromaaneja, liturgisia tekstejä ja tieteellisiä käsikirjoituksia. Näiden tekstien kirjoittajille metsä saattoi näyttäytyä taloudellisena resurssina ja omaisuutena, mutta yhtä lailla vaarallisena ja kaoottisena tilana – tai hengellisen kilvoittelun ja Jumalan kohtaamisen paikkana. Metsän merkitykset olivat moninaisia eivätkä rajoittuneet vain yhteen tulkintamalliin.

Monet näistä metsää koskevista käsityksistä juontuivat antiikin kirjallisuuteen, mutta sydänkeskiaika toimi ikään kuin pullonkaulana, joka valikoi, mitä antiikin perinnöstä siirtyi tuleville sukupolville ja millä tavoin tuohon perintöön suhtauduttiin. Luostareissa muovaillut ajatukset ja luostarien välittämät tekstit ovat vaikuttaneet merkittävästi siihen, millaiseksi länsieurooppalainen metsäkeskustelu on historian saatossa kehittynyt.

Keskiaikaiset kertomukset metsissä asuneista pyhistä miehistä ja heidän tarjoamastaan suojelusta, vaikka niiden taustalla olisi todellinen tapahtuma, sulautuivat usein osaksi laajempaa kertomaperinnettä. Ne vahvistivat ja muokkasivat vanhoja arkkityyppisiä tarinoita, jotka esiintyvät monissa eri kulttuureissa. Juuri tällainen on kertomus metsän keskelle joutuneesta lapsesta, joka saa ihmeellisen suojeluksen. Tämä topos kuuluu vanhimpien yleismaailmallisten kertomusteemojen joukkoon, ja sen voi löytää niin kansanperinteestä, kristillisestä traditiosta, myyteistä kuin kirjallisuudestakin. Kertomuksen miljöö kuitenkin vaihtelee kulttuurista toiseen: joissakin tarinoissa eksymisen näyttämönä on aarniometsä, toisissa erämaa, viidakko, vuoristo, joki tai meri – ympäristön mukaan muuttuva villi ja arvaamaton luonto.

Läntisessä kulttuurissa tämän kertomusaiheen juuria voidaan jäljittää esimerkiksi tarinaan Oidipus-lapsesta, joka hylätään Kithairon-vuorelle kuolemaan mutta jonka paimen löytää ja pelastaa. Suomalaiselle lukijalle läheisempi versio löytyy virren numero 971 alkusanoista: ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, vaan ihana enkeli kotihin vie.” Tässä yhteydessä korpi on symbolinen tila: maailma täynnä vaaroja ja eksymisen mahdollisuuksia, joiden keskellä ihminen tarvitsee johdatusta ja turvaa.

Vuosisatainen keskustelu

Vaikka metsäkeskustelu on vuosisatojen saatossa muuttunut, tietyt peruskysymykset ovat pysyneet samoina: onko metsä uhka vai suojapaikka? Kuinka paljon sitä voidaan hyödyntää? Ja kenen ehdoilla metsän tulevaisuus määräytyy? Keskiajan teksteissä metsä näyttäytyy monimerkityksisenä: se voi olla vaarojen ja petojen asuttama arvaamaton tila, mutta myös vetäytymisen ja hengellisen kilvoittelun näyttämö. Sama jännite on edelleen läsnä – metsän pelottavuus ei ole kadonnut, erityisesti silloin kun keskustellaan sen eläimistöstä. Susikeskustelut ovat tästä ajankohtainen esimerkki. Toisaalta metsä mielletään yhä hyvinvoinnin lähteeksi, rauhoittumisen ja mietiskelyn paikaksi, aivan kuten keskiajan luostariteksteissä.

Metsää on aina myös käytetty. Keskiajallakin sitä pidettiin taloudellisena resurssina, omaisuutena, jota saattoi omistaa, myydä ja hyödyntää. Samoin nykyään metsän arvoa mitataan usein taloudellisin mittarein, ja sen käyttöä ohjaavat pitkälti liiketoiminnalliset intressit. Toisaalta monet ajattelevat metsän merkityksen ulottuvan paljon laajemmalle. Se ei ole vain raaka-ainevarasto, vaan myös ekosysteemi, jonka hyvinvoinnista huolehtiminen on kestävän ihmistoiminnan edellytys.

Sydänkeskiajalla metsän raivaaminen johti paikallisiin ympäristöongelmiin, kuten tulviin, mutta ongelmat eivät vielä olleet eksistentiaalisia. Nykyisin luontokato ja ilmastonmuutos ovat tehneet metsästä globaalin kysymyksen. Keskustelu metsien merkityksestä on laajentunut, mutta samat teemat toistuvat: pelko ja suojelu, hyödyntäminen ja säilyttäminen. Metsään liittyvä kaksijakoisuus ei ole vain menneisyyden ilmiö – se on edelleen tapa, jolla ymmärrämme ympäröivää maailmaa.

”Puhetta metsistä” -hanketta johtaa dosentti Teemu Immonen Turun yliopistosta ja siinä työskentelevät hänen ohellaan tutkijat FT Anni Hella (Turun yliopisto), FT yliopisto-opettaja Outi Kaltio (Helsingin yliopisto) sekä tutkimusavustaja FM Jutta Laitila (Turun yliopisto). Lisäksi hankkeen kanssa läheistä yhteistyötä tekee professori Edward Schoolman (University of Nevada, Reno).

Kirjoittaja: Teemu Immonen