Joulu tulee! Lähestyy taasen tehdasproletaarin juhlista suurin, joulu. […] keskeyttää harmaan ja yksitoikkoisen raadannan useammaksi kuin yhdeksi päiwäksi kerrallaan, sallii tomuisten tehdaskomeroitten eläjän useamman kuin yhden päiwän hengittää raitista ulkoilmaa ja wapauttaa tämän höyrywiheltimen orjan sekunnin tarkasta säännöllisyydestä useammaksi kuin yhdeksi päiwäksi. Tuleehan se syystalwiseen synkkyyteen wapahtajan tawoin katkasemaan ijänikuisen raadannan ja päästää koneen orjan wapaaksi — edes hetkiseksi. Pääseehän silloin maalta tullut raataja koti- tai sukulaismökin joulupahnoille ikiwanhaan, totuttuun tapaan joulua wiettämään. Sinne, maalle, on mieli jokaisen sieltä tulleen tehdasorjan. (Joulu tehdaskaupungissa. Työmies no 295 B, 20.12.1913)

Tamperelaisen tehdastyöläisen vuonna 1913 kirjoittama kuvaus lähestyvästä joulusta kertoo muutoksesta, jonka teollistuminen oli tuonut mukanaan agraariyhteisöistä ponnistaneiden työläisten joulunviettoon. Moni oli muuttanut kotiseuduiltaan kaupunkiin ansaitsemaan elantoaan tehtaissa, joissa työskentely oli usein raskasta, kuluttavaa ja vaarallistakin. Siinä missä maaseudun joulua edelsi työntäyteinen syksy, joulunpyhät ennen tapaninpäivän karkeloita toivat kaivatun hengähdystauon ja hiljentymisen arjen kiireiden keskelle. Teollistuminen ja kaupungistuminen muuttivat väistämättä totuttua joulun rytmiä, jota edellä olevan tekstin kirjoittajakin haikeudella muistelee. Kirjoittajalla oli onni nauttia – jouluaaton sattuessa keskelle viikkoa – peräti viidestä vapaapäivästä. Vaikka vapaapäivät haukkasivatkin ison loven kukkarosta, työn uuvuttama tunsi silti hartaasti kaivatun levon tekevän joulusta juhlan:

Palkkaan tekee joulu kyllä suuren lowen. Warsinkaan jos ei aattona mennä työhön ollenkaan. … Kauwan sitä saa ahertaa, ennenkuin saa taasen taloutensa tasapainoon, waikka eukolla onkin kerrassaan hämmästyttäwä kyky laittaa ruokaa melkein tyhjistä kämmenistään. Ja kun joulu, niin waatimattomasti kun se wietetäänkin, sittenkin ylimääräisiä menoja tuopi, on siinä perheen isällä ja äidillä pitkäksi aikaa raatamista ja kitsailemista, ennenkuin on ”tasoille” päästy….  Mutta sittenkin se on odotettu ja toiwottu. Ne owat juuri ne ylimääräiset lepohetket, jotka sen juhlaksi tekewät. (Joulu tehdaskaupungissa. Työmies no 295 B, 20.12.1913)

Tehtaan piiput eivät jouluna sauhunneet, ja lainsäädännön avulla pyrittiin varmistamaan, että säädettyä työaikaa myös noudatettiin. Kun tehdastyöläiset ripustivat haalarit naulaan, konttoristien kirjoituskoneet vaikenivat ja kauppiaat sulkivat puotiensa ovet joulurauhan julistuksen hengessä viimeistään aattona alkuiltapäivästä, toiset työläiset astuivat näyttämölle. Tässä tekstissä tarkastelen niitä ammattiryhmiä, joiden oli välttämätöntä työskennellä myös joulunpyhinä Suomessa vuosien 1910 ja 1940 välisenä aikana. Kansalliskirjaston digitoitujen sanomalehtiaineistojen kautta avautuu kurkistusluukku menneiden vuosikymmenten joulunpyhiin, joissa eri ammattikuntien edustajat omalla työllään varmistivat, että mahdollisimman moni sai viettää rauhallisen joulun läheistensä kanssa.

Puhelinneidit joulumieltä välittämässä

Suomen Kuvalehden vuoden 1933 joulunumerossa nähtiin joulutervehdys ammattiryhmältä, joka tarttui toimeen muiden jo vetäytyessä aattoillan viettoon koteihinsa. Viipurilainen Lyyli Hulkko toivotti kaikkien ”Karjalan pääkaupungin puhelinvälittäjien puolesta” rauhallista joulua ja vakuutteli vilpittömästi, että työhön meno jouluaattoiltana tuntui aivan luonnolliselta.

Tavalliset illat ovat vain työssä oloa, mutta tämäniltainen työ on rakkauden palvelusta. Ihmiset eivät tiedä, eivät tietysti ole tulleet ajatelleeksi sitä. että kun he tänä suurena rakkauden ehtoona tahtovat toivottaa siunausrikasta joulua omaisilleen, tulevat meidän välityksellämme myöskin omat jouluterveisemme heidän rakkailleen. Miksi me olisimme katkeria, siksikö, että me saamme yhdistää niin monta kaunista sanottavaa aivan eri puolille Suomea. Ja eihän se kestä kuin klo 23, jonka jälkeen me kyllä kaikkoamme, jokainen omiemme luokse. (Iloitsemme saadessamme välittää kauniita sanomia. Suomen Kuvalehti no 51–52, 16.12.1933)

Suomessa puhelut välitettiin ennen sotia ja vielä pitkään senkin jälkeen satojen valtiollisten ja yksityisten puhelinkeskusten kautta.

Vaikka automaattisiakin puhelinkeskuksia oli perustettu 1920-luvulta alkaen, kulkivat suurin osa kotimaan puheluista käsikäyttöisesti ”sentraalisantrojen” kautta, ja niinpä keskuksissa työskenneltiin joulunpyhinäkin. Pohjolan Sanomat haastatteli jouluna 1934 kahta Kemin seudulla työskentelevää ”puhelinneitosta”, joiden työvuorot osuivat jouluyölle. Kokeneempi nuorista naisista uumoili työvuoron sujuvan samaan tapaan ”pöydän ääressä istua kökötellen” kuin pari vuotta aiemminkin, kun taas ensikertalainen koki tulevan yövuoron ikävänä, joskin rikastuttava ja opettavaisena kokemuksena. (Jouluyökin on monelle vain tavallista arkea. Pohjolan Sanomat no 295, 23.12.1934) Suhtautuminen joulun puheluihin oli kaksijakoista. Vaikka asiakkaita kannustettiin välttämään turhia puheluita ja säästämään puhelinkeskusten voimavarat välttämättömyyksiin, halusivat ihmiset kuulla kauempana asuvien läheistensä äänen. Vuoden 1937 jouluna uutisoitiinkin puheluiden ja sähkösanomien kivunneen ennätyslukemiin. Aattoiltana keskuksissa oli erityisen kiireistä, kun jouluntoivotukset kantautuivat puhelinlinjoja pitkin ympäri maan. (Jouluennätyksiä saavutettiin kaukopuheluissa ja sähkösanomissa. Lieksan Sanomat no 1, 4.1.1938)

Postinkantajien joulukiireet

Postikonttoreihin eivät joulunpyhätkään tuoneet kaivattua lepotaukoa. Vaikka postinkantajat eivät joulupäivänä kuljettaneet kirjeitä tavanomaiseen tapaan ihmisten koteihin, olivat he kuitenkin velvoitettuja lajittelemaan aattona saapuneen postin ja jakamaan sitä asiakkaille paikan päällä postikonttoreissa. Tämä epäreiluna koettu käytäntö puhutti postialan ammattilaisten Postimies-lehden lukijoita 1910-luvun puolivälissä. Laki oli löyhä ja antoi postinhoitajille suuren vapauden määrätä postinkantajiensa työtehtävät joulupäiväksi, kuten seuraavassa yleisölle osoitetussa vastauskirjeessä todetaan:

Voimassa olevissa asetuksissa ei löydy mitään kohtaa, jonka nojalla voitaisiin saada sentapaisia määräyksiä Joulupäivän työstä kun kyseenalaiset ovat, poistetuksi. Postikirjan 735 § 1 mom. nimittäin määrätään, että »Joulupäivänä saapi postikonttorien aukioloaikaa muuttaa sopivalla tavalla, paikallisia olosuhteita silmällä pitäen.» Tämä, ynnä muita postilj. yleensä koskevat määräykset antavat postinhoitajille vallan määrätä Joulupäivän työt kuinka parhaaksi näkevät. (Postimies no 2, 16.1.1913)

Postinkantajien päivystys- ja lajitteluvelvollisuus postikonttoreissa joulupäivänä koettiin kuormittavana ja turhana, sillä hyvin moni asiakkaista jätti kirjeensä hakematta, jolloin niiden toimittaminen siirtyi postinkantajille seuraavaksi päiväksi. Postityöläiset itse toivoivat joulupäivää vapaaksi vedoten siihen inhimilliseen seikkaan, ettei postinkantajilla ollut kesälomaa lukuun ottamatta ainoatakaan vapaapäivää vuodessa. (Postimies no 2, 16.1.1913) Seuraavana vuonna Rauman osaston kirjeenkantajat laativatkin vuosikokoukselle ehdotuksen joulupäivän lähetysten ulosjaon lopettamiseksi. (Postimies no 9, 1.5.1914) Postin joulukiireet eivät suinkaan helpottaneet 1930-luvulle tultaessa.

Joulun alla vuonna 1934 tiedusteli Uuden Suomen toimittaja joulukiireistä Helsingin postikonttorin postinhoitajalta, kamarineuvos Th. Gestriniltä. Vaikka kamarineuvos oli jo painunut yöpuulle, kertoi hän ystävällisesti puhelimessa toimittajalle, että kortti- että pakettiosastolle oli hankittu lisätyövoimia, ja että joulun aikaan myös postin oma väki sai uurastaa tavanomaista pidempiä työvuoroja. Lajittelijat huhkivat kolmessa vuorossa saadakseen paketit, kortit ja kirjeet ajoissa vastaanottajilleen. Sen lisäksi postimerkkien myyntipisteitä oli lisätty, jotta yleisön ei tarvitsisi yhdellä luukulla jonottaa ”uskomattomia määriä” tarvitsemiaan merkkejä. (”Postimerkkien myynti – postin joulukiireiden luotettava mittari.” Uusi Suomi no 341, 18.12.1934) Kovin kiireistä oli seuraavana vuonna myös Tampereen postilla:

Joulun edellä oli myöskin postilaitoksella tavattomasti työtä, sillä kymmeniätuhansia postikortteja tuotiin Tampereelle. Vaikka postilaitoksen henkilökunta teki ahkerasti työtä kaikki joulun edelliset päivät, jäi vielä jouluaatoksikin lajittelutyötä; niin suuria olivat joulupostikorttien vuoret, joita kaupunkiin saapui. Paketteja saapui ja lähti tavattomasti joulun edellä ja oli pakettien lukumäärä suurempi kuin viime vuonna. (Työn Suunta no 87, 28.12.1935)

Helsingin ydinkeskustaan valmistui kesällä 1938 kauan suunnitteluilla ollut uusi pääpostikonttori. Uudenaikainen, saman vuoden marraskuussa käyttöön vihitty rakennus lähellä rautatieaseman suomia parempi kulkuyhteyksiä oli tervetullut yhdenmukaistamaan pääkaupungin hajanaisia postitoimintoja, mutta henkilökunnalta tottuminen uusiin tiloihin vei aikaa. Helsingin Sanomat uutisoikin postilaitoksen olleen jouluna ”helteessä” – ei ainoastaan lisääntyneen joulupostin vuoksi, vaan siksi, että uusiin tiloihin oli vasta hiljattain päästy muuttamaan.

Postissa jos missään, oli joulupäivinä kiirettä. Niinpä vielä eilen illalla osa jouluaattona Helsingissä postiin pannuista joulukorteista oli postitalon lajitteluosastossa, Ensi sijassa oli koetettu saada liikkeelle kirjeet ja vasta sitten kortit, mutta viimeksimainittuja oli niin tavaton määrä, että lisähenkilöstön ottaminenkaan ei auttanut asiaa. Mainittakoon, että koko lajitteluhenkilökunta oli töissä koko ensimmäisen joulupäivän ja suuren osan toistakin joulupäivää. … Lajittelumenetelmä on henkilökunnalle vielä liian vieras, vaatii nim. vielä pitkän ajan, ennen kuin lajittelijat tuntevat jokaisen lokeron niin hyvin, ettei heidän tarvitse jokaista erikseen etsiä. Niinpä väitettiinkin lähtevän postin osastolla, että vanhoissa postikonttoreissa olisi korttitulvasta jo selviydytty. Lähtevät parketit oli saatu hyvin matkalle, mutta sanoma- ja aikakauslehtien lähettäminen oli sitä vastoin tuottanut jonkin verran hankaluuksia. (Joulu oli rauhallinen. Helsingin Sanomat no 348, 27.12.1938)

Aikalaisilta postityöläisten ponnistukset eivät jääneet etenkään joulunaikaan huomiotta. Postinkantajat olivat unohdettuja arjen uurastajia, jotka tuulta ja tuiskua uhmaten kuljettivat vastaanottajilleen kirjeet, kortit ja sanomalehdet aamuvarhaisesta lähtien.  Uudenkaupungin Sanomien lukija peräänkuuluttaakin lehden lukijoita muistamaan uutteria postinkantajiaan pienellä lahjalla: ”Tässäkin olisi eräs tilaisuus rakkauden ja hyvän tahdon ilmaisuun, josta osallistuvat varmaan tuntisivat suurta iloa ja syvää kiitollisuutta.” (Uudenkaupungin Sanomat no 145, 22.12.1936) Postinkantajien muistamista kannattaa myös Kalajokilaakson lukija:

Joulu on taas ovella. […] Kesken kiireitten on muistettava lähettää jouluonnittelut ja lahjat sukulaisille ja ystäville, lähellä ja kaukana, postin välityksellä. Tästä kauniista tavasta ja huomaavaisuudesta lisääntyy postinkantajien työ aivan tavattomasti joulun edellisinä päivinä ja varsinkin juuri jouluaattona täyttyvät postinkantajien laukut jopa niin, ettei kaikki jaettava posti mahdukkaan niihin. Hän, postinkantaja, palvelee meitä joka päivä pyrystä ja pakkasesta huolimatta, silloin kuin me itse istumme lämpimässä ja odottelemme hänen saapumistaan. […] Antakaamme jouluaattona vuorostamme hänellekin lahjapaketti tai kirje, johon panemme kukin varojemme mukaisen rahalahjan ja muutaman rivin, toivottakaaksemme hänellekin hauskaa Joulua. (”Postinkantajien joulu.” Kalajokilaakso no 143, 21.12.1937)

Yhteiskunnan pyörät pyörivät joulunakin

Sanomalehdet julkaisivat etenkin 1930-luvulla laajoja joulun jälkeisiä katsauksia, joissa raportoitiin yksityiskohtaisesti pyhien vietosta eri puolen Suomea. Eri alojen työntekijöitä saatettiin haastatella myös ennen joulua. Viranomaisraporteista ja toimittajien tekemistä haastatteluista näkyy, miten yhteiskunnan perustoiminnot taattiin pyhinäkin. Mahdolliset järjestyshäiriöt ja tulipalot pitivät niin poliisivoimat, yövahdit kuin palokunnankin valppaina, ja voimalaitoksilla puolestaan varmistettiin, että sähkönjakelu toimi moitteetta. Kun viimeisetkin linja-autovuorot oli ajettu, odottelivat ”pirssimiehet” vielä kyytiläisiä miltei puolille öin. (”Jouluyökin on monelle vain tavallista arkea.” Pohjolan Sanomat no 295, 23.12.1934) Sairaaloissa ja vankiloissa elettiin kuten muinakin päivinä pappien pitämiä hartaustilaisuuksia lukuun ottamatta – ja kävipä eräässä Punaisen Ristin sairaalan jouluaaton juhlassa vierailulla myös sotamarsalkka Mannerheim. (”Joulu oli rauhallinen.” Helsingin Sanomat no 348, 27.12.1938) Vanginvartijasta työ jouluna tuntui kuitenkin erityisen raskaalta ja ilottomalta:

Ulkonaisen rauhaan juhlana eivät kaikki voi viettää joulua siitä syystä, että heidän toimensa ei salli heille joulurauhaa. Monen täytyy olla työssä joulunakin. Vartijalle ei esim. joulu tunnu rauhan juhlailta silloin, kun täytyy olla, molemmat joulupäivät työssä vankilan kolkkojen muurien sisällä. Vartija ei ole tottunut näkemään hoidokkiensa kasvoista ilon ja tyytyväisyyden ilmeitä, mutta, jouluna vankien silmistä näkee vielä ikävämmän ja katkeroituneemman ilmeen. […] Vartija, ei voi viettää rauhallista joulua katsellessaan noita ilottomia ja synkkiä kasvoja. (Nimim. J.E.S. Vankeinhoito: Suomen vankeinhoitotyöntekijäin äänenkannattaja no 12, 1.1.1921)

Joulun meno- ja paluuliikenne kiinnostivat työssä käyviä kaupunkilaisia jo 1900-luvun alussa.

Moni kaupunkilainen halusi viettää joulunpyhät sukulaistensa luona maalla, joten linja-auto- ja junavuorot olivat usein tupaten täynnä – henkilöautoa hyvin harva omisti vielä 1930-luvullakaan. Ylimääräisiä kulkuneuvoja lisättiin ajoon, ja matkustajia ohjeistettiin ostamaan junaliput hyvissä ajoin. ”Odotamme mielihyvin suurta joululiikennettä”, vastattiin junanlähettäjien konttorista Helsingin rautatieasemalla joulun alla 1934 ja kerrottiin, että ylimääräisiä junavuoroja on lähdössä niin pohjoiseen kuin itäänkin. Kaikkien halukkaiden matkustajien vakuuteltiin mahtuvan mukaan, vaikkakaan makuuvaunujen riittävyyttä ei voitu taata. (Uusi Suomi no 341, 18.12.1934) Sotatalvena 1939 useissa suurissa tamperelaisissa tehtaissa palattiin työhön jo tapaninpäivänä. Tehdastyöntekijät esittivätkin Aamulehdessä liikennöitsijöille vetoomuksen linja-autovuorojen järjestämisestä, jotta työhön pääsy olisi mahdollista niin kaupungista kuin kauempaa maaseudultakin. (Aamulehti no 345, 21.12.1939) Monille oli tärkeää päästä perheen luokse maalle edes yhdeksi päiväksi.

”Törkeätä ja ennen kuulumatonta”, pakkopullaa vaiko rakkauden palvelusta? Joulutyön monet kasvot

Tarkastelemallani ajanjaksolla 1910-luvun alusta ja 1930-luvun loppuun suhtautuminen joulun ajan työntekoon koki suuriakin muutoksia. Työaikaa ja työoloja koskeva lainsäädäntö oli itsenäistymistä edeltävinä ja sen jälkeisinä vuosina muutoksen tilassa, ja työläiset muidenkin kuin postinkantajien osalta olivat valmiita puolustamaan oikeuksiaan. Vaikka tiettyjen alojen ammattilaisten työpanosta joulunpyhinä arvostettiin, ”tarpeeton” työ jouluna oli suuresti paheksuttua, kuten seuraavista uutisista käy ilmi:

Töölöönkatu n:o 8 uudisrakennuksella on eräs rappari ollut joulupäiwänä työssä. Tämä näin outo ilmiö synnytti siweellisen suuttumuksen kuohun rakennuksen muussa työwäestössä t. k. 28 pnä kun asia tuli ilmi. (”Ennen kuulumatonta.” Työmies n 301, 29.12.1910)

Törkeätä. Sikäli kuin meille on kerrottu, owat muutamat Järwenpäässä työskentelewät Collinin metsätyöläiset olleet työssä molempina joulupäiwinä. Wieläpä kuuluwat muille kehuneen että hywinpä se työ joulu päiwänä sujuikin. (Keski-Savo no 147, 29.12.1910)

Etenkin lähempänä vuosisadan alkua joulupäivänä työskentely näyttäytyi aikaisille outona ja vääränä, pitkiä perinteitä, uskontoa ja isänmaallisuutta rikkovana tekona. Monet kielteiset kommentit liittyvät myös uutisoitiin bolsevismista ja vieraan kulttuuriaineksen vaaroista, kuten nimimerkki Korwenpoika Tohmajärveltä tuohtuneena kirjoittaa:   

Sosialistinen kiihoitus on täällä täydessä woimassaan, sillä akitaattoreitakin on tullut parittain, jotka täällä Wepsän kulmalla owat jo kuukauden päiwät panneet parastaan. […] Esim. Joulupäiwänä nämä mainitut akutaattorit owat olleet kaiken päiwää halkometsässä töissä. […] Woi teitä, tällä tawoinko te olette lähteneet johdattamaan Suomen suomalaista kansaa, tällä tawoinko tahdotte polkea uskontomme jalkojenne alle? Häwetkää toki, että tulette tänne tuollaista oppianne lewittämään ja eksyttämään uskonnostaan kiinnipitäwää maalaiskansaa. Minä en tiedä, kun en ole mikään lakimies, mitä tällaisesta sabbatin rikkomisesta laki sanoo. Suotawaa olisi, että tällaisista esimerkeistä kansa ottaisi oppiakseen, eikä enää antaisi tuollaisten wiettelijäin wetää itseään nenästä. (Tohmajärwen järwentakaa. Karjalatar no 2, 8.1.1910)

Etenkin 1930-luvulle tultaessa jouluna työskentelevät eri alojen ammattilaiset alkoivat saada lehdissä palstatilaa aiempaa myönteisemmällä tavalla. Joulun työläisistä tuli arjen sankareina, jotka antoivat vakuutensa siitä, että yhteiskunnalle tärkeät toiminnot olivat hyvissä käsissä silloinkin, kun enemmistö vietti rauhallisia pyhiä. Vaikka jouluna työskentely saattoi herkistää yksinäisyyden, surun ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksille, monissa teksteissä korostuu joulutyön merkityksellisyys. Antaminen ja hyvän levittäminen on parhaimmillaan vastavuoroista, ja niinpä myös työntekijöitä haluttiin muistaa ja ilahduttaa eri tavoin, kuten Rautatieläisten Kristillisen Yhdistyksen rouvien järjestämä kahvitarjoilu osoittaa:

Kahtena viime vuonna olemme jouluaatoksi järjestäneet kahvitarjoilun asemalla junamiesten huoneessa työssä oleville oman aseman sekä päivystyshuoneissa yötä oleville rautatieläisille. […] Iloisia ovat olleet kahvinjuojat, mutta ehkä vielä iloisempia ja tyytyväisempiä sen antajat nähdessään, miten pienellä voi aikaansaada iloa ja hyvää mieltä lähimmäisilleen. (R.K.Y. Toijalan Sanomat no 7, 20.2.1937)

Joulua elettiin niin maaseudun pirteissä kuin kaupungeissa kiviseinien sisällä. Tavalla tai toisella joulu saavutti miltei jokaisen sitä viettävän tai silloin töissä ahertavan. Lukuisat lehtikirjoitukset antamisesta ja muistamisesta viestivät ihmisten vilpittömästä pyrkimyksestä siihen, että maassa olisi rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

Kirjoittaja: Asta Sutinen

Lähteet

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot https://digi.kansalliskirjasto.fi/

Aamulehti no 345, 21.12.1939

Helsingin Sanomat no 348, 27.12.1938

Kalajokilaakso no 143, 21.12.1937

Karjalatar no 2, 8.1.1910

Keski-Savo no 147, 29.12.1910

Lieksan Sanomat no 1, 4.1.1938

Pohjolan Sanomat no 295, 23.12.1934

Postimies no 2, 16.1.1913

Postimies no 9, 1.5.1914

Suomen Kuvalehti no 51–52, 16.12.1933

Toijalan Sanomat no 7, 20.2.1937

Työmies n 301, 29.12.1910

Työmies no 295 B, 20.12.1913

Työn Suunta no 87, 28.12.1935

Uudenkaupungin Sanomat no 145, 22.12.1936

Uusi Suomi no 341, 18.12.1934

Vankeinhoito: Suomen vankeinhoitotyöntekijäin äänenkannattaja no 12, 1.1.1921

Digitaaliset lähteet

Helsingin Pääpostitalo https://www.postimuseo.fi/helsingin-paapostitalo/ [luettu 7.12.2024.]

Joulukortit https://www.postimuseo.fi/virtual_exhibitions/joulukortit/ [luettu 7.12.2024.]

”Sentraalisantroista kännykkäkansaan – televiestinnän historia Suomessa tilastojen valossa” https://stat.fi/tup/suomi90/syyskuu.html [luettu  6.12.2014.]

Tutkimuskirjallisuus

Kettunen, Pauli 1999: ”Työsuojelun tieto ja valta.” Teoksessa Parikka, Raimo (Toim.) Suomalaisen työn historiaa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lähteenmäki, Maria 1995: Mahdollisuuksien aika: työläisnaiset ja yhteiskunnan muutos 1910–1930 -luvun Suomessa. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Vuolio, Kaisu 1977: Muuttuva joulu: kansatieteellinen tutkimus. Suomen muinaismuistoyhdistys.