Kansainvälisen kulttuurihistorian seuran (the International Society for Cultural History) 16. vuosikonferenssi järjestettiin tänä vuonna Potsdamin viehättävässä kaupungissa Saksassa, Brandenburgin osavaltiossa, joka sijaitsee noin 30 kilometrin päässä Berliinistä. Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluvasta Sanssoucin linnasta ja sen upeasta puistosta tunnettu, eri ajankerrostumia kuhiseva Potsdam oli oiva valinta konferenssille.

4.–6.9.2024 pidetty konferenssi kokosi tänäkin vuonna tutkijoita eri puolilta maailmaa, suurimmaksi osaksi kuitenkin Euroopasta. Konferenssin teemana oli ”Embodied Histories: Cultural History of, in, and through the Human Body” (Ruumiillistetut historiat: Kulttuurihistoria ihmiskehosta, -kehossa ja -kehon kautta), ja se tarjosi laajan kirjon key note -luentoja ja sessioita, jotka käsittelivät kehon ja kehollisuuden historiaa eri näkökulmista. Potsdamin yliopisto (Universität Potsdam) on suhteellisen nuori, sillä se on perustettu vuonna 1991, mutta se on nopeasti kehittynyt yhdeksi Saksan arvostetuimmista korkeakouluista. Yliopiston kolmesta kampuksesta konferenssi pidettiin Am Neuen Palais’n kampuksella, joka sijaitsee Sanssoucin puiston ja kuten nimestä voi päätellä, Neues Palais -palatsin vieressä. Konferenssivieraat saivat nauttia historiallisesta ja mahtipontisesta ympäristöstä sekä sessioista vanhoissa rakennuksissa, joita kampuksella riitti. Esimerkiksi yksi konferenssissa käytetyistä rakennuksista oli toiminut Neues Palais’n keittiö- ja vierastiloina.

Preussin kuningas Fredrik II Suuri rakennutti 1700-luvun puolivälissä Neues Palais’n edustamaan Preussin valtaa ja varakkuutta ja se on huomattavasti Sanssoucin linnaa suurempi.

Pienempi ja yksityisempi rokokootyyliä edustava Sanssoucin linna rakennettiin Fredrik II:n kesäresidenssiksi. Nimi ”Sanssouci” tulee ranskan kielen sanoista sans souci ja tarkoittaa ”ilman huolia”, mikä heijastaa linnan alkuperäistä funktiota paikkana, jossa kuningas saattoi rentoutua ja vetäytyä kauas hovielämän hälinästä ja politiikasta. Linnaa ympäröi terassipuutarha, joka on osa Sanssoucin puistoa.

Puistossa löytyy monia kiinnostavia rakennelmia, kuten rokokoopaviljonki Kiinalainen teehuone.

Kolmenkymmenenkolmen asteen paahteesta nauttineen (vai kärsineen?) konferenssin avasi Potsdamin yliopiston vanhojen aikojen professori Filippo Carlà-Uhink. Juhlalliseen Audiomax-auditorioon oli saapunut koolle kymmenien innokkaiden kulttuurihistoriasta kiinnostuneiden tutkijoiden joukko.

Tämän jälkeen oli ensimmäisen key note -luennon The ‘Women’s Question’: Gendered Experiences and Women’s Thinking on the Body in the Renaissance vuoro, jonka piti varhaismodernin ajan tutkija Montserrat Cabré i Pairet espanjalaisesta Kantabrian yliopistosta. Hän kertoi kolmesta kirjailijanaisesta 1400-luvun Italiassa, jotka olivat käsitelleet teksteissään naisten koristautumista ja kaunistautumista. Aikakauden papisto vetosi sosiaaliseen järjestykseen ja naissukupuolen heikkouteen säädellessään hyvin tarkkaan sitä, millaisina naiset saivat esiintyä julkisesti. Cabrén esittelemät naiset esittivät kuitenkin omia näkökulmiaan asiaan ja muun muassa eräs heistä, Nicolosa Sanuti, vaati että naisten tulisi olla itse vastuussa omista kehoistaan. Toinen, Christine de Piza esitti hyvinkin nykyaikaisia näkemyksiä käytännönläheisessä kirjassaan Le Livre de la Cité des Dames (Kirja naisten kaupungista): kaikki naiset eivät suinkaan kaunistautuneet miesten takia eli toisin sanoen syntisesti, vaan kauneuden itsensä vuoksi.

Lapin yliopiston yliopisto-opettajalla ja Kulttuurihistorian seuran hallitukseen kuuluvalla dosentti Pälvi Rantalalla oli konferenssissa kaksi luovaa kirjoittamista esittelevää kirjoitustyöpajaa. Ensimmäiseen työpajaan oli kokoontunut yhdeksän hyvin monenlaisten tutkimusalojen edustajia, jotka tulivat Suomen lisäksi muun muassa Etelä-Afrikasta, Saksasta ja Iso-Britanniasta. Rantala antoi osallistujille lyhytkestoisia, 2–10 minuutin kirjoitustehtäviä, joissa tarkoituksena oli käyttää mielikuvitusta, kuvitella itsensä toiseen paikkaan tai asettua toisen ihmisen asemaan ja eläytyä hänen tunteisiinsa. Osallistujien piti esimerkiksi listata sanoja, lauseita, paikkoja ja ihmisiä tai olentoja, jotka liittyivät omaan kirjoitusprojektiin. Harjoitusten lomassa sai myös liikkua huoneessa, mutta tällä kertaa kukaan osallistujista ei tarttunut tähän mahdollisuuteen, vaan käytti ajan kirjoittamiseen. Harjoitusten jälkeen kirjoittamista reflektoitiin kolmen henkilön pienryhmissä ja lopuksi jaettiin yhteisesti tärkeimmät havainnot. Osa oli saanut hyviä oivalluksia kirjoitusprojektiinsa, toiset taas ennemminkin kirjoitusprosessiinsa. Rantalan esittelemiin menetelmiin suhtauduttiin hyvin positiivisesti ja osallistujat kertoivat kokeilevansa niitä uudelleen.

Oma paneelini ”Fatness and its Representations” koitti iltapäivällä. Minua jännitti, koska olin puhumassa itselleni uudesta tutkimusaiheesta, jota olin alkanut tutkia kollegani kanssa vastikään. Olimme saaneet session puheenjohtajaksi tutkimusaiheen johtavan asiantuntijan, Kansasin yliopiston professorin Christopher E. Forthin, joka on meritoitunut lihavuuden historian tutkimuksessa kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Paneelissamme piti olla alun perin viisi osallistujaa, mutta kaksi oli joutunut peruuttamaan osallistumisensa. (Tämä paneelin kutistuminen muuten kohtasi konferenssia myöhemminkin, kun erääseen sessioon saapui viiden esitelmöijän sijasta lopulta vain yksi! Eksyivätköhän he Sanssoucin puistoon?)

Taidehistorioitsija Lisa Hecht Marburgin yliopistosta Saksasta esitelmöi varhaismodernin ajan maalauksista, joissa oli ajankohdalle tyypillistä, erikoisiksi katsottujen kehojen, kuten lihavien ihmisten tirkistelyä. Hecht esitteli kaksi tapausesimerkkiä, pienen tytön ja nuoren pojan, joiden kehoja kuvattiin toiseuttaen ja seksualisoiden. Hecht toi esiin kuinka eri sukupuolten kehojen kokoihin suhtauduttiin eri tavoin; siinä missä miehillä lihavuus katsottiin osoitukseksi vallasta, kuten esimerkiksi Englannin kuninkaan Henrik VIII:n tapauksessa, naisista lihavuus saattoi tehdä ”hirviöitä”. 1600-luvulla Espanjan hovin viihdykkeeksi otetun, geneettisestä häiriöstä kärsineen pikkutytön, Eugenia Martínez Vallejon lempinimi oli tosiaan La monstrua.

Espanjalaisen Lleidan yliopiston väitöskirjatutkija Irene Santoron esitelmäaihe koski lihavan naisen kehon tutkimuksen teoriaa ja metodologiaa ableismin, seksismin ja rasismin näkövinkkelistä. Aiemmin sukupuolentutkimuksen alalle, nykyisin kulttuuriperintöalalle kouluttautuvan Santoron esityksessä oli paljon eväitä myös historiantutkimuksessa pohdittavaksi erityisesti intersektionaalisuuden kannalta.

Itse esitelmöin mediakeskusteluista, joita 1960–70-lukujen suomalaislehdistössä käytiin lihaville naisille suunnatusta niin kutsutusta madamemuodista. Tavoitteeni oli demonstroida case-esimerkillä yhtä kiinnostavaa tutkimuskohdetta modernin ajan Suomen lehdistössä, kun tarkasteluun otetaan mediakeskustelu naisten lihavuudesta. Madamevaatteet olivat ensimmäisiä isokokoisille naisille (koot 42:sta ylöspäin) tarkoitettuja valmisvaatteita, jotka tulivat Suomen markkinoille 1950-luvun lopusta lähtien. Niihin suhtauduttiin kahtiajakoisesti – toisaalta oli hyvä, että isokokoisillekin saatiin valmisvaatteita, kun aiemmin ne oli pitänyt valmistaa itse, mutta toisaalta vaatemalleja oli vain vähän ja niiden koettiin poikkeavan huomattavasti valtavirran muodista. Madamevaatteita kritisoitiin värittömiksi, ankeiksi ja vanhentaviksi, mutta toisaalta – mitään muutakaan ei ollut saatavilla.

Keskiviikkoiltana järjestettiin konferenssi-illallinen lounaalta tutuksi tulleessa opiskelijaravintola Mensassa. Varjoisalla sisäpihalla oli mukava istua auringon laskiessa ja pahimman helteen väistyessä. Ilta oli oikein mukava ja päättyi noin tunnin patikointiin pimeän ja jännittävän Sanssoucin puiston ja Potsdamin katujen läpi hotellihuoneelle.

Torstaina aamupäivällä olin kuuntelemassa romanialaisen Babeș-Bolyai -yliopiston tutkijan Voica Pușcașiun esitelmää siitä, miten taidehistoriassa on tulkittu feministiseksi katsottua taidetta. Hän pohti, miksi teokset kuten neulegraffitit kaupunkitiloissa, nähdään ensisijaisesti feminiinisenä, eikä niiden poistamiseen ole nähty tarvetta, toisin kuin isojen, seiniä peittävien, maskuliinisiksi nähtyjen maaligraffitien poisto.

Torstain key note -luennon piti taidehistorioitsija, professori Änne Söll saksalaisesta Ruhr-Universität Bochumista. Hän esitteli etnografisesta näkökulmasta itävaltalaistaiteilija Rudolf Wackerin 1910- ja 1920-luvuilla keräämää kokoelmaa seksuaalissävytteisistä seinäpiirroksista. Wacker kopioi luonnoslehtiöönsä kymmeniä piirroksia, joita hän oli nähnyt julkisissa miesten wc-tiloissa Wienissä, mutta myös Itävallan ulkopuolella, kuten Romaniassa. Wacker ei koskaan selittänyt miksi keräsi kokoelman, mutta Söllin mukaan sitä saattoi motivoida hänen oma taiteilijataustansa, kiinnostuksensa ”primitiiviseen” sekä biseksuaalinen suuntautumisensa. Käytännössä Wackerin kopioimat piirrokset koostuivat erilaisista pikaisesti ja yksinkertaisesti hahmotelluista sukuelimistä sekä homo- ja heteroseksuaalisista akteista. Joidenkin piirrosten kohdalla Wacker oli tehnyt vertailua piirroksen ja klassisen arkkitehtuurin välillä – huumorin varjolla vai tosissaan? Jää arvoitukseksi. Söllin mukaan kokoelma on tällä hetkellä erään yhdeksänkymmentä käyvän, omasta toiveestaan nimettömäksi jäävän rouvan yksityisomistuksessa, mutta jossain vaiheessa se siirtynee museon omistukseen ja halukkaiden tutkittavaksi.

Jouduin valitettavasti lähtemään kotiin torstai-iltana, joten minulla jäi konferenssin viimeinen päivä sessioineen ja Christopher E. Forthin key note -luentoineen väliin. Kaiken kaikkiaan konferenssi oli mielestäni oikein onnistunut. Se sisälsi inspiroivia esitelmiä ja luentoja, nautin historiaa henkivästä ympäristöstä (näkyyn Neues Palais’ille ei vain tottunut) ja minulla oli kiinnostavia tapaamisia muiden tutkijoiden kanssa.

Suomalaisia tutkijoita osallistui konferenssiin siinä määrin (vajaa parikymmentä?), että kahteen eri otteeseen eri seurueissa hämmästeltiin, miten kyseisessä konferenssissa on aina niin paljon suomalaisia. Ensi vuonna ihmettelyyn ei liene aihetta, sillä voin ilokseni ilmoittaa, että seuraava vuosikonferenssi 16.–19.6.2025 pidetään Lapin yliopistossa Rovaniemellä. Teemana on Human/Nature – Entanglements in Cultural History ja tapahtuman call for papers julkaistaan lokakuussa. Kannattaa siis pysyä kuulolla!