Tallinnan yliopisto, kesäkuu 2019. Pidämme kollegani Sandra Wallenius-Korkalon kanssa kirjoitustyöpajaa kulttuurihistorian kansainvälisessä konferenssissa. Aluksi vedän muutaman lämmittelykirjoitusharjoituksen, sen jälkeen Sandra ottaa ohjat. Jokainen keskittyy omaan tutkimusaiheeseensa. Minun aiheenani on unettomuus, asia, jonka kanssa olen työskennellyt viimeiset pari vuotta.

Unettomuus ei kuitenkaan ole minulle vain historiallisista lähteistä löytyvä ilmiö. Se on mukana elämässäni jos nyt ei ihan joka yö niin usein kuitenkin.

Sandra ohjeistaa tekemään liikettä. Sen voi kuvitella mielessään, tai tehdä konkreettisesti. Kaikki työpajan osallistuvat istuvat hiljaa paikoillaan, kukaan ei näytä liikkuvan. Suljen silmät ja liikutan vasenta kättä. Se tärisee vähän. Kirjoitan punaiseen vihkooni sanan: ”resonanssi”. Liikutan taas kättä.

Sandra antaa ohjeita kirjoittamiseen, sitten liikkeeseen, taas kirjoittamiseen. Kirjoitan: ”Vasen puoli kehosta tärisee, resonoi rankasti. Yhteys menneeseen on huono, linjalla on häiriöitä.”

Ajatus huvittaa.

Matkalla konferenssista kotiin kirjoitan pohdintoja siitä, mistä käden tärinä kertoi. Yhteys menneisyyteen on heikko, se tietysti pitää paikkansa.  Kirjoittaessa ja vasemman käden täristessä minulle tuli vahva fyysinen tunne siitä, että linja on huono, en kuule kunnolla enkä osaa tulkita tuttujakaan sanoja.

Historiantutkimuksen metodologinen peruskysymys siitä, että menneisyys on vieras maa, jossa puhuu vierasta kieltä, konkretisoitui ruumiilliseksi oivallukseksi. Yhteys on aina välittynyt, ei koskaan suora ja mutkaton.

Työpajassa kokemani ruumiillinen reaktio kuitenkin kertoi muutakin: lihallisuus tuli iholle ja ihon alle. Samalla oivalsin jotain omasta tutkimisen tavastani ja siitä läheisyyden ja etäisyyden ristiriidasta, joka aiheeseen liittyi: jos oma uneton kehoni kohtaisi toisen unettoman kehon, en ehkä pystyisi hallitsemaan prosessia. En ollut alkuunkaan varma, pystyisinkö kohtaamaan muiden, elävien ihmisten tuskaa, kipua ja ahdistusta suoraan, ilman ajallisen etäisyyden tuomaa suojaa.

Jälkeenpäin ajatellen tämä on tutkimusprosessissani kohta, jossa päätin keskittyä kirjallisiin kuvauksiin, populaarikulttuurin tuotteisiin, jo käsiteltyyn materiaaliin. Tunne siitä, että olisin auki toisen lihalliselle kokemukselle, oli raju. Tein valinnan katsoa ilmiötä tekstien kautta, etäännyttäen.

Alusta asti oli kuitenkin selvää, että omia kokemuksiani ja ruumiillisia tuntemuksiani en voi etäännyttää tutkimustekstistäni.

Tutkijakin on ruumiillinen olento

Ensimmäinen unettomuutta käsittelevä tietokirjani Valvojat – tutkimusmatka unettomuuden historiaan (Avain 2022) avasi paitsi historiallisten henkilöiden kokemuksia, myös omiani. Kirjan kirjoittamisen jälkeen oli kuitenkin olo, että kaikkea ei vielä ole sanottu. Niinpä jatkoin kirjoittamista. Toinen unettomuuden ja valvomisen kulttuurihistoriaa käsittelevä tietokirjani Unettomuudesta – lukukirja valvomisen kulttuurihistoriaan ilmestyi loppuvuodesta Kulttuurihistorian Seuran Capsa Historiae -sarjassa.

Tässä kirjassa saatoin tarkastella myös sitä, mitä luovan kirjoittamisen menetelmät voivat antaa tietotekstille. Erityisesti minua pohditutti kysymys siitä, miten kirjoittaa sellaisesta, mille ei ole sanoja. Koska ruumiillinen kokemus on nimenomaan ruumiillinen, sen tavoittaminen ja pelkistäminen sanoihin on väistämättä aina typistettyä ja vaillinaista.

Artikkelissaan ”Miten tanssia tutkimuskirjoittamista” Sandra Wallenius-Korkalo kysyy mitä tapahtuu, kun kehollinen työskentely otetaan osaksi tutkimuskirjoittamista. Hänen ohjaamassaan liikkeellisen kirjoittamisen projektissa pohdittiin kirjoittamalla ja tanssimalla, miten tutkija ruumiillisuuteen ja kehollisuudesta tietoiseen kirjoitusprosessiin voi päästä käsiksi. Akateemisia ”toisin kirjoittamisen” kokeiluja on tehty monilla aloilla, muun muassa yhteiskuntatieteissä ja taidealoilla, ja niille on tyypillistä tieteiden- ja taiteidenvälisyys sekä erilaisten tutkimusperinteiden yhdistely, kirjoittaa Wallenius-Korkalo. Kulttuurihistoriallisessa tutkimuksessa ja kirjoittamisessa tutkijan oman ruumiillisen kokemuksen käyttäminen on kuitenkin vielä toistaiseksi ollut harvinaista.

Historiantutkimuksessa ruumiillista kokemusta lähestytään useimmiten lähteiden lukemisen ja tulkitsemisen kautta. Ihmisten toiminnassa syntyneet kuvalliset ja kirjalliset lähteet – taideteokset, populaarikulttuurin tuotteet, kirjeet, elämäkerrat – kertovat jotain ruumiillisesta kokemuksesta. Unettomuuden kokemuksen kuvauksiakin löytyy niin kaunokirjallisuudesta, elokuvista, elämäkerroista kuin runoista tai tutkimuksistakin.

Ajattelen kuitenkin, että jos, ja kun, tutkijalla eli tässä tapauksessa minulla on omaa kokemusta unettomuudesta, olisi omituista eristää ne kirjoittamisen ja tutkimuksen ulkopuolelle. Myös tutkija on ruumiillinen olento, ja kirjoittaminen on monella tavalla ruumiillista työtä. Kuisma Korhonen pohtii ”lihan tunkeutumista kirjoitukseen” esseen kirjoittamista käsittelevässä tekstissään ”Ketuista, tähdistä ja kannibaaleista”.  Esseen pohjalla on hänen mukaansa aina paitsi ajatuksia myös tunnetta, eikä esseetä voi kirjoittaa ilman ruumista.

Jaettuja kokemuksia

Unettomuudesta-kirjassa olen hakenut tapoja sanallistaa kokemuksia, aistillisia ja ruumiillisia tunteita ja kokemuksia. Samalla olen tutkaillut luovan kirjoittamisen ja tietokirjoittamisen rajapintaa. Teoksen teksteistä osa on perinteisempiä historialliseen tutkimukseen ja erilaisiin lähteisiin perustuvia esseitä, osassa taas olen käyttänyt vapaampaa muotoa: päiväkirjaa, kirjettä, spekulatiivista dialogia kuvitellun henkilön kanssa. Tunnistan omissa kirjoittamiskokeiluissani ja ”sekuvain-kirjoittamisen” menetelmässä paljon samaa kuin surrealistisen etnografian menetelmässä, josta Emilia Karjula kirjoittaa luovaa kirjoittamista rituaalin ja leikin näkökulmista tarkastelevassa väitöskirjassaan Sommitellut muusat. Karjula kuvaa, että hänelle menetelmä on tarkoittanut esimerkiksi kirjoittamalla kysymistä ja vastaamista, fiktiivisten henkilöiden ja rakennusten haastattelemista, aktiivista kuvittelua ja mielikuvaharjoituksia. Tunnistan tämäntyyppisessä työskentelyssä paljon tuttua: kirjoitan ilman tavoitetta, pakkoa tai päämäärää, kysellen, antaen tekstin rönsytä ja lähteä välillä omille teilleen. Käytän myös paljon kaunokirjoittamisen keinoja. Unettomuudesta-teoksen kirjoittaminen on antanut mahdollisuuden irrotella, leikitellä, pohtia, ihmetellä ja katsoa asioita täysin eri kulmasta kuin ennen.

Unettomuuden kokemus on hyvin yksityinen, mutta palautteesta päätelle olen tavoittanut myös jotain yhteistä, jaettua. Moni kirjojani lukenut on kertonut saaneensa vertaistukea, ehkä jopa oivaltaneensa ensimmäistä kertaa, että joku muukin voi ajatella näin, kokea tällä tavalla, tuntea tällaista. Unettomuus on yhtäältä sanoilla tulkittua, ruumiillista kokemusta, toisaalta se on historiallinen, kulttuurinen ja sosiaalinen ilmiö, johon liittyy paljon muutakin kuin yksilön, minän, tuntemukset.

Ajattelenkin, että kirjoitan myös sen vuoksi, että tekstieni kautta voi ymmärtää myös jotain sellaista, mikä ei ole lukijan omassa kokemuspiirissä. Kirjallisuuden, oli se sitten tieto- tai kaunokirjallisuutta, yhtenä tarkoituksena on paitsi tarjota samastumisen kokemuksia, myös antaa mahdollisuuksia kohdata vieraita ja vaikeita asioita. Asioita, joihin muuten ei koskaan tulisi tutustuneeksi. Tietokirjallisuus voi tarjota elämyksiä ja yllätyksellisiä kokemuksia.

Omasta ruumiillisesta kokemuksesta kirjoittaminen ei tietenkään voi tutkimuskirjoittamisessa olla itsetarkoituksellista, eikä tietokirjoittaminen ole vain omaan kokemukseen rajoittuvaa musta tuntuu -tyyppistä napanöyhtän kaivelua. Kulttuurihistoriallisen tutkimustyön yhdistäminen erilaisiin kirjoittamisen tapoihin ja omien kokemusten reflektointiin vaatii sekä kokemusta ja osaamista, perusasioiden hallintaa, että uskallusta. Toisten sanojen ja tutkimusten taakse ei voi mennä piiloon. Omien kokemusten avaaminen on alttiiksi asettumista, mutta parhaimmillaan se antaa paljon myös kirjoittajalle itselleen.

Kirjoittaja Pälvi Rantala on Kulttuurihistorian Seuran hallituksen jäsen, tietokirjailija ja Lapin yliopiston kulttuurihistorian yliopistonlehtori.

Kirjasta lisää: https://kulttuurihistoria.net/julkaisusarja/julkaistut-teokset/4-unettomuudesta/

Lähteet

Karjula, Emilia: Sommitellut muusat. Rituaali ja leikki luovan kirjoittamisen prosesseissa ja kirjoittajaryhmän toimissa. ntamo 2020.

Korhonen, Kuisma: Ketuista, tähdistä ja kannibaaleista. Mikä on essee? Toim. Johanna Venho. Savukeidas 2012, 26–41.

Rantala, Pälvi: Valvojat. Tutkimusmatka unettomuuden historiaan. Avain 2022.

Wallenius-Korkalo, Sandra: Miten tanssia tutkimuskirjoittamista. Dialogista vaikuttamista – yhteisöllistä taidekasvatusta pohjoisessa. Toim. Maria Huhmarniemi, Sandra Wallenius-Korkalo & Timo Jokela. Lapin yliopisto 2021, 129–137.