Näihin aikoihin vuodesta kauppojen hyllyt alkavat jälleen täyttyä sydämen muotoisista suklaarasioista, söpöistä pehmonalleista ja lämpimin tervehdyksin varustetuista postikorteista, joilla voi muistaa läheisiään ystävänpäivänä. Helmikuun neljänteentoista päivään ajoittuvalla ystävänpäivällä on suomalaisittain vielä lyhyet juuret, jotka ulottuvat 1980-luvun jälkipuolelle. Tuolloin ystävänpäivää alettiin vakiinnuttaa Suomeen, kuitenkin ennen kaikkea ystävien, ei rakastavaisten juhlana. Sen sijaan maailmalla rakastavaisten suojeluspyhimystä Pyhää Valentinusta on muistettu jo vuosisatoja, ja 1800-luvun viktoriaanisesta Britanniasta Yhdysvaltoihin levinnyt Valentine’s Day tulikin tunnetuksi etenkin kukkien ja korulauseiden täyttämistä postikorteista, joihin rustailtiin lämpimiä tunteenilmauksia mielitietyille.

Vaikka viime vuosisadan vaihteen Suomessa ei romanttista Valentine’s Day -kulttuuria kansainväliseen tapaan ollutkaan, kyllä pohjolassakin lemmenviestejä vaihdettiin niin rakastavaisten kuin salaisten ihastustenkin kesken. Otollisen maaperän jo pitkään kyteneiden tai vasta orastavien lämpimien tunteiden sanoittamiselle tarjosivat paikat, joihin etenkin paikkakunnan nuori väki mieluusti kokoontui: seurojentalojen iltamiin. Sanomalehteä lukeva yleisö sai viikoittain lukea mainoksia iltamista, joihin paikkakunnan nuoriso- ja raittiusseurat sekä työväen- ja ammattiyhdistykset kutsuivat jäseniään kuulemaan aatteen sanaa puheiden ja näytelmien muodossa sekä viihtymään musiikkiesitysten, leikkien ja tanssin parissa. Vuonna 1891 sanomalehti Keski-Suomessa mainittiin myös uusi, etenkin naisten mieliä innostanut viihteellinen Postikonttori-leikki:

— Ihmeen ihastuneita ovat muutamat naiset olleet J. T. Yhdistyksen viime iltamassa olleesen „Postikonttori” leikkiin, — jopa niinkin innoissaan, että ovat samaa keinoa koetelleet tavallisenkin postin kanssa, lähettämällä iltamassa saamiansa kirjeitä siellä esiintyneen postimestarin luettavaksi! (Keski-Suomi No 119, 13.10.1891)

Iltamayleisöä riemastuttanut postikonttori vakiintui kuluneen vuosikymmenen aikaan nimeltään huvipostiksi, mutta sen toimintaperiaate pysyi samana: osallistujia kannustettiin kirjoittamaan postia – suljettuja kirjeitä tai postikortteja – toisille iltamavieraille ja jättämään ne ennen ohjelmanumeron alkamista kirjeille tarkoitettuun postilaatikkoon tai -laukkuun. Vaikka huvipostin kirjoittamiseen oli usein varattu aikaa iltamissa – kirjeitä oli mahdollista myös kirjoittaa etukäteen ja tuoda mukanaan – varsinainen ohjelmanumero koostui kuitenkin lavalta tapahtuvasta esityksestä, jossa tehtävään valittu henkilö nosti postilaukusta nimetyt kirjeet ja lausui kuuluvalla äänellä kirjekuoreen, korttiin tai taitetun paperin etupuolelle kirjoitetun vastaanottajan nimen. Pienellä, usein viiden tai kymmenen pennin suuruisella summalla kirjeen sai lunastettua itselleen, ja iltamakohtaisesti saatettiin myös sopia niin, ettei tietyn määrän ylittävästä kirjesaaliista tarvinnut maksaa. Hyvinä iltoina postia saattoi kertyä suosituille vastaanottajille sievoinen kasa, ja vastaavasti täyttyi myös yhdistyksen rahakirstu lemmekkäitä ja hauskoja kirjeitä odottavien osallistujien kolikoista.

Sydäntunteita ja rakkauden kipinöitä – iltamamainosten romantiikkaa

Millaisia iltamissa jaetut huvipostikirjeet ja -viestit olivat sanomalehtimainosten perusteella? Kirjeitä ja kortteja on itsessään säilynyt niukasti, mutta sanomalehtiaineisto antaa paljonkin vihiä siitä, mitä kirjeissä oli ja mitä niissä ei ainakaan olisi tullut olla. Solvauksilta, haukkumisilta ja törkeiltä piirroksilta ei vältytty, kun nokkelat kynänkäyttäjät pääsivät purkamaan tuntojaan paperille anonymiteetin turvin. Kirjeet jäivätkin usein allekirjoittamatta, vaikka välillä leikkimieliset arvuuttelut ja nimikirjaimet saattoivatkin antaa vastaanottajalle vihiä kirjoittajan henkilöllisyydestä.

Ajatus huvipostin taustalla oli kuitenkin leikkimielinen ja romanttinen. Lukuisat aikakauden iltamamainokset houkuttelivat yleisöä osallistumaan tähän leikkiin, jossa ujoimmillakin oli mahdollisuus paljastaa todelliset tunteensa ihastukselleen. Littoisten työväenyhdistyksen iltamamainoksessa luvattiin, että: ”[H]uvipostissa woi lähettää „rakkauren kipinöi syrämest’ syrämee, nii ett’ prätisee”. (Sosialisti No 185, 14.8.1909) Heinolan Lehdessä kutsuttiin puolestaan kolmen paikallisen raittiusseuran jäseniä yhteiselle huvimatkalle, jonka ohjelmistoon oli: ”…myöskin warattu huwiposti, jotta naapuriseuralaiset, ujoimmatkin saawat ilmaista toisilleen sydäntunteitaan.” (Heinolan Lehti No 50, 29.6.1917)

Käkisalmen Sanomat kirjoitti maamiesseuran kirjaston hyväksi toimeenpantavien iltamien ohjelmasta seuraavasti: ”Kuuluu siellä iltamissa olewan huwipostikin. Sopii poikasten ja tyttösten pitää tämä silmällä. — Wanhat eiwät enää sitä kehtaa.” (Käkisalmen Sanomat No 139, 22.12.1911) Uudenkaupungin suojeluskunta oli lehtimainoksessaan salaperäinen ja niukkasanainen tulevien perheiltamiensa ohjelmasta, mutta paljasti kuitenkin, että: ”… nuoria varten järjestetään »huviposti”, jossa he saavat tilaisuuden sanoa toisilleen ne »parhaat tunteet », joita – noh – annetaan jo olla.”(Uudenkaupungin Sanomat No 10, 27.1.1921) Yllä olevat otteet kertovat, että huviposti oli järjestöjen iltamatoiminnan myötä tullut tunnetuksi maan joka kolkassa viime vuosisadan kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Ilmoituksissa käytetty humoristinen kieli paljastanee jotain nuorten seurusteluun ja ylipäätään rakkauskirjeisiin liittyneestä noloudesta ja pilanteosta, mutta myös siitä, että ohjelmanumero todella veti yleisöä paikalle.

Huvipostin romantiikka ei jäänyt ainoastaan sanahelinäksi sanomalehtien ilmoituspalstoille, vaan näkyi myös oikeissa kirjeissä kaihoisina muistovärssyinä, sananlaskuina tai henkilökohtaisilla tervehdyksillä ryyditettyinä runoina – saattoipa kirjeen laatija maalata värssyn kylkeen myös kiiltokuvaa muistuttavan kauniin kukan. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Eeva Ala-Sankilan arkisto) Värssyjä saatettiin kopioida esimerkiksi ystävien kesken kierrätettävistä muistokirjoista, jotka alkoivat yleistyä 1800-luvun viimeisillä vuosikymmenillä myös suomenkielisissä piireissä. Tekstejä otettiin ja muokattiin myös muista lähteistä. Kaikki kirjeiden laatijat eivät siis suinkaan itse olleet mitään runoniekkoja, kuten käy ilmi seuraavasta novellikatkelmasta: ”Nyt oli kaikki valmista, kerrankin ajoissa. — Muistakaa kirjeitä huvipostiin, huudahti Lassilan Anni portailla. — Kyllä minä ainakin sinulle kirjoitan, kirjoitan niin että sinulla on lukemista kaikiksi joulupyhiksi, ilvehti Mäkisen Kalle. — Minä sinun kirjeistäsi viis. Lainailet kaikkia joutavuuksia toisten kirjoittamista kirjoista, antoi Anni takaisin.” (”Joululahja sydämelle.” Kylväjä No 50–51, 1.12.1916)

Ei kirjeiden sisältö aina muutenkaan ollut kovin hääppöinen. Joskus saattoivat kirjoittajalta loppua sanat kokonaan, tai viesti typistyä vain tyhjänpäiväiseen paperilappuseen, mikä ei tietenkään ollut ohjelmanumeron perimmäisen tarkoituksen mukaista: ”Toiwottawa on että mainittuun postiin tulewat kirjeet sisältäwät jotakin hauskaa ja opettawaa, eiwätkä ole waan tyhjiä lappuja ja sanomalehden palasia.” (Uusmaalainen No 138, 29.11.1907) Toisaalta tyhjän paperilappusen, käytettyjen karamelli- tai tupakkakääreiden sekä muiden roskapaperien saaminen on saattanut olla vastaanottajalleen voimakaskin viesti – mutta tuskin kovin romanttinen sellainen.

Huviposti ja vuotuisperinteet

Vaikka Valentine’s Dayta ei romanttisena juhlana Suomessa virallisesti vietettykään, antoivat muutamat vuotuisjuhlat ainakin jonkinlaista lisäpontta myös huvipostille. Mäntsälän Soukkiossa järjestettävien iltamien ohjelmassa oli nimimerkki Topias von Kuuselan mukaan: ”…näin karkauswuotena erittäin tarpeellinen huwiposti.” (Työläinen No 29, 11.3.1908) Tunnetustihan naisilla oli lupana tuolloin kosia, ja mikäpä sen oivallisempi tapa liehitellä tulevaa sulhoa kuin iltamissa jaettu lemmenkirje. Toinen etenkin palkollisina työskentelevinä miehiä ja naisia ilahduttanut vuotuisjuhla oli loppusyksyn kekri, jolloin juhlittiin ennen siirtymistä uuteen palveluspaikkaan. Kallislahden työväenyhdistyksen iltamissa kekrin ja palvelusväen vapaaviikon riehakkaastakin tunnelmasta sekä huvipostista riimitteli kuplettilaulaja näin:

”Tämä aika innostuttaa muitakin, ei heitä. Nyt kilwan kaikki hakeewat Wain kekri-kekkereitä. Mut’ kohta taas on edessä se murheen musta aika. Kun palwelijoita ahdistaa se kurja orjuus-taika. … Wiime pyhän iltamasta sanottakoon täällä. — Siel’ oli moni poika parka Wiinast’ willipäällä — —! Tämä kaikki kunnialla muutoin meni läpi, Waan monen tytön pussaaja ol’ juowuksissa kuin käki. Wiime tiistaina iltamas’ lie kaikilla ollut hauska, sil’ „kullan kirjeet kulki hywin sen huwipostin kautta. — —” (Vapaus No 127, 12.11.1908)

Huviposti näyttää kantautuneen myös aina valtameren taakse Amerikkaan lähteneiden suomalaissiirtolaisten matkassa. Kiinnostava kommentti paikallisten tapojen vaikutuksesta siirtolaisten iltamakulttuuriin nähtiin ”Suomalais-Luteerisen Kustannusliikkeen” Nuorten Ystävässä, joka ilmestyi Michiganin Hancockissa kerran kuussa. Lehteen kirjoittanut Vilho J. Hänninen lausui tiukan arvionsa nuorisotyön rappeutumisesta ja maallistumisesta vaatien ”maailmanmielisyydestä” puhdistautumista myös yhdistystoiminnan osalta: ”Yhdessä yhdistyksessä on huvipostia, toisessa Valentinipaarteja, kolmannessa Halloweenpaarteja, neljännessä viattomia nuorisoleikkejä, viidennessä on rakennettu tarpeellinen näyttelylava nuorille, ja tätä luetteloa voisi jatkaa vieläkin pitemmälle, mutta riittäköön tähän. … Niin, kyllä nuoret tarvitsevat huveja, ja sitä enemmän he niitä vaativat, mitä enemmän niitä heille valmistetaan. Kun on yhteen huvitukseen kyllästytty, niin toista vaaditaan. Sananlasku sanoo: “Kun pahalle annat pikkusormesi, niin se vie koko käden.” Näin on asianlaita tässäkin suhteessa.” (Nuorten Ystävä No 3, 1.1.1926) Lyhyt kommentti on kiehtova osoitus siitä, miten kotimaan ja paikallinen tapakulttuuri sekoittuivat: ainakin kyseisessä lehdessä kuvatut siirtolaiset tunsivat 1920-luvulla suomalaiseen iltamakulttuuriin jo varsin vakiintuneen huvipostin, mutta he viettivät myös paikallista Valentine’s Dayta ja Halloweenia.

Lopuksi – suuria tunteita menneisyydestä

Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelmista löytyy kaunis Valentine’s Day -kortti, jonka keskellä olevassa sydämessä kaksi kättä puristaa toisiaan.

Sydämen sisälaitaan sijoitetut hempeät vaaleansiniset lemmikit – englanniksi forget-me-not – vahvistavat yhteen liitettyjen käsien sidettä. Sydämen molemmin puolin kukkivat vaaleanpunaiset ruusut ja etualalle on painettu teksti My Valentine I Greet You. Kuvaan liitetty luettelointimerkintä paljastaa, että kortti on osoitettu Neiti Naimi Hilduri Madilla Katajamäelle. ”Toivon hupaista ajan viettoa 24/1 1910 Toivoo A. Forss.”, on kirjoitettu kääntöpuolelle. Tekstin perusteella näyttäisikin siltä, että arkistoon luetteloitu Valentine’s Day -kortti onkin alkuperäisessä kontekstissaan ollut – mitäpä muutakaan kuin – huvipostia!

Huvipostin suurimman suosion vuodet ajoittuivat 1900-luvun alkuun. Iltamat muodostivat paikallisesti tärkeän sosiaalisen näyttämön, jossa nuoret kohtasivat ja solmivat suhteita. Vaikka aina ei rohkeus riittänyt pyytämään ihastusta tanssilattialle tai kotimatkan saatille, piirtyi paperille suuria tunteita ja rakkauden roihua – välillä valmiiden värssyjen avittamina. Päätänkin tekstini nuoren tytön 1920-luvun taitteessa saamaan rakkaudentäytteiseen huvikirjeeseen, jonka on allekirjoittanut arvoituksellinen nimimerkki Vanha rakkaus?

Kas, tuollainen tyttö
on mieleeni mun,
joll´on intoa, tunnetta,
tulta
ja nuo sysimustat silmäsi sen
ovat vienehet järjen-
kin multa.
Sua lemmin mä, neitonen,
sen sinä näät,
En peittele turhia sulta…
(Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Eeva Ala-Sankilan arkisto)

Asta Sutinen

Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran hallituksen jäsen ja Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija

Lähteet

Sanoma- ja aikakauslehtiaineisto:

Kansalliskirjasto https://digi.kansalliskirjasto.fi/

Heinolan Lehti No 50, 29.6.1917

Keski-Suomi No 119, 13.10.1891

Kylväjä No 50–51 (”Joululahja sydämelle.”) , 1.12.1916

Käkisalmen Sanomat No 139, 22.12.1911

Nuorten Ystävä No 3, 1.1.1926

Sosialisti No 185, 14.8.1909

Uudenkaupungin Sanomat No 10, 27.1.1921

Uusmaalainen No 138, 29.11.1907

Työläinen No 29, 11.3.1908

Vapaus No 127, 12.11.1908

Muu arkistoaineisto:

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Eeva Ala-Sankilan arkisto

Kirjallisuus:

Ekrem, Carola: Lev lycklig, glöm ej mig! Minnesböckernas historia. Svenska Litteratursällskapet i Finland, 2002.

Penttinen, Kirsti: Muistokirjan tarina. Albuminlehtiä ja muistovärssyjä kahdelta vuosisadalta. WSOY, 1983.

Pyne, Lydia: Postcards: The Rise and Fall of the World’s First Social Network. Reaktion Books, Limited, 2021.

Ylä-Anttila, Mirka: ”Ystävänpäiväkorteilla on pitkä historia – ystäviä ilahdutetaan edelleen postikorteilla.” www.postimuseo.fi/ystavanpaivakorteilla-on-pitka-historia-ystavia-ilahdutetaan-edelleen-postikorteilla/ Luettu 2.2.2024.

https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/wiki/Kekrin_vietto. Luettu 4.2.2024