Tove Jansson 109 vuotta: elämä merellisen linssin läpi

Juhlat saaristossa

Elokuussa 1989 kirjailija, kuvittaja, taidemaalari Tove Jansson vietti 75-vuotispäiviään. Hän oli ansioitunut, juhlittu ja suuresti arvostettu taiteilija, mutta syntymäpäiväänsä hän ei viettänyt juhlavissa peilisaleissa. Juhlat vietettiin Itäisen Suomenlahden saaristoalueella Porvoon edustalla, Pellingissä, lapsuudenystävän, tuolloin jo edesmenneen Albert Gustafssonin veneverstaassa Ednäsin alueella, Gustafssonien perheen pihapiirissä. Juhliin, joita oli ”salaa” järjestänyt Albertin eli Abben puoliso Greta Gustafsson, oli kutsuttu Janssonien lähisukua ja pellinkiläisiä ystäviä. Juhlinnan kohde saapui paikalle yli pihapiirin mustikkavarvikon värikkääseen kukkamekkoon ja kukkaseppeleeseen pukeutuneena puolisonsa Tuulikki Pietilä mukanaan. Iloiset, puheen ja musiikin täyttämät juhlat kestivät myöhään elokuiseen yöhön. Niiden aikana Tove piti puheen, jossa tiivistyy olennainen hänen suhteestaan pellinkiläiseen saaristomiljööseen ja juuri tähän Gustafssonien pihapiiriin:

Tiedän tuskin toista paikkaa maanpäällä, joka on antanut minulle sellaista rauhaa kuin tämä talo, veneverstas Edisvikenissä. [–] Lähes koko lapsuuteni kesät olen kokenut teidän saarienne keskellä ja se on totisesti ollut onnellisinta aikaa mitä minulla on ollut. Ja olen aika varma, että ilman sitä en olisi löytänyt kirjoittamista – ja ylipäätään halua kirjoittamiseen.

Gustafssonien pihapiiriin ja tähän veneverstaaseen kytkeytyi keskeisesti Toven merellinen historia jo lähes seitsemänkymmenen vuoden ajalta. Toven vanhemmat, Signe Hammarsten ja Viktor Jansson, olivat saapuneet näille rannoille 1920-luvun alussa ja viimeistään loppukesästä 1921 lähtien he viettivät kesiään täällä ja läheisillä saarilla. Ednäsin alueesta merenrantoineen ja saarineen muodostui Janssonin perheen kesäparatiisi. Pienen venematkan päässä sijaitsi Toven ja Tuulikin rakas Klovharun luoto, jonne he rakennuttivat taiteilijamökkinsä 1960-luvun puolivälissä ja viettivät siellä yhteiset kesänsä syksyyn 1991 asti.

Klovharun mökki rakennettiin Raili ja Reima Pietilän piirrosten mukaan. Sopivan paikan löytäminen pieneltä luodolta oli työn takana. Kallioiden väliin muodostui luonnonsatama, joka suotuisalla säällä tarjosi hyvän rantautumispaikan. Kuva: © Per Olov Jansson.

Miten tutkia Tovea?

Toisinaan tutkimuksen kohteet tuntuvat lähes liian suurilta ja kulttuurisesti ikonisilta, jotta niistä saisi otetta tai niihin uskaltaisi edes tarttua. En ollut koskaan ajatellut kirjoittavani Tove Janssonista – vaikka olen tutkinut kirjoittavia naisia ja kirjoittamisen kulttuurihistoriaa sen eri muodoissa opiskeluajoista lähtien, ja paneutunut elämäkerralliseen tutkimukseen niin kirjoittamalla kuin tutkimalla elämäkertoja. Olen viettänyt suuren osan lapsuuttani ja nuoruuttani Porvoossa, vain noin neljänkymmenen kilometrin päässä Pellingistä, mutta suomenruotsalainen, vahvasti ruotsinkielinen saaristo jäi itselleni pitkälti vieraaksi. Perheeni juuret olivat hämäläisessä järvimaisemassa. Lapsuuden kirjallisista elämyksistäkin tärkeimpiä olivat Astrid Lindgren, Marjatta Kurenniemi ja Aili Somersalo.

Syvällisemmän kosketuksen Pellinkiin sain vasta 2000-luvun alussa, kun anoppini avioitui pellinkiläisen merikapteenin ja luotsin kanssa ja ryhtyi viettämään elämäänsä Suur-Pellingissä. Kesällä 2002 pääsin käymään ensimmäisen kerran Klovharulla. Sittemmin tutuiksi ovat tulleet niin syksyt, talvet kuin kesätkin Suomenlahden rannoilla. Pikkuhiljaa aloin hahmottaa Janssonien kulttuurihistoriallisen merkityksen juuri tällä Pellingin alueella. Niinpä kun kollegani, merelliseen kulttuurihistoriaan erikoistunut Otto Latva ehdotti minulle keväällä 2017 yhteisen kirjan tekemistä Tovesta, merestä ja saaristosta, ei ajatus tuntunut enää niin kaukaiselta – pelottavalta ja vaikealta kylläkin.

Klovharun kallioita. Kuva Maarit Leskelä-Kärki.

Tovesta on kirjoitettu paljon ja häntä on kuviteltu niin näytelmissä, elokuvissa, romaaneissa kuin kuvataiteessa. Mutta historioitsijat eivät olleet hänestä aiemmin kirjoittaneet eikä Toven vaiheita Pellingissä oltu systemaattisesti tutkittu tai kirjoitettu auki. Mikä olisi juuri meidän, Oton ja minun rakentama kulttuurihistoriallinen näkökulma Toveen?

Alusta lähtien oli selvää, että halusimme kiintopisteen juuri mereen. Tove Janssonin (1914–2001) kautta kun avautuu lähes vuosisatainen näkymä suomalaiseen saaristomiljööseen ja merelliseen elämäntapaan, myös siihen liittyviin muutoksiin. Janssonien perheen kesäelämä avaa paikallisen saaristokulttuurin ja helsinkiläisen boheemin taiteilijaperheen vuorovaikutusta ainutlaatuisella tavalla. Mitä pidemmälle kirjaprojekti eteni, sitä enemmän itse kiinnostuin Pellingin kulttuurihistoriasta, johon kuuluvat myös monet muut taiteilijat ja kulttuuripersoonat kuin vain Janssonit. Erityisen kiehtovaksi muodostui Gustafssonien ja Janssonien perheiden välinen suhde, jossa yhteinen saaristomiljöö jaettiin monen vuosikymmenen ajan.

Tove Janssonin ja hänen lähipiirinsä kautta meille kirjan kirjoittajille avautui historiallisesti pitkä kaari tarkastella yksilön suhdetta merelliseen luontoon, ja sekä sitä, miten monin tavoin tämä merkittävä taiteilija on tuotannollaan vaikuttanut siihen, miten me meren nykyään ymmärrämme. Ympäristöelämäkerran näkökulmasta muodostui keskiö, josta käsin tarkastella meren, saariston, luonnon ja taiteilijuuden vuorovaikutusta. Yhtä tärkeää oli niin merellinen luonto kuin yksilön kokemuskin siitä. Ympäristöelämäkerta tarkoittaa kirjassamme koko saaristolaisen miljöön, kulttuurin ja sosiaalisen vuorovaikutuksen huomioimista. Ympäristö ei ole vain luontoa, vaan myös rakennuksia, muokattua ympäristöä sekä ihmisten välisiä suhteita, arkielämää.

Vedessä ja sen äärellä oleminen oli Tovelle luontaista. Novellissa ”Kesällä” hän kuvaa, miten ”veden alla oleva ruoho oli hyvin pehmeää ja liikkui koko ajan”. Kuva: © Per Olov Jansson.

Lokkeja, oravia ja muita saariston luontokappaleita

Lapsuuden ja nuoruuden Ednäsin jälkeen Tove suuntasi yhä enemmän kohti avomerta ja saaria. Hänen unelmansa omasta saaresta toteutui ensin yhdessä veljen kanssa, mutta Klovharusta muodostui vihdoin se kaivattu etäämpänä oleva saariparatiisi, jossa Tove pystyi Tuulikin kanssa keskittymään ennen muuta työntekoon – sekä kalastamiseen. Klovharulainen luonto on piirtynyt monin erityisesti Toven novellituotantoon, mutta myös Tuulikki Pietilän grafiikkaan.

Kirjassamme keskeiseksi nouseekin Janssonin proosatuotanto, pienoisromaanit ja novellit, joissa hän käsitteli hyvin moninaisesti ihmisen ja luonnon välistä suhdetta, eläinten ja kasvien maailmaa. Monet hänen novelleistaan sijoittuvat merelliseen ympäristöön, joko kaupunkimiljöössä tai sitten kesämökeillä, saaristossa, rannoilla. Jansson oli oivaltava oma/elämäkerrallisen fiktion kirjoittaja – monissa hänen novelleistaan on esillä saariston ihmisiä, paikkoja ja tapahtumia, joita luonnostellaan mitä absurdeimmin vedoin. Lukija ei voi tietää – eikä hänen tarvitsekaan tietää – missä asioissa on totuuspohjaa, missä ei. Hän luo nerokkaita persoonia, joiden pohjana voi olla hänelle läheinen ihminen, mutta fiktiivinen luomus irtoaa taitavasti historiallisesta faktasta.

Yksi Janssonin kiehtovista novelleista on ”Orava”, joka on kenties saanut inspiraationsa siitä kummallisesta hetkestä, kun Klovharun luodolle saapui orava kesällä 1968. Oravan ja syksyä saaressa viettävän naisen kohtaaminen kertoo Janssonin omaperäisestä tavasta käsitellä luonnon ja ihmisen suhdetta. Kirjoitusinspiraatiota odottava nainen kohtaa oravassa kenties oman muuttuvan minänsä:

Syksy meren rannalla ei ollut sellainen kuin hän oli kuvitellut. Myrskyjä ei ollut koskaan. Saari lakastui kaikessa rauhassa, ruoho mätäni sateessa, kalliot tulivat liukkaiksi ja saivat tumman leväpeitteen joka ulottui kauas yli vesirajan, marraskuussa harmaus jatkui. Mitään ei ollut tapahtunut, ennen kuin orava tuli maihin. Hän meni lipaston peilin eteen ja katsoi kuvaansa, ylähuulessa oli hieno verkko pieniä pystysuoria ryppyjä joita hän ei ollut huomannut ennen. Kasvot olivat epämääräisen harmaanruskeat, vähän niin kuin marraskuinen maa, oravatkin tulevat talven alta harmaanruskeiksi mutta eivät ne kadota väriään, ne vain hankkivat itselleen uuden. (Tove Jansson: Orava. Teoksessa Kuuntelija. Suom. Kristiina Kivivuori. WSOY 1972, s. 187)

Yhtä yllättäen kuin orava on saapunut saarelle, se myös lähtee sieltä pois.

Saariston merkityksestä Tove Janssonille kertoo, että joutuessaan ikääntymisen vuoksi luopumaan rakkaasta Klovharustaan kesän 1991 päätteeksi, Tove ja Tuulikki eivät koskaan enää palanneet Pellinkiin. Se olisi ollut liian raskasta. He luovuttivat mökkinsä Pellingin kotiseutuyhdistykselle, joka huolehtii mökistä ja mahdollistaa sinne tehtävät vierailut ja taiteilijaresidenssit tänäkin päivänä.

Maarit Leskelä-Kärki

Teksti pohjana on Otto Latvan ja Maarit Leskelä-Kärjen ympäristöelämäkerrallinen tietokirja Meri ja Tove. Elämää saaristossa. John Nurmisen säätiö 2022.