Runon ja suven päivää vietetään 6. heinäkuuta 2023 jo 25. kerran. Ajatuksen kirjailija Eino Leinon syntymäpäivän viettämisestä runon ja suven päivänä esitti näyttelijä Veikko Sinisalo, joka teki ehdotuksen kulttuuriministeri Tytti Isohookana-Asunmaalle jo vuonna 1991. Tuota pikaa tavoitteeksi tuli virallinen liputuspäivä, ja hanketta tukivat Suomen kirjailijaliitto, Suomalaisuuden liitto ja Suomen maakuntien liitto. Viralliseksi liputuspäiväksi 6. heinäkuuta tuli vuonna 1998.

Mikäpä sopisi suomalaiseen suveen paremmin kuin Eino Leino. Voi väittää, että Leinon runous on vaikuttanut siihen tapaan, jolla kuvittelemme suomalaista kesää. Kokoelmaan Sata ja yksi laulua (1898) sisältynyt ”Juhannus” on piirtynyt muistoihin, samoin kokoelmassa Kangastuksia (1902) julkaistu ”Lapin kesä”, joka oli ennen Vesa-Matti Loirin tulkintaa lukemattomien runoesitysten avainteos. Vuonna 1897 julkaistu kokoelma Yökehrääjä päättyi runosikermään ”Kesämuistoja”. Siinä suomalainen kesä näyttäytyy vain häivähtävänä hetkenä, tuokiona, joka muuttuu muistoksi nopeammin kuin arvaammekaan. Runo ”Soita somer, helkä hiekka!” päättyy kuuluisaan säkeeseen: ”Lyhyt Suomen suvi on.”

Vähemmän tunnettua on tosiasia, että Eino Leino osallistui suomalaisen kesän kuvittamiseen myös elokuva-alalla. Kun kotimainen tuotanto otti ensiaskeleitaan 1910-luvulla, pioneereihin lukeutui teatteriohjaaja Kaarle Halme, joka oli Leinon vanha tuttu. He olivat vuonna 1912 yhdessä perustamassa kalevalaisille draamoille pyhitettyä Helkanäyttämöä Helsingin Seurasaareen. Leino eli noina vuosina kroonisessa rahapulassa, ja vuonna 1913 hän tuli pyytämään apua Halmeelta. Silloin Halmeen päähän pälkähti ajatus, että tunnettu kirjailija voisi tehdä tekstin eläviä kuvia varten. Hän totesi: ”Sellainenhan luontuu Sinulta, vanhalta runonrustaajalta, kuin itsestään.”

Tosin helppoa käsikirjoituksen tekeminen ei ollut, sillä Leinolla ei ollut käsitystä siitä, millaisia elävät kuvat olivat. L. Onerva on todennut Leino-biografiassaan, ettei kirjailija ”milloinkaan elämässään käynyt elokuvissa”. Arvoitukseksi jää, kertoiko Halme, millaisia käsikirjoitusten tuli olla. Luultavasti Leino sepitti vain tarinan synopsiksen, jonka pohjalta Halme teki tarvittavat välitekstit. Joka tapauksessa lopputuloksena oli elokuva Kesä, joka kuvattiin Helsingissä ja Oulunkylässä kesällä 1913. Ensi-iltansa teos sai vasta tammikuussa 1915.

Elokuvakäsikirjoitusta sommitellessaan Eino Leino palasi syksyllä 1912 Tähtitarha-kokoelmassa julkaistuun runoonsa ”Vanteenheittäjät”. Leino-biografiassaan Onerva kutsuu runoa ”luonnokseksi filmiin”, mutta tuskin kirjailija vielä runoa rustatessaan ajatteli sen myöhempää hyödyntämistä elokuvassa.

”Vanteenheittäjät” on seitsemästä säkeistöstä koostuva loppusoinnullinen runo, jonka tuokiokuvista avautuu kokonainen draama. Esitän sen tässä kokonaisuudessaan, sillä runo rakentaa mieleenpainuvan kuvaelman suomalaisesta kesäillasta. Ensimmäinen säkeistö kertoo lähtökohtatilanteen. Pappilassa ollaan leikkimässä vanteenheittoa, ja ilonpito kaikuu kylälle asti:

Lentävi vanteet ristin ja rastin,
ilmassa leikki ja laulu soi,
kuuluvi pajatus kylihin asti,
ihmiset kylissä aprikoi:
rovastilla on vieraita varmaan.

Jos ensimmäinen säkeistö katsoi pappilan seuraelämää etäältä, kaukaisena kumuna, toinen säkeistö tuo lukijan lähelle ihmisiä, talon väkeä ja heidän vieraitaan. Hameet hulmuavat ja nilkat vilkkuvat, kun vanteet lentävät. Toisen ja kolmannen säkeistön päähenkilö on ”talon rouva”, rovastin vaimo, joka on vielä ”nuori ja notkee”. Hän on seurueen keskus, joka heittää kauneimmat kaaret ja lausuu sorjimmat lauseet:

Notkuvi varret, vilkkuvi nilkat,
neitojen helmat hulmuelee,
herrojen otsilta tippuvi tilkat,
kenpä se ylinnä keikahtelee?
Talon rouva nuori ja notkee.

Hänpä se kaartehen kauneimman heittää,
lausehen sorjimman suustansa suo,
ripsillä pitkillä silmänsä peittää,
oravansilmänsä ruskeat nuo.

Neljäs säkeistö sisältää draaman siemenen. Leikkijöiden joukossa on maisteri, joka ei saa silmiään irti nuoresta rouvasta. Vaikka rouva heittääkin ”kauneimmat kaartehet”, hän osuu vahingossa maisteriin:

Kas, miten hänehen maisteri vilkkuu,
sihtaa silmä kuin tulijous.
Vantehen kaulaansa sai, että kilkkuu,
siitäkös nauru ja kikatus nous –
talon rouvan vetreän vanteen.

Samaan aikaan vanhempi väki – herrat – istuvat kuistilla maljojaan nauttimassa. Ilta alkaa olla jo myöhä, ja rovastin silmät painuvat vähitellen kiinni. Hän on autuaan tietämätön siitä draamasta, jota vanteenheittäjät paraikaa käyvät:

Istuvat kuistilla vanhemmat herrat,
maistavat maljoa höyryävää.
Unhottuu puhe useat kerrat,
nyykähtää ukko rovastin pää –
kun vanteet niin kauniisti lentää.

Kuudennessa säkeistössä runon puhuttelumuoto muuttuu. Ehkä on kyse runoilijan kommentista tai maisterin sisäisestä äänestä, varoituksesta. Nuori neito on ottanut vanhan miehen. Kesäyön tulisissa katseissa on vaaransa:

Ah, älä katsele vartta sa tuota
liioin, maisteri liekkisyön!
Karkkoa kaunihin naurajan luota,
pelkää keijuja kesäisen yön! –
On nuori vanhalle mennyt.

Viimeinen säkeistö ei tuo ratkaisua draamaan, ja tuntuu kuin varoituksen äänet kaikuisivat turhaan. Leikkivät nuoret sulautuvat kesäyön hämärään, tuoksuvan luonnon helmaan:

Vilkkuvi nilkat ja punaiset sukat,
aurinko painuvi metsän taa,
hehkuvi puut sekä poskien kukat,
tuoksuvi kasteinen nurmi ja maa.
Ja nuorten riemu se raikuu.

Tästä kesäyön hämyisestä tuokiokuvasta kirposi idea Kesä-elokuvan käsikirjoitukseen. Runon rakenne muistuttaa elokuvakohtausta. Jakso alkaa kuvalla kesäisessä maisemassa lepäävästä pappilasta, jonka pihamaalla seurue ilkamoi. Seuraavassa säkeistössä näemme nuoren rouvan, joka nilkat vilkkuen heittää vanteitaan. Välillä maisteri katselee neitoa, ensin ehkä arasti, lopulta tulisemmin. Samaan aikaan vanhat herrat istuvat pappilan kuistilla keskustelemassa, ja rovasti nuokkuu. Eino Leinon runo on kuin kuvien sarja: se olisi ollut helppo siirtää eläviksi kuviksi. Koska käsikirjoitusta ei ole säilynyt, on tosin mahdoton arvioida, missä määrin Leino lopulta hyödynsi säkeitään.

*

Ensi-iltaan valmistuneesta elokuvasta on säilynyt juonitiivistelmä, jonka alkupuolen voi tulkita ”Vanteenheittäjien” inspiroimana. Draama on kuitenkin muuttunut sikäli, ettei maisterin flirttailun kohde ole pappilan nuori rouva vaan rovastin tytär. Runon perusidea – ”on nuori vanhalle mennyt” – puuttuu, samoin ajatus nuoren maisterin edustamasta luonnonvoimasta, kesäyön seksuaalisesta huumasta, joka ei tavoita kuistilla istuvaa vanhaa rovastia, mutta yhdistää nuoria vanteenheittäjiä. Runo rakentaa pienoiskoossa kolmiodraaman, kun taas elokuva alkaa maisterin ja rovastin tyttären rakkaussuhteesta.

Elokuvan päähenkilö on – kuten säilynyt käsiohjelma toteaa – ”elegantti helsinkiläisnuorukainen” Aarne Holm (Konrad Tallroth), joka viettää kesää maalaispappilassa ja liehittelee ”ajankulukseen” nuorta Sylviä (Mandi Terho). Suhde johtaa kihlaukseen, eikä Sylvi voi olla ylpeilemättä ”pääkaupunkilaissulhasestaan” ystävilleen. Aarne saa kuitenkin kirjeen vanhalta ystävättäreltään Dagmarilta (Hilma Rantanen), joka pyytää Aarnea seurakseen matkalle Helsinkiin, eikä Aarne tahdo kieltäytyä. Helsingin rautatieasemalla ovat vastassa Dagmarin ihailijat Arvi (John Precht) ja Bernard (Theodor Weissman). Arvi ja Bernard järkyttyvät Aarnen ja Dagmarin nähdessään siinä määrin, että päästävät parin livahtamaan. Lopulta autoilevat kaverukset tavoittavat ihanteensa hotelli Apollosta, ja kaikki neljä istuutuvat yhdessä aamiaiselle. Dagmar tapaa kaikki kosijansa kahden kesken ja leikkii nuorukaisten tunteilla. Erityisesti häntä ärsyttää uutinen Aarnen kesäkihlauksesta, minkä jälkeen hän keimailee yhä enemmän Arville ja Bernardille.  Aarne ei enää kestä vaan kirjoittaa Sylville ja purkaa kihlauksen.

Kuten jo tarinan tässä vaiheessa on ilmeistä, Kesä oli ”Vanteenheittäjiä” huomattavasti laajempi kertomus, ja on mahdollista, että Kaarle Halme maustoi Leinon kirjoittamaa synopsista piirteillä, jotka saivat teoksen muistuttamaan aikakauden muita elokuvamelodraamoja.

Kesä-elokuva huipentui kohtaukseen, joka oli kuvattu Kaivopuistossa. Tässä jaksossa Dagmar tapaa jälleen kosijansa vuorotellen. Arvi ei kestä kohtaamista vaan tarttuu pistooliin pakottaakseen viettelijän tekemään ratkaisunsa. Samalla hetkellä Aarne astuu huoneeseen, ja Arvi ampuu hänet ”hetkellisen mielettömyyden puuskassa”. Dagmar heittäytyy katuvaisena kuolleen Aarnen vierelle samalla, kun Arvi lähtee poliisilaitokselle ilmiantamaan itsensä. Käsiohjelman viimeinen virke viittaa siihen, että elokuva päättyi kuviin kesäisestä maaseudusta, joka on kaukana kaupungin kiihkeydestä: ”Mutta kaukana maalaispappilassa suree nuori tyttö menetettyä onneaan.”

Käsiohjelma ei paljasta, sisälsikö Kesä vanteenheittokohtausta. Koska Leino itse oli kertonut – ilmeisesti sekä Halmeelle että L. Onervalle – elokuvan perustuvan runoon, on kuitenkin mahdollista, että pelikohtaus nähtiin alussa, pappilan pihalla. Nuoren rouvan tilalla oli tytär Sylvi, jolle Aarne Holm heitti tulisia katseitaan. Lopullisella filmillä oli mittaa 738 metriä ja kestoa noin 40 minuuttia (kuvanopeudella 16 fps), ja teos oli kolmella kelalla. Luultavaa on, että maalaispappilaan sijoitettu jakso on kattanut elokuvan ensimmäisen osan, kun taas kaksi viimeistä tapahtui kesäisessä Helsingissä.

*

Kun Kesä tuli ensi-iltaan tammikuussa 1915, lehti-ilmoituksissa lueteltiin näyttelijät ja heidän roolinsa. Ensimmäisenä kerrotaan Dagmarin esittäjä Hilma Rantanen ja hänen jälkeensä Sylvinä näytellyt Mandi Terho. Välissä ovat rovasti vaimoineen sekä täti Bernard. Dagmarin kosijat Aarne, Arvi ja Bernard ovat listassa viimeisinä, heistä Aarnen esittäjä Konrad Tallroth ensimmäisenä. Epäilemättä Dagmarin ja Sylvin hahmot ovat olleet tarinan keskiössä. Kaarle Halmeen tytär Tyyne Jauri on muistellut, että Sylvin kokemus painui erityisesti mieleen ja että teos loppui ”lähikuvaukseen pappilan tyttärestä”.

Syklinen, sulkeutuva rakenne, jossa palataan maalaispappilaan, on antanut elokuvalle elegisen luonteen. Aloituskohtauksessa vallitsee odotus ja kiihko, lopussa muisto ja karvas pettymys. Ehkä juuri tässä on ripaus Eino Leinon runoutta. Silmiinpistävää on myös elokuvan nimi Kesä, joka poikkeaa aikakauden muista nimistä tiiviydellään ja abstraktisuudellaan. Ehkäpä tekijät, ohjaaja Kaarle Halme ja tuottaja Hjalmar V. Pohjanheimo, halusivat korostaa runoilija-Leinon panosta. Leinon ”kesä” on odotuksen ja muiston katkeransuloinen sekoitus.

On epäselvää, näkikö Eino Leino koskaan tekstiinsä perustuvaa filmiä. Jaurin muistelman mukaan ennen esitystä elokuvateatterin ulkopuolella oli ”vilskettä kuin parhaimmillakin markkinoilla” ja saliin saapui ”hyvinvoivaa rahvasta katetuissa vaunuissaan, santarmeja ja kaartin sotapoikia tytöntylleröineen, hienohelmaisia, parfyymille tuoksuvia herrasneitejä, työmiehiä, taiteilijoita, kirjailijoita ja näyttelijöitä”. Itse esityksessä yleisö eli mukaan, tömisytteli jalkojaan, rapisutteli karamellipapereitaan ja keskusteli – ajan tavan mukaan – äänekkäästi ”pysyäkseen juonessa mukana”.

Siihen, että elokuva sai ensi-iltansa varsin pitkän odottelun jälkeen, oli syynsä. Jokin tekninen ongelma oli sattunut kuvauksissa kesällä 1913, ja ilmeisesti filmin valotus oli epäonnistunut. Tyyne Jauri muisteli: ”Kuvaus on myöskin ollut hieman hämärää, mutta valkopukuisten, aavemaisten hahmojen liikkuminen mustanharmaassa ympäristössä on vain lisännyt filmin jännittävyyttä.” Suomalaisessa kesäyössä liikkui ”aavemaisia hahmoja”, ja ehkäpä yleisöllä oli vaikeuksia tunnistaa näyttelijöitä. Vaikka Jauri kuvaakin tämän jännittävänä ilmestyksenä, teoksen on täytynyt jäädä yleisölleen etäiseksi. Tähän viittaa se, että Kesä katosi kevään 1915 jälkeen kokonaan yleisön nähtäviltä. Helsingin jälkeen elokuva esitettiin Tammisaaressa ja Hangossa, mutta sitä ei nähty lainkaan muualla Suomessa. Arvoitukseksi jää, mitä elokuvan filmikopiolle lopulta tapahtui. Kesästä jäi vain muisto.

Hannu Salmi

Teksti perustuu kirjoittajan teokseen Kadonnut perintö. Näytelmäelokuvan synty Suomessa 1907–1916 (2002), jossa on käsitelty laajemmin Kaarle Halmeen elokuvatuotantoa ja myös Kesä-elokuvaa.