Tänään 3.5. vietetään kansainvälistä lehdistönvapauden päivää. Suomessa on oltu perinteisesti ylpeitä oman sananvapauden tilasta, ja esimerkiksi kun Vladimir Putin ja Donald Trump tapasivat Helsingissä 2018, Helsingin Sanomat järjesti suurieleisen sananvapautta edistävän kampanjan, jossa muun muassa Sanomatalon valtavankokoisessa bannerissa luki ”Mr. President, welcome to the land of free press” (Herra Presidentti, tervetuloa vapaan lehdistön maahan). Tänä vuonna Suomi sijoittui viidenneksi Toimittajat ilman rajoja -järjestön vuosittaisessa kansainvälisessä lehdistönvapausindeksissä.

Aina tilanne ei ole ollut sama. Varsinkin 1800-luvun loppu tunnetaan suomalaisen lehdistön ja sananvapauden historiassa tiukan sensuurin aikana, jolloin venäläisviranomaiset karsivat lavealla kädellä pois ne lehtikirjoitukset, jotka käsittelivät esimerkiksi keisaria, hänen perhettään tai Venäjän harjoittamaa ulkopolitiikkaa. Tekstien tarkistaminen ja poisjättö aiheuttivat ongelmia, jotka ilmenivät esimerkiksi julkaisujen myöhästymisinä, sakkoina tai jopa kokonaisten lehtien lakkautuksina.

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa yli 15-vuotiaista suomalaisista jo noin 40 prosenttia osasi lukea ja kirjoittaa, ja sanomalehtien määrä ja levinneisyys olivat suuressa kasvussa. Suomenkielisten lehtien määrä oli ylittänyt ruotsinkielisten lehtien määrän ja lukijakunta oli vähitellen monipuolistumassa myös alempiin sosiaaliluokkiin. Lehdistö oli tärkeässä roolissa Suomen kansallisen itsetietoisuuden ja sivistyksen edistämisessä, ja se toimi keskeisenä foorumina kansallisille keskusteluille ja mielipiteenvaihdolle, huolimatta keisarivallan asettamista rajoituksista. 1800-luvun loppu oli merkittävä ajanjakso Suomen lehdistölle, jossa vapauden ja rajoitusten välinen jännite heijasteli laajempia poliittisia ja sosiaalisia muutoksia niin autonomisessa Suomessa kuin Venäjän keisarikunnassakin.

Sananvapaudessa oli viranomaisten suorittaman sensuurin lisäksi toinen puoli: lehtien itsensä määrittelemä ja harjoittama valta lukijoihin nähden, sillä lehdissä julkaistiin myös lukijoiden lähettämiä tekstejä, kuten mielipidekirjoituksia. Lukijakirjeiden julkaisemisella sanomalehdissä on pitkä historia niin Suomessa kuin ulkomailla, ja yleisönosastot ovat olleet jo varhain yksi suosituin osa sanomalehteä. Suomessa modernit yleisönosastot alkoivat muotoutua 1860-luvun lopulla ensin ruotsinkielisissä lehdissä ja 1880-luvulta lähtien suomenkielisessä lehdistössä. 1890-luvulla yleisönosastot, sellaisena kuin ne nykypäivässä tunnetaan, löytyivät jo suurimmasta osasta sanomalehtiä.

Yleisönosastokirjoituksiin päti samat sensuurisäännöt kuin muihin artikkeleihin, mutta niihin sovellettiin myös toimitusten parhaaksi näkemiä valinta- ja muokkauskriteerejä. Eniten kirjoituksia hylättiin tilanpuutteen vuoksi, mutta niitä jätettiin julkaisematta myös siksi, että aiheen ei katsottu olevan relevantti, kiinnostava tai uusi tai koska kirjoitus tai sen tyyli oli jollain tapaa epäsopiva, esimerkiksi liian salamyhkäinen tai henkilöön hyökkäävä. Toimittajan työ oli 1800-luvun lopussa vähitellen ammatillistumassa. Oululainen Louhi-sanomalehti kuvasi toimittajien valtaa seuraavasti:

Sanomalehden toimittajan työ ja toimi ei ole kokonaan turvattomana, sillä laki hänenkin vapautta suojelee nimittäin sitä vapautta, että hänen vallassaan on kulloinkin päättäminen mitä kirjoituksia lehteen ottaa ja mitä ottamatta jättää. Jo se vastuunalaisuus, joka on sanomalehden toimittajalla kaiken sen suhteen mitä hän sanomalehteen panee, edellyttää että hänellä on valta valikoida yleisöltä tulleita kirjoituksia eli valta hyväksyä toiset ja hylätä toiset, mitenkä milloinkin hyväksi näkee. Siitä tavasta millä sanomalehden toimittaja käyttää valikoimisvaltaansa myös isossa määrässä riippuu sanomalehden kunto ja kelvollisuus sekä yleisön luottamus. […] Suuri lukiakunta on varmaankin sanomalehden toimittajalle kiitollinen kun hän tyyräilee kaikki alaarvoiset nerotuotteet paperikoriin, huolimatta siitä huudosta, minkä nuo kynäniekat itse nostavat sanomalehden toimittajan ”itsevaltiudesta” muka, ”tiranniudesta,” ”sorrosta” y. m. Kuta tarkemmasti, huolellisemmasti ja taitavammasti sanomalehden toimittaja osaa käyttää lehteen pantavien kirjoitusten valikoimisvaltaa, sitä varmemmasti hän saavuttaa ajan oloon jospa ei kaikkien lukiain, niin kuitenkin ajattelevain ja puolueettomain kansalaisten kannatuksen.

Yhtä viisas kuin vanhakin. Louhi 8.4.1891, 4.

Vaikka 1800- ja 1900-lukujen vaihteen suomalaislehdistön sananvapauden rajat on aiemmassa tutkimuksessa katsottu tiukan viranomaissensuurin vuoksi varsin kapeiksi, tulkitsen oman 1890-luvun lehdistön mielipideaineistoa tarkastelevan tutkimukseni perusteella, että lukijoiden sananvapauden rajat olivat varsin korkeat ja heillä oli suurta valtaa sanomalehtiin nähden. Osoitin viime vuonna julkaistussa kulttuurihistorian väitöskirjassani, että lukijoiden mielipidekirjoituksiin perustuvat kunnianloukkaussyytökset ja -oikeudenkäynnit eli niin sanotut painojutut olivat iso osa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun toimitustyötä ja mediamaailmaa. Lukijat olivat lainsäädännön tukemina erikoislaatuisessa asemassa, joka salli heidän julkaista loukkaavia ja henkilökohtaisuuksiin meneviä vastineita, jos he kokivat, että heidän kunniaansa oli loukattu sanomalehdessä. Nämä vastineet eivät aina vastanneet toimittajien kriteerejä laadukkaista lukijakirjeistä, mutta he olivat pakotettuja luopumaan portinvartiointioikeudestaan ja julkaisemaan ne.

Toimittajat kokivat suurta voimattomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ilmiön edessä ja vetosivat lain muuttamiseksi. Yksityishenkilöiden välisiä sanomalehtijulkisuuteen liittyviä kunnianloukkausoikeudenkäyntejä oli 1800-luvun lopussa satoja ja niihin vedettiin usein myös toimittajat mukaan.

Sanomalehdet joutuivat olemaan varovaisia julkaisemansa sisällön suhteen, sillä virheellinen uutinen tai väite yleisönosastokirjoituksessa saattoi johtaa oikeudenkäyntiin. Lain mukaan henkilö, jota oli loukattu lehdessä, oli oikeutettu julkaisemaan samassa lehdessä vastine tai korjaus. Näin ollen lehti oli velvoitettu sisällyttämään tällaiset kirjoitukset yleisönosastoonsa. Tämä lisäsi paineita toimituksille, joiden vastuulla oli lehden sisältö, varsinkin kun suuri osa sisällöstä tuli toimituksen ulkopuolisilta tahoilta.

Sanomalehdissä julkaistiin 1880-luvulta lähtien huolestuneita kannanottoja sekä toimittajilta että lukijoilta siitä, kuinka keskustelukulttuuri oli muuttunut riitaisemmaksi. Toimittajat kokivat työnsä tukalaksi paitsi sensuurin asettamien esteiden myös toisilta sanomalehdiltä ja lukijoilta päin tulevien paineiden vuoksi. Kuten eräässä Wiipurin Sanomien pääkirjoituksessa todettiin, ”syytöksiä, parjauksia, moitteita ja nuhteita” tuli ”oikealta ja vasemmalta” ja kuitenkin kaikesta huolimatta toimittajien oletettiin pysyvän rauhallisina ja kärsivällisinä. Lukijat suivaantuivat ja syyttivät lehtiä puolueellisuudesta ja hännystelemisestä, jos toimittajat julkesivat muokata tai jättää julkaisematta heidän aggressiivisia, henkilöitä kohtaan hyökkääviä ”riitakirjoituksiaan”. Hämeen Sanomien pääkirjoituksessa tuskasteltiin, että lukijoilla vaikutti olevan sanomalehtiin nähden vain oikeuksia, ei mitään velvollisuuksia. Vaikka lehdet paheksuivat tällaisia ad hominem -tyyppisiä hyökkäyksiä, se ei kuitenkaan tuntunut koskevan toimittajien välistä kommunikaatiota. Erilaisia poliittisia näkemyksiä edustaneet tai paikallisista tilaajista kilpailleet lehdet saattoivat hyökätä hyvinkin voimallisesti toisiaan kohti pääkirjoituksissaan ja pakinoissaan.

Riitely voitiin nähdä myös innostavana ja yhteiskunnallisia, tärkeitä asioita edistävänä tekona. Riidalla ja ärtymyksellä sekä edistyksellä ja innostuksella oli aikakauden vastavoimina erityisen suuri rooli Suomen modernisaatioprosessissa ja 1900-luvun alun luokkayhteenotoissa.

Lukijoiden välisiin sanomalehtikiistoihin esitettiin omalla nimellä kirjoittamista, lähdekriittisyyden lisäämistä, useamman eri sanomalehden lukemista ja turhan kunnian tunteen pois kitkemistä eli vähemmän henkilökohtaista loukkaantumista asioista. Ehdotetut ratkaisut eivät kuulosta kovin erilaisilta nykykeskusteluun nähden.

1800-luvun lopun sanomalehtimedian sananvapautta kahlehti sensuurin lisäksi hyökkäävät vastineet salliva laki ja toimittajien julkinen arvostelu. Toisaalta toimitukset kuitenkin harjoittivat omaa lukijakirjeiden valinta- ja muokkausvaltaansa ja liittivät vapaasti omat subjektiiviset kommenttinsa kaikkeen lehden sisältöön uutisista yleisönosastokirjoituksiin eli antoivat lukijoille ikään kuin luku- ja tulkintaohjeita lehtiartikkeleihin.

Nykyisen mediajulkisuuden riitaisa ja polarisoitunut keskustelukulttuuri sekä siinä ilmennetyt tunnereaktiot ovat ajankohtainen aihe, joka puhuttaa jatkuvasti niin Suomessa kuin muissakin länsimaissa. Useat eri kyselyt ja tutkimukset kertovat karua kieltään siitä, että keskustelukulttuuri on mennyt huonompaan suuntaan. Suomen perustuslain mukaan sananvapaus kattaa oikeuden ilmaista mielipiteitä kenenkään sitä ennakolta estämättä, mutta puhe ei saa olla kuitenkaan syrjivää tai loukata kenenkään kunniaa. Rajanveto voi olla hankalaa: joku kysyy ”saako mitään saa enää sanoa” ja toinen harkitsee keskustelun ulkopuolelle jättäytymistä, koska pelkää asiattomia kommentteja. Taustalla voi piillä myös tarkoituksella riitaa haastavaa ja syrjivää puhetta, jolla voi olla informaatiosodankäynnin motiiveja. Näen ilmiössä yhtäläisyyksiä autonomian ajan lopun suomalaislehdistön jännitteiseen ja riitaisaan keskustelukulttuuriin, jossa sananvapauden rajoja koeteltiin monella eri tapaa.

Satu Sorvali

Kirjoittaja on Kulttuurihistorian seuran blogitoimittaja ja väitteli joulukuussa 2023 Turun yliopistossa kulttuurihistorian oppiaineessa.

Lähteet

Kokkonen, Yrjö. Suomi yhä viides kansainvälisessä lehdistönvapausindeksissä – asiantuntija näkee Itä-Euroopassa merkkejä ”Putinin myrkystä”. Yle Uutiset 3.5.2024. https://yle.fi/a/74-20086821 [Luettu 3.5.2024.]

Satu Sorvali. Selecting and editing of readers’ letters in the late 19th-century Finnish press. Media History, 4/2023: 442–457. https://doi.org/10.1080/13688804.2023.22654

Satu Sorvali. Kynäsotien aikakausi – 1890-luvun suomalaislehdistön valta ja vastuu riitakirjoitusilmiössä. Media ja viestintä 1/2023: 23–43. http://dx.doi.org/10.23983/mv.128224

Satu Sorvali. Sapenpurkua ja sanasotia. 1800-luvun lopun suomalaislehdistön ärtynyt tunne- ja keskustelukulttuuri. Kulttuurihistorian väitöskirja. Turun yliopiston julkaisuja. Annales Universitatis Turkuensis. Sarja B, Humaniora. Turku 2023. https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-9497-7